*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74387 ***





ELÄMÄN HARHA

Runoja


Kirj.

HILJA LIINAMAA [Hilja Pärssinen]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1917.




SISÄLLYS:

I

Halki harhain.
Laskevan auringon mailla.
Vaiennut harppu.
Pettu.
Kaleriorjat.
Erämaassa.
Nälkä.
Palavassa kylässä.
Muuttolinnut.
Kehrääjä.

II

Laulu kadulta.
Yön hetki.
Luumylläri.
Suurkaupungin jaloissa.
Repaleiset.
Kellarikerroksen lapset.
Iloton ilta.
Isän puhelu pojalleen.
Yksin maailmalla.

III

Ilolla tervehdän.
Sydämelleni.
Mä kiitän.
Kyynel.
Jospa vois.
Laulu kultakutreille.
Syyskuva.
Ensi lumelle.
Hymyjen lapsi.
Unelmat.
Ystäviä.
Särkynyt kuva.

IV

Vapaa Venäjä.
Meren rannalla 1-4.
Villihanhet.
Kuolemattomuutta.
Mies.
Ajatus.
Huonossa seurassa.
Yhdenvertaisuutta.
Israel ja Jehova.
Elon markkinoilla.
Luostariveli.
Eri teillä.




I



HALKI HARHAIN.


    Läpi sumun, kautta humun,
    halki harhain
    tulta lyö ja salamoi.
    Syttynyt on hehku parhain,
    välkkyy uuden aamun koi.
    Näämme ihmeellistä unta:
    alla aavan taivon sinen
    ihmiskunta
    onnellinen. —
    Ajan kellonlyönnit soi.



LASKEVAN AURINGON MAILLA.


    Laskevan auringon mailla
    laineen läikkyvän lailla
    viivyitkö hetken?
    Näit valohurmion täällä
    välkkyväin vetten päällä
    säteitten retken.

    Kuinka ne loimusi tultaan
    peittäen kaupungin kultaan,
    kartanot, kadut,
    loihtien hetkeksi ilmiin
    kultahaavehet, silmiin
    kaukaiset sadut.

    Aukeni päivyen radat,
    heijasti ikkunat sadat
    kultaista uomaa.
    Vankilat, hullujenhuoneet
    näytti kuin oisi ne juoneet
    aurinkojuomaa.

    Haastoi vangit ja hullut:
    oisiko päivä tullut, —
    lienevi harhaa? —
    Katkesi toivojen siipi.
    Aurinko aleten hiipi
    taivahan tarhaa.

    Päivyt sammui mereen,
    painui jähmetys vereen;
    kaupunki kuoli. —
    Havahdut itkuhun vienoon;
    kulkee ylitse tienoon
    harmaa huoli.



VAIENNUT HARPPU.


    Jo kauan helkähteli harppunen,
    ja lensi laulu avaruutehen.

    Se laulu kannattell siivillään
    vain sydänlempeä ja hymyjään.

    Se laulu lailla sadun viihtävän
    pois kutsui hyörinästä elämän.

    Se kutsui tähtösien karkeloon
    ja poven syttynehen hurmioon.

    Niin helkkyi harppu halki aikojen,
    mut tuota kuunnellut ei ihminen.

    Ja sitten soittanut ei harppukaan,
    ja kolkko autius jo verhos maan.

    Nyt miten käynevi, on hämärää,
    ei ihmissilmä tähtösiä nää?

    Maa puhjenneeko enää kukkasiin
    ja toivo syttyneekö sydämiin?

    Ei enää kaikkeuden harppu soi,
    ei tähdet taivahalla vakamoi.

    Ja inehmoinen side silmillään
    käy yössä yksinänsä värjymään.



PETTU.


    Se saapuu
    läpi kolkon korven,
    yli huuruisten soiden,
    ei soidessa torven,
    vaan hiljaa kuin aave,
    luurankona ilkamoiden,
    yön kuutamokenttiä kulkein
    ja katsehin julkein,
    elonvirrat hyytäen,
    tuhat tuskaa syytäen,
    kunis kuolee toivojen kukka
    ja sammuu haave
    ja kaiken, kaiken on hukka.

    Se saapuu
    sydänmaille loitos,
    kussa kurjat on majat,
    elo vaikea koitos
    ja ankeat ajat.
    Kita ammollaan
    se uhreja halaa,
    lumihärmänsä vaan
    kuin myrkyn se valaa
    yli laihojen lauhkeain.
    Läpi himmeäin ikkunain
    käy kiinni hentoihin lapsihin
    ja vanhoihin, harmaahapsihin.
    Lyö isää, mi kaskea viersi,
    monet turmat kiersi,
    ja äidin valjuksi saa.

    Se saapuu
    kuin entisaikojen ilmestys.
    — Jo ammoin kertoivat taatot:
    käy kuolon saatot
    sen kintereillä,
    ja kyyneltulvat sen teillä
    luo kärsimys.

    Se saapuu.
    Jo vapisee ilma, sä kuuletko,
    kuin huokaukset sois?
    Sydänmaa on uhmaton, autio,
    kuin hauta se ois.
    Puut säikähtyy,
    ja arka kyy
    pian piilohon painaltaa;
    ja vienon
    pää painuu lintusen pienon,
    puron pulputus taukoaa.

    Syys koittaa.
    On eessä talven tulo;
    meni riemut ja elämän sulo.
    Jo kylmenee onnen haave:
    kotilies.
    Nälän nousee armoton aave
    kuin kuoleman viikatemies.



KALERIORJAT.


    He purressansa
    on tylsin ilmein,
    ja ryppyistä otsaa
    hiki uurtaa.
    Käsivartensa laihat, luiset
    vain alati liikkuu,
    kun vastaan Adrian tuulta
    alus kiikkuu.
    Noin soutimiltaan
    ne purtta tempoo
    kaler'orjat aamusta iltaan,
    ja yllänsä siuhkavi siima.

    Ja mahtava Rooma
    yhä orjia laumoin
    se aalloille ajaa.
    Ne varmaan on sielua vailla
    ja soutaa
    sotapurtta ne joutaa.
    Kas tempoen jättien lailla,
    mi kahleita kantaa,
    päin vierasta rantaa
    he ponnistaa.

    Yhä siuhkavi siima,
    ja vettä halkovi airot.
    Käy Adrian myrsky,
    alus huojuu, virma on viima,
    ja hurjana hyrsky
    kuin kuolema aalloista irvii.

    Yö yllättää
    ja kalske kahlerautain
    vain myrskyn ulvontaan
    se uppoaa.

    Mut orjat ne purtta kiskoo.
    Meri kuohujaan
    yhä vinhemmin viskoo,
    kunis ammottaa
    kidat hornan hautain.

    Niin myrskyjen syliin
    sotapursi se hajoo,
    ja orjat ne kytketyt kahlein
    hätähuudoin vihlovin
    meren kuohuihin
    kera pirstojen vajoo.

    Mut vielä — niin luullaan —
    yhä rannoilla kuullaan,
    miten siimat ilmassa sinkoaa.
    Ja vielä se nähdään
    sotapurren haamu,
    mi Adrian ärjyissä haimentaa.



ERÄMAASSA.


    Aava, autio on rahkasuo,
    syksyn halla usviansa luo.

    Korven rämeiköllä verhonaan
    kanerva ja vaivaiskoivu vaan.

    Harvakselleen rintehellä on
    mänty kuivettunut, alaston.

    Illoin lepakot ja huuhkajat
    ilman autereessa kiistaavat.

    Äänetönnä lepää erämaa.
    Korkealta kuuhut kumottaa.

    Surunsynkkä, suur' on hiljaisuus,
    niinkuin elon raskas vakavuus.



NÄLKÄ.

(Mukailtu suomennos.)


    »Oi äiti, äiti, mun nälkä on niin,
    pala leipää anna, mä näännyksiin
    jo uuvun.» — »Vuotahan, lapsiparka,
    me kylvämme, kohta jo kasvaa sarka.»

    Kun vilja varttuvi parhaillaan,
    yhä lapsonen huutaa tuskissaan:
    »Oi äiti, äiti, sä leipää suo,
    mun tappaa kalvava nälkä, tuo?»
    — »Polo lapseni, totu jo vuottamahan,
    pian huomenna viljakin leikatahan!»

    Kun kuhilaat peittivät peltomaat,
    laps' itki: Ȁiti, kai palkan saat,
    vähän leipää, nälkä on pienollas,
    pala anna, mä kuolen raataissas.»
    — »Rakas lapseni, varrohan, huomenna
    on vilja nyt ensin puitava.»

    Oli vilja puitu ja aitassa.
    Yhä valitti lapsonen kalpea:
    »Oi äiti, äiti, sä leipää suo,
    mun nälkä tappavi — julmaa tuo.»
    — »Rakas lapseni, varrohan kunhan toki
    jyvät jauhamme, — saat», polo äiti hoki.

    Oli jauhot koottuna säkkeihin.
    Huus lapsonen huulin värjyvin:
    »Oi äiti, äiti, mä kuolen jo,
    palan leipää nälkääni annatko?»
    — »Oi vuota, lapseni, huomenen tullen
    mä uutisleivän leivon sullen.»

    Oli valmis leipä — mut paareilla
    makas lapsonen, kalman saaliina.



PALAVASSA KYLÄSSÄ.


    Meni turva ihannoitu,
    katto päältä pään,
    hävityksin raunioitu
    peruskiviltään.

    Synkeät käy syksyn tuulet
    yli manteren.
    Valituksen äänen kuulet
    halki ilmojen.

    Syksyn tuuli kuni palkein
    lietsoo paloa.
    Tuho vaeltavi valkein
    kylän kujilla.

    Syttyneenä tuli tuima
    syöksee kuni vuo.
    Raivoo vyörynä se huima
    ihmismajan luo.

    Liekkiaaltoihinsa peittää
    kodin ainoan.
    Taaton, lapset ulos heittää
    syliin maailman.

    Syttää majan, syttää toisen,
    kulkee loimuten.
    Kuka pysähdyttää voi sen,
    panna estehen?

    Raivommaksi syksyn myrsky
    yhä yltyvi.
    Voihkina ja itkuntyrsky
    tienoon täyttävi.

    Tänään kaikkialla tuhkaa,
    mieli allapäin.
    Epätoivo tulla uhkaa,
    voiton saada näin.

    Mutta huomenna jo jälleen
    raunioille vaan
    uusi, uhkeampi tälleen
    kylä raketaan.



MUUTTOLINNUT.


    Kun kalpeni lehti,
    syysmyrsky soitteli harppuansa,
    pois silloin he ehti.

    Yli rannan ja saaren
    he lenteli kauas ja pilvihin leikkoi
    niin kaunihin kaaren.

    Kun täällä on lunta,
    ja huurre peittävi ikkunoita,
    on kuoleman unta,

    niin silloin he elää
    ja lempii ja riemulaulelonsa
    niin herkkänä helää.

    Ah noinpa jos oisi
    myös ihmispololle luotu siipi,
    mi kantaa voisi

    pois alhosta vaivan.
    Ah ollapa meilläkin tiedossamme
    maa onnekas aivan! —

    Kun kurjuus ja puutos,
    kiro, vaiva, vaino paisuvat yhä,
    olis ihanaa muutos,

    olis hauskaa tälleen
    tää jättää vanha, lahoova pallo
    — eikä palata jälleen.



KEHRÄÄJÄ.


    Alituiseen aivoissa
    kehrää ajatukset,
    viipyy elon vaivoissa,
    kiinni ilon ukset.

    Mustat säikeet kierivät
    yhä sukkulalle.
    Kyynelvirrat vierivät
    kauas maailmalle.

    Kuontuu puolat sataset,
    liikaa on jo noita!
    Ajatusten rataset
    kiertää ulapoita:

    »Kuinka siellä lainetta
    rakkahimmat kyntää.
    Ei tuo aalto mainetta,
    ohitse vain ryntää.

    Kuinka myrsky heittelee,
    yllättävi yöhyt.
    Heikon pian peittelee
    hyrskyaallon vyöhyt.»

    Kohoo surun siltoja
    synkeähän veteen,
    ikäviä iltoja
    mustan mielen eteen.

    Tumma lanka katkea,
    väsynyttä säästä.
    Suru suuri ratkea,
    painostasi päästä!

    Lepää, rukki! — Parahin
    miettimättä oisi. —
    Aloit aamuvarahin,
    seisahtaa jo voisi. —

    — Kehrääjä, mi kaihtanet
    vieraan ääntä kuulla:
    milloin vaivan vaihtanet,
    istut lepopuulla? —

    Vaan ei vauhti vaimene,
    yhä pyörä kiitää.
    Eikä murhe laimene. —
    Kaiho kauas liitää.




II



LAULU KADULTA.


    Kivikova katu,
    mieron latu,
    sua tallaan mielin katkerin.
    Särjin unten linnan
    vähin erin.
    Maksoin elon hinnan
    sydänverin. —
    Nyt mä huudan äänin uhmaavin:

    Tehtahitten käry,
    melske, täry,
    haa, te hornan voimat valtaisat!
    Kanteloni lyöty,
    tuhkaan myöty
    taasen elpyy, kostaa,
    taiat nostaa,
    vihan manaukset mahtavat.

    Tuhat mieron tiellä
    uhmamieliä
    yli muurien jo tähyää.
    Kuiskii: mitä nähtiin?
    Tähyy tähtiin,
    katsoo lumouksin,
    kangastuksin,
    kuinka tuolla taivas välkähtää.

    Kuinka paino suuri,
    kivimuuri,
    este vapauden, auringon,
    iskuistamme kaatuu,
    maahan maatuu!
    — »Harhaa se!» — Niin luulkaa,
    kerta kuulkaa
    ääntä ylösnousseen kantelon.

    Yllä kaiken kurjan,
    hälyn nurjan
    kuulkaa kummallinen kuiskaus:
    Tilaa elämälle
    heräävälle!
    Tää vain hornan unta,
    ihmiskunta,
    sulla suurempi on kutsumus!

    Kuullos, harput helää:
    elää, elää,
    siinä ihmisen on määränpää,
    elää vapahana,
    korkeana,
    sydän tulvillansa
    riemujansa.
    Ylös yöstä, orjat, herätkää!

    Kivikova katu,
    mieron latu,
    sua tallaan mielin hehkuvin.
    Nostan unten linnat
    uljaat jälleen.
    Kallehimmat hinnat
    maksan tälleen
    suitsutukseen elon alttarin.



YÖN HETKI.


    Yö hunnullaan
    jo verhoo maan,
    pois aurinkoinen kiitää.
    Ja kivikasakaupungin
    ylitse siivin silkkisin
    yön tumma impi liitää.

    Kas tuikkivain
    jo ikkunain
    hiljalleen tulet raukee.
    Ja moni jäsen herpoaa,
    uupunut raaja uinahtaa,
    ja surun langat laukee.

    Mi lohdutus,
    mi siunaus
    tuon yötär-immen suoma:
    ah huolten hoiva ihana,
    sä uni lauha, leppoisa,
    jumalten suurten juoma.

    Mut yössäkin
    käy ryskehin
    liikkuva rautahepo.
    Ja aaveen lailla kidastaan
    tupruttaa tehdas sauhuaan.
    — Pois täältä rauha, lepo.

    Muut nukkuvat,
    vain raatajat
    ne työssä yhä valvoo.
    On siellä nuori äitikin,
    kotona pieno, rakkahin,
    siks' sydän surren palvoo.

    Lie yöhyt tää,
    mut minne jää
    yöttären rauhan huntu?
    Kun niinkuin kolkko huokaus
    maan kattaa raskas kirous
    ja ahdistuksen tuntu. —

    Kas tuolla vaan
    ei sammukaan
    ullakon tulen vilke.
    Ompeleen yli kyyryllään
    on siellä nainen, silmissään
    niin tumma taudin pilke.

    Myös kapakat
    on valoisat,
    käy niissä nalja, kisa.
    Mut katuloilla kulkija,
    vaeltaa vailla kotia
    vain yllään takkinsa.

    Yö sumuillaan
    nyt kattaa maan.
    Pois levottaret lymyy.
    — Ei unen unhokannel soi,
    vaan yksin horna laulaa voi,
    ja musta peikko hymyy!



LUUMYLLÄRI.

(Mukailtu suomennos.)


    Luumylläri hurskas on pohatta,
    hän loihtii kammoa, kauhuja.

    Hän ihmislihaa ja luuta työkseen
    luumyllynsä kolkkohon kitahan syöksee.

    Hän jauhaa hienonhienoksi hiljaa
    työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.

    Luumylläri ankarin silmineen
    tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,

    joka halki yön oli luona koneen,
    ei lepoa saanut päivähän moneen.

    Hän katsoo virkkaen teräskielin:
    »Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.

    Saat sormuksen sä väsynyt impi,
    punarenkaan; — muita se kaunihimpi.

    Tule, katso, mä välkkyvin pyörinein
    sinut, tyttö, kuljetan kullaksein.»

    Ja neidon tempovi huumeinen
    nyt viuhke pyörien, hihnojen. —

    Hätähuuto vihlova, toivoton. —
    Punasormuksen sai morsion.

    Ja neidot toiset ne kauhuissaan
    punakihloja katsoi. — Kehräs vaan.

    Luumylläri hurskas on pohatta,
    ei heikkoa, hentoa armahda.



SUURKAUPUNGIN JALOISSA.


    Pääsi päällä
    sumuvuoret
    piettää taivahan.
    Toivot täällä
    hukkuu nuoret
    elon vaivahan.

    Syksy musta,
    kolkko puisto,
    tulet sammuu pois.
    Lohdutusta
    menneen muisto
    miten tuoda vois?

    Kuni veitsi
    vain se leikkaa
    sydänjuuria.
    Taittui peitsi,
    löit sä veikkaa
    turman onnella.

    Täällä yksin
    voittajalle
    päivyt paistelee.
    Pettymyksin
    kulkevalle
    kuilu aukenee.

    Sumupilvet
    raskahasti
    kaiken kietovi.
    Ivan ilvet
    kamalasti
    vilhuu vastaasi.

    Keltalehti
    maahan putoo,
    lokaan tallataan.
    Turmas ehti,
    noin se kutoo
    sulle verkkojaan.

    Hornan väet
    täällä, tuolla,
    teljet tuhoisat.
    Muut sä näet
    voitonpuolla, —
    itse uppoat.

    Ihmishaamu
    kuni haaksi
    harhaat ruoriton.
    Valkee aamu,
    ainiaaksi
    kohtaat kurimon.

    Puiston rantaa
    laineet tummat
    lyövät synkät niin.
    Kuohu kantaa
    viestit kummat:
    vaivuit syvyyksiin.



REPALEISET.


    Kunne kuljen, kussa käyn,
    yhä kohtaan saman näyn:
    repaleinen ryysynuttu,
    kurjuustaru suruntuttu.

    Hohtavainen talvisää,
    kiteet kiiltää, noit' en nää.
    Koittehessa talviaamun
    nään vain laahustavan haamun.

    Kadun loisto, mitä liet?
    Minne kantajas sä viet?
    — Tuost' en huoli, katseen näin ma
    sairahan, sen valtaan jäin mä.

    Touhu toivorikas — sen
    ohi kuljen, arkaillen.
    Elon usko — murhe vei sen. —
    — Muistan nutun repaleisen.

    Suuri, kaunis kaupunki,
    kuink' on kylmät katusi.
    Repaleiset rivein pitkin
    siellä näin, mä — kuljin — itkin.



KELLARIKERROKSEN LAPSET.


    Kuule, ääni valittain
    kohoo taivon äärtä vasten.
    Kellarissa asuvain
    itku on se pikkulasten.

    Siellä katse riutuva,
    jot' ei helli päivän terä.
    Kiviluolan lapsella
    leikkitanner pihanperä.

    Kävyt, sammal, kukkaset,
    rannan hiekkapenkeret,
    aallot loiskivaiset varmaan
    soisi heille ilon armaan.

    Haa, on turhaa ruikutus,
    tuolta soi jo kirous.
    Vaan ei auta itkun voima
    eikä kirous ja soima.

    Paljon maassa onnea,
    loistoa ja elämätä.
    — Kiviluolain lapsilla
    yltyvi vain puute, hätä.



ILOTON ILTA.


    Hän istuu iltaa yksinään,
    on mieli murheen-arka;
    tuijottaa illan hämärään
    nuor' äiti, äitiparka.

    Ja lattialla kehdossa
    lepäilee valju lapsi.
    Sen poski sinenharmaja,
    iloton valkohapsi.

    Kuol' isä tehtaan rattaisiin;
    nyt äiti raataa päivät,
    ja entisaikain muistelmiin
    sulommat hetket jäivät.

    Ei enää lieden ääressä
    hupaisna häivy ilta,
    vaan kolkkoa on elämä
    kuin murheen musta silta.

    Ja huokauksin katsahtaa
    taas nuori äiti kehtoon:
    »Pien' orpo osakseen se saa
    vain ilottoman ehtoon. —

    En sua, koito, kantanut
    mä keväisehen hymyyn.
    Sun huomenesi kiisi pois
    pahojen pilvein lymyyn.

    Mut pieno, äidin lemmellä
    aatoksen' sua muistaa,
    kun päivin ratas kiitävä
    koneessa lankaa suistaa.

    Ah ryskehessä tehtahan
    niin pitkä, pitkä olo,
    ja tuhat kertaa palajan
    sun luokses, lapsi-polo.

    Ja iltasella askeleet
    mun lennättävät sieltä.
    — Nyt lepää raajat väsyneet,
    mut murhe murtaa mieltä.

    Vaan kuinka tässä valvonen,
    käy synkemmäksi ilta.
    Ja yhä aukee etehen
    surujen musta silta.» —



ISÄN PUHELU POJALLEEN.


    Mun isän rautarattaineen
    he murjoi ammoin.
    Niin aukes kuilu kurjuuteen
    vain tuskan kammoin.

    Taas hetken päivää pilkotti,
    sain armaan, sulon.
    Ja toivehissa lempeni
    näin suven tulon.

    Mut tehdas ryösti omaltain
    pois posken pohteen.
    Sai sinisilmät siellä vain
    sairahan hohteen. —

    Sä synnyit. — Äitis väsynyt
    jäi syliin tuonen.
    Iäksi sammui hymyilyt
    ja syke suonen.

    Nyt työhön yksin taivallan
    ja yksin palaan.
    Mies — surun kätken katkeran
    mä sydänalaan.

    Sait elon aamun ankaran,
    vois olla toisin!
    Ah jospa uuden maailman
    ma luoda voisin.

    Taas aatokseni vauhdin saa,
    kun sinut tapaan.
    Mä tahdon henkees puhaltaa
    nyt hehkun vapaan.

    Sinussa jääköön kytemään
    vihani valkeet. —
    Käy koston tulet liekintään,
    kun lietsoo palkeet. —

    Laps, polvellani istu vain
    ja leiki hetki.
    On isäs orja — raadantaan
    taas hällä retki.



YKSIN MAAILMALLA.


    Isä yksinänsä harhaa
    maailmalla töissä. —
    Eipä talven öissä
    unta saa hän; tähtitarhaa
    tähyy silmä kaihossaan.
    — Koti kaukana on vaan.

    Muistuu mieleen vaimon nuoren
    kirkassilmää kaksi,
    aatos ankeaksi
    käypi alla tuskan vuoren. —
    Entä lapset? Hymyjään
    milloin isä nähneekään? —

    Tuolla tehdas — tuossa katu,
    köyhän miehen matkalatu.
    — Kodin tähtöstä ei näy; —
    sydän kivikovaks käy!




III



ILOLLA TERVEHDÄN.

    Ilolla tervehdän
    jokaista aatosta, mi syttää
    sydämet, jotka nukkui untaan.
    Se salamana yötä häikäisee
    ja lankee valheen valtakuntaan
    ja herättää ja hämmästyttää.

    Ilolla tervehdän
    jokaista säkenöivää sanaa,
    min hehkumieli julki linkoo.
    Se kaikkehen, mi lahoo, mätänee
    kuin säilä kuolettava sinkoo
    ja ainiaaksi kuoloon manaa.

    Ilolla tervehdän
    jokaista tekoa, mi vastaisuuteen
    kuin kiila sitkas ponnistaapi.
    Sen eessä repee kaikki kelvoton,
    ja terve sijahan vain saapi,
    niin elo siirtyy uomaan uuteen.

    Ilolla tervehdän
    mä uskoa, mi siirtää vuoret
    ja elävöittää kasteen lailla,
    saa vihannaksi elon aavikon
    ja yhdistävi mielet nuoret
    jo käymään aamunkoiton mailla.



SYDÄMELLENI.


    Ah sydän ikinuori, taivaan laina,
    min hehku valostavi elon tieni,
    muu onnen osani jos liekin pieni,
    sun tähtes jumalia kiitän aina.

    He varmaan siunasivat äityeni,
    myös hellin katsahtivat minun puoleen,
    jos kuinka joutunenkin vaivaan, huoleen,
    niin rohkeasti sykkää sydämeni.

    Kun vaihtuu suvi, talvi; elon rata
    käy tietään mutkallista yllätyksin,
    niin liikut, sydämeni, värähdyksin;

    mä elän, maailma jos miltä näyttää,
    ja vuolas virta suoneni mun täyttää;
    on murhe, ilo, kaikki ihanata.



MÄ KIITÄN.


    Te elättekö, suuret jumalat,
    kuin muinen, kannatteko valtikkaa,
    kun iskee ukkonen ja salamat
    ja talven maille, suvi vaeltaa;
    myös kohtaloni johditteko? Niin
    nyt teille puhkeen kiitoksiin

    vuoks toivehitten täyttymättömäin
    ja kaihojen ah aina kyteväin
    ja kangastusten, joita tavottamaan
    en väsynyt ma kuolohoni hamaan,
    päämäärän vuoksi, jota saavuttaa
    en konsaan, konsanaan mä saa.

    On haava povessani polttava,
    ja ruhjoo ristiriita sielua. —
    Mä kiitän tuskaa jäytäväistä, syvää,
    eloa kiitän yhä ylentyvää.
    Mä kiitän, etsijän kun osan sain,
    inehmo, — pisarainen vain.



KYYNEL.


    Kyynel, tukahduksiin
    hiljaa heityit,
    sielun salauksiin
    häivyit, peityit.
    Puhjennut et esiin,
    poveen kierit,
    vaivuit, sydänvesiin
    syviin vierit.

    Kyynel, vuotta monta
    noin sä elit.
    Tuskaa pohjatonta
    piilottelit,
    kunnes helmyeksi
    saivat kitees,
    laukes ainaiseksi
    raskaat sitees.

    Kyynel, vaivoissansa
    sinuun, rinta
    kätki kalleintansa,
    ihaninta.
    Siks' on pyhä palo
    säihkylläsi,
    käyt kuin taivaan valo
    kätköstäsi.



JOSPA VOIS.


    Ah jospa vois
    kaikota pois,

    pääskynä heijata
    siinnossa satehen kaaren,
    perhona leijata
    kummuilla terhensaaren,

    helmenä aaltoihin hukkua,
    iäksi nukkua,
    piillä simpukan lailla
    sointujen mailla!

    Ah jospa vois!



LAULU KULTAKUTREILLE.


    Niin kauan päivän esti
    kolkko muuri,
    ja autius vain kesti,
    suru suuri.

    Kuin varjo päivin elin,
    öitä valvoin.
    Mut onni seisoi selin,
    turhaa palvoin.

    Nyt katsahtaissa pienoon
    päivä hymyy,
    ja luokse kolkon tienoon
    onni lymyy.

    Tuo kultakutrein väike
    onhan aivan
    kuin suviaallon läike
    unheeks' vaivan

    ja viaton sen somuus
    lumousta,
    min tieltä onnettomuus
    häipyy musta.

    Mä elon arvan vajaan
    olin saanut. —
    On pienon tullen majaan
    murhe laannut.

    Taas, sydän, irroittuvat
    ilmaleijas,
    ja aukee unikuvat,
    taivas seljas.



SYYSKUVA.


    Niin mykkä on valkokoivu,
    ei lehvät laulaen soi.
    On raskas aaltojen siinto,
    ei kaislikko hymytä voi.

    Lymys aurinko alle pilvein,
    ja usvassa itkee maa,
    ja rannikon lintu rukka
    puun oksalla vaikertaa.

    On hiljaisuus niin synkkä,
    sydän kauhistukseen jää,
    kun murheen musta purje
    yli ulapan häämöttää.

    Ja kaukaa kärsimysmajat
    nyt sieluhun kangastaa,
    sadat nousevat kurjuuskuvat,
    ja tuskasta huokaa maa.

    Maa kaunehin maailmassa,
    miks' noin olet onneton,
    miks' raukoilla rantamillas
    yhä vaiva valtias on?

    — Kysy ellös, turhaa se oisi.
    Ei kenkään vastaa, ei. —
    Niin synkkä on valkokoivu,
    syys vihreän vaipan jo vei.



ENSI LUMELLE.


    Syksyn unta
    uinuu kukkaset.
    Ensi lunta,
    talvi, satelet.
    Puusta puuhun väristys
    niinkuin kärsimys
    hiipii hiljalleen.

    Metsätiellä mä
    yksinäni harhaan.
    Unten kukkatarhaan
    mielin häipyä.
    Tapaan kellastuneet puut
    lumen vihmeessä,
    linnut laulusuut
    mykkinä.

    Talvi, lumiasi heität,
    kummut peität.
    Kukkain ilo kalpenee. —
    Lunta, lunta, lunta,
    kuolon unta
    koko metsä värisee.



HYMYJEN LAPSI.


    Kutreillasi hymyn keiju
    vallatonna hyppii, leijuu.
    Silmät pikku veitikat
    viekkahasti nauravat.
    Hippasilla pikku jalka
    elämäsi polun alkaa.

    Helmi, tytti kultainen,
    lapsi päivänrintehen,
    kohdannetko perhos-elon
    vaiko varjostojen pelon?

    Minäkin noin ilakoitsin
    lasna, siit' on aikaa vierryt.
    — Varjostoihin kulki tieni,
    mont' on kyyneltä jo kierryt.



UNELMAT.


    Te unelmat
    niin rakkahat,
    sulohaavehet armaat.
    Paras sielustain
    eli teissä vain,
    elonpäivät kun kiisivät harmaat.

    Nyt uhkaako
    käsi raskas jo? —
    Liki varjo on musta.
    Hätä silloin ois
    mun paeta pois
    ja etsiä lohdutusta.

    Te unelmat
    niin rakkahat,
    yhä siivillänne
    mua kantakaa,
    kunis laukeaa
    elon maisen hauras jänne.



YSTÄVIÄ.


    Kun Hiljallensa milloin
    eloni vierii rata,
    mun unhottaa he silloin.
    Mut konsa pahimpata
    on onnettuutta mulla,
    tapansa koht' on tulla
    vahingonilo silmissänsä
    ja ruikutellen haastaa
    erinomaista sääliänsä...



SÄRKYNYT KUVA.


    Kuvas nostin alttarille,
    uhrit suitsuttelin sille,
    ihastelin katsein, runoin,
    sädekehykseen sen punoin.

    Itse pyhättööni hiivit,
    sädekehän rikki riivit,
    mureniksi iskit kuvan,
    — hävityksees annoin luvan.

    Vielä kiittelenkin sua. —
    Joudat sitten unhottua. —
    Vasta valhejumaloita
    kaukaa karttelen mä noita.




IV



VAPAA VENÄJÄ.


    Ovat syttyneet tähdet
    läpi korkean siintävän taivaan
    Tulet tuikkavat miljoonittain
    laen kuultavan yllä!

    Jo hohtavat hanget,
    lumikitehet kirkasna säihkyy
    lakeuksilla laajoilla noilla
    ja juhlivi aarniometsät
    hopeaisessa helmivyössä.

    Nyt taivahan valojen silta
    ja metsä ja maa
    ne juhlaa, juhlaa pitää.
    Ja tyyntyvi aavikon tuuli,
    soi ilmojen hartaus-urut
    pyhävirttään.

    Noin koskaan syttynyt tähdet
    ei Pohjolan yössä.
    Noin koskaan ei hohtanut hanget
    maan äärestä toiseen
    kuin nyt, kun vuossataiskahleet
    Itä murtaa.

    Noin koskaan ilmojen urut
    ei soineet.
    Noin koskaan aavikon tuuli
    ei lepohon mennyt
    kuin nyt, kun Venäjä herää
    ja suurena, vapaana kohoo!

    Nyt Pohjolan yöstä
    se rientää tähtien soihtu
    ja vapaata Venäjää tervehtää.



MEREN RANNALLA.



    1.

    Eespäin vierivi virta,
    oma sen uurtama uoma,
    muitten ei valmiiksi luoma.

    Eespäin kuohuvi koski,
    jokainen pisara elää,
    rientämysriemusta helää.

    Eespäin järvien laineet
    odotustuskaisna kovin
    rientää sykkivin povin.

    Eespäin meressä aallot
    kulkevat riehussa myrskyn,
    nostaen pinnalle tyrskyn.

    Eespäin! elämän laulu
    aaltojen keskeltä kajaa,
    pisarat toistansa ajaa. —


    2.

    Kuinka onkaan ihanainen meri,
    kun se levotonna kuohuu, kiehuu
    esiin pohjavetten ponnistaissa,
    taistohaluisna sen povi riehuu.

    Aaltoin kuohupäisten huminasta
    kaikuu valtalaulu suuren hetken,
    jolloin elämä on täyteläisin
    vaeltaen vauhdikkaisen retken.

    Joka aalto huutaa: joudu, joudu,
    tahi paikallesi tuohon taannut!
    Nyt on aika rientää riemumielin,
    jos liet aikoinasi maassa maannut.

    Noin sä kuohujen näät kohoavan,
    elon valtalaulun kumman kuulet.
    — Yllä taivas siintää sinipilvin,
    puhaltavat raikkaat aamutuulet.

    Elää meri, joka pisarassa
    piilee rantain kuvastamat taulut,
    piilee kaiho uusiin näkemyksiin, —
    puhkee vapauden valtalaulut.


    3.

    Käy rynnäten vaahtoharjat
    meren pintaa.
    Noin tuskien, riemujen sarjat
    ne vellovi rintaa.

    Käy kuohuen pohjavoimat
    syvänteistä.
    Noin nousevat tunnon soimat,
    saa muurina seistä.

    Käy voimaansa villiä laulain
    pisaraiset.
    Noin suurta on katkoa paulain
    pois langat maiset!

    Käy päivähän pärskyt ne tuolla
    ja hukkuu.
    Noin hetkinen hehkua, kuolla
    kuin kupla, mi nukkuu!

    Ei kuolla, nukkua lainkaan!
    Iät elää!
    Iki-elämän mistä mä sainkaan?
    — Meri helää!


    4.

    Kera aaltojen venhomme lennä,
    päin kaukorantaa jo ennä,
    josta siintävi aamun koi,
    pois ahtailta rantamilta
    sinivihreä, vilpoinen silta
    vie, tuuli kun ilmassa soi.

    On uljasta, pelkoa vailla,
    lokin lentävän kulkea lailla,
    sydän nuorena riehahtaa.
    Me etsimme untemme nientä,
    mitään siellä ei ahdasta, pientä,
    kaikki kaunista, sointuisaa.

    Meri, harppua soita sä meille,
    kun kuljemme toivojen teille
    päämääränä onnen maa.
    Sitä nähty ei koskaan ennen,
    nyt löytöretkelle mennen
    ken henkensä uskaltaa?

    Kuka kanssamme purtensa suuntaa
    päin päivyttä, kaukaa mi puuntaa
    yli ankaran aallokon.
    Päämäärä voi kaikota yhä,
    tää riento, riento on pyhä!
    — Kuka urhea, uljas on?!



VILLIHANHET.


    Kun huokuu raskaasti hallasuo
    ja laiho rinteillä vavahtaa,
    kun pohjan taivas jo loimun luo,
    he silloin lentohon havahtaa.

    He tänne saapuivat palvomaan
    suv'öitten herttaista hohtoa.
    Taas syksyn tullen he etsii vaan
    aurinkoaavoille johtoa.

    Niin ilma siintävä, kuulas on,
    mut maassa kuoleman harmaus.
    He tuolla nousee jo lentohon,
    uus' aukee untensa armaus.

    He parvin pilvihin kiidättää
    ja muistaa palmujen väikkehen.
    Suon kylmä aavikko alle jää,
    hyy kahlii järvien läikkehen.

    He talven helmaan ei jäädä voi,
    ei syksyn kourissa itkeä,
    kun lämmön maista jo kutsu soi
    ja kantaa siipensä sitkeä.

    He lentää, uuvu ei yksikään
    ei heissä hentoa, heikkoa.
    Niin suurta, vapaata siivillään
    on taivon ääriä leikkoa. —

    On hallasuo yhä huurussaan,
    ja mättäät usvahan vaipuvat.
    Mut taivon kaukaisen rantamaan
    he parvi parvelta haipuvat...



KUOLEMATTOMUUTTA.


    Uhkaa se mullalla
    sielusi maataa,
    kurjalla kullalla
    aattehet kaataa.

    Uhkaa se katkoa
    henkesi lennon,
    julmasti ratkoa
    haavehen hennon,

    elävän paulita
    vankilan hautaan,
    ihmisen naulita
    ristinpuu-lautaan.

    Turman sä torjutko,
    estätkö juonen?
    Taikka jo horjutko
    helmahan tuonen?

    Horjunet. — Haavehet
    kuitenkin lentää,
    nousee kuin aavehet,
    elohon entää.

    Helmasta aikojen
    aattehet herää,
    voimalla taikojen
    tekevät terää.

     Jälleen ne välkkyvät
    taivahan ruskot.
    Jälleen ne hellyvät
    innot ja uskot.

    Tähtien piirit ne
    tuiketta jakaa.
    Korkeella viirit ne
    maassa mi makaa.

    Kestänet. — Puhkeaa
    tomuskin kukkaan.
    Unelmat uhkeaa,
    menneet ei hukkaan.



MIES.


    Inhalaisen iskuin lyömä
    martahaksi maahan kaatuu
    miesi, salavainon syömä.
    — Luuletko: hän maahan maatuu?

    Ei! Jo laukee tahdon salpa,
    tulvana nyt vierii voima.
    Terästyypi järjen kalpa
    tahdon tarmon aateloima.

    Nousee, häväistykset häätää,
    aukoo viisauden uksen.
    Suojamuuriksensa säätää
    ihmisyyden, valistuksen.

    Pakenevat pahansuovat
    aateloidun miehen mieltä,
    niinkuin öiset varjojuovat
    hiipivät pois päivän tieltä.

    Moni kysyy, ihmettelee:
    mistä rintaan rautavalli? —
    — Sydän siellä sykkäelee,
    joka sorrantaa ei salli.



AJATUS.


    Sä kun sytyt,
    herää hengen valo,
    uusi ihminen.
    Syttyy sieluun palo
    tulen ikuisen.

    Sä kun sytyt,
    näämme erhetyksen
    tuhatvuotisen,
    mielten hämmennyksen,
    paljon hulluuden.

    Sä kun sytyt,
    arvottomaks' kääntyy
    valheen palvelus.
    Ohje uusi sääntyy;
    riento, kutsumus.

    Sä kun sytyt,
    elon tarkoitustaan
    etsii ihminen,
    tahtois yöhön mustaan
    heittää sätehen — — —



HUONOSSA SEURASSA.


    On pieni vaiva,
    mi syntyy,
    jos täytyy joskus olla
    seurassa tyhmyrein
    tai ilkiöiden.

    Mut se on onnetonta,
    jos jääpi yksikseen
    ja silloin tuntee,
    ett' ompi tyhmyrin
    tai konnan alhaisen
    seurahan syösty. —

    Niin pian vieraan seuran huononkin
    voi tilittää ja jättää silleen.
    Mut itses kanssa tili raskahin,
    se tuottaa tuskaa äärimmilleen.



YHDENVERTAISUUTTA.


    Ihannetta etsit, houkka,
    täällä löytämättä.
    Sydämiä kalvaa toukka,
    kahle käärii kättä.

    Aukee tuonen tupa jäinen,
    ihanteesi tapaat:
    kuningas ja kerjäläinen
    säädystään on vapaat.

    Makaa tasa-arvon unta
    viisahat ja hullut.
    Haa — jo untes valtakunta
    vihdoinkin on tullut.



ISRAEL JA JEHOVA.


    Kävi turmelus Israelissa,
    rikos, rutsaus täytti maan.
    Pyhä suitsutus synagogissa
    oli valheuhria vaan.

    Papit palveli mammonaansa
    osan orvoilta ryöstäen.
    Päämiehet valtikkaansa
    piti ikeenä ihmisten.

    Niin Jehovan välkkyvä miekka
    se sinkosi huotrastaan.
    Ja vapisi Juudaan hiekka,
    oli kansakin kauhuissaan.

    Ja huulilta profeettainkin
    soi tuomion toitotus:
    »Nyt täyttyvi uhkaus lainkin,
    syvä näät oli lankeemus.»

    Mut kuinka lie käynyt sitten,
    toki virkosi kansa ja maa.
    Läpi Jehovan tutkaimitten
    taas alkoi se ponnistaa.

    Myös nousivat rikos ja riehu,
    sudet entiset irralleen;
    synagogissa uhrien liehu,
    tekohurskahat temppuineen.

    Noin Israel kiihtyi humuun,
    vihan villin aukesi tie.
    — Mut Jehova häipyi sumuun
    sen jälkeen nähtykö lie? —




ELON MARKKINOILLA.


    On elon markkinoilla tungos, tohu
    ja kiihkeätä vaihtokaupan kohu.
    Myös sekalaista väki, mistä tietää,
    ken veijari on, luottoa ken sietää?

    Ja kukin päänsä, sydämensä kamat
    tuo tarjolle, on tuottehet ne samat,
    joit' ompi kaupiteltu sataisvuosin,
    jos liekin saanehet ne uuden kuosin.

    Mut kuinka kilvataan, niin tyhjä tasku
    on tulos, vararikko, jälkilasku.
    Pää, sydän särkyneet; ja mieli musta
    vain vartoo tuonen oven avausta.



LUOSTARIVELI.


    Paha enne: mustat kortit
    vastaisuuteen katsoessa.
    Tiellä muurit, rautaportit,
    mieli murheen kahlehessa.

    Näki unta lemmen häistä,
    syleillä sai rintaa jäistä. —
    Lohdutusta poven haavat
    munkkikammiossa saavat.

    Eessä pyhän Madonnan,
    jumal'äidin suloisan
    kieltää koito maailman.

    Syttää tulet kynttilään,
    ilot kieltää elon tään. —
    Riutuu suureen ikävään...



ERI TEILLÄ.


    Vastakkaisin käypi tiemme:
    Sinä kuljet pintapuolla,
    minä mielin elää, kuolla
    syvänteissä — siksi liemme,
    saman emon lapsukaiset,
    vieraita kuin muukalaiset.

    Sinä päiväperhon lailla
    leikiten käyt elon mailla.
    Mua veren kutsu ajaa
    käymään kumman kuilun rajaa.
    Erilaiset täällä tiemme; —
    mitä iäisyyteen viemme?






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74387 ***