The Project Gutenberg eBook of Tarinoita, by Kálman Mikszáth This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Tarinoita Author: Kálman Mikszáth Translator: Niilo E. Wainio Release Date: November 18, 2022 [eBook #69377] Language: Finnish Produced by: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA *** TARINOITA Kirj. Kálman Mikszáth Unkarin kielestä suomensi Niilo E. Wainio Porvoossa, Werner Söderström, 1891. SISÄLLYS: Kulta-neiti. Se musta paikka. Säkkipillin puhaltaja Lapaj. Kummallinen kuitti. Brezón hanhet. Sisareni hautakiveä noutamassa. KULTA-NEITI. JOHDANTO. Hyvät herrat! Jos helvetin pahojen henkien päähän pistäisi rakentaa kaupunkia, niin siitä varmaan tulisi Schemnitzin kaltainen. Sikäläinen arvoisa maistraatti suokoon anteeksi tämän arvostelun, sillä ei ole sen tarkoituksena loukkaus eikä iva, ei ainakaan tätä nykyä elävien ihmisten suhteen, jotka eivät suinkaan ole syypäät siihen, että heidän esi-isänsä ovat kaupungin niin kieroon paikkaan rakentaneet. Ajattelepas, hyvä lukija, joka et ole näillä seuduilla ollut, muutamaa sataa vuorenhuippua, yhtä monta kattilantapaista laakson syvännettä, muutamaa tusinaa kukkulaa, joille on taajaan rakennettu kaikennäköisiä huoneita; etupuoli saattaa olla kolmikerroksinen, mutta takapuolia rakennus nojaa ja liittyy itse kallioseinään. Kun kävelee tämän kaupungin luontoperäisellä katukivityksellä, niin tulee sydän tulville asti täyteen ihmisystävällisiä tunteita ja täytyy mieli heltyneenä huoata: »kuinkahan täälläkin voivat ihmiset asua!» Seutu on kolkko ja ruma, ilmat aina epäsuotuisat. Szitnya vuori, »pilvien rakastaja», vetää väkisinkin alas kylmää rintaansa vasten rakastettujaan, minne ikinä menossa ovatkin. Ja kun ei ole pilviä tienoilla, niin puskuu se ärtyisen vanhanpiian lailla ja synnyttää tuulta. Kun ei sada, niin tuuli vinkuu vuorten rotkoissa ja huoneiden nurkissa. Se on kamala kaupunki! Ilman myrkyttävät vuorikaivoksista nousevat höyryt, ja sen vesi synnyttää tauteja kelmeäposkisiin neitosiin sekä epäkypsiin nuorukaisiin. Toissa vuonna kelpasi asevelvollisten katselmuksessa kuudestasadasta kutsuntaan saapuneesta neljä »keisarin mieheksi». (Melkein häpeen mainitakin.) Näin kerran ikäpuolen eukon kauhean suuri kori selässä läähättäen ja miltei väsymyksestä maahan vaipuen kiipeevän vastamäkeä ylöspäin, sillä Schemnitzissä joko kiivetään ylös taikka lasketaan alas. Kolmatta keinoa ei ole. Korista nousi kovasti savua. Luulin jotain sen sisässä syttyneen tuleen, jonkatähden huusin tuolle slovakilaiselle eukko pahaiselle: — Muori, kori palaa! Hymyillen käänsi hän lyijynharmaat kasvonsa minua päin sekä vastasi äidillisellä itsetunnolla: — Mitä vielä. _Pikku Ignatius siellä polttelee tupakkaa._ Ja todellakin istui selkä väärässä kyykisteli korin pohjalla pojan ressu, joka jo osasi piippua polttaa, vaikka äidin häntä vielä piti selässä kantaa. Ei missään mailmassa taivaallinen kaitselmuskaan ole niin puolueellinen kuin Schemnitzissä. Kukkulalla asuvalle Tapani Csemezille nousee aurinko tuntia aikaisemmin ja laskee kahta tuntia myöhemmin kuin lähimmälle naapurille, alhaalla asuvalle Tapani Kutlikille; eikä missään liioin ole niin omituisia kulkureittiä kuin täällä. Päivällisen jälkeen esimerkiksi Csemezin Kristina niminen tyttö seisoo viheriäksi maalatun portin suussa, ja nähdessään, että Mirkovszkin Bohuska niminen neiti tuolla toisella vuorenkukkulalla kävelee puutarhantapaisessa, niin hän tervehtää naapuritarta ystävällisesti, kaunista pääkköstään nyökäten sekä huutaa sointuvalla ja heleällä äänellään: — Joko olette syöneet päivällistä, Bohuska? Tämän tutun äänen kuullessaan Bohuska hyppien juoksee pikku Kristinaa päin aina kallion reunaan asti, mistä syvä juopa alkaa. Ei ole väliä muuta kuin parikymmentä askelta; he voivat mielensä mukaan hetkisen pakista. — Aikaa sitten. Menetkö tänään minne? — En, olen kotona, — vastaa Kristina. — Aina vaan kotona! Parasta kun tulisit meille tänä iltana. — Sitä minäkin, kun tulee meille ikäviä vieraitakin... ilkeitä ihmisiä... — No no, älähän nyt! Keitä ilkeitä ihmisiä? Ovatkohan ne todellakin niin? Kristina naurahti. Kuullessaan hänen heleän naurunsa herkesivät satakieletkin laulamasta. He kuuntelivat kaunista ääntä. — Josko ovat ikäviä? Ovatpa niinkin. Vanha »vuoriherra» ja professori Csutkás tulevat meille. — Hui Kristina! ... Kyllä sinun täytyy paeta meille. — Kyllä sen tekisinkin, jollei olisi niin pitkä matka. Csemezin asunnosta Mirkovszkiin olikin lähes kahden tunnin matka, sillä ensin täytyi käydä alas aina luterilaiselle kirkolle asti, sieltä kiertää vuorikaivoksia kohden katolilaisen emäkirkon ohitse kivirappuja ylös seuraavalle vuorelle, mistä sitte jo oli auttava tie aina Mirkovszkin taloon asti. — Jos onkin vähän pitkä matka, mitäs niistä? — Ei, ei, Bohuska... kun ennen teillä käydessäni osuin viipymään illempään, niin saatoin jäädä teille yöksi, — mutta nyt... nyt... tiedäthän... ei käy laatuun... Puna nousi Kristinan eläväisille, kauniille kasvoille. Ihmeen ihana väri, jo sitä taivaankaarikin kadehtisi. — Se on totta... Tuo kelvoton meidän poika! Mutta miten se mieleesi johtuikaan? — vastasi Bohuska nyreillä mielin, — ihan unohdin, että hän oli olemassakaan. Sanaa sanomatta katsoa tuijotti Kristina alas laaksoon, jonka pohjassa ja rinteillä satumailman tapaan hänen silmissänsä mustuneet huoneiden katot alkoivat elää, liikkua ja häilyä, ikäänkuin olisivat aikoneet siirtyä tuonne jonnekin Bakabányan puoleen. — Tulkaa te tänne! Sinä armaani... esitti Kristina ja nykäisi valkoista tyllihuivia päässään niin paljo silmille, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin poskipäät, palasia taivaasta. ENSIMMÄINEN LUKU. Herra professori Csutkás ja herra Demetrius Luppán esitellään lukijalle. Avioliitto on tässä murheiden mailmassa tosiaankin ihana asia. En rupea Herran tähden riitelemään sitä pois jälkeentulevaisilta sukukunnilta. Koska mekin olemme taskumatista juoda saaneet, kuten mustalainen sananlasku sanoo, niin annetaan juoda heidänkin siitä. En rupee siis kiroomaan tulevien sukupolvien kohtaloa, eikä ole minulla myöskään syytä menneisyyteen kääntyen soimata esi-isiemme joukosta herra Csutkás professoria eikä Demetrius Luppán ritaria sen vuoksi, että he pyrkivät siihen kuumaan kylpyyn, josta jokainen heti siihen päästyänsä halajaa päästä pois. Sitä pahemmaksi tulee asia, kun heidän mielensä palaa samaan kylpyammeesen, vaikka ovat vuosikausia olleet parhaita ystäviä. Mutta eipä ihmekään, että ihmiset, jotka alinomaa pitävät keskenään kanssakäymistä ja ovat oppineet toisiansa kunnioittamaan sekä olemaan yksimielisiä, saavat johonkin määrin samallaisen luonteen, samat mieliteot ja ajatustavat. Niinpä nämätkin niin kauvan ihantelivat ja ylistelevät kolmannen hyvän ystävän, kemian professorin Tapani Csemezin Kristina neitosta, kunnes vihdoin pahanpäiväisesti häneen rakastuivat. Minä ainakin pidän tätä asiain laitaa niin luonnollisena, ettei minun mielestäni olisi toisin voinut käydäkään. Samaan aikaan koitti kumpaisellekin »sydämmen kevät», ja ihan sama kukka juurtui kukoistamaan sen karuun maaperään. Sitä vain minäkin ihmettelen, kun ei itse herra Tapani Csemez myöskin kehenkään rakastunut, sillä olivathan he yksi sielu, vaikka olikin kolme ruumista, eikä milloinkaan ollut heidän keskensä ilmestynyt minkäänlaista riitakysymystä eikä poikkeavaa mielipidettä — paitsi mitä tuli nuuskan viljelemiseen. Tällä yhdellä ja samalla alalla olivat kaikki kolme herraa itsenäisiä taitureita. Ritari Luppán puolestansa väitti, että nuuskaa pitää vetää nenään samalla tapaa kuin magneettirauta tai sähköiseksi hierottu sinettilakka vetää puoleensa neulan tai pieniä paperinpalasia. Ei millään muotoa saa nostaa nuuskaa ihan sieraimiin sisään, sillä siten ihan katoaa se taivaallinen nautinto, jota hänen metoodinsa muka sangen suuressa määrässä edistää. Mutta sitä ei myönnä professori Csutkás. Ei ole hänkään tien poskesta taitoansa saanut eikä salli, että tuollaiset pintapuoliset ja kierot... kierot ja yksilöiset... yksilöiset ja pahat tavat kumoovat sitä pääprinsiippiä, että sieraimet ovat vastavarsin luodutkin sitä tarkoitusta varten, että ne nuuskalla täytetään. Ja täytetään hyvin. — Onhan sierain läpi, ja läven käsitekin jo sisältää jonkinlaista puuttuvaisuutta. Jollei muuta niin ainakin ruumiin yhtämukaisuuden puutetta. Tämä puute on poistettava! Ja millä sen paremmin voisi poistaa kuin nuuskalla? Mutta sekin pitää tehdä sievästi ja aistikkaasti. Sill'aikaa kun nenää hyvitellään on pidettävä rasiata sen alla etu- ja keskisormen välissä, jottei tietämys nuuskan maahan hukkaantumisesta häiritsisi nautintoa. Tällä tapaa s.o. rasian alle asettamisen kautta saattaa mies loihtia ilmoille niin suurta suloa, että se on omiansa panemaan kaiken vaimoväen päät ihastuksesta pyörälle. Arvoisan virkaveljensä mielipidettä kannattaa Csemez herrakin, mutta sillä perusteellisella poikkeuksella, että rasian alla pitäminen on sulaa tuhmuutta. Kehityksen korkeammilla asteilla seisova nuuskaaja ei ikinä voi ruveta kannattamaan sitä primitiivistä käsitystä; todellinen asianymmärtävä mies pistää ulos suusta kielensä, kun nuuska varisee hyppysistä, ja ottaa sillä tavoin talteen liian osan. Csemez herran mielestä tämä on se ainoa oikea tapa, jota hän on ihmiskunnan valistamiseksi valmis milloin tahansa puolustamaan. Paitsi tätä nyt pääpiirteissään selitettyä eroavaisuutta mielipiteissä saattaisi vain suuri ihmistuntija keksiä heissä jotain erityisiä toisistaan poikkeavaisia omaisuuksia. Heidän ulkomuotonsa, jopa kasvonsakin ovat aikaa myöden tulleet melkein samannäköisiksi, ja kun ritari Luppán rupesi käyttämään peruukkia, niin myöskin heidän hiuksensa olivat yhdennäköiset. Kuitenkin katsomme tarpeelliseksi mainita muutaman sanan näiden kunnioitettavien herrojen paremmaksi tuntemiseksi; esitän ainakin Csutkás ja Luppán herrat. — Heidän välissänsä on herra professori Csemez, hän on kultainen seos kahdesta edellisestä. Selitys Csutkás herran persoonasta on mennytkesäisestä matkapassista kopioituna sanasta sanaan seuraava: Uskonto: luterilainen. Syntymäpaikka: Podzemcsok, Trencséninkomitaatissa. Ikä: neljäkymmentä kahdeksan vuotta. Kasvot: pitkähköt. Nenä: tavallinen. Silmät: siniset. Hiukset: vaaleat, harmahtavat. Erityisiä tuntomerkkejä: nenä punainen. Luppán ritarin ulkonäöstä olemme myöskin pian selvillä, kun mainitsemme, että hänen matkapassissansa oli ylläsanotuissa kohdissa vain kaksi poikkeusta, kasvot: »ympyriäiset», erityinen tunnusmerkki: »nenä tummansininen». Mutta paljoa enemmän antaa miettimisen aihetta näiden kahden miehen luonne ja mielipiteet. Professori Csutkás on innokas opettaja, todellinen Pestalozzi, joka lähtien kaikkein uusimmista aatteista perustaa opetuksen menestymisen oppilasten rakkauteen, pitää sen ainoana palkintonansa ja kehuu siitä suuttumatta, jotta oikein harmittaa kuullakin. Muuten ei hän puhu paljoa, istuu vain hiljaa, ajatuksiin vaipuneena iltaisin ystäviensä keskellä. Välistä hän luo silmänsä ylös, pistää hyppysellisen nuuskaa nenäänsä tavallisen sääntönsä mukaan ja mutisee itsekseen: »He ovat niin kiintyneet minuun...» Sitte ummistaa hän silmänsä, näyttää kuuntelevan toverien puhetta, murahtaa jotain heille, nyökkäelee hyväksyvästi päätä, kunnes vuoroin nukahtaa hetkiseksi, vuoroin taas herää. — Niin, niin... ovat kiintyneet... — äännähtää hän taas havatessaan sekä katsoo töllistää ympärilleen. Ystävät tietävät, että hän tällä tarkoittaa oppilaittensa rakkautta ja ovat jo aikaa siihen niin tottuneet, että pitävät sitä äännähdystä »hm» ja »hjaa» ynnä muiden ajatustenkorvaajain sanain veroisena sekä arvelevat asian ihan luonnolliseksi. Professori Csutkás on kunniassa pidettävä mies. Vaikkei hänellä olekaan menneiltä ajoilta sellaisia mainioita ja surullisia muistoja kuin Luppán ritarilla, niin tulee kuitenkin ottaa huomioon, että hänkin on saanut kokea eläissänsä yhden ihmeellisen tapauksen, joka miltei asettaa hänet kirjallisuushistorian välittömään läheisyyteen. Se oli hän, joka oli Petöfistä runoilijan tehnyt. Kuulkaas, hyvät herrat, Petöfistä! Onkohan kukaan isänmaalle mainiompaa miestä kasvattanut? — Hän (professori Csutkás) oli antanut hänelle perusteet. Ja kuka saattaa väittää, etteivät nämät perusteet kelvanneet? Ei kukaan. Tapahtumat todistavat, yksin tapahtumat... todellakin vain tapahtumat. Koiransilmät tosin väittävät, että Santeri Petrovitsch (herra Csutkás mainitsee aina runoilijaa tällä hänen alkuperäisellä nimellään) on juuri hänestä kirjoittanut: »kuitenkin päästi tuhma professori minut toiselle luokalle — taisi siihen olla runoileminenkin syynä. Mutta kun tapahtumat yksistänsä pääsevät puhumaan, niin ne todistavat, ettei se ole totta. Siellä koulun arkistossa ovat tallella viralliset oppilasluettelot, joista vielä tänä päivänä näkyy, että Petöfi häneltä sai hyvät arvolauseet. — Huomasihan hän oitis, mikä kukin oli miehiänsä. Samasta Petöfistä liikkuu vielä Schemnitzissä muuan romantillinen tarina, josta kukin on jotakin tietävinänsä, mutta oikeastaan sitä ei kokonaisuudessaan tunne kukaan muu kuin professori Csutkás. Sukupolvi toisensa perään on käynyt keltaiseksi sivutussa lyseossa, mutta tarina Petöfistä ei ole kadonnut. Vanhempi polvi kertoo sen nuoremmalle ja siten se säilyy ihmisten muistossa kalliina salaisuutena. Vielä neljännesvuosisadan kuluttua runoilijan kuolemasta kuulin minä sen siellä typistettynä, vääristeltynä tosin, mutta elossa se oli vieläkin ja on kai oleva vastakin. Herra Csutkás asian oikein tietää! Jospa hän puhuisi... Tarina koskee tavallansa häntä itseäkin. Tuota — ei herra Csutkás tosin ole se mies, joka tuollaisissa suunsa kiinni pitäisi, eikä se ole esteenä, että häneltä puuttuisi halua sitä kertomaan. Herra Csutkás on todellakin »hyvä mies», joka mielellään noudattaa ystäväinsä tahtoa ja joka ei suinkaan kykenisi asettumaan vastakynttä vetämään, ja kyllähän tuttavat häntä kehoittavat ja pyytävätkin kertomaan asian laidan, mutta turhaa se on kaikki, sillä hänellä on semmoinen luonto, ettei hän muualla kuin »luokalla» kykene mistään asiasta pitemmältä puhumaan, lukuun ottamatta mietteitänsä nuuskan nautitsemisesta. Kolmikymmenvuotinen virantoimituksen yksitoikkoisuus ja omituinen luonnon omaisuus on syynä, ettei hän osaa esitellä muuta kuin oppiainettansa. Jossakin määrin tosin viini voi päästää hänen kielensä siteet irralle, mikä seikka ei suinkaan estäisi häntä tarinata kertomasta, sillä herra Csutkás juo viiniä sangen usein ja näissä tilaisuuksissa tulee melkein aina puheeksi tuo romantillinen ja salaperäinen kohtaus Petöfin elämässä. Tuo kunnianarvoisa mies alkaakin kertoa asiata, joka kerta mainiten, että tuo »pahikko» Petrovitsch asui tuolla vuorella, joka on lyseon kohdalla, vanhan kamariherran heitukan Muszurin luona, jonka poika oli juuri hiljan palannut kotia Italian sodasta, mistä hän toi kunniamerkkinä muassaan palasen siitä rievusta, joka oli ollut käärittynä Garibaldin haavoitetun jalan ympäri. Ja voikohan parempaa kunniamerkkiä löytyä? Vai löytyykö suurempaa sankaria kuin Garibaldi vanhan taikka uuden mailman historiassa? Eipä löydykään. Ken tohtii väittää, että löytyy? Sitä ei saata kenkään sanoa. Eikä olisikaan hyvä mennä siitä asiasta Csutkás herran kanssa kiistelemään, taikka joutuisi tekemisiin hänen todistuskappaleillensa kanssa. Ja todisteet ovat sangen tehokkaita aseita, sanomattoman tehokkaita ovat... Sanalla sanoen herra professori Csutkás joutuu joka kerta niin kauvas perusaatteestansa, jotta hän ehtii nukahtaa, ennenkuin takaisin pääsee, pää painuu väsyneenä pöytää vasten. Puoleksi unissaan hän mumisee: »niin ovat minuun kiintyneet»... ja nukkuu. Luppán ritari on ihan toisellainen mies. Aina puhelias ja avomielinen. Ei hän muistojansa salassa pidä. Kertoeleepa sellaisiakin asioita, joita ei ikinä ole tapahtunutkaan, hän vain luulee, että hänen niin on käynyt. Hänen muistonsa ovat suurimmaksi osaksi surullisia, jotta hän näitä kertoessaan ihan heltyy, silmät kyyneliin käyvät; mutta kumminkin hän niitä tavan takaa kertoo, sillä hän pitää tuosta vienonlaisesta surumielisyydestä. Silloin hänen kasvonsa tulevat eläväisiksi, ääni käy taipuvaiseksi ja helläksi, hänen kertoissaan sangen hartaana rakkaan vaimonsa kuolemata. Kauvan aikaa makasi rouva rukka sairaana taistellen kuoleman kanssa; yöt päivät hän valvoi vaimonsa vuoteen ääressä; viimeisen kerran pienokaisiansa syleillessään hän vienosti hymyillen heille kuiskasi: »älkää itkekö, tulen noutamaan teitä, vien teidät mukanani». ... Eikä aikaakaan, niin nouti hän molemmat pienoisemme. Puolen vuoden perästä kuoli pikku Lassi keuhkokuumeesen Herrainen aika, kuinka se oli viisas lapsi! Herra Luppán kertoisi satoja seikkoja sekä pikku Lassista että myöhemmin kuolleesta lapsestansa Esteristä, jos hän vain nyyhkytyksiltä saattaisi... ... Mutta koko kertomuksesta ei ole yksikään sana totta. Luppán herran elämän tuntee lapsuudesta aikain tähän päivään asti joka ihminen Schemnitzissä ja tiedetään siis myöskin aivan hyvin, ettei hänellä ikinä ole ollut vaimoa eikä siis lapsiakaan. Mutta vaikka tiedetäänkin asian näin olevan, niin ei kenkään häntä rupea vastustamaan, sillä hän itse uskoo varmasti niin olleen kuin hän kertoo, vaikkei hänessä mielenvikaa olekaan. Ei, ei, kamariherran poikaa ei mikään vaivaa... Hän on muuten järkevä ja rehellinen mies kaikkine vanhanpojan omituisuuksineen; mutta tässä yhdessä kohdassa on hän sangen kummallinen. Useimmat luulevat jutun syntyneen siitä, että Luppán ritari kerran oli rakastunut erääsen nuoreen neitoseen, jota tämän vanhemmat eivät hänelle antaneet vaimoksi. Tyttö suri asiata niin kovin, että viimein otti myrkkyä ja kuoli kauheissa tuskissa. Luppán herran hellään sydämmeen koski tämä tapaus niin kovasti, että hän itse sai ankaran kuumetaudin, josta hän töin tuskin terveeksi tuli. Tämän kahdenkuukautisen sairautensa aikana hän eli usein mainitsemansa avioelämän, sill’aikaa syntyi, kasvoi ja kuoli hänen silmäteränsä, pikku Lassi sekä vaaleanverinen, enkelinnäköinen Ester... Ehkäpä sietäisi asiasta ottaa tarkempaakin selkoa, mutta kun ei meillä ole sen kanssa enempää tekemistä, niin me nyt lupauksemme mukaan esiteltyämme nämät kaksi arvoisaa herraa, saatamme hyvällä omallatunnolla palata kertomuksemme toiseen lukuun, joka — sen juhlallisesti lupaan — ei tule niin ikäväksi kuin tämä ensimmäinen. TOINEN LUKU. Kolme kättä ojentuu poimimaan yhtä kukkaa. Luppán ritari ja Csutkás herra olivat sinä iltana, kuten kuulimme Kristinan lausuvan, Csemez herran vieraina pientä korttipeliä varten. Tätä jaloa huvitusta harjotettiin vuorottain näiden arvoisien herrojen luona. Nyt oli »kullantekijän» vuoro. Näin näet nimitettiin Csemez herraa siitä syystä, että hän suuttumatta aprikoitsi ja yritteli kullantekemistä ja vertasi kaikkien kappaleiden arvon kultaan. Virvoittavan kevätsateen arvasi hän sentneriksi kultaa; kun hän tahtoi kiittää jotakuta oppilastansa, niin lausui hän tämän järjen ja ahkeruuden olevan kullan vertaista ja kun hän toivotti onnea jollekin, niin virkkoi hän: »kullaksi muuttukoon jok’ainoa hiuskarvanne!» j.n.e. Se oli hänen heikko puolensa, jonka sopi antaa anteeksi hänen monien hyvien omaisuuksiensa vuoksi. Herrat korttia pelasivat nytkin, puutarhan lehtimajassa. Schemnitzin kiviperäiseen maahan istutetut viiniköynnökset kitukasvuisina harvassa hiipielivät majan seinäristikkoja myöten, päivä paistoi esteettömästi kolmelle kaljulle päälaelle, armottomasti hikoilemaan arvoisat herrat saattaen. Kaikeksi onneksi Kristina korkeammasta käskystä kantoi tavan takaa pöytään virkistävää olutta, joka piti heidät valveilla ja mielet virkeinä tässä uuvuttavassa helteessä. Kristina istahti itsekin isänsä viereen silmäillen hänen korttejansa, jotka mahtoivat olla sillä kertaa sangen suotuisat, koska isä useat kerrat äännähti: »kultakorttini ovat liikkeellä». Luppán ritari ja professori Csutkás tänäpänä ovat ihan kovan onnen poikia, sillä he häviävät ehtimiseen. Mutta kuitenkin kärsivällisinä vain hymyilevät kohtalon koville kolauksille, jonkatähden Csemez herran ihan täytyy tovereitansa ihmettelemään ruveta. — Horribile dictu... Te olette tänään kovasti hajamielisiä. Olette todellinen kultakaivanto tänäpänä kumpainenkin. Voitin jo viidennen florinin. Noch a’ Glas Kristina! Täyttääkseen tätä kultaista käskyä neitonen otti ruusupensaan siimeksestä kylmällä vedellä täytetyssä sangossa säilytetyistä pulloista yhden ja kaasi olutta laseihin, ensin isälle, sitte vieraille, jotka kiitollisin katsein silmäilivät pienten valkoisten kätösten hääräämistä. Mutta nuo kiitolliset silmäilyt näyttivät tällä kertaa erittäin epäilyttäviltä. Jotakuinkin tarkka ihmistuntija olisi niistä havainnut osaksi himoa, osaksi kaihoa, toivoa sekä itsetyytyväisyyttä sekaisin. Ja olihan heillä syytä ollakin tyytyväisiä sydänkäpyseensä. Niin hän oli ihana, kuin ei olisi ollutkaan vaimosta syntynyt, vaan runoilijain elävästä mielikuvituksesta, joka on kotona kaikkialla, valikoi värejä kasvoihin ja huuliin ihmeruususista, lainaa taivaankannelta otsan muodon, huojuvalta ruovolta vartalon hempeyden, timantilta silmien kirkkauden, ja sitte saatuansa kaikkea kaunista ruusulta, rubiinilta, kastehelmiltä, päivänpaisteelta, nimittää hän sen rohkeasti muutamalla kirjaimella »ihanteeksi». Tällainen ihanne oli Kristina. Itse Csemez herrakin, joka ei muuten ihaile mitään muuta kuin kullan kauneutta, ei saattanut olla täysikasvuiseen neitoseen katseen luodessaan (kuinka pian ne lapset kasvavatkin aikaihmisiksi!) itsekseen murahtelematta: »Ecce! mulier formosa...» Kerran hänen kumppaninsa Csutkás virkkoi hänelle kahdenkesken: »oletpa, veli, päässyt pyyteittesi perille! Kultaa olet etsinyt kaiken elämäsi ajan ja nyt sinulla on palanen aimo kultaa — nimittäin Kristina.» Silloin herra Csemez kummallisesti katsoa mulautti ja hänen päähänsä johtui merkillisiä ajatuksia. »Tosiaankin kultaa... ehta kultaa on tuo tyttö! Hehehe! Ihmiset kun ovat kieroja, niin luulevat kullaksi maan tomua. Tarkoitan tomulla ihmistä. Ja 'denique', vaikka mailma eksyykin, niin se myöskin on oikeassa, ja jos Kristinaa pidetään kullanarvoisena, niin hän kaiketi on kultaa.» Ja sitte tulivat mieleen ne monituiset romantiset tapaukset, joista Luppán ritari (jonka tapa oli sellaisia tekaista) niin usein oli kertonut. Rikkaat ruhtinaat ja kuninkaanpojat tulevat linnoistansa kosimaan köyhiä paimentyttöjä; neitosten kädet ovat puhtoiset, kuninkaanpojat kruunu päässä, ja he notkistavat polvensa naisien edessä lausuen: »neitonen, vaihtakaamme! Jos minä saan kätösesi, niin saat sinä kruununi.» Sangen se tosin on kieroa peliä, mutta voi kuitenkin niin tapahtua, sillä jos ei sellaista olisi tapahtunut, niin ei asiata olisi präntissä ilmaistu. Muutama aika senjälkeen tokaisi kerran Csutkás: — Kuules Stevo! (Nimi Tapani hienonnetaan Schemnitzissä Stevoksi.) Tuo sinun kultatyttösi kasvaa aina suuremmaksi ja suuremmaksi. Ennen pitkää hänestä paisuu nuori vaimo. Hän viedään sinulta pois! Kummastellen katsoa tuijotti Csemez herra kumppaniansa. — Vai viedään? Hehehe! Mutta minä kun en anna. Tälle merkilliselle vastaukselle Csutkás herra ravisti päätä. Sitte veti hän taskusta esille kirjavan nenäliinansa, jota hän ensin pudisti varovaisuuden vuoksi, jos näet oppilaat olisivat päässeet siihen turkinpippuria sirottamaan, mikä sangen usein tapahtuukin, jos hän vain unhottaa nenäliinansa pöydälle; mutta huomattuaan sen tällä kertaa olevan puhtaan kaikista vieraista, asiaankuulumattomista aineksista pyyhki hän sillä pariin kertaan hikoilevaa otsaansa sekä kasvojansa. — Mitäs maar, mitäs maar! He ovat niin kiintyneet minuun... Mitä ajattelenkaan? Niin, niin, ovat kiintyneet... Mitä taasen tuohon sinun väitteesesi tulee, Stevo ystäväni, niin ei se minun halvan mielipiteeni mukaan ole ollenkaan ajanmukaista. Luulen, ettei se ole... vakuutettu olen, Stevo veli, että puhuit vähän ajattelemattomasti... sillä se on naisen tarkoitus... — Niin, mikä? Csutkás herra kovasti punastui. Äkkiä sitaisi hän nenäliinan nurkan solmuun ja alkoi sitä pureksia. — Luulen... ajattelen, — ja tarkemmasti määritellen, tohdin väittääkin, että definitsionini on hyvinkin likipitäen paikallansa, kun asetan naisen kutsumuksen pääpisteen läheiseen yhteyteen, sekä läheiseen että tavalliseen, sekä tavalliseen että yksinomaiseen yhteyteen avioliiton aatteen kanssa. Kaikissa asioissa on näet rakkaus ydinkohta... oi, kuinka ne ovat kiintyneet minuun... Mutta vanha kullantekijä pysyi mielipiteessään. — Minä en anna Kristinaa kellekään. En ole kasvattanut häntä heittiöiden varastettavaksi. Täällä kotona on hänelle kaikkea yllinkyllin — hm... elääksensä. — Mutta entäs rakkaus? — Rakastakoon minua! — Se ei riitä. — No rakastakoon siis sinuakin. Äkisti loi Csutkás kainosti silmänsä maahan ja hymyili. — Taikka jollei vielä sekään riitä, niin rakastakoon Luppán ritariakin. Äkkiä loi Csutkás katseensa ylös, mutta ei enää hymyillyt. — Sydäntä ei saata käskeä. Sydämmelläkin on oikeuksia, Stevo. Sinä et oikein tunne sydäntä. Sydän on hiton juonikas kappale, Stevo! Se voi helposti särkyäkin. Haukotellen vastasi Csemez herra ratkaisevasti, että särkyneestä ikkunaruudustakin suurempi hälinä syntyy kuin särkyneestä sydämmestä... Turhaa muka oli kuluttaa aikaa moisiin jaarituksiin; parempi olisi pieni korttipeli. Hän ei luvannut antaa Kristinaa kellekään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, että saisi hänestä tytön painon verran kultaa. Hehehe! Yhtä paljon kultaa kuin Kristina painaa. Csemez herra hymyili viekkaasti, kasvot oikein kavalan näköisiksi kävivät ja päälle päätteeksi hän vielä luontevasti kieltäkin maiskautti. — Voi niitä kaikkia ajatuksia! — huoahti Csutkás kainosti sinettisormustansa silmäillen, josta puuttui hyvin paljon, ennenkuin se jaksoi painaa Kristinan vertaa. Enempää ei ollut ennen tullut puheeksi Csutkás ja Csemez herrojen kesken Kristinasta. Siitä onkin jo kulunut puoli vuotta, eikä Csutkás sitä enää muistakaan, tuskinpa liioin Csemez herrakaan. Mutta tänään oli Kristina niin kaunis siinä sirosti hääräillessänsä, olut niin hyvää ja nuuska niin hurmaavaa, jotta Csutkás herra miltei tunsi olevansa autuaitten taivaassa. Pelin hävittyänsä hän maksoi sakkonsa, kokosi taas kortit, sekoitti ne sekä antoi Luppán ritarin nostaa ja sitte hän pisti äkisti kätensä takin takataskuun. Tuosta uhkarohkeasta työstä kaikki hämmästyen vaikenivat. Mitä nyt seuraa? Toisten katseet kysyväisinä häneen kääntyivät. Csutkás herra otti esiin nuuskarasiansa, asetti sen eteensä pöydälle sekä laski sen kannelle oikean käden etu- ja keskisormen, jotta se mitä hän nyt oli lausuva, kuuluisi juhlallisemmalta. — Hyvät herrat ja neidet! Te varmaan sanotte, että he ovat minuun kiintyneet. Niin, niin, ovat kiintyneet, mutta... Hän otti kulauksen olutlasista ja jatkoi hiljaa, melkein kuiskaten: — Mutta se ei riitä, kuka sanoo, että riittää? Sinä et voi sanoa, ritari, eikä Csemez enkä liioin minä. — No, jollei riitä, niin pitää koittaa saada riittämään! Sanon siis, että minä kaipaan sydäntä... Etsin sydäntä, hyvät herrat ja neidet! Luppán ritari nyökkäsi huoaten päätään. — Niin minäkin... kautta kunniasanani minäkin. Me kuljetaan yksillä asioilla, saakelin yksillä asioilla... Sittekun vaimovainajani... — Jakakaa kortit! — puuttui puheesen kullantekijä. Csutkás herra nousi seisomaan ja ojensi erittäin juhlallisen näköisenä molemmat kätensä Kristinaa ja hänen isäänsä kohden. — Tässä on se sydän, Stevo — huudahti hän innostuneena, — täältä sen löysin, se on Kristina. Hän on kiintyvä minuun, hän on tuleva omakseni, jos sinä vain annat. Hän on oleva puolisoni. Etkä sinä voi häntä minulta kieltää, sillä minä rakastan häntä, sillä... sillä... teen hänet onnelliseksi; hän on kiintyvä minuun. Näin sanoen puristi hän lujasti neidon sekä Csemez herran kättä, ummisti silmänsä ja odotti pimeissä Csemez herran vastausta. Epäröiden katseli tämä ympärilleen, ja tyttö seisoi siinä kalpeana, vavisten sekä turhaan yrittäen saada irti kättänsä Csutkás herran lihavasta kourasta. — Mitäs sinä tähän sanot, Luppán? — kysyi Csemez herra laiskasti, kääntyen ritarin puoleen. — Sanon vain, että tekisit paremmin, jos antaisit Kristinan minulle vaimoksi. Oi, kuinka hän on vaimovainajani muotoinen... Heltyneenä pyyhkäsi hän silmiänsä nenäliinalla, jossa koreili Luppán-suvun vaakuna, kaksi vasaraa ristissä ja alla sanat: »Glück auf.» Tämän kuullessaan Csutkás herra heti päästi Kristinan ja Csemez veikon kädet sekä heitti tuiman katseen puheensa keskeyttäneesen ritariin. — Herra! Te olette katsonut minun kortteihini... Taikka, tuota, mitä puhunkaan? — te tahdotte anastaa minun korttini itsellenne... tuota... te asettaudutte minua vastaan, hyökkäätte kimppuuni. No, hyvä. Mutta muistakaa se, että... muistakaa, että... hän on kiintynyt... on kiintynyt minuun. Eikös niin, Kristina? Csutkás herra katsoi ympärinsä, mutta Kristina olikin kadonnut kuulumattomiin. Pelästyneen metsäkauriin tavoin oli hän juossut puutarhasta huonetta kohden. Silloin hänen kasvonsa eivät enään olleet kalpeat, vaan tulipunaiset, sydän kovasti sykki, rinta raskaasti huokui. Herra Jumala, mikä kova onni häntä oli kohdannut! Herrainen aika, mitä nyt on tapahtuva? Mutta juuri umpimähkään juostessansa, itsekään tietämättä, minne, niin yhtäkkiä joku astui hänen tiellensä. — Seis, seis! — Kas, kas, Bohuska ja... Bohuska se oli ja hänen veljensä Niilo Mirkovszki. Se paha Niilo poika, jonka kanssa hänen oli tapa jutella kotipihalta kadun yli joka päivä ja jonka tähden hän ei enää saata käydä Bohuskaa tervehtimässä, sittekun tämän veli oli saapunut kotia Pestistä, sillä hän oli kasvanut isoksi mieheksi ja... Kristina kalpeni uudestaan, vavahti, kädet hervottomina riippuivat, jalat kieltäytyivät astumasta ja hän seisoi siinä vierastensa edessä kuten lahonnut marmoripatsas. — Mitä? Etkö suutelekaan? Katsot niin oudosti — valitteli Bohuska. — Oletko ehkä suuttunut, kun otin Niilon mukaan? Kristina pudisti päätä hiljaa, suruisesti. — Se on kaikki minun syyni, — jatkoi tämä. — Siitä saat rangaista yksin minua. Hän ei olisi rohjennut tulla, mutta minä häntä kehoitin. Mutta kuinka kalpea ja pelästyneen näköinen sinä oletkaan. Onko mitään tapahtunut? Alakuloisesti nyökkäsi Kristina myöntäen päätä. Sitte hypähti hän tehden äkkinäisen liikkeen Niilon rinnalle ja laski pienen kätösensä hänen pivoonsa. — Tottahan te, Niilo minusta pidätte — pidätte ehkä paljonkin? Bohuska pudotti päivänvarjonsa kuullessaan nämät varomattomat sanat ja katseli haaveilevasti ystävättäreensä, joka taasen hellästi nojautui Niiloon. Nuorukaisen kasvot lensivät tulipunaisiksi. Eihän tähän saakka ollut ainoatakaan sanaa eikä viittausta puhuttu heidän keskensä sinne päin. Muutamasti oli juteltu joutavia asioita, siinä kaikki! Ja nyt! ... — Josko teistä pidän Kristina? Sangen paljon pidän, yksin teidän tähtenne tahdon elää. — Oi, Bohuska, sano sinäkin, sano, miten rakastan! Itsekään en voi sitä oikein kertoa. Hyvä Jumala kuinka onnellista! Ken olisi uskonut? Ensi silmäyksestä kun teidät näin... Niilo vapisi kuin haavan lehti. — En olisi tohtinut uneksiakaan — jatkoi hän katkonaisesti. Oi, Kristina, te siis... tekin siis toivotte rakkauttani? — Niin! — kuiskasi hän melkein uupuneena, silmät puoliummessa. — Ja te kysytte, pyydätte sitä minulta? — Niin, — toisti hän haikeasti, peittäen kauniit kasvonsa käsiin. Te olette parempi kuin nuo toiset, te olette kauniimpi kuin toiset, te sovitte minulle paremmin kuin kukaan muu. Rakastakaa siis minua, niin, rakastakaa, ja minä... — Ja te, Kristina? — Minäkö? — ja hän kääntyi hänestä äkisti, ikäänkuin olisi neito unesta herännyt, ja kasvot kävivät kummasti yksitoikkoisiksi. — Minäkö? Kukapa minusta puhuu? — virkkoi hän miltei kainosti. — Ettekö tunne kuinka kauhean lämmin ilma on? — Mennään lehtimajaseen, — esitteli Bohuska, joka oli kovasti ihmeissään ja hämmästynyt äskeisestä romantiilisesta kohtauksesta. Hän loi silmänsä häveten maahan, juurikuin hän itse olisi jonkun suuren rikoksen tehnyt. — Ei ei, — äännähti Kristina melkein hurjasti, — ei sinne. — Minne siis? — kysyi Bohuska hiljaa. — Minne tahansa! Kauvas mailmaan, — vastasi Kristina katkerasti, ja kyynel pillahti pitkin poskia. Haikeilla mielin katseli Niilo tuota vierivää kyynelpisaraa ja mietti vain, että hän nyt tahtoisi suudella sen pois tuolta ihmeenihanalta poskuselta. KOLMAS LUKU. Kerrotaan ne tapaukset, jotka edellisestä johtuvat. Niilo Mirkovszki oli niitä nuoria miehiä, joita naiset sanovat »intressanteiksi». Hänellä oli suuret, eloisat sinisilmät, tuuhea kultatukka, solakka vartalo sekä sievä käytöstapa. Puolen vuoden verran sitte oli hän saapunut kotia täydentääkseen opintojansa vuoriakatemiassa, ja jos hyvin käy, niin saa hän alkaa uraansa siinä toivossa, että hänestä vielä tulee vuorineuvoskin. Ja se saattaa kyllä tapahtua, sillä hänellä on kykyä ja osaa myöskin mukaantua elämän oloihin. Kuten sanoimme, on hän vasta puolen vuoden paikoilla ollut kotosalla Schemnitzissä ja jo on hän johtajana ei ainoastaan nuorison kokouspaikoissa »Kultalampussa» ja »Elävässä nuijassa», vaan myös herrassalongeissakin. Eikä hän aina olekaan niin ujo ja tomppelimainen kuin nyt seisoessaan ääneti ällistellen, ikäänkuin maahan juurtuneena, Kristinan edessä sekä hajamielin päänsä päältä poimiskellen akatsiapuun lehtiä, joita hän paloittelee hyppysissään, juuri kuin tahtoisi arvaella: »rakastaako?... Vaiko ei?...» Hän ei ollenkaan ymmärrä, miksi Kristina itkee, jos hän rakastaa, miksi hän niin äkisti päästi hänen kätensä, kun kysyi vastarakkautta ja miksi hän kävi niin alakuloiseksi ja suruiseksi... Jumalallinen on hämäryys naisen sydämmessä, pyhä salaisuus, täynnä runollisuutta, viehättävä varjo aavistetusta todellisuudesta. Ensimmäinen rakkauden ilmaisu sisältää paljon runollisuutta. Nurmen ruoho silloin huokaa neitoselle: »astu tänne, tallaa minua, niin tulen vain tuoreemmaksi, viheriämmäksi»... Auringon säde puhuu nuorukaiselle: »sinullekin paistaa valkeus, minua parempi, suurempi, kauniimpi»... Iltarusko lähettää kiireisen sanoman yölle: »älä tule, pysy poissa... täällä on jotain, jonka nähden et sinäkään saata synkkänä olla». Ja ne henkilöt, jotka lausuivat nuo sanat, joita koko luomakunta hartaana kuuntelee, tämä rakastunut nuorukainen ja rohkea neitonen seisovat yhä vielä vaiti, ujoina, arasti, sykkivin sydämmin odotellen, millä hetkellä taivaankansi romahtanee alas. — Hyvä Jumala, mitä teinkään... mitä teinkään? — sopersi Kristina ja hänen silmissänsä alkoi mailma käydä ympyriäiseen myttyrään ja pyöriä yhä kiivaampaa vauhtia hänen ympärillään. Uupuneena painui hänen päänsä ja kätensä alas, kuten kuolevan linnun, joka on siipirikoksi joutunut, ja nojautui Bohuskan olkapäähän. Eikä Niilo saanut niin luotua sanaa suustansa vastaukseksi, lohdutukseksi; typerä tylsyys valloitti hänen mielensä ja tukahutti kaikki ajatusten oraat. Tämä odottamaton tapaus oli peräti saanut hänen sielunsa pois oikealta tolalta ja hyvästä tasapainosta. Siinä liikkui sangen monikirjavia mielijohteita aina sen mukaan, mitä hän arveli huomaavansa Kristinan silmistä, äänestä ja liikkeistä, joko katumusta, luottamusta, välinpitämättömyyttä, alakuloisuutta taikka rakkautta. Vihdoin voitti Bohuska taas mielenmalttinsa sekä virkkoi tavallisella vilkkaudellaan: — Mutta nyt, lapsukaiset, on tätä tässä kylliksi. Kaiketi meidän pitää jonnekin päin käydä. Kävely tekeekin sinulle hyvää, kultani. Ojenna minulle kätesi, Niilo. Mutta sen verran Niilolla vielä kumminkin oli järkeä, että hän tarjosikin kätensä Kristinalle eikä sisarelleen. Rakastunut neito havahti ja vapisi aivankuin nukkunut, joka tuntee vieraan käden kosketuksen. — Herrainen aika! — en ymmärrä teitä... puhui Niilo haikeasti, ja alkoi kädellä, johon ei tyttö tahtonut tarttua, pidellä palavaa otsaansa. — Mitä turhia! — puheli pilojansa Bohuska... se oli vain leikin vuoksi eikä mitään muuta. — Leikinkö vuoksi? — puhkesi Niilo katkerasti puhumaan, ja kasvot punaisiksi leimahtivat. — Leikintekoako se olikin sanoa ensin: »minä lemmin sinua», mutta heti taas: »en lemmikään». Sanako se vain olikin, tyhjä, joutava sana? Mutta siinä saattaa kuitenkin piillä myrkkyä, neitiseni! Vai onko... onkohan sydämmen surmaaminenkin vain leikintekoa! — Katsahtaissaan veljensä turvonneisin kasvoihin Bohuskankin simahuulet katkeraan itkuun vääntyivät. Peloissaan hän luonnollisesti ja teeskentelemättä kavahti Kristinan kaulaan. — Näetkös nyt... puhui hän kyyneliä silmistään pyyhkien — nyt ei ole muuta neuvoa kuin... Kristinan silmäykset näyttivät kysyväisiltä. —... Kuin että rakastat tuota hupakkoa Niiloa. Näetkös, kuinka hän on suruissaan... Hellästi silitteli hän Kristinan olkapäätä ja jatkoi lempeällä, kehoittavalla äänellä: — No rakastahan häntä nyt! ... Sitte lisäsi hän maltittomasti: rakasta heti paikalla... no, rakasta nyt! Taikka tekee hän vielä itsellensä jotain kauheata. Hän on aina ollut semmoinen itsepintainen ja omapäinen... Ynseästi nosti Kristina päätä. — En voi — virkkoi hän verkkaan — en saata; rakastan toista... tuota... luulen, että rakastan. — Vai rakastatte toista! — huudahti Niilo, ja silmät seljällensä lensivät. — Mahdotonta! Ajatelkaa paremmin perään; sanokaa, että laskittekin nyt pilojanne! Aurinko peittyi synkkien pilvien taa, lähenevän myrskyn edelläkävijät tuulispäät jo heiluttelivat akatsiapuiden latvoja, helle kasvoi ihan sietämättömäksi. Nuorukainen astui muutaman askelen poistuaksensa, mutta pian hän hervotonna vaipui erään puun juureen sekä peitti kalpeat kasvonsa käsiin. — Suuren tuskan olette sydämmelleni tuottanut — virkkoi hän sävyisästi, kääntäen pois nuhtelevan katseensa, jota kyynelet himmensivät, jottei se loukkaisi häntä, jota hän niin syvästi rakasti. Mutta se koski kuitenkin Kristinaan. Hän astui melkein hoiperrellen Niilon luokse sekä laski kätensä hänen päänsä päälle. — Niilo, mikä teitä vaivaa? Oletteko suuttunut siitä, että olin niin suora teitä kohtaan? Älkää ylenantako minua, pysykää minulle hyvänä, ottakaa minut... hyvä Jumala, kuinka sanoisinkaan? ... vaimoksenne! Äkisti hyppäsi Niilo seisoalle, silmistä pian kyynelet kuivuivat ja kasvot kävivät voittoisiksi ja tavattoman kopeiksi. — Rauhoittukaa. En minäkään teitä niin kovin ikävöi — puhui hän kalseasti ja verkkaisesti — mutta en liioin teitä ylenanna. Lempi on kuolematon! Se ei katoa, vaan muuttaa muotoa. Rakastakaa, ketä tahdotte, mutta siltä saatte tulla vaimokseni. Näin sanoen ojensi hän itsensä ihan suoraksi ja silmät tulta säihkyivät. Hämmästyneenä astui Kristina askelen taapäin ja lausui lempeästi, suruisesti: — Niin Niilo; tahdon tulla vaimoksenne, jotta ilahuttaisitte mieltäni rakkaudellanne, jotta auttaisitte minua kantamaan elämän kuormaa, jotta... Viljavat kyynelet neidon poskille valuivat. Tätä ei Niilo enää voinut katsella piittamatonna. Raivon pahahenki hänet valtasi, tunkeusi joka suoneen ja leimusi silmistä. Itsekään oikein tekoansa tietämättä tarttui hän melkein tuimasti tytön käsivarteen ja hänen uhkaava äänensä kiukusta värisi. — Ei, ei, Kristina! Ei koskaan... Ei mitään... Meidän täytyy kuolla! Sekä sinun että minun. En salli, en, vaikka taivas päähäni romahtaisi... En anna kellekään toiselle sinusta edes yhtä hiuskarvaa, en hiuskarvasi katoavaa varjoakaan... Sinun täytyy kuolla! — huusi hän, ja äänikin muuttui karjunnaksi, — jollet sano, kuka on se mies, jota rakastat. Kristina yritti hymyillä, puraisipa huuleensakin estääksensä kyyneltulvaa. — Ketäkö rakastan? En ketään, Niilo! En niin ketään... Kaiku vastasi vuorista: »ketään...» Niilo ei niin vähällä häntä päästänyt, vaan työntäessään hänet luotansa toisella kädellä hän puristi toisella tytön käsivartta niin lujasti, jotta parka ihan kipeästä kiljahti. Nuorukainen ei enään ollut verrattava ihmiseen vaan villipetoon, jonka mielenmaltti on saanut väistyä intohimojen tieltä. — Se ei ole totta, Kristina! Sinä petät minut. Minun täytyy tietää... tahdon tietää. — No hyvä. En rakasta sinua, mutta en liioin ketään toista, en ainakaan miestä, jonka nimeä voisin sanoa. Olen uneksinut nuorukaisesta, joka on kaunis kuin Don Alvira »Musta nainen» nimisessä romanissa, urhoollinen ja hellätuntoinen, kuin Athos »Kolmessa Musketyörissä», joka osaa lempiä niin syvästi kuin Gaston »Kultahiuksissa» ja joka on niin oppinut kuin Ivan Berend Jókain kirjoittamassa »Mustissa timanteissa». — Siinä tapauksessahan olet todellakin hupsumainen, — naurahti Bohuska hilpeästi... Kyllä noita haaveilevia runoilijoita kestää kuunnella! — Herrainen aika, en itsekään tiedä minkälaisen hänen pitäisi olla... sen vain tunnen, ettei se saisi olla aivan Niilon kaltainen... Voi, ihan on pääni haljeta! Jospa vain olisi rahtusen, runsaankin rahtusen toisellainen kuin Niilo, niin rakastaisin todella... mutta nyt... nyt... Vielä lujemmin puristi Niilo hänen käsivarttansa. — ... Nyt tahdon tulla vaimoksenne, koska olette kaunis... sangen pulska poika, ja Csutkás setä ynnä Luppán minua isältä pyysivät puolisokseen äsken tuolla lehtimajassa. Pelästyneenä vilkaisi hän taakseen puutarhaan päin. Ja todellakin astui heitä kohden pitkin polkua kolme herrasmiestä. Luppán ritari ehti ensimmäisenä nuorten luo. Kasvot makeasta hymystä loistivat. — Kas vaan, — huudahti hän hilpeästi, — melkeinpä näytte itkeneen, Kristina! Kuka on itkettänyt? Ahaa! Csutkás. Kyllä jo muistan... Csutkás. Se hiton vanha lurjus... Mutta vait! Tuollapa hän tuleekin... Kun ei vain kuulisi puhettamme. Luppán herra katsahti tutkivaisesti taaksensa. — Niin, niin, hiton vanha lurjus, ja vielä päälliseksi niin naurettava. Niin, niin, sen uskallan sanoa vaikka kaikkein kuullen... Tehden sankarillisen liikkeen kääntyi hän katsomaan taaksensa, oliko Csutkás vielä kaukanakin; sitte jatkoi hän hiljaa: — Mutta kun hän on kovasti sappitautinen... niin en soisi hänen sitä kuulevan, sillä taitaisipa sappensa peräti puhjeta. Teitte tosiaankin, neiti, aivan oikein, kun häntä pakenitte. Hyväksyn tekonne, Kristina! Ette mitenkään muulla tavoin olisi niin selvästi voinut mieltänne ukolle ilmaista. Se oli todellinen tunnustus, Kristina. Hieno, mutta ymmärrettävä; minä sen ymmärsin. — Oh, oh, Luppán setä, — puuttui Kristina puheesen viekkaasti hymyillen. Naiset osaavat yhtaikaa itkeä, vihata, suuttua, rakastaa, haaveksia sekä hymyillä. He ovat samalla kertaa lapsellisen ymmärtämättömät sekä perinpohjaiset diplomaatit. Luppán ritari äimistyi »setä» sanasta. — Älähän nyt, pikku vuohensilmä, tyttönen! Kas, kuinka osaakin puhua pilojansa. Hm, Kristina... Toivon, ettette niin aivan tarkasti pidä kiinni tuosta »setä» sanasta, vaan olette taipuvainen vaihtamaan sen sopivaisempaan. Sanoin sopivaisempaan, mutta ehkäpä olisin voinut sanoa: suloisempaan... Niilo seisoi levotonna, ja ellei Bohuska rukoilevin katsein olisi häntä asetellut, niin Herra tiesi, kuinka syvästi hän olisi saattanut herra ritaria loukata. — Luppán setä puhuu leikkiä, — vastasi Kristina ja nykäisi huivia sirosti ilkamoiden eteenpäin, jottei Luppán herra ollenkaan nähnyt hänen kasvojansa eikä liioin sitä ynseätä suunmurtoa, mikä saattoi Bohuskan, joka seisoi sivulla, hillittömästi nauramaan. — Joko taas? — puhui Luppán haikealla äänellä. Olenko minä leikin laskijan näköinen? En suinkaan, Kristina! Vaan puhun vakaan miehen sanoja, minunmoiseni miehen sanat ovat niin vakaat kuin olisivat präntissä käyneet. Ja vielä nähkääs, olen ihan sopiva rakastettavaksi. Joka jänteeni on siihen omiansa. Saatan sanoa olevani paljon kokenut ja koetellut mies enkä mikään nuori hulivili, joka ei ole vielä korvien takaa kuivunut ja jonka elämä ei ole Saharan erämaan arvoinen. Tämän mainion lauseen lausuttuansa Luppán herra veti syvän henkäyksen, odottaen, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Kristinaan, josta syystä hän myös ojensi kätensä tytön huivia kohden, sitä kasvojen edestä hellällä leikillisyydellä riisuakseen. — Ei, ei, ei, — huudahteli Kristina, juosten muutaman askelen Niiloa kohden. Vanha rakastaja heti perässä ja saikin pakenevan enkelin kiinni, kun tämä kaatui tiellä olevaan sankoon, sekä tarttui hänen vyötäreisinsä. Kovasti silloin hänen sydämmensä sykki! ... — Mihin pysähdyinkään? Tuota, tuota... höpisi hän hämillään, säihkyvin silmin. — Saharan erämaahan, — huomautti Bohuska. — Niin, niin. Sanoin, että olen kokenut mies, olen jo ennenkin nauttinut perhe-elämän onnellisuutta, olen ollut sen pyhissä siteissä, olen jo yhden vaimon haudannut. Oh, yhden jo olen haudannut ja osaan vielä toisenkin... Kuten ennenkin näitä muistoja mainitessaan heltyi hän nytkin, jotta puhe hetkeksi keskeytyi, ja ilosta ihan hurmaantuneena hän irroitti käsivartensa Kristinan solakan vartalon ympäriltä, jonka koskettamisesta äsken eriskummallinen palavuus valtasi hänen suonensa sekä kiiti kautta kaikkein jäsenten. — Haudata; niin, haudata... Tuota, ei juuri niinkään! ... Mitä puhunkaan? Tahdoin sanoa: tehdä onnelliseksi. — Kuulkaas, Kristina, tehdä onnelliseksi. — Te kelpaatte minulle puolisoksi. Mutta tällä hetkellä, juuri kun Luppán herran innostus oli ylimmillään, astui yht'äkkiä esiin Csutkás herra sekä laski tukevan kätensä, joka nyt tuntui raskaalta kuin lyijy — hänen olalleen. — Ihminen! — ärjäsi hän. — Älä jaarittele! Etkö huomaa, että hän on sinulle vieras, kuten sanskritin kirjain minulle. Tosiaankin on neidon sydän verrattava outoon kirjaimeen, eikö niin, Csemez? Kirjaimeen, joka on vaiti ja kuitenkin puhuu. Mutta minä tunnen tämän kirjaimen, Luppán, ja osaan sen lukea. Hän on minuun kiintynyt... — Hyvät ystävät, — virkkoi Csemez herra vakaan näköisenä, kultaisia kellonperiänsä hypistellen; — asia, josta te juttelette, on arka yksityisseikka, joka sai äskeisen korttipelimmekin keskeytymään, perhekysymys, johon ei missään tapauksessa tarvitse niin paljo sanoja tuhlata, kuin nämät arvoisat herrat jo ovat tuhlanneet. Ja toiseksi tulee myöskin ottaa huomioon, että tyttärelläni on läsnä nuoria vieraita, Bohuska ja Niilo, joille vielä on liian aikaista kuunnella tainkaltaisia »kohtauksia»... Csutkás herra nyökkäsi myöntäen päätä, mutta Niilo astui esiin, pää rohkeasti pystössä, sekä lausui lujasti, kuuluvasti: — Antakaa olla, hyvä setä, minulla ei ole mitään tätä kohtausta vastaan, vaan aion itsekin siihen ottaa osaa; minäkin rakastan Kristinaa ja minä myöskin pyydän häntä vaimokseni... Juhlallinen hiljaisuus syntyi. Tavan takaa pyyhki Csutkás herra nenäliinalla hikistä otsaansa sekä mutisi tuskin kuuluvasti: »Uhkarohkea könsikkä!» Luppán ritari puraisi huuleensa ja katseli taivaasen, juurikuin olisi aikonut valittaa vainajillensa tuolla ylhäällä: »Katsos armaani, katsos pikku Ester ja Lassi, kuinka huonosti taas kävi!» Csemez herra yksin pysyi jäykkänä. Hyvän aikaa katseltuansa punastunutta nuorukaista kiireestä kantapäähän otti hän esipuheen asemasta hyppysellisen nuuskaa nenäänsä sekä laski rasian kannen niin kuuluvasti kiinni, jotta jo edeltäkäsin sopi arvata jotain erinomaista olevan tulossa. Ja pian seurasikin Csemez herran vastaus. — Hehehe! Asia alkaa sotkeutua. Oikea gordionsolmu! ... Ennenkin jo oli arkaa laatua, mutta yksi juoni enemmän, ei haita... No, poikaseni, sangen hyvä on, hehehe... Vai menit sinäkin satimeen! Miksei? Tunnen isäsi. Kunnon mies ja hyvä ystäväni... Mutta odotapas hiukkasen, niin minä pian tuon gordionsolmun halkaisen. Hehehe! — Isä! — puhui Kristina tarttuen hänen käteensä, — minun täytyy sanoa teille, että... — Vait! Ei sinun pidä mitään sanoa. Olen saanut yhden toimituksen päässäni valmiiksi ja tahdon ilmoittaa sen vastaukseksi ystävilleni; tuo kolmas ilmaisu ei minun päätöstäni voi muuttaa, yhtä vähän kuin mitkään muut mahdollisesti jälkeen tulevat väitteet. Se seisoo lujana kuin Siionin vuori. Oikea rakkaus on kolmasti koetellun kullan arvoinen, ja oikea miehensana myöskin on verrattava kolmasti koeteltuun kultaan. Ja Tapani Csemez on oikea mies. Näiden mahtavien sanojen johdosta katsoivat Csutkás herra ja Luppán ritari sopivaksi astua »oikean miehen» luo lämpimästi pudistamaan hänen kättänsä. — Kiitoksia, — vastasi hän, — mutta täällä on riivatun lämmin. Missä on olut, Kristina? Tuo kannut tänne meille kamariin. Niin, hyvät herrat, mennään sisään, sillä, sillä... Hän seisahti tähän, kun ei osannut oikein loogillisesti lausettansa lopettaa. — Sillä — oluttakin sinne viedään. Joudu, Kristina. Saat kuulla sinäkin. Tapani Csemez ei salaa asioita; mitä hän sanoo, se on sanottu, ja mikä on sanottu, se on sanottu. Jos hänen ajatuksensa ovatkin omituisia, niin on hänellä siihenkin oikeus, sillä pitäähän ihmisen saada vapaasti ajatella. Tämän tieteellisen selityksen lausuttuansa katseli hän tyytyväisesti ympärilleen ja käski läsnäolevia yksitellen astumaan sisään eteiseen, mistä sitte käytiin hänen työkamariinsa. Heti saattoi huomata tämän olevan tiedemiehen työhuoneen. Mennä vuonna oli sitä viimeksi lakaistu; lattialla, tuoleilla ja kellokaapin päällä oli tukuttaisin paksuja, homeisia foliantteja sekä kaikellaisia tulikauhoja, kattiloita, tislausastioita ja koneita; seinillä riippui parrattomien tiedemiesten ja kuuluisien kullantekijöiden muotokuvia. Mutta suoraan sanoen ei näiden miesten tiede ollut edes tupakkapiipun arvoinen, vaan jos Csemez herra olisi tahtonut ihailla oikean »kullantekijän» naamaa, niin olisi hänen ollut paras ripustaa seinälle Luukas Zeelig nimisen juutalaisen koronkiskurin kuva, joka herroille opettajille lainaeli rahoja »alhaista» korkoa vastaan. Ennenkuin olutta tuotiin sisään, vallitsi huoneessa alakuloinen mieliala, minkä kuitenkin olut taas pian karkotti. Csemez herra kehoitteli vieraita istumaan huomauttaen, ettei saa mihinkään esineesen koskea. Sitte alkoi hän muutaman kerran kurkun kirkastamiseksi yskäistyään ilmoittaa päätöstänsä seuraavasti: — Minulle on suuri kunnia tapahtunut... Sen sanon suoraan. Ja Kristinalle on myöskin suuri kunnia tapahtunut, senkin sanon suoraan... Sanon kautta kunniasanani. Mutta asian laita on se, että minulla on omat tuumani. En anna tytärtäni kellekään, minä tarvitsen hänet itse. Te sanotte hänen olevan kauniin, kukoistavan ja hyvänluontoisen ja tahdotte häntä sentähden, mutta juuri sentähden minä en häntä anna. Minäkin tarvitsen hyvää ja kaunista. Kukoistakoon minulle! Sillä olettakaamme vastakohta; jos hän ei olisi kaunis eikä kukoistava, niin te ette hänestä huolisi, mutta minulle hänen kuitenkin täytyisi kelvata. Siitä selvästi näkyy, että vahinko olisi minun, ja on siis oikeudenmukaista, että minun on hyötykin. Csemez ukko on itsepäinen mies eikä tule sitä ihmistä, joka voipi muuttaa sitä, minkä kerran päähänsä pannut on. Minä annan tyttäreni vain sille miehelle, joka... Hän veti syvän henkäyksen, ummisti silmänsä ja kohotti päätänsä. — Vain sille miehelle, joka... Hän seisahti vieläkin puheensa hetkiseksi ja ojensi molemmat nyrkkinsä kuulijoita kohden. — Joka tuo minulle niin paljon kultaa, kuin Kristina painaa. Kaikki ovat vaiti, vain Bohuska hymyilee. — Niin paljon puhdasta kultaa, ymmärrättekös! — Ei rahtuakaan vähemmän. Vannon, ettei rahtuakaan vähemmän... Luppán ritari huudahti kiivaasti. — Haaveita! Paljaita haaveita, Stevo. Suuttuneen näköisenä katsahti Csemez herra puhujaan ja vastasi arvokkaasti, verkkaisella äänellä: — Minä puhun isänä, hyvät herrat, enkä ystävänä! Vakaana, ymmärtäväisenä isänä, jota tulee kunnioittaa. Aate on oivallinen. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Ei siitä asiasta enää puhettakaan! Annapas tänne se kannu, Kristina. Tämän kuultuansa otti Luppán herra hattunsa käteen ja lausui oven suussa lähtöä tehden: — Herran haltuun, Stevo. Tuota en olisi ikinä uskonut! Tuo menettely on suoraa köyhyyden pilkkaamista. Olkoonpa vain, Stevo! Sanon vieläkin, että olkoonpa vain! Niin sanon vieläkin, että... Näin sanoen paiskasi hän oven mennessänsä kiinni ja läksi astumaan poispäin murahdellen sekä sateenvarjolla tuimasti tavan takaa ilmaa piesten. Ajatuksiin vaipuneena istui Niilo hetken aikaa sisarensa vieressä, joka, Csemez herran sanat kuultuaan, mitkä nuorukaiselta kaiken toivon veivät, rohkaisevasti puristi veljensä kättä; mutta tarpeeton ehkä olikin tuo rohkaiseminen; kenties olikin se hetkellinen synkkyys, joka otsalla näkyi, vain kehkeävän rohkean ajatuksen varjostus. Hän nousi tyynesti ja astui Csemez herran eteen. — Olen kuullut päätöksenne, — lausui hän, — ja pidän kiinni sanoistanne; minä tuon teille sen määrän kultaa. — Oh hoh! — äännähti Csemez herra hämmästyen. — Vai sinäkö lupaat tuoda? — En tänään enkä huomenna, Herra tietää, koska, mutta joko tuon sen — taikka kuolen. Kristinan silmät omituiseen liekkiin leimahtivat, josta näytti lähtevän kirkkaita säteitä nuorukaisen puoleen, joka taasen noiden säteiden hurmaavasta vaikutuksesta loi innostuneen katseensa maahan. — Oi, Niilo, — kuiskasi neito onnellisna, — sepä oli kauniisti, suloisesti lausuttu. Niin sitä rakastaa pitää. Tunnen jo nyt itsekin rakastavani teitä, niin suuresti rakastavani. Csutkás herra ällistellen katseli toisia läsnäolevia, pää alakuloisesti maahan painuneena. Välistä nousi raskas huokaus hänen rinnastansa; vihdoin ummisti hän silmänsä, paksut silmälaudat vetäytyivät yhteen, kädet siirtyivät selän taa, ja pari kertaa nikotettuansa mutisi hän hiljaa: — Ei haita... eipä haita! He ovat kiin... kiintyneet minuun. NELJÄS LUKU. Selitetään »tempus» sanan ihmeellinen merkitys. Schemnitzin metsä- ja vuoriopiston oppilaat ovat omituisia poikia. Sangen mielellänsä he rupeavat sormikoukkuun mailman, muotien, yhteiskunnan, opettajien ja ajan aatteiden kanssa, jotka kaikki ylläluetellut asiat he panevat yhteen luokkaan niistä sen enempää piittaamatta. Opiston nuoriso muodostaa erityisen pikku valtion saksalaisten ylioppilasseurojen mallin mukaan, joka useissa kohdin on nykyajan seuraelämän irvikuva, mutta kuitenkin monessa kohdin kuvaavasti omituinen. Yhteyden aate muodostuu täällä todelliseksi veljeyssiteeksi, vaikka siinä ilmestyy joskus kummallisia kasvannaisiakin. Jos joku oppilas on pantu lukon taa jostakin rikoksesta, niin ovat toiset valmiit uhraamaan henkensä hänen pelastamisekseen. Miehissä silloin piiritetään tuomarien asuntoa, kunnes näiden täytyy väistyä myrskyisenä esiintyvän yleisen tahdon tieltä vahingoksi oikeudelle, sillä eihän oikeudella ole kurkkua huudellaksensa eikä nyrkkejä uhataksensa, eikä liioin maatilaa, taloa taikka muuta kiinteätä omaisuutta eikä siis myöskään vaikutusvaltaa Schemnitzissä. Jollei ravintoloitsija taikka kahvilan isäntä anna oppilaalle velaksi, niin on se oitis »casus belli» (sodan syy) eikä sillä onnettomalla miehellä voi kauvan olla pysyväistä asuntoa kultaisen kaupungin vanhojen muurien sisällä. Liikkeensä saapi hän lopettaa ja heittää puotinsa avaimet vaikkapa kaivon pohjaan, sillä kun oppilaat kerran sanovat »abzug», niin on se ikuisiksi ajoiksi unholaan haudattu. Tämän omituisen seuran päänä on se, joka jaksaa yhdellä istunnalla juoda enimmän olutta, ja kantaa »olutkuninkaan» nimeä. Olutkuningas on mahtava mies, miltei yksinvaltijas, jonka toimia jossakin määrässä rajoittaa vain kahdesta hänen jälkeensä mahtavimmasta oluenjuojasta syntynyt neuvoskunta. Veroa maksavat alamaiset ovat »keltanokat» eli ensivuotiset, jotka jaetaan vanhemmille palvelijoiksi ja joiden täytyy ehdottomasti totella itsekukin »veteraaniansa». Korvaukseksi saa äskentullut nauttia vanhemman oppilaan suojelusta sekä sitä armoa että tämä antaa palvelijansa suosiollisesti kestitä itseään tämän omilla rahoilla. Noille veteraaneille taasen on luvallista kaikki tässä mailmassa; hän saapi mellastaa ja mässätä mielensä mukaan, maallinen laki ei häntä rankaise, ihmisvoima ei häntä estä, jumalallisesta laista hän ei piittaa. Kaikista mailman mahdeista kunnioittaa hän vain yhtä ainoata sanaa. Tämä ainoa sana on »tempus». Jos joku Schemnitzin vuoriopiston oppilas kirjoittaisi sadan florinin setelin selkään »tempus» sanan sekä heittäisi sen sitte kadulle, niin ei kenkään moneen päivään rohkenisi sitä korjata, sillä tuo sana tietää: »älä kajoo siihen!» — ja voi sitä kuolevaista sielua, joka tohtii tuota sääntöä rikkoa. Kun veteraani sanoo keltanokalle: »tempus keltanokalleni», niin tulee hänestä siitä hetkestä alkaen todellinen pyhimys ja loukkaamaton henkilö. Tai kun päällystakin vuoriin on musteella kirjoitettu sana »tempus», niin ei varaskaan sitä uskalla viedä, taikka jos hän sen kaappaiseekin, niin jo seuraavana päivänä hän sen vavisten salavihkaa takaisin tuopi. Kapine, jossa ei löydy tempus sanaa, on »res nullius» (omistajan kalu). Jos se varastetaankin, niin ei ole omistajalla oikeutta sitä takaisin etsiä. Tästä asiasta olisi paljon puhumista, mutta emme olisi tämänkään vertaa siitä maininneet, se kun on enimmäkseen ikävänpuolista laatua eikä varsinaisesti kertomukseemme kuulu, jollei olisi pitänyt huomauttaa, että sama »tempus» sana oli myöskin siihen kihlasormukseen piirretty, jonka seuraavana päivänä Niilo Mirkovszki painoi Kristinan sormeen. Hän saapui iltapäivällä ja tapasi Kristinan yksinänsä. Hän oli tavallistaan vaaleampi, eilisten kohtausten tähden yötisen valvomisen merkit vielä kasvoissa näkyivät, toisin sanoin: hän oli sitä miellyttävämpi. — Tulin sanomaan jäähyväiset, Kristina. Neito laski kädestänsä vesikannun, mistä paraikaa kukkiansa kasteli, ja loi äimistyen suuret, tummat silmänsä Niiloon. — Minne menette? — kysyi hän verkkaan. — Kaliforniaan, San Franciscoon, taikka minne tahansa... Semmoiseen maahan, missä kultaa kaivetaan... — Mitä joutavia! — Sen päätin eilen tehdä. Siitä ei enää kysymystäkään; minä lähden, Kristina, sillä rakastan teitä sanomattomasti. Nyt on vain kysymys, paljoko... — Paljoko painan, vai kuinka? — virkkoi Kristina hymyillen, mutta tämä hymy oli väkinäistä ja elotonta. — Niin, se minun pitää ennen kaikkia saada tietää, Kristina, — vastasi Niilo vakaasti. — Painan kahdeksankymmentä ja yksi naulaa... Menneellä viikolla nostatin itseni teurastajan vaa’alla. — Paljon on, sangen paljon! — huokasi Niilo. — Sitte läheni hän hiljaa neitoa, tarttui hänen kätöseensä sekä lisäsi: yhdentekevä... Pari naulaa sinne taikka tänne! Nyt otti hän esiin liivintaskusta hopeisen sormuksen, johon hän viime yönä itse oli piirtänyt sanan »tempus», sekä pani sen morsiamensa sormeen. — Tässä on sormus sinulle, Kristina! Kultaa en voi sinulle antaa, sillä tästedes en saa kultaa tuhlata, mutta kelpaahan tuokin tähän tarkoitukseen. Tästä hetkestä aikain olet morsiameni. Eikös niin? Neito kainosti nyökkäsi myöntävästi päätä. — Mutta odotatko minua? Ehken pääse palaamaan moneen vuoteen, ehket saa minusta pienintäkään tietoa, ehken voi sinulle kirjettäkään lähettää. Odotatko kumminkin? Sitte... sitte, kun sydämmeni lakkaa sykkimästä, heitä pois tuo sormus. Mutta Kristina ei sitä heittänyt, vaan nosti sen huulillensa ja suuteli sitä. Kirkastunein kasvoin seisoi Niilo neidon edessä, onnellisuudesta miltei horjuen. — Kiitos... kuiskasi hän. — Kiitos. Nyt olen rohkea, nyt pääsen päämaaliini. Muisto tästä hetkestä on seuraava minua kaikkialle sekä auttava minua. Vai olisiko todellinen rakkaus herennyt jo ihmeitä tekemästä? Tiedän, ettei ole. Herran haltuun, rakas... rakas Kristina! — Ei, älä, Niilo... Älä mene niin äkisti. Pysähdy! Minä puhun asian isälleni, hänen pitää luopua tuosta kummallisesta tuumasta. Sinä et saa mennä, se on mahdotonta... Niilo pudisti päätä. — Tunnen isäsi, Kristina; turhaa on kääntyä hänen puoleensa, hän on mitä itsepäisin mies. Vielä kerran: Herran haltuun! Säilytä rakkautesi minulle... tuo sormus sinut minulle varjelkoon... Ehdottomasti tarttui neito Niilon käsivarteen ja piti siitä kiinni kauvan aikaa, kunnes huomasi, että se kenties oli sopimatonta, sekä sopersi punastuen: — Tee siis mitä parhaaksi katsot; minä rakastan sinua aina ja odotan sinua elinaikani... Jumala on todistajani... Niilon silmiin kyynelet nousivat, hän käänsi kasvonsa poispäin ja kumartui rohkeasti ja vikkelästi Kristinan puoleen, suuteli punahuulille sekä syöksyi sen tehtyään ovelle, juurikuin olisi mielipuoleksi tullut. Säikähdyksestä liikkumatonna seisten katsoa tuijotti Kristina hänen jälkeensä; sitte painoi hän kätensä sydämmelleen ja tunsi hengityksensä seisahtuvan, voimiensa nopeasti heikkenevän... — Hän meni... mietti hän, ja sydäntä kovasti ahdisti... hän meni, meni! — äännähti hän sitte kuuluvasti. Ja itkeä nyyhkyttäen hän vaipui nojatuoliin. — Herra Jumala, vasta nyt huomaan, kuinka häntä rakastan. Onhan hän ihan romaanisankarien kaltainen... PÄÄTÖS. Siitä päivästä lähtien ei Niilo Mirkovszkia nähty Schemnitzissä. Hän oli kadonnut kuulumattomiin, jättänyt vanhempansa, siskonsa. Kokonaiseen vuoteen ei hänestä saatu mitään tietoja. Minne meni, kunne katosi, mihin mailman ääreen intohimonsa hänet veikään? Eläneekö, vai onko kuollut? Vihdoin saapui eräänä päivänä San Franciscon postileimalla merkitty kirje Kristinalle. Sen sisällys oli sanasta sanaan näin: »Rakas Kristina! Elän. Kultaa on koossa seitsemäntoista naulaa. Neljäseitsemättä puuttuu vielä. Tietämys, että vihdoin sinut omakseni saan, ylläpitää voimani ja tekee minut onnelliseksi. Lähetä vastaus San Franciscoon »Kullankaivajien hotelliin». Sieltä sen sitte perin. Niilo.» Kristina lähetti heti vastauksen: »Rakas Niilo! Odotan yhä vielä! Isä on taipumaton. Mutta kuitenkin olen koettanut asiata edesauttaa. Sinun lähdettyäsi, olen syönyt vain sen verran, etten nälkään kuole. Herrainen aika, kuinka suloista on sinun tähtesi nähdä nälkää! Tänään olen antanut punnita itseni ja tiedätkös, olen vuoden kuluessa laihtunut neljäkolmatta naulaa. Jos näin jatkuu edelleenkin, niin ei liene mahdotonta sinun vuodessa koota tarvittavaa määrää kultaa. Jospa toivomme piankin toteen kävisi! Kristina.» Kului noin kymmenen vuotta, eikä Kristina saanut kirjeesensä vastausta. Sillä aikaa Csemez ukko jo kuolikin ja Kristinasta on tullut aikaihminen, jota jo hieman hävettää, kun täytyy ruveta Kyöpelin vuorta kiipeemään. Mutta tietäähän jokainen, miksei hän ole miehelään mennyt! Kaukana, vieraalla maalla, valtameren takana hänen sulhasensa kaivaa kultaa, joka lapionpistolta yksin huoaten. Niinpä siitä on kansanlaulukin syntynyt: Kultaa kaivamassa ompi nuorukainen! — Joka muruiselta neidon poskuselta ruusu kuihtuu vainen. Yhden ainoan kerran muuan maankiertäjä toi hänestä jotain tietoja valtameren takaa. Tämä kertoi noin kolme vuotta sitten tavanneensa Niilo Mirkovszkin Brasiliassa, ja oli hänellä jo silloin viisikymmentä naulaa kultaa. Herrainen aikaa, jospa vain voisi lähettää hänelle tiedon, ettei nyt enään kultia tarvita, kun hän vaan tulee itse takaisin, oikein kiiruhtamalla rientäen. Csutkás herra ja Luppán ritari ovat jokapäiväisiä vieraita Kristinan luona. He ovat niin taloon tottuneet, että he isännän kuoltuakin tänne tulevat juttelemaan ja nuuskaamaan. Naimista ja rakkautta ei kumpikaan enään ajattele, ja turhaa se olisikin, sillä olihan Kristinan sormessa vieläkin sama sormus, mihin Niilo oli »tempus» sanan piirtänyt! Sitä neitoa, josta on »tempus» sanottu, ei näet kenkään enää tohdi ruveta kosimaan. Kristina odottaa, välistä riutuvalla toivolla, välistä taasen kasvavalla. Epävarmuus tuo myötänsä jonkinlaista tuskallista mutta samalla myöskin suloista kaihoa. Kun portinsaranat kitkahtavat taikka jotain muuta outoa ääntä kuuluu, niin hänen mieleensä muistuu, että se ehkä onkin Niilo, joka nyt avasi portin; tai kun koira ulkona haukkuu, niin tietää se Niilon tuloa; kun sakset putoovat maahan ja jäävät kärki lattiassa seisomaan, niin on rakas henkilö taloon odotettavissa; tänään kai Niilo tulee. Kun neito ja Csutkás herra sattumalta lausuvat yhtaikaa saman sanan, niin se tietää, että pian rakastava pari toisensa kohtaa. »Taivaan Herra, entä jos hän todellakin vielä saapuu...» Csutkás herra veti nuuskaa nenäänsä oman sääntönsä mukaan ja lausui: — Ei ole mahdotonta! Mutta kuitenkin, kaikitenkin, jollen olisi niin vanha... niin läksisin, Kristina... läksisin ja toisin hänet korvista vetäen takaisin. Kuules Luppán, semmoinen mies minä olisin. Kuules, menisin kun menisinkin! Mahdollista on, että vielä sen teenkin, Luppán. Sen teenkin. Heikoista silmistänsä ukko näin puhuessaan kyynelet kuivaa. — Vaan ei, ei! En pääse, Kristina. En voi jättää heitä... poikia... oppilaitani, sillä he ovat minuun kiintyneet... niin, niin, ovat minuun kiintyneet. SE MUSTA PAIKKA. Ei löydy näillä seuduilla niin kuulua lampuria kuin on Brezinan lampuri... Talon seinät ovat sileiksi kalkitut, katto punainen, portti vahvasti raudoitettu. Kauniit tulppaanit kukoistavat ympäristössä. Korkeat, satavuotiaat puut suovat siimestä sekä suojelevat taloa myrskyiltä ja vieraitten katseilta, jotta sitä ei saa kaikki kierot ihmiset nähdäkään. Vain korkea savutorvi pistäytyy näkyviin siellä yksitoikkoisesti tupruellessansa talon harjalla, missä »lampurimestari» asuu saman katon alla kuin lampaansakin. Kiemurteleva savu saa kyllä kertoa, että Brezinan vuokraaja lampuri Tuomas Olej paraikaa keittää sisällä padassa »omaa lihaansa», joka ei suinkaan hänelle pahaa tee. Vanhasta Matran vuoresta aina Kopángitsan laaksoon on hän yksin herrana. — Vieno paimenpillin soitto on hänestä laulun levittänyt seitsemään komitaattiin: Olejin lampaat käyvät silkkilaitumia, kunkin kaulavyössä kultakulkusia. Kun tuhatlukuinen lauma astuu pitkin kastehelmistä kiiltävää nurmea, yhdeksän isoa johtaja-jäärää edellä, pikku karitsat hyppiellen, uuhet miettiväisinä, sata hienovillaista oinasta arvokkaasti astuskellen, kun näin on koossa koko lauma ja »Merkuj» koira iloisesti juoksee ympäri pitääkseen sitä koossa, niin Tuomas Olejin sydän ihastuksesta mahtavasti paisuu, aivan kuin minkäkin hallitsijan, joka sotajoukkojansa tarkastaa. Paimenpoika, korea halatti yllä, seuraa lauman toista sivua, kun »mestari» itse astelee vasemmalla puolella, hellästi suosikkejansa silmäillen, jotka hän tuntee jok’ainoan eriksensä, Muistaapa heidän kaikkein elämäkertansakin. ... Tuo nutipää tuolla kerran eksyi pensaikkoon ja tarttui niin pahasti oksiin kiinni, ettei enää pois päässyt. Merkuj sen sieltä löysi ja pelasti pinteestä sekä ratusti sen puolikuolleena laumaan. Se on viisas koira, vahinko vain, ettei siitä ole tullut — ihmistä. Tuo kierukkasarvinen oinas tuolla mustan jäärän rinnalla toissa vuonna taittoi vasemman takajalkansa. Joutui näet navetan oven rakoon. Olej sitoi sen kolmen puutikun väliin ja lääkitsi sitä siksi, että jalka tuli ihan terveeksi ja yhtä hyväksi kuin toisetkin. Tuo hampaaton vanha emälammas, joka paraikaa niin ripeästi raappii etujalallansa pensaiden oksia pois tieltä, niiden alta oikein hyvänmakuista hienoa ruohoa haukataksensa, oli ensin hyvin hento raiska. Tuli mailinaan eräänä tuimana pakkas-yönä ja ennen aikaansa. Kun mestari keskiyön tienoissa kävi navetassa, oli karitsa puolikuolleena vilusta. Emä oli myöskin sairas eikä voinut sitä hengityksellänsäkään lämmittää; teki jo silloin lähtöä... Olej kantoi karitsa rukan sylissänsä tupaan, mutta kun sielläkin tuntui kylmältä, niin laski hän sen koetteeksi pikku Anikan viereen lämpöiseen vuoteesen. Siten nukkuivat molemmat, lapsi ja karitsa, toisistansa mitään tietämättä. Aamulla kun heräsivät, hymyili lapsi virvonneelle elukalle, tämä taasen alkoi heiluttaa häntäänsä. Kumpikin oli iloissaan. Eikä lapsella eikä hilpeällä karitsaisella enää ollut kummallakaan emoa elossa. Anikankin äiti kuoli silloin, kun pikku Anika syntyi. Jumala katsoi hyväksi niin tehdä Tuomas Olej lampurille, kun antaessaan hänelle lapsen vei vaimon, sillä harvoinpa hyvä Jumalakaan mitään ilmaiseksi antaa. Kovalta tuo vaihto tosin ensin tuntui, mutta hän tyytyi vihdoin kohtaloonsa, sillä olihan Brezinan mestari hurskas mies. Se oli Herran tahto. Hänen kolmesta herrastaan oli suurin Jumala, jonka kanssa ei sovi riitaa rakentaa, sillä hänen kaikkivaltias kätensä hallitsee koko mailmaa ja hän lyö, ketä hän tahtoo; ja joskin hänen kurituksensa jäljet karvastelevat, niin on kärsivällisyys niiden lääke. Toisena herranansa kunnioittaa Olej Talárin armollista herttuata, jolle hän veronsa maksaa ja jonka oma on Brezina taloinensa kaikkinensa sekä vielä koko seutu niin kauvas, kuin silmä kantaa. Talárin herttua on mahtava mies, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle seitsemässä komitaatissa lakkia nostetaan niinkauvan, kuin hän elää. Tuomas palvelee häntä uskollisesti, sillä eihän järkevä mies mene karsimaan oksia siitä puusta, jonka juurelle hän on vetäytynyt. Mitä taas toisiin ihmisiin tulee, niin ei heillä ole mitään tekemistä Brezinan lampurin kanssa. Hän on itsenäinen mies. Ei hän ketään loukkaa, älköön siis kenkään hänen kimppuunsa liioin tulko. Se vähäpätöinen seikka, että välistä muutama lammas vieraasta karjasta joutuu hänen pataansa, ei ole hänelle rikokseksi luettava, sillä se on lampurissa synnynnäinen ominaisuus, kuten jokainen ymmärtäväinen ihminen tietää, paitsi kunnianarvoinen komitaatin hallitus, joka ei ollenkaan tahdo tunnustaa lampurien avuja. Sentähden onkin useat kerrat syntynyt pientä kinaa tuon kolmannen herran kanssa, joka tahtoo itsellensä anastaa kaikkein korkeimman vallan. Mutta ei sekään niin vaarallista ole. Muutamat lahjakaritsat tuomarille, niin pianpa oikeuden äänen saa tuon lampaan määkynä vaikenemaan. Olej ei ole hellätunteisia ihmisiä. Mistä hän sitä hellätunteisuutta olisikaan oppinut? Ei hän ole suuria ihmisten kanssa seurustellut, vain lammasten kanssa elänyt kaiken ikänsä. Nämät kärsivälliset eläimet taasen eivät tuota heikkoutta sairasta. Mutta kuitenkin kyti sellainen kipinä mestarinkin sielussa; ehkäpä on Jumala sen luonut tylyimpiinkin ja luontoperäisimpiin sydämmiin, jotta heissä löytyisi jokin vietti, joka heitä joskus hänen puoleensa vetää. Tosin hän ei rakastanut Anikaa juuri enemmän kuin lempikaritsaansakaan, mutta kun Jumala kerran oli lapsipahaisen hänen niskoillensa heittänyt, niin ei hän voinut sitä kedolle jättää sutten syötäväksi, vaan hankki pienoiselle imettäjän ja koetti siitä ihmistä kasvattaa. Nyt hän on jo iso tyttö, joka keittää talon ruuan ja neuloo isän sekä paimenpojan paidatkin... Osaa jo tehdä yhtä paljo kuin äiti vainajansakin. Surihan Tuomas sitä äitiä, kun se kuoli. Hän oli hyvä emäntä, Jumala hänen sielullensa rauhan suokoon! Hän oli ansainnut kunniallisen hautaamisen, kolmella kellonsoitolla sekä virrenveisuulla. Ihmiset, nuo jotka tuolla kylässä elävät ja keskenänsä alinomaa riitelevät, sekä saattoväki soimasivat häntä, ettei tuo »metsän eläin» muka edes vaimoansa Boriskaa surrut, kun ei kyynelpisaraa hänen silmissänsä nähty. Olej ei tuntenut kylän tapoja. Hän ei itkenyt, kun hän ei tahtonut. Ei hän tiennyt, että hyvä tapa niin vaatii, Brezinan hiljaiset puut eivät olleet opettaneet häntä valehtelemaan. Boriska kuoli, hän on mennyt eikä palaja enään. Sydäntä ahdisti, kun tuota ajatteli. Ääneti, paljain päin hän oli häntä saattamassa viimeiseen leposijaan; hautauksen päätyttyä maksoi hän papin ja lukkarin saatavat, painoi syvälle päähän leveälierisen hattunsa sekä läksi kotia punakattoiseen karjataloon. Mitä mietti hän kotimatkalla? Se oli vanha tuttu, satoihin kertoihin astuttu jalkapolku, mutta kuitenkin se tuntui hänestä niin oudolta. Melkein jo luuli harhaan käyneensä. Ja minne olikaan koko Brezinan seutu kadonnut. Kaikki tosin on entisellään, etäämpänä vuoret, laaksossa vihanta nurmi, jonka poikki puronen juoksee, vinttikaivo pihalla ja iso vesiamme navetan edustalla. Kaikki on paikallaan, kaikki, kaikki on entisellään, eikä kuitenkaan ole asiat kuten ennen, vaan kaikki juurikuin poissa tolaltansa... Jotakin puuttui, tyhjä, eloton on koko seutu. Ihmeenihana Brezina on vaihtunut — paljoa kurjempaan! Tiesikö hän siihen syyn sanoa? Ja vieläkin, kun kuudentoista vuoden kuluttua vieno tuuli laaksosta tuo hänen korviinsa Anikan hyräilyjä, hänen siinä kummun kupeella venyessänsä arkiturkkiensa päällä, kisailevan laumansa kanssa, niin välistä hän on kuulevinansa ilmasta salaperäisen kuiskauksen: »Tuomas!...» Se tulee metsästä ja katoaa taas metsän puiden sekaan. Oksat suhisevat, ruoho hetken lainehtii, ja sitte on taas kaikki hiljaa Brezinassa. Lampurin sydän kovasti pampahtaa, nostaa heti uneesen uinahtanutta päätänsä. Kuulleeko hän vieläkin kerran tuon vanhan tutun äänen kuiskaavan: »Tuomas»? Kuusitoista vuotta sitten oli kaiku sen äänen saanut noilta suloisilta punahuulilta, jotka madot ovat jo maan mustan povessa jauhanneet tomunkarvaiseksi mullaksi. Mutta kuudentoista vuoden kuluessa on Brezinan kaiku lähettänyt yhä edemmäksi tuon äänen, metsä metsältä, puro purolta, kunnes se nyt pitkän kierroksen tehtyänsä palasi takaisin Olejin korviin, sydämmen sisimpään... Vai eikö se niin olisi? Vai käyskeleekö vaimo vainajan haamu metsässä puhutellen häntä sieltä niin suloisella äänellä? Vai onko tuo ääni joskus suoraan painunut hänen sydämmeensä niin syvään, jotta se vieläkin sieltä kuuluu? Lampuri hypähtää pystöön ja pitelee päätänsä. Pitkä tukka joutuu epäjärjestykseen ja suortuvat olkaa pyyhkivät. Olej ei nyt siitä piittaa, vaan kuuntelee tarkasti sekä tähystää tutkivaisesti ympärillään olevaa seutua. Mitenkä ihmiselle, joka on neljäkymmentä vuotta seurustellut metsän, vuorten ja pilvien kanssa, johtuukin niin paljon ajatuksia mieleen! Vai oliko hän vain nähnyt unta, että Boriska oli kuollut... Olihan se hänen äänensä! Ihan selvästi hänen äänensä. Mestari pudisti nyrkkiä. Kuka tohtii matkia tuota ääntä? Synkin katsein silmäili hän seutua. Ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Lampaat ääneti syövät ruohoa, kellokas katselee häntä vakaasti ja välinpitämättömästi, paimenpoika makaa makeasti nurmella, lehdet puissa eivät liikahtaneet, linnutkin sillä hetkellä olivat vaiti. Kukahan oli Olejita puhutellut? Kuka sen tietää? Ehkä vainen itse hiljaisuus, jossa yksin mehiläisten hiljainen surina kuului. Jospa joku sentään osaisi selittää, mistä mehiläiset suristessaan keskustelevat Brezinan laaksossa! Tietänevätköhän ne, että vainajat liikkuvat maan päällä vielä kauvan kuoltuansakin, vaikka jo ovat tomuksi lahonneet? Lampuri laskeutui taas maata kyynäspään varaan ja ajatteli, niin kummallisia ajatteli. Joka metsän puiden, vuorien, purojen, taivaan pilvien kanssa on tottunut ajatuksia vaihtamaan, häneltä ei niitä koskaan puutu. Luonnon suuri arvoitus vaikuttaa hänenkin sieluunsa sekä herättää hänen mielessänsä kaikenlaisia mietteitä. Älkää luulko, ettei Olej ajattele! Hän ajattelee paljokin, mutta ei voi pitää ajatuksiansa koossa, vaan ne juoksevat kuin sulannut tina. Kaikki on hänen mielessänsä sekaisin yhdessä mylläkässä, josta hän ei mitään selvää saa; hänen sielussaan vallitsee pimeys, jossa muutamia valonkipinöitä liikkuu. Se on muinaisajan runollisuutta. Kaikkia Olej miettii, mutta ei koskaan muille ilmoita ajatuksiansa. Mietiskelee vain huvin vuoksi. Eikä se huonoa huvitusta olekaan. Surullista se vaan joskus olla saattaa. Harva se päivä, ettei hän vieläkin muista vaimoansa sekä kuolevaisuutta, joka kerran on hänenkin elämästänsä lopun tekevä. Jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi on hänkin kerran tuleva, joka veisataan silloin kauniisti ulos, viedään kirkkomaahan, eikä hän ikinä enää saa nähdä Brezinaa, sen punaista taloa eikä yhdeksää kellokasta eikä sataa hienovillaista oinasta, joiden vertaa ei muualla mailmassa löydy. Ja aurinko on silloin paistava yhtä kirkkaasti kuin nytkin, ja metsä on yhtä salaperäisesti kuiskaeleva kuin tänäpänäkin, ruoho on kasvava kevään tullen, puron vesi sulava ja taas talvella jäätyvä, uusi lammassuku hilpeästi hyppielee tutuilla laidunmailla, — mutta hän ei enää milloinkaan ole täällä. Kun sitten hänen näitä surullisia asioita miettiessään korviin kuuluivat laaksosta Anikan iloiset laulut, niin tuntui oikein suloiselta tietää, että ihmiselämä jatkuu vielä haudan tuollakin puolen. — Vahinko vain, ettei hänestä tullut poikaa, — huoahti hän ja viskasi äkäisenä keppinsä laumaan, joka pelästyneenä hajosi eri joukkioihin. Antaa heidänkin tuntea, että mestari on suuttunut! Siten hän ilmaisee ajatuksiansa heille. Sillä aikaa kaikuu ilmoille yhä uusia lauluja, slovakin kansan suruisia säveleitä... Garibaldi sankar meidän kylään saapuu, Klapka tekee seuraa, Gracza, Záhony kanssa, Tuomarinkin Yrjö sukii ratsuansa. Miten olikaan politiikka joutunut Brezinan laaksoon, missä vain linnut kulkevat? Kuka oli tänne tuonut äsken riehuneen sodan muistoja ja toiveita? Ilma oli tuonut. Oli salaa kuljettanut tänne runouden muodossa. Siten se oli tervetullut vieras. Tänään Anika juuri tuota lauleli. Metsän linnut sitä kuuntelevat. Huomenna sitä jo varpusetkin matkii. Olejin mieleen muistuvat entiset ajat, suuren sodan hälinä, jolloin Gracza ja Záhony tekivät hyökkäyksiä Brezinasta päin. Ne olivat kaksi urhokasta honvéd-soturia... [honvéd-(isänmaanpuolustaja)-armeja on Unkarin kansallisarmejan nimitys. Suom.] tuota, ovat niin vieläkin... sillä vaikka slovakilaiset ovat saaneetkin tietää, että nuo miehet salaa murhattiin pakomatkalla, niin he vieläkin heitä odottavat kotia palaaviksi... Olej ei ottanut osaa sotaan, hän ei päässyt; mutta sen hän arvasi, että mainio leikki se mahtoi olla, sillä onhan sekin jo jotain, kun kaksi aimo miestä rupee voimiansa mittaelemaan, saati sitte kaksi kokonaista valtakuntaa! ... ... Kun ei vain hänen hallussaan silloin olisi ollut tuo karja, jonka kellot niin suloisesti ja lohduttavaisesti soivat! ... Tuntikausia hän tuota aprikoitsee — kunnes hiljoillensa päivä laskee mailleen ja ilta joutuu. Karjan levon aika lähestyy. Se kerääntyy suureen parveen, siten antaen tietää, että nyt on tarpeeksi syöty ja tahdotaan vain märehtiä. Paimenpoika ei koko päivään ollut tohtinut mestaria puhutella. Vasta nyt hän uskalsi kysyä: — Kuuletteko, isäntä, Talárissa soitetaan iltakelloja? — Kuulen. Älä juttele niin paljon joutavia, vaan hae sauvani, ja sitte mennään. Heitin sen tuonne laumaan. Vielä kerran hän silmäilee lampaitansa, josko nyt ovat kaikki ravitut, vai puuttuuko joltakin vielä jotain. Ei puutu mitään. Levollisena kääri hän turkit hartioillensa ja sitte astumaan verkalleen alas laaksoon. Yhdeksän kellokkaan kellojen kilinä sulautuu yhteen kauniiksi soitoksi; paimenpoikakin päästelee säveliä säkkipillistänsä. Jo kaukaa voipi Anika kuulla, että tullaan kotia, sekä laittaa maukkaan illallisen, jotta se paraikaa valmiina kiehuu, kun he saapuvat. Taloa lähestyessään nostaa paimen säkkipillin selkäänsä sekä katsoo kotia kohden, josko pihalla liikkuisi tuo pulska neito, jonka haamu aina on hänen silmissänsä — vaikka hän ne sulkisikin. Anika odottaa heitä jo ulkona Matin suureksi mielihyväksi. Mutta minkätähden hän siinä pihalla seisonee, ajanko kuluksi vaiko lauman tuloa nähdäksensä? Herra tiesi! Kaunis hän oli katsannoltansa siinä seisoessaan hiukkasen kumarassa ja kaukaisuuteen haaveksivasti katsellessaan. Toinen käsi oli alas laskeutunut, jotta hänen suosikkinsa vanha lammas, joka piennä karitsana makasi hänen vieressään, ulottuisi sitä nuolemaan. Oliko sen tapa nuolla kiitollisuudesta, rakkaudesta, vaiko vain tottumuksesta? Muistaneeko se vielä, miten he ennen muinoin makasivat yhdessä, vai muistaako se vain, että hänen kätensä voin pesemisestä ja suolaamisesta on niin hyvänmakuinen. Kukapa sitä lampaan viisautta niin tarkoin tuntee! — Hyvää iltaa, Anika, — puhuttelee Matti sävyisästi neitoa. — Miten on aikasi kulunut? — Tänään paremmin kuin eilen, — vastasi tämä hymysuin. — Entäs miten te olette päivänne viettäneet? — Eipä siitä sanottavaa — virkkoi lampuri heittäen turkit yltään, — kysymys on vain, joko illallinen on valmis. — Liha on jo paistumassa isä. Lampurin kasvot tästä kirkastuivat. Paistettu liha oli hänestä juhlaruokaa. — Menepäs sinä Matti vähän korjaamaan tulta. Tuollaisissa asioissa olen näet vähäisen taikauskoinen; luulen, ettei liha tule oikein hyvänmakuiseksi, ellei lampurin käsi sille mitään tee. — Enhän minä, hyvä isäntä, ymmärrä semmoisista niin mitään enkä osaa ruokaa laittaa. — Älähän nyt viisastele, kun sanon... osasithan sinä tuonnoin ainakin Anikan kanssa Antinpäivän aattoiltana lyijyä sulattaa, jolloin sinun haamusikin ilmestyi tyttäreni onnenkuvaan. — Eipä aivan niinkään... mutisi Matti punastuen... se oli vain semmoinen haamu, jolla oli säkkipilli selässä... — Eipä se säkkipilli ollutkaan — tokaisi Anika, — vaan... — Vaan mitä? — kysäsi Matti. — Se oli pyssy, jos sen niin tietää tahdotte. Matista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty. Miksihän Anika nyt sitä sanoo pyssyksi, jota hän tähän asti on säkkipillinä pitänyt? — Paha aavistus alkoi sydäntä painaa... Koneellisesti kävi hän sulkemaan navetan ovea, kun lampaat olivat sisään menneet. Olejin ajatukset palasivat taasen liharuokaan, jos ne nimittäin olivat edes muualle joutuneetkaan. — Vai on sinulla paistettua lihaa? Sepä oivallista, Anika! Ihan luulisi vieraita talossa olevan. — Niinpä kun onkin. Heti tulee vieraita. — Ketä? — Sepä vasta oli omituinen mies, — vastasi Anika. — Tuttavianiko? — Ei, ei. Herrasmies, jonkinlainen metsästäjä... En ole ikinä ennen nähnyt häntä. — Ei se mikään metsästäjä ollut, tyttöseni, vaan kaiketi noita komitaatin vetelehtijöitä virkamiehiä. Kun ei niiltä koskaan saa olla rauhassa. — Ei se ollut komitaatin miehiä, liika nuori hän oli semmoiseksi. Niin hienot kasvot kuin hienoin palttina, ei niitä ollut päivä paahtanut. — Oliko hänellä pyssyä? — kysyi lampuri. — Oli, ja hyväkin. Ja Matti veti hatun ihan silmillensä ja nojautui suuren poppelipuun runkoa vastaan, sillä hänen mieleensä tuli niin katkeria ajatuksia, kuin olisivat ne olleet hornan syvyydestä kotoisin. Voi, vähällä oli, ettei hän pyörtynyt. — Mahtoi olla rohkea veitikka, — jupisi Tuomas Olej, — kun tohtii tulla metsästämään tänne herttuan maille. Jollei häntä olisi vieraaksemme kutsuttu, niin minäpä mieheltä ottaisin pyssyn pois. — Äsken hän juuri oli täällä — jatkoi Anika kertomustaan. — Ajatelkaas, kuinka ensin häntä pelästyin. Hän pyysi maitoa juodaksensa. Toin sitä hänelle ja hän antoi minulle maksuksi tämän kultarahan. — Kuinka menitkään rahaa ottamaan? — nuhteli Olej. — Sanoin kyllä, ettemme rahasta maitoa anna, sitä on Jumalan kiitos yllin kyllin, mutta siihen hän sen vaan unhotti pöydän kulmalle. — Annetaan takaisin, puhui Olej. Herran tähden! Mitä mailma sanoisikaan Brezinan lampurista, jollei hän vieraalle antaisi edes maitoa muuten kuin käteistä rahaa vastaan. Näin sanoen otti hän rahan käteensä ja huudahti äimistyen: — Niin totta kuin on nimeni Tuomas Olej on tämä oikea kruunun kultaraha. Tiedättekö, mitä, — lisäsi hän sitte kuiskaten, — tuo mies on joko Gracza taikka Záhony. Heillä olen tuollaisen rahan nähnyt... Tuhat tulimmaista, Matti, tämä on meille suuri juhlapäivä. Ällös olko siinä allapäin, poika, vaan pannaan penkkiin vieläkin yksi karitsa. Ja sitte joutuun noutamaan viiniä! Sen sanon, että se on joko Gracza taikka Záhony. On tullut tervehtimään Brezinan lampuria. Hymyillen pudisti Anika päätänsä, mutta Olej oli ihan haltioissaan. — Ja oikeaan paikkaan hän osasikin; täällä säähän olla ihan kuin kotonansa. Varjelen häntä niin tyystin, kuin istuisi hän oman äitinsä helmassa. Tuomas Olejin kynsistä ei häntä viedä, vaikka tuhannen santarmia hakemaan tulisi. Vai on hänellä pyssykin? Sanonpa vieläkin, ettei häntä viedä, vaikka tulisi viisituhatta. Mutta hiljaa, lapset, seinilläkin saattaa olla korvat. Vieläkin pudisti Anika epäilevästi päätä. — Mutta antakaas, isä, kun sanon, että se oli nuori mies, laverteli kaikkia merkillisiä asioita... — Mitä sinä semmoisista ymmärrät! — Sanoi minua ruususeksi, sydämmensä epäjumalaksi. — Juuri sellainen veitikka se Záhony aina oli ennenkin, kun vaimoväkeä näki. — Mutta Záhony varmaan on jo ijällisempi mies. — Eipä haita. Záhony on semmoinen »silmänkääntäjä», että hän mielensä mukaan voi muotonsakin muuttaa. Tänään vanha ukko rahjus, pitkä, harmaja parta poskissa, ja pää tutisevana, huomenna taasen pulska nuori mies. Juuri siitä hänet tunnenkin. — Mutta hän sanoi, ettei hän tuntenut teitä. — Mitä sitte, vaikka olisi sanonutkin. Kyllä mailmaan sanoja mahtuu, mutta hullu niitä kaikkia uskomaan menee. Kuitenkin oli Anikan sangen vaikea uskoa, että tue pulska nuori mies olisi ollut Záhony. — Vielä hän sanoi minua keijukkaaksi ja tahtoi minua vallan väkisin suudella. Ehdottomasti nosti Matti nyrkkiänsä. — Vai niin? — jupisi hän jurosti. — Istui viereeni porstuan kynnykselle ja rukoili niin koreasti, että antaisin vain yhden kerran, yhden ainokaisen kerran hänen kiertää kätensä uumalleni, taikka sanoi hän tulevansa hulluksi, ellen niin antaisi. — No annoitko? — ähisi Matti. — Kun hän niin todenteolla sanoi hulluksi tulevansa. — Aivan kuin Záhony! — tokaisi vanhus hyvillä mielin. — Mutta kun hän sitte tahtoi minua suudella, niin läimäytin häntä rikkaruohon perkaamisesta likaiseksi tulleella kädelläni poskelle, jotta tiedän varmaan, että hienoon ihoon tahra tuli. — Ohhoh! — naureli lampuri. — Eikö suuttunut? — Käänsi toisenkin posken minuun päin, jotta sillekin löisin. Sanoi vain olevansa hyvillä mielin eikä luvannut milloinkaan tahraa pois pestä. Sanoi herttaiset jäähyväiset pyytäen minua laittamaan hyvän illallisen, sillä hän lupasi metsän käytyänsä kotimatkalla poiketa sisään. Mutta kas vaan, tuoltapa hän jo tuleekin! Olej ja Matti katsahtivat osoitettuun suuntaan. Sorea metsästäjä astui kummun kylkeä alas, harmaa, viheriäreunainen takki yllä, pitkävartiset saappaat jalassa, hienot herrasmiehen metsästyskapineet selässä. — Hyvää iltaa lampuri, — lausui vieras, hattuunsa edes koskematta, astuessansa pihaan. — Onko illallinen valmis, lintuseni? — Jumal’ antakoon hyvää iltaa, — vastasi Olej alakuloisena, osaksi syystä, ettei vieras ollutkaan Záhony, osaksi harmitti häntä myöskin, että hänen arvonimeänsä niin typistettiin. Jollei tuollainen hyvien tapojen loukkaaminen olisi tapahtunut juuri hänen luonansa, niin olisi siitä voinut syntyä kummia seurauksia, sillä ensiksikin on hän lampurimestari, koska tämä ammatti on hänelle uskottu, ja toiseksi vaatii hyvä tapa, että nostetaan hattua, kun tullaan kunniallisen miehen puheille. Mutta ei sovi vieraasen ihmiseen moisista suuttua. — Illallinen on valmis, olemme vain teitä odottaneet, virkkoi Anika ja juoksi tupaan. Lampurimestari astui lähemmäksi ja ojensi hänelle suuren karkean kämmenensä, sanoen: — Käydään sisään. Tupa oli siisti ja puhdas. Kolme koreaksi maalattua arkkua nurkissa, pari penkkiä, yksi tuoli, sekä puhtaalla liinalla katettu pöytä muodostivat sisustuksen. Seinillä riippui lammaspaimenten taivaallisen lohduttajan, Vendelinin pyhimyksen kuva hyvässä sovussa maallisten lohduttajien, olutkannujen ja viinalekkerin seurassa. Mutta huoneen paras kaunistus oli höyryävä ruokavati pöydällä, mistä hyvänhajuinen liharuoka heille hymyili. — Olkaa hyvä ja astukaa aterialle, olkaa ihan kuin kotonanne, — kehoitti lampuri vierasta, ottaen suurimman puulusikan kouraansa. — Onhan tässä kolmellekin syömistä. — Mutta meitä on neljä. — Tyttöä ei oteta lukuun, hyvä nuori herra, hän saa sen, mitä jääpi. Metsästäjä alkoi aterioida hyvällä ruokahalulla, tavan takaa ylistellen: — Tällaista en vielä ikinä ole syönyt. — Sen kyllä uskon. Niin hyvää liharuokaa ei keitetä Talárin herttuallakaan kuin Brezinan lampurilla. Vieras hymyili. — Kunhan saisin tällaista syödä joka päivä! Lampurin sopei tähän vastata: — Hyvä, syödään sitä huomennakin. — Kiitos kutsumastasi, kyllä tulen. Lampuri puraisi huuleensa. Tämä oli liikaa. Tuollainen nallikka rupeaa sinuttelemaan häntä, jota komitaatin notariuskin teititteli jo siihen aikaan, kun vieras vasta mahtoi olla piimäsuu lapsi. Ai, jospa se vain ei olisi ollut vieras! — Lähdöstä ei puhettakaan; te ette saa tänään lähteä. Täällä olette hyvässä suojassa. Kamariin Anika saa laittaa vuoteen teille. Minnekäs sitä nyt lähtisi, kun jokin on melkein nokipimeä! — Käskin kuskini tulla noutamaan tänne karjataloon. — Onko herra ehkä lähiseuduilta kotoisin? — jos saan luvan kysyä. — Aivan läheltä. — Tuskinpa kuski tänne löytää. — Löytää kyllä. Käskin tulla Olejin taloon. Eiköhän nimesi ole Olej? — Tuomas Olej on nimeni, mutta kokonaisuudessaan se on, — lisäsi mielenmalttinsa menettäneenä isäntä ylpeästi, — Tuomas Olej, Brezinan lampurimestari, ja mielin sanoa, sen herra. Vieras nauroi. — Jos sinä olisit Brezinan herra, ukko, niin mitäs sitte minulle jäisi? Loukkaantuneena katsoi lampuri naurelijaan silmät seljällään sekä kysyi vielä ankarammin: — Mikäs onkaan kunniallinen nimenne ja arvonne? Sen mukaan me ihmiset olemme tottuneet toisiamme kunnioittamaan. — Minä olen Talárin herttua Paul. Lusikka putosi Olejin kädestä, pelästyksissään hypähti hän seisomaan sekä kelmeni. Nuori herttuako se oli, joka siinä istui vastapäätä, hän jonka suhteen kuningaskin on vain talonpojan hiuskarvan verran korkeampi herra? Kukapa sitä olisi uskonut! — Oi, armollinen herra... oi armollinen herttua — sopersi hän arasti, — kuka sitä olisi voinut arvata! — Ei hätää mitään, ukko, — virkkoi herttua hilpeästi, — vaikkei Brezina olekaan sinun omasi, niin on sinulla kalliimpi aarre, nimittäin kaunis Anika. Matin, joka istui siinä pöydässä nuoren herttuan vieressä, veri suonissa hyytyi; hän ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa eikä sanaa suustansa saada, vaikka pää olisi viety. — Tyttölapsi ei ole tuloihin luettava, armollinen herra, vaan paremmin menoihin. Tällä hetkellä astui Anika tupaan tuoden viiniä pöytään. Hilpeästi hän kaatoi pullosta nuorukaisen lasiin, lausuen: — Viljelkää viiniä varovasti, taikka tulee pää pyörälle. — Sinähän sen jo olet pyörälle pannut. — Niin, — kun kaiketi jo ennestään pyörällä oli, — vastasi neito, luoden vieraasen niin omituisen silmäyksen, jotta hienojen huoneiden herran sydän alkoi ihan lämpimästi sykkiä. — Voi sinuas, onneton, — ärjäsi isä. — Kuinka tohditkaan? Ohhoh! ... — Kaikkia vielä... vastasi Anika oitis. — Eihän mies sokurista ole, eikä hän liioin liene vara-ispaani. Tunnen hänet jo ennestään, iltapäivällä kun tavattiin. Jos hän syyttä suuttuu, niin kyllä myös lahjatta leppyy. Herttua ei vielä milloinkaan ollut tuntenut niin suurta suloisuutta sydämmessään kuin se, minkä nuo vereviltä punahuulilta lähteneet ylenkatseelliset sanat hänessä herättivät. Tuon neidon puhetta olisi hän kuunnellut vaikka vuosikausia. -— Vaiti tyttö! — Tiedätkö, senkin tuhmanrohkea, ketä puhuttelet. Hän on meidän herra, armollinen nuori herttua. Anika purskahti nauruun. Hänen raikas ja heleä naurunsa tuntui keijukkaiden kulkusien kilinältä. — Vai niin! Niinkö helposti meitä narrata aiotaan! Vielä mitä. Nuori herttua ei Brezinassa käy, ehkei edes Talárissakaan. Asuu vaan Wienissä kultahovissa, sata metsämiestä hänelle ruuaksi riistaa ampuu; ei hän itse Brezinaan tule jäniksiä väijymään. Ja mitäpäs hän tulisi syömään Olejin liharuokaa, hän joka nauttii kermaa ja rosmarinin siemenistä tehtyä leipää! — Ja onkohan herttua tavallisten ihmisten kaltainenkaan! Enkö minä tuota tietäisi! ... — Antakaa anteeksi ymmärtämättömälle lapselleni, armollinen herra. Ja armollinen herra antoi anteeksi siihen määrään, että alkoi nauraa kilpaa Anikan kanssa. Mutta nyt tuli Anika siihen luuloon, että vieras nauroikin hänelle, ja kävi yhtäkkiä nyrpeän näköiseksi (mikä sangen häntä somisti), ynseänä ovelle kääntyissään mutisi hän itsekseen: — Kiitoksia paljon, pyydän päästä, hänen ei tarvitse minua pilkkana pitää. Mutta päästyänsä ulos hän kuitenkin pelästyi, kun mieleen johtui ajatus, että se kuitenkin saattoi olla itse herttua. Entä jos hän oli todellakin tullut tänne Wienistä. Maissimaiden vartija, Tapani Lapaj oli Anikalle kertonut, että ennen heidän isäntänsä oli vanha herttua, mutta nyt hänen kuoltuansa oli pojalle langennut tuo äärettömän suuri maahovi. Sehän ei ole ollenkaan mahdotonta! Herrainen aika, mikä vahinko, kun hän on herttuaksi syntynyt; pulska hän olisi talonpoikaiseksikin. Ihan suruissaan Anika kiipesi tikapuita myöten navetan vinnille ja katseli sieltä hämärän vaippaan verhoutuvaa seutua. Sydän kovasti sykähteli. Se on kuitenkin herttua. Talárin hovin katolla, joka tänne asti näkyy, liehuu lippu tangon nenässä. Lapaj kertoi, että ympäristölle siten herttuan läsnäolo tietää annetaan. ... Armollinen Jumala! Hän löi armollista herraa kasvoille. Hän vastusti, haukkui häntä, nauroi hänelle vasten silmiä. Voi, hyvä Jumala, pian siitä jo pääkin menee! Anikan sydäntä ahdisti hänen verkalleen tikapuita alas laskeutuessaan sekä miettiessään, minne piiloutuisi häpeemään. Ja suoraan sanoen hän myöskin herttuata pelkäsi, — niin jo seisahtuivat koreat vaunut tuvan eteen, ja juuri kun Anika aikoi laskea jalkansa alimmaiselle puolalle, niin astui herttuakin pihalle. Voi kuin se vain ei häntä huomaisi! Mutta huomasipa kuin huomasikin, ja oliko se totta vaiko unennäköä, kun korkea vieras itse hyppäsi tikapuiden juureen sekä nosti hänet veitikkamaisesti kuten höyhenen vain maahan. Anika ei näe eikä kuule, sillä kaiken tunnon on vienyt salaperäinen lumous, tuskallinen ja samalla myöskin suloinen puoliksi horrostila. — Joko nyt uskot, että minä olen herttua? Näin ilkamoiden pulska nuorukainen hypähti vaunuihin, kädellään Olejille jäähyväisiä viittoen. Mutta Anikan korvaan hän kuiskasi vienosti hyväilevällä äänellä: — Sinun ei tarvitse koskaan minua pitää herttuana, Anika. Vaan minun silmissäni sinä olet prinsessa aina ... aina... Vaunut vierivät matkaansa, mutta jäähyväissanat jäivät. Kummalliset sanat! Tulesta kaiketi punotut, koska vieläkin liekehtivät ja sydäntä polttavat sekä saavat sen sykkimään, jotta haljeta tahtoo! Ja niin kummasti soipi sydän taukoomatta, ja aamusta iltaan samaa ääntä kaikaa kaikki, kaikki... Yöllä huutaa pimeys, aamulla puiden lehdet kuiskaavat, vaiteliaat vuoretkin ääntelevät, maasta nouseva höyry huokaa ruoholle ja patakin tulella kiehuessansa samaa sanoo: »minusta sinä olet prinsessa aina... aina...» Ja Anika niin mielellänsä kuuntelee, mitä kaikki puhuvat. Koko päivän on hän hajamielin ja vaiti. Laulut ovat Brezinasta loppuneet. Anikan ääntä ei kuule Olej eikä Matti. Todellisempi runollisuus täällä vallitsee! ... Neito miettii miksi mailmassa herttuoita onkaan, koska hänkin on niin kaunis katsannoltaan, ettei toukomettinenkään voi hänelle vertoja vetää. Paimenpoika taasen miettii, miksi se säkkipilli niin äkisti pyssyksi muuttui Antinpäivän aattona valetussa onnenkuvassa... Kaikki merkit antoivat katkeran vastauksen katkeraan kysymykseen. Illalla kun lampuri palaa kotia, saa hän kuulla, että herttua taas on täällä käynyt. Ja sitte seuraavana ja kolmantenakin päivänä oli nuori herra siellä metsästämässä ja poikkesi joka kerta taloon saamaan Anikalta lasillisen maitoa. Sangenpa hän mahtaa rakastaa metsän riistaa ja maitoa. Kolmantena päivänä Olejin otsa ryppyihin kävi tämän kuullessaan ja hän lausui paimenelle: — Huomenna saat yksin kaita laumaa. Tuo herra metsästelee täällä liian usein. Tahdon puhutella häntä. Anika säpsähti eikä virkkanut koko iltaan niin luotua sanaa. Seuraavana päivänä jäi Olej kotia. Tätä ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen toista kertaa tapahtunut. Lampaat kaiketi kummastelevat, minne heidän kaitsijansa on joutunut. Ei suinkaan heistä tänään ole suolakaan makuista ja huonommalta tuntuu kai ruohokin! Ainakin arveli niin Olej, joka ihan alkoi laumaansa ikävöidä. Heti päivällisen jälkeen lähetti hän Anikan asialle Tapani Lapajin luo, miltä matkalta hän pääsee kotia vasta myöhään illalla. Olej pisti »kivimuuri»-piippuunsa sitä onnetonta kasvia, jonka tähden kuninkaatkin ja kansat tukkanuottaisille joutuvat ja jonka oikea lampuri antaa vähäisen vetää ulkoilmassa kosteutta sisäänsä, jotta se olisi sitä väkevämpää. Olej otti tulta piippuun, laskihen pitkälleen pehmoiselle nurmelle pihalla ja alkoi katsella taloa, sen somaa punaista kattoa, valkeiksi sivuttuja seiniä, ulos pistäytyviä katonkannattimien päitä... Kauvan hän katseli näitä kaikkia, eikä sittekään saanut kylläänsä... Herran poika, sepä oli mahtanut olla aimo salvumies, joka tuon oli rakentanut. Siinä katsoa tuijotellessaan huomaa hän miehen varjon liikkuvan seinällä ja näkee taakse katsahtaissaan Paul herttuan tulevan. Juuri häntä Olej oli vartonut. Hän astuu suoraan porstuan oven taa ja kun ei salpa aukene, vaikka hän sitä yrittää auki saada, niin hän käy ikkunan alle ja koputtaa ruutuun. — Avaapas ovi, Anika! Nukutko ehkä nukkeroiseni, keijukaiseni, karitsaiseni... Mutta turhaan sai herttua koputtaa, karitsainen ei päästänyt sisään, vaan sen sijaan kuului Olejin karkea ääni. — Ovi on kiinni, armollinen herra. Minä olen täällä, jos herttua suvaitsee ehkä jotakin käskeä. — Hm! Vai sinäkö oletkin, vanha Olej? No, missä on Anika? Olej tarttui ensin koreaan vyöhönsä, sitte pyyhki hän otsaa leveällä ahavoittuneella kädellään. — Tyttö ei ole teidän palveluksessanne, — vastasi hän, — minä ja paimen olemme teidän armonne käskyn alaisia, mutta tyttö ei ole vallassanne. Paul Taláry katsoi suurin silmin kummastellen Olejita. — Mitä tällä tarkoitat? Lampuri astui aivan lähelle isäntäänsä ja pudisti nyrkkiä. Avarat paidanhihat kävivät laskoksiin, jotta jäntevät käsivarret paljastuivat, noenkarvaisessa otsassa suonet paisuivat, karkea ääni kävi karjuvaksi, myrskyiseksi. — Tahdon vain sanoa, että jos kauvankin vielä aiotte metsästellä näillä seuduin ja jos panette pyssyynne vain linnunhaulia, niin saattaa tapahtua, että kohtaattekin linnun asemesta karhun. Näin lausuessaan löi hän nyrkillä rintaansa, ikäänkuin tahtoen lisätä: — »Minä olen se karhu.» Tämä mahtava herra, jolle seitsemänkymmenen kirkon kellot soivat, kun hän kuolee, ja jolle hattua nostetaan yhdeksässä komitaatissa niin kauvan, kuin hän elää, lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan siinä seisoessansa eikä tiennyt miten olla, kuin elää, mitä vastata, kun Brezinan lampuri iski häneen suuret, verikirjavat silmänsä, ja tuon katseen vaikutuksesta polvetkin alkoivat tutista. Pyssy, jonka hän nosti alas olaltansa, ehkä aikoen oikaista sitä Olejita kohden, vapisi myöskin. — Unhotatko, ketä puhuttelet, — sopersi nuorukainen. — Tiedän, ketä puhuttelen; te olette herrani ja isäntäni. Mutta älkää te myöskään unhottako, kenen kanssa te puhutte. — No, kenenkäs? Olejin pää kohosi rohkeasti kuten sankarin. — Tuon tytön isän kanssa. Talárin herttua hieman kumarsi. Keksei hyvän tuuman. — Hyvä, puhun siis kanssasi, lampurimestari, kuten isän kanssa tulee ja sopii. Minun täytyy saada tyttäresi mistä hinnasta hyvänsä. — Mutta minä en häntä mistään hinnasta anna. — Kuules lampuri. Mitäs sanoisit, jos saisit omaksesi tämän karjatalon lampainensa, kaikkinensa, jos minä sen sinulle lahjoittaisin! Lampuri ei ollut milloinkaan kummempaa kuullut. Kaikki »tuhat yhden yön» sadut olivat vain joutavuuksia tämän hurmaavan todellisuuden rinnalla. Brezinan punakattoisen karjatalonko ynnä sen yhdeksän kellokasta, sata hienovillaista oinasta ja kaikki muut lampaat saisi hän omaksensa! Vähänpä sitten enää jäisi muille ihmisille tässä mailmassa! Epäröiden seisoi hän siinä. Vaakaan oli laskettu niin suuri paino, että toinen puoli oli hetkiseksi heilahtanut ylös, vaikka ehkä kuitenkin taas olisi alaskin voinut siitä painua. Ihastuksella katseli herttua tuota vaa’an epäröimistä. — Siten sinusta ihan todella tulisi Brezinan herra. Lampuri katsoa tuijotti suoraan eteensä. Kirkkaita tulevaisuuden kuvia alkoi liikkua hänen sielussaan. Kultasolki vyössä, paita silkistä; hänen lähteissään lauman kanssa kantaa renki perässä lekkeriä, joka on täynnä makeata viinaa; kaikki ihmiset hänelle hattua nostavat ja häntä kadehtivat: kas, tuolla kävelee Brezinan lampuri, jonka rikkaudet ja aarteet ovat niin suuret, että kipaisivat olemaan vaikka Preussin kuninkaan piironginlaatikossa. Olej vavahti. Mutta myöskin tulisi se tietyksi, kuka hänelle antoi nuo äärettömät tavarat, ja saadaanpa sekin ilmi, mistä hinnasta hän ne sai. Mitä maksaa kaikki turha ihmisten kunnioitus, kun sitä kaikkialle seuraa suuri synkkä varjo? Suuri synkkä varjo — paha omatunto. — No, Olej, päätäpäs asia! — Ei, ei, armollinen herra, jättäkää minut rauhaan. Antakaa minun olla! Olen ollut isänne uskollinen palvelija, älkää saattako häpeätä harmaille hiuksilleni! — Varo, ettet ratkaise liian hätäisesti asiata; et aina tapaa minua anteliaalla päällä. Tuskin yksi tuhannesta miehestä hylkäisi tällaista tarjousta. Minä rakastan Anikaa, vien hänet kanssani Wieniin, ja hänellä on siellä oleva niin hyvät päivät kuin milläkin kreivittärellä. Hänkin rakastaa minua ja tulee kernaasti mukanani. Mitä tuumimista siinä olisi, vanha Olej? Tänne kourasi! Ei koskaan... Ei koskaan! ... — Hullu olet, ihan mieletön olet. Ymmärräthän asiani. Ei sinun muuta tarvitse kuin ummistaa hetkeksi silmäsi sekä olla huutelematta, hälinää nostamatta. Siitä saat karjatalon lampainensa. Ei siihen ole mitään tahraa jäävä. Jos minä esimerkiksi veisin salaa Anikan mukanani, niin se tietysti tapahtuisi tietämättäsi etkä sinä voisi sille mitään tehdä. Ethän sinä voi onnen rattaan puolapuuhun tarttua ja sitä seisauttaa. Olej kääntyi herraansa selin. — Miksi rupesitte siinä tapauksessa asiasta puhumaankaan, — mumisi hän kolkosti, — olisitte tehnyt ilman... — Hyvä! Teen siis ilmankin, — puhui herttua äkkiä kääntyen lähteäksensä. Hyvästi! Nopein askelin hän poistui itseksensä vihellellen. Olej horjui seinän nojaan. Voimat luopuivat. Hän tahtoi vielä huutaa jotakin poistuvalle, mutta huulet vain liikkuivat, ääntä ei tullut. Kauheasti pyöreivät hänen silmänsä, herttuan jälkeen ne kummanlaisesti tuijottivat. Pelko ja inho niistä kuvastui. Horjuen ja seinää pidellen hän kömpi tupaan. Päätä huimasi, tuskallisia ajatuksia oli sinne tukuttaisin tunkeutunut, jotka raskaina kuin jyrkältä vuoren rinteeltä vyöryvä kivi laskeusivat sydämmelle sitä painamaan ja ahdistamaan. — Voi se on ähky! — äännähti hän kamalasti. Vuorten kaiku vastasi: voi, ähky. Olej kyllä tiesi, ettei se ollut totta. Ihminen osaa valehdella itsellensäkin. Tultuansa tupaan meni hän maata ja uskotteli ähkyä potevansa. Ensimmältä ähkyi hän sairaan metsänpedon lailla, sitte kätki hän kamalannäköisiksi käyneet kasvonsa peitteen alle ja rupesi helpoittaakseen tuskiansa veisaamaan. Entä jos veisuusta lainaamansa mietteet karkottaisivat tiehensä nuo entiset synkät ajatukset? Hyvän aikaa hän näin tuskissaan vaikeroi, kunnes kuuli ulkoa Anikan nopsat askelet. — Jopa tuli, nyt saa nähdä! — huudahti ukko hypäten seisoalle kuin vimmattu. Vuodetta vastapäätä riippui seinällä peili, josta hän näki turvonneet kasvonsa. Hän seisahtui sen eteen, katsoi ällisti hetkisen omaa kuvaansa, — sitte karjasi hän kerran, nosti nyrkkiä ja löi sillä peiliin niin tuimasti, että lasi tuhansina pirstaleina lenteli pitkin huonetta. Kädestä juoksi veri, silmät mulkoilivat nurin päässä, kun Anika astui tupaan, ja isä makasi tiedotonna tainnoksissa lattialla. Anika ei voinut ymmärtää, mikä isää vaivasi; alkoi kiireisimmästi valella kasvoja vedellä sekä nosti hänet sänkyyn maata. Koko yön lampuri houraili, oli taistelevinansa kauheitten hirviöiden ja noitien kanssa, jotka tahtoivat pistää häntä sydämmeen ja kaivaa maksan ulos hänen sisuksistansa. Aamun valjetessa hän tointui, ajoi Matin kanssa lampaat laitumelle, mutta ei herättänyt Anikaa, kuten muuten tapansa oli, suurusta laittamaan, vaan läksivät syömättöminä. Oli kaunis kevätaamu. Kaikki kappaleet saivat osansa luonnon ihanasta hymyilystä. Kastehelmistä kimalteleva ruoho tarjoutui lampaille syötäväksi, eikä heitä tarvinnutkaan kahdesti käskeä; linnut lauloivat niin iloisesti... sanalla sanoen aamu oli niin ihana, kuin se on runoilijain lauluissa kuvattu, vaikka ne eivät muuten useinkaan paikkaansa pidä. Luonto onkin ainoa, jota ei fantasia voi kaunistaa eikä suurentaa, mutta vain typistää. Kaikki näytti iloiselta, Olej vain oli alla päin ja Matti surullisna. Olej ei koko päivään löytänyt rauhaa mistään. Ei viitsinyt maata, lauman johto ja pajukorin tekokin tuntui ikävältä, käveleminen oli vaivaloista, ajatteleminen, niin, ajatteleminen oli tuskallista. Ja kuitenkin oli hänen mahdoton ajatuksia paeta. Ne syöksivät hänen kimppuunsa ja seurasivat häntä kaikkialle. Ajatukset ovat niin hävyttömät, etteivät tottele, vaikka käskeekin heitä suorimaan tiehensä. Kuinka käy Anikan? Hän oli aikonut myydä tyttärensä, hän, Tuomas Olej, Brezinan lampuri. Myydäkö häntä aarteista, rikkauksista? Ei koskaan! Ei koskaan! Ja tuo ääni, joka oli seitsemäntoista vuotta elellyt metsässä, puhutteli tänään häntä jo kolmasti sanoen nuhtelevasti: Tuomas! Tuomas! Hirveätä! Yhdeksän kellokkaan kellotkin tietävät puhua, että »karjatalon osti... kunniaansa vaihtoi». — Kuules poika, ota irti kaulasta nuot kellot! Matti tekee työtä käskettyä, mutta kovasti hän tuumii, mikä lampurin päähän nyt on pistänyt. — Kuules Matti, anna kellojen olla; tuli toinen asia mieleeni. Ota takki yllesi! Paljoko aikaa jo lienee kulunut? — Päivä on yli puolen. — Saat lähteä Taláriin. — Ymmärrän, isäntä. — Menet herttuan hoviin ja sanot, että olet Brezinan lampurimestarin asialla sekä tahdot puhutella itse herttuata. Matti kuunteli tarkasti, hengitystään pidätellen. — Sinut lasketaan sisään. Seisot herttuan edessä ja lausut hänelle sanasta sanaan näin: »armollinen herra, Brezinan lampuri ilmoittaa, ettei siitä meidän kesken puhutusta asiasta ikinä synny mitään; heittäkää se mielestänne armollinen herra.» — Ymmärsitkö? Riennä! Matti olisi mielellänsä tarkemmin udellut, mikä se asia oli, mutta lampuri oli niin äreän ja tuiman näköinen, ettei uskaltanut häntä puhutella ja ruveta kyselemään. Matti aavisti kuitenkin vaistomaisesti, ettei tuo asia olisi oleva herttualle mieliksi — ja hän kiiruhti sitä toimittamaan. Illan tullen hän saapui matkaltansa Talárista. Läähöttäen, väsyneenä mutta kumminkin vihellellen hän palasi kotia. Mistä hiidestä oli hän niin hyvälle hatulle tullut? — Mitä sanoi herttua? — kysäsi lampuri ääntänsä hilliten. — Ei mitään, isäntä. Ei niin mitään. — Et siis hänen puheillansa käynytkään! — torui hän murheissaan. — Enkä käynyt, — vastasi poika levollisella omatunnolla. — Mutta enkö minä käskenyt? — ärjäsi ukko vihaisesti. — Joko käskitte, taikka olitte käskemättä... tänään puolenpäivän tienoissa oli herttua matkustanut Wieniin. Sinne minä en voinut lähteä hänen perässään, — puhui paimen hieman närkästyneenä, varmasti arvellen hyviä sanomia tuovansa. Lampuri ei vastannut mitään, silmät vain alkoivat kauheasti päässä mulkoella ja kasvot ihan kelmeiksi kävivät. Hän käärei viitan yllensä ja alkoi juosta kuin mieletön kotoa kohden... Hänen aavistuksensa toteutui. Tuvan edustalla näkyivät tuoreet rattaiden jäljet. Huoneissa ei ollut elävää sielua. Anikan arkivaatteet makasivat pöydällä: valkoisenkirjava huivi, viheriä sarssihame ja vanha keltainen nuttu. Pyhävaatteet hän oli ottanut yllensä. Arkinutun päällä oli leveällään paperi, missä kirjoituksen alla oli herttuan vaakunasinetti: leijona, miekka hampaissa. Se oli karjatalon sekä siihen kuuluvan karjan lahjoituskirja. Tämän havaitessaan lampurista tuntui, kuin olisi puukko sydämmeen pistetty. Hän arvasi ihan oikein asian laidan. Paha omatunto on taitava opas. Herttua oli tehnyt ihan niin, kuin hän oli hänelle luvan antanut tehdä: oli enempää kyselemättä toiminut salaman nopeudella. Ukko otsaansa pyyhki, katse ympärille harhaili, ja hän alkoi huutaa vimmatusti: — Anika! Anika! Huudellessaankin hän tiesi, ettei vastausta mistään tule. Missä onkaan jo Anika! Wienin kaupunkia kohden häntä rautatie kiidättää! Äänensä sorroksiin huudeltuansa vaikeni hän yhtäkkiä. Kalpeista kasvoista katosi surun ja epätoivon ilmaus; hän muuttui synkännäköiseksi, uhkamieliseksi, istui porstuan kynnykselle ja pisti tupakkaa piippuunsa sekä päästeli niin jäykkänä savuja, kuin olisi hän siinä korkeintaan miettinyt, tuleeko huomenna sade vai pouta. Mutta äkisti nousi hän seisoalle sekä viittasi sormellaan uhkaavasti taivaasen. — Kuules, Jumala! Vielä tänään sinulle näytän... Sitte istui hän taas kynnykselle ja poltteli piippuansa aivan kuin hänellä ei muita aikeita olisi ollutkaan. Vasta silloin hän heräsi mietteistänsä, kun lammaslauma Matin johtamana astui pihaan. — Olipa hyvä, kun tulit, poikani, — puhui hän paimenelle tavattoman lempeästi. — Tuolla tuvassa on kiireinen kirja, jonka sinä saat heti viedä pehtuorille Taláriin. Käske hänen lähettää se armolliselle herralle, mutta älköön sulkeko kirjettä vielä tänään, vaan vartokoon huomiseksi. Sitte saa hän huomenna kirjoittaa siihen jotain lisää. — Menen heti noutamaan sitä tuvasta, isäntä. — Ei sinun tarvitse, kyllä minä sen tuon. — Mutta antakaa minun mennä edes pyytämään Anikalta vähäisen lämmintä ruokaa, ennenkuin lähden. — Älä huoli mennä. Tässä on rahaa; saat sitte matkalla syödä ja juoda. Matti pudisti päätä. Mitä tuolla sisällä lienee tapahtunut, koskei ukko häntä päästä tupaan? Se on varmaan Anikan tähden. Ehkä hän nukkuu? Taikka itkee? Sangen mielellänsä Matti nyt vain hetkiseksi tahtoisi saada neitoa nähdä, minkä muotoinen hän on. Joka päivä on hän hänet nähnyt, aina hänen muotonsa on nuorukaisen silmissä, mutta kumminkin hän joka päivä sen muodon unhottaa. Kummallinen on se rakkaus. Sama se! Antaa tytön tänään vähäisen surra herttuan lähtöä; huomenna taikka ylihuomenna hänen rakkautensa taas palaa entiselleen. Säkkipilli on jälleen oleva onnenkuvan seljässä... Hyvillä mielin läksi Matti matkalle, herttuan jättämä paperi muassa. Ristissä käsin katseli Olej häntä niin kauvan, kuin pojan haamu tieltä näkyi; sitte poikkesi hän navettaan. Hän tarkasti lampaat kaikki järjestänsä, seisahti tavan takaa yhden ja toisen kohdalle mumisten käsittämättömiä, puolia sanoja, ja viimein nämätkin haihtuivat kuuluvaan nyyhkytykseen. Brezinan lampuri itki kuin lapsi. Hän veti hattua alas silmille, ettei sen alta mitään olisi näkynyt, ja astui navetan ovesta ulos. Pihaan päästyänsä hän sulki oven lukkoon kiertäen kahdesti avainta, kuten tapansa oli yöksi. Mutta nyt hän tällä kertaa astui suoraan vinttikaivon luo ja heitti syvästi huoaten avaimen kaivoon. Ja nyt hämärän tullen hän ryhtyi työhön. Pihalla oli läjä kuivia olkia; näitä hän kantoi hajalle melkein ylenluonnollisella nopeudella sekä asetteli talon ympärille paksulta, runsaassa määrin. Ja kun tämä työ oli tehty, otti hän korean halattinsa ylleen sekä sytytti oljet palamaan kuudesta kohdin. Vielä heitti hän yhden palavan lyhteen vinnille, joka oli kaikellaista kalua täynnä. Tuuli liehutteli iloisesti tulenliekkejä ja kasvatti ne pika pikaan äärettömän suuriksi. Mutta maan kuulu Brezinan lampurimestari lähti juoksemaan yli kivien ja kantojen maalia, suuntaa tietämättä; ei taaksensa edes katsonut... Tiesi hän ilmankin, mitä siellä tapahtui. Mihinkä ikänä juoksi, niin oli metsä valoisa, aivankuin kirkkaalla päivällä. Mutta etäämpänä, minne ei tiheän metsän takia valo enään näkynyt, tunsi hän kasvoillensa putoilevan kummallisia hämähäkintapaisia eläviä, jotka kutittivat.... Yhden sai hän kiinni lennosta, otti käteensä ja tutki mikä se oli.... Ei ollut mikään itikka, vaan mustaa kartta, jota tuuli oli tuonut tänne asti Brezinan palavasta karjatalosta.... Ja Brezinan lampuri juoksi yhä edelleen. Herra yksin tiesi, minne hän viimein seisahtui ja joutui? ... Kun Matti aamun valjetessa saapui kotia, niin hän ei enää löytänytkään Brezinan karjataloa, vaan tyhjän, mustan savuavan sijan. Maahan vajonneita, hiiltyneitä hirsiä, mustuneita luita.... Olivatko ne ihmisen vaiko eläinten luita? Paimenen sydäntä alkoi ahdistaa. Kaikki oli hänestä kauhea, hämmästyttävä arvoitus. Hän huuteli Anikaa ja lampuria nimeltä. Ei kukaan vastannut. — Herra Jumala, missä lienevätkään? ... Palavat kekäleet, jotka siellä täällä kiiluivat tuhan alta, eivät suinkaan hänelle vastausta antaneet. * * * * * Siitä asti on Brezinan laaksossa kaikki hiljaa; rehevää ruohoa ei tallaa ihminen eikä eläin. Vuodet vierivät toistensa perään; päärynäpuut kantavat hedelmiä ja pudottavat ne taas maahan, ruoho kasvaa ja uudestaan lakastuu, mutta yksi musta, neliskulmainen paikka ei koskaan viheriöitse. Kuka tietää syyn siihen sanoa! Surumielinen kansanlaulukaan ei tiedä asiasta muuta osviittaa antaa kuin seuraavat säkeet: Ja musta paikka on tienoolla Brezinan, On karjatalo siell’ ollunna kuulu maan... SÄKKIPILLIN PUHALTAJA LAPAJ. Kun slovakilainen perustaa omaa pesää, hakkaa hän metsästä kahdeksan noin puolentoista sylen pituista seivästä, teroittaa nämät kummastakin päästä ja pistää ne pystöön maahan puoliympyrään, parin vaaksan päähän toisistansa. Latvapäihin hän sitoo seipäästä toiseen pähkinäpuun oksista saatuja vitsoja, joten syntyy majan runko. Sitte kattaa hän rakennuksensa seipäillä, risuilla, sekä turpeilla, seinät tehdään hirssin oljista, joiden selkään vielä »valkaistukseksi» pannaan rukiin taikka vehnän olkia, ja niin on polisipalatsi valmis. Mahtavana ja itsetietoisena tärkeästä asemastaan vallitsee se pellolla; kunnioittavasti ja miltei sykkivin sydämmin astuu sen ohi jokainen sekä oikeilla että väärillä asioilla kulkeva kristitty sielu, sillä sehän on pahojen tekojen ensimmäinen rangaistuspaikka, ja näkeehän sen jo päältäkin, että se on aivan samaa mallia, kuin komitaatinhuone, vaikka tosin onkin tätä pienempi kooltaan. Mutta silloinpa vasta vainionvartijan majalle kunniata ja mahtavuutta lankee, kun sen edustalla maassa näkyy ympyriäinen iso musta paikka, joka osoittaa että rankaiseva oikeus on kotona, jonka edustaja Lapaj, se maankuulu säkkipillin puhaltaja musikantti, täällä nuotion ääressä paistaa perunoita tuhassa ja välistä »omistajatonta» lihaakin, johon hän ompi perinnyt himon esi-isistänsä lampureista. Vieläkin valtaavamman vaikutuksen tekee suuri visainen sauva, tuo oikean mahdin perikuva kodan seinustalla; samaten myöskin on kaikkein kauhuna punareunainen halatti, joka riippuu etupuolella kodan suupielessä, sillä siinä tapauksessa epäilemättä tarkkasilmä Lapaj loikoo sisällä ja vartioitsee raoista seutua, toisella silmällä länteen, toisella itään. Silloin ei tohdi jäniskään lähimaihin lähteä. Mutta mahdotonta ei ole sekään, että tuo kaikki onkin ilkeätä petosta. Sill'aikaa näet kun halatti ja sauva vartioitsevat seutua, voipi näiden omistaja, tuo kuuluisa Lapaj kierrellä muita maita, sillä hänen virka-alansa onkin sangen lavea, ja tarvitaan taitavuutta voidakseen sitä toimittaa niin mainiosti kuin hän, joka tuntee ammattinsa kaikki konstit ja osaa jakaakin itsensä useampaan eri paikkaan yhtä haavaa. Mutta eipä hänkään leipäänsä leikillä ansaitse, kyllä se on saatu rehellisellä työllä. Otsansa hiessä työtä tekevä päivämies saattaa kyllä kadehtia nähdessään Lapajin maata kellettävän taivasta kohden töllistellen, mutta hän ei tule ajatelleeksi, että vainionvartijalle ei kelpaa muun mailman järjestys, sillä hänelle on vaikein aika yö, jolloin muut ihmiset saavat rauhassa levätä. Illalla hänen työnsä alkaa. Kun koko luonto uneen uinuu, niin hänen pitää valvoa. Kaikki on hiljaa. Vanha Fátran vuori katsoa tuijottaa jylhänä kiiluvin silmin. Paimenet näetsen siellä yöksi nuotioita sytyttävät. Synkät pilvet laskeutuvat yli seudun, juuri kuin aikoisivat kiertää kaikki varkaat näkymättömyyden verhoon, ja Garamin joki alhaalla laaksossa liristessään sopajaa: »Lapaj ei nyt näe. Sop, sop, sop! Varastakaa nyt!» Mutta se on suuri erhetys. Tähän aikaan Lapaj näkeekin parahiten. Oven suulla hän hääräilee. Katsoi viisaimmaksi sammuttaa valkean. Tuli on järjestyksen valvojalle huono toveri, sillä sen valossa hän näkyy jo kaukaa eikä hän itse voi nähdä lähellekään. Tähän aikaan ei hän sentähden kärsi tulta muualla kuin piipussansa. Siellä se on omiansa taistelemaan tuon kirotun nuoskean tupakan kanssa, jonka sekaan hänen on tapa panna kuivatuita perunanlehtiä. Onpa sekin hauska tepponen, oikein viisaan miehen työ tehdä tuollaisista kelvottomista lehdistä »Unkarin kuninkaallista tupakkaa». Ja maistuuhan se niinkin. Savu kuin savu! Ei Lapaj ainakaan sekoitustansa huonoksi soimaa, vaan imee mielihyvällä piippunysäänsä ja katselee niin kauvan kuin silmät tähtäävät savukiehkuroita, kun nämät nousevat avaruuteen ja yhtyvät pilviin. Aamulla niistä tulee kastetta. Hiljaisuutta häiritsevät välistä virkakumppanien tuulen tänne tuomat äänet kylästä, — koirien haukunta ja kukon kiekuna. Ne vartioivat kylää, hän peltoja. Lapaj on niiden hyvä tuttu ja voisi vaikka vedon lyödä, että hän ymmärtää heidän puheensa. Ainakin tuntee hän jokaisen äänestä, onko esim. haukkuja Matti Skvarkan »Viszkocs» vai Martti Liptákin »Ulaani». Samaten on kukkojen laita. Kahdenkolmatta vuoden kokemuksesta on hän niistä keksinyt sangen tarkan ajantiedon. Ensimmäinen kukko, joka kiekuu, on koulunopettajan; se alkaa laulun (ja parempi ääni sillä onkin kuin isännällänsä), ehkäpä siitäkin syystä, että se on nälkäisin koko kylässä ja rientää ilmoittamaan puoliyön aikaa ikävissään, luullen kaiketi, että sillä tavoin aamu joutuu pikemmin. Senjälkeen puuttuvat lauluun pehtuorin rouvan kokinkiinalaiset, — täsmälleen kello puoli kaksitoista. Kunnianarvoisen pastorin kukko sentään on täsmällisin, se kiekuu ihan kahdentoista lyömältä. Helppo hänen niin tehdä, kun kirkontorni on ihan nokan edessä; siitä tietää, paljoko kello on. Hengellistä säätyä seuraapi uskovaisten joukko, kuka laulaa vienosti, kuka järeästi, mikä aivan harjaantumattomalla äänellä; Lapaj tuntee heidät kaikki paljaasta laulusta, ihan kuin olisi ollut kunkin läheinen tuttava. Se on perimätaitoa, kulkee sukupolvesta toiseen. Lapajin iso-isä oli veronmaksaja lampurimestari Hlinan karjatalossa, mikä asema rahvaan kesken on ainakin yhtä arvokas, kuin parempien ihmisten mielestä ispaaninvirka. Tästä isän kunniasta lähtee loistoa lapsille ja lastenkinlapsille. Hänen poikansa aleni tavalliseksi lammaspaimeneksi, mutta ulkona luonnon helmassa hänkin eli kaiken ikänsä ja tottui sen sävyisiin asujamiin. Paljo oli hänen kaittavinansa näetsen lampaita, yhtäläisiä eläimiä, joita ei toisistaan eroita kasvojen väri, erilainen otsa, omituinen käynti ja äänenlaatu, vaan ovat ihan yhdennäköisiä kuten apilaan lehdet. Ei mikään akatemian jäsen osaisi selvittää, mikä heistä mikin on, mutta lammaspaimen heidät kyllä tuntee, hänen silmänsä ovat tottuneet huomaamaan salaisia piirteitä, joista ei tavallinen ihminen voi selkoa saada. Eikä hän ainoastaan tunne kutakin heistä erikseen, vaikka kuinkakin olisivat sikin sokin suuressa laumassa, vaan hän tietää myöskin heidän syntyperänsä, muistaa heidän äitinsä ja iso-äitinsä. Tämä tuntuu uskomattomalta, mutta olen siitä omin silmin tullut monta kertaa vakuutetuksi. Esi-isistään oli Lapaj perinnyt terävän havaintokykynsä ja vaikka hän olikin alentunut aristokraattisesta lampurisuvusta, niin osasi hän siitä hyötyä vainionvartijanakin. Tärkeä perintö hänelle on, että luonto on hänen emonsa ja lähimmät sukulaisensa eläimet. Luonto ei ole häijy äitipuoli ja nuo sukulaiset ovat paremmat kuin ihmiset. Ainakaan ne eivät teeskentele, heidät oppii tuntemaan ja pääsee selville heidän omaisuuksistansa. Hevonen pureksii ja tärvelee pahasti kaalinkuvut, kun se pääsee irralleen, koira filosofin tapaan syksyisin puutarhassa kierrellessään välistä tekee pahaa ryytimaille; härkä syöksee suoraa päätä mailasmaahan ja ähkyy ja puskuu, kun ei rehu ollutkaan tarpeeksi makoista; viisaammanluontoinen porsas tonkii maan salaisuuksia ilmoille, josta hän omaksi onnettomuudeksensa keksii suuhunsa jonkun vaivaisen, rupisen perunan. Täten voipi jo ennakolta tuntea eläinten luonnonlaadun, he kun esiintyvät suorina, viettinsä mukaan; mutta ihminen on paljoa vaarallisempi, sillä hän lähestyy viekkaana ja kavalasti, urkkien, koska Lapaj sattuu olemaan poissa, käyttäen hyväksensä hänen yölepoansa, pimeyttä, syyssumua, ja mitä silloin silmä näkee, sen käsi viepi. Ihmistä ei voi oikein oppia tuntemaan. Hän tulee ystävällisen näköisenä, toivottaa vilpittömästi hyvää iltaa Lapajille, tarjoo tupakkaa piippuun, antaa siemauksen viinapullostaankin, ja melkein luulisi, että mies on todellakin tullut ystävyyttä tekemään, — niin tuleekin ennen pitkää selville, että paras kaalinkupu on saanut jalat allensa ja että herrasväen suuren suuri kurpitsi, johon pehtuorin rouva oli nuppineulalla nimensäkin pistellyt, oli tehnyt sille seuraa. Ihmekös sitten, ettei Lapaj oikein pidä ihmisistä? Hyvästä syystä epäilee ja karttaa hän heitä; ei hänellä ole ollut eikä suinkaan hänelle tulekaan mitään läheisempää yhteyttä heidän kanssansa. Miltei käsittämätöntä on, mistä hän on oppinut puhumaan sekä myöskin, kun hän ei ole sitä taitoa unhottanut. Ja mistäpä hän sitte puhelisi, joskin häntä joku kuuntelisi? Ei hän tunne iloja eikä suruja, ei hänen siis ole tarvis ajatellakaan eikä liioin ajatuksiansa ilmaista. Ja koko slovakilainen rotu on muutenkin hidasluontoisempi ja jäykempi kuin unkarilaiset. Eikä se ole ihmekään. He ovat kylmemmän maan lapsia, myöhemmin heillä aurinko nousee ja laskee varhemmin sekä paistaa keskipäivälläkin valjummin, ikäänkuin vastahakoisesti. Luonto heidät tuntee ja on siellä heidän luonteensa mukainen. Pähkinät siellä ovat kovan kuoren sisässä; maa kiviperäistä, jottei se milloinkaan pääse oikein herttaisesti hymyilemään eikä voi pukeutua todelliseen, hilpeään juhlapukuun; kirkkaasta taivaan kannesta on heidän osallensa joutunut vain pieniä palasia; muita osia peittävät jylhät, lumiset vuoret. Tuuli majailee useimmasti tuolla Fátran vuoren rotkoissa, ja kun se pääsee irralleen, niin saavat slovakilaiset ensin tuntea sen kylmää henkeä. Kevät heille saapuu kesällä, kesä taasen ei tule koskaan, vaan sen sijaan joutuu talvi niin varhain, ettei sitä missään muualla vielä tarvitse vastaan ottaa. Heille kelpaa kaikki, he ovat aina tyytyväisiä. Se on hiljaista, kärsivällistä kansaa. Tuota luonnon ivantekoa tapaa kaikkialla. Vehnäntähkä kasvaa täällä tuskin puoleksi siitä kuin onnen suosimalla alamaalla ja jyvät jäävät niin pieniksi ja koviksi, ikäänkuin ne eivät itsekään olisi aikoneet kasvaa muiksi kuin ruumeniksi. Kaali siellä kasvaa korkeaksi sen sijaan, kuin sen pitäisi kupua tehdä; päärynät ja omenat villiintyvät ja muuttavat makunsa, muistuttaen Siperiaa sille, joka niihin puraisee. Rakkauskin, joka kaikissa kansoissa, vuorilla ja laaksoissa raitisna elää, joka muualla mailmassa on kuuma kuin tuli, suloinen kuin ruusujen tuoksu, on tässä kansassa valju, väritön ja kummallinen. »Kultani vieressä istuin kerran, Sydämmet sykkiä alkoi, kasvot ne heloittivat, Pian ensi suukkonen oisi nyt maiskahtanut, Mutta kun piippuni juuri sammui, Täytyi mun poistua saamahan täytettä uutta.» Tämä ei suinkaan ole hilpeä pilaruno vaan surullinen, hidassäveleinen laulu. Nuorukainen mieli mustana itkee katkerata kohtaloa, joka teki niin äkkinäisen lopun suloisesta hetkestä sammuttamalla tulen piipusta, jota paitsi ei saata puhua minkäänlaisesta onnellisuudesta tässä mailmassa. Sangen kauniisti, oikein sydämmeen sattuvasti Tapani Lapaj osaakin säkkipillillään soittaa tuota nuottia! Mutta ei hän sitä itsekään ihanaksi tunne. Hän ei ikinä ole ketään rakastanut. Neidon katse ei ole häneen tässä elossa vielä mitään vaikutusta tehnyt. Hän ei muista, että sydämmensä (jos hänellä sitä edes on) olisi koskaan liikahtanut taikka tuimemmin sykkinyt, vaikka sellaisia tilaisuuksia hänellä olisi ollut kyliinkin, hän kun säkkipilliään käy soittamassa melkein jokaisissa joltisissakin häissä. Monen kauniin tytön jalat ovat keikkuneet hänen soittonsa mukaan. Mistä oli hän oppinut noita säveleitä soittamaan niin suruisesti, sydäntä särkevästi, niin silkkihienosti, vinhan viehkeästi, jotta kuulijain sydän on ensin pakahtua tuskasta, mutta ei kuitenkaan pakahdu vaan heltyy, sulaa kuin vaksi sisällisestä lämpimästä tunteesta... ja sulaa vain yhä sulamistansa; ei ole enää vaksi, vain vuotava hunaja, makea säkkipillin soitannasta, mutta voipi kohta taas käydä katkeraksi, kun Lapaj surullista soittaa, ihan kuin mesikin, kun siihen myrkynpalanen pudotetaan. Kuka oli ollut luonnonlapsen opettaja, hänen joka niin vähän ihmisten parissa seurustelee? Oliko ehkä oma sydän opettanut? Ei. Se oli piittaamaton ja jäykkä. Vuoret, kukkulat, laaksot katsoa tuijottavat häntä äänettöminä, kuten hänkin heitä; ne eivät liioin ole opettajina olleet. Kuulijakunta, kaalinkuvut ja hirssilaiho eivät myöskään aploodeillaan ole häntä kehoittaneet. Mistä oli hän sitte saanut tuon soittotaidon? Paimenpoika, joka hänen lapsuudessaan oli hänelle opettanut tämän alkuperäisen soittokoneen viljelemisen ensimmäiset alkeet, oli kehnonpäiväinen hutilus, eikä lähimaillakaan ollut toista, joka olisi tuota konstia osannut; muuan Hikszum niminen musikantti asui Nógrádissa vuoren juurella, eräs toinen taasen, jota Pietariksi nimitettiin, jossain Nyitrassa. Eikä Tapani koskaan liiku pois kotitienoiltansa mieheksi tultuaan. Ennen nuorna tosin häneenkin tarttui, kun piti elämänuraa valita, kansansa yhteinen vika, nimittäin vähimmän ruumiinvoimia kysyvän ammatin etsiminen, jonkatähden hänkin rupesi juurikoreja ja muita punomateoksia tekemään. Tällä uralla joutui Tapani kauvas mailmaan, mutta jo puolen vuoden perästä suuttui hän tuohon virkaan ja rupesi kotia päästyään siihen toimeen, jossa hän nyt on ja joka silloin sattui avoinna olemaan. Itse hän ei koskaan puhu ulkomaanmatkastansa, vaan tästä tietää kertoa kunnianarvoisa pastori, joka ollen oikea luterilainen, vieraassa maassa, kuuluisan Preussin kansan keskellä kokosi nuo loppumattomat sanat ja viisaudet, joita hän nyt sunnuntaisin vähitellen tipahuttelee sanankuulijoillensa. Hän useinkin kertoo, miten hän kerran oltuansa kaksi vuotta poissa rakkaasta kotimaastansa ja paraikaa sitä muistellen astuskelee Berlinin katuja, — niin keksii hän likaisen, sangen tutun näköisen henkilön, joka oli kotoisin hänen kotikylästänsä. Silloinpa hän ihastui; olihan se hänen entinen leikkitoverinsa Lapaj, korikimppu kädessä, leveä vaskisolkinen vyö kupeilla. — Sinäkös se oletkin, Tapani? Ihan sama mies! — huudahti hän silloin ihastuneena miehelle, jonka töppösissä ehkä vielä oli kotimaan tomukin säilynyt. Vaan Lapaj ei ollut millänsäkään hänen tervehdyksestänsä. — No niin, — olenhan minä Tapani; entä sitten; — ja näin sanoen astui hän jäykästi edelleen, tuntematta edes hiukkaakaan hämmästystä taikka iloa kohtauksesta. — Lapaj! Lapaj! Pysähdy! Etköhän minua tunne? Nyt pastorin kertomuksen mukaan miehemme vihdoin oli pyörähtänyt sekä äreästi vastannut: — Nono! Mitä minusta tahdotte? Olettehan te pastorin poika, se »tutentti». Olisikos teillä työtä antaa? Ja tämän kohtauksen pastori joutuu useastikin kertomaan, sillä tapahtuuhan sangen vähän muuta mainittavaa miehelle, jonka »vuoret ovat nielleet». (Hän käyttää tätä sananpartta osoittamaan kovaa kohtaloaan, joka on hänen laajat tietonsa haudannut tänne syrjäiseen ja köyhään slovakilaisseurakuntaan.) Sentähden täytyy hänen turvautua vanhoihin muistoihin; ja ynnä tuon mainitsemamme muiston kanssa olivat muuan nuoruuden ijässä tehty tepponen, kuten väitetään, suurenmoinen tappelu, sekä kolmanneksi nykyiseen vaimoonsa kummallisesti alkanut tutustuminen hänen elämänsä käännekohtia. Ja kun isällinen kaitselmus oli hänet siunannut paremman kohtalon ansainneella puheliaisuudella siitä lähtein, kuin hän koulussa läksyjä lukemasta pääsi, niin ei sovi kummastella, että hänen kohtauksensa Lapajin kanssa seuroissa tuli yhtä usein ilmoille kuin muutamat ruokalajit eräiden ravintoloiden ruokalistoilla. Sitä enemmän se oli anteeksi annettava, koska hän viljeli sitä sielunhoidollisessa tarkoituksessa seurakuntansa rakentamiseksi, tahtoen siten osoittaa, ettei slovakin kansassa löydy hellempiä tunteita eikä isänmaanrakkautta, ja että Lapaj oli epäsikiö, tunnoton puupölkky, joka näytti olevan syntynyt tähän mailmaan vain kuluttaaksensa muutamia leveälierisiä hattuja yhdeksännellätoista vuosisadalla. Mutta kumminkin hän Lapajista pitää. Kun luonto talven tullen sulkee ovensa, jotta Lapájikin sen helmasta pois joutuu, niin saa hän asua kaukana pappilan korvessa sijaitsevassa myllyssä, pastori antaa hänen siellä majailla, kun hän kevääsen asti myllyä vartioitsee. Metsästä saa hän kyllin työn ainetta korien ja mehiläispesien tekoon, lapioiden ja tadikkojen veistoon. Ikävä asunto tämä ja työ hidasta! Harvoin täällä liikkuu ihmisiä, sitä useammin susia. Paaston aikana kevätpuoleen saattaa joku lähiseutulainen tänne tulla puhumaan häntä soittajaksi pian pidettäviin häihin. Ei silloinkaan paljon sanoja tuhlata. Lapaj ottaa aina taiteestansa määrätyn maksun, josta ei hän mitään anna pois tinkiä. Massi täyteen tupakkaa, illan tullen tuopillinen paloviinaa, puoliyön tienoissa puoli tuoppia hunajaviinaa, aamupuhteella pullo luumuviinaa, ruokaa vatsa täyteen sekä puhdasta rahaa kahdeksankymmentä kreutzeriä. Se ei ollut vähän, mutta ei paljonkaan, eritoten kun on vähäisen enemmän mailmaa nähnyt. Tuolla on esimerkiksi Hikszum, Kékkön soittoniekka! Muuan Balassa niminen paroni hänet Italiasta tulleella maalarilla kuvautti säkkipillineen, virsuineen päivineen; kuva ripustettiin palatsin salin seinälle, palatinusten ja ispaanien joukkoon. Erästä toista Pietari nimistä säkkipillin puhaltajaa Nyitran kreivi elättää, jotta miehellä on parhaat päivät, viinissä ihan kylpee, rasva ruokana, sulatettu voi juomana (jollaiseksi slovakilaisen mielikuvitus ajattelee vasta oikeauskoisten elämää tulevaisessa autuudessa). Ja Lapaj on kuulumpi soittaja kuin noista kumpainenkaan! Hän ei tosin itse sitä tiedä, mutta kaikki ihmiset toiset tietävät, miten nuo yllämainitut musikantit, kertomuksen mukaan, eräänä yönä tulivat kuuden komitaatin takaa etsimään Lapájita tämän majasesta ja lupasivat kahdeksankymmentä kreutzeriä joka nuotista, jonka hän osasi soittaa, jos hän näet oli todellakin semmoinen poika, jommoiseksi huhu kertoi. Silloin Tapani alkoi soittaa vienosti, sydämmeen sattuvasti vuoriseudun suruisinta säveltä; kuukin taivaalla kuuntelemaan seisahti, soittoa ihastellen, ja vanhan virran laineet lakkasivat lipisemästä, jotteivät häiritsisi. Talvisäässä talo verrattava hautaan, karja kadonneena, lyöty lampur rautaan. Hikszum ei laulun päätä odottamaan jäänyt; häpeissänsä hän pötki käpälämäkeen ja on vieläkin sillä tiellä, jollei ole seisahtunut. Pietari taasen pirahti itkemään kuin lapsi, ja päästyänsä kylään, minne oli säkkipillinsä jättänyt, hän ensimmäiseksi työkseen puukolla ratkoi rikki koko uhkean soittokoneensa, joka ei hänestä enään ollut minkään arvoinen, sittekun sai kuulla Lapajin soiton. Ja kovasti sydämmystyneenä hän kaikkialta urkki ja tiedusteli, mistä Lapaj oli tuon opin saanut. Asukoon tuo mestari joka hänen oli opettanut, vaikkapa mailman äärissä, niin uhkasi Pietari mennä häntä etsimään saadaksensa enemmän taitoa säkkipillin puhaltamiseen, jotta voisi Lapajille vertoja vetää. Mutta ei kenkään hänelle osannut tietoja antaa, turhaa oli kaikki uteleminen ja aprikoiminen. Yleisö tuli viimein siihen luuloon, että itse säkkipillissä se tenhovoima oli. Se säkkipilli oli tehty mustan oinaan nahasta. Jotkut sen tunsivat pienestä karitsaisesta asti. Lucian yönä, juuri puoliyön aikana, hiipi sysimusta eksynyt karitsa määkyen Lapaj vainajan laumaan, ja tämä lahjoitti sen pojallensa Tapanille siinä luulossa, että sille kumminkin vielä omistaja ilmestyy. Tapani sangen mielistyi tuohon pörhövillaiseen elukkaan, leikitteli sen kanssa tuntikausia, syötti sille kädestä tuoretta ruohoa, jotta se tuli ihan kesyksi, eikä sillä tainnut muuta vikaa olla, kuin se, ettei osannut puhua. Tapani antoi sille nimenkin, mikä on lampaalle tavaton kunnianosoitus. Sanoi sitä »Hittoseksensa». Kun sitte suurien koleravuosien jälkeen kulkutauti alkoi liikkua eläimissä, niin Hittonenkin sortui ruttoon, mutta sen verran sillä kuitenkin oli kiitollisuuden tunnetta, että jätti nahkansa muistoksi Tapanille, joka sai siitä tehdä, mitä tahtoi. Tapani teki nahasta säkkipillin. Oikein muhkean ja taiteellisen tekikin; sen piippu oli silattu puhtaalla hopealla, huilut alapuolella ainakin vaskella, jollei juuri kullalla koristetut. Sellaista kalua ei ollut edes pyhällä kuningas Davidilla! Kun Tapani siihen puhaltaa, niin heti ilmestyy Hittosen henki, sillä meidän kesken puhuen tuo musta karitsa vainaja oli sentähden Lucian yönä tullut Matti Lapajin laumaan, kun hän olikin kirottu, karitsaksi muuttunut keijukaiskuningatar; ja koska Tapani oli häntä hyvin hoitanut, niin hän nyt hengittää hänen kosketuksestansa kuoltuansakin niin ihania säveliä, jotta itse vanhan Fátra vuoren lumi helmikuussa sulamaan rupee. Ei kukaan ole niin hullu, jotta uskoisi Tapanin noita säveliä luovan, vaan muodon vuoksi on hän pilliin puhaltavinansa, korkeintaan hän nuotin alulle panee, sitte vain sormet käyvät ja ruumis liikkuu, ikäänkuin hän itse soittaisi. Tästä yleisestä puheesta Pietari kovasti kiihkoon tuli. Kaikin mokomin piti hänen saada haltuunsa Lapajin säkkipilli. Mutta se ei ollut myytävissä, vaikka Pietari — suuttuneena kun hänen juutalaisen Eliaksen kautta tekemänsä tarjoukset joka kerta hyljättiin — kopeasti lupasi sata hopeataalaria kapineesta. Mutta ei hän sitä sittekään saanut. Lapaj vain naureli. Mitä hän rahoilla teki? Hän kun ei myisi virsun paulaa kuningaskunnasta, kun kerran siihen on tottunut, saati sitten säkkipilliänsä, ainoata kalleuttansa. Turhaan hänelle selitteli Elias, että viidelläkymmenellä taalarilla (sillä niin paljon vain se nylkyri Lapajille lupasi) voi ostaa kolme säkkipilliä, paljoa kauniimpaa, ja vielä jääkin niin paljon rahaa, että hän on oleva suurempi herra kuin itse Rothschild, jos sen summan panee korkoa kasvamaan. Mutta Tapani Lapajin harmahtaneessa päässä ei ikinä ollut liikkunut ajatusta eikä halua panna rahaa korkoa kasvamaan eikä Rothschildin vertaiseksi tulla. Toista olisi kenties ollut, jos Elias olisi ymmärtänyt sanoa, että tästedes oli hiilihanko, jota hän viljeli perunoita tuhassa paistaessaan, oleva hopealla silattu, paitansa puhtaasta silkistä, jalokivillä koristettu solki vyössänsä, ja että Brezinan lampurimestarikin tänne käydessänsä hänelle jo yhdeksän askelen päästä hattua nostaa; siinä tapauksessa hän ehkä olisi paremmin käsittänyt, mikä hyöty ja mahtavuus oli lähtevä säkkipillin myymisestä. Sanalla sanoen kaupasta ei tullut mitään, suureksi harmiksi Eliakselle, joka puolestansa antoi sen huonon toivon Pietarille, että muka on tuiki mahdotonta saada haltuunsa tuota säkkipilliä, sillä rahasta sitä ei myydä, varastaa ei sitä saata päivällä, kun Lapaj sitä aina kantaa selässään ja öisin viljelee sitä päänaluksena. Ei mikään ihmisvoima sitä häneltä ota, ei nyt eikä tulevaisuudessa, sillä koskei hän nyt rahoista huoli, niin ei hän vastedeskään niistä piittaa, hän kun — ikävä kyllä! — ei edes ole viinaan meneväinen, jommoisten ihmisten kanssa aina tulee paremmin toimeen, kun kurkku näetsen on yhtenä neuvonantajana. Mutta — niin lausui Elias, — tuo lurjus on jo vanha ukko, jonakin kauniina päivänä hän tämän maallisen majansa heittää, ja silloin hän, Elias, muka saapi haltuunsa tuon kuulun säkkipillin, joka kaiketi joutuu sille, joka hänet hautaa. Jos siis Pietari puheensa pitää, niin antakoon käsirahoja sekä ilmoittakoon osoitteensa, jotta hänelle voisi asian päättymisestä tiedon antaa. Pietari suostui kauppaan sekä sanoi osoitteensa seuraavasti: Brezinan tuolla puolen on metsässä vanha rappeutunut vesimylly, siitä vasemmalle avautuu Rocska niminen vuorensola, sen poikki kulkee kolme polkua, sitä vähimmän niistä viljeltyä on kuljettava aina Motika nimiselle vuorelle asti; kun sanantuoja sinne saapuu, tulee hänen nousta korkeimmalle kukkulalle ja katsoa, missä kirkkain paimennuotio loimoaa, sieltä hän varmaan Pietarin tapaa, taikka jollei häntä itseä sattuisi paikalla olemaan, niin siellä ainakin sanottaisiin, missä päin hän oleskelee. Sata taalaria on hänellä aina varalla säkkipillin hinnaksi. Uroomme Lapaj ei tästä kaupasta tiennyt mitään, sillä Elias oli siksi viisas ja varovainen, ettei hän sitä kylän kielilakkarien kuulutettavaksi antanut. Ei Lapaj sitäkään tiennyt, että ne miehet, jotka häntä kävivät kuulemassa, olivat Hikszum ja Pietari. Mailman menosta huolimatta jatkoi hän edelleen vanhaa elantotapaansa. Päiväkausiin hän ei yhdenkään ihmisen kanssa sanaa vaihtanut, mutta kuitenkaan hänen ei koskaan tullut ikävä. Olihan hän luonnon hyvä ystävä! Heillä oli kyliinkin hauskaa keskenänsä. Kun hän soitti säkkipillillään, niin se juhlallinen hiljaisuus, joka vallitsi vuorilla ja laaksoissa, alkoi sykähdellä ikäänkuin heräävä sydän; ruohot kuiskaelivat keskenänsä häilyen toistensa puoleen oikealle ja vasemmalle; heinä ja kukat hengittivät suloista tuoksuansa, johon salaa sekaantui itse maan höyryäminen, ikäänkuin se olisi ollut salainen lemmen huokaus. Sitä ei saattanut kuulla, vaan tuntea. Toiste taasen Lapaj vaikeni luontoa kuunnellaksensa. Metsän kohina, puron lirinä, lehvien kuiske, mehiläisten surina, työväen laulelot tuolta etäältä sekä vieno paimentorven ääni vieläkin etäämpää sulivat yhteen suloiseen sopusointuun, jonka vertaista ihanuudessa ja hurmaavaisuudessa ei sydän saata tuntea, korva kuulla eikä kylmä kuollut soittokone tulkita. Sitä taituria, joka Lapajin oli niin mainioksi soittajaksi opettanut, ei Pietarin olisi tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli kaikkialla läsnä. Pitää vain taitaa sen kanssa puhua sekä osata sitä kuunnella. Eiköhän luonto ja isänmaa meille kaikkea opeta? Maalla on myöskin sydän. Joka laskeutuu pitkälleen ja laskee korvansa yhteisen maa-emon ruumista vasten, hän kuulee sisästä omitusta tykytystä. Se on sen sydämmen tykyttämistä. Maa ajattelee myöskin. Kukat sen ajatuksia ovat. Vai miten on se seikka selitettävä, että kaukaisissa korpimaissakin, minne ei ihminen milloinkaan ole joutunut eikä lintu siementä vienyt, yhtenä päivänä tuhansia erinäköisiä kukantaimia nousee ilmoille? Se on maan runoutta. Ne taimet ovat hänen uusia aatteitansa! Ja jos hän ajattelee, jos hänellä on sydän, niin hänellä myöskin on tunto, suruja ja iloja. Kovan kuivuuden vallitessa hänen rintansa halkeilee ja sairaan äidin nisiä imevän lapsen lailla kasvit surkastuvat, kellastuvat, kun taasen aamukasteen maata kostuttaessa kaikki iloisesti hymyilee. Ja kasvit, kukat, puut, ruohot ne myöskin tuntevat, ajattelevat ja heitä kaikkia yhdistää rakkauden suuri aate. Kasvullisuus rakastaa maaemoa, tämä taasen pilviä ja päivänpaistetta. — Sentähden sanookin unkarilainen aivan oikein, kun hänen istutuksensa kuolevat, etteivät »ne pitäneet maasta». Ja sen hyväntahtoisuutta ja suopeata sydäntä tarkoittaa sekin sananparsi, kun kuolleita maan poveen laskettaissa näille toivotetaan: »kepeät mullat hänen haudallensa»... Kepeät ne kaiketi ovatkin! Kaikkia rakkaus yhdessä pitää. Vai olisiko Lapaj yksin tunnoton, lemmetön? Kuka sen tietää? Vaikka lumi peittää autiota Fátraa, jottei sen sisustasta pääse elähyttävä lämmin antamaan kasvua ruoholle ja kukille, niin kukatiesi syvällä sen pohjalla kuitenkin saattaa tuli palaa, joka tupruten ulos purkauisi, jos vuoreen reikä syntyisi. Hento orvokki, joka ihan rakkaudesta osatonna siellä kasvaa, juurikuin harmaja hiuskarva, vuoren kaljulla pinnalla, tietää vain puhua kolkosta ja kylmästä mailmasta, mutta ei tiedä hänkään, mitä saattaa sisimpänä löytyä. On synkkä syysyö. Tuima tuuli pieksee kylmiä vesipisaria Lapajin kasvoille, mutta kuitenkaan hän ei riennä majansa suojaan, vaan tarkastaa huolellisesti seutua, missä viljelykset tähän aikaan ovatkin enimmän vaaranalaisina, sillä tällaista sudensäätä joltinenkin varas hyväksensä käyttää ilkitöidensä verhoamiseksi. Nokipimeys mustaksi maalaa koko mailman. Salaa voipi nyt lyödä ketä tahansa päin kasvoja. Maiden vartija saisi silmänsä pistää vaikkapa halatin taskuun; mutta korvat ottavatkin nyt haltuunsa virantoimituksen. Hän kuuntelee hyvin tarkasti. Ei kuulu hivaustakaan. Silloin tällöin vain joku kaalinkupu päästelee lehtiänsä auki sen siunatun sateen runsauden tähden, joka taivaasta alas vuotaa. Mutta kuitenkin oli hän etäältä kuulevinänsä ääntä, joka oli ihmisaskelten kaltaista, jommoista syntyy, kun joku kävelee lokaisella tiellä. Hän kiiruhti ääntä kohden. Tottumuksesta hän sangen hyvin suunnan arvasi; jokea kohden joku siellä kylästä päin pyrkii. Tapani katsoi sopivaksi seisahtua muutaman pähkinäpensaan taa, jottei hänen omat askelensa karkottaisi pakoon vaaraa kohden käyvää varasta. Eihän se saattanut ollakaan muu kuin varas, sillä eihän tällaiseen säähän julkea mennä kuin koira ja vainionvartija. Hento naishaamu juosta suhahtaa pensaan ohi. Pimeissäkin silmät kiiluvat kiiltomadon lailla, vartaloa peittää kastunut valkoinen vaippa, molemmat päät tuulessa liehuvat. Välistä haamu epäröiden seisahtuu, välistä taas lähtee juoksemaan. Tuuli selän takana nauraa hahottaa. Tuuli nauraa hahottaa ja Lapaj pistää sormensa tilapäiseksi pilliksi suuhun sekä päästää niin kimakan vihellyksen, jotta vanha Fátrakin saattaa älmistyksissään luulla höyryveturin täällä kiitävän. — Hoi! Seis! Kuka siellä? Mitäs veit? Naishaamu katsahtaa taaksensa, näyttää siltä kuin hän olisi maahan vaipumaisillansa, valkoisen verhon lieve ulottuu maahan asti, mutta hän ojentuu taasen suoraksi ja vastaa raukealla, väräjävällä äänellä: — En minä mitään ole vienyt. Itse vain kuljen. Ja sitte lisäsi hän kiiruusti: — Jollette usko, niin katsokaa pukuani. En ole mitään varastanut, älkää estäkö minua menemästä. Lapaj astui aivan lähelle ja katsoi olentoa tutkivaisesti leveälierisen hattunsa alta, mutta ei havainnut mitään epäiltävää, mikä olisi voinut antaa syytä viralliseen menettelyyn, joka tässä tapauksessa olisi ollut laillinen tarkastus. — Älkää estäkö menemästä, — toisti nainen haikeasti, avaellen ja pudistellen vaippaansa, — kauvas on matka, pitkä on matka. Vähätpä Tapani siitä piittaa, kuinka pitkä hänen matkansa on. Hänen puolestansa nainen saapi mennä vaikka Amerikkaan, jos vain tie piisaa. Sanaa sanomatta kääntyy hän poispäin ja alkaa tallustella tiehensä. Mutta horjuvin askelin nainen nyt astuu hänen eteensä ja tarttuu kiivaasti halatin avaraan hihaan kiinni. — Seisahtukaa hetkiseksi, vain muutamaa sanaa varten, rakas setä Lapaj. Tunnetteko minua? Tiedättekö, kuka olen? Lapaj ravistaa päätänsä vastaukseksi, ettei hän tunne. Mistäpäs hän ihmisen tuntisi, koskei ole mitään varastanut? — Katsokaa minua tarkasti, — sopersi nainen, koko ruumis värisi, hampaat suussa miltei kalisivat, ja ne olivat valkoiset kuin alabasteri. — Katsokaa hiuksiani, silmiäni, kalpeita kasvojani ja sanokaa hänelle, miesparalle, minkälainen minä olin... Ukko Tapani ei milloinkaan ollut moisessa asemassa ollut. Pimeänä yönä kaunis neito häneen nojautuu, puoleksi hänen turviinsa vaipuen ja pyytää: — Oi, katsokaa minua! Tässä asiassa ei voi päätöstä tehdä panematta uutta tupakkaa piippuun. Lapaj sentähden sanaa sanomatta otti hatun päästänsä ja asetti sen piipun suojaksi, ettei sade pääsisi tärvelemään, pisti tupakkaa piipuun ja alkoi verkalleen iskeä tulta. Pii päästikin runsaasti säkeniä, jotka hetkiseksi valaisivat naisen kasvot, ja ehdottomasti tuli silloin Tapani häneen katsahtaneeksi, jotta hän ihan huomaamattansa palavan taulanpalankin pisti vyöhönsä. Siitä ei sen pahempia seurauksia kumminkaan syntynyt, sillä taulalla oli sen verran älyä, että sammui hiljoillensa, kun huomasi hulluun paikkaan joutuneensa. Eipä ihme, jos Lapaj vähäisen joutui hämillensä. Näin kaunista vaimonpuolta hän ei vielä ikinä ollut nähnyt. Sysimustat hiukset valuivat hajallaan valkoiselle vaipalle, kalpeista kasvoista kuvastui sisällinen suru ja tuska, tummissa silmissä epätoivo, väräjävillä huulilla sanomaton huokaus. Yllänsä oli viheriä hame, valkoinen punareunainen huivi päässä, slovakin kansan ikivanha, muuttumatonna pysynyt puku, joka märkänä kääreytyi siron ruumiin ympäri. Mutta Lapaj ei moisista seikoista suuria piitannut. — Entä sitte? — kysyä murahti ukko ruveten taasen tulta iskemään. — Mitäpä katselemista sinussa olisi? Mene Jumalan nimeen, mutta älä koske mihinkään matkallasi! Älä tullaa nuoren herran aprikoita, sillä ne ovat luetut! — Nuorenko herran? — naurahti tyttö katkerasti, suonenvedontapaisti. — Jumala häntä rangaiskoon sekä tässä että tulevaisessa elämässä! — Älä kiusaa Jumalaa, tyttö! vastasi Lapaj. — Sen vain saatan sinulle sanoa, että hänkin on herrojen kanssa yksissä. Hän on samallainen vartija kuin minäkin, mutta hänen pitää kaita suurempia aloja. Ja aimo tavalla hän sen tekeekin. Anna sinä hänen olla rauhassa! Mene matkoihisi! — Menen kyllä, menen. Herran haltuun! Hoiperrellen astui hän muutaman askelen poispäin. -— Mutta sanokaa hänelle, minkä näköinen olin. Ehdottomasti täytyi Lapajin murahtaa karkealla äänellään: — Kelle hitolle minun pitäisi sanoa? Nainen oli vaiti. Hän seisahtui hetkiseksi. Aikoi vastata, mutta äkkiä mahtoi mieleen muuta tulla, koska hän lähti nopeasti juoksemaan kumpua kohden, jonka juurelta virta juoksi. Siellä hän kiljasi kerran sydäntä särkevällä äänellä, jonka vuoret huoaten edemmäs lähettivät: — Antakaa tekoni anteeksi! ... Lapaj painoi tulen paremmin piippuunsa ja tuumi: »Se jumalaton siis kumminkin on varkaissa käynyt. Ja niin kaunis kun oli katsannoltaan! Ja kehtaa vielä huudella sieltä varastaneensa. Varropas! Tulepas vielä kerran näkyviini!» Kun pellonvartijan arvoa näin pahasti oli nyt loukattu, joutui Lapaj ehkä ensimmäisen kerran eläissänsä ajattelemaan, kuinka nainen on luonnostansa viekas ja ilkeä. Kuinka se pyysikin tulla nähtäväksi! Voi teitä viekkaat naispuolet! Pimeissäkin heitä tässä vielä pitäisi ihailtaman. Kaiketi pitäisi heidän kaulaansa ripustettaman lyhty, jotta heidän kasvonsa yölläkin nähtäisiin! Tulkoonpa vain vielä kerran silmieni eteen! Mutta sitä ei milloinkaan enää tapahtunut. Tuuli tuo nyt mukanaan Lapajin korviin kimakan kiljauksen; sitte kuuluu virrasta äkäinen loiskaus, jonka jälkeen laineet kummasti, kolkosti supattavat, että yhden ihmisen surullinen elämäkerta nyt oli päättynyt. Lapaj kauhistuksesta ei ensimmältä saattanut jalkaa liikahtaa. Hän arvasi, mitä tapahtui. Nainen hyppäsi virtaan. Vihdoin ukko otti piipun suustansa, tempasi päästä leveän hattunsa sekä asetti sen viereensä märkään maahan laskeutuen polvilleen ja kasvot päin virtaa hiljaa lukien isämeidän varoen, ettei vain muisti pettäisi, jotta tulisi seisaus. Tuulikin nyt kääntyi ja vei hiljaa huokaellen rukouksen sanat hautaa kohden. Se oli yksinkertainen ruumiinsiunaus, mutta Lapájilta siinä oli kyllä. Ei ainakaan muka pakanain tavalla tarvinnut toiseen mailmaan mennä naisraukan, jota hän äsken varkaaksi epäili. Mitä kuolleet maallisilla tavaroilla tekisivätkään? Hänelle riitti matkaevääksi se rukous, jonka Lapaj hänelle lähetti. Ukko oli hieman mielihyvissäänkin, kun tytön viattomuus näin pian ilmi tuli. Tapani huomasi ajattelevansa tytön omituista kuolemaa sekä muistelevansa hänen sanojaan. Lausui menevänsä pitkälle matkalle, (totta kyllä!) kirosi nuorta herraa, (ei ole vaikea arvata syytä siihenkään) mutta minkä tähden hän häneltä pyysi anteeksi ja kelle Tapanin pitäisi kertoa, minkä näköinen vainaja oli, sitä hän ei osannut arvata. Mutta kauvan hän ei viitsinyt näitäkään aprikoida. Hän ei ollut tottunut arvoituksia selvittelemään. Hyvin on, kuten on. Ihminen, halatti, vahtimaja, piippu, vieläpä säkkipillikin on katoovainen; mailma yksin — se seisoo. Se on seisonut ennen ja seisoo vastakin... Virta siis vei kauniin naisen. Sille ei nyt enää voi mitään. Turhaan tyttöä saisi takaisin pyytää... Läpimärkänä saapui Tapani majaansa. Vielä kerran hän tarkasti avaraa aluettansa, ja kun kaikki oli hiljaa ja juhlallisen rauhallista sekä yökin jo kauvas kulunut ja satoi tuhutti yhtenään, niin hiipi hän tyytyväisenä hökkeliinsä »muuttamaan kuivaa päällensä», joka tapahtui siten, että hatusta ja halatista pudistettiin pois liika märkyys ja viimemainittu vaate pantiin nurin käännettynä ylle. Kun ulkona vallitsi pimeys, niin oli tietysti majassakin pilkkopimeä. Säkkipillin hän umpimähkään heitti nurkkaan ja alkoi yllä sanotulla tavalla pukua muuttaa, mihin toimeen ei tarvittu peiliä eikä valkeutta. Halatista täytyy meidän mainita myöskin muutama sana; sillä näetsen oli oma sukuhistoriansa. Ratkeama niskassa johti Lapajin muistoon hänen isoisänsä, jonka yllä oli halatti ollut eräässä kuulussa tappelussa, missä viisikymmentä tavallista talonpoikaa oli antanut selkään kuudelle lampurille. Muuan reikä taskun tienoilla oli syntynyt isän eläessä. Se oli hiirensyömä. Tuo rasvanläimä vasemmassa kyljessä, herra tiesi, mistä se oli alkunsa saanut, mutta varmaan oli sekin joku perheen muistomerkki. Ehkä oli se syntynyt Lapaj vainajan puolison hyväilemisistä, jolloin siihen oli paremmaksi vakuudeksi lennätetty jokin rasvakuppi. Kainalossa löytyvä viheriä paikka on syntyjään äidin pyhähameesta, ja taskun päällä sijaitseva, tuskin huomattava ryppyyn ommeltu kohta on oikeastaan suuri salaisuus, vaikkei se sen kummempi ole, kuin että siihen on neulottu Yrjänän aaton yönä löydetty kaksihäntäinen sisilisko, joka varjelee halatin omistajaa kaikesta pahasta ja kaikilta menninkäisiltä tässä murehitten mailmassa. Tätä mainiota vaatetta nyt Lapaj pudisti niin rajusti, jotta vesi pärskyi siitä joka taholle, joka tavallisissa oloissa ei mitään pahaa ollutkaan, koska ei sitä kukaan pahaksensa pannut. Mutta tällä kertaa Lapaj suureksi kummastuksekseen ja harmikseen ei saanut rauhassa työtänsä päättää, sillä siitä kuului nuhdetta majan äärimmäisestä nurkasta — lapsen itkun muodossa. Pelästyneenä Lapaj päästi kädestään halatin ja suusta piipun. Ensimainittu ei luonnollisesti tuosta ollut millänsäkään, mutta piippu osoitti todeksi Tapanin äskeiset ajatukset kaikkein kappalten katoavaisuudesta. Mutta mitä oli tuo pieni onnettomuus, verrattuna hänen pelästykseensä ja hämmästykseensä? Ensin aikoi hän pötkiä tiehensä juuri kuin mielipuoli, mutta nostaessaan maasta halattinsa ja sattuessaan kädellä koskettamaan sitä paikkaa, mihin kuivettunut sisilisko oli ommeltu, malttoi hän mielensä ja sai jälleen rohkeutta. Vyöltään kaivoi hän esiin kynttilänpätkän, johon hän töin tuskin sai valkean sytytetyksi, niin hänen kätensä vapisivat, jottei tikun palava pää ja kynttilän sydän ollenkaan tahtoneet sopia toisiansa kohtaamaan. Kun vihdoin viimeinkin pimeys väistyi valkeuden tieltä, käänsi Lapaj arasti katseensa nurkkaan päin, mistä äskeisen itkun perästä nyt kuului pientä, katkonaista supatusta. Kapaloon kääritty lapsi siellä perällä makasi heinätukun päällä. Pikkuruisen olennon pyöreät kasvot näyttivät sangen eläväisiltä, pieni suukkonen supussa mutueli ja vapaiksi jätetyt kädet liikkuivat sinne tänne punaraitaisella vaipalla, johon lapsi oli kääritty. Suurin silmin se uteliaasti katsoi Lapájia, kyynelet tai kenties halatista pärskyneet vesipisarat kirkkaina kiilsivät punaisilla poskusilla, kuten kastehelmet kukassa. Moista Lapaj ei ikinä ollut nähnyt. — Hm! — murahti hän päätä ravistaen. — Tuhat senkin tulimmaista! — lisäsi hän sitten ääneensä ja ravisti vieläkin tuimemmin päätä. Ehkä hän olisi siinä kauvankin seisonut lasta katsoa tuijottaen, ellei uusi vieras olisi ruvennut itkemään. — Antaa pahaisen itkeä, kyllä on hänellä siihen syytäkin. Tuolla äitisi uiskentelee aalloissa, etkä itsekään kultakätkyessä makaa. Näin miettien laskeutui Tapani välinpitämättömänä majan etupuolelle pitkälleen vähäisen levähtämään. Mutta ennen hän väsyi kuulemasta kuin lapsi itkemästä, jonkatähden hänen täytyi ottaa lapsi käsivarrelleen tuuditellakseen sitä sekä hyräilläkseen jotakin, jotta se nukkuisi. Naurellen suhisi tuuli nurkissa, ilkkui: hahaha! Vanha Lapaj lapsia tuudittaa. Mutta pikku pahikko ei ollenkaan herennyt itkemästä, vaan parkui yhä vain kovemmin. Lapajin oli jo kärsimys loppua, niin mieleensä muistui, että säkkipillin ääni ehkä saisi sen suun tukkoon. Hän alkoikin sille soittaa, nuottia toinen toistaan kauniimpia, niin hartaasti ja innokkaasti, ikäänkuin olisi yhdeksän kylän väki ollut kuulemassa. Pikkuruinen tosiaankin vaikeni hetkeksi aikaa ja tavoitteli sormillaan Lapajin karkeita poskia, josta tämä huomasi, että lapsen kädet olivat kovin kylmät. Sentähden otti hän ne suureen kouraansa ja lämmitteli niitä henkäyksillään. — Senkin vietävä! En soisi hänen palelevan luonani kuoliaaksi. Vähitellen alkoi päivä kajastaa. Lapsi ei enää huolinut säkkipillinkään soitosta, itki vain taukoomatta, mistään tyyntymättä. — Hitto vieköön; en minä jaksa hoitaa tuota tyttö pahaista. No, no, no... älä itke muruiseni! Juro Lapaj oppi imartelemaankin. — Älä nyt, älä nyt! Hys, hys! Katsos kuinka päivä nousee! Katsos, kuinka sekin on hyvä, ei sekään itke. Älä itke sinäkään! Kilikili, kili! Lapaj setä sinusta pitää, jollet itke. Mutta lapsi ei ymmärtänyt hyvittelevää puhetta, jonkatähden Lapajille tapahtui se kumma, että hän ihan todenteolla rupesi miettimään, mikä lasta mahtoi vaivata, ja sen hän — kunniaksi se hänelle on luettava — arvasikin. — Jumalanluoman oli nälkä. Tulipa Tapani niinkin kekseliääksi yhtäkkiä, jotta havaitessaan paimenpojan ajavan vuohia laitumelle, mieleen johtui kun johtuikin oikea tuuma ja hän laski lapsen kädestään, lähti juoksemaan pojan perään, jonka hän pian saavutti, ja palautti hänet vuohinensa vahtimajan luokse. — Kuules Matti, — virkkoi hän pojalle, — jätät tänne paimennettavasi minun haltuuni ja juokset takaisin kylään sekä sanot kyläntuomarille, että Lapaj käski sanoa paljon terveisiä, maassa ei ole mitään hätää, ei ole mitään varastettu pois, mutta kyllä sen sijaan tuotu vahtimajaan pieni kapalolapsi. Kun se elää eikä sitä voi tappaa, niin pyydä häntä lähettämään tänne joku vaimo hoitajaksi, joka ottaa lapsen elättääksensä. Riennä! Tule takaisin niin pian kuin suinkin! Paimenpoika oli heti valmis lähtemään ollen mielestänsä hyvinkin miesmäistä saada käydä kylän asioilla. Tapani lypsi vuohesta maitoa ja antoi lapsen sitä juoda, mikä tehtävä tosin kävi hieman töperösti ja vaikeasti, mutta kuitenkin se hänestä tuntui nyt kovasti hauskalta. Kun hän sitte kantoi kyllänsä saaneen lapsen ulos lämpimään auringonpaisteesen ja se alkoi hymyillä, niin tuntui Tapanista, kuin ei se olisi ollutkaan päivä joka lämmitti vaan jokin voima itse hänestä sisältä. — Lystikäs kalu tämä! Ja kun lystikäs pieni kalu ojensi kätensä, aivan kuin lintu siipensä lentoon lähteissään, Lapajin kaulaa kohden, niin hän ei voinut olla sitä ylös nostamatta (joko uskotte taikka olette uskomatta), vaan suuteli sen punaposkuista, jotta se tuli vieläkin punaisemmaksi, karhea parrantynkä kun sitä pisteli. Eikä lapsi nyt enää itkemäänkään ruvennut. — Kas niin, oravaiseni! Nyt Lapaj sinusta pitää, kun et itke. Hei vaan! Pidätkö sinä myöskin Lapaj sedästä? Lapsi katsoo häntä suurilla silmillään, juurikuin ymmärtäisi kysymyksen, sekä hymyilee vastaukseksi. Kevään suloisuutta, auringon kultasäteiden kirkkautta, satakielen liverryksen ihanaisuutta sisälsi hänen mielestänsä tuo hymyily. Tapani itsekin ihan lapseksi muuttui tänä päivänä tuon lapsen mieliksi. Vei hänet virran rannalle kuulemaan sen suhinaa, kantoi hänet korkeimmille kukkuloille, poimi hänelle kukkasia, etsi metsästä linnunpesiä häntä huvittaakseen. Ja hauskaa oli heillä kummallakin. Ilta joutui ihan huomaamatta, vaikka hän ensin luuli puolipäivän ajan käsissä olevan. Illan suussa saapuivat ne, joita Lapaj odotti. Poika tuli noutamaan vuohiansa ja korkeamman käskystä lasta muuan eukko. Ei pidä luulla heidän vitkastelleen ja tulleen liian myöhään sillä kylien maat Ylä-Unkarissa ovat usein penikulmia laajat ja herrashoviin ynnä siihen kuuluvaan kylään oli täältä korven takaa niin pitkä matka, että isäntä lähteissään viljelyksiänsä katselemaan juhlallisesti sanoi jäähyväiset perheellensä, juurikuin olisi pitkällekin matkalle lähtenyt. Vääräselkä eukko, kylän lapsenmuori, alkoi tullessaan jo kaukaa huudella: — Hoi, Lapaj! Kuules, Lapaj poikani! Tänne se lapsi, kyllä minä pian hänen sukunsa tunnen. Jumala antakoon hyvää päivää! Missä on sirkkanen! Pitääkö minun viedä se niskoiltasi, poikani; toivon, että elät ihmisiksi ja kiitollisuudesta pistät helmaani pari kaalinpäätä; otin sitä varten säkinkin mukaani. — Lapsi nukkuu, — vastasi Lapaj, osoittaen kädellään läheistä taikinamarjapensasta päin; sitä ei saa herättää. — Mitä? Vai ei saa herättää? tiuskueli mummo, jotta ainoa hampaan tynkä suussa Tapanille pahasti irvisteli. — Pitääkö minun tässä vartoa, kunnes hän herää? Miksi sitä sitte luulotkaan, poikani? Prinssikö se on vai prinsessa? — Tyttö se on, Agnes täti, tyttölapsi. Pois tieltä! Sitä ei saa herättää. Äsken juuri raukka nukkui. — Mikä sinua oikein riivaa, Lapaj poikani? Olethan ihan hulluksi tullut! Onkohan kummempaa kuultu! Oivallinen lapsenpiika sinusta tulisikin! Ei muka saa lasta herättää, vaan pitää odottaa, kunnes se itse silmänsä avaa. No Tapani! Mitä hulluuksia tämä on? Vanha Agnes ei ole niin tyhmä, jotta rupeisi tässä turhia aikailemaan. Pitkä on matka kotia; tulee pian puoliyö, ennenkuin joudun Hlinaan. Taikka en ehdi siksikään. — Ei ainakaan tänään tule mailman loppu, — virkkoi Lapaj, perustuen siihen vuosisatoja vanhaan yleiseen arveluun, että silloin muka tulee mailman loppu, kun kaikki Hlinan kylästä muille maille hajaantuneet slovakit kokoontuvat kotikyläänsä takaisin. Tämän luulon mukaan taasen mailma melkein on ijankaikkinen. — Älä pilkkaa vanhoja ihmisiä, Lapaj, taikka saat sitä vielä katua. Väität ehkä, että olet kuudenkymmenen vanha! Entä sitte, könsikkä! Minä sinut ristiin kannoin. Älä siis minua rupee pilkkanasi pitämään, äläkä viivyttelemään, vaan anna tänne se lapsi, taikka minä revin silmät päästäsi, jos sinä saatat minut vimmoihin. Pianpa akka olisikin ruvennut tuumasta toimeen, ellei lapsi olisi tehnyt riidasta pikaista loppua; se näet heräsi. Lapaj nosti sen nyt pensaan siimeksestä ja ojensi sen akalle. Hänen kasvonsa ihan suruisiksi kävivät, rinnassa riehui kummallisia tunteita, sielua painoi alakuloisuuden raskas usva. Pikkuruinen alkoi levottomasti ruumistansa väännellä. Pelästyneenä se katsoa tuijotti eukon kurttuisiin kasvoihin ja alkoi heti itkeä. Lapaj oli huomaavinansa, että lapsi ojensi kätensä häntä kohden. Pyysi kai hänen syliinsä päästä. Hän ei saattanut olla onnetonta lasta ottamatta käsivarrelleen. Se lakkasi nyt heti itkemästä ja lepäsi niin turvallisna tuon jäykän miehen sylissä. Ehkä se tunsi kuinka syvään kätketty lämmin tuolta povesta säteili ulos. Kätensä ihan Tapanin kaulaan ojensi, jotta melkein hyväilemiseltä tuntui, ja kun akka tahtoi väkisin riistää lapsen sylistä, niin se parahti kovasti itkemään. Lapajin mieli heltyi. Hän ei saattanut mitään puhua, viittaili vain kädellään Agnekselle, että tämä olisi lapseen koskematta. Otsassa suonet paisuivat, sydän kovasti sykki ja silmiin ilmestyi kyynel, — niin, kyynel. Pitäessään siinä käsivarsillansa kallista taakkaa katse jäykästi oli kiintynyt mustaan multakokkareesen, juurikuin olisi hän tahtonut saada neuvoa siltä, joka kylvetyn siemenenkin peittää ja saapi sen kasvamaan. Ja kokkare mahtoi myöskin vastauksen antaa, ainakin tällä kertaa siltä näytti. Lapaj astui vakavasti Agneksen luo, laski kätensä hänen olkapäälleen sekä virkkoi liikutuksesta matalalla äänellä mutta ratkaisevasti: — Olen tuuminut toisin, muori. Saatte mennä kotianne! — Mitäs sillä tarkoitat, Lapaj poikani? — Sitä, etten annakaan pois lasta. Jumala on sen minulle antanut; omanani se myöskin pysyköön! Näin sanoen käänsi hän selkänsä äimistyneelle eukolle sekä lähti hiljoilleen astelemaan majaansa kohden. Ratkaiseva sana oli lausuttu. Hänestä tuli isä. Otsalle asettui isällisten huolten vakava varjo. Suloiset nämät huolet, mutta myöskin raskaat! Suloiset rikkaille, raskaat köyhille. Niin kauvan kelpasi, kun oli päivä eikä lapsen ollut nälkä eikä vilu; mutta sitten?... Turhaan Lapaj tarjoeli lapselle niitä ruokia, joita hän itse nautti, sekä peitti häntä halatillansa; lapselle ei mikään kelvannut eikä sen ollut kyllin lämmin. Piti hankkia mistä hinnasta hyvänsä lypsävä vuohi sekä muutamia tyynyjä ja peite vuoteeksi, vaikka ne maan alta kaivaa täytyisi. Mutta se on helpompi sanoa kuin tehdä. Vuohi ja sänkyvaatteita! Hyvä Jumala! Sehän olisi jo suuri omaisuus. Lapsella olisi aina lämmintä maitoa ja lämmin vuode. Aina puoliyöhön mietti hän tätä unetonna makuusijallaan venyen. Vuoroin nämät ajatukset tuntuivat miellyttäviltä, vuoroin tuskallisilta aina sen mukaan, miten hänen pieni holhottinsa oli, joko levollinen taikka rauhaton. Jälkeen puoliyön se melkein yhtenään vaikeroi, mikä Lapajin päästä kiristi vihdoin viimein lujan päätöksen. Hän nosti lapsen käsivarrelleen sekä säkkipillin selkäänsä ja jättäen ensi kerran eläissänsä seudun vartijatta lähti astumaan niin kiivaasti ja pitkin askelin kylää kohdin kuin slovakilaisten satujen mukaan jättiläiset, jotka astelivat yhdeltä vuoren kukkulalta toiselle. Aamun sarastaessa hän jo kopisti juutalaisen Eliaksen ikkunaan. Tämä pelästyen heräsi unestaan. — Kuka siellä on ulkona? Kaikki hyvät ihmiset vielä ovat levolla. Mitä tahdotte? — Avaapas ovi, minä se vain olen, Lapaj. — Kyllä avaan — kuului sisältä; kyllä sinulle avaan. Kas vaan, millä asioilla sinä kuljet näin varhain aamulla? Ja kas lasta? Kasvaako korvessa tuollaisiakin? — Niinpä näkyy! Mutta älä nyt tähän kyselemään jää, vaan sytytä tuli takkaan ja anna tänne maitoa. Käytä sukkelaan sääriäsi! Pian paloi räiskyi iloinen valkea takassa ja tyytyväisnä lapsi joi särpäsi maitoa. — Kuules Elias! — virkkoi Lapaj synkkänä muodoltaan ja sormellansa tuimasti sysäten pöydällä makaavaa säkkipilliä, — _myyn sen_. — Mitä myytte? Lapaj ei mitenkään olisi nyt saattanut julki lausua tuota yhtä sanaa; vielä toiste hän vain vapisevalla kädellä viittasi säkkipilliin: — Tuon tuossa! — hän vastasi synkällä, liikutetulla äänellä. — Mitä? Joko myisitte säkkipillin? Nyt kun ei kelpaa koirallekaan? Olisi pitänyt silloin rautaa takoa, kun se kuuma oli, — kun oli ostaja; nyt se on myöhäistä. Viisikymmentä kreutzeriä ei ole suuri raha, mutta sekin olisi teidän kalustanne veteen heitetty hinta. Näistä sanoista näkyi Tapanin kasvoihin ilmestyvän kauhea alakuloisuus. Hän loi surullisen silmäyksen pienokaiseensa, pää painui alas ja syvä huokaus rinnasta nousi. — Mutta, — sopersi hän katkonaisesti, vetäen hattua syvemmälle päähän, — luulin, ajattelin, että sinä Elias sen ostat. Myisin sen sangen halvasta. — No! Mitäpä siitä tahtoisitte? — Yhden patjan ja peiton, pari päänalusta, ja — hän lisäsi sangen arasti, ikäänkuin itsekin peläten liikoja pyytävänsä, — ja yhden elävän imettävän vuohen. Eliaksen viekkaat kasvot kävivät sangen ihmisystävällisen näköisiksi, mikä ei kuitenkaan oikein hänelle tahtonut sopia. — Tiedättekö mitä? Sanonpa jotain. Koska pidän teistä ja kunnioitan teitä ja koska juutalaisen järki ei näin varhain aamulla vielä ole ihan selville herännyt sekä koska eilen kovasti riitelin akkani kanssa ja kiusallakin tahdon hänelle saattaa vähäisen mieliharmia, niin antakaa tänne kouranne ja kauppa on tehty. Vaihtotavarat olivat pian paikalla. Tapanin silmiin kyynelet tulivat, kun hänen piti säkkipillistänsä luopua. Ovelta hän vielä palasi takaisin sekä soitti viimeisen kerran lempinuottinsa. Se ei koskaan ollut niin kauniisti kaikunut kuin tällä kertaa. Pikku »Hittosen» nahka muuttui todellakin lumotuksi keijukaisneidoksi. Vähällä oli, ettei ukko Elias ruvennut tanssimaan, ja lapsen kasvoissa leikki hilpeä hymy. Niin kaunis, kirkas ja puhdas oli tuo hymyily, että Lapaj sen nähdessään taas unhotti sävelen, säkkipillinsä, kaikki. Otti lapsen käsivarrelle, tyynyt ja patjat kainaloon sekä läksi hyvillä mielin astumaan korpeansa kohdin. Oli kaunis syysaamu. Lapsi soperteli ja äännähteli iloissaan kaiken matkaa; vuohi, joka kävi edellä, määkähteli vastaukseksi, ja Lapaj kuunteli kumpaistakin niin hartaasti, kuin olisi hän heidän keskustelunsa ymmärtänyt. KUMMALLINEN KUITTI Muutama vuosi sitten komitaatin arkistoa tarkastettiin? sekä uudelleen järjestettiin. Arkistonhoitaja Juhana Bogi herra tomuisia asiakirjoja sekä homeisia pergamenttia pidellessään, heitellen poltettaviksi tuomitsemansa isoon läjään ja hellästi säilytettävät takaisin asetellen, eräänä päivänä keksei kummallisen asiapaperin. Se oli nelikulmainen, karkea, kellastunut lappu, jossa sanasta sanaan seisoivat seuraavat rivit: Kuitti. Kunnioitettavalta linnanvoudilta Frans Demes herralta olen vastaan ottanut eheänä yhden tummanverisen neidon, jonka sitoudun tuomaan takaisin yhtä eheänä huomenna se on 18 päivänä sisällä olevaa Elokuuta. Annettu vuonna jälkeen Kristuksen syntymän j.n.e. _Tapani Dézsy_, komitaatin kirjuri. Kunnianarvoisa arkistonhoitaja ensimmäiseksi työkseen ällistellen kotvasen katseli tuota merkillistä dokumenttiä; sitte siivosi hän nenälasinsa ja luki sen vieläkin kerran. Toden totta seisoi siinä viime vuosisadalta virallinen kuitti yhdestä tytöstä. Onkohan komitaatti hullutellut, vai miten? Ei ole moisia kuultu mailman alusta asti! Täytyy heti paikalla mennä näyttämään paperia kamreerille. Nyt sitä saadaan nähdä, mitä miehellä on kapotissa, ainakin oli valitsijoilla kelpoisilla, silloin kun hänet tähän virkaan kutsuivat. Kamreeri luki kirjoituksen ja lausui, että se todellakin oli sangen omituinen, erinomattain ja kaikissa tapauksissa oli itse asia mahtanut olla sangen merkillinen, mutta miten se oikeastaan oli ollut, siitä ei enää voinut saada selkoa. Ehkei sitä itse ispaanikaan arvaisi. Eikä arvannutkaan, ei kukaan. Viikko- ja kuukausia koko komitaatinhallitus tuota aprikoitsi, mutta vihdoin tuli se siihen päätökseen, että onhan meillä ihan moisia varten tiedeakatemia, ymmärtämään asioita, joita se ei kumminkaan ymmärrä. Pitää heti toimittaa tuo paperi tiedeakatemiaan; kyllä siellä siitä selko otetaan, ehkäpä vielä siitä kirjankin sepittävät. En tiedä, lähetettiinkö se, — mutta varma vaan on, että komitaatinhallitus (Herrainen aika, osaapa se sentään viisaskin olla!) luotti akatemiaan, ja vaikkei tämä tosin ongelmaa selittänytkään, niin tapahtui tämän ilmoille antaminen sentään sen huoneuksessa, — jos nimittäin suvaitaan tarinatani loppuun kuunnella. ... Asian laita oli näet niin, että jalosukuisella ritarilla herra Gabriel Bezerédjillä, Esztergomin kaupungin pormestarilla oli sangen kaunis tytär. Tämän viimeisen väitteeni todistajiksi en tosin voi ottaa elossa olevia henkilöitä enkä myöskään saata viitata tanssireferaattehin, sillä onhan asia jo niin vanha, että isoäitinikin vielä silloin kenties kävi lyhyt hame yllä. Mutta että neito mahtoi olla sangen kaunis katsannoltaan, voin päättää siitä, kun häneen oli Losonczin kaupungin tuomarin poika, Tapani Dézsy kovasti rakastunut. Miten ja missä hän oli tyttöön ensin mieltynyt, sen seikan jäljille emme enää voi päästä, sillä vaikka onkin totta, että jalosta Esztergomin kaupungista jaloon Losonczin kaupunkiin on sangen pitkä matka, niin on myös sekin totta, että rakkaus jo siihen aikaan kulki rautatietä. Jos oikein muistan, käytiin siihen aikaan vähäisen sotiakin mailmassa, muutamien kuningattaren sulosilmistä vuotaneiden kyynelten tähden. Pätevä syy sekin. On sitä vähemmästäkin sotia syntynyt, kuningasten kopeista puheistakin. Mutta ei tuo asiaan kuulu muuta kuin sen verran, että Bezerédjin Ilonaa pyysi vaimokseen tämän isältä eräs armeijan peitsiväen kapteeni, sodan jälkeen, kuten tulee ja sopii. Herra Gabriel antoikin kernaasti hänelle tyttärensä, sillä olihan kapteeni ylhäistä sukua, ja sitä paitsi vaati hyvä tapa silloin »suuren kuningattaren» hallitessa, että saksalainen mies nai unkarilaisen tyttären. Sanoman tästä kuultuansa saapui Esztergomiin Tapani Dézsy muassaan puhemies, ja kuinkapa hän olisi voinutkaan olla tulematta; mutta turhaan itkeä vetisteli kaunis Ilona, turhaan käytti jalosukuinen Pietari Bajnok herra — puhemies näetsen — kaiken kaunopuheliaisuutensa neitosen puolesta, juurta jaksain selittäen, että — tuota — onhan nuorella Tapanilla sangen hyvät luonnonlahjat, ja ollen komitaatin varanotarius on hänellä hyvä virkakin; rukkaset siitä sentään lopuksi tulivat, ja tottahan se onkin, ettei nelivaljakolla ajava perhe voi antaa tytärtänsä kaksivaljakkoa viljelevään perheesen. Kauheata on, kun kaikenmoiset ihmiset tohtivat ruveta Bezerédjin tytärtä kosielemaan! Rukkasten saajat kosiomiehet lähtivät koreasti matkoihinsa eivätkä virkkaneet kotonaan, minkälaisilla asioilla olivat kulkeneet, jotta koko juttu joutui unhotuksiin. Kun oli mahdotonta, niin oli mahdotonta. Eivät asianomaisetkaan siitä enää mitään hiiskuneet. Silloin ei kielenkantaminen vielä ollut niin vilkasta kuin nykyään. Mutta lempi oli jo siihenkin aikaan vilkas, ei heittänyt uhrejansa, herätti ne sangen usein henkiinkin — yhdellä ainoalla henkäyksellä. Tapahtui niin, että peitsiväen kapteeni palasi sodasta (ainahan ne peitsiväen kapteenit sodasta kotia tulevat) ja hääpäivä lähestyi hirveän nopeasti. Ompelijattaret olivat jo kuukausia valmistaneet loistavia myötäjäisiä. Oi, jospa tuo valkoinen pitsi ei ikinä tulisi valmiiksi! Morsiushuntua meinataan, ruumisharsoksi sopisi... Kunhan edes sormet neulanpistämistä ajettuisivat, jotta tuo lumivalkea huntu ei valmistuisi... Mutta kyllä se valmiiksi tuli viimeiseen neulanpistoon saakka. Vain yksi yö oli enää hääpäivään aikaa. Juuri tänä yönä katosi Ilona Bezerédj kotoansa kuulumattomiin. Tuuli oli puhaltanut umpeen hänen pienet jälkensä puutarhassa; pensaiden oksat olivat väistyneet hänen tieltään päästääksensä hänet pakenemaan, kuiskaelivat keskenänsä, mutta eivät ilmaisseet mitään. Eikä myöskään maantien tomu totuutta tunnustanut. Kun tuulispää ynnä pölyn kanssa pieksee ilmaan pienen valkoisen höyhenen, ken osaa kertoa, minne se joutuu maahan! Hän oli ottanut piikatytön vaatteet yllensä, jottei häntä tunnettaisi; lyhyen sarssihameen, pitkävartiset pieksut jalkaan, kattuunihuivin päähän. Pitkät mustat hiuksensa sitoi hän tulipunaisen nauhan kanssa yhteen palmikkoon. Se sopikin hänelle vallan mainiosti. Saavuttuaan maantielle huomasikin hän olevansa ypö yksin yön pimeydessä, ja avarat pieksut aaveentapaisesti kopisivat, narisivat... Sormus taasen, tuo kapteenin antama sormus, poltti sormea kuin hehkuva kekäle. Hän otti sen sormestaan ja heitti tien viereen pensastoon. Ehkä joku harakka sen sieltä ihastukseksensa löytää! Mutta minne nyt menisi? Hän ei tuntenut tietäkään. Tietäkö? Mitä tietä? Sitä kaiketi, joka vie lemmityn asunnolle. Ei ei, hän ei mene sinne, ei mene sinne sittekään, vain sinnepäin. Neito alkoi kiivaasti astua, — mutta pian hän väsyi. Pieksutkin söivät jalat rakoille. Hän istui aidan viereen lepäämään ja miettimään, miten hänen nyt käypi. Ja niin kauvan hän siinä mietti, että viimein nukkui aidan juureen. Rehevä ruoho oli alla patjana, nurmen kukat, aamutuulosen niitä häilytellessä, vienosti silittelivät hänen kasvojaan. Aita ja pensaat häntä varjostivat ja kateellisesti kätkivät. Ja hyvä olikin, että kätkivät, sillä aamupäivällä, neidon yhä vielä siinä nukkuessa, sananviejä kiireesti ratsasti ohitse, muassaan Szügyiin komitaatinvirastolle kirje, jossa sanottiin, että jos sen ja sen näköinen maalaistyttö tavattaisiin komitaatin alueella, niin olisi hän heti otettava kiinni ja pidettävä vankina Esztergomin kaupungin kustannuksella, kunnes armollinen Bezerédj herra lähettää tarkempia tietoja. Tällainen sana lähetettiin heti joka taholle. Kaikki Esztergomin kaupunginpalvelijat sinä aamuna saivat hevosen selkään istua. Mutta olisi tuo yksikin riittänyt, sillä jo illan suussa, sanantuojan vastikään lähdettyä, joutui kaunis maalaistyttö komitaatin vangiksi. Tämä sangen mainittava asia tapahtui semmoiseen aikaan, jolloin ei komitaatilla sattunut olemaan ainoatakaan vankia, niin oli heidät hävittänyt jalosukuinen Tapani Gerge herra. Mutta koska asetus sanoi, että vankien velvollisuus on siivota komitaatinhuone, niin palkkasi ispaani yhden vangin, jottei kartano siivotonna olisi, ja ettei tämä mies millään muotoa vain sanoisi itseänsä palveluksesta irti, hemmoteltiin häntä siihen määrään, jottei lopuksi kukaan saanut häneltä rauhaa, rakensipa lurjus riitaa linnanvoudinkin, herra Frans Demesin kanssa. Tätä täytyi koreasti kärsiä, sillä jalo komitaatti saapi linnanvoudin vaikkapa yhdellä vihellyksellä, mutta vankia... se, se käy hieman vaikeammaksi. Tuo palkkavanki, joka paraikaa poltteli piippua etehisessä ja kiroili huonoa ruokaa, katseli hieman karsain silmin, epäilevästi uutta vankia, kun sotamiehet tämän veivät nimismiehen luo. Nähdessään tytön unhotti itse nimismieskin luoda kasvoihinsa ankaraa »ex offo» muotoa, vaan tarttui äkkiä viiksiinsä ja rupesi niitä kiertelemään. Kaunis oli, sangen kaunis pieni hempukka, silmät tummat ja palavat, kasvot eheän väriset ja valkoiset. Mahdotonta oli tällä kertaa käyttää lain täyttä ankaruutta. Nimismies hymyili, nuo kopeat vaakunatkin seinillä hymyilivät, sekä molemmat kaljupäät leijonat, jotka kilpeä kannattivat, näyttivät suu auki katsoa töllistävän; entisten ispaanien jäykillä muotokuvilla auringon säteet leikkisästi ilvehtivät, vaan tyttö yksin hiljaa itkeä nyyhkytti eikä tahtonut vastata mihinkään kysymyksiin, ei ilmoittanut nimeänsä eikä syytä, miksi häntä vainottiin. Mutta eihän tuo niin välttämätöntä ollutkaan, sillä herra Bezerédj siitä kyllä tiedon antaa, hän kun on toimittanut tytön vangiksi. Hänelle onkin jo lähetetty tieto, huomenna päivällä ehtii ratsumies takaisin tuoden vastauksen, jos kiirettä pitää. Siksi aikaa annettiin tyttö linnanvoudin huostaan, jotta hän sulkisi uuden vangin paraimpaan koppiin ja antaisi hänelle syödä. Tästäkös herra Demes ihastui, mieli ihan pehmeäksi kävi. Eikä syyttä! Olihan hänellä nyt todellinen vanki, tosin oikeastaan Esztergomin kaupungille kuuluvainen, mutta kumminkin oikea, todellinen vanki; mikä muhkea olento, ihan kuin Jumalan sitä varten luoma, että lakaisisi komitaattihuoneen pihaa! Nyt saa ajaa tiehensä tuon juopon lurjuksen, tuon palkatun vangin. Hän antoikin portinvahdeille sen käskyn, että jos palkkavanki, kuten tavallista, sattuisi jäämään yöksi läheiseen »Lehtisammakon» kapakkaan, niin ei häntä pidä päästettämän sisään, vaikka miten porttia jyskyttelisi. Ilosanomansa vei ukko Demes joka virkahuoneesen: — Pojat, meillä on vanki! Oikea madonna! En tiedä, onko hän myrkynpanija, varas vai rosvo, varmaa vain on, että hänen muotonsa lienee ollut hitolle suureksi avuksi. Oletteko ollut tulokasta katsomassa, häh? Saatte nähdä kalterin takaa. Eivät pojat toista käskyä jääneet odottamaan. Tapani Dezsy peräti sinne jäi; ainakin toi vartija linnanvoudille semmoisen raportin, että kunnioitettava herra notarius oli käskenyt avaa vankikopin oven sisään mennäksensä ja keskustelee siellä paraikaa tytön kanssa. — Vai niin, heh! Kas vaan sitä veitikkaa, sitä veitikkaa... Kun minä sanon, että tuo helmahinen on kaunis, niin ei ole itse piispallakaan vastaan välttämisen varaa. Dezsy oli ukon lempipoika. Levotonna odotteli hän, kävellen pihassa edestakaisin Tapanin palaavan. — Sinäkö olet, Tapani? kysäsi hän iltahämärästä vankihuoneen puolelta lähestyvältä pulskalta mieheltä. — Minä olen, setä kulta — vastasi tämä väräjävällä äänellä. — Hehehe, vekkuli! Mitäs sanot? Onko hyvä makupala, vai? Mutta kas, olethan ihan haltijoissasi. — Sievä tyttö, sangen sievä — vastasi Dezsy ääntänsä hilliten. — Ai, ai, sinua poikaa! Tähän asti et ole ollut helmaväkeä näkevinäsikään. Joko Ilona rupee unhottumaan... Ilona hänen nimensä muistaakseni oli... — Uhm. — Tietysti, vain uhm. Tietysti, niin tietysti. Ja kun asiaa lähemmin mietitään, niin olin minä samallainen lemmenseikoissa. — Pyytäisin yhtä tärkeätä asiaa, setä. — Noh? — Mutta se on erittäin tärkeä... ja hieman virallinen. — Jos se on virallinen, niin toimitetaan se virallisesti. — Antakaa minulle täksi yöksi tuo tyttö. — Tyttö? Tuo tyttökö? Ukko Demes päästi merivahapiippunsakin suusta, niin makeaan nauruun hän remahti, jotta koko piha kaikui. — Tuota maalaistyttöäkö pyydät? Joko olet ehtinyt hänen kanssaan sopia? Kas vaan sitä veitikkaa! Vai niin pian suostui? Sitä veitikkaa! Tietysti, niin tietysti. Mutta Herran tähden, mitä ajatteletkaan? Enhän voi sinulle antaa komitaatin vankia — ja hän lisäsi suruisesti — heti ensimmäisenä päivänä. — Mutta olenhan minäkin komitaatin miehiä, setä kulta. — On sekin totta, tietysti, totta on sekin. — Ja tuon huomenna tytön takaisin. — Tosi kyllä, tosi... mutisi ukko asiata ajatellen, — mutta tiedäthän, poikani, että olen tarkka, turhantarkka virkamies. Rakastan järjestystä enkä millään muotoa sallisi, että... Dezsy huokaili muoto synkistyneenä. —... Että sanottaisiin minun kevytmielisesti hoitavan komitaatin asioita. Itse ankaruus ihka elävänä seisoo edessäsi, poikani, älä pane paheksesi, kun sanon suoraan... — En panekaan — mutisi Tapani hajamielin. — Älä pane pahaksesi, sanon, kun vaadin tytöstä muutaman rivin vakuudeksi paperille... tiedäthän, vain muodon vuoksi. Tapani oli huudahtaa ääneensä ilosta tämän kuultuansa. — Tule kamariini, kirjoita siellä kuitti, että olet vastaanottanut tytön. Hänet takaisin tuotuasi saat minulta varmasti kirjoituksesi. Muodon asia tuo on kokonansa, mutta semmoinen nyt kerrassaan olen, semmoinen olen. Eikä kumminkaan komitaatti minuun tahdo luottaa. * * * * * Aivan siten kävikin, kuten ukko sanoi. Tapani Dezsy vei siivosti Ilona Bezerédjin vankilasta. Eikä häntä enää takaisin tuonut. Vielä samana yönä matkustivat Szepességiin ja kolmantena päivänä he jossain vihittiin avioliittoon. Kun sitte seuraavana päivänä suurella tohinalla saapui armollinen herra Gabriel Bezerédj ynnä kapteeni tyttöä noutamaan, niin nyökkäsi vanha setä Demes levollisella mielin päätä heidän kysymyksiinsä, vastaten, että asia on ihan säntillänsä. Vanki ei tosin enää ole täällä luonnossa, mutta löytyy hänestä laillinen kuitti; täällä on pöytälaatikossa. Jos viise-notarius ehkä on hukannut haltuunsa annetun esineen, niin ei hän, Demes, sille mitään voi. Se on ihan toinen asia. Arvaan, että tästä vielä suurempikin asia syntyi. Aavistan, että Dezsyä syytettiin virkavirheestä, ehkäpä mies hirtettiin kruunun kavaltamisesta. Kenties löytyvät tuolta jostain pöytäkirjat... kenties ylimmäiseltä hyllyltä, — sopii sieltä hakea! BREZÓN HANHET. Kuivien vuosien ajoilta kerrotaan, että Brezón hanhet kuolivat kaikki tyyni, kun eivät saaneet juoda, vain syödä. Järjellisellä ihmisellä on oppimista järjettömästä siipikarjastakin. Eivätkä ne niinkään halveksittavia olentoja olekaan, jos tarkemmin ajattelemme. Sillä lukuun ottamatta sitä jo vanhentunutta asiaa, että muinoin pelastivat Rooman kapitolion, niin sopii kumartaen kunnioittaa heidän kirjallisia ansioitansa, sillä pitkinä aikoina on heidän kynillänsä kirjoitettu tuo kirjojen paljous, joissa koko mailman viisaus löytyy. Entä nuo kunnon Brezón hanhet! Kuolemallansa he leimasivat suuren viisauden, nimittäin että pitää välttämättömästi juoda. Hanhia on Brezóssa ollut ja on kaikkina aikoina oleva; Samuli Mákinkin pihalla kaksi siipiänsä räpistelee, mutta nämät eivät ole niitä vanhoja, tienraivaajia Brezón hanhia, jotka kuolivat, kun eivät saaneet juoda. Senpätähden Samulikin, turkkuri, välttääksensä heidän kohtaloansa, joi aikalailla. Ja siitä olikin se hyvä vaikutus, ettei hän vielä tähän päivään ole kuollut. On niin terve kuin pukki. Mutta totta on myöskin, että hän noitten tienraivaaja-hanhien kohtaloa karttaissaan on hävittänyt kaiken tavaransa, ei ole ukolla äyrin vertaa omaisuutta, sillä tuo hanhiparikaan ei ole hänen; tytär Piroska on ne perinyt täti vainajaltansa, jolle Herra rauhan suokoon siellä, minne on joutunut. Syntyi suuri ilo, kun ne tuotiin taloon... Oikeastaan ne vasta hanhenpojista kävivät; pitkät sulat, toisen harmaat, toisen taasen valkoiset, alkoivat peittää hienoja, viheriään vivahtavia höyheniä. Olivat niin lakeat, hyvänluontoiset. Pienistä, keltateräisistä silmistä sädehti lempeys, rakkaus, kun ne katselivat pientä emäntäänsä. Piha sai hauskemman karvankin heidän kauttansa, juopon turkkurin saviketta ja rikkaruohoja kasvava piha. Kyllä nyt kelpaa hanhien elää! Kun istuutuvat ruohostoon nukahtamaan, niin pitkä heinä ja korret peittävät heidät, jottei näy muuta kuin pää, joka kaukaa näyttää melkein tulppaani-kukalta. Onhan suuri onni, kun on kahden oikean, elävän hanhen omistaja! Sievät keltaiset sääret (ei sentään aivan samallaiset, vaan paljoa kauniimmat, kuin pehtuorin neitien päivänvalojen varret!), sorea kaula, lempeä viisas katse... herrainen aika, kunhan edes toisella myöskin olisi tupsu päässä. Ja mitä kaikkea noista vielä voi tullakaan! Höyheniä, sulkia, sitte näitten riipimistä; kerran vuodessa saa niitä keritä, kunnes tulee kauhean paljon höyheniä... niin paljo höyheniä, että niillä ehkä päässee mieheläänkin. Samulilla taasen, joka muinoin oli käynyt vähän kouluakin, ja osasi kaikenlaisissa asioissa antaa hyviä neuvoja, oli aivan toisellainen mielipide. — Mitä ne tuossa ihmisten tiellä tekevät, tyttöseni? Pitää hukuttaa elukat. Hanhi on katoovaa kalua, pikkuruiseni! Ihan itsestänsä katoovainen, sanon vieläkin. Piroska katsahti pelästyneenä isäänsä. — Koko konsti on osata ennättää kuolemata he-hehe. Lihoitat heitä pari, kolme viikkoa, toisen vaihdamme sitte viiniin kapakan-isännän luona, — toinen taasen syödään. Nuo muinaiset Brezón hanhet näetsen... parasta olisi ollut, kun esi-isämme olisivat nekin syöneet! Tyttö pahainen huokasi, painoi myöntävästi päänsä alas ja alkoi lihoittaa lemmikeitänsä. Vasta nyt hän oikein huomasi, miten kauniita olivat! Vieraatkin niitä ihailivat. Itse herra pehtuorikin (sävyisä, hyvä mies, puuttuu välistä Piroskankin kanssa puheesen), ohitse käydessään usein seisahtaa aidan taa katselemaan noita hanhia, jotta niihin ihan ovat silmät jäädä. Mutta kyllä tuon ansaitsevatkin. Eritoten se valkoinen. Kun vallaton tyttö välistä nostaa ylös helmansa ja laskee tylleröiset ruusunväriset jalkansa ristiin sen niskaan, niin on tuota sangen viehättävä nähdä, sillä silloin todella näkyy, miten lumivalkoiset ovat sen höyhenet. Harvassa tavataan moista hanhea, sangen harvassa! — Kas sinua, Piroska — virkkoi siro pehtuori — suustasiko heitä juotat! — Ovat tottuneet hemmottelemisiin. Olettehan kovin hemmoteltuja? Eikös niin? Eikös niin? Tyttö otti vettä suuhunsa ja kumartui maahan, ihan hanhiensa tasalle kumartui; pitkä musta palmikko vieri olalta alas ja lakaisi maata. Toden totta liian hyvä kalu maata somistamaan! Tyttö otti hanhien noukan suuhunsa, ehtapunaisten sippuhuulten väliin ja antoi heidän siten juoda. Ja moisten piti saaman juoda noin ihanasta sulottarien sangosta! Pehtuori ihan haltijoihinsa joutui. — Tulipa mieleeni jotain, Piroska. Kuules? Katsopas tänne, kuuntele edes. Mitäs tuumit, jos ottaisin sinut piiakseni? — Minun sukuni ei ole koskaan ollut toisen palveluksessa — vastasi Piroska ynseästi ja puraisi huuleensa. — Mutta mitä kotonakaan teet? Kuolettehan täällä nälkään. Tyttö vaaleni, käänsi kasvonsa poispäin, kyyneleet ihaniin, tummiin silmiin tulivat. — Mitä se teihin koskee? Ja nuo sulosilmät paloivat vihasta. — Sen verran koskee, että pidän sinusta... rakastan sinua, Piroska. Pidän sinusta, vaikka oletkin noin repaleinen. Mutta satoja kertoja olisi parempi ollaksesi, kun saisit hienon liinapaidan yllesi, silkkiliivin vartaloasi somistamaan... Tulipunaisiksi kävivät tytön posket, hän loi kainosti katseensa maahan ja veti pelästyneen nykäyksellä sarssihameensa liepeet paljaille säärilleen. — Älkää puhuko noin — sopersi tyttö. Älkää noin sanoko... — Enkö siis ole mieleisesi, Piroska? Sano suoraan, ettet voi minua kärsiä. Salavihkaa loi Piroska vilaukselta kainon, haaveksivan katseen kysyjään, mutta käänsi sen heti maahan ikäänkuin olisi rikoksen tehnyt, sekä pudisti sirosti päätä. Paksu palmikko heilui niskassa hurmaavasti. — Ei, ei, ei. En pidä teistä ollenkaan. — Mutta jospa minut oikein tuntisit, Piroska... jos tuntisit... niin varmaan tulisit luokseni. — En maar! — vastasi tyttö ynseästi. — Se on hupsu lintu, joka jää akatsiapuuhun istumaan, kun ruusupensaasenkin pääsisi. Heleästi naurahtaen ja viekkaasti kiekahtaen, kuten oli nuorikoilta oppinut, vastasi Piroska: — Piikit pistävät... Sitte lisäsi hän melkein suruisesti: — Ennen teidän pihanne ruohottuu, kuin minä sinne astun. — Mikset? Sanopa, mikset tule? — tutkieli pehtuori intohimoisesti. — Siksi, siksi että... olkoon menneeksi, sanon ... taikka en sano sittekään. En kehtaa semmoisia puhua. — Sinua pelkuria! — No, siksi, kun pelkään teitä... tiedättehän... siksi, että olen jo aikaihminen. Sitte jatkoi hän luontolapsen lailla, raukealla äänellä, kädet hervottomina riippuen selän takana, aivan särkyneiden siipien tavoin. — Ja te katsotte minua niin kummallisesti, että oikein pelkään... — Mitä pelkäät? — ähisi mies ihan punastuen. — Sitä, hyväinen aika, että kenties... Tyttö kallisti päätä vasemmalle ja tokaisi teeskentelevästi hymyillen: — Että kenties söisitte minut. Pehtuori veti hattua silmille ja uhkaeli intohimoisella äänellä vielä mennessään: — Oikeinpa arvasit, Piroska! Isoon suukkoa sinulta. Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini... Mies meni. Tulleeko hän huomenna taas? Tipu, tipu, tipu! Hanhikultaseni, osaisitteko vastata? Ettehän osaa? Nämät kaulojansa ojentelivat ja näyttivät yhtä suruisilta kuin Piroskakin. Eihän tuolla kurjassa häkissä ole hauska ollakaan! Ja vielä kurjempi on hänen kohtalonsa; todellakin sangen surullista tämä elämä. Miksei hänellä myöskin ole liinaista paitaa, silkkiliiviä? Ei hän huomannut, miten tuo kova kaiho syntyi, sen ei olisi pitänyt kasvaa, vaan heti taas hälvetä. Mistäpä hän semmoiset varat ottaisi? Hm! Entä jos myisi hanhet? Ei... hän ei voisi niistä erota, eikä kahden hanhen hinta riittäisikään; mutta jos noista kahdesta vuoden kuluessa tulisi kaksitoista ja sitte taas vuoden päästä... Noitten vastaisten äärettömien rikkauksien loiste loi kaikkeen ihka uuden valon. Piroska töytäsi jalallaan nurin hanhien häkin ja päästi ne valloilleen. Antaa heidän elää, he ovat minun omiani ja minä pidän heistä. Nämät kaakottaen lentää räpistelivät, juoksivat hänen perässään, minne ikinä hän meni ja noukkielivat hänen pivostansa maissijyviä. Tytön sydän onnellisuudesta sykki. Luuli iloitsevansa hanhien vapauttamisesta, mutta oikeastaan hän iloitsi toiveesta saada koruommellun silkkiliivin, joka hänet oli tekevä paljoa somemmaksi. Mutta ukko Samuli ei ollenkaan ollut hyvillään tästä asiain käänteestä, vaan toi esiin kaikki lempilauseensa hanhien elossa pitämistä vastaan. — Se talo häviää, tyttöseni, jossa on riikinkukkoja ja poppelipuita; tällä hän näet tarkoitti tarpeettomien elukkojen ja puiden kasvatusta. Ja sinä luulet kaipaavasi vain koreutta, liiviä; jotain muuta kaipaat, jotain muuta. Piroska pirahti itkemään tuollaisesta pahasta luulosta ja pakeni nyyhkytellen puutarhaan, mutta sinne meni hänen perässään myöskin isä Samuli. — Eikä enää semmoisia koreita liivejä käytetäkään. Missä, kellä olet semmoista nähnyt? Sanotko nähneesi Tomorin Katrilla kirkossa? Niin, kyllä Katrin kelpaa. Isänsä on rikas mies. Hullu se hiiri oli, joka hevosta kengitettäissä myöskin ojensi esiin toisen säärensä. Osasi ukko puhua niin mahtipontisesti, jotta seljapensasten oksatkin hänelle päätä nyökkäsivät sekä ilmaiseksi pudottelivat Piroskan hiukset ja vaatteet vaaleita kukkia täyteen. — Autuas se ihminen, jolla ei mitään ole. Panee rauhassa maata, rauhassa nousee ylös, ei kenkään häneltä varastakaan. Saatpa nähdä, että nuo hanhet vielä tuottavat sinulle harmia, jos saavat elää. Jopa se tienoilla piileilikin salaa aikoen yli kynnyksen pujahtaa. Kun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää hivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet avoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää. Ukko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta, olivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän pelästyksissään huudellen: — Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni, kaakottakaa! Mutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa vankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin niitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät ymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet ajettiin pehtuorin pihaan. Siellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet joku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä enää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat. — Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se on ainoa perintöni äitivainajani jälkeen. Turkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison huivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin lähtöä. Piroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset naapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka tekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä oli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa liikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen sanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan sen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka suolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan. Mutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään — siltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa. — Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan, — Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen. — Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska huolestuneena. — Kun tuota, tuo... ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo... muinaiset hanhet. — Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules siskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin sinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni on Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan! — Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen hanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille. — Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota... että itse menet noutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä... oivallista viiniä on sillä. — Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä suurempienkin herrojen puheilla ollut. Tyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa, kun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen vihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen, joka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene... älä mene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin aidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin ilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen ruohostoon. Kappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen hameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli kasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja alkoi lennättää — takaisin... Tyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään hyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi hänen juostessaan esiliinaa noutamaan. Mutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata omaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi, kun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen salainen tunne... noita hanhia kohtaan. Tyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti ojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä, tuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko ruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei? Mitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini.» Ei kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui Piroska linkkuun. Voi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi pidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä. Piroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli huomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin eksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä kukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties... mikseivät saattaisi olla juuri hänen hanhensa? Ehdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi houkuttelevalla äänellä: — Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa! Ensin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin pidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa, milloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia lautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät ilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan jalkoihin... — Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun hanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä, nosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja vasemmalle. »Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!» Pian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen, nurpean näköisiksi. — Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko tosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi. Tyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi. — Nähkääs, tulen teidän mieliksenne. Lähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa ojennellen. Piroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain jatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin taloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan. — Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt teidän itse pelastua? Kokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa pivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin hetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään orjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse menemästä. Pelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän suinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta! Lintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli... ehkäpä tiesikin hänen vielä palaavan. SISARENI HAUTAKIVEÄ NOUTAMASSA. Olin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna ollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin häntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni. Äiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni ensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni», jonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan rivin alla: »ainoalle sisarelleni». Kovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse käynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa päähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille kirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin alareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman yhteen kiveen merkityiksi... Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti. Piti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin kauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa. Myöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja, jotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät. Setelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa. Hän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään. Filcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa sotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan tuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin vallankumouksen tehneet. Kovia miehiä olivatkin... se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin tappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja hyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat... Hän piirsikin heti liitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin lammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta... tuossa ukko Bern, tässä minä seisoin... tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen. Filcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen, kuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää kahdeksantoista slovakilaista... — Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa kauhistuen. — Siksi että suutuin kovasti, poikaseni. Pelolla vilkaisin tuohon suureen mieheen ja rohkenin matalalla äänellä vain kysäistä: — Mitä pahaa miesparat olivat tehneet? — Eivät mitään. Päästivät vain pahoja puheita. Olivat kotimatkalla elonleikkuusta, kun tapasivat minun sotamiehen, joille samana päivänä olin jakanut pertuskat käteen. »Kas, sammakkojako noitten kärkeen aiotte pistää?» — huusivat he ivaten miehilleni ja tekivät pilaa heidän aseistansa. Tuon kuulin minä — ja heidän kohtalonsa oli päätetty. Näin sanoessaan ravisti hän pörröistä päätänsä ja löi vihaisesti kämmenellään rattaitten istuimeen. — Heidän täytyi kuolla — minä annoin hirttää joka miehen. Ja hän löi ystävällisesti Mikkoa olkapäälle. — Me ollaan kauheita miehiä, Mikko, saakelin kovia miehiä ollaan molemmat. Ja sitte he istua jöröttivät hirveän ankaran näköisinä. Vácziin saavuttuamme virkkoi Suska piiskanvarrella ympärillä oleviin kumpuihin viitaten: — Tuolla se tapahtui... mikä tapahtui. — Hm, hm, murahti Filcsik ja kumpikin näytti vielä kiukkuisemmalta. Matkustimme yhtä päätä läpi yön ja saavuimme Pestiin aikaisin aamulla. Poikkesimme johonkin päähän kaupunkia (en enää muista, mikä se paikka mahtoi olla) erään Filcsikin vanhan toverin luokse, joka oli vaunuseppä ja jonka kanssa hän ennen oppipoikana oli maata kierrellyt. Mies oli tosin jo kuollut, mutta tämä oli Filcsikille ihan yhdentekevä. Vieras henkilö oli toveri vainajan leskeltä ostanut verstaan, mutta tottahan silloin oli suostuttu, että herra Tapani Filcsikin pitää saada yösijaa, jos hän täällä päin kulkee. Mutta uusi isäntä ei voinut ollenkaan moista suostumusta muistaa. Filcsik ihan raivoon joutui: mitä, olisiko tuo huuhkaja minut peräti unhottanut? Ihan mahdotonta! Olla muistamatta paraita tovereitaan? Unhottaa Csolton kylän Filcsikin! Oletteko ehkä lukenut hänen testamenttinsa? Vaunumestari pudisti kieltävästi päätä. — No, siellä se varmaan seisoo! — virkkoi Filcsik rauhoittuen ja alkoi Mikon kanssa riisua hevosia valjaista. Siten jäimme siihen taloon; pihan perällä oli ihan sopiva vaja, missä oli joukko tyhjiä saaveja ja tynnyreitä. Filcsik heitti selkään kupariraha-säkkinsä, joka oli niin raskas, että ukko oikein ähkyi taakan alla, ja niin lähdimme jalkaisin kaupungille, hän ostamaan saapasnahkaa, minä ja Mikko hautakiveä katsomaan. Se ei vielä ollut aivan valmis. Mestari sanoi, että meidän täytyy odottaa iltapäivään nimikirjoitusten vuoksi. Illan suussa muka saamme lähettää rattaat noutamaan. Mikko raappi harmistuneena nenäänsä. — Varastetaan minulta vielä rahat. Varmaan varastetaan. Ja miten minä sitte enää tohdin astua armollisen rouvan näkyviin? Joshan edes saisin rahat jonnekin piiloon. Mitäpäs nyt tehdään? — Ehkä olisi paras edeltäkäsin maksaa kiven hinta. Mikko murahti äkäisesti: — Kaikkia vielä! Näen tuon miehen naamastakin, että hän olisi iltapäivällä valmis kieltämään rahat milloinkaan saaneensa. Ja mistä hitosta löydämme sitte tuomarin näin suuressa kaupungissa? Päätettiin siis palata takaisin korttieriin, ennenkuin muille asioille mennään. Kunnon mies jättää aina isommat rahasummat kotiansa. Niinpä oli paras nytkin tehdä. Vaunusepän vajassa nostettiin vakaisen neuvottelun jälkeen vähän yhtä tyhjää tynnyriä, jonka alle nenäliina setelinensä pistettiin. Sitte lähdimme kaupungin katusokkeloita astelemaan niin rauhallisin mielin, kuin olisimme rahat säästöpankkiin panneet. Kuleskelimme ison osan komeata kaupunkia, ihmetellen noita monia satumaisen koreita puotien ikkunoita, missä tuhansia kalleuksia, silkkiä, kultaa, hopeata ja prameutta heloitti. Prameudeksi Mikko ja Filcsik sanoivat kaikkea, josta eivät tienneet, mitä se oikeastaan oli. — Katsopas noita suuria ikkunoita! Niin kauhean suuria ikkunoita! Voi noita erimerkillisiä ikkunoita! Filcsik piti arvoansa alentavana ruveta ihmettelemään tuota komeutta ja noita suuria kivikartanoita. Vain yhden huomautuksen teki; olisi kerran eläissänsä tahtonut kernaasti nähdä, miten ihmiset saattoivat kantaa eheinä noin suuria ikkunaruutuja. Mutta slovakit, jotka täällä ovat työmiehiä, ovatkin aika veitikoita. Ei Filcsik koko Pestissä muita niin ihmetellyt kuin slovakeita. — Niin, niin oikein, virkkoi Mikko, kyllä nuo ovat merkillisiä ikkunoita. Meillä Csoltossa niihin asetetaan rosmariineja ja resedaa; mutta täällä pelkkiä kalleuksia. — Eikä tuo tapa aivan hullua olekaan, Mikko veikkonen. Tuollainen pieni kukka ikkunassa... Hitto vie, Mikko... kun mekin vielä oltiin nuoria. Filcsikin mieli ihan heltyi. -— Ehkei tuolla sisässä naisväkeä asukaan, lisäsi Mikko yksinkertaisesti. Sekä edellä että takana vilisi naisia, toinen toistaan ihanampia, kaikki silkkiin ja samettiin puettuina. Mutta ei ikkunissa kuitenkaan ollut rosmarinia eikä resedaa... Arasti ja alla päin molemmat matkustajat katua kulkivat; ei kenkään olisi luullut heitä mahtaviksi miehiksi, joita kotona koko lähiseutu ihmetteli. Muuten kävivät asiat hyvin, kuten pitikin. Päivällistä haukattuamme menimme tynnyrin alta noutamaan rahat; niihin ei kukaan ollut koskenut. Hautakiven hinta maksettiin, se asetettiin rattaille ja seisahdettiin vielä kerta kotimatkalla eräälle isolle kadulle, missä paljo ihmisiä liikkui. Mikko meni ostamaan itselleen piiskaa ja siitä sai myöskin Filcsik aihetta mennä uusille ostoksille. Rahasäkki oli jo sidottu istuimeen kiini, jonkatähden hän ei ottanut sitä mukaan, vaan kourasi sieltä pivollisen rahoja. Syvältä ukon jo täytyi kouraistakin... Minä jäin yksin ohjaksia hoitamaan rattaille ja huusin heille, kun jo menoa tekivät. — Älkää vain viipykö kauvan! — Ei, ei viivytä! — huusivat he minulle. Useita minuttia kului, mutt’ei kumpaakaan kuulunut. Levotonna kurkistelin oikeaan ja vasempaan, niin äkkiä astui outo herra, ruskea takki yllä, eteeni sanoen: Veikko lähetti minut noutamaan rahapussiansa. Hän lausui tuon niin luonnollisella äänellä, ikäänkuin olisi kiireisellä asialla ollut, jonkatähden minä pahaa aavistamatta aloin irroittaa säkkiä. — Tuleeko siitä mitään? — jatkoi vieras levotonna. Kiiruhdapas, poika! Seis, mitä tämä oli? Ei opettajakaan kotona minua sinuttele. Närkästyneenä istahdin takaisin sijalleni. — Enpä annakaan teille säkkiä. En maar annakaan. Tulkoon Filcsik itse noutamaan! En tällä kertaa sanonut: setä Filcsik, jotta tuo ruskeatakkinen huomaisi minun olevan korkeamman henkilön kuin Filcsik. — Mitä? Etkö anna? Kyllä vielä saadaan nähdä! — Saadaan vaan, mutt’en anna sittekään. — Odotapas, poikalurjus! — ärjäsi hän lähtöä tehden ja vielä kadunkulmassa hän uhaten pudisti minulle nyrkkiä. Sydämmeni alkoi tuntuvasti sykkiä; oikein pelosta kalpenin. Aloin jo katua tottelemattomuuttani ja pelkäsinpä myöskin, mitä pahoja seurauksia tuosta vielä olisi tuleva. Olin kuullut isäni sanovan, että vain kuninkaan lähettiläs voi käskeä meitä aatelismiehiä. Mutta entä jos tuo olikin itse kuninkaan lähetti! Jo palasi Mikko uusi piiska kädessä kiroten koko kaupunkia, ettei pitänyt kiveä kiven päälle jäämän, sillä häntä oli kovin petetty piiskan kaupassa, oli tehty näet Tohtimista siima eikä hampusta. Mahdotonta oli, ihan mahdotonta, että mailma enää saattoi seisoa... Sitä paremmalla tuulella palasi Filcsik, vaikka minä kovasti pelkäsin hänen rupeevan minua soimaamaan. Hän oli lakea kuin lammas ja veti ikäänkuin salavihkaa minulle turkkiensa alta oikean pienen pyssyn. Verkkaan ojensin kättäni, kun piti kalu ottaa vastaan. — Ettehän ole minulle suuttunut, kun en minä antanutkaan? Mies oli niin hävytön... — Kuka? mitä? — Tuo mies, jonka lähetitte rahasäkkiä noutamaan. — Rahasäkkiäkö? — äännähti Filcsik pelästyen ja vilaisi ehdottomasti istuimeen päin. Näen, ettet ole sitä antanut. En minä ole ketään lähettänyt. — Mutta niinhän se herra sanoi, että te olitte hänet käskenyt tulemaan. — Voi sitä petturia, lurjusta! Se oli varas! Minnepäin hän meni? Kun saisin kynsiini, niin löisin kuoliaaksi. Minkä näköinen oli mies? — Ruskea takki oli yllä, kuului osaavan slovakin kieltäkin. — Kauheata! — murisi Filcsik vielä, suuria hikihelmiä otsasta pyyhkien. Koko komitaatti olisi joutunut kärsimään... Olet pelastanut komitaatin, poikaseni. Hän taputti minua olkapäähän ja jatkoi leppeästi: — Suuren komitaatin olet pelastanut ja sitä paitsi vielä rahani. Vähintäänkin kolme florinia. Mikko katsoi puhujaan epäilevästi. — Teidän tulee näetten tietää, että on kysymyksessä riitajuttu anoppiani vastaan. Koko komitaatti kuuluu oikeastaan Laczkón sukuun... Oikeudenkäynnistä ei tosin taida loppua tulla... tänään antoi kahdeskymmenes asianajaja paperit käteeni... mutta kuitenkin... kun kerran on alettu, niin jatketaan — Istuimme rattaille ja Mikko tarttui ohjiin. — Laki saattaa kääntyä... jatkoi Filcsik ajatustensa juoksua. Miksei se myöskin saattaisi kääntyä? Hän kiitteli minua koko kotimatkan. Ja mitä pienemmäksi pääkaupunki tuli tuolla taivaanrannalla, sitä suuremmaksi paisui hän itse ja sitä suuremman arvon saivat Laczkón suvun asiakirjat säkissä. Mikkokin virkosi vähitellen, jotta molemmat taas olivat entisiä karaistuja uroita, kun rattaat kuorminensa verkkaan liikkuivat hiekkaista maantietä. Kotseudun ilma oli heidät karaissut. Illan suussa alkoi sataa. Raskaita pisaria putoeli palttinalle, jolla hautakivi oli peitetty. Filcsik huomautti huolestuneena: — Tuo ilkeä sade vielä pesee kullatut kirjaimet pois... Ja hän levitti isot turkkinsa, Mikko taasen pälssinsä varovasti ja huolellisesti kiven yli. — Filcsik setä, teidän tulee vilu, eikä kiven ole väliä, vaikka se paleleekin. — No no, murahti ukko, enhän minä voi antaa kastua kalun, joka kuuluu pikku neidille. Ilta joutui ja taivas kävi pilveen, ilma kansoittui, aaveita minulle, heille sotajoukkoja. He kävivät totisiksi ja harvapuheisiksi. Minä ummistin silmäni ja nukuin, kunnes rattaat äkkiä kovasti tärähtivät, jotta täytyi herätä. — Ptruu! Seis! Akseli on poikki, kuulin Filcsikin huutavan. Rattaitten peräpuoli laahasi todellakin maassa. — Kovin ikävä asia virkkoi hän, päätä raappien. Lempo vei akselin ja nyt jäädään maantielle. Mitä hittoa nyt tehdään? — Kun edes olisi puun kalikka sitoa akseliin kiini. — Mistä semmoinen puu olisi tänne tullut tähän koirankuonolaisten seutuun! Saisi maineen mantoineen vajota vaikka Ameriikkaan! — Ei täällä kasva ainoatakaan puuta. — Paavilaiset ovat maasta imeneet kaiken voiman. Perhana vieköön, mitä nyt teemme? Filcsikin johtui jotain mieleen. — Minä kannatan rattaiden takapuolta, kunnes tapaamme puun. Sinä, Mikko, ajat sill’aikaa hevosia siivosti, hiljaa. Varo, ettet herätä poika parkaa; hän ehkä pelästyisi. Olin nukkuvinani, vaikka silmät olivat auki. Autoin minäkin puolestani heitä puun ha’ussa, mutta kuitenkin täytyi Filcsikin kannattaa rattaita hyvän matkaa, jotta hän kuuluvasti ähkyi taakan alla. — Kas, tuolla on! — huudahti Mikko. Tuolla häilyy tuulessa hoikka poppelipuu. Siitä tullaan autetuksi. Maantien poikki näkyi todella musta viiva, varjo hoikasta puusta. Kuu oli äsken noussut, jotta sen valossa saattoi nähdä seutua hyvin laajalle. Ei silmänkantamalla näkynyt toistakaan puuta. — Täällä ei liioin pääsisi hirteenkään, virkkoi Filcsik, halveksivasti katsellen ympärinsä tasangolle. Eikä tuokaan puu enää kauvan siinä saa seisoa. Odotapas... Rattaitten pohjalta veti hän varovasti esiin kirveen, hyppäsi yli maantien ojan ja lyödä jyskähytti puuta. Runko vavahti ja lehdistä putosi kastehelmiä. Latvasta läksi pelästynyt lintu lentämään ja räpytteli epätoivoisena sinne tänne. Poikasien vitinää kuului vastaukseksi linnun äännähdyksille. — Sopiiko se puu akselin alle, vai? — kysyi Mikko malttamatonna. — Kai se sopisi, vastasi Filcsik pahoilla mielin; mutta täällä on paha este... — Mitä hittoa? — Puussa on... linnunpesä. — Mitä vielä? — Saakeli! Enhän saata kaataa puuta... poikasten tähden. Etkö kuule, kuinka haikeasti ne vilisevät? — Kyllä kuulen... raukat. Mutta mitenkäs meidän käy? — Mitenkö meidän käy? Miten meidän voisi käydäkään? Kannatan rattaita vielä kappaleen matkaa. Olisin kernaasti huutanut hänelle, että hän saisi olla huoleti linnunpoikien suhteen ja antaa ne minulle, mutt’en uskaltanut, sillä hän näytti kovasti suuttuneelta. Ja kauheasti hän olikin suutuksissaan taasen kumartuessansa rattaita nostamaan. Kiroili koko seutua ja uhkasi sytyttää ensiksi vastaan tulevan kylän tuleen sekä surmata kaikki sekä ihmiset että eläimet, jollei hän sitä ennen puuta tapaisi... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARINOITA *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that: * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This website includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.