
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73512 ***





JÄÄKÄRIN SISKO

Kirj.

Ilma Virtala





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1918.




I.


Kaksi tyttöstä istui sillan kaidepuulla katsellen hitaasti laskeutuvaa
juhannusillan aurinkoa. Lahden pinta välkkyi monin värivivahduksin ja
selällä, missä painuvan päivän kaari näytti koskettavan veden rajaa,
hehkui meren pinta purppurassa, joten kaukainen karikko näytti kuin
puhtaassa kullassa uiskentelevan.

       *       *       *       *       *

Neitosista nuorempi, tummatukkainen, vilkassilmäinen tytöntylleröinen
katseli tarkkaavaisella mielenkiinnolla ohikulkevia ja hymähti
tyytyväisenä nähdessään yhä useamman tyttötuttavansa kääntyvän
sillanmutkasta Hupisaarelle.

Mutta toisen kasvoilla asui vakava surumielisyys ja hänen siniset
silmänsä katselivat kauvas ulapalle, kuin vuotellen näköpiiriinsä
ilmestyväksi sitä, jota ikävöi.

Sanni yhä jatkoi huomioitaan.

— Tuokin on vielä tähän asti pitänyt itseään liian hyvänä venäläisten
tansseihin, jopahan kelpaa senkin tulla — ajatteli hän, saaden
vahvistusta hartaalle halulleen astua hänkin ensi kertaa tuolle
houkuttelevalle, kielletylle alueelle.

— Kunpahan vaan saisin mukaani tuon Annin! — Tokkopa siitä nyt
pahenisi, vaikka käväsee katsomassa, pääseehän sieltä pois, ellei
miellytä.

Hän katselee toveriaan ajatuksiaan jatkaen:

— Olisipa minulla tuommoinen hoikka vyötärys! — Entä nuo pitkät
kellervät palmikot, jos ne yhdeksi letittäisi tulisi siitä käsivarteni
paksuinen.

       *       *       *       *       *

— Mitä sinä minusta katselet?

— Ihmettelen vaan, kun siihen taas jäit äänettömänä tuijottamaan,
vaikka lähtiessä luvattiin olla "reilulla" päällä. Kuuletko tuota
soitontahtia ja näitkö miten väkeä lappautuu Hupisaareen viettämään
juhannusyötä?

— Minusta tuntuu niin ilkeältä sinne mennä.

— No mikä on vikana?

Anni oli vaiti. Pehmeinä, kiehtovina tulivat soiton säveleet, kuin
kutsuen, houkutellen.

— Sentähden minä vaan, näetkös, kun ne ovat ryssäin tanssit.

— Ovatko ne sitte huonompia kuin muut? Olet lapsellinen, Anni, tahi
on tuo ajatus sen hyvän emäntäsi istuttama. Hänhän soisi sinun aina
pysyvän samanlaisena, kilttinä lapsentyttönä, jommoisena olet häntä
viidettä vuotta palvellut.

Sanni puhui varmana, vakuuttavana, vaikka sisässään kuuli kieltelevän
äänen.

Kaksi ohikulkevaa sotamiestä lyöttäytyi tyttöjen seuraan.

Toinen jalkaväkeen kuuluva, keskikokoinen, vaaleahko, rokonarpinen,
puhui auttavasti suomea. Toinen rakuuna, hoikka, notkealiikkeinen. Sen
tukka oli pehmeä, kähertyvä, pikimusta, suupielissä, mustien viiksien
alla karehti hymy ja silmänpohjassa vilahti veitikka.

Hän katseli Annia herkeämättä puhellen omaa kieltään, josta tyttö
ei sanaakaan ymmärtänyt, olipahan vaan niin paha olla, kun se niin
katseli, mutta Sanni oli jo täydessä keskustelussa toisen kanssa.

— A' mikä nimi, kaunis neiti? — virkkaa Annin hämmästykseksi rakuuna.
Hänkin siis osasi suomea.

— Anni minä olen.

— Aa', Anni, Annushka. — Minä Vanjushka, Vanja Ivanovitsh Stanovitsh.

Anni oli vastahakoinen keskusteluun ja vastaili niukasti vieraan
kysymyksiin. Sotamiehet alkoivat nyt innokkaasti pyydellä tyttöjä
tanssimaan. Sanni, jonka mieli sinne juuri paloi, oli valmis lähtemään.
Hän kääntyi vielä epäröivään Anniin.

— Tule nyt!

Ei tässä vastustelu auttanut ja niin sitä asteltiin neljin
tanssipaikalle Sanni edellä uuden tuttavansa kanssa, Anni jälessä
rinnallaan tumma rakuuna.

       *       *       *       *       *

Tyynen, ihanan juhannusyön hämärä lepäsi yli uneliaan meren, kätki
verhoonsa Hupisaaren, loi omituisen herkkyyden mieliin ja säveleet nuo
meille niin tutuksi käyneet venäläiset kappaleet soivat pataljoonan
soittokunnan torvissa tänä yönä aivan uuden, erikoisen viehätyksen,
synnyttäen sielussa oudon tunneaaltoilun.

Ja kun Vanjushka kietoi käsivartensa Annin hoikille vyötäisille oli
kosketus hellä ja hyväilevä ja noiden tummien silmien katse tunkeutui
syvälle sydämeen.

Kuin siivin he kiitivät!

— Miilaja Annushka! Kuinka kevyt olet käsissäni! — hän sanoi puristaen
lievästi tytön vartta.

Se oli yhtä menoa ja pyörimistä sen illan, kun yksi käsistään päästi,
tuli toinen jo tanssiin pyytämään, varsinkin eräs inkeriläinen vänrikki
piti kovasti puoliaan.

Mutta kerran ei Vanja päästänytkään hänen kättään.

— Padjom gulait, Annushka!

Vierellä seisovan vänrikin kasvoille levisi harmi, mutta toinen vaan
kädestä pidellen veti tyttöä mukanaan pois tanssilavalta.

He tulivat saarta ympäröivälle hiekkakäytävälle. Annista tuntui,
että hänen _pitäisi_ vetää kätensä pois, mutta kun hän koetti sitä
irroittaa, veti toinen sen kainaloonsa.

Leuto merituulen henkäys hyväili miellyttävästi kuumenneita kasvoja.
Vanjan käsi oli pehmoinen, siromuotoinen, miellyttävä. Anni tuli sitä
verranneeksi Sampan karkeaan, työnkovettamaan kouraan.

Tämän muisto sai hänet hetkeksi hiukan alakuloiselle mielelle.

— Kenties ryhdyt ryssäin kanssa sinäkin, kuten moni muu tässä
kaupungissa — oli Samppa sanonut viime markkinoilla tavattaessa — niin
hän sanoi, ja syvä,- synkkä ryppy oli silmäkulmien välissä.

— Kah, mitä nyt, Annushka? Sitä vänrikkiäkö. Ai, ai, jos se uskaltaa
tänne!

Käsi tapaili miekankahvaa. Välkähti kiiltävä teräs, mutta samassa
takaisin tuppeen livahti ja äskeinen kasvojen tuima ilme vaihtui mitä
herttaisimpaan hymyyn.

— Sinä kaunis tyttö! Kaikki sotilaat katselivat. Katsoppas Ivana
Ivanovitshiä, kauneimman sai taas tytön.

Uusi, ennen salassa piillyt tunne pulpahti esille nuoren tytön
sydämessä. Hänkö, täti Vuorelan lapsenhoitaja! Oliko hän kaunis? — Ei
sellaista ollut vielä kukaan aikuinen hänelle sanonut, lapset joskus
hyvillään ollessaan lepertelivät:

— Sinä olet nätti tyttö, Nanni, olet Sannia paljon kauniimpi.

— Olisiko _hänenkin_ mielestään niin? — Saattoiko sen sanoja uskoa?

Mutta vierellä kulkeva muukalainen näytti totta tarkoittaneen.

— Ja ljublja — arvaappas, mitä se merkitsee? Tyttö punehtui. Hän tiesi,
mutta ei sanonut tietävänsä.

— Sen opetan sinulle ensi kerralla, kun tavataan.

Anni koetti peittää punastustaan ja pysähtyi taittamaan lepän vesaa,
mutta tunsi silloin suudelman poskellaan.

Tyttö hätkähti ja vetäytyi kauemmaksi.

— Pelkäät vierasta, pikku tyttö. — Ei Vanja enää, ei koskaan enää.

— Lupaatko sen?

— Varmasti lupaan, Annushka!

Huulet hymysivät, valkea hammasrivi välähti ja silmän pohjassa pälyi
veitikka.

— Mennään pois. Sanni ehkä odottaa. On aika lähteä kotiin.

He kiersivät ympyränmuotoista hiekkakäytävää, joka kapeni täältä päästä
ollen suurien puiden varjostama. Mies sivulla kulkien taivutti lehvät
tytön tieltä ja, kun käytävän katkaisi pieni oja, lennähti tyttö
kevyesti sen yli, Vanjan harjaantuneitten käsivarsien kohottamana.

Vain sillanpäähän sallivat tytöt sotilasten saattaa itseään ja siitä
lähtivät he kahdenkesken kävelemään pitkin autioita katuja kaupungin
toiseen laitaan.

— Sinullapa taisi olla perin hauskaa — virkkoi viimein purevalla
äänellä Sanni. Sinulla, joka olit niin vastahakoinen sinne lähtemään.

Toinen ei vastannut ja äänettöminä jatkettiin taas matkaa.

       *       *       *       *       *

Kotipihalle päästyään istahti Anni pihakeinuun vilvoittelemaan. Siinä
hänen hiljaa kiikutellessaan ummistuivat silmäluomet, aika tuokiossa
vaihtui ja puoliunessa hän uudelleen eli vuosi takaperin viettämänsä
juhannuksen.

       *       *       *       *       *

Hän istuu oman luhtinsa kynnyksellä ruumiissaan miellyttävä puhtauden
tunne. Kaikki kaupungin tomut on kylvetetty pois täällä kotoisessa
kylyssä, josta tuoreitten vihdaksien tuoksu on jäänyt irrallaan olevaan
tukkaan. Porraspäihin on juhannuskoivut juhlan kunniaksi asetettu.
Ilmassa tuntuu palavan kydön haju ja kaukana, loputtomien lakeiden
vainioiden takana laskeutuu aurinko etäisen metsän taakse, joka
tummansinisenä juovana rajoittaa avaraa näköpiiriä.

Äiti kävelee pihapolkua tuvan ja aitan väliä, onnahtaa toista
jalkaansa, jota leini taas kevätaikana on ahdistellut ja puhelee
mennessään.

— Saisit sieltä jo tulla kotia, ainakin ensikeväimeen. Kyllä olen
katunut, kun annoin sen Kantolan Tiitan sinut sinne kaupunkiin
toimittaa. Herraskaisemmaksi taidat vuosi vuodelta siellä käydä,
tokkopa täällä enää työhön kykenisitkään.

— Kyllä minä, äiti, kotia tulen, kun se Tuttu vaan tulee vähän
suuremmaksi, että saatan sen jättää.

— Tuttu, sanoit?

— Niin se pienin tyttö. Taimihan sen nimi on, mutta ne isommat lapset
alkoivat sitä sillä nimellä kutsua.

— Hm. — Eiköhän se vaan liene kaupungin elämä joka on alkanut sinua
viehättää. Ei taitanut minulle tulla tyttärestä apua ja poikakin on
maailman markkinoilla — puhelee eukko ja astuu tupaan, samalla kun
isäukko pistäytyy pihalle paitahihasillaan ja piipunnysä suussaan.
Hänen kasvonsa oikein hohtivat puhtauttaan kuten tuo valkea,
kotikutoinen pellavapaitansakin. Hän oli aina yhtä reipas ja nuorekas,
ei häneen tuntunut pystyvän aika eikä työ.

       *       *       *       *       *

— Kuule Anni, lähde hyppyyn meidän kanssamme Jokipellolle!

Siellä olivat veräjän takana Toiskan tytöt ja Kokkolan Samppa.

— Tulkaa hetkeksi tänne pihalle istumaan. Olen heti valmis. Minä
letitän vaan tukkani.

Tytöt tulivat veräjästä. Samppa loikkasi aidan yli. Anni huomasi heti,
miten hän oli vuoden aikana paljon miehistynyt.

       *       *       *       *       *

Tytöt istuivat luhdin portaille jutellen omista asioistaan. Isä ja
Samppa kuistilla keskustelivat matalalla äänellä joten Anni tuskin
kuuli mistä ne puhelivat.

— Onko Joukosta kuulunut mitään? — kuului Samppa kysyvän.

— Tuli tässä tuonnoin Ruotsin kautta kortti. Terveenä kuuluu olevan.
Eipä sieltä muita tietoja saakaan, nyt eivät enää tahdo kortitkaan
kulkea.

— Kadun, etten silloin lähtenyt Joukon matkaan.

— Tarvitaanhan sitä miehiä täälläkin. Mikäs meille neuvoksi, jos kaikki
nuoremmat miehet meren takana ja akat ja vanhukset vaan kotosalla
silloin, kun kerran noustaan panemaan ryssän mellastuksille raja.
Siihen on kerran vielä pakko ryhtyä, eivätkä ne pojat sieltä siihen
hätään joudu, pääsevätkö ollenkaan sieltä takaisin, kuka sen tietää?

— Ei se Saksa sentään ole mikään ryssä.

— No ei sen pitäisi olla.

— Ei luulisi.

Siihen katkesi keskustelu. Kumpikin vaipui mietteisiin ja heidän
kasvoillaan asui syvä totisuus.

       *       *       *       *       *

Huvipaikka oli tasainen niitty korkeiden koivujen ja rehevien leppien
ympäröimä. Siellä istuskeli jo joukko nuorta väkeä ja tyttöjen koreat
kansallispuvut muodostivat iloisen värileikin vihreätä maata vasten.

Pian pyöri piiri ja kaikui laulu hiljaisessa kesäyössä.

    "Naapurin poika se pellollansa
    korjaili apiloita.
    Naapurin poika se pellollansa
    korjaili apiloita.

    Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
    ja välill' oli vino aita.
    Silmäili, silmäili nättiä tyttöä
    ja välill' oli vino aita.

    Vino aita oli välillä,
    vaan lempi se leimahteli.
    Vino aita oli välillä,
    vaan lempi se leimahteli.

    Niityllä, niityn mättähällä
    se poika ajatteli.
    Niityllä niityn mättähällä
    se poika ajatteli."

Parit vaihtuivat, mutta Samppa pyöritti Annia piirissä laulun loppuun.

    "Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
    niin eikö me mentäis' yhteen.
    Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
    niin eikö me mentäis' yhteen.

    Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
    aittahan pienet lyhteet.
    Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
    aittahan pienet lyhteet."

Yö kuluu. Joesta kohoaa lämpöinen huuru, jostain lähikoivusta kukahtaa
käki ja nuorissa sydämissä läikähtää lämpöinen tunne.

       *       *       *       *       *

Anni tulee kotiin ja astuu juhannuslehvillä koristettuun luhtiinsa ja
heittäytyy vuoteelle riisuutumatta. Hetken kuluttua kuuluu hiljainen
koputus ovelta.

— Kuka on?

— Minä.

Olisi Anni sen kysymättäkin tietänyt. Hän nousi ja avasi Sampalle oven.

Leveällä tilalla he sitten lepäsivät. Poika loikoi selällään kädet
ristissä pään alaisena, tyttö laidalla sivuuttain kyynäspäähänsä
nojaten.

— Onko sinun hauska olla siellä kaupungissa?

— Joskus on, joskus ei, mutta eipä ole tullut poiskaan lähdettyä.

— Luulin sun jo jäävän tänne olemaan, mutta takaisin taidat taas mennä.

— Takaisin minä menen nyt ainakin tämän kerran. Ajattelin, että vielä
vuoden olisin.

Syntyi vaitiolo. Samppa hyräili äskeistä laulua.

    "Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
    niin eikö me mentäis yhteen.
    Kun sinä olet yksin ja minä olen yksin,
    niin eikö me mentäis yhteen.

    Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
    aittahan pienet lyhteet.
    Syksyllä, syksyllä korjattaisiin
    aittahan pienet lyhteet."

Mutta Pohjolan lyhyt kesäyö olikin jo kulunut. Linnut livertelivät
pihapuissa ja nouseva aurinko lähetti kimpun kirkkaita säteitä luhdin
ikkunaluukusta sisälle. Samppa nousi ja antoi kättä.

— Tulethan sitte taas markkinapäivänä sinne Hetmannin pihaan. Tule
siinä heti toriajan jälkeen, silloin olemme siellä. Saathan kuulla
kotikuulumisia.

— Kyllä tulen, aina sitä jonkun tapaa.

— Ainakin minut.

— Hyvä on.

Mutta poika piteli yhä hänen kättään omassaan.

— Kuinka sinun kätesi on hienoinen! Ei näissä maantöissä nahka noin
pehmoisena pysy.

— Välipä tuolla, vaikka on karkeampikin. Poika hymähti tyytyväisenä.
Kumpikin luuli ymmärtävänsä takana piilevän ajatuksen.

— Tulethan vielä iltamiin illalla.

— Tulen tokikin. Huomenna täytyy taas takaisin kaupunkiin.

— Näkemiin sitte.

— Hyvästi.

Anni sulki oven hänen jälkeensä riisuutui nukkumaan ja vaipui sikeään
uneen huulillaan onnekas hymy.

       *       *       *       *       *

Tyttö kiikussa heräsi ja hieroi silmiään. Hän luuli melkein nukkuvansa
kotonaan omassa luhdissaan. Mutta silloin kuului kuin jostain kaukaa
venäläisen valssin rytmikäs tahti ja hänen ohuesta puserostaan
lemahti vieras, tympäisevä haju. Tuli niin paha olla. Kylmäkin tuntui
puistattavan. Hän nousi, kävi sisälle, mielessään outo levottomuus.




II.


Anni istuu lattialla pieni, valkokutrinen, tyttö sylissään, kahden
isomman lapsen leikkiessä hevosta hänen pitkillä palmikoillaan.

Heinäkuun aurinko hellittää tulista hellettään avoimesta ikkunasta. Ei
tuulen henkäyskään lievennä tätä tukahuttavaa kuumuutta.

— Istu hiljaa Tuttu. Nanni opettaa sinua puhumaan.

Pienokainen totteli. Laittautui vakavasti istumaan ja silmissä harras
ilme odotti tärkeän toimituksen alkamista.

    — Nannin — oma — Tuttu.
    — Nanni — moma — Tuttu.
    — Tutun — oma — Nanni.
    — Tutun — moma — Nanni.

— Hyvä Tuttu on paras Tuttu. Pidä Nannia kaulasta hyvänä!

— Kaulatta — hyvänä, — sopersi pienokainen, kiersi palleroiset
käsivartensa rakkaan hoitajansa kaulaan ja pusersi koko voimallaan.

— No, no, Tuttu. Ei niin kovaa. Riittää jo! Sinä puristat Nannin
hengettömäksi.

— Oletko sinä minutkin opettanut puhumaan — kysyi Osmo, lapsista vanhin.

— Olen opettanut sinut ja Maijankin. Sinä Osmo olitkin vaikein
hoidettava. Et tahtonut viitsiä kävelemäänkään opetella, olisit vaan
Nannilla itseäsi kannattanut. Iso olit vielä ja raskas, kun sinua tänne
kolmanteen kerrokseen retuutin.

— Mutta nyt olen jo sinulle apuna. Osaanhan nostaa Tutun alas tuoleilta
ja pöydiltä, joille se aina kiipeää. Osaan avata Maijan napit ja viedä
pihalle kuivamaan esiliinojamme, joita sinä peset.

— Minäkin autan Nannia, kun tulen hiukan suuremmaksi — puheli
Maijatyttö.

— Anni! Annii! — kuului pihalta.

Tyttö juoksi ulos ja palasi pian kädessään Sannin tuoma kirjelippu.
Lapset yhdestä suusta huutamaan:

— Onko se Vanjushkalta? Näytä meille Vanjan kirje!

— Äytä Vanna kiie! — pyyteli pieninkin.

Eihän se Anni raaskinut vastustella ja yhdessä sitä katseltiin ja
tavailtiin. Eikä se ollut sen kummempi, olipahan vaan taskukirjasta
reväisty lehtinen johon kosmoskynällä oli huonolla käsialalla
tuhrustettu:

 "Millaja Annushka!

 Sinä ja kaiki lapsi tulemas puisto minu ikava on — Ja ljubljuu

                                              Vanjushka"

— Voi, mennään! Mennään heti paikalla! - Nanni, pane meille puhtaat
esiliinat! — intoilivat lapset.

Siitä nousi suuri ilo, hyppy ja tanssi. Annilla oli täysi työ pidättää
heitä suinpäin juoksemasta portaista alas.

Sanni tuli vastaan kadulla.

— Jassoo, herrasväki on taas menossa "pistellinkiin". Saipas se Vanja
sinut vaan lopuksi heltymään, kun aikansa kiersi Vuorikadun seitsemättä
niinkuin kissa kuumaa puuropataa.

— Enpä minä hänen kanssaan olisi lähtenyt, vaikka olisi tässä kaiken
ikänsä kierrellyt, mutta kun se kerran meitä seurasi tuonne puistoon ja
sai nämä lapset hullaantumaan itseensä. Ei niille enää mitään mahda.

— Tokkopa sinullekaan, Anni parka, enää mitään mahtaa. Etköhän jo
itsekin liene hullaantunut — sanoi Sanni naureskellen ja pujahti
kotiportista sisälle.

— Nanni, älä viitsi välittää mitään — supatti Osmo. — Tulisi Sanni
itsekin mielellään puistoon, mutta Vanja ei tahdo, Vanja leikkii vaan
meidän kanssa.

— Mutta jos äitinne saa tietää missä me käymme, niin hän suuttuu.

— Minä en ainakaan kerro mitään — vakuutti Osmo.

— Enkä minä kerro muuta kuin että kerran istuin Vanjan polkupyörän
tangolla ja se oli niin hauskaa! — puheli Maija.

— Voi sua, pieni kananpää! Et mitään saa kertoa, muuten emme enää
huomenna pääse tänne.

— Otetaan äiti mukaan, niin ei se suutu.

— Olet sinä, Maija, semmoinen pieni viisastelija, ei äitisi tänne
lähde, estää meidänkin tulomme.

— Kertooko Tuttukin missä oltiin.

— Tuttu keltoo — oltiin.

Anni ja Osmo nauroivat. Pikku Taimesta ei ollut vaaraa.

       *       *       *       *       *

He poikkesivat maantielle palatakseen sieltä takaisin puistoon.

— Kuinka se Sanni on muuttunut! — ajatteli Anni.

— Kuinka se heti juhannuksesta kylmeni ja vieraantui, aivan kuin olisi
mustasukkainen. Toihan se Vanjan kirjeliput, joita hän joskus Sannin
mukana lähetti, mutta aina piili sen puheessa joku pureva sana.

— Vanja, Vanjushka! Trastvuit, Vanjushka! — huusi Osmo riemuiten.

Sieltä se ajaa karautti, rakuuna, pienellä tulisella raudikollansa.

22

— Aa' maltsik! — Trastvuit! huusi vastaan Vanja, viskasi lakkinsa
pojalle kiitäen ohi seisoallaan hevosen selässä.

Seurue pysähtyi katselemaan. Tuokiossa oli ratsastaja polvillaan ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi täyttä ravia hellittävän
hevosensa rinnalla, siitä jälleen satulaan, äkkikäännös ja sieltä se jo
tulla porhalsi ihastuneita katselioitaan vastaan.

— Poika, tule tänne! — Hän ojensi kätensä ottaakseen lakkinsa, mutta
nostikin koko pelosta ja ilosta kirkaisevan pojan eteensä satulaan.
Mutta siinä jo alkoikin puisto. Ratsu sidottiin kiinni, ja silloin
olivat jo tytötkin paikalla.

— Äsken minä niin pelkäsin, että putoat hevosen selästä ja kuolet —
puheli Osmo Vanjalle.

— Entä Annushka?

— En sano.

— A' itkikö Annushka, kun Ivana Ivanovitsh makaa kuolleena — ja nuo
eloisat silmät katsoivat niin armaasti tyttöön, että tämän jäykkyys
suli ja vastaus tuli avoimesti.

— Itkisin, Vanjushka. Tämä puristi hänen kättään.

— Dobra tyttö, minun oma tyttö, — ja kun Anni punehtui aina otsaa
myöten, nyppäsi Vanja maasta punoittavan luhdikon kukan.

— Kah, Annushka! Tämä Annushka.

Kun he tulivat tavalliselle paikalleen, pienelle hiekkakentälle, jota
puut ja kukkivat pensaat puolikaaressa ympäröivät, olisi ollut vaikeata
päättää, ken heistä oli iloisin. He nauroivat, telmivät ja leikkivät,
kunnes istahtivat vihdoin väsyneinä nurmikolle.

— Vanja, vihellä taas, tai laula meille, — pyyteli Maija.

— Huomenna Vanja soittaa teille, jos tulette tänne.

— Voi, hauskaa! Tullaanhan taas huomenna, Nanni.

— Jos on kaunis ilma.

— Tullaan kumminkin, vaikka vähän sataisikin.

— Ehkä tullaan. Leikkikää nyt kauniisti keskenänne tytöt. Pian
lähdetään taas kotiin.

Osmon päähän pantiin Vanjan lakki ja vyölle kiinnitettiin sapeli, joka
pitkältä maata viisti. Ylpeänä lähti hän uudessa asussaan kuljeksimaan
pitkin käytäviä.

Pikkutytötkin unohtuivat vähitellen leikkimään hiekalla, joten nuoret
saivat tilaisuuden vaihtaa keskenään muutaman sanan.

— Miksi, Anni, pelkäät Vanjushkaa?

— Enhän minä pelkää.

— A' miks'et tule illalla ulos?

— On vaikeata päästä. Emäntäni on myöhäseen poissa nyt, kun hän yksin
hoitaa pientä kangaskauppaansa ja kun hän iltasella väsyneenä palaa, en
heti kehtaa livahtaa ovesta ulos.

— Uh, njet harashoo! Huono paikka, vähän vapautta, liian vähän vapautta.

— Hyvä on minulla paikka, ei kellään parempata.

       *       *       *       *       *

— Tehtaassa paras, kahdeksan tunnin työpäivä.

Aurinko oli ruvennut paistamaan kohtisuoraan ja sietämätön kuumuus
alkoi täälläkin ahdistella. Tuttu jätti leikkinsä ja painoi päänsä
Annin helmaan.

— Nyt Tuttu nukkuu.

— Voi sentään, lapsia alkaa väsyttää. Kyllä meidän täytyy nyt lähteä.

— Ei vielä, Annushka, ei vielä!

Hän nosti lapsen olkapäilleen ja alkoi tanssia. Ei ollut Anni ikinä
nähnyt tanssijaa hänen veroistaan. Milloin hän hurjaa vauhtia pyöri
piiriä, pitkin hiekkaista kenttää, nyt jo maassa kyykkysillään,
viskellen notkeita jalkojaan, siitä taas pystyyn kimmahti, hihkasi,
kannusta kilahutti ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo maassa Annin
edessä polvillaan.

Lapsi oli kietonut kovasti pienet sormensa Vanjan pikimustaan tukkaan
ja riemuitsi suuriäänisesti, mutta Maija pyyteli:

— Tanssita minuakin, Vanjushka. Tanssitathan pikkusen! — eikä antanut
rauhaa, ennenkuin sai istua Vanjan käsivarrella. Sävel, jota hän nyt
vihelsi pyöriessään oli tuo sama, venäläinen valssi, jota soittokunta
oli Hupisaaressa soittanut, ja se muistutti Annille juhannusaamuisen
vastenmielisen tunnelman. Mutta se nousi enää vain harvoin esille.

Uni oli lapsilta kerrassaan haihtunut. Kuuma aurinko oli kätkeytynyt
pilveen ja pääskysten siivet sipasivat läheltä maata. Kaukaa kuului jo
ukkosen jyrähtely. Kukin heistä huomasi nyt, että tämän päivän ilot
olivat loppuneet.

Vanja hyväili lapsia hyvästellessään, siinä tehtiin myös lujat
lupaukset seuraavien päivien kohtauksista.

Polku oli epätasainen. Anni nosti pikkutyttösen syliinsä Vanjan
hoidellessa hänen pieniä rattaitaan kahden isomman seuratessa
kintereillä. Ja niille puheli Vanjushka:

— Me leikimme nyt, että Anni on maamushka, minä olen paapushka ja te
olette meidän lapsiamme.

— Rupeakkin sinä meille isäksi, kun meiltä isä kuoli — sanoi pikku
Maija.

— Kysyppäs, jos Anni tulee äidiksi.

— Tuletko, Nanni Vanjalle ja meille yhteiseksi äidiksi?

Mutta Anni vaan hymyili Vanjalle vastaukseksi.

Ratsu oli odotellessa käynyt kärsimättömäksi, se kuopi maata,
hirnahteli ja nyt vihdoin liikkeelle päästyään pyrähti tuliseen
juoksuun kiidättäen ratsastajan näkyvistä.




III.


Rouva Vuorela istuu ruokahuoneessaan odotellen päivällistään, kun rouva
Alanen pistäytyy ovesta sisälle.

— Eipä juuri näy naapurin emäntää kotosalla.

— Eipä niin. Ei ole ollut paljon aikaa kotona istuskella, mutta nyt
kai kohta jo saakin panna kaupan oven kiinni. Silloin sitä taas joutaa
kotonakin olemaan.

— Huonostiko käy kauppa?

— Tavara loppuu. Ostajia on liiaksikin. Kulashit kulkevat ympäri
kuin kiljuvat jalopeurat ja ostaisivat kaiken, mitä ikänä rahaan voi
vaihtaa. Niitä tulee Etelä-Suomesta ja aina ryssänrajoilta saakka tänne
pohjoiseen — ostamaan kaiken, minkä käsiinsä saavat.

— Niin, kulashit nyt hallitsevat tätä maata, niiden käsissä on kaikki
valta. Me muut kiitämme koreasti, jos saamme ostaa kilon sokeria 14—16
markasta tai metrin huonoa kangasta kymmenkertaisella hinnalla.

— Minä en kumminkaan ole kankaistani heille metriäkään myynyt.
Olen oikein koettamalla koettanut pitää käteni puhtaina nykyisestä
kulashiliasta.

Rouva Vuorela nosti voitonvarmana päätään. Hänen liikkeensä ei
kunnolleen tuottanut sitäkään mitä jokapäiväinen kulutus vaati, muiden
rikastuessa.

— Ehkä voin kumminkin elättää lapseni kokoamatta tuskaa tunnolleni —
sanoi hän puoleksi itsekseen.

— Kauanpa rouva saa päivällistään odottaa.

— Ne ovat olleet ulkona leikkimässä ja unohtaneet ajan kulun.

Toinen hymyili merkitsevästi.

— Ettekö ole huomannut, että se myöhästyminen tapahtuu säännöllisesti?

— Onhan sitä sattunut ennenkin.

— Niin on tuo tyttö sitonut lastenkin suun, että eivät ole äidilleen
kertoneet, mutta kun Sannilta kuulin, katsoin velvollisuudekseni avata
silmänne.

Rouva Vuorela heitti puhujaan kylmän katseen.

— Kiitän huolenpidostanne! Älkää jatkako. He selvittävät itse tämän
asian.

Yksin jäätyään hän kutsui luokseen Annin ja lapset.

He tulivat. Anni oli hiukan kalpea, mutta hänen avoin ja puhdas
katseensa ei emännän tutkivan silmän edessä painunut alas.

— Miksi ruoka ei enää koskaan ole valmiina, kun tulen?

Osmo astuu urhoollisesti esiin:

— Meidän on niin hauskaa puistossa, että ei Anni huomaa katsoa kelloa.

— Vai niin, poikaseni, miksi siellä on ruvennut olemaan niin hauskaa?

Nyt hätääntyivät lapset ja piirittivät Nannin kuorossa huutaen:

— Äiti älä toru Nannia, älä vaan toru Nannia, me sinne kovin tahdoimme,
kun se Vanjushka on niin kiltti.

— Äiti älä Nannia tolu — soperteli pieninkin.

— Nähkääs, täti — alkoi tyttö. Juhannusyönä olimme Sannin kanssa vaan
uteliaisuudesta katsomassa ryssäin tansseja. Siellä tutustuin erääseen
rakuunaan, joka senjälkeen kirjoitteli monet kirjeet kanssaan kävelylle
pyydellen. En vastannut mitään, enkä koskaan aikonutkaan mennä. Mutta
kerran se näki, kun me lähdimme lasten kanssa puistoon, se seurasi
meitä ja lapset kiintyivät siihen heti. Nyt olemme olleet yhdessä
melkein joka päivä.

— Äiti älä vaan toru Nannia eikä meitä! Vanja on soittanut meille ja
laulanut ja tanssittanut ja leikkinyt niin, ettei kukaan muu koskaan.

Rouva Vuorela kuunteli synkin kasvoin näitä kertomuksia, virkkoi sitte
Annille:

— Tyttö parka! Et aavista mihin vaaraan olet joutunut. — Kuulkaa
lapset! Äiti ei nyt toru ketään, mutta äiti tahtoo, että te ette lähde
Nannin kanssa pois kotipihalta muutamaan päivään, kunnes ryssä on
ehtinyt teidät kaikki unohtaa.

Seurasi äänekäs itku noita tinkimättömiä sanoja, mutta Anni tunsi
kovan, jääkylmän väliseinän laskeutuvan hänen ja emäntänsä välille.




IV.


Sadetta ei tullut. Kuumia, helteisiä päiviä riitti yhä. Ruoho maassa
paloi ruskeaksi, lehti puissa kellastui keskellä kesää ja alkoi
karista. Pelolla katselivat ihmiset tulista kuivuutta äskeisten
tuhoisien hallaöiden jälkeen.

Anni viihdyttelee pikku hoidokkejaan auringon ruskeaksi polttamalla
pihanurmikolla kaivaten puiston vihreyttä, missä kosteus oli säilynyt
suurten puiden ja tiheiden pensasten suojassa. Päivät olivat nyt
sietämättömän pitkiä ja ikäviä. -Eivät nuo lapsetkaan muusta puhuneet
kuin Vanjasta, hänestä he kertoilivat muistojaan ahdistellen Annia
kaikenmoisilla kysymyksillä.

— Miksi se äiti kielsi? — Miksi ei Vanja tule tänne? — Kirjottaisit
kirjelipun ja käskisit tulemaan.

Mutta tämä yhteinen suru yhdisti heitä vielä entistä lähemmin toisiinsa
ja niin kuluivat päivät kadotettua ystävää muistellen ja yöt hänestä
uneksien. Niin kirkastui poissa olevan kuva heidän herkissä mielissään,
joten se ennen pitkää oli todellisuutta paljon korkeammalla.

— Miksi sellainen jyrkkä kielto? Miksi hän tuomitsee ihmistä, jota ei
edes tunne? Vain siksi, että hän oli ryssä. Eiväthän nekään kaikki
ole yhtäläisiä. Onko oikein niitä kaikkia vihata? - Ei ainakaan minun
ymmärtääkseni.

Kuta enemmän hän Anni sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän hänen
myötätuntonsa kallistui Vanjushkan puolelle, samalla kuin tuo kapinoiva
ääni emäntää vastaan tuli yhä selvemmin kuuluville. On ilta ja lapset
nukkuvat. Rouva Vuorela oli lähtenyt tuttujensa kanssa kaupungille,
Anni istui nojatuoliin ja koetti lukea.

Mahdotonta! — Kirjaimet lehdiltä hävisivät ja tilalle ilmestyi
Vanjushkan hymyilevä kuva. Hän heitti kirjan ja meni ikkunan luo. Mutta
tuskin oli hän sen ääreen ehtinyt, kun kuuli kadulta tuttua vihellystä.
Anni kätkeytyi ikkunaverhon taakse uskaltamatta silmäistäkään alas
kadulle.

— Siellä hän on! Eipä se sentään niin vähällä unohtanut, kuin luultiin!

Sydäntä hiveli odottavan onnen tuska ja aatokset salaman nopeat
risteilivät mielessä eri vivahduksin.

— Hän on siellä! On kenties ikävöinyt ja kaivannut minua kuten minä
häntä. On kulkenut päivin puistossa, illoin kierrellyt tätä katua
toivoen tapaavansa — sillä aikaa kun minä täällä olen häntä ikävöinyt
ja itkenyt. — Mutta nyt ei meitä enää mikään estä toisiamme tapaamasta!
Kumminkin hän epäröi, eikä näyttäytynyt, oli kuin olisi nyt valinnan
aika.

— "Ryssän tyttö" sanovat ihmiset silloin minua. Eikö niitä ole jo
ennestään liian paljon. Tuleehan siitä maine, joka kerran kuuluu
kotipuolellekin ja isä ja äiti kuulevat ja Samppa, kenties velikin
vielä kerran palaa matkaltaan - nyt olisi sopiva lopettaa tähän koko
tuttavuus.

Hän puristi aatoksissaan kurttuun ikkunaverhon, jonka takana piileksi.
Sydän löi kuuluvasti ja korvissa kohisi.

Mutta seurustelevathan ryssäin kanssa monet muut minua
paremmat. Niinkuin F:n neidit, kaupungin rikkaimmat. Kelpaahan
ylioppilasneitostenkin upseerien kanssa myöhäisille iltakävelyille.
Mitäs ne upseerit ovat muita kuin ryssiä! Tyttökoulun oppilaita,
vieläpä opettajattariakin tiedetään, ja virkamiesten rouvia, joita
palveliansa ovat nähneet upseerien kanssa seurustelevan. -Mitäs silloin
minusta, joka olen vaan pieni _piikatyttö!_ —

— Tokkopa se Samppakaan paljon minusta välittää. Eihän se oikeastaan
ollut sanallakaan sitä ilmaissut. Semmoinen oli, juro ja jäykkä.
Kenties ei enää välitä senkään vertaa kuin ennen.

Astunta kadulta kuului taas selvemmin, kannukset kilahtivat ja tuttu
surunvoittoinen sävel soi kulkijan huulilta kuin kutsuen kuulijaa ulos,
kesäisen illan hämärään.

Ikkunaverho riuhtaistiin syrjään ja ikävöivälle kulkijalle ilmestyivät
nuoren tytön kukoistavat kasvot.

— Anni, Annushka! — Tule puistoon! — ja tyttö kuuli tuossa äänessä
niin hellän värähdyksen ja luki noista kasvoista sen saman, suuren
kaipauksen, jota hän itsekin oli näinä päivinä kärsinyt.

Vapisevin käsin sulki hän ikkunan ja kiiruhti alas rappusia, riensi
juoksujalkaa, kuin peläten jonkun itseään seuraavan, jonkun, joka
tahtoisi häntä estää tapaamasta sydämensä kaivattua.

       *       *       *       *       *

Puiden suojassa, sinervän hämärän kätkössä astelee Vanjushka tyttöään
vuotellen. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt ja kaupungilta tulevat äänet
sulivat täällä vienoksi huminaksi, joka soi kuin kaukaisen kosken
kohina.

Nyt kuuluivat lähestyvät, kevyet askeleet ja vilahti vihreiden lehvien
välistä vaalean punertava hame.

Ilo välähti silmässä muukalaisen, hymy suupielessä värähti ja syli
avoinna hän tulijaa vastaan kiiruhti.

— Anni, Annushkani, sinä tulit, vihdoinkin sinä tulit!




V.


Kuutamo valaisee huonetta kuvaten suurennetun ikkunan keskelle lattiaa.
Anni katselee sitä, näkemättä kumminkaan sitä mitä katsoo — hän näkee
siinä vaan epämääräisiä, levottomasti vaihtelevia kuvia.

Sydän sykkii vielä rajusti äskeisestä pelosta, jos rouva nytkin
sattuisi kuulemaan, että hän taas kolmatta käydessä saapuu kotiin.

Hän oli hiipinyt sisälle hiljaa kuin varjo, mutta olihan mahdollista,
että se oli hereillä ja sittenkin kuuli.

Lapset nukkuivat levottomasti. Maija äänteli unissaan ja Taimi haparoi
Annin tyhjää tilaa hänen kättään etsien.

— Kuinka se tulee toimeen ilman Nannia! Levottomuus ahdisti tytön
mieltä sen äskeisen lupauksen johdosta, jonka Vanja oli häneltä
puristanut. — Jättää paikkansa ja lapset! Kuinka se käy päinsä!
Ei kukaan tunne niitä niinhyvin kuin hän, ei kukaan hoida niitä
sillätavalla kuin hän itse, joka on vaalinut niitä enemmän ajan kuin
itse lasten äiti.

— Täti itse ei minua varmastikaan kovin kaipaa, hän on näyttänyt viime
päivinä jo kovin kiusaantuneelta. Olen odottanut, milloin se puhkeaa.
On tuskallista tuo vaitiolo.

No huomennahan me saamme selvitellä — silloin sen täytyy tapahtua.

Ikkunankuva lattialla oli levinnyt ja siirtynyt ovinurkkaan päin. Anni
painoi jyskyttäviä ohimoitaan ja jatkoi mietteitään.

— Eräänä aamuna, kun Taimi herää, on Nanni poissa. — Hän tepastelee
yömekossaan ympäri huoneita ja huutaa: — Nanni, Nanni-i-ii! Tule Tuttua
pukemaan! — Tulee sitte keittiöstä uusi tyttö ja koettaa houkutella
lasta luokseen. -Missä Tutun Nanni? — Poissa on, tehtaaseen meni. —
Seuraa suuriääninen itku. Uusi tyttö kyllästyy. Keittiössä kiehuu kahvi
hellalle, hän rientää sinne ja tulee taas takaisin koettaen viihdytellä.

Mutta kun väki tehtaasta lappautuu aamiaislomalle, on Vuorelan uusi
palvelia kadulla kolmen lapsen kanssa Annia odottamassa.

— En minä näiden kanssa tule minnekään, hän sanoo. On parasta, että
tulet takaisin ja minä menen pois — ja lapset tarrautuvat hänen
vaatteisiinsa ja pyytelevät tulemaan kotiin.

Miten minä sen kestän?

Tuntui tuskallisen kuumalle täällä sisällä. Hän avasi akkunan.
Syksyinen tuuli puheli salaperäisesti pihapuissa ja taivaalla tuikkivat
ensimmäiset tähdet.

— Vanja, Vanjushka! — Onhan hän minua kumminkin lähin, onhan hän
minulle rakkaampi kuin kukaan.

Anni katseli sormusta, jonka Vanja äsken oli hänen sormeensa painanut.
Se välkkyi niin vienosti, se oli kirkas ja uuden uutukainen.

— Morsian! Kyynel kihosi silmään ja huulilla väikkyi onnen hymy.

— Emmehän me täällä kauvan enää, sota loppuu ja me muutamme kotiin
Venäjälle, kauvas Mustanmeren rannoille, jossa päivä paistaa ja kukat
kerkiävät jo silloin, kun täällä pohjoinen vinkuu ja kinokset korkealle
seinän vierustoilla kurkoittelevat. — Niin oli Vanjushka puhellut
kaunista kotipaikkaansa kuvaillen.

— Tule kanssani, sanoi. Kotini kauneheksi sinut vien, äitiseni
iloksi. — Ja kokoontuu kylältä koko suuri suku katsomaan minkä Ivana
Ivanovitsh toi sotaretkeltään Suomesta. Kauniin toi vaimon, sanovat,
solakkavartisen ja sorean. Katsokaapas sen tukkaakin, se välkkyy kuin
kulta.

Niin oli Vanja puhellut ja mairein sanoin ja valoisin kuvin häntä
viihdytellyt.

Anni otti sormuksen sormestaan käänteli sitä ja kädessään punnitsi.
Kovin se oli ohut ja kevyt. — Mistäpä se Vanja sen paremman, olihan
kullan hintakin kovin kohonnut.

— Mutta entä jos se ei totta tarkoittaisikaan, entä, jos se vaan
leikkii kanssani? — Olisi kenties parempi pysyä vielä täällä
toistaiseksi, odottaa ja katsella.

— Vanjushkako pettäisi! — Vanja, joka polvillaan oli rukoillut lupausta
saada hänet mukaansa Venäjälle ja sen saatuaan suudellut hänen
jalkojaan. Eihän sellainen rakkaus ollut mitään leikintekoa. Olisi
väärin epäillä häntä.

Yön hiljaisuudessa kajahti kirkon kellon kolme kumeata lyöntiä. Tyttö
sulki ikkunan, paneutui maata ja nukkui huulillaan rakkaimpansa nimi.




VI.


Pitkällistä kuivuutta seurasi loppumaton sade, joka öin päivin
virtanaan valui harmajalta, tuhruiselta taivaalta. Kadut tuntuivat
pehminneen perustuksiaan myöten ja katuojissa virtasi sakea vesi
pieninä purosina.

Sähkökello soi, aamiaistunti oli tullut. Koneet seisahtuivat, naiset
pukivat kiireellä päälleen ja lappautuivat ulos tehtaan rautaisesta
portista.

Anni oli saanut asunnon tehtaan lähettyviltä, joten ei muuta kuin
puikahtaa kadun kulmauksesta.

Eipä ollut ylellisyydellä pilattu, tämä pieni kamari
kellarikerroksessa. — Tutiseva pöytä, pahainen vuode ja pari
maalaamatonta tuolia muodosti sen kaluston. Uunin nurkassa seisoi vielä
ruokasäiliö — pystyyn käännetty tavaralaatikko, mutta sen verhoksi oli
levitetty puhdas, vanhasta esiliinasta ommeltu verho. Pöytää kattoi
valkea liina ja ikkunalaudalla oli kukkiva verenpisara.

Yhteisvoimin Vanjan kanssa oli tämä pieni koti pantu pystyyn, ja se oli
nyt kumminkin Annin oma.

Hän etsi esille ruokavaransa, kylmiä perunoita, suolaa ja vettä.
Maitokaupan edustalla oli niin suuri "jono", että hän katsoi
viisaimmaksi ensin syödä aamiaisen ja "jonottaa" loppuajan saadakseen
maitoa illaksi.

Hän taittoi kappaleen mureannäköistä leipää ja katseli palasta: — Kuin
murha-ase! Pitkät, terävät akanat ja kokonaisina jauhettujen kaurojen
kuoret törröttivät uhkaavina vastaan taitetusta syrjästä. O'at silmissä
suurenivat, nälkä katosi, mutta omituinen hiukaiseva tunne, joka viime
aikoina oli alkanut kalvaa sydänalaa, tuntui taas ahdistavan.

— Olisi voita tuohon päälle, niin saattaisi sitä syödä — hän ajatteli,
mutta eihän hän ollut voita nähnytkään, sitte kun Vuorelasta lähti.
Koko syksynä ei ollut korttivoita jaettu muruakaan ja salakauppiasten
välityksellä se maksoi 16—18 mk. kilo, eihän Annin palkka sellaisiin
riittänyt.

Sillävälin oli maitokaupan edustalla odottajien luku vaan kasvanut.
Anni kävi siihen kumminkin, vaikka toivottomalle näytti seisominen
Jokaisella kadulla sateen virtanaan valuessa. Jono liikehti
lakkaamatta. Kukin koetti vartioivan miliisin silmän välttyessä
päästä hiukan naapuristaan edelle ja nuo vakinaiset jonottajat,
pienet poikaviikarit, joilla oli tällä alalla suuri taito ja kokemus,
onnistuivat vähitellen tunkeutumaan loppupäästä etumaisten joukkoon.
Varsinkin käyttivät he hyväkseen hetkeä, jolloin naapuri sattui olemaan
innokkaassa keskustelussa tai väittelyssä.

— Minulla on kuusi pientä lasta enkä neljään päivään ole saanut niille
pisaraakaan maitoa -kuuli Anni vieressään seisovan vaimon lausuvan
naapurilleen.

— Kuinka kauvan tätä kärsimme? — vastaa toinen.

— Mikäs on, täytynee sitä kärsiä toistaiseksi.

— Kuulutko yhdistykseen?

— Olen minä siihen kuulunut jo toistakymmentä vuotta.

— Ja puhut noin rauhallisesti! Aikonet antaa lopuksi lastesi kuolla
nälkään.

— Ei nyt sentään nälkään, jos joku apu on saatavissa.

— Etkö ymmärrä, että tämä on herrojen vehkeitä, että ne aikovat
tappaa köyhälistön nälkään korvaukseksi kunnallisäänioikeudesta
ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, jotka pakoitettiin meille
myöntämään. Täällä me seisomme sateessa likomärkinä kaiken päivää
saadaksemme tilkan maitoa lapsillemme, sillä aikaa kun meijerissä salaa
valmistetaan juustoa ja ajetaan maitoa hotelleihin sadoin litroin.
Oikein tekivät Turussa, menivät, _ottivat_ voit herrojen makasiineista
ja keskenään jakoivat. Täälläkin vielä pommitetaan ilmaan tuo meijeri,
niin maitoa tässä kaupungissa on riittämään saakka kuten ennenkin.
Sotamiehet kyllä tulevat avuksi. Ei muuta kuin vihjaista vaan niille,
niin valmiita ne pojat ovat tulemaan.

— Sinun mielestäsi olisi asia niin yksinkertaisesti autettu. Etkö tiedä
että me nyt kärsimme turkulaisten voiryöstöistä. Meiltähän loppui heti
senjälkeen korttivoi, sekin vähäinen mikä oli ennen.

— Niin, mutta me pannaan herroille kiusa kiusaa vastaan.

— Et varmaankaan ole meidän paikkaisia.

— En olekkaan, mitä se tähän kuuluu?

— Ajattelin vaan, kun intoilet noin rajusti.

       *       *       *       *       *

Samassa puhalsi tehtaan pilli. Anni oli jo päässyt likelle ovea, kun
sai luovuttaa paikkansa toiselle ja kiiruhtaa työpaikalleen.

Taas seisoi hän keskellä jyskettä ja surinaa hoidellen pitkää,
kieppuvaa käämiriviään, joka huristen pyöri hänen edessään.

Käämit pyörivät, vyyhdet pyörivät ja aatokset kiersivät alituiseen
ainaista kehäänsä:

— Jättää vanhukset, koti ja veli, joka kenties kerran vielä palaa
vieraalta maalta. Lähteä outoihin oloihin, kohti tuntematonta
tulevaisuutta, lähteä salaa kaikilta, kenellekkään hyvästiä
heittämättä. — Eivät vanhukset suosiolla luovuta. Jonakin pimeänä
iltana he sitte astuvat eteläänpäin lähtevään junaan. Neljän, viiden
tunnin kuluttua on hän taakseen jättänyt kaiken sen, mikä hänellä ennen
elämässä on ollut rakkainta, ja vuorokauden, parin, kuluttua hän tuskin
koskaan enää saa kuulla suomenkieltä puhuttavan.

Tätä ajatellessa tuntui se hänestä niin, kuin tuntui ennen lapsena
kotokaivon mustaan syvyyteen katsellessa: Päätä huimasi niin, että
täytyi heittäytyä maahan ja tarrautua lujasti kiinni piharuohoon.

— Vieras seutu, vieras maa! Jokainen puu, pensas ja kivi on outo. Itse
maan multakin on vieras, musta, väkevä — täällä harmaa, saven sekainen.

Koneet ryskivät pauhaten. Tuntui kuin olisi hän jo menossa ja juna
kiitää hurjaa vauhtia läpi lakeiden niittyjen ja lukemattomat harmajat
ladot kyyköttävät silmänkantamattomiin. Palavan kydön haju tunkeutuu
avonaisesta vaunun ikkunasta ja siellä täällä kohoaa lentoon joku
säikähtänyt kurki.

Mutta vauhti kiihtyy yhä hurjemmaksi. Juna kiitää kuin siivillä, ilma
korvissa surisee ja soittaa. Kohta loppuvat tasangot, jää taakse koko
kotiseutu. — — Tekisi taaskin mieli heittäytyä maahan ja tarrautua
kiinni piharuohoon. —  Hän solmieli katkenneita langanpäitä,
pysäytteli käämiä, korjaili ja pani uudelleen pyörimään. — Kumma,
lohduton tunne sydänalassa nousi taas uhkaavana. Päätä huimasi, hän
koetti istualtaan ohjata konettaan.

Hyvän tuoreen maidon maku herahti äkkiä suuhun ja hän näki samassa
lypsinkiulun, jossa maito hyllyävän, valkoisen vaahdon peitossa
höyrysi, lämpöisenä, hyväntuoksuisena.

Hän karkoitti kuvan, kun toinen heti sukelsi esiin. Hän oli
paistavinaan pihvejä Vuorelan keittiössä. Tuossa ne jo valmiina kauniin
ruskeina miellyttävästi tuoksuivat saaden veden suuhun herahtamaan.
Lapset ympärillä hääräilivät kysellen, oliko ruoka jo pian valmista.

— Älkää hätäilkö! Nannin pitää ensin ottaa pullat paistumasta, —
oli hän heille sanovinaan, vetäisten samalla pellillisen kauniita
punasenruskeita vehnäleipiä ulos uunista.

— Tuttu saa ensin. Se on kuuma, ota esiliinan helmaan.

Hän oli itsekin maistamaisillaan, kun jostain vyyhdestä taas katkesi
lanka ja hän huomasi taas missä oli.

— Voi hyvä Isä!

Nuo valve-unet olivat vielä paljon kiusallisemmat kuin yölliset
unelmat, joissa usein myöskin toistuivat nuo ruokakuvittelut.

Hiukaiseva tunne sydän-alassa tuli yhä voimakkaammaksi. Käämit ja
vyyhdet pyörivät, koko huone pyöri ja ruski, kuin olisi se liitteistään
irtautunut. Harmaa sumu kohosi silmien eteen estäen mitään näkemästä. —
Melu ja ryske kuului enää vaan jostain hyvin kaukaa yhä edeten, kunnes
se kokonaan lakkasi kuulumasta.




VII.


Anni tuli täydelleen tajuihinsa vasta omassa huoneessaan, jonne
työtoverinsa olivat hänet saattaneet. He olivat lähteneet ja hän lepäsi
hiljaa katsellen kadulle, josta ohikulkevien jalat vaan näkyivät tänne
alas kellarikerrokseen.

— Kunpahan Vanja pian tulisi! Kuinka hitaasti kului aika! Kellon
viisarit olivat kuin kiinni tervatut. Ilta hämärtyy, pimeä hiipii
huoneeseen ja yksinäisyyden tunto kasvaa.

Huone oli kostea ja kylmä. Hän koetti nousta, sai vaivoin sytytetyksi
tulen ja sen ääressä lämmitellen mietiskeli:

— Jokohan se Tuttu nukkuu? Onkohan tuo uusi hoitaja pukenut sen ja
peittänyt hyvin, ettei kylmety.

— Mitenkähän jaksavat kotona? Äidin jalkaa on varmaankin taas kovin
kolottanut, kun ovat näin sateiset ilmat. Siellä hekin nyt varmaan
istuvat tuvan takkavalkean ääressä, äiti sukkaa kutoen, isä jotakin
veistää näperrellen, alakuloisessa keskustelussa, miten päästään
keväimeen näillä niukoilla rehuvaroilla ja miten riittää uutiseen
tämän vuoden viljasato, josta halla heinäkuun alussa puolet vei ja
jäännöksestä puolet poltti loppukesän tulinen kuivuus.

— Entä Kokkolassa? Siellä ovat paremmat maat. Joki suojelee kotipeltoja
hallalta ja lauhduttaa suurinta kuivuutta. Mutta totisena kulkee
Samppa, mietteissään ja harvasanaisena, syvä, synkkä ryppy silmäkulmien
välillä, kun hän lapsuutensa ystävää muistelee, jota ei kohta vuoteen
tavannut.

— Ilta pimentyy, missä viipyy Vanja? Hän katselee ikkunasta kadulle,
joko tulevan näkyisi. — Sade oli tau'onnut ja vinha pohjatuuli lakaisi
taivaalta pilvenriekaleita. Iltatähti tuikehtii ystävällisesti tänne
alas.

Vihdoinkin lähenivät tutut askeleet. Anni aukaisi oven.

— Kauvan viivyit tänä iltana!

— Vanja sulki hänet syliinsä.

— A' sitä iloisempi olet, kun kauvan odotettuasi lopulta tulen. Mitä?
taas ovat silmäsi vesissä! — Mikä nyt on taas ollut?

Tuli tässä vähäsen ikävä, kun muistelin kotiani ja niitä Vuorelan
pikkulapsia.

Vanja vihelsi. — Toisen lapsia ikävöit! Ka Venäjälle tulet, omia lapsia
saat, saat tuvan täydeltä.

— Mutta pidithän sinäkin niin paljon siitä pikku Taimesta.

— A' venäjänmies rakastaa aina naisia ja lapsia, missä niitä vaan näkee.

— Rakastaa kaikkia, joita näkee, ja yhtä paljon — ihmetteli Anni, mutta
ei puhunut mitään.

Siinä he sitte istuivat, hiipuvan hiilloksen edessä, eikä puhe
kumpaiseltakaan tahtonut luistaa.

— Soita, Vanjushka, laula pois ikäväni, jonka täällä yksinäisyydessä
sain — ja Vanja otti seinältä balalaikkansa, näppäili ensin hiljaa
säveltä tapaillen.

Jo virisi virsi, paisui sävel, kohosi laajana ja leveänä. Pehmeänä,
soinnukkaana hyväili se kuulian korvaa unelmiin tuuditellen.

Ja Annin eteen avautuu laaja hedelmällinen maa, korkea, kuulakka
taivas, jota valkoiset poutapilvet purjehtivat ja alla meren syvä,
tumma sini, joka tyyneellä pinnallaan taivaan väriä kuvastaa. — Siellä
väkevät mustamultaiset pellot, joitten povista pusertuu runsas sato.
Siellä vilkas, iloluontoinen kansa leikkien, tanssien elojuhlaansa
viettää korjattuaan pelloiltaan valkean viljan. - Siellä kypsyvät
kirsikat, ja notkuvat rehevien hedelmäpuiden oksat ylen runsaan
taakkansa painosta. Siellä herkistyy ihmismieli anteliaan luonnon
hemmoittelemana. He leikkivät, ilakoivat kuin lapset, nauravat,
laulavat, lempivät, syleilevät, suutelevat toisiaan. — Ja riemu raikuu
kauvas ja kevät kukkii ja tuulet lauhasti puhuvat, siellä — sillä
aikaa kun pohjolassa pakkanen paukkuu, kinokset räystäiden tasoille
kurkoittelevat ja kansa totisena ja jurona mietiskelee, miten riittää
vaivalla saatu musta leipä, josta halla sydänkesällä korjasi puolet,
jäännöksestä toisen puolen poltti suuri pouta.

Vanjushka lopetti ja laski soittimen kädestään. Anni painoi päänsä
hänen olkaansa vasten puhellen.

— Minä näin sinun kauniin kotiseutusi, se tuli eteeni kuin taulu
soittaessasi, vielä kauniimpana sen näin, kuin minkä olet kertoessasi
kuvannut.

Vanjushka kätki hymynsä ja puheli mairitellen. — Sinne me lähdemme
pian, sinä ja minä. Siellä maamushkani sinut ottaa ilolla vastaan. —
Kah, Vanjushkaa! Kauniin toi vaimon sotaretkeltään. Hiukan surullinen
se vaan on, meillä täytyy kaikkien näyttää hyvää tuulta. — Koetappas,
tyttöseni jo täällä heittää pois tuo surullinen muotosi.

— Enhän minä siellä enää sure, niinkauvan vaan on ikävää, kun kaikki on
keskeneräistä.

— Onhan se päätetty, samantekevää, siellä tai täällä, minun olet jo
nytkin, eikä kukaan saa sinua minulta. Ei isäsi, ei veljesi, ei kukaan
elävänä pääse, joka aikoo meidät erottaa.

Hän hyväili tytön päätä, kietoi kaulansa ympäri hänen pitkät
palmikkonsa ja suuteli niiden kellertäviä latvoja.

— Ei ole kukaan niin rakas, kuin sinä, en ole vielä nähnyt tyttöä sinun
veroistasi.

Niin puheli mies ja tyttö oli vaipunut siihen onnelliseen hurmioon,
jonka aina tuotti Vanjan läheisyys, tuo pehmeän käden hyväily ja hänen
sanojensa hellivä sävy.

— On hyvin, niinkuin on. En toisin soisi olevan. Kunhan vaan _kerran_
saa olla onnellinen, tulkoon sitte jälestäpäin mitä tahansa.

Niin ajatteli tyttö levätessään ystävänsä sylissä, huomaamatta, miten
tämä liian usein katsoi kelloon.

Mies nousi, kantoi tytön vuoteeseen, peitteli huolellisesti, poskea
hyväili hyvää yötä toivotellen ja lähti ulos.

Hän kulki kiireellä yli aution kaupungin, kilahti kannus, elehtii
suupieli ja kasvoilla näkyy tyytymätön ilme.

Hän oli tullut viipyneeksi Annin luona liian kauvan.




VIII.


Eräänä iltapäivänä joulun alla, kun Anni istui yksin huoneessaan
vaatteitaan paikkaillen ja hämärää tulevaisuuttaan mietiskellen aukeni
ovi ja sisään astui tytön hämmästykseksi Kokkolan nuori isäntä.

— Samppa!

— Terveisiä sieltäpäin. — Hän ojensi suuren, tukevan kouransa ja
puristi voimakkaasti Annin kättä.

— Tulinpa katsomaan, vieläkö elät.

— Elänhän minä.

— Olen sinua odottanut joka markkina-aikana sinne meidän kortteeriin
tulevaksi kotipuolen asioita kuulemaan, kuten ennen tapasit tulla. Eipä
sinua sinne kuulunut, näyit unohtaneen.

— En ole tullut tulleeksi. — Istuhan nyt hetkeksi. Annin mielessä pyöri
kysymys: Tiesikö Samppa hänestä mitään. — Jos se hyvinkin oli kuullut,
mutta ei ollut ensi aluksi tietävinään -ja hän vältti huolellisesti
Sampan katsetta.

— Äitisi kun kuuli, että lähden kaupunkiin pani mukaani tämän käärön ja
käski minun sinua katsomaan, kun et kuulu kotiasikaan kirjoittaneen.

— Sinä löysit tänne.

— "Kysyjä kylän löytää, hakija talon". Vuorelan rouva neuvoi.

Anni hengitti jo vapaammin. Samppa ei tietänyt mitään. Hän oli ensin
pelännyt Sannin hänet tänne johdattaneen, silloin olisi ollut syytä
epäillä hänen tietämättömyyttään.

— Mutta miksi et kotia tullut, kun kerran siitä paikastasi lähdit?

— Enhän minä sinne talveksi, kuluttamaan heidän vähiä ruokavarojaan,
kun en kesällä tullut lähteneeksi töitten aikana.

— Tule mukaani, vien sinut kotiin jouluksi, näyt laihtuneen ja
kalvenneen, ei sinulle näy tehdas sopivan.

Niin huolehtivasti katselivat Annia nuo rehelliset harmaat silmät.
Häntä hävetti ja tuntui niin tukalalle. Voi jos se tietäisi!

— En minä nyt ainakaan jouluksi.

— Minäpä kerron kotonasi miten sairaalle näytit, niin hakevat sinut
pois täältä.

— Et saa kertoa semmoista! Ei minua mikään vaivaa, mutta juttele nyt
minulle kotipuolen kuulumisia. Mitä te nyt siellä nykyisin hommaatte?

— Etkö sinä tiedä mitä me puuhailemme, ensin tavalliset työt ja sitte
illalla harjoituksiin.

— Suojeluskunnan...

— Lahtarien, oikaisi toinen naurahtaen. Näkisitpä sinä sen innostuksen,
joka on sekä nuorilla että vanhoilla. Meidän kylässä odottaa joka mies
tappelua niinkuin häitä. Näkisit ne, meidänkin pikku pojat! — Onhan se
Jussi sentään jo viiden — ja Matti seitsemäntoista, ja rotevia poikia
kumpainenkin, niissä ihan palaa se taistelun into, eivät ne tahdo
jaksaa odottaa, kunnes päästään niin pitkälle että saataisiin alkaa.
Yksinpä vanhat ukotkin nuortuvat. Sekin Ollin vaari on aina mukanamme
harjoituksissa — istuu ja kitsailee, että kyllä hänkin ryssästä vielä
hengen ottaa, vaikka ei kykenekkään temppuja tekemään kuten nuoret.

Anni päästeli vapisevin sormin kääröä auki, mutta eivät tahtoneet
solmut selvitä.

— Kuka teillä on johtajana?

— Minuthan ne nyt pistivät komennukseen, kun lähti pois se Saksan
poika. Tarvittiin sitä muilla markkinoilla.

— Vai sinusta tekivät sen.

— Sain terveisiä veljeltäsi Jouko pojalta tämän samaisen jääkärin
kautta. Hän ei muutoin ollutkaan meidän paikkaisia, vaikka oli meitä
aluksi opettamassa. — Kotiin kuuluu Joukokin tulevan piakkoin ja kohta
kai ne ovat täällä kaikkikin. — Sen minä takaan, että silloin täällä
ryssät tarkenevat!

Hän oikaisihe. Tuoli siirrähti lähemmäksi ikkunapieltä, missä Vanjan
soitin riippui. Kuului surkea parahdus, ikäänkuin vastaukseksi noihin
sanoihin.

Samppa hypähti pystyyn, katsoi julmistuneena kojetta, jonka alkuperää
alkoi hämärästi aavistella.

Anni hypisteli äidin lähettämää harmaata sukkaparia.

— Mikä se on tuo?

Annilta ei tullut sanaa suusta. Samppa kasvoi ja kohosi hänen
silmissään, samalla kun hän itse pieneni ja surkastui, kutistui
vaivaiseksi kääpiöksi. Hän olisi suonut pienenevänsä niin pieneksi,
että vieressä seisovan jättiläisen silmä ei olisi häntä eroittanut. Hän
seisoi valkeana vavisten kuin ankaran tuomarin edessä.

— Tuommoista olen nähnyt ryssän rimputtavan. Kuinka tämä on _sinun_
huoneeseesi joutunut?

Vastausta ei vieläkään tullut.

— Onko sinustakin tullut ryssän morsian?

— On. — tuli heikko vastaus.

Mutta veret kuohahtivat naapurin pojan, silmä leimahti ja ääni vihasta
värähteli, kun hän lausui:

— Voi sinua, tyttö! Kotikylästäsi olet ainoa sitä lajia — ja minunkin
kun piti tulla näkemään sinun häpeääsi. Me olemme päättäneet uhrata
_kaiken_ karkoittaaksemme täältä kerran maamme ainaisen vihollisen,
sillä aikaa kun naisemme heidän irstaissa lemmenkisailuissaan ilakoivat.

Hän otti lakkinsa ja lähti hyvästiä heittämättä.




IX


Myrsky ulvoo ja vonkuu mastoissa. Aallot vuorenkorkuiset hyökkäävät
laivaa vasten viuhuen, sihisten ja räiskyttäen vaahtoisaa vettään
kannelle. Tuuli vinkuu ja viheltelee, kuuluu ääniä ilkeitä,
epämääräisiä, — kuin uhka ja valitus, kirous ja voihkina ja pimeiden
voimien kamala pilkkanauru.

Mutta myrskystä huolimatta ponnistelee vakavasti eteenpäin
raskaslastinen Saksan alus ja kannella nuori suomalainen tähystelee
kiikarillaan yhä pimenevässä syysillan hämärässä. Hän ei säikähdä
ilmojen ilkkunaa, eikä kuuntele tuulen salaperäisiä sanoja.

Hänen piirteensä ovat jalot ja puhtaat. Hänen kasvonsa kuvastavat
innostusta, suurta ja pyhää. Hymy hiipii nyt suun ympärille johon
vaikean ja vaivalloisen retken aikana on painunut syvä, surumielinen
juova.

— Mitä sanonevatkaan siellä pojat! Kaksikymmentäviisituhatta kivääriä
on siinä jo aluksi näille seuduille, pohjoisemmassa on ennen tuo tuja
ja lisää tulee, kun joutuu. Niillä sitä vielä tehdään puhdasta! — Ei
sitä sentään tyhjään kärsitty, ei tyhjän vuoksi nähty vilua ja nälkää.
Jokohan käsittävät kotona miksi lähdettiin? - Johan toki kun näkevät
nämä tuomiset. Kalliita ovat nyt Suomelle nämä lastit. Ei niiden arvoa
kullassa arvata. — Voi sentään, kuinka ihanalle tuntuukaan taistella
oman maansa vapauden puolesta. Kunpa joutuisi pian se päivä! Kunpa
olisimme täällä jo kaikki ja saataisiin alottaa heti!

Hän alkoi astella kiivaasti kannella. Nuori pohjolaisveri kuumeni ja
sormet pusertuivat lujasti vyössä riippuvan mauserin ympärille.

Mutta samassa hän asettui ja hymähti malttamattomuudelleen jatkaen
ajatuksiaan.

— Kun kerran tähän saakka on jaksettu odottaa ja kestetty silloinkin,
kun toiveet tuntuivat horjuvan, niin tottahan nyt, kun ollaan täällä
asti.

Hän nosti taas kiikarin, katseli kauvan ja yhä kasvavalla
jännityksellä, riensi sitte alas hyttiin toverinsa luo ja toi hänet
muassaan kannelle. -Näetkö tummaa juovaa etäisyydessä?

— Näenhän minä.

— Se on Suomen ranta! _Suomen,_ kotimaan, pyhän maan rantakalliot!

Hänen äänensä värisi, hänen sydämensä löi rajusti, hän ravisti
ystäväänsä käsivarresta.

— Miksi et iloitse? — Oletko sinä oikein hereillä? — Etkö käsitä
että kohta astutaan kotomaan mantereelle. Pian varmaankin näkyvät
vastaantulevat moottorit. Me pääsemme kaivattuun, luvattuun maahamme. —
Olavi, mikä sinun on?

— Luvattuun maahan, pyhään maahan, — kertasi Olavi Joukon sanoja, mutta
hänen kasvojensa jäykkyys ei sulanut ja noiden älykkäiden silmien
teräskylmä katse ei hituistakaan lämmennyt. Koko tuo lyhyt jäntevä
vartalo, sekä nuo kasvot, jotka nuoresta iästään huolimatta osoittivat
kypsynyttä miehuutta, todistivat raudanlujaa tahtoa ja nopeata
päättämiskykyä.

— On kuin olisi ilmakin jo toisenlainen, on kuin tuulikin suomea
puhuisi, on kuin näkisin siskoni nuoren aitan portailla istumassa,
puheli Jouko puoleksi itsekseen. Hän oli kuin hurmaannuksissa, kuin
uneksisi hän ihanaa unta.

— Sain Saksasta lähtiessäni kuulla kotipuolen asioita — alotti Olavi
äänellä, joka karkoitti unelmat. Täällä etelässä ovat jo punaryssät
toisin paikoin mellastaneet. Isäni kuuluvat surmanneen ja veljeni.
Kotini on ryöstetty puhtaaksi ja nuorimman veljeni ovat Helsingin
edustalla silponeet palasiksi.

Hän kertoi sen tyyneesti äänen värähtämättä.

— Etkä ennen ole minullekaan ilmoittanut!

— Enhän olisi nytkään, mutta kun puhuit pyhästä maasta.

— Niin tahdoit valmistaa minua mahdollisuuksien varalle. — Mutta jos on
totta mitä kotoasi kertovat niin...

— Silloin minä totisesti kostan heidän kuolemansa. Kymmenen, ei,
kaksikymmentä heistä jokaisesta ja sitte, sitte käyköön minun kuinka
tahansa.

Silmissä välkähti tuima viha, käsivarret jännittyivät ja piirteet
kasvoilla terästyivät.

— Kas siinä oikea sotilas! — ajatteli Jouko.

— Sinullahan on sisar siellä kotona — sanoi Olavi hetken kuluttua,
nostaen kiikarinsa ja katsellen sinne mistä mustanharmaa maa kohosi
mouruavan meren sylistä.

— Lähikaupunkiin jäi, kun lähdin.

— Vai jäi kaupunkiin, — sanoi hän vaan ja sitte he olivat taaskin
vaiti, mutta Joukosta tuntui, kuin olisi tuo ystävän terävän älykäs
katse tunkeutunut läpi tuntemattoman ja lukenut sieltä asioita, joita
ei halunnut ilmoittaa. Hetkellinen levottomuus nousi hänen mielessään
mutta se tukahtui pian.

— Eihän toki sentään! Eihän se minun sisareni.

       *       *       *       *       *

Odotettuja vastaantulijoita ei kuulunutkaan, vaikka useita vuorokausia
oli kulunut. Päiviksi olivat he ajaneet Ruotsin vesille, yöksi
lähestyneet Suomen rantaa, mutta moottoreita ei vaan kuulunut.

Saksalainen kapteeni tuskastui tähän luovimiseen. Jääkärit pyytelivät
hartaasti, että mentäisiin pohjoiseen, jossa varmasti saataisiin maihin
kallis lasti, mutta saksalainen oli taipumaton lähtemään.

— Reitti on minulle outo ja vaaralliset vedet. Kumman valitsette:
veneessä maihin, tai takaisin Saksaan.

Raskas oli jääkäreille tämä päivä. Iltahämyssä laskivat he veneessä
autiolle rannalle ja seurasivat etenevän höyrylaivan savua, joka
kuljetti tuon kalliin lastin takaisin Saksaan.

Yö läheni, ilma kylmeni ja kosteissa vaatteissa pyrki vilu ruumista
värisyttämään. Oli päästävä yöksi ihmisten ilmoille.

Kauvan talottomia taipaleita samoiltuaan tulivat he vihdoin kylään,
jossa kaksitellen yösijaa etsivät.

Jouko ja Olavi tulivat siistiin, varakkaan näköiseen taloon ja astuivat
reippaasti tupaan. -Suloiselle tuntui huoneen lämpö sellaisen matkan
jälkeen, ihanammalle kumminkin suomenkieli, joka hiveli matkalaistemme
korvaa. Olisi tehnyt mieli ihan ilmaista iloaan, kertoa terveiset
vieraalta maalta.

Mutta pöydän päässä illastava isäntä luo epäluuloisen katseen
tulijoihin ja emäntä kalsusti kysäisee, mikä vierailla asiana ja sen
kuultuaan neuvottelee isännän kanssa kauvan; epäillään, arvellaan,
välillä jo toiseen taloonkin neuvotaan, mutta lopuksi hiukan heltyvät:

— Jos tahdotte nukkua tuolla saunan lauteilla.

Sinne johdettiin nyt matkamiehet, jotka halusivat mitä pikemmin päästä
levolle. Talonväen kylmä, epäilevä kohtelu vei mielet auttamattomasti
masennuksiin ja uuvutti jo ennestään väsyneet voimat.

Länsisuomalaisen talonpojan kylmän saunan lauteilla lepäsivät nyt
jääkärimme oljilla vierekkäin, ollakseen toisilleen lämpimiksi. Kiukaan
kulmalla paloi pienenä tuikkuna savuava öljylamppu.

Mieli oli pojilla raskas. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka ruumista
raukaisi pitkä, myrskyinen merimatka.

Aatos kulki kumpaisellakin samoja teitä, sydäntä kirveli menetetty
aselähetys sekä kylmä, epäluuloinen vastaanotto omassa, kaivatussa
kotimaassa.

Piirteet Olavin suun ympärillä lujittuivat ja huulet pusertuivat
tiukasti yhteen.

— Että se isäntä saattoi sillälailla katsella! "On nykyisin liikkeellä
kansaa kaikenlaatuista, emme tapaa pitää täällä kulkijoille
kortteeria", oli hän sanonut.

Heitä oli puhuteltu kuin maata kiertäviä huligaaneja.

— Olisi sen sentään luullut arvaavan mitä väkeä me olemme. Jo noista
marista vaatteistakin näkyy, että miehet meren takaa tulevat — puhelee
Jouko.

— Kenties olivat niitä ryssäin ystäviä nämäkin, kuuluuhan niitä täällä
olevan joka säädystä. Hyvä, jos eivät toimita meitä niiden käsiin.

— Silloin katsomme ainakin sen, että antaudumme niin kalliista kuin
suinkin.

Sauna oli kylmä, vaatteet paitaa myöten kosteat ja nälkäkin ahdisteli.
— Eivät viitsineet vaivata vastahakoista talonväkeä, omia eväitä
söivät, sen vähän, minkä laivassa olivat taskuunsa ottaneet. — Joukon
herkkä mieli sai lohduttoman tunteen. Oltiinhan ensimmäistä iltaa
rakkaassa kotimaassa, jonka muisto oli aina jääkärien mieliä kovina
hetkinä elvyttänyt. — Kuinka hyvälle tuntuikaan kuullessa heidän
puhettaan!

Olisi tehnyt mieli syleillä ensimmäistä suomea puhuvaa naista. Eihän
sitä kieltä ollut _naisen_ suusta kuultu, siitä kun kotimaasta
lähdettiin.

Niin toisenlaiseksi oli hän kuvitellut sitä _ensimmäistä_ iltaa. —
Miten kylmää ja jäykkää on tämä kansa! Miten hidasta ja vastahakoista
omaa itseänsäkin auttamaan! Olihan aselähetyksestäkin ilmoitettu, mutta
kun ankarien ilmojen tähden ei määräpäivänä perille päästy, ei kukaan
vastaan vaivautunut. Takaisin sai palata!

Sydäntä kirveli karvas pettymys ja silmään kihosi kyynel.

— Mitä? Oletko sinä jääkäri Jouko Toivonen! Silmät kyynelissä! —
huudahti vierellä toveri nousten istuvilleen. — En nähnyt silmissäsi
kyyneleitä silloin, kun hiihtäen Suomen rannasta lähdimme, kun pureva
viima Pohjanlahden aukioilla palellutti pojilta posket, korvat ja
nenät, kun yksi tovereista liiallisen rasituksen tähden menetti
järkensä ja söi omaa kättään. En nähnyt sinun itkevän "Kohtalon
metsässä", enkä "rummutusyönä" jonka hirveä räiske vieläkin soi
toisinaan korvissani ja jolloin omassa joukossammekin havaittiin olevan
ryssän palkattuja kätyreitä.

Eivät kostuneet silmät silloinkaan, kun ravinnon puute oli kovin, kun
nuo kaksi toveria ampuivat itsensä ainaisen, kalvavan nälän tunteen
pakoittamana. — Meidän täytyy tappaa tunteet, meidän täytyy kestää
kaikki! — Ei ollut aseiden menetys vielä viimeinen vastus, eikä tämä
länsisuomalainen talonpoika ainoa, joka kohtelee meitä näin. Se on vaan
todistuksena siitä, että meidän menettelyämme ei monet tässä maassa
vieläkään ymmärrä.

— Sen tiedän, mutta kun me tätä hetkeä niin odotimme ja tänne niin
kovin ikävöimme.

— Pyhään maahan, luvattuun maahan, — kertasi Olavi ystävänsä sanoja,
mutta ääni ilmaisi niin paljon siellä sisässä piilevää tuskaa.




X.


Vanja ei ollut käynyt Annin luona kokonaiseen viikkoon, eikä tyttö
käsittänyt syytä hänen poissa oloonsa.

Joskus kuvittelee hän Vanjushkan makaavan sairaana kasarmilla. Hän itse
tahtoisi olla vierellä, auttaa ja hoivata, hän hänet hoitaisi paremmin
kuin kukaan.

— Kuinka hän siellä kaipaakaan omaa Annushkaansa! — — Voi, tulisinhan
luoksesi, tulisin tokikin, jos tietäisin, missä olet. — Laittaisit
sanan, panisit pienen kirjelipun! — puheli hän ajatuksissaan
kaivatulleen.

"Joko Vanja on mennyt? — On niillä nyt lupa palata kotomaahansa" — oli
Sanni tässä hiljan tavattaessa sanonut.

— Olisiko kenties? — ei, mahdotonta! eihän _hän_ sillä lailla lähde.
— Hän tulee, tulee varmasti, kun joutuu — ja tyttö päätti olla
rauhallinen ja vielä odottaa.

Mutta kun ilta joutui, tuli taaskin niin paha ja levoton olla. Hän puki
päälleen ja lähti asemalle.

Oli iltajunan lähtöaika.

Joitakin upseereja ja sotilaita näkyi lähtöpuuhissa. Heillä oli
runsaasti saattajia, soittokunta ja joukko kyynelsilmäisiä tyttöjä.

Asemasillalla seisoi mustatukkainen, solakkavartinen sotilas vilkkain
elein keskustellen tummahapsisen tytön kanssa, joka itki lohduttomasti.

Hän lähestyi heitä hiukan, mutta pysähtyi äkkiä kuin salaman lyömänä. —
Uneksikohan hän? Saattoiko tämä olla mahdollista!

Tyttö vaikeroi nyyhkyttäen:

— Voi. Vanja. — Älä jätä! Ota mukaasi, vaikka minne veisit. Vanhusteni
luo en tohdi mennä, enkä tiedä minne joudun. Tahtoisin kuolla luonasi,
sillä elää sinun mentyäsi en voi. — Etkö sääli minua nyt, olithan ennen
niin hyvä ja hellä.

Anni olisi tahtonut rientää pois, juosta tiehensä tätä kuulemasta,
mutta hän oli kuin paikalleen kivettynyt.

Mies teki kärsimättömän liikkeen, puhui hiljaa ja nopeasti. Hänen
sanojaan ei Anni kuullut, mutta näki, miten hän katseli sivuilleen
kuin peläten heidän tulevan huomion esineeksi, mutta nainen näytti
unohtaneen kaiken muun, koko ympäristönsä, ja hänen kuvaamaton tuskansa
herätti Annissa syvää myötätuntoa.

— Oh, älä itke, tuhma tyttö! Minkä minä sille mahdan, että niin on,
kuin on? Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt, teitä on paljon!

Hän kääntyi hänestä pois, huoraasi samassa Annin, ilostui ja tuli käsi
ojossa tervehtimään. Mutta Anni ei liikahtanut, eikä ottanut vastaan
ojennettua kättä.

— Matruusin morsian — sanoi Vanja viitaten äsken puhuttelemaansa
naista. — Se lähti eilen, tyttö kovin itkee, koetin lohduttaa.

— Sinä, Anni, olet hyvä tyttö, parempi kuin muut. Sinä et itke, vaikka
Vanjushka lähtee. Mitä siinä on suremista. — Sinulla oli hauskaa,
minulla oli hauskaa. Minä menen kotimaahani, sinä jäät kotimaahasi.
Molempien on hyvä, niinhän, Anni.

Hän koetti ottaa tytön käden omaansa, mutta tämä säikähti hänen
kosketustaan ja inhoten veti kätensä taakseen.

Juna teki lähtöä. Ihmiset kiiruhtivat vaunuihin ja junailian pillistä
puhaltui pitkä, kimakka vihellys.

— Hyvästi Anni ja kiitos — olit minulle rakkaampi kuin kukaan muu.

Torvista kajahti tuttu "Moskovan marssi", vaunut kolahtelivat, pyörät
liikahtivat ja juna oli liikkeellä.

Tummahapsinen tyttö päästi sydäntäsärkevän huudon ja nosti molemmat
kätensä vaunua kohti, jonka sillalla seisoi Ivana Ivanovitsh huulillaan
hiukan ivallinen hymy.

Mutta ihmiset säikähtivät hätähuutoa luullen jonkun joutuneen pyörien
alle.

Juna oli häipynyt näkyvistä ja viimeinen huminakin laannut kuulumasta.
Anni ei huomannut miten soitto taukosi ja asemasilta tyhjeni. Hän
nojasi pylvääseen ja katseli mustaan etäisyyteen, jonne juna oli
kadonnut näkyvistä, ja hänen silmissään oli outo kiilto.

— Saatte poistua täältä, ovet suljetaan ja valot sammutetaan — kuuli
hän jonkun sanovan, ja hetkistä myöhemmin kuljeksi hän pitkin autioita
katuja aikoen asuntoonsa.

Hän käveli katuja ristiin rastiin, kulki yhtä ylös, toista alas,
saamatta lopuksi selvää, missä oli. Hän seisahti ja koetti miettiä
ja tunnustella paikkaa, mutta aivoissa ei tuntunut olevan yhtä
ainoata selvää ajatusta. Otsaa poltti ja suuta kuivasi. Hän otti
katuvierustalta lunta, jolla hieroi polttavaa otsaansa ja kostutti
kuivaa suutaan.

— Nytkö se sitten tulee, jota olen pelännyt? Hyvä Jumala! Pitääkö minun
menettää järkeni? Kunhan vaan löytäisin asuntooni!




XI.


Kun Anni heräsi huoneessaan, oli jo valoisa päivä. Mutta hän ei
tahtonut palata todellisuuteen, vaan käänsi selkänsä akkunaan päin,
nukkui taaskin — ja kun hän jonkun ajan perästä avasi silmänsä, oli jo
iltahämärä.

Seuraavana aamuna luuli hän jo jaksavansa työhön, mutta katseltuaan
kadulle huomasi hän, että olikin pyhäpäivä.

Annin oli siis pysyttävä kotona ja pakostakin selviteltävä ajatustensa
sekava vyyhti.

Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja naurahti katkerasti. — Siellä
sisällä oli kaiverrettuna Vanjan nimikirjaimet ja aika.

Muistui niin elävästi mieleen ilta, jolloin hän oli sen sormeensa
ottanut, miten Vanjushka itkien hänen eteensä polvistuneena oli häntä
omakseen pyydellyt ja kuinka hän tuon vakavan lupauksen antoi —
lupauksen, joka _hänen_ mielestään oli sitova ja pyhä.

— Eikä toinen muuta kuin ilveili! — Samat temput tehtiin kenties aivan
samoina päivinä toiselle, samat kyyneleet vuodatettiin sille toiselle,
ehkäpä vielä kolmannellekin — ja minä uskoin!

— _Ryssähän se oli, mikäs muu, olisihan se pitänyt tietää!_

"Et sinä ole ainoa, jonka niin on käynyt; teitä on paljon".

— Onko se sillä sen helpompaa?

Entä tästälähin? — Pitääkö minun nyt jatkaa tästä eteenpäin, mennä
aamulla tehtaaseen, palata illalla, karttaa ihmisten katseita ja kantaa
ainaista häpeää.

Ei vaikka...

Siitä täytyy tulla loppu, vaikka millä tavalla. _Semmoista_ elämää en
saata elää, se ei ole elämisen arvoista.

Eihän kukaan kaipaa, jos poistun, tuskin omaisetkaan itkevät, kun
kuolleeksi kuulevat; häpeää heille vaan minusta on.

Synkät ajatukset tulivat kuin mustat turman linnut tuhoa ennustaen,
mutta hän melkein hekkumoi niiden kaameudessa.

— Sen täytyy tapahtua! — sen _täytyy_ — sanoi hän puoliääneen
itselleen. Se rauhoitti ja tyynnytti hiukan. Mutta hänen sydämensä oli
musta kuin yö. — Ei muuta lohdutusta kuin kaiken loppu ja pysähdys,
ikuinen, syvä hiljaisuus.

— Ja sitte? — Niin, sitä ei saattanut ajatella. Onko _siellä_ mitään? —
Toiset sanovat on, toiset ei, — mistä minä tiedän.

— Joka tapauksessa minun täytyy. _Inhoan_ itseäni.

Ja epätoivo ja ahdistus valtasivat hänen sielunsa kuin suuri tuhotulva.
Hän tunsi sen tulevan, kuuli korvissaan sen uhkaavan kohinan, eikä
löytänyt pelastuksen tietä. Hätä ja kauhistus kasvoivat ja hän kätki
päänsä pielukseen kuin piiloutuakseen surmaa uhkaavalta hirviöltä.

— Onko kuolema näin kauhea? — —

       *       *       *       *       *

Ovelle koputettiin, ensin hiljaa, sitten kovemmin ja, kun vastausta
ei kuulunut, lennähti se auki ja sisään astui pitkä, vaaleaverinen
nuorukainen, yllään tummanharmaa sinellintapainen sarkatakki, kaulassa
pehmeä villahuivi ja jaloissa sirotekoiset saappaat.

Mies oli huoneen haltijattarelle vanha tuttu.

Ryhti oli hänellä uljas ja liikkeet ripeät. Niihin oli tullut
joustavuutta ja notkeutta. Kasvot olivat laihtuneet, mutta piirteet
miehistyneet. Vain silmissä näkyi tuo entinen, melkein lapsellisen
avomielinen, hyväntahtoinen ilme, joka oli hänelle ominainen.

Anni purskahti itkuun ja riensi kaivatun veljensä syliin.




XII.


Kauvan hän itki; ja kyynelten virratessa hänen tuskansa lievenivät. Hän
ymmärsi, että veli oli tullut auttajana, pelastajana, että hän ei jätä
häntä yksin tähän suureen, ahdistavaan pimeyteen.

Jouko silitti hellästi sisarensa kellertävää tukkaa ja antoi hänen
häiritsemättä purkaa sydämensä tuskan, jonka olemassa olon hän aavisti,
vaan jonka syytä ei tuntenut.

Siinä he sitte istuivat, iltahämyssä, vuoteen reunalla, käsikädessä,
aivan kuin lapsina ennen, jolloin Annia pimeässä peloitti.

— En olisi sinua tuntenut vaikka vastaani olisit tullut, niin olet
laihtunut ja muuttunut.

— Samoin sinä.

— Mutta minä olen reipas ja voimakas ja niin iloinen nyt, tänne
kotipuolelle päästyäni. Tahtoisin nähdä miltä näytät, kun hymyilet,
lienet sen taidon jo unohtanut. Mutta anna minulle jotain syötävää, jos
sattuu olemaan.

Läikähti se aina toisinaan tytön mieleen: entä jos hän saa sen tietää?
— Minun pitää se vielä kerran tunnustaa — niin kerran, mutta ei vielä,
muuten hän jättää minut, ja silloin en jaksa.

— Kerrohan nyt matkastasi jotakin — hän sanoi haihduttaakseen äskeisiä
ajatuksiaan.

— Paljon sitä onkin kerrottavaa, mutta ne säästämme toiseen kertaan. Ei
nyt ole aikaa tarinoimiseen, meitä odottavat täällä tärkeät tehtävät,
kuten tietänet. Vähän on minulla aikaa olla kanssasi, mutta pistäydyn
kumminkin niin usein kuin voin.

— Sampalta kuulin vähäsen niistä asioista, hän kävi täällä hiljattain,
sanoi sinun piakkoin kotia palaavan.

— Vai kävi Samppa. Teillä ovat siis entiset ystävälliset välinne,
ja minä kun pelkäsin joskus, kun kuulin kerrottavan Suomen naisten
häpeästä, että jos sinäkin niihin ryssiin sekaannut, ajattelin, että
kunpa se ainut sisareni sentään säilyisi.

Anni sytytteli tulta uuniin ja oli selin veljeensä, mutta hänen kätensä
vapisivat ja tulitikku toisensa perästä sammui, mutta hän pakoitti
äänensä tyyneeksi ja sanoi:

— Eikö sinulla ollut ikävä kotiin, etkö koskaan katunut sinne lähtöäsi?

En olisi lähtenytkään, ellen olisi ollut vakuutettu siitä, että meidän
täytyi, että se oli minunkin velvollisuuteni. Tuntui kyllä vaikealta
jättää isä yksin vanhoilla päivillään töitten ääreen, joissa meille
kahdellekin oli ennen ollut kylliksi, mutta kumminkin minä tunsin, että
olin menetellyt sittenkin oikein.

Ei siellä muuten ollut aikaakaan ikävöimiseen. Eikä siellä miestä
hemmoteltu. Kuri oli ankara ja työ rasittavaa, mutta me pidimme aina
reipasta mieltä. Oli meillä laulun pätkä, jota hyräiltiin, kun koti
liiaksi mieleen muistui.

    "Suuret herrat Pietarissa
    näkee pahaa unta,
    ett' Venäjä on _rajamaa_
    ja Suomi _valtakunta_."

Se muistutti päämäärää, jota olimme lähteneet tavoittamaan, jonka
saavuttamiseksi kannatti jotain kestää. — Eikö niin, Anni?

Tyttö oli noussut. Hänen silmänsä loistivat ja äsken kalpeilla poskilla
heloitti puna. Hän loi veljeensä katseen, jossa paloi ihmeellinen,
hurja innostus.

— Kannattipa kyllä! — Minäkin tahdon tehdä jotakin, — minun _täytyy._
Kuule, älä kiellä! Anna minulle tehtävä!

Hänen muotonsa sekä sanojensa kiihkeys ensin ihmetytti Joukoa. Mistä se
tuli näin yht’äkkiä — mutta hän muisti omaa ensimmäistä innostustaan,
jolloin hän ikäänkuin sisästäpäin kuuli sen hiljaisen kutsun, joka
hänen sielussaan sytytti sellaisen palon, että ei mikään maailman mahti
olisi häntä estänyt nousemasta suksille määrättynä yönä. — Ehkäpä se
Annikin tunsi nyt samoin.

— Hyvä on — sanoi hän, tarvitaan sinuakin, osaat keittää ja ommella.
Työtä tulee kylliksi naisillekin.

— En minä sellaista tarkoittanut. Tahdon olla kuumimpana hetkenä siellä
missä sinäkin, kenties voit käyttää minua johonkin — minä, näetkös, en
ollenkaan pelkää kuolla.

Ihmetyksellä ja ihastuksella katseli jääkäri sorjaa sisartaan. — Eikö
sinusta olisi sentään sääli jättää elämää noin nuorena?

— Ei ollenkaan, jos pikkuisenkaan voin hyödyttää asiaa, jonka tähden
muutkin henkensä uskaltavat, muut, joilla kenties on elämässä enemmän
iloja kuin minulla. — Oli hyvä kun tulit. - Täällä minä juuri istuin ja
mietin sitä alennusta ja häpeää mihin me täällä olemme viime vuosien
aikana joutuneet. — Nyt käsitän selvästi, että meidän täytyy se
_poistaa_, ennenkuin kaikki on hukassa.

— Sinä siis uskot että se jaksetaan.

— Ell'ei jakseta, niin kuollaan sitte.

— Mutta minä vakuutan sinulle, että se tapahtuu, vaikka se vaatiikin
uhrinsa.

— Uhrinsa se vaatii tämäkin, sanoo tyttö synkästi huoahtaen.

— Mutta me emme nyt kysele sitä, mikä on mennyt ja mitä on vielä
menevä. Me karkoitamme ryssät sinne, mistä ovat tulleetkin ja
varoitamme ankarasti heitä vasta astumasta tämän maan rajojen
sisäpuolelle.

— Ja niille, jotka elävät jälkeemme, koittavat onnellisemmat päivät
kuin meille.

— Kenties meillekin.

Anni kääntyi pois. Ei hänellä, koskaan enää ollut onnea odotettavissa.
Se mikä oli ollut, ei enää olemattomaksi voinut muuttua. Mielellään
hän nostaisi kuoleman arvan, kunhan ei tarvinnut tyhjänpäiten ketään
hyödyttämättä elämästä luopua, paetakseen entisyyden häpeää.

— Otathan minut mukaasi — sanoi hän taas katsoen niin pyytävästi
Joukoon.

— Ihanko sinä tappeluun tarkoitat?

— Niin.

— Mutta kuinka sinä, tyttö, sinne, eihän se ole leikkiä, ymmärrätkö?

— On semmoista ennenkin tapahtunut, että naiset miehen puvussa ovat
mukana taistelussa. Sinun täytyy opettaa minua vähäsen.

— Mitä luulisit vanhusten sanovan minulle, jos kaatuisit. Siitä
syyttäisivät he minua, en tahdo kuolemaasi vastuulleni.

— Sano heille, että ellet sinä olisi ottanut, olisin mennyt sinne
kumminkin ja tullut ammutuksi. Sano heille terveiset, että minä sinne
tahdoin päästä, ja että teen minkä tahdon, sen he kyllä muistavat.

— Sinä siis pysyt siinä.

— Olen sen päättänyt.

— Onpa siinä vaan tyttöä — ajatteli veli, mutta Anni arvasi hänen
ajatuksensa ja huokasi: — Kunpa saisin olla suora ja kertoa kaiken,
mutta ei, ei vielä!

— Entä nuo sinun palmikkosi?

— Poikki juuresta. Antaa niiden mennä!

— Pane talteen, saa joskus muistella mitä varten ne leikattiin.

— Voit tallettaa ne, jos tahdot. Muuta perintöä ei minulla olekkaan
jättää veljelleni.

— Puhut, kuin kuuluisit johonkin kuoleman pataljoonaan.

— Niin minä kuulunkin, ajatteli tyttö.

— Minä muistelin tässä, — alotti Jouko hetken vaitiolon jälkeen —
miten me lapsina viskelimme kiviä aitan luukusta sisälle. Sinä heitit
hyvin, kätesi oli tarkka ja heittosi osui. - Ajattelin, että jos me
nyt heittäisimme toisenlaisia kiviä kasarmin ikkunoista sisälle.
Ampumaan on sinun vaikeampi oppia näin äkkiä, eikä ole tilaisuutta
minkäänlaiseen harjoitteluun. Tutustutan sinut käsikranaatin käyttöön,
ja sitte saat näyttää mihin kykenet. Toimitan kyllä sinut suojaan,
ett’et vahingoitu, jos alat kauhistua outoa musiikkia.

— Sittepähän näet, pakenenko.

— Älä uhmaile, totiseksi se vetää ensi kerralla, mutta siihenkin tottuu
ja lopuksi viehättyy niin, että ihanalle kuulostaa surman soitto, ei
välitä, vaikka aina kuuntelisi. Elämä tasoittaa kaikki, niin että
äärimmäisessä tuskassakin on jonkunlaista nautintoa ja kauheimmassakin
tilanteessa saattaa joskus olla suurikin viehätys.

Niin puheli mietteissään nuori sotilas ja sisar ajatuksissaan jatkoi: —
Ja suurin riemu tuo tullessaan suurimman tuskan.




XIII.


Anni pitää tavallisia iltaharjoituksiaan tyhjän käsikranaatin varrella
lukitun oven takana, tehden määrätyt liikkeet ja laskien veljen
opettamat saksankieliset laskusanat.

Ovelle koputettiin.

Anni kätki oudon lelunsa nopeasti vuoteeseensa patjan alle.

Tulija olikin Jouko ja Anni näki jo hänen kasvoistaan, että jotakin oli
nyt tulossa.

— Ole valmiina ensi yönä, niin että merkin saatuasi olet heti kadulla.
Ei minulla ole silloin aikaa minuuttiakaan varrota. — Ymmärräthän?

— Kyllä, — vihjauksen saatuani olen heti vierelläsi.

— Vielä yksi asia. — En ole sinulle silloin lähempi kuin muillekaan.
Et saa lausua ainuttakaan sanaa, et kysyä, etkä epäillä, vaan teet
täsmällisesti mitä käsken ja tottelet ehdottomasti.

— Kyllä, herra upseeri! — sanoi Anni kunniaa tehden.

— Veitikka! — Pojaksi sinun olisi pitänyt syntyä, koska omaat
tuommoisen sota-innon. — Mutta, eipä tiedä sitä vielä kehua, ehkä se
sittenkin laimenee, kun tosi tulee.

— Sittepä nähdään.

Anni näytti iloiselta ja virkeältä. Jouko huomasi hänen viime aikoina
päivä päivältä toipuneen, aivan kuin lähenevien tapausten tieto olisi
puhaltanut häneen uutta elämää.

Kiireellä antoi hän sisarelleen vielä viimeiset ohjeet, jätti hänelle
hankkimansa puvun ja valkean nauhan, joka tämän tuli kiinnittää
vasemman käsivartensa ympäri. — Sitte lähti hän tulisella kiireellä
muihin toimiinsa.

Anni katsoi kelloon. Vielä oli aikaa useita tunteja puoleenyöhön
mennessä, joten hyvin ehtii myöhemmälläkin tehdä pienet valmistelut.
Nyt olivat lapset hyvästeltävät.

       *       *       *       *       *

Taas nousi hän tuttuja rappusia kolmanteen kerrokseen, kerraten
mielessään tapahtumat, jotka sillä välin olivat aiheuttaneet hänen
elämässään niin suuret muutokset. — Voi, kunpa olisi, niinkuin oli
puoli vuotta takaperin!

Palvelia aukaisi keittiön oven.

— Joko lapset nukkuvat?

— Taimi nukkuu, toiset vielä valvovat vuoteissaan.

— Anna minun niitä pikimältään nähdä.

Iso oli lapsilla ilo, kun Anni taas istui heidän pikku vuoteittensa
välissä.

— Sinun on tultava meille takaisin, emme tahdo Elliä, tahdomme sinut,
joka olet meidän oma — sanoi Osmo.

— Tulekkin jo huomenna, heti aamulla ja tuo korisikin tuohon nurkkaan,
missä se oli, en minä enää nouse sen kannelle, että ei säry, — puheli
hänen kättään hyväillen Maija.

Ja se se oli heille ainoa, Nanni takaisin kotiin, siinä oli kaikki,
mitä heidän mieliinsä mahtui, ja he katsoivat häneen unenraukeilla
silmillään ja pyytelemistään pyytelivät, kunnes hän heitä
rauhoittaakseen lupasi tulla takaisin.

Ovet olivat auki ja ruokailuhuoneesta kuului rouva Vuorelan ja jonkun
toisen naishenkilön keskustelu.

— Vai niin, että häntä nyt odotetaan kotia palaavaksi. Minä melkein
saattaisin vaikka kadehtia sinua. Sellainen poika!

Anni ei olisi tahtonut kuunnella, mutta aihe, josta he puhelivat, oli
tällä hetkellä vastustamattoman mielenkiintoinen.

— Mutta et varmaankaan silloin olisi kadehtinut, kun hän täältä lähti.
— En koskaan silloin tavannut ihmistä, joka olisi siinä uhrautumisessa
nähnyt mitään hyvää. — Sinne meni, sanottiin — eikö silläkään nyt ollut
parempaa tehtävää? Siinä olet yksin saanut ponnistella, suuren perheen
elättäjänä, ja nyt kun vanhimmasta vähäsen jo avun toivoa, niin sinne
meni, opintonsa keskeytti ja sille tielleen varmaan jää, Kuka sen
tietää, palaako koskaan — sanottiin.

Tämä sentään oli vielä suopeampaa puhetta, siinä vivahti vähäsen
osanottoakin, mutta entä kun sanottiin: — Että sinunkin pojastasi piti
tulla isänmaan petturi ja kavaltaja! — Etpä usko, miten se sentään
minun sydäntäni leikkasi.

— Voi sentään, tietäähän sen.

— Ja ajatteles niitä tunteita sinä talviaamuna, jolloin me yhdessä
ajoimme niihin hiihtokilpailuihin I:n saarelle.

— Mitenkäs se taas olikaan? Nehän vetivät ryssiä nenästä.

— Niin, siellä pantiin toimeen hiihtokilpailut, kuten tavallista. Kylän
väki oli kerääntynyt tilaisuuteen, johon osanottajia oli tullut sekä
kaupungista, että maaseudulta. Ryssätkin olivat saapuneet paikalle, kai
omaksi huvikseen, jollei ehkä varmemmaksi vakuudeksi, että ei mitään
"laitonta" tapahtuisi. — Olin mukana jäällä, enkä unohda sitä syvää
vakavuutta, joka asui suksilla seisovien nuorukaisten kasvoilla, näytti
kuin jokainen heistä olisi täydelleen käsittänyt, miten suuri ja pyhä
oli se tehtävä, jota varten he olivat pitkälle matkalle varustautuneet.
— Reino loi minuun vielä kerran rohkaisevan katseen, ja minä näin nyt
hänessä varttuneen miehen, tuossa poikasessa, jota olin vielä puoleksi
lapsena pitänyt.

Merkki annettiin, sukset pakkaslumessa ulvahtivat ja hurjaa vauhtia
syöksyivät pojat eteenpäin lumen paksuna ryöppynä kiirisiskellessä
heidän kintereillään. — Sinne painuivat, kohti kaukaista länttä, yhä
edeten ja pieneten katsojain silmissä. Ryssät nostivat jo kiikarinsa
ihmetellen sitä nopeaa etenemistä.

Matka oli määrätty tavallista pitemmäksi, en muista moneksiko
kilometriksi. — Me seisoimme rannalla odotellen palaavia, ja kyläläiset
salaa jo toisilleen myhäilivät. Minua puistatti vilu, olin kuin
puoleksi kuumeessa. Sopertelin hiljaa rukousta, toistin mielessäni
lakkaamatta ajatusta: He menivät nostaakseen, vapauttaakseen tämän
kansan orjuudesta ja alennuksen tilasta — mutta nämä sanat, joista
ennen olin lämmennyt, tuntuivat nyt voimattomille tänä vaikeana
eronhetkenä. Minua jäyti kylmä, joka tuntui tunkeutuvan sieluuni
saakka; minun täytyi pistäytyä lämmittelemään lähimpään mökkiin.
Lopputapahtumista sitte kuulin, kerrottiin, miten pitkien aikojen
perästä tuli takaisin ensimmäinen, toinen ja vihdoin kolmas ja
neljäskin, miten rannalla olijat yhä odottelivat myöhäiseen
iltahämärään ja miten ryssät lopuksi yskän ymmärsivät, vaikkakin liian
myöhään. Saaristolaiset laskettelivat sukkeluuksia ja naureskelivat
ryssäin vahingolle, mutta raskain mielin palasin minä kaupunkiin
tyhjälle tuntuvaan kotiini. En. kumminkaan kertaakaan katunut, että hän
meni, vaikka ero olikin ylen raskas.

       *       *       *       *       *

Lapset nukkuivat jo sikeästi. Pikku Maijan käsi lepäsi vieläkin Annin
kädessä, jota hänen vieno hengityksensä hyväili.

Keskustelu sisällä alkoi uudelleen.

— Nyt on sensijaan ilosi moninkertainen.

— Olisihan se, kunhan nyt vaan sen päivän näkisi.

— Saatko edes valkoista leipää leivotuksi kaukaiselle vieraallesi?

— Kyselin tässä juuri vehnäjauhoja, ja minut neuvottiin kulashin luo, —
mutta arvaatko mitä ne maksavat, — kokonaista seitsemän markkaa kilo!

— Hirveätä! — Kuulehan, ajattelin tässä juuri, kun minulla on pieni
pussillinen piiloon pantuna sitte kesästä. Saat siitä osan nyt sinäkin.

— Älä toki! Sinullahan on pikkulapsia.

— Niille jää sitte vielä. — Ei meidän sankareita liian suuremmoisesti
vastaan oteta, ei heille liikoja uhrata. Vähitellen heistä yksi ja
toinen kotiseudulleen ilmestyy, salaa, ympäristön tietämättä, samalla
tapaa kuten sieltä ennen hävisivätkin ja ikävöivät omaiset puristavat
kyynelsilmin tulijan kättä ja tulojuhlat vietetään lukittujen ovien
takana, jossa vainolaisen silmä ei näe. —

Huoneesta kuului nyyhkytystä, mutta rouva Vuorela jatkoi.

— Minusta tuntuu niin kummalliselle tänä iltana, on aivankuin
juhlanaatto, on kuin jotain suurta tänä yönä tapahtuisi.

       *       *       *       *       *

Anni hypähti ylös. — Se on totta! — sanoi hän ajatuksissaan. — Tänä
iltana on tosiaankin juhlanaatto!

Hän hyväili pikku Taimen pyöreätä poskea, silitti silkinhienoja
valkokutreja ja suuteli kevyesti valkeata otsaa.

Pienokainen käännähti, hymyili unissaan ja soperteli.

— Nannin — moma — Tuttu.

Kyyneleet vierivät Annin silmistä kostuttaen pienen, valkean pieluksen.




XIV.


Hiljainen naputus kadun tasalla olevaan ikkunaan ja nuoren jääkärin
rinnalle lennähti kaunis poikanen, jonka syvään painetun hatun alta
pistää esiin kultaiset suortuvat ja kalpeista kasvoista loistavat
kirkkaat silmät.

Hymy levisi veljen äsken niin totisille kasvoille: — Hyvä olet, mainio!

Täysikuu valaisee kirkkaasti taivaalta ja äänettömänä matkaavat vakavat
miehet kuulumattomin askelin läpi aution kaupungin, yli jäätyneen
salmen, vallatakseen saarelta ensimmäisen kasarmin. He kulkivat kuin
mustat haamut ja heidän pitkät varjonsa hiiviskelivät aavemaisina
heidän vierellään hangella.

— Annin sielun täytti suuri, juhlallinen vakavuus.

"Kun kansa kuoloon käy" — soivat korvissa sanat. Kuinka moni heistä
matkaa kuoloon tänä yönä? — Jumala, ole heidän kanssaan! — huokasi
hän, katsellen tätä ihmeellistä armeijaa, joka oli kokoonpantu
mitä erilaisimmista aineksista. Tuolla muuan tuomari, rinnallaan
hylkeennahkapieksuinen saaristolaisukko, roteva maalaisisäntä ja suuren
tukkuliikkeen johtaja astelivat vierekkäin. Oli siinä koulupoika rinnan
arvoisan lehtorinsa kanssa ja harmaahapsinen sotilas, luutnanttina
entisessä Suomen sotaväessä palvellut, kulki yhdessä nuoren
konttoriapulaisen kanssa.

Mutta heidän kaikkien kasvot puhuivat samaa kieltä, heidän sydämensä
sykkivät samaan tahtiin ja heidän vasenta käsivarttaan ympäröi valkea
nauha.

Annin vierellä kulki hinteläkasvuinen saaristolaispoika, kantaen
suurta, vanhaa hyljepyssyä, tyttö kuiskasi hänelle tilaisuuden
sattuessa:

— Eikö se ole sinulle liian raskas?

— Luuletko että olen sen kanssa ensi kertaa matkassa? — Ei! Moni norppa
jo heitti henkensä lähettämästäni luodista. — Se on isävainajani ainoa
perintö, ja uskollinen se on ystävä ollut minulle.

Anni ei jatkanut keskustelua, mutta poika alkuun päästyään edelleen
puheli.

— Tämä hetki on paras, mitä milloinkaan olen elänyt, tätä olen toivonut
jo kaksi vuotta ja jo pelkäsin, että sitä ei tulekkaan.

— Sinä halusit taisteluun ryssien kanssa?

— Kostaa minä tahdon niille! Isäni puolesta minä sen teen, se oli hänen
viimeinen pyyntönsä, kun he hänet kotoa vangikseen raahasivat.

— Mistä syystä?

— Luultavasti jonkun ilmiannosta. En vieläkään tiedä mitä pahaa hän
olisi tehnyt. Santarmit tulivat vaan ja vangitsivat, mukanaan veivät
ja me kuulimme häntä nälässä kidutetun, kunnes menetti järkensä ja
lopuksi koppiinsa hirttäytyi. — Mutta äidilleni, joka kerran hänen
vankeusaikanaan pääsi hänen luokseen, oli isä sanonut: "Muistakoon
Oskari poikani sen, että kostaa kuolemani ryssille, eikä unohda
myöskään Johannaa."

— Kuka oli Johanna?

— Isäni sisar, joka samaan aikaan, kun äitini kymmenen alaikäisen
lapsensa kanssa näki kurjuutta ja nälkää, vietti irstaisia ilojaan
ryssän varavaimona.

Anni oli vaiti ja mietti, mutta poika jatkoi vielä hiljemmin kuiskaten.

— Minusta on kuin kulkisivat vainajatkin maanpäällä tänä yönä, tuntuu
kuin kulkisi vierelläni isävainajan kelmeä haamu.

Hänen silmänsä paloivat kuin hurmahengen ja hänen laihat, luiset
sormensa puristuivat tiukasti isän kalliin perinnön ympärille.

Annia ihan puistatti. — Kostaa, oliko hän ehkä itsekkin halunnut lähteä
maksamaan vääryyttä, jota oli kärsinyt, sitä suurta alennusta, johon
niin monet olivat ryssien tähden vajonneet? — — Ei, hän ei tahtonut
mennä kuolemaan vihan uhka sydämmessään. Hän tahtoi mennä vaan siksi,
että se paha, mikä oli ollut, loppuisi, että muiden olisi senjälkeen
parempi.

Samassa hän tunsi veljen käden pitävän omaansa.

— Pikku Anni! — Peloittaako sinua?

Ja tyttö vastasi hänen käden puristukseensa lujasti ja lämpimästi.

— Olen iloinen, kun saan olla kanssasi nyt. Veli siirtyi taas toisten
luo, joille hänen oli viimeiset ohjeet kuiskailtava, mutta Annin
kasvoilla lepäsi onnellinen hymy.

"Pikku Anni" — se oli _parasta_ mitä veli hänelle lausui silloinkin,
lapsina ollessa. Hän sanoi sen vaan silloin, kun oli parhaimmillaan.
Noihin sanoihin sisältyi niin paljon rakkautta ja isonveljen
huolehtivaa hellyyttä. Ainoastaan he kaksi tunsivat noiden sanojen
pohjimmaisen merkityksen.

— Se lämmitti ja hiveli hyväilevästi hänen sydäntään. — Sitä se ei
ollut vuosikausiin sanonut, — ihme, että se sen vielä muisti!

       *       *       *       *       *

Mustat, varjomaiset olennot hiipivät kasarmin ympärille ja kätkeytyivät
nopeasti puiden ja kivien taakse. Joukon viittauksesta heittäytyi
Annikin pitkälleen äskeisen saaristolaispojan viereen, suuren
kivilohkareen suojaan.

Ryssät pitivät öisiä ilojaan juopotellen ja irstaillen, tietämättä
mitään ympärillä liikkuvista varjoista.

Kun joka mies oli paikallaan, annettiin mauserpistooleilla
yhteislaukaus.

Siellä sisällä nousi hälinä. Eräs juopunut matruusi aukasi ikkunan ja
huusi:

— Mitä tämä?

Joku piirittäjistä venäjäksi vastasi?

— Luovuttakaa aseenne ja antautukaa vangeiksemme.

Matruusi kirosi ja vastasi suomeksi:

— Me ammumme teidät viimeiseen mieheen! Mutta hän sai tuskin viimeisen
sanansa sanotuksi, kun putosi jo suinpäin ikkunasta alas.

Nuoren saaristolaisen hyljepyssystä lensi kuolettava luoti läpi hänen
kohmeloisen päänsä.

— Hyvin osasit, kuiskasi vierustoveri.

— Niin on norppaakin aina tähdättävä silmien väliin. Jos se haavoittuu
muuanne, et sitä koskaan saa käsiisi, sinne sukeltaa veden alle ja
jäiden sekaan piiloutuu.

Anni vapisi niin, että hampaat suussa tahtoivat kalista, hän ei ollut
vielä tätä ennen nähnyt kenenkään kuolevan.

Ryssät toivat ikkunoille kuularuiskunsa, joiden inhoittava rätinä
synnytti kumman, oudon, kamalan tunteen. Kuulia satoi kuin rakeita.
Niitä vinkui yli pään, rapsahteli puihin ja ympärillä olevien
rakennusten seiniin ja katoille.

Jo lauloi Joukonkin konekivääri, jota hyljepyssyjen ja mauserpistoolien
yhtämittaiset laukaukset säestivät.

Ei kuulunut enää muuta kuin hurja, keskeymätön räiske ja ristituli niin
hirmuinen, että se jo puunnutti pelonkin tunteen.

Anni ei enää ollenkaan muistanut omaa olemassaoloaan, hän seurasi vaan
tuskaisin katsein, vieläkö ryssäin kuulat lentelevät hänen rakkaan
veljensä pään ylitse, vai joko ne alkavat osua maaliinsa.

Hän alkoi nyt vasta oikein käsittää, miten tärkeitä olivat hetket,
miten täpärällä voiton mahdollisuus.

Matruusien luku kymmenkertainen, heillä hyvät aseet ja runsaat
ampumavarat, suojanaan vielä kiviset seinätkin. Piirittäjiä pieni
joukko, enimmäkseen harjaantumatonta sotatoimiin ja asevarat ylen
niukat.

— Kunpa saisi tehdä jotakin! — Kauvan se Jouko antaa minun odottaa!

Lasien helinää kuului yhtämittaa, koko kasarmilla ei ollut enää
ainuttakaan ehjää ikkunaa, ja ryssien korkealla lentelevät kuulat
särkivät laseja lähitaloista.

Henkeä pidätellen piti Anni katseensa Joukoon kiinnitettynä odottaen
merkkiä. Minuutit tuntuivat loppumattoman pitkille.

— Kunpa nyt saisi koettaa!

— Vihdoinkin. — Anni veti kranaatin vyönsä alta, ponnahti pystyyn ja
teki kuten oli opetettu.

Hän ei huomannut miten kymmenet kiväärit ikkunoilta tähtäsivät häntä,
ei kuunnellut ympärillään lentelevien kuulien surinaa, vaan laski
täsmällisesti veljen opettamat laskusanat.

Nyt se jo lensi sinne ja räjähti. — Ei yksikään kivääri lauennut,
kuularuiskukin vaikeni.

— Pihan puolelta toinen! — kuului Joukon määräys.

Salamannopeudella lennähti aivoissa ajatus: - Minä siis kykenin,
minäkin saatan jotain toimittaa! Melkein hurja ilo läikähti mielessä.

Ryssät olivat taas säikähdyksestä selvinneet ja laskettivat runsaan
lyijyannoksen piirittäjiinsä. Annin tuli nyt juosta kokonaisen
ikkunarivin ohi ja vinkuen lensivät taas ryssäin ampiaiset, surahtaen
joskus aivan korvan juuresta ohitse, yhdenkään koskematta.

Anni pujahti pihalle ja sai täällä häiritsemättä toimittaa laskunsa.
Hurjalla räiskeellä se räjähti siellä sisällä ja innostunut "sotilas"
aikoi jo varustella matkaan kolmatta, kun hurraahuudot kuuluivat
kadunpuolelta. — Jo antautuivat!

Anni juoksi takaisin sinne ja näki muutaman matruusin pitävän valkoista
riepua pistimen käressä.




XV.


Rouva Vuorela istuu ompelukoneensa ääressä aikaisesta aamusta
myöhään iltaan, tehden vaatteita sotilaille. Kuumeisella kiireellä
hän laskettaa valmiiksi kappaleen toisensa jälkeen, tehden työtä
herkeämättä, kuin luulisi hän koko isänmaan pelastuksen riippuvan
siitä, montako tusinaa hän viikossa valmistaa.

Mutta tuo kiire on vaan sisällisen levottomuuden tyynnyttäjänä. Hän
vilkaisee välillä lattialla leikkiviin pienokaisiin, katsahtaa poikaan,
jonka käsivarteen on kiinnitetty valkea nauha.

— On siinä vankka poika, mutta vielä leikkivä lapsi. — Köyhä minä olen,
ei minulla mitään uhrata suuren asian hyväksi, miehenikin tappoi tauti.
Olisipa hänkin saanut sankarikuoleman Suomen vapaustaistelussa. Mutta
elämä ei kysy, miten me itse haluaisimme.

Taas valmistui pehmeä, lämmin paita. Hän taittoi sen kokoon ja laski
tänään valmistamansa kappaleet.

— Yksi... kaksi... kolme... neljä, tässä viides. Viisi paitaa valmista!
— Ei, se ei ole suuri saavutus, toista olisi, jos... niin, kyllä me
naiset sentään saamme vähän aikaan, tai ainakin tuntuvat tämmöiset
pikku näpertelyt mitättömille silloin, kun on suuret tehtävät
suoritettavana.

— Siellä on Annin veli, tahtoo tavata rouvaa — ilmoitti palvelia.

Rouva Vuorela kiiruhti saliin.

— Olen iloinen nähdessäni teidät, urhea poika. Sankariksi tekee mieleni
kutsua.

Hän puristi lämpimästi Joukon kättä, ja hänen silmistään loisti
kiitollisuus, kun hän jatkoi.

— Olen kuullut kerrottavan teidän pelottomasta, muita rohkaisevasta
esiintymisestänne ja taitavasta ohjauksestanne kaupunkimme
valloituksessa. Kiitän teitä!

— Ei mitään mainitsemisen arvoista. Tein velvollisuuteni kuten kunnon
sotilas aina.

— Velvollisuutensakin voi tehdä monella tavalla.

— Kukin kykynsä mukaisesti. — Mutta minä tarvitsisin nyt apuanne,
rouva, tahtoisitteko auttaa minua.

— Koetan sen tehdä.

— Minut on määrätty täältä muutaman päivän kestävälle matkalle.
Sisareni on hyvin sairas ja kovassa kuumeessa. Minun pitäisi toimittaa
hänelle hoitoa, mutta matka on kiireellinen. Tahtoisitteko huolehtia
hänestä?

Joku varjo näkyi rouva Vuorelan kasvoilla, mutta se haihtui heti ja
vastaus tuli empimättä:

— Minä haen hänet nyt takaisin kotiin.

— Olen kiitollinen avustanne. Tulen palattuani heti häntä katsomaan.
Hyvästi siksi!

Samassa oli hän poissa.

Annin vuode oli nyt vierashuoneessa, jossa saattoi rauhassa levätä
lasten leikistä häiriintymättä.

Lääkäri, joka totesi keuhkokuumeen alkaneen, pudisti epäilevästi
päätään. — Ankara vilustuminen ja ruumiinvoimat jo ennestään perin
heikontuneet.

Mutta rouva Vuorela päätti tehdä voitavansa ja toivoi voivansa hänet
huolellisella hoidolla pelastaa.

Lapset hiipivät joskus sairashuoneen ovelle ja ihmettelivät, miksi
Nanni niin paljon nukkuu, miksi ei hän heille mitään puhu, ei edes
katsokkaan.

Sairas ei jaksanut aukaista silmiään, mutta joskus nousivat raskaat
luomet ja suurina, kirkkaina loistivat silmäterät. Katse tähyili
kauvas, eikä näyttänyt näkevän ympäristöään.

Rouva Vuorela istui alati hänen luonaan, mutta sairas puhutteli häntä
milloin äitinään, milloin veljenään.

Kylmä kääre oli juuri uudistettu ja sairas näytti hetkeksi hiukan
rauhoittuneen.

Kuinka säälittävän näköisenä hän siinä lepäsi, pienenä, surkastuneena,
lyhyesti ja vaikeasti hengittäen. Kaikki entinen kukkeus oli kasvoilta
kadonnut ja tukkakin oli poissa. — Miksi hän oli leikannut kauniit
hiuksensa?

— Ryssän uhri! — sanoi rouva Vuorela puoliääneen ja hänen sisässään
kuohahti suuttumus.

— Miksi päästinkään sentään hänet käsistäni!

— Mutta kun neuvot ja varoitukset eivät mitään auttaneet, ajattelin:
menköön, kokeilkoon!

Mutta lapsihan se sentään vielä oli, vaikkakin kaksikymmentä täyttänyt.
Olisin toimittanut tiedon vanhemmille, että tulevat noutamaan pois
tyttärensä.

Miksi en sitä tullut tehneeksi? — Voi, kuinka saatoinkaan jättää
tyttöparan oman onnensa nojaan. Olisihan minun pitänyt tietää, mitä
siitä seuraa.

— — Siinä se nyt oli! Äskettäin vasta ajattelin, että en ole koskaan
lyönyt laimiin velvollisuuttani! — Semmoinen fariseus olen!

Ja paljosta valvomisesta väsyneissä aivoissa suureni suurenemistaan
syyllisyyden tunto ja yhä ahtaammalle ahdisti mieltä tämä tuskaisten
aatosten piiri.

Sairas oli käynyt sillävälin levottomaksi ja hourailu alkoi taaskin.

... Minä menin sinne sovittaakseni mitä olin rikkonut... En tahtonut
kostaa heille Vanjan vääryyttä, en olisi hänelle itselleenkään
kostanut... Muilla on nyt parempi tästälähin... minunkin on hyvä, kun
saan nukkua... Anni kääntelee tuskaisesti päätään... Se saariston
poika ampui hyvin! Kuinka se miesparka putosi alas ikkunasta ja jäi
hangelle makaamaan oman verensä punaamana... Kasarmilla oli ruumiita
kasoissa vaan... nuo kolme miestä ruhjoutunein kasvoin kuolivat
sisäänviskatusta pommista... en olisi tahtonut surmata, tein sen siksi,
että muilla olisi parempi... Tuollakin särkyy ikkuna ja esiin työntyy
sotilas kasvoillaan kuvaamaton kauhu. - Surman suuhun lensi, kuula
lävisti pään, siihen retkahti ja jäi puoleksi roikkumaan ikkunasta alas
veren suihkuna haavasta ruiskahtaessa... Semmoista on sota!... Minua
paleltaa hirveästi... Lumi allani on sulanut, vaatteeni ovat edestä
aivan märät, on kuin makaisin jäisessä vedessä... Mutta ei saa väsyä
kesken... toinen kasarmi on vielä valtaamatta ja minulla on vielä
kaksi kranaattia vyöni alla... jos ampuvat minut, säästyy joku muu...
minunhan täytyy kumminkin...

       *       *       *       *       *

Nyt selvisi rouva Vuorelalle potilaansa viimeiset vaiheet ja hän sanoi
itsekseen:

— Hän oli pohjaltaan sittenkin se, miksi häntä luulinkin, vaikka
välillä jo epäilin pettyneeni.




XVI.


Anni lepää puolihorroksissa, unen ja valveen välillä, ja hänen sielunsa
leijailee unelmien ihanilla mailla. Hän ei jaksa avata silmiään
katsoakseen todellisuuteen — ei jaksa, eikä tahdokkaan, sillä se olisi
kuin palaamista sinne, josta oli jo puoleksi eronnut.

Hän on istuvinaan purjeveneessä. — Päivä on kirkas ja hohtavaa valoa
virtaa taivaan täydeltä. Raitis tuuli pullistaa purjeet ja keula
halkaisee hiljalleen loiskahtelevia laineita.

Hän ei ole yksin. Tuossa vierellä istuu olento, jonka läheisyydessä on
hyvä ja turvallinen olla. On kuin Hänestä virtaisi joku käsittämätön
rauha. — — — Minkä näköiset lienevät nuo rakastavat kasvot? — Ei, hän
ei näe, eikä koetakkaan nähdä, parempi on _tietää,_ että se on Hän.

Ja vene liukuu ja siniaallot kulahtelevat vasten keulaa ja kylkiä.
Leppoisaa valoa tunkee taivaan täydeltä ja merensatuja kuiskiva tuuli
kiidättää kevyesti valkean veneen — — minne? — — _Hän_ sen tietää. — —

Taas on hän makaavinaan lapsena omassa kätkyessään, joka keinahtelee
tuttuun, juohevaan tahtiin. Lattiapalkki on irtautunut ja kolahtaa
hiukan. Avonaisesta ikkunasta hengähtelee kesäinen tuuli, jossa tuntuu
palavan kydön mieluinen savu. On niin hiljaista, kuin olisi sunnuntai.
Ei kuulu muuta kuin kissan hiljainen kehruu ja vanhan seinäkellon
tikutus.

Kuinka suloista on levähtää, kun vierellä valvoo Hän, tuo epämääräinen,
tuntematon, joka rakastaa niin, ett’ei kukaan, joka ei käännä lempeitä
silmiään pois nukkuvasta. — — —

       *       *       *       *       *

— Anni, minä olen nyt täällä — sanoi Jouko hiljaa hänen päätään
silittäen.

Anni sai auki vasemman silmänsä, mutta oikean luomi riippui velttona
silmän yli. — Hänen huulensa hymyilivät veljelle, mutta kuiskeensa oli
heikko, niin että sitä tuskin saattoi kuulla.

— Kuinka minä olen sinua odottanut!... Väsyttää niin, en tahtonut
jaksaa valvoa... mutta... minun täytyi... on asia, jota et tiedä.

— Mikä se on, Anni?

— Sinä varmaan suutut, mutta minä sittenkin sanon... se painaa
mieltäni... on kuin rikos... mutta minä en oikein ymmärtänyt, mutta...
ehkä sinä annat anteeksi...

Hän oli vaiti kuin voimia kooten. Joukon kasvoilla kuvastui jännittynyt
odotus.

... Minä olin kihloissa... venäläisen rakuunan kanssa... minä olin
päättänyt kuolla jo ennenkuin sinä tulit.

Seurasi pitkä äänettömyys, syvä, painostava hiljaisuus. — — Mitä hän
nyt sanoo, kunpa sanoisi pian, minkä aikoo.

Annin molemmat silmät olivat painuneet taas raskaasti umpeen ja
kasvoilla kuvastui syvä kärsimys. Jouko katseli noita läpikuultavia
poskia, joilla hehkuivat sinipunervat täplät ja ohutta nenää, johon
kuolema oli jo leimansa painanut.

Nuoren soturin huulet vavahtelivat, rinta kohoili tuskasta ja äänensä
värisi, kun hän lausui:

— Missä on tuo mies?

Anni arvasi mitä hän ajatteli ja vastasi mielihyvällä.

— Se matkusti vähää ennen kuin sinä tulit... etkä sinä saisi sille
kostaa... siksi vaan sodit, että muille...

He olivat taas vaiti kumpainenkin, mutta veljen kasvoilla taisteli suru
ja raivo. — Että se pääsi käsistäni! — Pitipäs sen päästä!

Anni alkoi tuskaisesti läähättää, hänen ohut, kalpea kätensä
siirtelehti levottomana vuoteella kuin jotain hakien.

Ja veli otti tuon pienen, kuihtuneen kätösen omaansa, kumartui hänen
puoleensa ja kuiskasi:

— Pikku Anni! —

Ja sisko tiesi, mitä se merkitsi. Se oli sovinnon ja anteeksiannon
ilmaus.

Kyyneleet pusertuivat suljettujen silmäluomien lomitse. Hän puristi
heikosti veljen kättä, mutta ei saattanut sanoa mitään.

       *       *       *       *       *

Voi, kuinka häntä jo väsytti, vihdoinkin saattoi antaa unen tulla. — —
Jo himmenee, hämärtyy... kehto kiikkuu tasaisesti... lattiapalkki ei
enään kolahda.

_Hän_ tuossa vierellä valvoo, siksi pimeys ei pelota. Hän on niin
hyvä, Hän rakastaa enemmän kuin kukaan, Hänen voimansa on suuri, Hänen
edessään taipuvat mustat voimat.

Pimeys tihenee, sakenee... kaukana jyrisee ukkonen ja mustaa yötä
halkovat punaiset liekit... pauhu, ryske ja jyrinä yltyy... maa vapisee
ja säikkyen etsivät suojaa kaikki elävät olennot.

On kuin ikuisten tuskien ja kauhujen asunnot olisivat au'enneet ja
syösseet hirmuiset vihansa poloisen maan päälle.

Mutta _Hän_ ei jätä.

Suuret lumiaavikot punertuvat verestä. Pimeys sokaisee silmät, mustat
voimat yllyttivät veljen veljeä vastaan. Ihmispedot repivät oman
kansansa jäseniä, puhkoen silmät ja silpoen ruumiin, pala palalta,
vähitellen. — Heidän silmissään leiskuu mieletön raivo, kun he omaa
heimoaan raadellen helvetillisessä nautinnossaan hekkumoivat.

Mutta _Hän_ valvoo.

Ijäisyyden kello kajahtaa... Yö on kulunut, aamu sarastaa ja pimeyden
voimien on aika palata kätköihinsä...

... Yhä juohevammin keinahtelee kehto ja kasvoja hyväilee kevätaamun
raikas tuulahdus.... Se ei olekkaan enää kätkyt, se on Hän, joka
käsivarsillaan kannattaa väsynyttä lasta, liidellen korkealle, kohti
koittavan päivän nousua, joka kirkkaudessaan kohoaa suurena ja palavana
kuin ijankaikkinen rakkaus, karkoittaen mailta kuoleman usvat. Mutta
tuolla alhaalla astelee vakavana valkonauhaisten miesten joukko ja
uljaasti kajahtaa. "Vaasan marssi", kohoten korkeuteen, jossa sen
soinnut sulavat ikuisuuksien ihmeellisiin säveliin.

Ja nuoren ihmisen sielu sukelsi Äärettömyyden syliin aamun koittehessa,
Suomen huomenen sarastaessa.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73512 ***