*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73646 *** TARINOITA Kirj. I. A. Krylov Venäjästä suomentanut Sakari Putro Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913. SISÄLLYS: Aasi ja satakieli. Norsu päällikkönä. Hanhet. Kirjavat lampaat. Hiiret. Ylimys ja tietäjä. Joutsen, rapu ja hauki. Kolmiavioinen. Lehdet ja juuret. Karhu mehiläispesän vartijana. Kotka ja kanat. Tarhuri ja tietoviisas. Tiedonhaluinen. Jumalattomat. Vierasseurakuntalainen. Juoruja. Paavon nuttu. Kissa ja kokki. Kirjailija ja rosvo. Parnasso. Hauki ja kissa. Kuormasto. Sika tammen alla. Ylimys. Lipas. Puu. Kärpänen ja matkustaja. Uuttera karhu. Koirien ystävyys. Hiiri ja rotta. Mylläri. Hautajaiset. Kivi ja mato. Jänis metsästämässä. Karhun juhlapäivälliset. Kettu ja musti. Talonpoika ja kuolema. Marakatti ja silmälasit. Oraakkeli. Säkki. Kaksi tynnyriä. Demjanin kalakeitto. Panettelija ja käärme. Aasi. Hauki. Orava. Peili ja marakatti. Aasi ja satakieli. Aasi, nähtyänsä satakielen, sanoo: "Kuules, ystäväni, kerrotaan, ett' oot mestari sä laulamaan; pyytäisinpä — niin hän anoo — saada kuulla kerran lauluasi, itse arvostellakseni taitoasi." Satakieli heti, pyynnön kuultuansa, valmis näyttämään on taitoansa: hän vihellellen ja viserrellen tuhansin laaduin siinä lauleskeli: milloin raksutteli rattoisasti, milloin vienosti ja kaihoisasti; toisinaan kuin kaiku kaukomailla joskus taasen paimenpillin lailla. Huomionsa kaikki suuntasivat aamuruskon ihme-laulajaan, kaikki asettuivat sitä kuulemaan: tuulet tyyntyi, linnut vaikenivat, karjat laitumella seisahtivat; niinpä, tuskin hengittäen, innoissaan huomautti paimenkin vain hymyellen satakieltä paimenettarellen... Laulu taukosi. Nyt maahan katsehensa luo aasi miettien ja lausuu aatoksensa: "Oivallista", sanoo, "kieltämättä sinua voi kuulla ikävättä; vaan sääli on, kun sin' et tutustunut meidän kukkohon: häneltä jos hiukan oppinut sä oisit, vielä tehovammin laulaa voisit." Arvostelun moisen kuultuansa satakieli-raukka harmissansa pyrähti ja lähti lentohon maiden, merten taa — ja siellä on... Meitäkin sä, Herra, suojaa noista mokomista arvostelijoista! Norsu päällikkönä. Jos on kellä valtaa, mahtavuutta, mutta ei oo viisautta, hyvä sydänkin tuo silloin onnettuutta. Vaikka norsut tunnetaankin eläimiksi perin viisahiksi, kumminkin — on seurakunta sekalainen. Niinpä vainen norsu tämäkin, jok' oli päällikkönä: paksu oli kyllä laadullensa, vaan ei viisas, kuten vertaisensa; oli yksinkertaisia noita, jotka tahallaan ei ketään vahingoita. Niinpä kerran kanne alammainen lampahilta tuli hälle virastoon, valitus-osastoon, että "sudet aivan nahkan heiltä nylkevät". "Katsos lurjukset", hän huusi, "mitä tekevät!" Ja susia nyt alkoi kovistella: "Ken antoi teille luvan rosvoella?" Sudet sukkelasti tuohon: "Isäsemme, itsehän sä myönsit turkiksemme ottaa pienen veron lampahilta lihavilta; ja itsekin sä kohta näät ett' turhaan määkivät nuo pässinpäät: ainoastaan yhden nahan kultakin otamme, vaan heill' on sääli sitäkin." "Sitähän minäkin", nyt norsu tuohon vastoaa; "vaan varokaa! kas, vääryyttä ma koskaan kärsi en! Yks nahka, olkoon niin, se ottakaa, vaan ei karvaakaan saa ottaa yli sen!" Hanhet. Pitkä vitsa käessä talonpoika ajoi hanhikarjaa kaupunkihin myytäväksi. Mutta totta puhuin, ei mies juuri kunnioittavasti ohjaellut omaa laumoansa, markkinoille kun lie ollut kiire, voitot mielessä (ja voitosta jos kysymys on, hanhistako silloin — ihmisistäkään ei välitetä!) Minä syytäkkään en miestä, mutta toisin siitä hanhet haastelivat kohdatessaan matkustajan tiellä. Kuules kuinka soimasivat kovin: "Lieneeköhän olentoja muita yhtä onnettomia kuin hanhet? Mies tuo meitä tässä törkeästi huitoo vitsallansa, aivan kuin me villihanhia vain olisimme; sitä tämä tolvana ei tiedä, että tulis kunnioittaa meitä, että kuulu sukumme näät johtuu hanhi-sankareista, joille Rooma pelastuksestaan on paljon velkaa. Kunniakseen juhlitaankin siellä." "Mutta mik' on teidän ansionne?" kysyi matkustaja. "Esivanhem..." "Tiedän, olen lukenut; vaan kysyn mitä hyötyä on teistä ollut?" "Esivanhempamme Rooman ovat pelastaneet." "Kyllä, mutta mitä tehneet olette te maailmassa?" "Mekö? Emme mitään." "Niinpä mitäs teiss' on sitten parempaa kuin muissa? Vanhempanne rauhaan jättäkäätte: ansionsa mukaan heitä kyllä kunnioitettiin, vaan teitä miksi? Te vain paistiks ootte parahiksi!" Tarkemmin jos sadun selittäisin — sillä hanhia vain ärsyttäisin... Kirjavat lampaat. Leijona ei kärsi kirjavia lampaita. Tosin hävittää ne helpostikin voisi, mut oikeudenmukaist' ei se oisi: ei kanna metsissä hän kruunua tuhoksi, vaan turvaks asujien; vaan sietää, nähdä niitä — voimia ei riitä. Kuinka poistaa lauma kirjavien tahrimatta mainettaan? Jopa karhun sekä ketun neuvottelemaan luoksensa hän kutsuu harmissaan. Kertoo kuinka kirjolampaan näky aivan tuottaa silmillensä suuren vaivan, että, näin jos jatkuu, hän ne menettää, vaan kuinka auttaa — ei voi ymmärtää. "Oi kuningas", nyt virkkaa karhu tuohon, "turhat täss' on pitkät puhumiset, siks' en liioin soitakaan mä suuta: käske ilman muuta kaikki lampaat syöksemähän suohon." Kun kulmat leijonan jo rypistyy, kettu laupiaaksi tekeyy ja lausuu: "Armollinen valtias! sä kiellät, tiedän, sortamasta laumojas, et vuodattaa sä tahdo viatonta verta; siis kuule neuvoani tämä kerta: sä käske antaa heille niityt ruohoisat, miss' saavat ruoan runsaan emälampahat, ja missä juosta, hyppiä sais vuonat; näin jos suonet — he väkeäs on nöyrää, kiitollista. Vaan kun meill' on puute paimenista, sä pane sudet lauman paimeniksi. Mä aavistan, en tiedä miksi — lampaat häviävät itsestään. He elon päivät siinä nauttikoot, jos mitä tapahtuukin — sinä syytön oot." Ketun neuvo nähtiin parahaksi ja julistettiin noudatettavaksi aivan heti. Se naula veti: kohta päästiin ei vain kirjavista — paljon muistakaan ei jäänyt lampahista... Entäs metsässä nyt mitä mietittiin? "Leijona on kyllä poikaa", sanottiin, "mutta —" ja kaikkialla syytettiin vain sutta. Hiiret. "Sisko, kauheata! Kuulitko sä että laivassa on vuoto, kannen alla vettä", — näin laivahiiri huusi toverilleen — "on jo likimmilleen mua kärsään asti" (vaikka hän vain hiukan kynsiänsä kasti); "eikä ihmekään, kun nytkin juovuksissa kapteeni on laivan ruotelissa. Laivamiehistä yks laiskempi on toista, järjestystä kerrassaan ei minkäänmoista. Huusin kyllä että: 'Laiva hajoo, on vuodon saanut, kohta vajoo!' Vielä mitä! Minuakos kuka kuuli: ne juoruja mun levittävän luuli! Mutta kunhan ruumaan katsottaisi, vaaran suuruus silloin kyllä havaittaisi. Vaan mekö mukanansa sortuisimme, hukkuisimme? Ei, sisko: paetaan me heidän laivastaan, kenties läheltäkin saavutamme maan!" Ja niin nuo hupsut mereen astuivat ja hukkuivat; vaan varma käsi ohjas sitte laivan satamahan vauriotta aivan. Nyt joku tahtoo tietää: no entäs vuoto? kapteeni ja miehet? kuulla sietää: vuoto, mitätön; se tukkia vain hetken asia. Loput oli pahaa puhetta. Ylimys ja tietäjä. Ylimys puhutteli kerran tietäjätä kysyskellen sitä, tätä. "Sanos", virkkaa, "sinä, joka tunnet maailmaa, ja luet ihmis-sydämiä kuin kirjaa vaan, kuin ompi tuo: Jos mitä alotamme, jos tiede- tahi taideseuran perustamme, niin tuskin oomme päässeet alkuunkaan kun se jo tyhmyreit' on tulvillaan? Eikö taikaa ole minkäänmoista päästäksemme noista tolvanoista?" "En luule", viisas tuohon vastaa, "mutta kuule, kun sanon (meidän kesken): seurain noiden laita on kuin puisten asunnoiden: isäntä itse tuskin niihin ennättää, kun sirkat nurkissa jo siristää!" Joutsen, rapu ja hauki. Kun tovereilta sopu puuttuu, vaivaksi toimet heiltä muuttuu On turha silloin toisen apu. Kerran joutsen, hauki sekä rapu kuormaa kuljettamaan yhtyi, ja kaikki kolme siihen ryhtyi kilvan kiskovat, vaan kuorm' ei kule eteen! Se tosin oiskin ollut helppo heille, vaan joutsen, näes, tahtoo taivahille, rapu runnaa taappäin, hauki veteen. Ken vääräss' on, ken oikealla tiellä jääköön sanomatta; mutta kuorma seisoo vielä tänäpänä siellä. Kolmivaimoinen. Joku syntisäkki suruton vaimon eläessä vielä toiset kaksi nai. Kuningas kun tästä kuulla sai (ja kuningas ol' ankara ja haluton sallimahan moista pahennusta), käski monivaimoisen ja ilman vitkailusta oikeuden käsiin antamaan, sekä miettimään niin kovan rangaistuksen, että muiltakin se hänen valtakunnassaan tukahuttaa halun, houkutuksen käydä mokomahan ilkityöhön vastakaan. Niin käskee kuningas ja lisää uhkauksen: "Vaan lieväksi jos näen rangaistuksen sille — tuomarit mä hirttää käsken pöytäns' ympärille." Jo tuli tuomareille nyt huono leikki: heille pelko otsaan nostaa kylmän hiostuksen. Kolme vuorokautta järjestään keskustelevat he keskenään minkä syylliselle keksisivät rangaistuksen. Piinoja on satoja, mut ei ne estä synnin elkehiä ihmisestä. Vihdoin, kiitos Herran, he sen keksivät! rikollisen oikeuteen käskivät viipymättä saapumaan, kuulemaan oikeuden päätöstä. Ja kuului se: vaimot, kaikki kolme, annettakoon hänelle. Kansa tästä tuomiosta ihmeissään, luuli että tuomarit nyt varmaan hirtetään; mut ei päivää vielä neljääkään kulunut, kun kolmivaimoinen itse itsensä jo veti hirtehen... ja vaikutukset tämän tuomion — se merkittävä on — niin tehokkahat oli ihmisiin, että jälkeen sen ei yksikään siinä maassa yrittänytkään mennä kolmen kanssa naimisiin. Lehdet ja juuret. Paistaessa kesäpäivyen, laaksoon langettaen varjon vilpoisen lehdet puussa tuuloselle kuiskailevat, vehreätä tuuheuttaan kehasevat: "Olemmehan koko laakson kauneus, eikö totta? Mistä puidenkin on koreus? mitä olisivat meittä, lehdittä? tottakin, me kehuskella voimme synnittä! Mehän paimenelle päivän heltehessä, sekä kulkijalle, jalkain väsyessä, suomme varjossamme suloisen suojan vilpoisen. Kysyä me myöskin uskallamme: emmekö me juuri sulollamme paimenettaria tänne viehättele tanssimaan? Eikö satakieli laulujaan meille varahin ja myöhään visertele? Ja tuulosetkin: teistä ken erossa on meistä?" Kuului alta maan nyt ääni sävyisästi: "Lausuisitte sentään meille kiitoksia!" "Kuka haastaa uskaltaa noin röyhkeästi? keitä olettekaan semmoisia jotka meitä muistutatte moittien, suuta soittaen?" "Niitäpähän vain me oomme tässä jotka, työskennellen täällä pimeässä, teitä ravitsemme. Ehkä unhotatte? oomme sen puun juuret, jossa kukoistatte. Rehennelkää terveydeksenne! Mutta pankaa toki mielehenne, että kevääll' uudet lehdet puhkeuu, että: juuret jos vain kuivettuu, silloin, ilman meitä, puuta ei, ei myöskään ole teitä!" Karhu mehiläispesien vartijana. Mehiläisten pesille kun pedot kerran kevähällä vahdin tarvitsivat, niin he valitsivat yksimielisesti siksi Otso-herran. Valita ois kyllä vahdin moisen heidän joukostansa saanut jonkun toisen, luotettavammankin, eipä siltä, — ettei aihetta ois epäluulohon, karhu kovin kärkäs medelle kun on — mutta — kysy sinä mieltä eläimiltä! Hakijoita oli kunnokkaitakin puolin kaikin, mutta — naurettavaa kuinka olikin — karhu paikan sai kun saikin. Vaan hullustipa kävi kanssa: karhu kaiken meden kantoi luolahansa. Tiedoksi se tuli. Syntyi häly. Säädettiin välikäräjät ja päätettiin tehdä takapero: antaa ahnurille virkaero. Käytiin käräjät ja armotonna luki oikeus nyt päätöksensä, että: pesähänsä teljettäköön talveksi se vanha konna. Tehty, päätetty ja vahvistettu; mutta mettä takaisin ei toimitettu. Mitäs! Otso tuosta ei oo tietääkseen: heitti hyvästit ja kömpi pesälleen, siellä lämpöisessä loikoellen, käpälästään mettä imeskellen miettii, hymähdellen, niitä näitä odotellen parempia säitä... Kotka ja kanat. Päivin kauneutta ihannoiden lenti, liiti kotka taivahalla, korkealla, jossa keinuu kehdot salamoiden. Vihdoin sieltä alas tultuaan ladon katolle käy istumaan. Tosin kotkalle ei tämä lepopaikka ollut arvoisensa, mutta kuninkailla ovat oikkunsa: hän ehkä tällälailla latoa vain tahtoi kunnioittaa; taikka lähellä ei ollut muutakaan mihin istuutua kuninkaan. Ties mikä mielijohde, mutta hetken kuluttua kotka kohouu ja toisen ladon päälle laskeuu. Emäkana tämän nähtyänsä ihmettelee kera ystävänsä: "Miksi kotkiakin kunnioitetaan? eihän toki heidän lennostaan? toden totta, jos vaan haluaisin, ladon välin myös minä kahnustaisin! Jalkansa ei suuremmat, ei silmätkään kuin meilläkään, kuitenkin ne heitä kaikki arvostelee paremmiksi meitä! Ja, näithän juuri itsekin — alahittain lentävät kuin kanatkin." Kotka, kuullen hetken heidän lorujansa, vastaa: "Totta, vaan ei kokonansa: kotkat lentää kyllä joskus alahalla, mutta — kanat eivät koskaan korkealla." Tarhuri ja tietoviisas. Tarhuri niin kevään penkoi tarhassaan kuin jos aarre kaivettava maan ois alta. Raju olikin mies raatamaan, raitis, reipas koko olennalta; minkä valmistikin alan potaatille yksin! Hänen kanssaan siinä vieretyksin asui kasvitarhan kiivas harrastaja, suuri kaunosuu ja "luonnonrakastaja", keskoiseksi jäänyt tiedemies joka tarhanhoidon kirjoista vain ties, kirjan mukaan toimi, työskenteli, potaatit ja kurkut istutteli. Tuo se tarhurille naurahtaa: "Kuinka tahdot", sanoo, "hikoele sinä, mutta viisaudellani minä kauvas sinut jätän. Erämaa, se nähdään kohta, ompi sinun tarhasi verrattuna omaani. Totta puhuen, jo ihmetellyt olenkin että työsi menestyvi jotenkin, että häviöön et vielä joutunut! Sinä varmaan, mitään et oo lukenut?" "Enpä; eikä ole aikaakaan!" on vastaus: "kädet, ahkeruus ja tottumus — siinä on mun koko oppini, niilläkin saan Jumalalta leipäni." "Moukka! Tieteitäkö vastaan nousta uskallat!" "Älä, herra, käännä noin mun sanojani: kun sä tiedon käytännössä hyväks osotat, jäljittelen sitä halustani. Mutta — sittenpähän nähdään. Kunhan ehtiä... vaan, herra, eikö ole aika työhön ryhtyä? Mä jo yhtä toista kylvin, istutin, sull' on tekemättä vielä lavatkin?" "Niinpä ovat, mutta aikaa ei oo ollut; olen tutkinut ja tuumiskellut — aurallako kyntää taimilavat, vaiko lapiolla ne ois kaivettavat; vielä tässä sentään ennättää." "En tiedä kuinka aika teitä, mutta meitä se jo kiirehtää!" Näin virkkoi mies ja tarttui lapioonsa. Oppinutkin läksi asuntoonsa: kirjojaan taas luki, laski, kirjoitteli, väliin tarhassaankin tongiskeli, touhuten näin päivät pääksytysten; ehtimättä yhtä lopettaa, kun jo toista työtä alottaa: tuskin lavoissa on taimet, orahia, sanomista jos vain löytää uutisia, lukee uuden istuttamistavan — kohta penkoo hän taas koko lavan, kaivaa taimet pois ja toisin istuttaa... Kuinkas vihdoin päättyi tämä hoppu? Millaiseksi muodostuikaan loppu? Tarhurilla kaikki joutui, kasvoi täysi mitta, mutta tietoviisas — hän on potaatitta! Tiedonhaluinen. "Terve, ystäväni kallis! Mistä nyt?" "Museosta; siellähän mä käyskellyt olen kolme tuntia jo ainakin; kaikki tutkin, tarkastelin, katselin, Ja uskotko, mä ihmettelyltäni kykene en sulle, ystäväni, kertomaan, mi on se ihme-suoja! Mitä kaikkea se luonutkaan on Luoja! Mitä eläimiä, lintuja näin siellä! ja vielä mitä perhosia, torakoita, kärpäsiä, toukkia ja — mikä noita kaikkia voi luetellakaan! kuin helmiä, kuin koralleja vaan! Entäs itikoita! Siell' on näitä pieniä kuin nuppineulan päitä!" "Näit siis norsunkin? No miltä näytti tuo? luulit varmaan tullehesi vuoren luo?" "Onkos sekin siellä?" "On." "No katsos vaan, — kun norsua en tullut huomanneeksikaan!" Jumalattomat. Eli muinoin kansa, häpeäksi maan, joka siinä määrin paatui sydämissään, että jumalia vastaan eksyksissään varusteli sota-aseitaan. Kapinoivat joukot lipuin tuhansin, jousin ken, ken lingoin, metelöiden tanterelle rientävät; ja vihaa säkenöiden johtajat, nuo virmapäiset, liekkeihin lietsoo kansan kiukun huutamalla: "Julmat tuomiot on taivahalla, taikka siell' ei oikeutta olekaan; että jumalat on nukuksissa kokonaan; että hallitus, jos siellä on, on tolkuton; ett' on aika antaa kuritus jo heille, kosto vääryyksistä. Vuorelta se meille helppokin on: sieltä taivaisiin me kivet linkoamme, jumaliin, ja hukutamme Olympon nuolillamme!" Hämmästyen röyhkää julkeutta, Olympon kansa peloissansa kääntyy Zeuksen puoleen rukouksillansa, pyytäin torjumahan onnettuutta. Jopa jumalien neuvostokin lausui sen miettehen, että röyhkeät nuo lannistaa ja lyö parahitten pieni ihmetyö: vedenpaisumus tai hirmu-ukkonen; tai — jos tarvitaan — kivisatehella kurjat rangaistaan. "Ei laisinkaan!" nyt lausuu Jupiter, "me odotamme; vaan jos raivoissansa, vastoin toivoamme kuolemattomiin he koskenevat — itse itsensä he töillään rankaisevat." Samassapa pauhulla jo ilmaan nousi kivien ja nuolten pilvi, joita jousi taikka linko jumalattomien heitti... mutta — hetken päästä kukkulan jo peitti sadat ruumihit: he itse julman kivistä heittämistään saivat surman. Kauhea on uskottomuus seurauksiltaan! Jotka Jumaluutta vastaan teitä kiihottavat, ovat onnettomuutenne jouduttajat kavahtakaa heidän sanojaan! Vierasseurakuntalainen. Kenen ystävä sä olet, ihailija, hänestä sä nero olet, kirjailija; toisista — jos kuinka laulatkaan — tuiki arvoton oot aina vaan: tällä kenties heitä harmitan, vaan kerronpahan tosiasian. Temppelissä pappi herännäinen, kaunopuhujana Platon jälkeläinen, kuulijoitaan hyviintöihin kehoitteli. Kuin sima, huuliltansa puhe virtaeli: puhdas totuus kaunistelematon kuin ketjuin kultaisin tuntehet ja ajatukset nosti taivaihin, idättäen sydämissä hyvän sadon. Kun oiva saarnamies jo päätti lausuntonsa, niin kukin vielä ajatuksissaan sitä seurasi ja mietti puhettaan, kyyneleitten virratessa poskillansa. Niin kun temppelistä kansa astuu hiljalleen, kuiskaa siinä toinen toisilleen: "Mikä saarnoissaan on puheen suloisuus, mikä hehku niissä, mikä tulisuus! miten taivuttaakin puheellansa mielen, kuinka liikuttanut kaiken kansan on! Mutta", — huomatessaan erään miehen — sanoo: "sulla, naapuri, lie sydän tunteeton kyyneltä kun poskelles ei vierähtänyt? Vai etkö ymmärtänyt?" "Kyllä; mutta miksi itkisinkään minä vainen? minähän oon vierasseurakuntalainen!" Juoruja. Kuinka usein, pahoin tehtyämme syyn me toisten niskaan vieritämme; ja kuinka usein sanotaan: "Jos ei hän, ei mun ois mieleenikään tullut!" taikka jos ei ihmisiä ollut, niin kiusaajata soimataan, että muka tuo sai vietellyksi, — vaikk'ei oisi ollut lähimaillakaan. Esimerkkejä on paljon. Tässä yksi. Kerran bramini ol', Itämailla tietenkin, sanoiltansa kyllä uskovainen, mutta elämäsään aivan toisenlainen (tekopyhiä on bramineissakin!). Vaan se on syrjäseikka. Merkittävä on, että koko veljeskunnassansa hän yksin oli huono tavoiltansa, että toisten käytös oli nuhteeton. Päällikkönsä jyrkkä on ja ankara — siitä suurin kiusa olikin — sääntöjä ei kukaan saanut rikkoa. Braminimme tää ne rikkoi kumminkin! Vaikk' on paastopäivä, aatoksensa askaroitsee mistä ruoaksensa maukkaamman palan saisi. Lähtee työhön: munia hän hankkii, vuottaa puoliyöhön, pistää tulen kyntteliin ja hissuksiin munaa tulella sen käännytellen — ajatuksissaan jo herkutellen — päälliköstään virkkaa naureskellen: "Etpä vainunnutkaan mietteitäni sinä pitkäparta ystäväni! Annas olla — munan syön kun syönkin nautinnolla!" Samassapa ovi aukeekin ja sellihin tarkastaja astuu luokse braminin... nähtyänsä salat keskiyön ja synnintyön, hän ankarasti vaatii vastausta. Työssä tavattuna, puolustusta bramini ei ajattelekaan. "Pyhä isä, anteheksi tuo suuri rikokseni mulle suo", hän kyyneltyen alkaa anomaan, "en tiedä kuinka pirun kuiskutukseen mä suostuinkaan ja jouduin kiusaukseen!" Silloin vihtahousu uunin taustasta: "Häpeäisit", huutaa, "panettelemasta! totta tosiaan: itsekin mä ensikertaa näen vasta miten muna kynttilässä paistetaan." Paavon nuttu. Paavon nuttu kului kyynärpäistä. Mitäs tuosta! Neulahan hän tarttui, leikkas neljänneksen hihansuista, sillä reiän paikat paikkaeli — nuttu taas on ehyt; vaaksan verran käsivartensa vain paljahiksi jäivät, mutta siin' ei suremista. Nauravat ne sentään häntä kaikki. Silloin sanoo Paavo: "Minäpä en toki ole mikään hölmö, minä: päästään sitä tästäi pälkähästä; pitemmäks kuin ennen hihat laitan." Oh, tuo Paavo — se on älynpesä! Nutustansa leikkasi hän helmat, sillä hihat jatkoi. Iloissansa on nyt ystävämme, vaikk' nuttu liiviäkin lyhempi on hällä. Aivan samoin, onhan sitä nähty, monet herratkin, kun asiansa ovat menneet hieman hunningolle, käydessänsä niitä oikomassa — koreilevat Paavon kauhtanassa... Kissa ja kokki. Kerran jätti kokki keitoksensa, paistoksensa kesken paistamatta, harppaellaksensa hartain mielin kadun yli kapakkahan tuonne (oli jumalinen tavoiltaan ja vietti kuolinpäivää rakkaan kuoman). Mutta ettei ruokatavaroita hiiret sillä aikaa söisi, jätti kissan niitä vartioitsemahan. Niinpä niin. Vaan mitä tultuansa näkeekään nyt keittiössä kokki? Lattialla tähteet piirakasta, kissan parahillaan palstomassa kananpaistiansa kappaleiksi, muristen ja marmattaen siinä. "Voi sä ahnuri, sä lurjus, kehno", kissalle nyt kokki saarnan alkaa: "seiniäkin hävetä jo saisit, seiniäkin, sanon, ei vain ihmisiä!" (Kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan)... "Kuinka! Aina kunniallisena kissana sä näihin asti ollut, mainehessa, että sua muille taatun rehellisyytesi tähden esimerkkinä jo mainittihin, mutta nyt — ah häpeätä tätä! naapuritkin nyt voi sanoa: konna on tuo kissa, se on varas! Pihallekaan sit' ei päästää saata enemmän kuin lammaslaumaan sutta: rutto hän on, tämän seudun paise!" (Kissa — hän vain nurkassansa pienentääpi paistiansa)... puhuja, kun kerran alkuun pääsi, nuhteillensa loppua ei löydä. Niinpä, kunnes kokki opetti — kissa koko paistin lopetti! Sanoisinpa kokki-muutamalle pari sanaa paljon puhuvalle: turhaan siinä neuvon sanat tuhlataan, missä selkäsauna vain on paikallaan. Kirjailija ja rosvo. Hämärissä asunnoissa varjojen oikeuteen, tuomarien etehen tuotiin samaan aikaan rosvoilija (hän valtateillä teki tekojaan ja joutui niistä hirteen riippumaan), sekä mainehikas kirjailija. Tämä vahingoitti mielet tuotteillaan, levittäen epäuskon kirousta juurruttaen tapain turmelusta: sulosuinen kyllä sanoissansa, vaarallinen vaikutuksiltansa. Oikeudenkäynti Tuonelassa lyhyt on ja ilman mutkailuja, eikä niinkuin tässä maailmassa: vain hetkinen — ja säädös on valmis, sekä päätös. Varattuna varten tuomittuja riippui siellä hirmuisissa kahlehissa kaksi suurta malmikattilata, joihin syylliset nyt paiskattiin. Rosvon roviohon paljon puita kannettiin, Megairan hoitaessa valkeata. Kohta nousivatkin siitä roihut hirmuiset, semmoiset, että helvetissä kivet halkeilivat seinämissä. Kirjailijaa kohtaan, siltä näytti, oikeus oli lempeämpi, koska rangaistus- tuli hänen allaan kyti hiljaisena hiiloksena; mut — vain siltä näytti: liekit suurenivat, ajan pitkään yhä kuumenivat. Näin jo vuosisatoja on kulunut, mutta liekki ei oo laimennut. Rosvon alla rovio jo sammui aikaa sitten, kirjailijan alla palaa yhä kiihkeimmitten. Kun ei huojennusta kuulu vaivoillensa huudon paiskoaa hän kesken tuskiensa: kieltää jumalissa oikeutta olevan, että, vaikka mainehella täytti maailman, josko kirjoittikin hiukan vapahasti — häntä rangaistu on liian ankarasti: syntisempi rosvoa ei ollut mielestänsä. Silloin näkeekin hän edessänsä koko kaameassa kauneudessaan yhden siskoksista helvetin, raippa käsissänsä verisin, sihisevät käärmeet hiuksissaan. Tämä lausuu ankarasti: "Onneton! sinäkö se jumalia soimaelet? itseäsi rosvohonko vertaelet? Rosvo sinun rinnallas on viaton! Häijyydessään, ilkeydessänsä rosvo vaarallinen oli eläissänsä — entä sinä? Luus jo aikojaan mädänneet on haudassaan, mutta kertaakaan ei nouse aurinko, ettei valaistavanaan ois turmio joku vielä sinun tuottamasi, aiheuttamasi. Teostesi myrkky ei se heikkene, ei, vaan levetessään yltyy se. Katso (tässä sai hän nähdä maailmaan), katso kaikkea nyt pahuuttaan, tuhotöitä, joihin olet syyllinen: tuossa lapset, risti perehensä, epätoivo isien ja äitiensä — ken on järjen, kuka sydämen heissä myrkyttänyt? Kuka? — Sinä. Ken on pilkannut ja tyhmimmiksi julistanut lasten hourehiksi säädyt avion ja esivallan, hallituksen, niiden syyksi pannen kaiken turmeluksen? Yhteiskunnan liitteet repi kuka? Sinä! Etkö uskottomuutta sä ylistänyt valistukseksi? Ja etkö yllyttänyt himoihin ja rikoksihin kaikkialla niitä kaunihisen muotoon pukemalla? Tuolla seutu, juopuneena opistasi, täynnä kapinaa on, riitoja, varkauksia ja murhia, aivan perikadon partahalla — sinun toimestasi: veripisarat sen vuotaneet, sen kyyneleet ovat sinun aiheuttamasi, ja sittenkin — sä moitit jumalia! Entä kuinka paljon rikoksia vielä synnyttääkään maassa kirjasi?! Kärsi siis: saat töittes mukaan palkkasi!" Megaira poistuen, näin sanoi tuiskahutti ja padan kannen kiinni paukahutti. Parnasso. Jumalat kun karkotettaviksi Kreikan maasta muinoin tuomittiin, niin tiluksensa maallikoille jaettiin. Silloin Parnassokin poies annettiin. Aasein laitumiksi nyt joutuivat sen kukkulat. Aasit, mistä liekin, huomasivat, että ennen siellä runottaret asustivat; siitä mielissänsä päättelivät he nyt keskenänsä: "Suotta ei se olle, että meidät lähetettiin Parnassolle: nähtävästi maailma on kyllästynyt runottarihin ja tahtoo että me nyt täällä asuisimme ja laulaisimme." "Siispä", huutaa yksi, "pojat, laulamaan! on turhaa arastella: yhdeksätä sisarusta voimakkaammin ja taitavammin me laulamme, ja seuramme kruunattu on iki-mainehella! Mutta ettei sekavuutta syntyisi, niin päätetäänpä, että jolle suotu ei oo aasin äänen suloisuutta, sitä älköön päästettäkö Parnassolle." Hyväksyivät aasit aasin sanan kaunoviekkahasti juonikkaan. Nytkös uusi kööri järjettömän moisen päästi mölyn mielettömän, kuin jos kuormasto ois lähtöön liikahtanut tuhansilla rasvaamattomilla rattahilla... Kuinkas kävi sitten uuden yhdistyksen? Isäntänsä, menettäen kärsimyksen, ajoi kaikki Parnassolta navettaan. Tahtomatta tyhmyreitä suuttumaan sanon tässä vaan että: päässä jos on järjen puutos, järkeä ei lisää paikan muutos. Hauki ja kissa. Kun piirakoita paistaa suutari tai saappahia neuloo leipuri, niin työ ei silloin suju kummankaan merkitty jo onkin aikojaan, että toisen ammattiin ken ryhtymään on kärkäs, useinkin on itsepäinen, riitaisa ja närkäs, joka ennen työnsä turmelee käypi vaikka naurunalaiseksi pikemmin kuin tulee menneheksi saamaan neuvoa, kun sitä tarvitsee, kunniallisilta, järkeviltä ihmisiltä. Lammen hauki hampahikas tuumi kerran niin, että — jospa ryhtyisi hän kissan ammattiin. Kateudestako lienee hämmentynyt, taikka oliko hän kalaruokaan kyllästynyt — tiedä en; vaan aittaan, hiirenpyyntihin hän pyrki kissan mukahan ja pääsikin. "Mutta — tunnetkos sä, kuoma, tämän ammatin?" Häneltä nyt kissa kyselee: "Katso ettet itseäsi alenna, sillä suotta sananlaskussa ei sanota että 'työ vain taitajata tottelee'." "Joutavata! Vielä mitä: hiiriä sukkelampiakin pyydystämme — kiiskiä." "Todella? No, onneks olkoon; lähdetään!" Lähtevät ja asettuvat pyytämään. Saatuaan ja kyllin syötyänsä, lähtee kissa kummiansa katsomaan. Tämä, hiukan hengissä, suu ammollaan lattialla loikoo kyljellänsä... Rotta nakertanut on jo hännänkin! Kissa, nähden että kuomallensa tämä työ käy yli voimiensa, puolikuolleena vei hauvin lampeen takaisin. Niin pitikin! Ja olkoon tämä sulle, hauki, opiksesi, kun halu hiirenpyyntiin tulee mielehesi! Kuormasto. Patakuormaston on kuljettava alas jyrkän mäen rintehestä. Päästäksensä kunnialla pintehestä, isännän on kukin kuorma saatettava sinne erikseen. Taitavasti, hyvin hiljalleen etumainen hevonen sen työn tekikin: ristiluittensa ja mäkivyön nojassa hän esti kuormansa kun estikin luisumasta, syrjään suistumasta. Vaan tuon hitautta pilkaten mäen päällä nauraa nuori hevonen: "Katsokaas nyt tuota konkaria, joka työstään saa niin paljon kiitoksia: sehän eteenpäin kuin rapu käy, eikä kiirehtiä osaavankaan näy! Katso, katso miten kierteleiksi, vasempaan ja oikeahan käänteleikse... Mikä aasi! Jos ois edes ylös mäkeä, taikka yöllä; mutta alamaa ja päivällä! Vettä vetäisivät mokomat kuhnijat! Katsokaapas meitä, me kun lennätämme: viipymättä kuorman alas kiidätämme!" Siitä, kaula kaarevana, lähtee matkahan isännättä, kuorman kanssa raskahan. Mutta tuskin alkumäkehenkään ennättää kun jo kuorma alkaa häntä lennättää, riuhtoo milloin sinne, tänne milloin. Muuta keinoa ei tiedäkäänhän silloin kuin — antaa mennä mikä käpälistä lähtee. Ankarata jyskymistä aikaan saavat kuopat, kivet sadat: kärryt kääntyy yhä vasempaan — vasempaan kunnes — roiskis! — rytinällä kaikki kanavaan! Hyvästi nyt, isäntämme padat! Ihmisissäkin on samaa heikkoutta tuntuvasti: toisten töitä oomme kärkkäät moittimaan, vaan kun itse yritämme toimimaan, suoritamme kahta hullummasti. Sika tammen alla. Sika, iki-tammen alla röhkien, terhoja söi enemmän kuin kylliksensä; päätettyään runsaan einehensä, nukkumahan paneusi alle sen. Sitten unestansa silmät auki saatuaan ja noustuaan, tammen juuria käy tonkimaan. "Kuules, siitä vahingoittuu puu", varis oksalta näin sanoo varotellen, "kun juuret paljastat, se kuivettuu". "Kuivettukoot", vastaa sika siihen uhmaellen: "sehän minuhun ei koske laisinkaan; siitä hyötyä on vähän, tuskin ollenkaan; vaikka koko tammea ei oisi, mä en vaikeroisi — kunhan terhoja on, joista lihoan." "Kiittämätön!" hälle tammi vastahan nyt ärjäsi: "jospa ylös kohottaa sä voisit kärsäsi, näkisit sä että terhot makuiset minun oksissani kasvavat." Moni samoin sokeudessaan tieteitä ja oppia ja tiedemiesten töitä kaikkia on valmis moittimaan, tuntematta taikka muistamatta, että niiden hedelmiä nauttii parhaillaan. Ylimys. Ylimys muinoin maailmasta hovistaan läksi rikkahasta sinne, jossa hallitsevi Pluto. Taikka selvemmästi: hälle tuli muutto kuolon kautta eloon parempaan. Kuten tavallista, Tuonelaan tuli hänkin tuomiotaan kuulemaan. Nyt "kuka", "mistä on?" — hän kysymykset saapi. "Syntyisin Persiasta, viralta satraapi", hän vastoaapi; "vaan kun — elosteltuani — eläissäni olin heikko terveydeltäni, niin en ryhtynytkään hallituksen toimiin, vaan jätin kaikki sihteerini hoimiin." "Ja itse mitä teit?" — "Söin, join ja makasin ja papereihin allekirjoitin." "Paratiisiin hänet!" — "Kuinka? Missä oikeus!" tähän huudahtaa Merkurius, asemansa unohtaen kokonaan kiivastuksissaan. "Ah, sä veliseni verraton", tuomari näin virkkaa sävyisästi, "sin' et huomannutkaan nähtävästi että — typerähän vainaa on! Mitä, jos hän sillä vallallansa mikä hällä oli virassansa itse hoitanut ois asiansa? tuhonnut ois koko seudun kaunihin! Mitä kansa olisikaan kärsinyt! Siksi juuri paratiisiin pääsikin kun toimeen mihinkään ei ryhtynyt." Kun äsken käräjissä käväsin näin siellä oikeudentuomarin ja mietin että — siinä sekin istuu, vaikka paratiisissa ois tuonkin miehen paikka!... Lipas. Useinkin me saamme nähdä vielä turhanpäiten päätä vaivattavan siellä, missä pitäisi vain hoksata ja ilman muuta laukaista. Sievän lippahan sai joku mestarilta. Koristeiltaan sekä työltään aistikasta lipasta ei laattu ihaelemasta. Samassapa saapuu kaupungilta koneseppä siihen. Lippaan nähtyänsä sanoo: "Siin' on salalukko, tiedän sen; niin se onkin — arvaan näöltänsä; mutta minä varmasti sen aukaisen. Älkää yhtään siellä naureskelko! Mulla salaisuudesta on heti selko ja aukaista sen teille kohta jaksan: teknikkona toki jotain maksan." Ja arkkuseen hän tarttuu huolin, käänneskellen sitä kaikin puolin: painaa yhtä naulaa, painaa toista, taikka jotakin sen nappuloista — lipas vain ei ota auetakseen eikä "salalukko" lauetakseen. Tuota katselevat toiset naureskellen toiset keskenänsä kuiskutellen. "Siitä ei!", "ei niin", "ei siitäkään", kuuluu korvihinsa yhtenään. Siitä uhemmin vain seppä yrittää, päätään pinnistää. Lopen väsyneenä vihdoinkin hän lippaan heitti katsein kiukkuisin; ei saanut selvää, kuin se avataan. Ja — aukes tuo, kun kantta nosti vaan! Puu. Nähden että talonpoika suuntauu kirveinensä kohti, virkkoi nuori puu: "Kuules ystäväni, kaada metsä ympäristöstäni! Voi en kasvaa tässä tungoksessa, juurillani kovin ahdas on; valoa en näe auringon, täällä oon kuin holvin kattehessa, jonka ylleni on metsä palmikoinut. Ainoakaan tuulahdus ei ole voinut luoksein saapua. Oh, jos ei metsä tässä olis kasvuani estämässä — seudun kaunistuksena mä kohta oisin, koko laakson varjollani peittää voisin. Entä nyt — mä mikä olenkaan? Hoikka, hentonen kuin varpa vaan!" Talonpoika tarttui kirveeseen ja palveluksen puulle kuin ystävälle muulle hän teki mielikseen. Avara on ympäristö puulla nyt! Mutta — riemunsa ei kauvan kestänyt: milloin kiusaa sitä paiste auringon, milloin rakehet tai sade vaivaks on, ja — ennenkuin ees luuli, sen kaatoi myrskytuuli. "Tyhmä", sanoi käärme: "onnettomuutesi sinä itse hankit itsellesi: metsässä jos eelleen oisit kasvanut, sua helle ei ois vahingoittanut, eikä tuuli voinut sua voittaa — vanhat puut ois sua suojelleet; sitten taas, kun aika toinen koittaa, kun vanhukset jo ovat poistuneet — siksi ehtinyt sä oisit, vuorostasi, itse täyteen mittaan kasvaa varreltasi, vahvistunut sekä voimistunut; silloin varmaan rakehitten hyrskyt voittanut sä oisit sekä myrskyt, eikä tätä onnettuutta olis tapahtunut." Kärpänen ja matkustaja. Kuuman kesäpäivän heltehessä nelivaljakko on vetämässä vankkureita ylös vaikeata hiekkamäkeä; vaunuissa on aatelisen perheen väkeä, sekä vankka lasti matkakapineita, uupuneita hevosia mitenkään ei saada rientämään ja kärryt seisahtuvat. Alas pukiltansa laskeuvat heitukka ja kuski, hevosien kiduttaja, ja — ruoskimaan nyt niitä; vaan — apuakos siitä! Kun ikävä on seista, niin alas vankkureista kömpivät nyt herra, rouva, piika, poika sekä opettaja, herrasväen lasten kasvattaja. Mutta vaunut raskahat ja lastissaan yhä työlähät on saada kulkemaan: hiukan hiekassa kun liikahtavat, taasen seisahtavat. Siihen kärpänen nyt tulla turahtaa: kuinkas hädässä ei avustaa? Heti toimeen ryhtyykin hän tosissansa: kuorman, hevosien ympärillä lentelee, milloin sivullista pistää, surisee, milloin innoissansa laulaa sieramihin aisahevoselle; toisinaan taas istuu kuskin istuimelle; taikka, hevoset ja vaunut jättäen, tunkeuupi joukkoon ihmisten, liehuen kuin kauppi markkinoilla. Heitukka ja kuski laahustavat kärryn jälessä ja aikaa kuluttavat tarinoiden taikka kinastellen; opettaja rouvan kanssa kuiskutellen; herra itse ajan vietteheksi — unhottaen kuinka järjestykseen nähden läsnäolonsa ois tarpeen joukon tähden — tatin etsintähän iltaseksi kulki kuusikkohon piian kanssa... Kärpänen vain jatkaa puuhiansa, toitotellen yhtenään että kaikesta saa huolehtia yksinään. Sillä aikaa heporukat vähitellen saivat vankkurit jo tielle tasaisellen. "Kiitos Luojan!" — sanoo kärpänen, ja jatkaa: "istumaan nyt vaan ja — onnellista matkaa! Mutta levähtää mun sallikaa, mua tuskin siivet enää kannattaa." Kuinka paljon meilläkin on noita tupatirhakoita, jotka kaikkialla touhuavat käskemättä, toimihimme tunkeuvat pyytämättä. Uuttera karhu. Nähden miehen, vempeleitä tehtyänsä, saavan hyvän voiton niitä myydessänsä — vempeleitä vitkaan väännetään, ei äkkiään — päätti karhu samaan työhön tarttua. Metsässä nyt alkoi jyske ja ryske: virstan päähän kuului paukkina. Pihlajia, koivuja ja jalavia kaatoi karhu lukemattomia — vemmeltä ei saa vain syntymään. Vihdoin mieheltä käy kysymään neuvoa ja sanoo: "Vika missä? Kuinka tää on ymmärrettävissä: puita tulen paljonkin mä katkoneeksi, mutta yksikään ei väänny vempeleeksi. Virka tämän toimen pätevyys, sano, mistä sulla on tuo kätevyys?" "Siitä", vastaa talonpoika toimessaan, "jota sulta, kuoma, puuttuu kokonaan: maltti se on, kärsivällisyys." Koirien ystävyys. Kyökin seinustalla, lämmitellen päivän paistehessa, loikoi Halli toverinsa Pörrö-Mustin kanssa. Tosin portin luona oikeastaan heidän vahtipaikkansa ois ollut, mutta syöneetkin kun kylliksensä juuri olivat, ja paitsi sitä höylit koirat kun ei päivin hauku niinpä joutivatkin keskenänsä puhelemaan siinä yhtä, toista: keskusteltiin koiran ammatista, hyvyydestä, pahuudesta täällä ja jos mistä. Jouduttihin viimein ylistelemähän ystävyyttä. "Mikä voikaan olla kaunihimpi", sanoo Musti, "suloisempi mikä, kuin on sopu toverusten kesken? Antaa aina apu toisellensa, maata ei, ei syödä edes yksin; kalliona seista ystävänsä puolesta ja katsoa vain, että eikö voisi, hetken tullen, häntä jollain hauskuutta ja hyvitellä omaa hyötyänsä ajamatta! Esimerkiksi jos meidän kesken moinen olis ystävyyden liitto — etpä usko, sanon, kuinka kuluisivat päivät pääksytysten rattoisasti." — "Ylevästi, jalosti sä haastat", sanoo siihen Halli vastatellen: "Minäkin jo, Musti-kulta, kauvan olin mietiskellyt väliämme, että, vaikka saman talon koirat, päivää meilt' ei mene tappelutta. Syytä onko? Kiitos herrasväen — ahtautta ei, ei nälkää meillä! Jopa tunnustaa mun täytyy, että ihan häpeä on, totta, tuota: koirat ajoista jo muinaisista kuulut uskollisuudestansa ja ystävyydestänsä samoin ovat, mutta sitä meidän välillämme — aivan kuten ihmisien kesken — tuskin nimeksi on nähtävänä." "Mutta — näytetäänpä esimerkki aikalaisillemme!" — huusi Musti: "Tänne käpäläsi!" — "Se on tuossa!" Ja nyt uudet ystävykset siinä syleilevät jo, jo suutelevat, tietämättä enää innoissansa kehen vertaisivat toisiansa: "Oma Pylades!" — "Orestes kulta! Pois nyt kateus ja viha, riita!" Silloin juuri — paha onni! — piika kyökin ikkunasta pihaan heitti luun. No eihän muuta! Ystävykset kumpikin sen kimppuun kiirehtivät! Mihin joutui ystävyys ja sopu? "Orestes" ja "Pylades" nyt toistaan haiventavat että tupruu karvat. Vettä valamalla vihdoin saatiin ystävykset eroon toisistansa. Useinkin voi nyky-ystävistä sanoa, ett' ovat samaa maata: puheissansa ovat ystäviä, vilpittömimpiä kerrassaan; heitä luu —: kuin koirat konsanaan! Hiiri ja rotta. "Oletko sä kuullut uutisia?" — näin puhuttelee hiiri rotta-naapuria, tulla vilistäen jouksujalkaa, "Meillekin nyt rauhan aika alkaa, kun kissa joutunut on, kerrottiin, jalopeuran hyppysiin!" "Ilosi on, serkku, liian aikainen", virkkaa rotta hälle vastaten, "älä turhia sä toivokaan: jos toisiaan he turkkiin käyvät, niin päättynyt on jalopeuran päivät — kissan voittajaa ei olekaan!" Jutusta tästä merkitään: jos pelkuri vain pelkää mitä — hän luulee että kaikki sitä vain katsoo hänen silmillään. Mylläri. Vesi uurti tiensä myllyn patohon. Alussa ei paha ollut suurikaan, jos se korjattu ois aikanaan; mutta mylläri kun huolimaton on — vuoto päivä päivältä käy suuremmaksi: Vettä tulee jo kuin ämpäristä. "Hoi, sä mylläri, ei viipymistä! Joudu tuho-reijän tukkijaksi!" Mylläri vain vastaa kiirehettä: "Kaukana on hätä; paljonkos mä vettä tarvitsenkaan? Sitä myllylleni kylliksi on minun iäkseni." Hän on huoletonna eikä aavista, että vettä vuotaa jo kuin saavista. Niinpä tuho tulikin ja kerrassaan: tuodaan jauhetta — ei mylly jauhakaan! Ukko, niinkuin unesta, nyt vasta heräyy, ähkää, puhkaa, perin hätäytyy, miettii kuinka vettä säästää, vuoto seisattaa. Siinä sulkua kun tarkastaa, näkee että kanat mylly-ojan rannassa ovat juomassa. "Kelvottomat!" — huutaa: "tupsuniekat! Että tekin siinä vielä vähennätte vettä, vaikka itsekään en tiedä mistä sitä saa!" ja halolla nyt niihin sivaltaa. Saiko paljonkin hän sillä vettä lisään? Kanoitta ja vedettä sai mennä sisään. Näinpä erään kerran semmoisenkin herran — tämä satu hälle lahjaksi on tehtykin — joka säälimättä tuhansia tuhlaeli, mutta talouden tukevansa ajatteli säästämällä pätkät kynttelin, valmihina niistä melun nostamaan. Tarvitse ei liioin ihmetellä, että semmoisella säästäväisyydellä talo piankin on kumollaan. Hautajaiset. Egyptissä muinoin oli tavallista, haudata kun joku komeammin tahdottiin, että saattueeksi hankittiin palkatuita itkijöitä naapurista. Niinpä kerrankin on suuret hautajaiset: itkun ulinalla nämä palkkalaiset vainajata saattelivat tästä lyhyestä elämästä kotiin ikuiseen ja parempaan, lepoon rauhaisaan. Luullen että itkijät on murheen murtamia vainaan omaisia, muuan tuntehikas vaeltaja sanoo heille: "varmaankin se iloksi ois teille, kuollut elohon jos jälleen herätettäisiin? Olen loitsija: mä manauksillani, jotka ovat käyttövallassani, kutsun, tahdostanne, hänet eläviin." "Isä!" — huudahtivat kaikki: "ilahuta meitä! hartahimmin rukoilemme teitä; mutta siten vaan, että jonkun päivän päästä kuolee uudestaan. Eläissänsä hän ei ketään täällä hyvittänyt eikä hyödyttänyt, tuskin hyödyttäisi vastakaan; vaan kun kuolee taas ja haudataan, meidät itkemään taas palkataan." Niin on laita monen rikkaan täällä: johonkuhun kelpaa vasta paarein päällä. Kivi ja mato. "Ropisipas, mokomakin, rehenteli!" sateen jälkeen pellon kivi morkkaeli, "Ja katsos, minkä ilon toi se, mukamas! Kuten rakkahinta vierasta, niin sitä odotettiin tulevaksi, mutta mitä toimitti nyt mokomakin tulokas? Viipyi täällä vaan pari tuntia hän kaikkiaan! Entä minä! Kertaakaan en koko aikanani poistunut mä, enkä poistu paikaltani kunnes heitetään: aina hiljaisena, rauhaisana, kainona ja vaatimattomana; mutta kiitosta en kuule keltäkään. Suotta maailmaa ei moititakaan: en näe oikeutta siellä rahtuakaan!" "Jo pidä tyhmä suusi!" nyt mato hälle huusi, "tämä sade vaikka lyhyt olikin, se kuitenkin poudan näännyttämän viljan kasti runsahasti; virkistytti puut ja ruohot maan sekä viljelijän toivossaan; mutta sinä täällä olet kiusana, vastuksena vain ja vaivana." Joku kehuu kymmenillä virkavuosillansa; pieni kunnia, jos hyötyä ei liene toimistansa. Jänis metsästämässä. Suurilukuisella joukollansa pedot kerran karhun saartoivat, tappoivat, ja jakavat nyt saalistansa, ottaen ken mitä saapi. Jaolle myös jänö kiiruhtaa ja karhun korvaan kiinni tarrajaapi. "Katsos pupua!" — nyt huudetaan: "sä saavuit mistä? ethän ollut jahdissakaan sinä?" "Nyt on kummat! Kukas, jos en minä", sanoi jänis, "metsän syvyyksistä karhun karkoitti ja ajoi etehenne teidän tappaaksenne — kukas muu kuin minä!" Tuo jänön itseänsä kehuminen, pedoista niin se oli lystillinen, että — hänelle ne karhun korvat tuli. Vaikka kerskujoita nauretaan — saaliista ne usein osan saavat vaan. Karhun juhlapäivälliset. Kerran laittoi karhu oikein suurelliset juhlapäivälliset, sekä kutsui, paitsi omaa heimoansa, niille myöskin muita tuttujansa ketä tiesi, muisti ystävistä, lukuisista metsän eläjistä. Liekö olleet syntymä- vai nimipäivät, tiedustelematta multa jäivät — mutta karhulle ne tuotti kunniaa: runsaast' oli ruokaa, paljon juotavaa; ja kyllä vieraat söivätkin ja joivat, kun ruoat sekä juomat — kaikk' ol' oivat. Isäntä sen huomas itsekin ett' ovat tyytyväiset vierahansa mutta hilpeyttä vieläkin lisäsi hän maljapuheillansa, laulullaan, sekä — pöydästä kun oli päästy — tanssillaan. Kettu käpäliään paukutteli, ääneen ylistellen lausueli: "Katsos Mishkaa, miten taitava, siro, veikeä ja suloisa!" Siihen susi äkäisesti ärähtää: "Mitä hulluja sä lavertelet? Missä sinä näet siroutta, pölkyn pökkelössä suloutta?" "Itse, kuoma, tyhjää laskettelet" kettu hiljaa sudelle nyt äännähtää ja vastaa: "mä päivällisten tähden kehun ainoastaan: jos kiitos ylpeyttään kutkuttaa — hän ehkä illallisellekin kehoittaa." Kettu ja musti. "Kuomaseni, mihin moinen kiire, kun et edes 'hyvää päivää' ehdi sanomahan, sivu juostessasi?" — kysyy Musti kettu-kuomaltansa. — "Päivää, kuomakulta", vastaa kettu; "ystäväni: mua viatonta lahjain otosta nyt syytetään. Olin kanatarhan tuomarina, kuten tiedät. Siinä yöt ja päivät puuhaelin raukka rauhatonna, saamatta ees lepoa tai ruokaa — nyt sain palkakseni matkapassin. Syyttä kärsin, kaikk' on parjausta! Aatteles: ken jäisi syyttömäksi, panetuksia jos uskottaisi? Lahjuksia! Olenko mä hullu! Taikka — minä vetoan nyt sinuun — oletko sä nähnyt minun koskaan tähän suureen syntiin syylliseksi? Ajattele, muistelehan tarkoin." "Enhän minä... mutta, kuoma... kyllä turpasi ol' usein höyhenissä..." Monikin se huutelee ja huokaa viime rovon ruokaan pannehensa; jopa kaupunkikin tietää, että ei oo itsellään, ei vaimollansa mitään; mutta kuluu hetki aikaa, katsot — tilan ostaa, laittaa talon, elää kaikin puolin rehevästi. Tiedetä ei: miten, mistä, missä — kuono kuitenkin on höyhenissä! Talonpoika ja kuolema. Paukkuvalla talvipakkasella puuttehen ja vaivan näännyttämä ukko, ähkyen ja hitahasti kömpi pirttihinsä savuisehen, taakka tuulen kaatamia puita, joita koonnut oli, selässänsä. Kantoi, kantoi uupumukseen asti; vihdoin seisahtui ja raskahasti huoahtaen taakan olaltansa maahan laski, sille istahtaen. Elon nurjuus tulee mielehensä, ja hän lausuu siinä itseksensä: "Kuinka köyhä olenkin, o Jumalani! kaiken puuttehessa aivan; huolenani ovat ei vain vaimo sekä lapset: siinä verot, päivätyöt ja henkirahat, siinä huolet muut; oih, ajat ovat pahat: ihmekös, jos harmaantuukin hapset... liekö maailmassa ollut vaan mulla ilon päivää ainoatakaan!" Valitellen näin ja syyttäin sallimata haastoi mies ja kutsui kuolemata. Kaukana se meist' ei olekaan: se on takanamme — kutsuttamme; surma ilmestyikin tuossa tuokiossa. "Ken se täällä apuani anoo? Miksi kutsuit mua, ukko?" — sanoo. Ukko, surman villin ryhdin nähtyänsä, tuskin ääntää jaksoi pelästyksissänsä: "Kutsuin — tuota — jos et vihastune — sua, että mua tässä jonkun verran avustaisit — kantamusta olalleni kohottaisit..." Tämä satu meille osoittaa, että elämä jos onkin vaikeaa — kuolla sittenkin on vaikeampi. Marakatti ja silmälasit. Marakatti, tullen korkeahan ikään, alkoi heikontua näkimiltä; mutta saipa kuulla ihmisiltä ettei tämä ole vika eikä mikään, että siihen löytyy keino luotettava: on vain silmälasit hankittava. Niitä ostaakin hän puolen tusinaa. Puuhaelee lasinensa niin ja näin: milloin kiireellensä asettaa, milloin hännälleen ne alentaa, niitä kiertelee ja käänneksii, milloin nuuskii, milloin nuoleksii — lasit eivät auta kuinkaan päin. "Hyi, joutavia!" — sanoo, "sekin hölmö joka luottaa ihmisien neuvohon, uskomalla heidän tarujansa: silmälasijuttukin on valheitansa; apua ei niistä ole kerrassaan ei hiuksen vertaakaan!" Siinä suruissaan ja harmissansa kivehen hän lasit linkoaa että sirpalehet singahtaa. Niinhän ihmistenkin laita usein on keksintö jos kuinka hyödyllinen, tarkoitukseensa ois täydellinen — monesta se kuitenkin on arvoton vain siksi, ettei kukaan älyä sen rakennetta ja sen hyötyä. Oraakkeli. Puinen jumala ol' ennen — samapa se missä maineen saavuttanut ennustuksillaan ja sangen sattuvilla neuvoillaan. Sikspä seisoikin se temppelissä puettuna arvo-pukineihin, hopea- ja kultakoristeihin, ympärillään uhrit, rukoukset, hartaat pyhän savun suitsutukset. Siihen sokeasti uskotaan ja luotetaan, kun yht'äkkiä — nyt mitä ihmehiä? — oraakkeli laskettelee tyhmyyksiä! Alkoi vastaella vajavasti, väärin, jopa sopimattomasti: ken vain tulee, jotain tiedustelee, oraakkeli minkä vastaa, valehtelee... Mik' on ennuslahjat hältä vienyt — ei kukaan tiennyt! Vihdoin toki asiasta selvittiin kun huomattiin, kuva ontoks: siihen piilivätkin uhripapit vastailemaan maallikoille, ja antoivatkin noille — jos sattui viisas pappi — viisaat vastaukset, tyhmä — tyhmät myöskin ennustukset. Oraakkeli — vaikkei tiennyt kukaan — tyhmä oli taikka viisas — papin mukaan. Ennen — liekö totta? — sanotaan löytyi tuomareita, jotka toimessaan tunnettihin perin viisahiksi, kun viisaan miehen saivat kirjuriksi... Säkki. Lattialla porstuassa, nurkassaan, venyi tyhjä säkki pölyisenä; niinkin, että oli kenkäin pyyhkimenä, sattui toisinansa. Vaan ei aikaakaan, niin säkki pääsee toiseen asemaan: kultarahoista näät paisuu pullollensa, saapi raudoitetun lippaan verhoksensa! Isäntä nyt itse sitä suojelee ja varjelee, ettei tuulonenkaan koskettaisi, kärpänenkään sille istuutua saisi. Ja vielä: säkki uutta saa paljon tuttavuutta: talohon jos saapuu vieras milloin, puhe säkkihin jo kohta kääntyy silloin; kuka vierehensä istahtaa, sitä hyväellen taputtaa. Entä joskus, säkki kun on aukinainen — millä ilmehellä sitä katsellaankin vainen... Nähden että hänestä nyt kaikki pitää, alkoi ylpeyskin säkissä jo itää; hän viisastellen ja kinastellen kaikkia on kärkäs arvostelemaan: ken on kelvoton, kuka tyhmä on, toimissansa taitamaton kokonaan. Kaikki kuulevatkin häntä avosuin, vaikka valhetta hän laskettaisi kuin olkiköyttä. Mutta — vika tuo jo vanhastaan tunnetaan: mitä kultasäkki latelee — kaikki sitä ihmetellen kuuntelee kuin totta täyttä. Entä — kauvankohan säkki kulki kuuluisena ja viisahana? Pitkältäkö kesti imartelijoita? — Kunnes kesti kultakolikoita! Sitten — niin nurkkahan se jälleen heitettiin. Loukata en tahdo tällä tarinalla; mutta — monta moista säkkiä on noissa keinottelijoissa, jotka äsken vielä vaappui aliportahalla; taikka pelureissa oveloissa, joilla harvoin rupla löytyi taskussaan, mutta rikastuivat syntirahoillaan; joille kreivit vain ja paronit nyt parahia ovat tuttavia; jotka peliveikkoja on ylimysten kanssa, vaikka äsken heidän etuhuoneessansa eivät uskaltaneet istuutua... miljoona — se poika vaan on kerrassaan! Älkää toki, ystävät, noin ylvästelkö! sanonko mä toden teille hiljakseen? Estä Herra: vaan jos köyhyyteen joutuisitte joskus uudestaan — teitä, kuten säkkiäkin kohdellaan. Kaksi tynnyriä. Matkustipa kaksi tynnyriä: toinen täytenään, toinen tyhjillään. Ensimäinen ilman kiirehiä, melutta ja käyden kulkee eteenpäin; toinen juoksujalkaa lennättäin, kolisten ja paukkuen, ja korkealle pölypilvi nousee taivahalle. Ihmiset jo kaukaa, jymyn kuullessaan, syrjään poikkeavat peloissaan, luullen sieltä tulevaksi kumminkin enemmän kuin — tyhjän tynnyrin! Harvoin on sen töillä mitään merkitystä, joka aina laulaa omaa ylistystä; suuri mies — hän huutamatta, miettii synnyt syvät, pauhinatta: itse etsimättä kiitostaan — työnsä julistavat hänen mainettaan. Demjanin kalakeitto. "Rakas naapurini herttainen, pyydän nöyrimmästi: ole hyvä, syö nyt!" "Hyvä ystävä, jo kyllin olen syönyt." "Mitä vielä! Lisää lautanen; soppa, tottakin, on oivallista!" "Kolme annosta jo sain." — "Oh, mitä laskemista; ruokahalua kun ompi vaan, eipä lisä silloin haitakaan: lopetapas! Katsos — liemi rasvainen on kuin merenkulta, keltainen. Nautiskele, naapur' armahani: otas lahnaa, lohta — herkkuani! Lusikkainen vielä! Eukko, tarjoahan toki!" Täten yhä hoki Demjan-naapuri, ja Fokki naapurusta kestitsi ja syömään kehoitteli, suomatta ees hetken huojennusta. Vaikka Fok jo kovin hikoeli — kupposen hän ottaa vielä kuitenkin, ponnistaen voimin viimeisin ja syöden kaikki. — "Oikein, semmoisia minä rakastan, en kursastelevia; mutta — hiukan vielä, herttaiseni!" Silloin Fokki epätoivoissansa — joskin kalakeitto oli mieliruokiansa — temmaten nuttunsa, vyönsä ja hattunsa juoksi päätä pahkaa kotiaan, eikä Demjanille enää astu jalallaan. Kirjailija! Kuinka onnellinen oletkaan lahjan välittömän omistaessasi; vaan jos vaieta et osaa aikanaan, etkä korvia sä säästä kuulijasi — heistä proosasi ja runos parahin äitelämmät Demjan-ukon soppaakin. Panettelija ja käärme. Turha sana silloin sanotaan, kun hoetaan, ettei muka pirut tunne oikeutta ollenkaan. Että hekin sitä joskus noudattavat — sitä esimerkit osoittavat. Niinpä sattui kerran helvetissä, hornan syvimmissä syvyyksissä, että panettelija ja käärme keskenään juhlakulkueessa käydessään riitelivät: väittelivät — kumpi heistä oisi kunnoltaan arvokkaampi eellä astumaan. Helvetissä, tietysti, se voittaa, joka osannut on teoillansa enin vahingoittaa. Siispä, muistuttaakseen suurta pahuuttansa, kieltään käärmehelle näyttää juoruaja; käärme taasen, monen kuolettaja, esiin työntää myrkkyhampahansa, sihisee ja noituu, että: "Väittehettä pahuudess' ei vertaistani löydy toista", ponnistaa ja mataa edelleen, panettelijan jo jättää jälelleen. Mutta Belsebub ei kärsi moista: parjaajalle apuun ehättää ja käärmeen kulussansa pidättää. Virkkaa tälle: "Tosin ansios on sullakin, hänen ansionsa suuremmat on kuitenkin: olet häijy kyllä, olet myrkyllinen, mutta — läheltä sä vain oot vaarallinen; syyttömänkin — se on hyvä! — tapat etkä säästä, mutta myrkyttää et voi sä matkan päästä kuten juorukello kielellään: siltä suojella ei kukaan itseään voi mitenkään: maiden, jopa merienkin taa se vaikuttaa. Siispä, ken on sua tuhoisampi — hän on myöskin sua arvokkaampi eellä astumaan: matele sä takanansa vaan!" Niistä ajoista on hiiden kattilassa kielikellot enin kunniassa. Aasi. Jupiter kun maata asumaan laittoi luontokappalehet kaikenlaiset, silloin myöskin aasi luotiin maailmaan. Tahallaanko niin, vai puuhat moninaiset siihen kiireisehen aikahan liekkö vaikuttaneet, mutta ihmeheksi hallitsija pilvien ja taivahan aasin muovasi vain kissan kokoiseksi. Joukossa ei sitä huomattukaan, vaikka ylpeämpi lie kuin eläimistä kukaan. Haluttaisi kovin mahtaella — mutta millä? Pieni kun on ko'oltansa, rohkene ei suurten piiriin tungeskella. Siksi kääntyykin hän harmissansa Jupiterin puolehen ja alkaa rukoella, että armon saisi, että Zeus nyt hänet suurentaisi. "Kuinka voi", hän sanoo, "tätä sietää? Leijonat ja norsut, karhut kaikkialla mainehessa ovat maailmalla, suuret sekä pienet niistä tietää: puhe onkin heistä vain ja heistä, mutta mainita ei mitään missään meistä. Ko'on jos mä saisin vasikankin — voittaisin mä mainehessa norsun, leijonankin: meistäkin, mä tiedän, puhuttaisiin silloin." Tätä vatkuttaen aamuin, illoin, aasi Zeuksen niin kyllästytti, että vihdoin, jälkeen pitkän vastustuksen, Zeus jo täytti aasin rukouksen: hänet uudestansa luoda pyörähytti. Aasista näin syntyi raavas suurenlainen. Ja kun äänensäkin on niin petomainen, tämä pitkäkorva ilmestyessään pelästytti koko metsän järjestään. "Mikähän tuo peto lienee lajiaan? Lienee hampaat sillä? Kynnet? Liekkö sarviakin?" Ja aasista nyt vain on puhettakin. Vaan kuinka kävi? Kulunut ei vuottakaan, kun kaikki oikein oppi aasin tuntemaan... tähän päättyykin nyt tämä kasku. Aasin tyhmyydestä tehtiin sananlasku, ja tiettyhän on yleisesti, että — aasilla nyt vedätetään vettä. Saada mainetta, on hyvä kyllä, mutta yksin kunto vain sen pitää yllä. Hauki. Oikeuteen tuli kanteluita, että lammessa on elo mahdoton kun hauki siellä isäntänä on. Vastaväittehettä — perää niissä olikin, ja kymmeniä saapui raskahia syytöksiä. Mitäs muuta: hauki käräjiin! Ja valtavassa haapa-altahassa — kuten arvollensa sopikin — vastaaja nyt oikeuden eteen tuotihin. Tuomareita tarvinnut ei kaukaa haeskella: niitä paimennettiin lähilaitumilla; arkistosta löydät niiden nimetkin: pari aasia ja samoin kaksi pukkia ja vanha hevos-kaakki. Jutun tärkeyteen nähden kettu-raakki pantiin oikeuden valvojaksi, — taikka miksi sitä sanotaankaan — prokuraattoriksi. Että hauki oli ketun kalanhankkija — siitä huhueltiin aina vähän, mutta — se ei kuulu tähän. Eikä tuomareihin lain se vaikuta, hauen töitä tällä kertaa ainakaan mukava ei ollut käydä puoltamaan. Siispä ehdotettiin, että syyllinen muille uhaksi ja pelokkeeksi, pahain aikomusten esteheksi, tuomittava oli hirtehen. Nyt, kun tuomiota viel' ei oltu julistettu, nousee kettu. "Korkee oikeus! Mä esittäisin", — lausuvi hän katsein miettiväisin, — "että lurjukselle moiselle kuin hauki, paatuneelle, kovempikin kuolo julistettaisiin, hirmuisin ja vaikein: että hänet jokeen hukutettaisiin." "Se on oikein!" — tuomarit nyt siihen huusivat: tuomionsa heti muuttivat, ja niin — hauki herja jokeen heitettiin! Orava. Orava kun oli leijonalla palvelijana, niin kovin sanotaan jalopeuran mieltynehen oravaan. Ja — olla suosiossa kuninkaalla — se on jotakin! Siksi palkintokin parahin oravalle luvattu on suurenlainen: pähkinöitä kuorma kokonainen. Luvattuna — se on kyllä totta; mutta päivät menee menojaan, eikä palkintoa kuulukaan. Useinkin jo orava saa ravinnotta, nälkäisenä tehdä hyppyjänsä, huvitella isäntäänsä silmät kyynelissä samalla kun sukunsa ja ystävänsä vapahana tuolla keinuavat, huoletonna pähkinöitä nakertavat puissa lehtevissä. Hänellekin lähellä ne oisi kun vain ottamahan päästä voisi, mutta — sitä älä ajattelekaan: jospa juuri silloin virkaan kutsutaan! Kuluu toki päivä pilvessäkin. Niinpä hänelläkin: vanhaksi jo alkaa ukko käydä. Leijonakin ikävystyi, eikä näytä välittävän hänestä, ja niin — ero heitukalle annettiin. Totta: hälle kuorma — lupauksen mukaan — lähetettiin pähkinöitä parahia, parempia kuin lie nähnyt kukaan: suuria ja toinen toistaan kauniimpia; vaan — nyt sama on jos niitä enää saikaan, kun ei hampahia ole pitkään aikaan. Peili ja marakatti. Marakatti kuvan kasvoistansa peilistä kun näki, jalallansa karhun kylkeen nyhjää hiljakseen: "Katsohan", hän kuiskaa kummilleen — "mikä tuokin kuvatus lie tuolla peilin takapuolia? Millaiset on sillä irvistykset, hypyt, kuinka rumat kasvojensa rypyt! Harmista mä varmaan kuolisin, vähänkin jos näköisensä olisin. Mutta, kuten tiedät, suvussani monta moist' on irvinaamaa onnetonta. Annas muistutella — voin ne vaikka sormin luetella"... "Ennenkuin sä niitä ryhdyt laskemaan, tarkastaisit paremminkin itseäsi vaan" — vastaa karhu suorasukaisesti tähän. Mutta neuvollensa suodaan huomiota vähän. Tähän tarinaan esimerkkejä on paljon saatavissa: kukaan tuntea ei tahdo satiirissa itseänsä. Eilenkin sen vasta näin: ettei Paavo ole puhdas käsiltänsä — tunnetaan; mutta Paavolle kun lahjuksista luetaan — Paavo salavihkaan viittaa Pekkaa päin. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73646 ***