*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68244 ***

LAAKERINLEHTIÄ JA LIPSTIKKAA

Eteläpohjalaisia murrejuttuja


Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko O. Ikola]





Jyväskylässä,
K J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYSLUETTELO.

Papinkisälli.
Hampurin pörssi.
Puupäri kuuli ääniä ylhäältä.
Laitalan Jussi.
Ilmapuntari.
Ku Isoo-Matti poksas.
Jaakoon puuronkeitto.
Suutari varaasti paakarin akan.
Housut putos tornihi.
Kissi piru.
Köpi Pöntikkää soorrethan.
Kans kansanerustaja.
Jupen joulu.
Savolaane ja pohjalaane.
Lahoonloukon moottori.
Pataljoona lähti.
Hra Tuntematoon.
Valtiopaatti v. 1920.
Kauppaneuvos osti ilveksennahaan.
Kansakoulun jatkoluakat.
Taavetin pottu.
Myi miähensä.
Huu puri.
Karjanäyttelyssä (runo).




PAPINKISÄLLI.


Oottako kuullu minkälaane tulemus täs hiljan tuli yhyrelle nuarelle
papinkisällille?

S’oli hiljan lukunsa päättäny ja saanu kisällin paikan yhren suuren
rintapitäjän pappilas, johna se viätti hiljaasta ja miätiskeleväästä
elämää pappilan vinttikamaris, niinku asiahan kuuluuki. Ensimmääsiä
papillisia tehtäviä opetteli suarittamhan ja kovasti löi noukan
punaaseksi ku papin vanhin tytär itte aina tuli käskemhän syämhän ja
pakkas jäämhän istuskelemhan ja juttelemhan »herra apulaasen» kans,
niinku se sanoo.

Ei tiänny poikaparka, mitä olis tualle veikiälle ja punaposkiselle
papin tyttärelle sanonu, ku se katteli silmästä silmhän ja pruukas
kysyä jotta:

— Kuinka te täälä voitta, eikö teirän tuu ikävä yksinännä täälä istua
kököttää ku vanha homehtunu äijä?

Koitti poika-parka sanua jotta:

— Tuata, tuata, onhan mulla täälä kirjat, tämä kirjojen kirjaki ja
sitte mä ajattelen —

— Tänä iltana on nuarisoseuralla ilooset tanssit, ettäkö lähre sinne? —
kysyy se papin flikka.

— Kuinka, minäkö tanssihin? — Mutta, hyvä neiti, sehän on kauhiaa — — —

— Kyllähän se kauhiaa on, mutta jee ku s’oon lystiä! — Minä pruukaan
aina karaata illalla ku pappa kontti sänkyhy. Tänäkin iltana lähren.
Tulkaa joukkohon! — — —

Sen nuaren papinkisällin meni lämpööset väristykset kruppia pitkin,
silmis tuikahti ja se huakaasi jotta:

— Voi ku sais! — — —

— Miksei saa! — huurahti flikka, jok’oli aika hulivili ja villi,
nii papinflikka ku oliki. — Nakakkaa nurkkahan kirjat ja ne syvät
funteeraamiset, jost’ei tuu hullua viisahemmaksi ja lähtekää mun kans
tanssihi!

Ja samas se flikka jo rupes menemhän yksistänsä falssia laattialla,
lauloo, pyärii ja keikisteli, n’otta sitä nuarta papinkisälliä aiva
huikaasi ja pyärrytti.

Se näki ku Heroores Saloomen eresnänsä ja käsitti, jotta nyt hän on
joutunu viättelyksehe ja koetukselle.

Se tappeli urhoollisesti vastahan n’otta suuret hikihelmet poskipäitä
juaksi. — Ja se flikka riivattu liiteli ja liahuu, ku suloone harhakuva
sen silmis.

Yiimmee poika-parka rupes luulemhan näkevänsä näkyjä ja joutuu suuren
tuskan valtahan. Mutta se päätti taistella urhoollisesti viättelystä
vastahan ja karkoottaa tuan harhanäyn silmistänsä.

Esti se sanoo vakavalla ja juhlallisella äänellä sille haamulle jotta:

— Poistu! Apii male spiritus, pthy phto!

Ja sitte aukaasi silmänsä ja kattoo, mutta siinä se haamu vai leijaali
huanehes.

Silloo se nuari papinkisälli päätti jotta:

— Täs ei sanat auta. Täytyy käyrä käsin kiinni!

Ja niin se nousi vanhalta nahkasoffalta, sylki käsihinsä ja faarttas
haamun kimppuhu.

Kuuluu vai yks kiljahrus jotta:

— Voih!

Ja sillä nuarella papinkisällillä oli sylis ilmi elävä flikka, joka löi
käret kaulan ympäri ja puristi n’otta poikapark’ oli tukehtua.

Ja kyllä se poika peljästyy ja säikähti ja huurahti jotta:

— Tekö se olittaki, ja mä ku luulin näkyjä ja haamuja näkeväni!

Ja flikka ku nauroo ja kattoo sitä nuarta papinkisälliä silmihi ja
poikaa viämistä nii jotta se jo tuumas jotta:

— Otanko totisesti ja pussata truiskahutan —

Nii samas knoputettihin ovehe ja pruustinna aukaasi oven ja sanoo jotta:

— Mitääh? — — — Kuulkaa hra pastori, kansliaha tuli yks nuaripari,
jonka pitääs vihkiä.

Se nuari herra pastori aiva haukkoo ilmaa ja se flikka juaksi kakluunin
taa piiloho.

Ja nii oli se nuari pastori sekaasinsa, jotta siitä paikasta lähti vähä
joutua vihkimhän sitä nuartaparia kansliaha.

Pöyrältä hairas kirjan kourahansa ja nii oli pökkööksis, jotta ku
liperin sitoo kaulahansa, nii ei muistanukkaa kääntää klipua ethenpäin,
ku se jäi niskaha.

Ja kanslias seisoo nuaripari yhtä sekaasina päästä ku herra pastoriki,
sillä nyt oli se juhlallinen hetki tuleva, ku heistä, kahresta
ihmisestä piti leivottaman samaa paria piaksut, jokka yhres kulkoo
myätä- ja vastamaat.

Oli siinä viälä sulhaasella toristajakki följys, jotta kaikki menöö
laillisesti.

Ja nii oli se papinkisälli siitä omasta asiastansa päästä pyärällä,
jottei hoksannu käskiä kontillensakkaa, ku seisahalta vaa rupes
vetelemhän.

Nimekki meni nii väärin jotta kysyy toristajalta jotta:

— Tahrokkos ottaa tämän Anna Kaisa Juhantyttären aviovaimokses?

Eikä kuullukkaa, vaikka sulhaane koitti hynkiä vastahan, jotta:

— Ei ku mä, herra pastoori, mä sen tahtoosin — — —

Mutta se päästä pyärtyny papinkisälli ei kuullukkaa.

Se jatkoo vai jotta:

— Ja nyt mä kysyn sulta Anna Kaisa, jotta tahrokko ottaa tämän — — —

— Joo herra pastori, kyllä mä — — —- sopotti flikka, jok’ei liioon
kuullu eikä nähny mitää, ku s’oli niin juhlallista.

— No s’oon sitte valmis! — sanoo pappi. — Kaks markkaa s’oon taksa.

— Tuata tuata — rupes sulhaane paneskelhon. — Se taisi ny mennä vähä
mistihi, herra pastori. — Kattokaas, s’oon mä ku meinasin tämän Anna
Kaisan ottaa, mutta se taisi ny mennä tällä Matille täs, joka tuli
niinku toristajaksi.

— Tekkös sitte olittaki sulhaane? — hämmästyy se papinkisälli.

— Minähän se oon niinku sulhaane täs ja tämä Matti on niinku
toristajaksi tullu — — —

— Voi herranjee sentähre — rupes morsiaan voivoottelemhan. — Mattiko
mun ny viää jä ku me jo tämän — — —

— Tämähän on kamala erehrys — voihkii se nuari pastorikin.

— No tuata, jos se ny jo niin umpisolmuhu meni, nii kyllä tuata
mäkin voin vaikk’ ottaa tuan Anna Kaisan — rupes se toristaja-Matti
seliittämähän.

— Ei, ei missään nimessä! — sanoo pappi. — Orottakaa ny vähä, mä
katton, mitä kirkkolaki sanoo tällääsestä asiasta.

Ja pappiparka rupes sylkemhän sormenpäähän ja plaaraamhan kirjoja, luki
ja tuteeras hyvän aikaa, mutta ei löynny kansistakaa sellaasta pykälää,
jok’olis sanonu, mitä siin’olis tehtävä.

— Mutta jos lukis koko litanian väärinpäin, nii eikö se solmu sillä
aukees? — ehrootti sulhanen. — Jos sen ny tämän Anna Kaisan uurestansa
vihkis muhun, nii siiloonhan siitä tulis kahren miähen akka.

— Ei. Ei se passaa. Mutta mä tiärän paremman konstin — sanoo se
papinkisälli. Kun mä kysyn uurestansa varmemmaksi vakuureksi tältä
Matilta, jotta, jos se tahtoo ottaa tämän Anna Kaisan, nii sen pitää
sanua jotta:

— Ei!

Ja sitte ku mä kysyn Anna Kaisalta, nii se kans sanoo, jotta ei.

Ja sitte mä kysyn viälä jotta:

— Onko se ny vissi? — Nii sanokaa te jotta:

— Joo-oh!

— Ja sitte vihiitähän oikian sulhaasen kans.

Ja nii tehtihin ja kovasti hyvää ja lujaa tuliki.




HAMPURIN PÖRSSIS.


Oottako kuullu jotta m’oon ollu Turuus niis suamalaasen yliopiston
avajaasjuhlis ja voiin kovasti hyvin?

Mä kestaalin mones paikas ja hyvin tulin toimhen, mutta Hampurin
Pörssis mun piti vähä rähistä. Ajatelkaa ny, jotta Turku on melkeen
aiva suamalaane kaupunki, mutta siälä Hampurin Pörssis ei vaa saa
suameksi syärä.

Ja kaikki suamalaasekki siälä Turuus puhuuvat heti ruattia, ku ne
tuloovat Hampurin Pörssihi, kun s’oon niin fiini paikka.

Ja mä kun en osaa ruattia välistä olleskaa!

Arvakkaas kuinka siinä käythin kun mä tulin sinne ja meinasin syärä
suameksi?

Siinä tuli mulle ja sille passariflikallen sellaane »fenskaamine»,
jotta muiren herraan jäi suu auki ja kaffeli pysthyn.

Ja kyllä n’olis mun nakannehet pihalle, jos olsivat tohtinhet, vaikk’en
sanonu niille pahaa sanaakaa.

Mä tulin ruakasalihi, täjäsin tämän saran kilon omaasuuteni lavittallen
ja soitin mahtavasti kellolla piikaa niinku muukki herrat.

Heti siihe lentiki sellaane piperööne jotta silmiä huikaasi.

— Vaskare foo loota vara? — se sanoo ja huiskutti häntäänsä.

— Häh?! — karjaasin mä. — Sanoks’sä mua heti lootaksi senkin
pynttyhäntä? En mä ny mikää lootikko silt’ oo, vaikk’ onki isoollaane
vatta — — —

Se rupes huitoomhan käsillä ja pärpötti jotaki jotta:

— Voi voi ja intti förstoo taala finska! Hilta, Hilta kom hiit, häär
fintuppi sitta — — —

Ja nii se meni kättä heittään ja klenkutellen kun oli tullukki.

Kun mä sitte kattoon ympärilleni, niin koko sali istuu suu auki,
lihanpalat kaffelin noukas ja vahtas mua ku tulisilla kekälehillä.

Silloo mun ei auttanu muu ku tolkata sen ruattin, jonka mä aina tairan.
Mä sanoon jotta:

— Inte so faali, pistelkää liivihinnä vaa —

Ja aivan ne frääsäs.

Ykski äijä siinä mun viäresnäm sanoo jotta:

— Dumbum!

Ja mä tokaasin vastaha heti jotta:

— Pum pum!

Sitte siihe tuliki jo köökin pualelta toine flikka, ja se puhuu aiva
purkista suamia. Kysyy jotta:

— Mitäs sais herralle olla?

— Syärä mä meinaasin täällä — — —

— Jahah, täs olis — sanoo se flikka ja pisti mun etheni yhren
paperinpalan.

— Mikäs se täm’ on? — kysyn mä.

— Ruakalista. Sopii siitä kattella, mitä haluaa.

No m’otin sen paperin kätheni ja rupesin kattelemhan, mitä siin’on. Ja
vaikka mull’on koko lailla hyvät silmät ja latinalaasestaki präntistä
saan selvän, niin siitä min’en ymmärtäny muuta ku limunaatit ja
paperossit.

— Mitäs kiältä se täm’ oikee on? — kysyyn mä siltä flikalta.

— Tuos on ruotsia ja tuos on ranskaa — viisas se flikka.

— No, mihnäs täs on suamia, jotta mäki ymmärtääsin?

— Jaa — — — suamia ei siin’oo ollenkaa — sanoo se flikka.

— Hoo-oh, soo-oh, vai ei ollenkaa! — No kuinkas mä ny sitte tiärän,
mitä räättiä mä tilaan, kun ei tästä saa selvää? — Mitäs sorttia se
tuas on?

Se flikka rupes kattomhan sitä kans ja tavas ja tankkas ja lopuuksi
sanoo jotta:

— Kuulkaa herra, emmä taira liijoon ruattia lukia — — —

Silloon mun nousi jo karvat pystyhy. Mä nousin ittekki seisomhan ja
kysyyn kovalla äänellä niiltä muilta herroolta jotta:

— Onko täälä ketää, joka voii seliittää mullen, mitä sinsalloja täs
ruattalaases plakaatis oikeen on?

Mutta kukaa ei puhunu mitää.

— No onkos täälä sitte ketää sellaasta herraa, joka honaa, mitä täs
franskan kiälell’ on kirjootettuna?

Ei ollu ketää sellaastakaa.

— No mitä tuhannen juuttahia sitä sitte tällääsiä plakaattia
kirjootethan, jost’ei saa mitää selvää? — karjuun mä ja fläiskäsin sen
paperin siihen pöyräilen jotta sualakupit poukkooli.

— Mitäs täs ny tehrähän? — kysyyn lopuksi siltä köökkipiialta.

— En mä vaa tierä — huokaasi se.

Silloon mä sanoon jotta:

— Oli ny mit’oli. Mä otan tuasta franskalaasesta kirjootuksesta tuan
kaikiista tyyrihimmän räätin — — — tuan tuas, Piff a la pöff sankt Töff
— Tua se tänne, nii kattothan, mitä se on, jos sitä ilikees syärä.

Piika otti paperin, pani sormen sen räätin päälle jottei vaan sekaannu
ja lähti menemhän köökkihi.

Mä sain orottaa kauan aikaa ennenku tuathin.

Mutta kyllä siinä sitte oliki tavaraa! Ku oikee sellaasella lihatiinun
kannella tuatihin kaikenkokoosia kippoja ja kappoja, pläkkitoosia,
fatia ja talterikkiä ja kolmet veittet ja kaffelit ja kolme eri suurta
lusikkaaki. Kaikki ne tällättihin siihen mun eteheni jotta koko pöyt’
oli niin täynnä jottei kyynäspäät pöyrälle mahtunhet.

Mä kattelin hyvän aikaa, jotta mistä päästä mä oikee alkaasin. Ja kyllä
siin’oli monellaasta ruakaa. Yhreski talterikis oli ku jauhovelliä ja
vehriäästä silppua, kaikellaasia heraheiniä siihen oli pilputtu. Ja
yhres kupis oli niin piäniä punaasia naurihia jotta oikee mua nauratti,
jotta mistä tuallaasia ipanoot’ oli löyrettyki.

Yhres klasises sokurikoolis oli selvää kananruokaa, piäniä perunan,
rööperon ja muuretterin paloja ja kamalaa heraa kaarettu päälle. Ja
makkaranpaloja oli seittämää eri sorttia.

Niistä mä alootinkin.

Mä nypiin vähä joka sorttia. Otin sitte yhren purkin kätheni ja
kattoon, mitä siin’on.

Ja oikee kulkaa mun nousi hiukset pystyhy, ku siinä purkis oli
kärmehenpaloja!

Tuas kahren tuuman pituusiksi palooksi oli leikooltu kärmes!

Mua rupes äykyttämhän n’otta aivan meinas tulla pöyrälle takaasi koko
franskalaane räätti, ku samas tuloo piika ja tuaa pöythän hopiaasella
prikalla suuria simpukankuaria ja limaskaasia näkinkenkiä.

Mä huurin jotta:

— Viäkää, viäkää takaasi tunkiolle tuallaaset nilviääset! En sunkaa må
ny kaikellaasia limaskoota rupia niälemhän! — Ja tämä kärmes ja kaikki
nämä pois! — — —

— Mikä kärmes? — siunas se piika.

— Nua kärmehen palat tuas!

— Sehän on ankerias! —

— Mikä ankerjas. Kärmes s’oon! — — —

— Ei se oo kärmes, kala se on, vaikka se on kärmhen näkööne! — höpötti
se piika.

— Viä, viä hyvä ihmine pois ja joutua kaikki tyynni — — —

Mä nakkasin rahat pöyrälle, hairasin hattuni ja törmäsin pihalle.

En saattanu syärä enää koko päivänä yhtää mitää ja samana iltana mä
reissasin pois koko Turuusta.

Oikee mua viäläki yäkyttää ja mahas kaiveloo jotta, jos mä siltäkin
satuun vahingos jonkin kärmhen palan nialaasemhan.




PUUPÄRI KUULI ÄÄNIÄ YLHÄÄLTÄ.


Oottako kuullu sitä juttua ku Puupäri kuuli ääniä ylhäältä?

Siit’on jo pitkä aika sitte, ku se tapahtuu ja Puupäriki on jo kuallu,
nii jotta taitaa mun passata kertua sen, kuinka se oikee oli ja kuinka
Puupäristä tuli raitis miäs ja jätti vähä äkkiää ryyppöön pois.

Se Puupäri kattokaas oli koloporttööri ja pakkas vähä liiaksi
ryyppäämhän sekaha. Mutta hyvä s’oli saarnaamhan, sen sanoo kaikki,
jokka sit’on kuullu.

S’oli reisuusti pitämäs sananseliitystä Peräkyläs yhres taloos, johna
emänt’oli tullu uskovaaseksi. Seurat kesti kovin myöhääsehe, nii jotta
emäntä tälläs Puupärille vähä haukkaamista ovikamarin pöyrälle ku akat
veisas. Isäntäki tuli siihe juttelemhan ja kysyy sitte jotta:

— Olis mulla tuata tarjota ruakaryyppyki? —

— Eipä tua pahaa tekisi — oli Puupäri tuumannu, jota heti rupes kovasti
hiukaasemhan.

Isäntä aukaasi piirongin klaffin ja otti halstoopin potun ja
jaloottoman ryyppyklasin, kun siit’oli menny jalka poikki. Kaatoo esti
ittellensä, ryyppäs ja antoo sitte sen pikarin Puupärille käthen.
Nuristi tarkasti partahia myäri, jotta klasi oli aiva kukkurallansa
eikä Puupärin käsi yhtää vavahtanu eikä se nokkuakaa maaha
fläsähyttäny. Tarkasti kaati poskehensa joka nokan.

— Viäläkö? — kysyy isäntä.

— Jos tuata kaataasit ny viälä tuaho krööpööksehe asti — sanoo Puupäri
ja viisas kruusoosta klasin lairas.

Isäntä kaatoo.

Ja sinne jäivät Puupäri ja isäntä ovikamarihi kallistelhon ja kaathon
kumpiki krööpööksehensä.

Ku Puupäriä ei ruvennu kuulumhan takaasi tuphan, niin lähtivät akakki
kotiansa.

Siin’oli naapuritaloos junkkari poika, jok’oli vähä koulujaki käyny,
muttei siit’ollu mitää tullu muuta ku aikamoone koiranleuka ja
kurin-tekiä. Ja monta jutkua se kylälääsille oliki tehny.

Kuinkhan se sama junkkari ny saiki haravihinsa, jotta Puupäri oli
ruvennu krannin isännän kans ryyppäämhän ovikamaris, ja sill’ oli heti
koirankurit miäles. Ja misthän rumaane keksiikää heti sellaasen klenkun
ku se sitte teki sille Puupärille!

Se meni ja haki kaks muuta kylän poikaa, ja lähti niiren kans sille
mettätiälle, jota se tiäsi Puupärin tulovan kotia ku kerkiää. Se
seliitti sitte niille toisille vesseliille, kuinka sitä peljätethän, ku
se tuloo. Sitte ne kattelivat kolme korkiaa ja tihijää kuusta justhin
tiän viärestä hyvän pyssyhollin pääs toisistansa ja kiipesivät niihi.

Tuas pualenyän aikhan oli Puupäri jo nii pehmooses lais, jotta isäntä
sanoo jotta:

— Taitaa olla, Puupäri, paras jotta sä lähret ny, ennenku aiva
klinkkuhu lyää — — —

Ei se meinannu viäläkää lähtiä, ku pottu ei ollu aiva tyhjä, mutta ku
isäntä antoo sille koko potun plakkarihi, niin sitte lähti.

Puupäri tuli hissuksensa tiätä pitkin, aina välihi huilas ja otti
ryypyn. Pakkas siinä päätä firrata ja sääret lyärä länkkiä, mutta meni
se, vaikka pimiä oliki.

Viimmee se tuli sen ensimmääsen kuusen kohralle, johna se ensimmääne
poik’oli. Ja justhin ku s’oli sivuu pääsny, nii se poika siältä puusta
huuti kauhian kimiällä äänellä jotta:

— Puupäri.

Ja Puupäri säikähti, kääntyy ympäri ja kysyyki jotta:

— Mitäh? Kuka mua huuti?

Mutta mitää ei kuulunu. Ei kravahrusta.

Puupäri seisoo, katteli ja kuunteli ja sen tuli oikee kamala olla, ku
pimiä oli eikä mitää kuulunu eikä näkyny.

Puupäri lähti hiljoollensa ethenpäi ja rupes hyräälemhän yhtä virttä.

Kun se tuli sitte hetken päästä sen toisen kuusen tyä, johna se töine
poik’oli, niin yhtäkkiää kuuluu ylhäältä karhia huuto jotta:

— Puupäri!

Puupäri säikähti n’otta aiva se vapaji ja leuvat löi loukkua.

— Kuka jutinan tähre mua huutaa? — änkytti Puupäri ja katteli
ympärillensä.

Mutta mitää ei kuulunu. Mettä vai kamalasti voihkii. Ja pimiä oli.

Puupäri rupes nii pelkäämhän jotta lähti pyhkääsöhön. Ja meni jotta
lakkiki putos eikä tohtinu sitäkää ylhä ottaa.

Ja ku s’oli justhin parhaas fauhris, nii se tuli sen kolmannen puun
kohrallen.

Ja siältä karjaasi itte se pääjunkkari oikee kirkommaan äänellä jotta:

— Puupäri!

Silloo löi Puupärin sääret klinkkuhu. Se putos kontillensa tiälle ja
huuti jotta:

— Puhu palvelijasi kuuloo!

Ja se junkkari siältä puusta huuti jotta:

— Voi sinuas Puupäri parka kuin synnin tiällä vaellat ja viinalla ittes
virvoitat.

— Mitä pitää minun tekemän? — huuti Puupäri kauhuusnansa.

— Heitä pois se luotas, joka sinua pahentaa — kuuluu ylhäältä vihaane
ääni.

Puupäri hairas heti potun plakkarista ja pani tiälle.

— Lähre nu kotias, äläkä silleen viinaa jua! — komenti ääni ylhäältä.

Ja Puupäri totteli ja lähti vähä lipoosta kotiansa.

Mutta ne poikajunkkarit tulivat alha puista ia korjasivat Puupärin
potun tiältä. Ja eikhän ne eres sitä ryypännehekki.

Mutta Puupäristä tuli raitis miäs. Ja sehän oli hyvä se.




LAITALAN-JUSSI VETI VELLIÄ VAI.


Oottako kuullu jotta Laitalan Jussi-isännälle tuli pikkuune mistaaki
siälä maakuntapäivällisis?

S’oli se Jussi-isäntä joutunu herraan pöytähän istumhan aiva vahingos.
Kun siinä oli kaks pöytää tällättynä, ja Jussill’on, niinkus tiärättä,
pualenmanttaalin taloo ja kantakirjaoris, niin se tykkäs jotta:

— Totta kai mun passaa istua tuaho, johka nua muukki vähä paremmat,
vaikk’ei mull’ookkaa kaleeria kaulas.

Kyllä Jussi sen äkkäs, jotta herroja siihe pöytähä vai tukkii ja jotta
toiset saman pitäjän miähet istuuvat siihe toisehe pöytähä, mutta se
tykkäs vai jotta:

— Soronnoo! — Saapahan sitte sanua, jott’on reisuusti ollu herraan kans
samalla ruuhella.

Vaikka tunnustaa täytyy ja niin se Jussi-isäntä ittekki jutteli jotta:

— Hengen siinä pakkas ottohon kiinni, ku viärehe tuli itte patruuna! —
Se seisahti siihe mun viäreheni, kääntyyli ja katteli ympärillensä ja
viimmee kysyy jotta:

— Jahas, siihenkös se Laitalan isäntä ittellensä paikan valitti?

— No tähä mä itteni mojasin — tuumas Jussi, jonka pakkas lyämhän vähä
holtittomaksi.

Se patruuna seisoo ja huinaali siinä kauan aikaa.

Viimmee otti talterikilta paperilapun ja kattoo sitä.

— Jassoo! — sanoo. — Täss näyttää olevan mun paikkani.

— No istua vai siihe, kyllä tähä mahtuu — kehootti Jussi-isäntä.

Ne katteli ne toisekki herrat siinä kovasti ympärillensä ja olivat
sekaasen näköösiä.

— Taitaavat vähä ouroostella mua — tuumas Jussi-isäntä itteksensä. —
Mutta istun mä kun oon alkanukki — — —

Hetken päästä otti patruuna talterikilta, jok’oli Jussin eres,
paperilapun ja kysyy jotta:

— Mikäs lappu se täm’ onkaan tuas teirän talterikilla?

— Mikhän on! En tiärä, paiskata menemhän vaa — — — sanoo Jussi-isäntä.

— Täs on jotaki kirjootettu — sihtaali patruuna.

— En tiärä, ei mult’ ainakaa oo mitää pois — tuumas siihe Jussi.

Patruuna kattoo pitkää Jussin mukhan, mutta kruttas sitte sen lapun ja
paiskas menhön. Naurahti ja sanoo vai jotta:

— Ei oo multakaa pois —

Hetken päästä tuli sitte itte se ylihallituksen tirehtööri, kätteli
kovasti patruunaa ja patruunan oli noukka aivan punaasna. Se hoki jotta:

— Tuata, tuata, herra tirehtööri, teirän paikkanna, hra tirehtööri on
tuata — — —

— Ei mitää, ei mitää, kyllä minä — sanoo tirehtööri.

— Saisinko minä esittää — sanoo sitten patruuna. — Täm’on Laitalan
taloon isäntä, Juha Laitala —

— Joo! — sanoo Jussi-isäntä ja kovasti puristi tirehtöörin kättä,
vaikka tunnustaa pitää, jotta Jussi olis jo ennen ollu vaikka kuakulla
ku näis herraan kestiis.

— Tuata, olkaa hyvä, herra tirehtööri, istukaa tähän mun paikalleni —
sanoo patruuna. — Minä käsken tuara yhren talterikin ja lavittan lisää.
— Muakkaas Laitalan Jussi-isäntä vähä sinneppäi jotta tirehtööri mahtuu
— — —

— Hojaa, kyllä tähä mahtuu, vaikka pakkaaki olhon vähä ahrasta — sanoo
Jussi-isäntä ja rupes lykkäämhän lavittaansa sivulleppäi.

— Ei toki, ei millää ehrolla — sanoo se tirehtööri, jok’oli kovasti
rontti ja isoomahaane miäs. — Ei millää ehrolla! Isännän pitää istua
mun ja patruunan välis.

Samas tuathin lavitta ja niin ne tälläs jotta Jussi-isännän piti istua
niiren välis.

Oikee pääherraan keskellä!

Se oli jo niin kamala paikka, jotta aiva Jussi-isännän kuivas suuta.
Mutta mihkäs siitä lähti?

Mutta n’oli mukavia miähiä molemmat, se tirehtööri ja patruuna.
Juttelivat kaikellaasta ja kyselivät Jussin asumisia, eikä syämisestä
tahtonu tulla mitään. Istuttihin vain ja katteltihin.

Viimmee kaatoo patruuna juamaklasihinsa karafiinista, jok’oli tällätty
oikee talterikin päälle seisomhan, ja ryyppäs.

— Jaha! — sanoo Jussi-isäntä. — Joko aljethän? Jos mäki sitte vähä
maistaasin — — —

Ja kaatoo kans tasapään pualillensa. Pyhkääsi sitte partakarvojansa ja
ähkääsi etukäthen niinku ennen vanhaan pruukattihin, ja holppas hyvän
suullisen.

Nialaasi sen ja jäi suu auki ihmehtelemhän. Sanoo sitte silmät
pyäriääsnä jotta:

— Vettä!!!? — Vettäkö täm’ oliki?

— No mitäs sitte? — nauroo patruuna.

— Ja mä ku luulin, jotta s’oli viinaa! — haikaasi Jussi-isäntä.

Herrat nauroo, jotta maha nytkyy ja hokivat jotta:

— Vai viinaa! —

— No aivan mä luulin jotta ruakaryypyt — — — haikaasi Jussi-isäntä.

Samas tuli kans piika kantaan kauhian suurta prikkaa, jota se tukkii
tirehtöörin ja Jussin välhin. Piika kovasti niiaali ja pukkaali ja hoki
jotta:

— Olkaa niin hyvä ja ottakaa!

Siin’oli yhres faris valmhiksi kuarituuta pärinöötä, toises
peijakkahammoosia lihankimpalehia, yhres kupis niinku velliä, toises
kupis vissihi jotaki marjasotkua ja yhres karotis sellaasta syrppyä,
jotta Jussin piti kysyä jotta:

— Mitä tua tuas kupis on, kun en m’oo nähänykkää? —

— Se on sallattia — sanoo se piika.

— Hoo-oh — sanoo Jussi. — Taitaa olla samaa syrppyä, jota meirän äitee
sanoo sinsallaksi, vaikka se pruukaa panna paljo eneet rööpetoja
joukkoho — — — mä tiärä, se pakkaa lyämhän mun vattani rikki, jott’en
taira ottaakkaa —

Patruuna kattoo silmät pyäriääsnä Jussi-isännän mukhan ja haukkoo ilmaa.

Mutta viimmee Jussi-isäntä tuumas jotta:

— Jos mä ottaasin tuan vellikupin!

Ja otti kans.

Tälläs ethensä pöyrälle ja rupes veteleinhän.

Tirehtööri otti pärinöötä ja lihanpaloja talterikillensa ja paasas vähä
joka kupista sekaasinsa joukhon.

Piika seisoo suu auki ja kattoo Jussi-isännän päälle.

Tirehtööri orotti ja orotti jotta s’olis saanu vähä soosiaki siitä
Jussi-isännän kupista. Viimmee patruuna kysyy jotta:

— Eikö Jussi-isäntä ota perunoota ja lihaa kans?

Mutta Jussi-isäntä tuumas, jotta:

— Mä vetelen tätä velliä vain!




ILMAPUNTARI.


Oottako kuullu jotta nyt on kommunistien äänenkannattaja »Nälkätorvi»
menettäny viimmeesenkin uskollisen lukijansa täälä Yaasas?

Ei niit’oo paljo ollukkaa ja nyt on se kaikista uskollisinkin, se
Syrjämäen Fiijaki, joka myy torilla nisuleipää ja pannukakun paloja,
suuttunu nii Nälkätorvehensa jotta:

— En ikänä enää ota käteheni tuata lehtiä, ku peljättää ja narraa
ihmiset, jotta vatta kipiänä on saanu olla monta päivää, eik’oo tohtinu
yätänsä nukkua. Ja teki mullekki sellaasen vahingon, jotten tohtinu
tiistaina enkä viälä eileenkään lähtiä kropsuuneni torille!

— Kyllä s’oon oikeen kamalaa ku sellaasia pannahan lehtehen — siunaali
mulle eileen aamulla se sama Syrjämäen Fiija Pitkälläkarulla, justhin
siinä entisen Syreenin hotällin kohralla, kun m’olin tyähön menos ja se
meni lykääten kropsukelkkaa torille.

— No mitä kauheeta siinä Fiijan lehres ny sitte o oikee ollu? — kysyyn
mä.

— No voi jutinan tähre, ekkö sä sitte tiärä koko asiasta mitää! —
haikaasi Fiija ja löi reithensä jotta Korpelan äijäkin, joka siin’on
Kalijärven kivijalkaa syvööttäny, oli flätkäästä porakampraattiansa
sormille.

— Vai et s’oo kuullukkaa! Sä joka kaikki kuulet ja niitä juttujas
kriivaroottet! — Hoo-oh — sanoo Fiija — ja peitteli kropsukoppaansa
paremmin jotta:

— Kun nua pankakukki pian jähtyy tuas ennenku torille kerkiää. — Nii,
ku siinä Nälkätorves oli maanantaki iltana, ku mä kotia tulin, sellaane
kirjootus, johna sanottihin jotta: Mitä tulossa?! ja jotta mitä
merkittöö, kun meirän ilmapuntari — — — se lehren puntari tiä tysti — —
— ei mull’oo ittellä sellaasta puntaria, jolla ilmaa punnithan, mull’on
vain tavallinen vanhaa laija kripapuntari — niin jotta, mitä merkittöö,
kun meirän ilmapuntari on tänä päivänä klo 12 laskenu 716? Ja jotta se
tiätää oikee kauhiaa hirmumyrskyä! Ja siin’oli oikee präntättynä, jotta
»jos ilmapuntari yleensä mistään tiätää» — — — Niin siinä seisoo oikee
selevästi!

— Ja mä säikährin niin jotta oikee kylymän ringin löi krupin ympäri
ja aivan mä vapajin. Kärekki pani nuan nuan — näytti Fiija. — Mä
peljästyyn niin kauhiasti, jotta heti sammutin hellan pesäs valkian
ja löin pellit kiinni. Kun luulin jotta siinä paikas ny mojahuttaa
sellaasen mällin, jott’on maa ja taivas sekaasinsa. Oikee henkiä
salpas, enkä tohtinu paljo paikalta huiskahtaa, ku pelkäsin, jotta
paiskaa pian hellannurkkahan munkin vanhan akan. — Sitte tuli vintiltä
se Nuurkoolin vanha muari, joka plaa mun tyänä käyrä joka ilta kaffia
vaanaamas ja ku mä luin sille Torvesta sen jotta »_Mitä tulos_», niin
itku muminalta pillahti. — Mailmanloppu siitä tuloo, sitähän m’oon aina
sanonu. Mutta tulkohon vaan! — huakaasi mumma ja lähti hoittollona
kompuroomaha vintille. — Kyllä s’oli niin kauhiaa, jotta veisamaha se
pani munki. Ja samoon kuuluu mummaki vintillä tekövän — jutteli Fiija
ja lykkii kropsukelkkaansa erestakaasi, jottei ne pannukakut jähtyysi.

— Jaa-ah, kyllä oli kamala mennä sänkyhy syrän kurkus ja orottaa vain,
koska rupiaa präiskymhän ja paukkunahan ja se Nuurkoolin mummaki tuloo
pää kolmantena jalkana katon läpi alha komuuri ja piirongin loorat
peräs — — —

— Ja niin oli, jotten m’ollu silmiäni uskua, ku mä tiistaiaamuna
viälä elävänä huamaattin — ihasteli Fiija. — Mä raootin vähä köökin
karteekia ja luurasin pihalle, jotta onkhan muu mailma pysyny ehjänä.
Ja kaikki oli ku ennenkin: Nuurkoolin liiterin ovi seljällänsä, niinku
se pruukaa ollakki ja mun kropsukelkkani ovipiäles pystys! — Mä menin
pihalle oikee omin silmin kattomhan, jotta onkhan tämä ny oikee, jottei
mitää oo tapahtunukkaa? — Huhtamäkiskä siinä justhin viärä fläsyytti
laskisankua uloos, eikä ollut tiätääksensä koko vaarasta — paasas
Fiija. — Ettäkö t’oo peljänny sitä hirmumyrskyä, jok’oli eileeses
lehres, kysyyn mä. — Mitä myrskyä? — imehteli Huhtamäkiskä. — Ku
ilmapuntari on laskenu 716!!!

— Hah, hah haa! — nauroo Huhtamäkiskä, jotta vatta nytkyy, kun s’oon
lihava ihmine. — Nälkätotven ilmapuntari ei oo ikänä tiänny mistää!
Sitä viisaria kuulemma kääntelöövät juksupoijakki kuinka päi rookaa.
Maanantaina oli jokin junkkari tukkinu tulitikun niiren ilmapuntarin
fiäterin välihi, jotta s’oli aiva prillees. Ja toimittajakki olivat
peljästynhet ja lähtenet jo pualelta päivää myrskyä pakhon — selitti
Huhtamäkiskä, joka kaiken maailman asiat tiätää ja lukoo muitakin
lehtiä.

— No siinä ny näjittä! — sanoon mä Fiijalle. — Tilakkaa viäläki se
Nälkätorvi ja uskokaa sen ilmapuntarihi, niin teill’on mailmanloppu
joka toinen päivä eres. Pitääs jo Fiijankin äkätä, jotta sen sakin
ilmapuntari klopsuu kuinka rookaa.

— Kyllä m’oon vähä ittekki sitä nuan ittekseni huinaallu — tuumas
Fiija. — Ei, mutta kyllä mun ny pitää jo lähtiä, aiva nämä pankakut
jähtyy. — — —

Sanoo ja lähti, ja huamisin tilas oikian sanomalehren.




KUN ISOO-MATTI POKSAS.


Oottako kuullu kuinka suamalaane poksaa ku se siksi tuloo?

Nythän s’oon se enklantilaasten poksaaminenki tullu täällä Suames
alkuhun, jotta passaa kertua kuinka yks suamalaane poksas pari
kymmenkunta vuatta sitte yhren enklantilaasen kans Finntownin kaupungis
Junaitisteetis.

Mun syslunkini on ollu Amerikas ja se sitä kertooki. Itte oli nähny
koko tappelun.

Siäl’oli ollu yks suuri suamalaanen miähenroikales, Isoo-Matti, Jurvan
Närvijoelta kotoosi, yli kolme kyynärää pitkä, suuri ja leviä ku
riihirati. Aika möhry miäheksi. Ei osannu enkelskaa yhtää sanaa, mutta
väkevä oli ku karhu, ja kova tyämiäs. Kuinkahan olikin tyätä saanu,
mutta yhrellä toiskiälisen farmilla s’oli tyäs pari mailia kaupungista.

Siälä se punnasti maatöis, väänti kiviä, kaivoo ojaa ja söi ku salvia
hevoone. Kovasti oli laatumiäs ja isäntä tykkäs kovaa. Ei se ikänä
rähissy palkoosta, otti sen mitä annettihin ja söi mitä pöytähän
tuatihin.

Kerraastikki ku siälä pihamaata tasootettihin monen miähen voimalla,
oli siinä jumalattoman suuri mulukkerokivi, jota isäntä kahren miähen
kans yritti kuapasta kangertaa. Aina ku n’oli sen saara ja saara ylhä,
niin taas putos takaasi.

Isäntä jo hyppii tasapökkää, kraapii hiuksiansa vaikkei niitä monta
karvaa ollukkaa ja hoki sanomapitsiä jotta sätii. Silloo tuli se
Isoo-Matti siihe ja sanoo jotta:

— Antakaas mä yritän. —

Nytkähytti housujansa, sylki kourihinsa ja hairas koko sylellä kiinni.
Paikat vain nataji, sääret tutaji ja pää täräji, mutta nousi. Nousi ku
nousiki!

Ja kantoo ainaki kymmenen syltä. Airan taa kantoo ja pyhiiskeli
käsiänsä.

Kovasti ne toiskiäliset honajivat ja imehtelivät »Finnin» voimaa.
Kaffille viäthin kesken kaikkia ja emäntäki taputteli hartijoohi.

No sitte tuli jonkin viikon päästä Finntownihin sellaane reissaavane
nyrkkitappelija, oikee samppiooni, joka lupas 100 taalaa miähelle, joka
pystyy sitä vasthan seisomhan 10 minuuttia.

Se ilmootti siitä sanomalehres ja suurilla plakaatilla ympäri kaupunkia.

Yks oli jo koittanu onniansa, mutta s’oli lyäny leuvat sisälle ja
silmän poskelle heti. — Eikä kukaa tohtinu enää yrittääkkää.

Mutta silloo se farmari muisti sen isoon suamalaasen, joka sill’oli
töis ja se ku rupes seliittämhän sille käsin ja jaloon jotta se menis
koittamhan.

Ei siitä tahtonu tulla tolkkua millää. Farmari käärii pairanhiat ylhä,
hyppii ku kaneli sen ympärillä, ja näytteli nyrkkiänsä.

Isoo-Matti seisoo silmät pyäriääsnä ja imehteli jotta, onko se isäntä
tullu hulluksi vai mikä sen on, kun se nuan konstaaloo. Vai meinaako se
ajaa mun pois.

Mutta ku aikansa olivat tolkannehet ja isäntä näyttäny saran taalan
rahaa ja pistäny sen Matin plakkarihin ja viisannu, jotta se saa sen,
jos se lähtöö sen kans kärryyllä kaupunkihin ja sitte tappeloo.

No siin’ ei auttanu sen Isoon-Matin muu ku lähtiä pualiväkisin isännän
kans kaupunkihin.

Tulivat sinne näyttelypaikalle ja siäl’oli lauroosta tehty korkia lava
ja sen ympärillä nuarat, ja kauhian paljo ihmisiä. Ja lavalla keikkuu
ja pullisteli rintoja puolialastoon miäs, viisooli ja huuteli jotakin.
Oli ku kukkoo ylypiä.

Aiva kenas se kulukiki.

Isäntä traksii Isoja-Mattia käsipualesta ihmisten läpitte ja oikee
peräpualesta punnas lavalle.

Matti oli ku hullu myllys, katteli ympärillensä jotta:

— Mitä piruja ne oikee meinaa?

No siinä tuli kova kohina ihmisjoukos. Farmari viisas Matille sormella
sitä tappelijaa ja osootteli, jotta sitä ny passaa antaa ympäri korvia
tullen mennen. Otti kellon plakkarista ja näytti, jotta 10 minuuttia
vain tapella. Ja sitte näytti 100 taalan rahaa ja nyäkytti päätänsä,
jotta sen saat.

Viimmee Isoo-Matti käsitti. Se aukaasi suuren suunsa jotta:

— Jassoo, jotta tuan kans tapella?

— Jees jees! — huutivat ihmiset.

— Oikeenko lyärä surkuamata? — imehteli Matti. — Onko poliisia paikalla?

— Nou polis — huutivat enklantilaaset ja nauroovat mahaansa pirellen.

Samas soitettihin piänellä kululla ja kaikki muut hyppäsivät lavalta
pois, n’ottei jääny ku se samppiooni ja Matti, joll’oli vanhat
piaksusaapasrajat jaloos ja lakkireuhka pääs.

Samppiooni rupes hyppiä paukottelemhan ja pyärimähän ku kissi
kuuman puuron ympärillä. Matti seisoo paikallansa ja meinas ensin
niistää nenänsä, muttei se keriinny viälä eres pyhkimhän sormiansa
saapasvarthenkaan, ku sai niin jumalattoman mällin leuvan ala jotta
lenti ympärinsä ku kapu ja putos lavalta maaha.

Mutta ilmas lentääs se jo manas jotta. — Katto tuata perhanaa, tanan
tana — — —

Ja kyllä s’oli ku kärppä heti pystys ja tormootti takaasi lavalle ku
jalopeura.

Hairas paljahin käsin sitä samppioonia päästä kiinni ja ruataasi
lavahan ku säkin. Ja voi armas jee, ku se sen pläsitti. Löi niin
maantulen peijakkahasti jotta s’ei keriinny huutaakkaa. Aina ku aukaasi
suunsa, niin taas fläiskähti jotta tukus oli.

Sinne juaksi apuuhi palkintotuamaria ja ihmisiä, mutta Isoo-Matti oli
niin sinnis, jotta hairas samppinjoonin ylhä ku kananraaron, sukii sitä
ympärinsä tolppihin, fläiskii laattiahan ja löi tuamariakin ympäri
korvia sen säärillä.

Kun viimmeen päästi irti, nii aivan liakona makas samppijooni lavalla.

Ja Matti jahkuu ja puuskutti jotta. — Ku peijakas löi — — — Onko se
mitää leikkiä se, ku melekeen leuvat sijooltansa fläiskäs.

Siinä tuli kamala rähäkkä. Ihmiset huuti ja ulvoo. Herrat lavalla
olivat toistensa knapiista kiinni ja suurinta melua piti se Matin
isäntä. Vooron perästä käyy se taputtamas Mattiansa ja taas juaksi
palkintoherran kimppuhu.

Viimmeen saikin siltä 100 taalaa ja ne se toi sille Matille.

— Saanko mä tämän? — kysyy Isoo-Matti.

— Jees jees — hoki isäntä ja pisti rahat Matin plakkarihi.

No silloo leves jo Matinkin naama levjähän hymyhyn.

Sanoo jotta:

— Kyllä mä pänttään tuallaasia samppinjoonia vaikka enemmältäki — — —.




JAAKOON PUURONKEITTO.


Ootlako kuullu sitä ku Teuvan faltesinanni ja lautamiäs keittivät
yhrelle Jaakoolle puurua?

Se Jaakkoo asustaa siälä Karijoen keisarikunnan rajoolla ja sill’ on
sellaasia hulluja lehmiä, jokka syäävät mistä paikasta rookaa. Eivät
välitä mitää torpankirjoosta, ei rajoosta, eikä kivipyykistäkää. Kulkia
flehnustaavat naapurien kaurapelloos, popsiivat parhaat palat poskhinsa
ja purotteloovat mitä rookaa.

Siitä ne krannin isännät suuttuki sihen JaakoolIen ja käskivät
lautamiähen tämmätä käräjihin vastaamhan.

Ja samas kyytis passas faltesmanninki lähtiä lukhon sillen Jaakoollen
kovaahopiaa yhrestä vanhasta testamenttiasiasta, josta s’oon sanonu,
jotta se ei ikänä sovi eikä tyry, vaikka tulis minkälaane päätös.

Fattesmanni ja lautamiäs lähtivät sitte ajaa köryyttelhön Jaakoon
huusholliin, mutta Jaakkoo äkkäski klasista jotta:

— No ny ne peijakkahat tuloo! Ja mull’on justhin puuronkeitto päällä!

Jaakoolle tuli hätä käthen. Siihen nakkas takkakivelle jauhovakan ja
männänkin paiskas niin lujaa n’otta kaks piikkiä meni eree poikki.
Kiahuva vesipannu vai jäi porisemhan takalle, kun Jaakkoo klapsaast
ovesta pihallen ja härisnänsä katteli jotta:

— Mihkä herttinjee mä ny pääsisin piilhon, jottei ne mua saa tämmätyksi.

Ja niin peljästyksis ja härisnänsä oli, jotta aiva se hyppii ja pyärii
yhres paikas, eikä tiänny, mihk’ olis lentäny.

Viimmeen näki olkilyhres-läjän saunan katolla, jota s’oli meinannu
uurestansa kattaa ja sinne truiskas ku orava tikkahia myäri.

Konttii kahren olkilyhtehen välihi ja veti kolmannen päällensä, jottei
näjy. Ja oli hiljaa ku hiiri eikä paljo hengittänykkää.

Faltesmanni ja lautamiäs ajoovat pihahan kovasti pää kenos, niinkö ne
on vähä niinkö mahtavia miähiä ja oikee kruununpalvelijoota.

Sitoovat hevoosen piinnurkkaha ja menivät tuphan. Lautamiäs jo rupes
heti oikohonsa lukhon sitä litaniaansa jonka se osaa ulkoa jotta:

— Täten kuttuthan ja haastethan Jaakkoo — —

Niin faltesnianni äkkäski jotta:

— Eihä tääl’oo ristin sialua!

— Jassoo! — sanoo lautamiäs ja otti puheensa takaasi.

Yhres ne sitte syynäsivät koko huushollin, eikä Jaakkoja löytyny sängyn
altakaa, vaikka faltesmanni itte kattoo. Ei ollu muuta ku jauhovakka,
se kakspiikkinc mäntä ja valkia puuropannun alla. Kissiäkään ei näkyny.
Eikä sillä Jaakoolla vissikin kissiä ookkaa.

— No ei se Jaakkoo kaukana mahra olla, kun on puuronkeitto kesken —
sanoo lautamiäs ja silloo rupes samas pannu kuahumhan ja aiva truiskii
takanporohon.

Faltesmannillen tuli hätä ku pannu kiahuu eikä Jaakkoja ollukkaa
paikalla. Se juaksi pihalle ja rupes huuthon jotta:

— Jaakkoo, Jaakkoo pannu kiahuu — — —

Mutta Jaakkoja ei kuulunu, vaikka kyllä se sen kuuli. Se meinas jo
nostakki ja lähtiä, mutta sitte muistiki ja jahkuu itseksensä jotta:

— Kuahukhon ny vai — —

Ja ku Jaakkoja ei kuulunu, niin faltesmani tuli takaasi tuphan ja sanoo
lautamiähelie jotta:

— Mitäs ny tehrähän?

Mutta lautamiäs oli jo täyres puuronkeittohommas. Se kaatoo pannuhu
jauhoja ja huuti jotta:

— Tulkaa tulkaa faltesnianni sekoottamhan, jottei tuu kovin kakkaraasta
— — —

Faltesnianni hairas männän ja pyäritti kämmenten välis jotta priiskuu.
Ja hyvää ja liantoosta puuroa siitä tuliki!

Mutta sitte sanoo lautamiäs jotta

— Sualaa kans!

— Jaa peijakas! — sanoo faltesnianni. — Sualaa kans.

Ja siinä tuliki sellaanne tenkkapoo ethen, jotta kumpikaa, ei lautamies
eikä faltesmannikaa, tiänny, kuinka paljo sualaa piti puuroho panna.

Ei auttanu muu ku mennä taas pihalle huuthon Jaakkoja jotta:

—- Jaakkoo, Jaakkoo, tuu panhon suoloja puuroho, kun ei me tiärä,
kuinka paljo sä pruukaat oikee panna.

Jaakkoo meinas taas truiskata pysthyn ja krääkäästä jotta:

— Puali kourallista!

Mutta muistiki ja piti suunsa kiinni. Jupaji vai itteksensä jotta:

— Kun eivät ny tuan vertaa ittekki ymmärrä —

Ja hetken päästä jahkaasi jotta:

— Polttavat viälä pohjahanki koko puuron — —

Mutta silloo äkkäski faltesmanni saunan katolta lyhtehen alta Jaakoon
toisen piaksusaaphan ja sanoo lautamiähelle jotta:

— Tuala se Jaakkoo näyttää olovankin!

Ja perätysten kiipesivät, faltesmanni erellä ja iautamiäs peräs,
niinku laki määrääki, saunankatolle, Vetivät pokkarista paperit ja
lukia prätistivät niin tämmit ku testamentikki Jaakoolle, joka makas
seljällänsä lyhtehien väiis katolla, jotta nenä vai näkyy.

Jaakkoo pani kovasti vasthan ja sanoo jotta:

— En tyry, en tyry, en tyry sittekkää, enkä tuu liijoon vastaamhan —

— Tuu jos tahrot, mutta lujettu on! — sanoo faltesmanni ja lähti
tikkahia alaha.

Mutta lautamiäs sanoo jotta:

— Mee ny kuule Jaakkoo panomhan sualaa puurohos ja vähä joutua —




SUUTARI VARAASTI PAAKARIN AKAN.


Oottako kuullu ku suutari on varaastanu paakarin akan?

Joo-oh, ilmi elävän akan vei ja sai flaskaa niinkun väkkäriki ennen
akankaupas.

S’oli Viipuris. Siäl’ oli yks suutari ruvennu kattonahan pitkähän yhren
paakarin akan päälle ja pannu toisen silmänsä kiinni.

Mutta se paakarin akka oli ensin vain kattonu pitkää sen suutarin
päälle, huiskahuttanu häntäänsä ja sanonu jotta:

— Ohoh, älä luulekkaa!

Mutta sitte toisella kertaa ku suutari taas pani toisen silmänsä kiinni
ja painoo pikisellä peukalolla syrämmen paikkaansa, niin paakarin akka
jo kysyy jotta:

— Mitä sä oikee meinaat?

— Minä rakastan — lauloo suutari ja kökötti käsiänsä.

Silloo rupes paakarin akkaa viämistämhän. Se sanoo jotta:

— Voi voi sua suutari mitä mä ny teen?

— Pistä vain pillit pussihin ja usko ittes suutarille. Mä tahron
sua kuljettaa ku kukkaa kämmenellä läpi möyryävän elämänmeren kohti
kukkanurmen rantaa terhenisen niämen nenhän, johna me elämmä ku kaks
pikkuusta Iinnun poikaa sulooses onnes, rauhas ja rakkaures — — — ooh!
— — — huakaasi suutari.

Ja paakarin akan povi nousi syvästi ja raskahasti ku rannan aalto.

— Min’en voi — huuti se paakarin akka ja juaksi kotia, pisti
kaffipannun, peilin, tryykirauran ja uuren pusurin koppahan, tuli
tuulispäänä takaasi ja hätääli aiva vapisevalla äänellä jotta:

— Nopiaa nopiaa, nyt lährethän, minä seuraan sua, oi suutari!

Ja suutari heitti kenkärajan pöytähän jotta syylät ja naskalit
poukkooli, lakkapottu lenti silmällensä ja puunaulapussi piraji pitkin
lattiaa.

Suutari hairas paakarin frouvaa kynkästä kiinni ja niin menivät jotta
pää täräji Viipurin asemalle ja ostivat oikee makoopiletin suaraa
Vaasan korjahan kaupunkihi.

Täälä ne sitte iloottivat ja riamuuttivat ja olivat onnellisia.
Niinkauan ku raha piisas. Mutta sitte tuli toppi. Paakarin akka sanoo
jotta:

— Em mä enää viittikkää!

— No viitti ny! — pyyti suutari.

Mutta s’ei viittiny.

Paakarin akka kokos kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti takaasi paakarin
paksun pullan äärehe. Jätti suutari paraan Vaashan itkiä köllöttämhän.

Ja kyllä se suutari suriki.

Se kulki Houräätinpuistos yhrellä kivellä itkimäs aamusta iltaha asti
ja oikee se voivootti. Se kirjootti monta preiviäki sille paakarin
akalle jotta:

»— — — Suruhu ja ikävähä täälä viarahalla maalla mä näännyn, jos et sä
tuu.»

Ja paakarin akka jahkaasi viimmeen ku se oikee ajatteli jotta:

— Pitääskhän mun lähtiä sitä suutari parkaa lohruttamhan!

Ja lähti kans.

Mutta silloo suuttuu jo paakarimestariki. Se sähköötti langat punaasna
Vaasan poliisille jotta:

»Ottakaa kiinni se mun akkani ja tukistelkaa sitä riivatun
pikipeukaloa, jok’on varaastanu mun ainuan akkani. Sillä suutarill’ on
ittellä akka Kuapios, jottei sen trenkää koko mailmaa hoomuta. — Herra
konstaapelit on hyvät jä panoovat sen mun akkani tuloho pikatavarana
Viipurihi jälkivaatimuksella, kyllä mä maksan frahrin.»

Poliisit rupesivat ettimhän ja löytiväkki suutarin ja sen saalihin.
Akka viäthin juaksujalkaa pikatavaratoimistoho, mutta suutari, jok’oli
niin murtunu, jotta aiva pää klepaji, pyyti päästä kruununkyytillä, kun
se tuloo halvemmaksi, Kuapiohon vanhan akkansa tyä.

Ja niin oli suutari sanonu, ku asemalle viäthin jotta:

— Kyllä se näyttää totta olovan se vanha viisaus, jotta »pysyköhön
suutari lestissänsä». — Sinne Kuopiohon mäki ny meen vanhan rakkahan
lestini viärehe enkä sitä enää koskaa hylkäjä.




HOUSUT PUTOS TORNIHI.


Oottako kuullu kuinka noloosti yhren isännän Laihiall’on käyny?

Ku silt’on puronnu vahingos housut kranninsa ja oman syslunkinsa
tornihi!

Aivan vahingos, niin se ny ainaki itte sanoo, ku syslunki on ruvennu
perhänkysymhän jotta:

— Kuka rumaane on mun tornini tukkinu?

Kattokaas asia on ny sillä lailla, jotta jos sen pitää oikee
alkaappäältä ja juurtajaksaan seliittää, niin Laihiall’ on siälä Jurvan
rajoolla kaks huushollia, isoo ja piäni, jokka asuuvat saman katon alla
mutta eri päis pytinkiä. Ja sukulaasia ollahan.

Tuvan pualella asustaa Mikki lusikkakuntansa kans ja se on niinku
isäntä. Piänespääs kokkaroottoo se syslunki.

No nii. — Mutta Mikki-isäntä rupes sitte yhtäkkiää kulkemham pää vääräs
ja funteeramhan jotta:

— Mitä se tua syslunki oikiastansa tualla porstuakamarilla teköö? Hyvin
ja paljo paremminkin minä sen tarvittisin, ku on nuata lapsiaki tuas
kasvamas ja taloo on muutoonkin niinku mulle kuuluva. — No ei nyt taas
sen pualesta, jottei omalla pualellaki tilaa olsi, mutta sais se tua
köyhä syslunki muuttaa muallekki tuasta porstuakamarista.

Mikki puhuu siitä emännällekin jotta:

— Olis se hyvä ku sais tuan porstuakamarinki omalle väjelle — —

— Sanos muuta! — innostuu emäntä heti ja rupes kans kulkhon pää vääräs
ja kathelhon karsahasti pikkutuvan pualelle.

Ja taloon kersat kans!

Ne rupes näyttelhön kiältä syslungille ja huutelhon jotta:

— Teirän pitää muuttaa pois meirän pikkutuvasta!

Mutta mitäs syslunki siitä välitti. Sanoo vai reisuustikki, ku
Mikki-isäntä meni pihan poikki nii vihoosnansa ja toisassilmi jotta
käveli tahkokränkkyhy ja meinas katkaasta koipensa, jotta:

— Nuan sitä ihmistä sokeurella lyörähä, ku se rupiaa himoottemhan
lähimmääsensä omaasuutta, eikä tahro enää nährä omaa köyhää
syslunkiansakkaa!

No muuta ei tarvittu. Siitä se suuttuu ja riahaantuu nii, jotta potkii
ja riapootti koko kränkyn hajalle. Mutta päälle ei tullu, eikä olsi
väärtti ollukkaa, ku syslunki on ollu soras, eikä oo siäläkää peljänny,
vaikka ammuttihi monesta paikasta läpitte, n’otta viäläki pitää
tohturin silloo tällöö kruppia kokoho kursia, ku pakkaa neulooksista
repeelemhän.

Mutta hamphan kolohon pani Mikki senkin asian.

No täs joulun erellä lähti syslunki sitte taas Helsinkihi vähä
reiroottamhan ittiänsä ja tuli viikon päästä taas kotia.

Meinas keittää tulijaaskaffit ittellensä ja oli ostanu kirkonkylän
pakarista kokonaase fleetupellin.

Teki valkian takkahan, aukaasi pellin ja puhalti kovasti jotta rupiaas
viriämhän. Ja rupeshan se, mutta yhtää ei vetäny. Savu tormootti vai
tuphan. Syslunki kraapii päätänsä ja manas. Esti harvaksensa ja sitte
tihijempää niinku pruukathan ku ei asia parane, vaikka pitääs. Se nykii
pellinnööriistä ja tykkäs, jotta sen pitääs olla auki, mutta ku aina
vaa paasootti savua tuphan, nii se riipaasi viimmee oikee vihantiästä,
n’otta lenti seljälleensä ja pellit ja nöörit tuli peräs n’otta klapaji.

— No sitte on kumma, jos ei ny verä! — tuumas se syslunki — Ku on koko
peili irti.

Mutta ei!

Tukus oli ja tupa täynnä savua n’otta syslungin piti mennä pihalle
kattomhan.

Mikki-isännän oviklasi oli täynnä suuria ja piäniä naamoja.

Siin’oli fiilipunkin levyysiä ja kissinkupin kokoosia ja ne piänet
liputtivat kiältä syslungille.

Viimmee tuli itte Mikki-isäntä portahille ja kysyy jotta:

— Eikö verä?

— Ei verä! — sanoo syslunki ja kynsii päätänsä.

— Jaa-ah! — sanoo isäntä. — S’oon paha paikka ku ei verä — — Mikhän
syslungin tornin on tullu?

— En tiärä — sanoo syslunki — Mutta minä hajen muurimestarin kattomhan.

Silloo tuli Mikki-isännälle kiirus tuphan.

Syslunki haki muurimestarin ja yhres sitte syynättihin. Syslunki kattoo
takan perästä ja muurimestari huikkas torninnenästä. Mutta tukus oli!
Sitte se mestari meni välikokkihi ja knaputteli tornin laitahan.
Viimmee hakkas kaks kiviä irti ja teki suuren reijän.

— Ahas! — sanoo — Tääl’on jotaki! — ja kopelootti kourin reijästä.

Syslunki sihtas silmä kovana takan perästä ylhä ja samas tuli jotta
noki ja tuhka pöläji kauhiammoonen trasumytty syslungin silmille, S’ei
nähny hyvähä aikaha yhtää mitää, sylki ja manas ku turkkilaane jotta:

— Mitä riivattuja siältä oikee putos?

Muurimestariki tuli siihe imehtelemhän ja ku syslungin silmät oli pesty
ja saatu enimmät roskat pois koolituksi, nii aukaastihin se mytty ja
kattottihin.

Nii siin’oli kaks paria housuja!

Niitä kattottihin silmät pullolla erestä ja takaa ja viimmee sanoo
syslunki jotta:

— Mutta nämähän on Mikin housut! Vissisti onkin Mikin housut, ku n’oon
nuan ryätäs. Kuinka jutinan tähre n’oon mun tornihini tuiki?

Syslunki hairas housut kainaloho ja lähti Mikki-isännän pualelle.

Tuli tuphan ja kysyy jotta:

— Onkos Miska kotona, kun täs on sen molemmat housut?

Siäl’oltihi kovasti säikähröksis. Kersat kontti sängyn ala ja emäntäki
tutaji nii, jotta sen piti pitää tantarista kinni.

— E-e-e-ei sit’oo kotona — häkelti emäntä.

— No mihnäs s’oon, ku se äsköön justhin oli portahilla?

— Tuata tuata — — se lähti kokouksehe — pääsi emännältä.

— Mihkä kokouksehe se ny nii hätää lähti? — —

— Tuata tuata, taisi mennä puoluekokouksehe, nii se ainaki sanoo —
sopotti emäntä.

— No ku-ku-kuinka se sinne nii lähti, ku täs on sen housut? — imehteli
syslunki. — Ilman housujako se sinne — —

— Ei tuata — — Se otti poika-Miskan pyhähousut, jokka sille tehtihin
mennykesänä ku se pääsi ripille.

— Mhyy-yh! — sanoo syslunki ja mitäs siin’olis muuta vointi sanuakkaa.

Mutta kysyy kumminkin jotta:

— Kuinka nämä Mikin housut on mun tornihi tullu?

— Em m’ ainakaan tiärä — sanoo emäntä. — Kyllä s’oon niitä kaivaannu
täs — — Vai siältä ne löytyy? Kuinka herrahallikkohon ne sinne on
joutunu — — —

— On se vähä kamalaa — sanoo syslunki — ku isännän housut lentää
tornihi — — tuata, on taittu tukkia sinne? — —

— Ee-eh! — sanoo emäntä. — Ei ikänä — — —

Kolmena päivänä kulki syslunki Mikin housut kainalos kyselemäs:

— Joko isäntä on tullu siältä kokouksesta?

Ei ollu tullu.

Vasta neljäntenä päivänä, ku syslunki sattuu tulhon nii ettei
havaattukaa ku vasta portahilla, ja aukaasi oven, nii isäntä justhin
yritti kellarihi piiloho, muttei keriinny, ku syslunki jo huikkas jotta:

— Vai siälä pärinäkellaris sitä pualuekokousta pirethänkin?

— Mä vaa meinasin ottaa voihulikan tuasta — sanoo Mikki-isäntä.

— Vai voihulikan! — sanoo syslunki. — Mutta sanos ny Mikki, kuinka
nämä sun housus on lentäny mun tornihini, häh, sill’aikaa ku m’olin
Helsingis?

Ja silloo Mikki-isäntä seliittämhän oikee juurtajaksaan, mikä vahinko
sille oli tullu. Sanoo jotta:

— No ku mä täs yhtenä iltana menin katolle ja meinasin kattella
jurvalaaste uutta sähkövaloa, jok’on niin kirkasta, jotta se ruskottaa
iltayästä pualen Laihian seurakuntaako ja nousin sun tornis nenähän ja
siinä töllistelin, niin yhtäkkiää n’otten havaannukkaa pritkahti pännit
poikki ja housut putos tornihi jotta humahti — —

— Hoo-oh — sanoo syslunki ja väliä karhialla äänellä. — Kas kun et itte
puronnu saman tiän —

— No hyvä miäs, ku mä putosin jo ja oisin kuka tiäs menny
näkymättömihin, mutta korvat otti kiinni — —

— Älä sä nuata lehmältääsiä! — karjaasi syslunki. — Ku valehtelet ku
vanaha salvia, mutta kylläs sen kupistas viälä särvät. Ensi käräjihi
pääset vastaamhan ja saat nährä, mitä maksaa tukkia vanhoolla
housurauskoolla toisen henkireijän. Ekkähän sitte muista köyttää
housujas vähä lujempahan, jottei ne putoole mihkä rookaa!

Niin sanoo syslunki ja paiskas oven kiinni.




KISSI PIRU!


Oottako kuullu mikä meteli täs menny viikoll’ oli Tuppuraasen
huushollis?

Siälä pesi emäntä eriskummallisen pyykin, josta ny hohajaavat koko
kaupungin akat.

S’oli sillä lailla, jotta se Tuppuraaska rupes vethön äijänkänttyräänsä
huulesta ja pisthön huushollirahoosta omhin pankkoohinsa markan silloon
toisen tällöön. Ja välistä »puhalti» viis ja kymmenenkin markkaa.

Ja sitä se rotta teki monta kuukautta.

Se syätti äijällänsä pärinät kuarinensa ja mökötti vain jotta kaikki
tyyristyy.

Kerraasti ku Tuppuraane tuli syämhän, niin se jäi istumhan ja kattomhan
suu seljällä silakkakuppihi.

Viimmee hairas yhtä silakkaa hännästä kiinni ja löi pöythän jotta
flätkähti. Sanoo jotta:

— No voi totisesti, katto ny kuule tuata silakkaa! S’oon vanheet ku mä
ja mäki oon kohta puufarin iällä. Eikö tua oo se sama saamari, jolla
mä ja Ylisen Jaakkoo Pakankyläs ennen paimenes olles Hissalan vainios
puttaalimma? No on, peijakas viä, onki sama silakka. Ainaki s’oon
justhin sen näkööne. Nuan littuposkine seki oli. Ja toinen silm’on
pois niinku siltäkin! Sama junkkari täm’on, jonka Ylisen moussu tälläs
Jaakoon askihi!

— Oo siinä niuhaalemata senkin koiranleuka — äyskääsi Tuppuraaska —
Niinku ei se sulle kelpaasi! Aina sä kränäjät — — — kun tiistaina
puarista ostin.

— No mutta kuinka herra hallikkoho s’oon mahrollista? — jahkaasi
Tuppuraane, joka piti kuivaa ruastanutta silakka ku tikkua pystys ja
katteli sitä ympärinsä. — Kyllähän mä ny tämän tunnen, sama s’oon— — —

— Syä vaa äläkä kitaja! — karjaasi Tuppuraaska.

— Kun me Jaskan kans tätä uitimmaki Vesiluaman ojas — jatkoo Tuppuraane
imehtelemistänsä. — On se kamalaa rookata näin yhtäkkiää vanhoja
lapsuuren tuttuja.

Ja kun s’oli hyvän aikaa imehrelly, niin tuumas viälä jotta:

— Oliskahan tämä silakka jääny multa ja Jaakoolta sinne luamahan! Ja
sitte viroonnu ja uinu jokia pitkin ruattalaaste verkkoohi? — Jaa-ah,
ei voi muuta sanua ku jotta imhelliset n’oon silakkaankin tiät täs
mailmas, joko sitte ihmiste!

Mutta Tuppuraaska otti äijänsä venkkuloottemisen niin pahaksensa jotta
itkuhun pillahti. Pyhkii kaarin nurkkahan silmiänsä ja saman tiän
niisti nenänki. Sanoo jotta:

— Aina sä mua kiusaat. Mitäs mä sille mahran, jotta voi on niin
tyyristä ja maito maksaa seittemän markkaa hinkki?

Ja ku sai vähä luantuansa takaasi niin jo kiljaasi jotta:

— Jos oot niin persoo jottei sulle silakka enää kelpaa, niin anna tänne
se! Kyllä mä syän! Ja meinas hairata sen silakan Tuppuraasen kärestä.

Mutt’ei saanu.

Tuppuraane pisti silakan vähä siävästi plakkarihinsa ja sanoo jotta:

— Sos sos soo Maija-kulta, vai niin huanon arvon sä paat tämän silakan
päälle, jottas sen söisit? Mun lapsuuren tuttavani! Ei ikänä! Tämän
minä paan kallihina muistona paperihi ja kaappihi tallelle. Tätä
silakkaa ei saa koskaa syärä. Ja ku mä kualen, niin mä pyyrän jotta
se sais följätä mua hautaha asti, — puheli Tuppuraane vesis silmin. —
Ja mitä taas siihe silakan syäntihi tuloo, niin sä tiärät Maija rakas
jotta s’oon oikee mun himoruakaani. Mäkö en silakkaa söisi? Mutteihän
mun ny passaa tätä lapsuuren toveriani syärä!

Se Tuppuraane ku on sellaane vekkuli miäs, jotta pakkaa Maijaansa vähä
silloo tällöön hyppööttämhän.

Mutta ku siitä silakkajutusta selvittihin, niin Tuppuraane söi koko
silakkakupin tyhjäksi ja lähti töihi. Ja Tuppuraaska jäi siunaalemhan
jotta:

— Kun mä jo säikährin jotta se sitä rahanmenua taas rupiaa tutkaamahan.
Muttei onneksi ruvennukkaa — — —

Ja niin oli mielisnänsä jotta päätti pistää salapankkohonsa kokonaasen
kahrenkymmenenmarkan rahan.

Tuppuraaska lähti viämhän rahaa pankollensa, jok’oli sängyn alla. S’oli
koonnu kaikki säästörahansa yhtehe vanhaha kalossihi ja sitä se piti
sängyn alla piilos.

Veti sitte kalossinsa siältä ja ku se näki, oikee se tyrmistyy jotta
käsistä putos koko kalossi — Ja sitte se rupes siunaamaha ja kattelhon
ympärillensä jotta:

— Kissi piru — — —

Mutta kissi ku sen kuuli, menii ni häntä suarana ku salasmaa pihalle
ja Tuppuraaska peräs. Livahti kivijalaan luukusta sisälle ja siit’ei
Tuppuraaska mahtunukkaa.

Koitti se vähä reijästä koperoota että jos olis saanut hännästä kiinni
niin — kyllä mä sun tuhannen kuvaasen opetan täs menhön — — —

Mikäs siinä auttoo? Piti lähtiä takaasi tuphan. Ja kyllä se pärmänttäs
kauan sitä kissirumaasta ja seisoo kalossi käres ja hoki jotta:

— Kun tuan sen ny pitikin raakkulehen rumaasen tehrä!

Ja sitte se alkoo se merkillinen pyykinpesu, jotta sellaasta ei
Tuppuraaska ollu ennen pyykkärööny.

Piti lämmittää haliaa vettä ja panna rahat likuamahan. Ja se ny vasta
oliki tarkkaa pyykinpesua!

Ja ku Tuppuraane tuli illalla kotia, niin s’ei ollu uskua silmiänsä,
ku se näki hellan ottalla kuivamas niin kauhian paljon rahaa. Siin’oli
viiren markan rahoja ja kymmenen markan rahoja ja ainaki kaks saran
markan rahaaki.

Ja lavittalla istuu Tuppuraaska ja huakii jotta:

— Kissi piru!




KÖPI PÖNTIKKÄÄ SOORRETHAN.


Oottako kuulin jotta on sitä eres jotakin hyvää nuasta juapoostaki
kunniallisille ihmisille?

Se käyy ilmi seuraavasta opettavaasesta kertoomuksestaki, jonka m’oon
valinnu päivän epistolaksi ja joll’on se harvinaane hyvä puali, jotta
s’oon viälä tosiki.

Täälä hyväs Vaasan kaupungis on yks kakskcrroksine taloo, johna asustaa
vai herrasväkiä. Siinä asuu hantesmannia, tirehtööriä, kampreeriä,
panksuuniherroja ja kuka hänen tietääkää, mitä ne kaikki oikee ovakkaa,
mutta herrasväkenä ne kovasti kaikki pitäävät ittiänsä, varsinki
frouvat.

No sitte siinä samas taloos asuu kans yks kauppamatkustaja
akkoonensa ja sitä sakkia ne toiset eivät pirä oikee vertaasenansa.
En tiärä mikhän siinä oikee on, mutta niin se vain on, jotta se
kauppamatkustaja, jota sopii täs nimittää vaikka Köpi Pöntikäksi,
vaikkei se sen oikia nimi oo, se ei vai tahro päästä herraan kirjoohi,
vaikka se tianaa paljo paremmin ku kukaa muu siinä taloos ja vaikka
sill’on paljo fiinimmät mööpelikki ku niillä toisilla. Ja vaikka sen
frouvall on kahreksan tuhannen markan hintaaset turkikki ja kaulakäljyt
ja timanttisormukset ja oikee silkistä aluusverhat ja kaikesta laista
mitä vaa rahalla irti saa, nii sittekki viarastaavat ja kaihtaavat.

— Mikhän se luuloo tua kampreeri Tuttunenkin olovansa, pari tuhatta
markkaa kuus on miähellä palkkaa ja nii noukka pystys kulukoo ku
karulla vastahan tuloo, jottei näjekkää. Miäs on ku leilis kasvanu ja
pruntista ruakitti, mihnää ei oo reissannu, eikä oikiastansa tiärä
mistää mitää. Numeroota krapaa aamusta iltahan ja naamast on kun nauris
— on kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä monta kertaa jahkunu akallensa. —
Ja sellaane tekopyhä luikuri ku se on! Ku mä kerran hyvän hyvyyrellä
tarjosin sille ryyppyä, nii eikös tua pakana sanonu jotta:

— Ei kiitoksia, mä oon aivan raitis miäs —

— Nii kehtas sanua vaikka pottu pullotti peräplakkarista, ku sen oli
takki nosnu ylhä — kertoo kauppamatkustaja Pöntikkä akallensa täs
menhellä viikolla, ku tämä asia tapahtuuki. — En saattanu pitää kiinni
suutani, ku kysyyn jotta:

— Mikäs pottu kampreerill’on täs sitte? — ja nykääsin sen framille sen
plakkarista.

— S’oon vain otekloonia — kehtas peijakas valehrella vastasilmiä. —
Kyllä mun niin syytti ja kututti kämmenpohjaa ja teki miäli flinaasta
poskelle, mutta jaksoon pitää itteni kumminki.

No nii.

Sellaaset ne oli välit taloos. Kauppamatkustaja Köpi Pöntikkää
soortivat ja yrmiivät kaikki muut. Ja ku Köpi välistä otti ryypyn
ja vähä rähäji nii siitä ny akoolla vasta praataamista piisas.
Siinä passas nii kovasti hyvin verrata toisihinsa »sivistynyttä
ja sivistymätöntä» miästä — niinku ne frouvat pistelivät Pöntikän
akalle. — Köpi sai tiätysti aina olla se sivistymätöön miäs ja siksi
sivistynheksi esikuvaksi otettihin aina kampreeri Tuttunen, jok’oli
kaikkien akkojen mallimiäs.

No nyt sattuu sitte nii, jotta kauppamatkustaja Köpi Pöntikkä
meni yhtenä iltana oikee varahi maata, jottei vai joutuusi mihkää
väittelyksehen. Ja samana iltana rookas kampreeri Tuttunen vanhan
koulukampraatinsa, jonka kans istuskeli hotellihuanehes aamupualehen
asti ja naukkas kirkasta ja makiaa.

Ja lähti sitte taitavaa kotiansa pökkööttämhän. Mutta ku se alkoholi
on sellaasta myrkkyä, jotta se pakkaa sisuskaluus jylläämähän, nii ku
kampreeri Tuttunen justhin pääsi omalle pihalle — ja poliisi oli jääny
kulmahan kattonahan — nii siinä otti ja riipaasi oikee syränalustaa
myäri. Kerran vai mölähti ja siihe jäi keskelle pihaa selvä ja näkyvä
merkki kialtolain tarphellisuuresta.

Horjuvin polvin, kualeman kalpiana katos kampreeri Tuttunen
asuntohonsa, johna sen frouva otti sen vastahan sanaa sanomata,
mutta sensijahan heiluu frouvan toffeli kamprcerin kuumien korvien
ympärillä niinku sivistynehis ihmisis plaarahan. Ne ei huura ja mekasta
niinku sivistymättömät ihmiset, jotta sivulle kuuluu, mutta fläkiivät
lahjaksensa.

Ja se teköö oikeastansa saman asian, mutta on fiinenipää.

No nii.

Mutta sitä kamprcerin lankeemusta pihalla sitä ei nähny kukaa. — Mutta
aamulla sen näkivät kaikki.

Ja kaikki saunovat heti jotta:

— No nyt se kauppamatkustaja taas on ollu viftillä! — Ja tualla lailla
liannu pihan. Kyllä se on häpiä, että tuallaane sivistymätöön miäs
kehtaaki asua samas taloos kunniallisten ihmisten kans.

Yks tirehtöörskä lähretti piikansa Pöntikän akalle sanomhan, jotta sen
pitää korjata sen pois pihalta.

Pöntikän akka suuttuu tiätysti ku tupakki ja tuli piian kans peräkanaa
portahia alha huutaan jotta:

— Köpi on ollu kotona koko yän eik’oo pihalla käynykkää, jottei s’oo
sen jälkiä.

Mutta sitä ei uskonu kukaa.

Ja kampreeri Tuttunenki ku kuuli asiasta sanoo jotta:

— Kyllä s’oon sikamaasta!

Ja ittiksensä se sanoo jotta:

— Jumalan kiitos! On nuasta juapoostaki jotaki hyätyä kunniallisille
ihmisille.




KANS KANSANERUSTAJAKSI.


Oottako kuullu jotta se Savimäen-Salttu olis ny sitte kans niinku
valmis lähtemhän eruskuntahan?

Aivan valmis kansanerustaja. Ei muuta ku äänestystä vailla.

S’oon tämä Savimäki uskollisesti palvellu pualueensa Laapania jo niin
kauan, jotta joutaas se jo päästä herraan souvvihi.

Oikiasta päästä se tämä Savimäki asiansa alootti. S’oli ensin
huanopalkkaasena opettajana Möykynkyläs ja siälä suuren luannon
hiljaasuures sille syntyy ne kunnianhimooset aivootukset, jotta
herraksipa tiätysti.

Ja se alkas siitä, jotta se riiteli johtokunnan kans, johka kuuluu vain
tavallisia taloonjussia, palkankoruutuksesta ja kirrasti kovasti, jotta
sille pitää antaa lisää palkkaa. Mutta isännät olivat vain sanonhet
jotta:

— Ei kannata. Ei meillekkää mitää palkankorootusta anneta. Ja paljo
fiinimmin sä syäkki ja paremmis verhoos kuljet ku me, jokka sua
elätämme. Ei näytä sua nälkä kuurninehen ku poskekki on ku puukissillä.

Siit’oli Savimäki tietysti kamalasti suuttunu.

Oli sanonu jotta:

— Ettäkö te pitkätukkaaset ymmärrä, jotta minä teen kansansivistystä ja
kasvatan teirän kakarootanna — — —

— Joo joo mutta — oli isännät sanonhet. — Mitä se sellaane
kansansivistäminen on, jotta aina vai taloonpoijan massikan päälle
käyrähän? S’oon meirän miälestä oikee epäsiveellistä, jotta aina vai
huseerata meirän känsäkouraan rahapussilla ku omallansa. Mistä ne rahat
tuloo? — Ja kakarakki tuloo siälä sun koulussas niin päässilmääsiksi,
jottei ne enää kunnioota vanhempiansakkaa — — — Kaiken mailman hyrryjä
ja fyrryjä lapsille vai näyttelet, jotta näin fysiikas pörrää, eikä
kersat taira enää kymmeniä käskyjäkää, ku ovat ollehet hetken aikaa sun
sivistettävänäs — — —

Kyllä ne antoovat isännät sille Savimäjelle sellaasta palkankorootusta,
jotta aiva se pihaji.

Varsinki oli Mäkelän Kaappoo-isäntä kataannuksis. Se ku paasas jotta:

— Meiränkin Anttoni tuli täs kerraasti koulusta kotia ja sanoo jotta:

— Tiäräk’sä äitee, jotta ihmiset on tullehet apinasta?

— Äireeltä oli puronnu patapuukkoo lehmänkorveehi ku se niin säikähti —
seliitti Kaappoo, mutta:

— Ku mä hairasin Anttonia korvista kiinni ja pari kertaa ruataasin
ympärinsä jotta:

— Sanok’sä sen nolkki isääs ja äitejäs apinaksi?

Niin itku pääsi ja sanoo jotta:

— Opettaja on niin sanonu — — —

— Ja ny mä tahron sulta Savimäki suaraha kysyä, jotta:

— Ook’sä niin sanonu? — karjuu Mäkelän Kaappoo silmät aivan
verenkaljamalla ja nyrkit pystys.

Siin’oli Savimäjen vähältä lyärä housut veteläksi, ku koko johtokunta
rupes nouseskelhon pysthyn ja kysymhän jotta:

— Vai apinoota me tavalliset maanjussit vain oomma teille
kansansivistäjille?

Silloo lippas se tuleva kansanerustaja ovesta pihalle ja tuli takaasi
vasta ku johtokunta oli menny.

Mutta yhren jutkun se viälä kerkes isännille tehrä. Se junkkari otti
mahtavaa eron viraasta, niinku ainaki kliipatut herrat, ennenkö sitä
keriittihin eroottaa.

Savimäki päätti kostaa ja kostaa oikee verisesti.

Se päätti ruveta politiikkamiäheksi ja yrittää eruskuntahan. Ja siälä
ruveta ajamhan eristystä ja sivistystä oikee hartiavoimin taloonpoikaan
tingillä. Ja sen se ainaki päätti ajaa läpi, jotta katikismus
nurkkaha ja sellaane sivistysoppi käthen, jotta apinasta n’oon ainaki
taloonpoikaan kersat tullehet.

Mutta ensin sen piti tiätysti oppia puhujaksi ja niin kans lähti heti
oikee puhujakurssiille. Ja siälä neuvottihin kuinka pitää kumartaa
ku tuloo kansalle puhumhan, kuinka pitää merkittevästi rykiä, kuinka
viisata kärellä ja pyärittää päätä.

Se oppi »alustanahan», »pohjustamhan», »valaasemhan», »ottamhan
huamiohon» molemmilta pualilta, »vetämhän johtopäätöksiä», »heittämhän
katseen ylös histoorian kulkuhun», »vetoomhan» ja »punnittemhan»,
»tulkittemhan kansan miälipiteetä», »huamauttamhan», »varoottamhan»,
»alleviivaamahan» jne. Siitä tuli sanalla sanoen nii villitty puhuja,
jotta se puhuu unissansakki.

Ku sitte pirettihin piiripuhujan vaalikokhet ja kaikki pyrkyrit
pantihin yhtaikaa pälpöttämhän, nii kukaa ei piisannu Savimäelle.

Se lasketti nii tihiää ja vinkiää tulemhan oikee paremman sorttista
juhulapuhetta, jotta toiset eivät saanhet suuvoorua.

Ja itte pualuehen Laapaninkin piti tunnustaa jotta:

— Kyllä s’oon hyvä valaasemhan päivän politiikkaa ja histooriankulkua
tämä Savimäki.

— Ja mult’olis tullu viälä vaikka kuinka pitkältä — trossas se itte.

Ja niin se sitte kans valittihin oikee piiripuhujaksi. Se kulki
pitäjästä toisehen ja puhuu ja puhuu ja seliitti ja valaasi, n’otta sen
oli oikee leuvat tuvoksis ensin alkaappäältä.

— Kovaa täm’on hitsiä — pruukas Savimäki itteksensä huakaalla — mutta
pääsööpä lopuksi viälä ministeriksi, ku meirän pualuehes on niin vähä
kykyjä.

Ja Savimäki-poika se hinkkas ja hyppäs. Tuli sitte se aika ku
erustajaehrokkahia asetettihin, eikä Savimäki tahtonu saara nukutuksi.
Pirettihin kokous ja keskusteltihin, ketä sinne ny pannahan.

Ja ajatelkaa, hyvät ihmiset, ku Savimäjestä ei puhuttu mitää!

Ehrotettihin kaikellaasia Puita ja Heiniä, Kiviä ja Kantoja, eikä
Savimäjestä sanottu halaastua sanaa.

Sille tuli hätä käthen.

Se vei Peräloukon erustajan torppari Pökkelön porstuaha ja siälä ny
sipinä rupes käymähän. En tiärä sitte, mutta reisuusti ainaki plutkahti
ja sitte klunkutti ja pyhiittihin suuta ja ähkäästihin.

Ja ku Peräloukon erustaja Pökkelö sitte tuli kokoussalihi, niin se oli
oikee pulskistunu. Kovasti punotti ja haisi hokmannilta. — Muista ny
mitä mä sanoon — varootti Savimäki vielä oves. Pökkelö rykääsi sitte
pari kertaa, niisti nenänsä ja otti puheenvooron ja sanoo jotta:

— Kuulkaa kansalaaset ja pualuetoverit. Kattokaa asia on ny sillä
lailla poliittisella taivahalla, jotta ne pitää olla eri kykyjä, joita
me äänestämmä valtiopäiville. Ei sinne kelpaa tällä kertaa pikku-kykyt,
pitää panna oikee suuria kykkyjä. Ja tämä Savimäki, s’oon niinkus
tiärättä oikee isoo kykky meirän joukos.

Siitä nousi eri pörinä, sanon mä. Kaikki hyppäs pysthyn ku neulalla
tuikattu, huutivat ja huitoovat jotta:

— Jassoo vai pikkukykkyjäkö me sitte oomma tämän Savimäen rinnalla, häh?

Toiset suuttuivat kauhiasti, ottivat lakkinsa ja lähtivät. Mutta
Savimäki piti pualensa, vaikka kyllä siin’ oli tälläämistä, ku
kaikki parhuuset kykyt lähtivät, n’ottei ollu enää oikiastansa
pikkukykkyjäkään. Piti panna ehrolle mitä rookas jäämhän.

Mutta Savimäki tuli listalle, ja s’oliki pääasia. Nyt ei sitte muuta —
kun äänestää.




JUPEN JOULU.


Oottako kuullu jotta joulu on tullu, kuusijoulu, puurojoulu, pukkijoulu?

Kova tyä ja touhu on joka paikas ollu. Tupaa on pesty, varitaikinaa
tehty, nisuleipää leivottu. Porsaskin on tapettu. Ja puariis on kauppa
käyny ku siimaa. Lahjoja on ostettu, korttia lähretetty ja auttu-iltaa
orotethan suloosella tärinällä.

Mitähän pukki tuaa? — se on ainua suuri kysymys, joka nyt huolestuttaa
Suamen kansaa.

Min’oon kans ollu jouluostoksilla. Onneksi ei mull’oo muita, jolle
trenkää lahjaa ostaa ku uskollinen ja hianosti sivistyny Juppe-koirani.

Ja sille mä ostin auttuna sen lahjan, josta se parahite tykkää. Se
on piäni kaunis knakkimakkara, jonka mä paan silkkipaperihi ja siron
korjalla silkkinauhalla ympäri.

Sitte ku tuloo ilta ja klapinnakkoon aika, mä seliitän Jupelle jotta:

— Kule kule, mikä tuala porstuas on!

Ja silloo nousoo Jupen niskakarvat pystyhyn, häntä suaristuu kankiaksi
ku keppi ja rupiaa kuulumhan juhlallinen murina.

Sitte mä sanon jotta:

— Mä meen ajamhan sen pois! S’oon vissihin sutari — — Älä tuu sä, se
pian puroo sua.

Silloon menöö Juppe pöyrän ala, murajaa ja haukkuu.

Mä menen porstuahan, käännän turkit väärinpäin ja tulin neliinkontin
hirviästi ähkyjen sisälle.

Juppe hyppää pöyrälle, haukkuu ja ulvoo aivan oikohonsa, potkii
takajaloolla pännät ja pläkkipotut laattialle.

Mä mörisen ku karhu, hypin tasapökkää jotta karvat pöläjää ja viimmeen
paiskaan sen silkkipaperihi käärityn knakkimakkaran laattialle.

Juppe hyppää silloon ku piili siihen kiinni, ja samas mä pujahran
porstuahan.

Sitte tuun hetken päästä sisälle ja kysyn jotta:

— No mitäs se Juppe täälä nii häjyyli?

Jupell’on silloon paketti suus ja murajaa kauhiasti.

— Mikä s’oon? —

Se vai murajaa ja on mahtavaa.

Näen jotta se meinaa sanua jotta:

— Tääl’oli karhu, mutta mä ajoon sen pois ja tämän otin — —

— Mikä se on? — kysyn mä — Kattotaas!

Ja sitte mä aukaasen paketin ja Juppe seisoo silmä kovana viäres ja
murajaa viälä.

— No voi peijakas! — pääsöö multa. — Katto Juppe, tämähän on makkara!

Juppe haistaa, kattoo mua ihmeesnänsä — ja jo heilahtaa häntä.

Pian me tanssimma pöyrän ympärillä, mulla makkara käres ja Juppe
kahrella jalaalla peräs haukkujen jotta:

— S’oon mun!

Viimmeen annan ja Juppe pistää sen poskehensa.

Hyvin meni!

Hetken perästä pitää mun päästää Jupen porstuahan viälä kattomhan, jos
siäl’olis toinen samallaane. Ei ollu, ja silloon Juppe tuloo takaasi
silmät pyöriääsnä kysellen jotta:

— Mikä s’oli?

— S’oli pukki! — sanon mä niinku muukki papat.

Se oli Jupen joulu.




SAVOLAANE JA POHJALAANE.


Oottako kuullu jotta täälä Vaasas on savolaasiakin?

Mä sain lauvantaina tällääsen kuttukortin:

»Olokee hyvä ja tulukee ja höysteeten Kukon syönnillä ja lattijan
silityksellä meijän haaskoo ja vuatimatonta illan viettoo Naesklubin
lukaalissa laavantaina t.k. 14 p:nä kello 1/2 8 illalla. — Vuasan
Savolaiset».

— Mitäs nyt tehrähän? — kysyyn mä toisilta toimittajilta. — Kuka sinne
lähtöö?

— Sinä saat mennä Jaakkoo — sanoo toiset.

— Mutta jos min’en tuu puhees toimehen niiren kans, kun ne nuan
mongertaa ja sitte siällä näyttää olovan sellaasta tehtävää, jok’ei
mulle oikee passaa; pitääs ensin syärä yks kukkoo ja sitte hypellä. Se
on sellaanne traffi ja savolaane lystinpito, jotta musta pohojalaasesta
ei taira siihe olla.

On ne savolaaset eri rotua ku me eteläpohjalaaset. Ne syää kukkoja ja
silittää laattiaa, se on niille crikoosta.

Jos me eteläpohjalaaset pistääsimmä toimhen tällääset syämäkalaassit,
niin ei me ny ainakaa kukkoja rupiaasi plokkaamahan ja tanssimahan, se
on vissiä.

Mitäs me söisimme?

Ja mitä sen syännin päälle?

Min’oon asiaa vakavasti tuumannu ja tulin siihen päätinkihi, jotta
eteläpohjalaaset söisivät kropsua ja päälle vähä tapeltaasihi nuan
rumhin terveyreksi vai, mutt’ei rumihia tehtääsi; ainakaa kovi paljo.

Mutta nämä savolaaset ne plokkaa kukoon — —!

No mä lährin sinne kattonahan ja oikee mun lenti silmät suureksi kun
tulin naisklupille.

— Vai on täälä näin paljo savolaasia? Ooksä kans savolaane — kysyyn mä
yhreltä miäheltä, jok’ on asunu kauvan täälä meirän sejas.

— Kah ounhan mie, savolaessiihan minä oun —.

— No totisesti! Em m’oo tiännykkää, jotta täälä Vaasas on näin paljo
niitä Puavoja —.

— Ka päivää Jaakkoo! — tuli Vainion Saima sanomhan.

— No ooksä kans savolaane? — kysyyn mä suu seljällä.

— Enhän mä mikää savolaane oo. Muutoon vaan oon niiren joukos.

— Kukkoja tappamasko? —

— No justiin!

Sitte siihe tuli yksi oikia savolaane vaim’immeine, joka kattoo mun
päälleni niinku vai Savos kattothan ja kysyy jotta:

— Kukkoo työ ootte?

Mä räpytin silmiäni jotta:

— Mitä se tua oikee meinaa?

Ku se vai kattoo suu auki, nii kysyyn jotta:

— Mitäh?

— Nii että kukkoo työ outta oikennii?

Mä en tiänny mitä m’olsin sille sanonu. Ei passannu suuttuakkaa ku
viarahaksi oli käsketty, mutta ku se mua kukooksi kohta karahteeras,
niin sanoon suarahan jotta:

— Kukkoopa tiätysti! Oikee poikakukkoo!

Ja siitä tuli aikamoone naurunrähäkkä.

Viimmee yks sanoo jotta:

— Se kysyy kuka sin’oot?

— No mutta kukkoohan se sanoo!

— Se on sitä Savon murretta!

— Vainnii. No on se kans ihmisten puhetta — tuumasin mä.

— Onkos Jaakkoo pessy tänä aamuna silmiänsä? — kysyy heti yks
savolaas-akka.

— Oompahan toki! — sanoon ihmeesnäni.

— Millä pesit? —

— Verelläpä tiätysti!

— Vai _verellä_! Kyllä ne on kaaheeta ihmisiä nämä pohjalaiset — tuumas
se akka.




LAHOONLOUKON MOOTTORI.


Oottako kuullu kuinka Lahoonloukolla moottoria pyäritettihin?

Siäl’oli isännät kans lyänhet päänsä yhtehen, laittanhet
tappuriosuuskunnan ja ostanhet erinomaasen moottorin sitä pyärittämhän.
— Sitä tappuria. Vaikka osuuskuntaa se sitte pyärittiki.

Kaikki oli sitte sitä mukaa valmista ja ensimmääseen taloon
kaunahaukkaa ruvettihin tappamhan. Ei ne taira tämä nuari väki
tiätääkkää, mitä se merkittöö, ku kaunahaukkaa tapethan? — No ei se sen
kummeet asia oo ku että ensimmäästä riihtä puirahan.

Jaa-ah, kyllä tämä mailma kovasti eristyy, ku ny puirahan elokki
masiinoolla.

Pois jää koko klupukonsti.

Toista s’oli ennen vanhaan ku kaikki elot piti käsinpelin tryskätä
ja olla viikkokaupalla riihellä. Aamuvarhaasta, tuas kukoon laulun
aikana pruukasivat isännät kakistaa väjen ylhä. Isännän virka oli lyärä
lyhtehen päätä ovinurkkahan, väki tryskäs luuvas ja kakarat pyllyylivät
ruumenoosis.

Ja konsti s’oli se riihen pistäminenki. Piijat anteli ja trengit
taitavasti pistelivät kaksi- jopa välihin kolmikertoohiki lyhteinä
riihen parsille kuivamahan.

Oli se toista siihe aikahan, sanon mä, ku aamusta iltahan kuuluu
kylältä tahrikas ja tukeva kluvun klapina! Sattuuhan sitä välihin, ku
peräkanaa mentihin kluvuulla (varstoilla) takojen, jotta piika sai
piaksuroukoosehensa ylimäärääsen paukahroksen, mutta mitäs siitä. Kun
aikansa mokotti, nii hetken päästä sai toisen, jotta pysyy kurkku
kirkkahana kaiken päivää.

Niin sitä ennen vanahaan jyvät irti otettihin. Oltihin hies ja noes,
rukhin voimalla vaa heiluttihin.

Ny niill’on moottorit, isoot tappurit, rusamasiinat ja monellaaset
välppöörustingit. Ei eres pohtaa tarvitte. Säkki pannahan ku myllyn
truuttuhun ja valmihit jyvät juaksoo ittestänsä pussihi!

Niin ne meinas ne Lahoonloukon isännäkki paiskata kluvut nurkkahan ja
ruveta moottorilla riihittöhön.

Moottori saatihinkin, oikee Vaasasta hajettihin, ja kovasti hyvää
sorttia piti oleman.

Mutta sen käyttäminen teki yltääset. Vähäll’oli jottei se pyärittäny
koko kylää.

Ne muut isännät sanoovat suarahan, jottei ne ymmärrä tämän värkin
päälle yhtää mitää, mutta joukos oli sellaanekki hyväkäs, joka luuli
kaikki tiätävänsä ja taitavansa ja se ku heti jotta:

— Kyllä mä — —! Ei se ny oo konsti ei mikää raavahalle miähelle.

No se ku rupes fräkäämähän sen moottorin kans, veivas ja pyäritti,
kruuvas ja vääntöö ja aina välihi pani voiretta.

— Joko se ny? — — kyselivät isännät siinä viäres henkiä pirätellen.

— Jo se ny kohta — — ku mä vähä viälä kruuvaan — hikos se mestarimiäs.

Ja taas vääntöö ja pani voiretta.

— Mikä kumma sen on? — jahkuu mestari. — Piräs Masa sormias vähä tuan
mutterin päällä, ku mä riipaasen — —

Mutta Masa ei pannukkaa sormiansa. Sanoo jotta:

— En peijakas paakkaa, se pia potkaasoo!

Se mestarimiäs oli nii kiukus jotta aiva se pihaji.

Sanoo jotta:

— Sill’on vissihi joki koplinki irti —

Ja taas vääntöö.

Ja ku s’oli ainaki tiiman verran hionnu ja veivannu, nii silloo
prätkähti yhtäkkiää ja lykkäs häjyn käryn. — Se moottori.

— Ähäh! — sanoo. — Kyllä siinä tuntuu henki olovan, ku se nua frääsää.

Ja taas riipaasi — ja silloo se lähti hyppäämhän — se moottori — nii
totta jukulauta jott’oikee sinitti ja paukkuu. Ja kärysi.

Se hakkas ja jyskytti ku seittemän ryssää, jotta isäntään korvat oli
aiva lummehroksis.

— Pirätä, pirätä! — huutivat isännät — ku pyärä menöö ku hiulu! Huii
peijakas jos se lentää päästä.

— Jussi, Jussi, toppaa helkutis ennenku se tappaa meirän!

Ja Jussi hyppii ja poukkooli ku ampiaane, kruuvas ja repii joka
krouvista! — Ja sen hullummin se moottori hyppii! Se hyppii oikee ylhä
maasta ja vapisi n’otta s’oli lähtiä irti siitä krenkusta, johka s’oli
kruuvattu.

Härisnänsä Jussi jo kaatoo koko vesikorveen sen päälle, manas ja
saratti yhtä tihiää ku se moottori.

No ei ny vaiteskaan taas niin tihiää! Kyllä se moottori siltäki tikkas
nopiempaa, vaikka Jussiki kyllä koitti vikkelää leukojansa loukuttaa.

Ja sitte paukahti, frääsäs ku kissi ja taas nii tihiää, nii-nii-nii
tihiää jotta — — fiuuh vaan pani!

Kyllä s’oli hirviää. Ku millää ei saatu sitä pirättymhän.

Mutta viimmeen se sama mestari keksii konstin.

Se komenti miähet hakhon pitkiä kankia ja sitte kaarettihin koko
moottori nurin, seljällensä jotta isoo pyärä tuli maata vastahan.

— Kyllä toppaa! — sanoo Jussi mahtavaa.

Mutta niinkös teki?

Joo peijakas, otti ja lähti siitä paikasta kujaa pitki hyppäämhän jotta
rapa roiskuu ja isännät peräs.

Saivat onneksi kränkystä kiinni ja tyyrätyksi ojahan. Muotoon s’olis
menny, mihkähän olis mennykkää, mutta asemalle päin se ainaki yritti.
Kuka tiätää vaik’olis tullu takaasi Vaasahan.

Kun isännät sitte istuuvat oikee joukolla ja koko osuuskunnan painolla
sen päällä hyvän aikaa, jottei se pääsny ojasta pois, nii viimmee väsyy
peijakas ja pirätti.

Helpootuksen huakaus siinä riihimiähiltä pääsi. Mutta Jussi sai kuulla
kunniansa ja kyllä se sen tarvittikin.

Ja jos s’olis eres sillä uskonu, mutta ku seuraavana päivänä taas
tahtoo näyttää taituansa. Moottori oli jääny yäksi siihe kuntoho, ku
s’oli, vettä röörit täynnä. Ja yällä oli kylmänny, jotta s’oli aamulla
jääs.

Ku isännät sitte tulivat taas kattomhan, nii Jussi trossas jotta:

— Kyllä ny pyärii, eikä prittaale!

— Katto vaa, jottei se taas lähre meirän käsistä — pyytelivät isännät.

— Eikhän sirota köysiä kränkkyhy kiinni, jottei se pääse karkuhu? —
ehrootteli yks isäntä, jok’oli huano juaksemhan.

— Ei trenkää! — mahtavootti Jussi.

Se hairas veivistä kiinni, reisun vain voiteli ja nykääsi, niin — eikös
se ruvennukki heti pyärimhän!

Ja nii tasaasta ja siivosti meniki ku silinteri kello vai tikkas.

Ja Jussi — — jaa-ah, se ny oli nii poikaa ja mestaria, jotta aiva se
keikisteli.

Nii silloo, kuulkaa, yhtäkkiä präiskähti ja paukahti n’otta koko
osuuskunta oli hoittollona ketarat pystys. Rauranpaloja lenteli ilmas
ja isoo pyärä meni jotta vinkuu tiätä pitki aiva oikoosena.

Prisaksi meni koko moottori.

Se oli komeuren loppu.

— Ja hyvä oli ku eres sillä päästihin! — siunasivat isännät.




PATALJOONA LÄHTI.


Oottako kuullu jotta nyt on suamalaanen sotaväki lähteny Vaasasta ja
tuatu ruattalaasia tilahan?

Ja monen mamman flikan syrän on aivan tukehtua kun

    Vieraille maille
    mun kultani lähti
    ja jätti mun tänne yksin.

S’oli ollu kuulemma oikee traakillista toisis porttipiälis maanantaita
vasthan yällä.

Mettäprunnin kannellaki oli joka nurkalla istunu itkevä pari ja oikeen
oli männynlarvakki humaannu jotta:

    Sotapoika sorja ja neito ihana
    Ne istuu illan tullessa
    Lähtehen reunalla.

Kun kaks kukertelovaasta kyyhkyystä noukat yhres.

Suamalaasten sotapoikaan piti jättää kultansa suruhun sortumahan ja
lähtiä Helsinkihin viättelysten pesähän, johna niin monen poijan syrän
on kylmenny.

Ei oo kumma jos Vaasan flikat ovakkin suuttuneina kun tualla lailla
sotamiähiä siirrellähän paikasta paikkahan. Kun justhin on saanu
ittellensä vasituusen heilan jostaki kersantista eli vääpelistä ja pian
meinathin ostaa sormus — niin silloon justhin siirrethän koko sotaväki
toisehe kaupunkihi!

Ja taas pitää flikkaan alkaa aluusta koko tuhina aiva ventovierahan
kans.

Kovasti n’oon ny suutuksis kaikki Hiltat ja Mantat täälä Vaasas.

Kun m’olin eileen illalla kans’ asemalla kattomas ku tänne tuathin
ruattalaane pataljoona suamalaasen siahan, niin takaasin tulles kuulin
kuinka kaks ruattalaasta piikaa kovasti praatas ja oli sinnis, kun
niiren suamalaaset kullat siirrettihin pois Vaasasta.

Toinen sanoo jotta:

— S’oon aivan nuaren ruattalaasten herraan, förpannatu Folkparttiin
syy, kun suamalaaset sotapoijat, jokk’on niin hyviä halaamhan,
siirrettihin pois. Ja tilalle tuathin Närpis-holingar o tuku de
bundpojkar som je som bara snyys. (tuallaasia Närpiön ressuja, jokk’on
ku piaksuja.)

— Jaa-ah, sej int annat Baat! (Älä muuta sano) — sanoo toinen.

— Tå ja va på stasjuun i natt tå döm kom, så greit töm o liipa o saa
he töm ha haft så jestandes dryjgt i Hälsinfoss, he töm ha bara gråti.
(Kun m’olin yällä asemalla kun ne tuli, niin aivan ne itki ja sanoo,
jotta niill’on ollu niin ikävä Helsingis jotta aivan n’oon itkenehet).
Ein yta töm ha fråga jeenast et mamm o sagt he an sku ha kikka. (Yks
oli kyselly äitejä jo asemalla jotta se tahtoo kikkaa.)

Sellaasta ne puhuuvat ja toinen sanoo viälä jotta:

— Tuku de soldaatan som kan int hälst pussas naa! (Tuollaasia
sotamiähiä, jokk’ei taira eres pussatakkaa).

Ja toinen sanoo jotta:

— Men finnpojkan, töm va bra ti kröst, nästan välkkan än ryyssan.
(Kyllä nua finnipoijat oli kovia pusertamhan, melkeen parempia ku
ryssät).

Niin puhuuvat ja haukkuuvat, mutta kiiluvin silmin jo kattelivat näitä
uusiaki.




HRA TUNTEMATOON.


Oottako kuullu jotta mull’oli lauantaina iltapäivällä harvinaane
tilaasuus ja kunnia?

Mull’oli kunnia haastatella sitä salaperäästä junkkaria, jot’ei kukaa
tunne, vaikka sen on moni nähny ja ollu puhees ja tekemisiskin sen kans.

Hra Tuntematoonta!

Sitä samaa juupelia, jota poliisit ovat yrittänhet saara kiinni jo
monta kymmentä vuatta, mutteivät oo saanhet. Jäljillä ovat ollehet,
mutta sitte se katuaa ku kastet maaha.

Eileen kun lehti oli jo valmis ja mä knapittin housuni, jotta mä
lähren kotia, (m’oon kuulkaa niin lihoonu, jotta aiva pitää pitää
housunliirinkiä auki ku kriivaroottoo) — niin samas soittuu telefooni
ja kysyttihin jotta:

— Haloo, onko se herra Jaakkoo?

— Joo, s’oon minä itte!

— No päivää ja tervhyysiä Ruattista ja olis mulla vähä tulijaasiaki — —

— Häh, mitäh — kysyyn mä ja sanoon toisille toimittajillen jotta:

— Hiljaa ny poijat. — Niin mitäs se olikaan?

— No ompahan vaan vähä Brattia potus.

— Kuka puhuu, tuata, kenenkä kans mull’on kunnia puhua?

— Tjaah, se on vähä arka paikka. Mun ei passaa sanua nimiäni, mutta
min’oon se sama miäs, joka tunnethan hra Tuntemattoman nimellä.

— Oohoo — pääsi multa.

— Joo — sanoo. — Kun nyt on purjehruskausi loppunu ja joppookin pitää
järjestää taas uuthen laihi, niin mä ajattelin, jotta jos haluaasitta
haastatella, niin se käyys ny kovasti hyvi päinsä.

— Kiitoksia! Sepä ny jotakin! Mihnä sais tavata?

— Minä asun täälä moottoriveneheni kajuutas. Tulkaa Kalaranthan, niin
laivapoikani kyllä opastaa.

Minä lährin het!

Siinä entisen Lasellin rautakaupan nurkas seisooki yks poika, joka
nosti komjasti lakkia ja sanoo jotta:

— Minä viän.

Ja siinä uurella pryyllä oliki yks suuri harmhaksi maalattu
moottoripaatti ja siihen se mun viisas. Mä koputin kajuutan ovhen,
niinku herroos pruukathan ja heti sanoihin, jotta:

— Sisälle!

Aukaasin oven ja — kyllä mä hämmästyyn jotta:

— Sinäkö saamari se oot, se hra tuntematoon!

— Minä, minä — nauroo se junkkari, jok’on mun rippikoulutoverini ja
hyvä tuttu.

— No älä ny heikatti, vai sä se oot! Mutt oot sä aika epeli, em m’olsi
luullukkaa. — Ja näin komja ja fiini paatti kun sull’on. Mistä sä oot
tämän komffoijannu?

— No pitää sit’olla värkit sitä mukaa ku hommakki. Kun on sellaaset
suuret ja monet asiat levjällänsä ku mullaki ny on, niin ymmärtää sen.

Ja kyllä sill’oliki komja kajuutta. Aivan mahongista ja vaskesta kiilti
ja moottoriki oli 64 hevoosvoimaa. Sametti-tyynyt penkiillä.

— Kolmes tiimas mä ajan tällä täältä Vaasasta Ruattin pualelle?

— Älä hemmetis, vai menöö se nii lujaa.

— Pitää olla sellaane masiina, jottei poliisit eikä tullivenhet peräs
pysy. Eikä ne pysykkää. Parhaat tullinuuskarien paatit teköö 18
knuuppia, mutta tämä teköö 85 knuuppia — —

— Mikä se knuuppi o? — piti mun kysyä, kun en m’oo oikee meriasioosta
selvillä.

— No se on sama ku solmu elikkä solmunväli.

— Jaa-ah — sanoon mä. Vai solmuja. Mutta eikö ne mee joskus aiva
takkuhu, kun niin ajetahan?

— Hahhahhaa! — nauroo se hra Tuntematoon ja nosti sähköllä keitetyn
kaffipannu pöytähän ja otti seinäkaapista sellaaset kauhian
hoikkajalkaaset pikarit ku maronlakit. Mutta mä sanoon jotta:

— Sos sos soo, s’ei passaa olleskaa. S’oon visshin väkijuamaa ja m’oon
lakia kunnioottava kansalaane. Suames on kialtolaki! Jes jos poliisit
sais tiätää, jotta sä tarittet mulle tuata kullanruskiaa munkkia!

Silloo se nousi ylhä, vihelti kerran ja samas heitti laivapoika köyret
irti ja moottori rupes hakkaamhan ja kallisti jotta jos en m’olsi saanu
vähä väistetyksi, niin koko pottu olis kaatunu mun hämmästynesehe
suukkuhuni.

— Pian täs laki täytethän — huuti hra Tuntematoon ja paatti meni jotta
vesi piraji ja Vaskiluatoki vai reisuusti välähti.

Oikee otti hengen kiinni. Nii lujaa se meni.

Ja sitte toppas ku tikkuhu.

— Kolme meripeninkulmaa! — sanoo hra Tuntematoon. — Nyt m’oomma Suamen
rajan ulkopuolella. — Kippis.

— Kippis sanoo merimiäs.

— Niin sanoo jotta kippis.

— Kippis, äääh.

— Kippis, äääh.

Ja sitte me jutelthin.

Se kertoo, jotta s’oon tianannu tänäki kesänä hyvin. Tullen
mennen. Täältä s’oon kuljettanu Ruattihin kenkiä ja paperossia.
Eikä paperossiista mee tupakkiveruakaa kun niitä viää rehellisesti
ulkomaille. Ensin sai kruunun laatikosta, mutta ny viimeaikoona vain 50
äyriä. Ruattin pualelle ne piti tuara salaa, mutta ku on tuttuja miähiä
vastas ja puplikaaniakin vähä auttaa, niin hyvin s’oon menny. Ruattista
on takaasi tulles tuatu kaffia, n’otta sit’ on kaikki mettäkki täynnä
Lohtajalta Porihi asti. Säkkiäki on hajonnu ja kaffia niin varisnu
pitkin puskikoota, jotta 10 vuaren perästä on kaffipuu yleesin lehtipuu
koko venska Österoottenis. Ja hyvinhän n’oon kaupat rotsinhet, eikä voi
tullinuuskarikkaa moittia. Frii kaffiis ovat pysynhet ja saanhet vähä
tupakkirahojaki.

— Mutta paljohan n’oon poliisit ja tullimiähet saanehet sun tavaroostas
takavarikkohonki —

— Hui hai! — Ei muuta ku se mik’on meinattuki. Kattoos, s’oon sillä
lailla, jotta mä pruukaan panna pari apulaastani 10—12 säkin kans
erellä kulkeehe ja iasti tuloo vasta peräs. Se syättivehes ajaa sitte
niin likiltä rullipaattia, jotta vissisti äkkääväkki. Tullilaivas
nousoo aikamoone metakka jotta.

— Siru siru, faananamma tuusan juttan, sisoh salakuljettajia!

Ja sitte ne panoo moottoripaatin merehe ja siihe hyppää 2—3 tullijunnia
pyssyt käres ja huutaavat jotta:

— Seis seis elikkä me ammumma.

— Ja mun poikani syöttipaatis nauraa pihistäävät jotta:

— No nyt ne lähti. — Mitä nuaren ampumisesta! Ei n’oo ikänä osannehet.

Poijat pistäävät piippuhu valkian ja pitäävät sellaasta parhaltaasta
vauhtia päällä, jotta tullivenes hissuksensa saavuttaa, ajaavat ranthan
ja pyhkääsöövät mettähän, elikkä rupiaavat riitelöhö ja rähisöhö. Niitä
sitte lähtöövät tullijunnit kuljettohon ja ovat miälisnänsä ku saivat
kiinni, mutta sillä aikaa ajaa mun isoo lastilaivani kaikes rauhas
maihin. Siäl’on isäntiä ja hevoosia orottamas ja »jyväsäkit» lähtöövät
maakuntaha jauhettavaksi. Hyvinhän s’oon kannattanu.

— Täs hiljan mä tein oikee aika jutkun näille tulliherroolle — jutteli
hra Tuntematoon. — Pari viikkua sitte niitä lähti Ruattin pualelle aika
sakki yhrellä komjalla tullionkarilla tekemhän salasopimus Ruattin
pualen puplikaanien kans, jotta heti ku täältä lähtöö sinne jokin
tupakkilasti, niin täältä sähkötethän sinne jotta:

— Pass opp, nyt tuloo!

Ja ku Ruattin tullista lähtöö kaffilasti, niin siältä knakutethan tänne
jotta:

— Hori opp!

Veljellisesti näin autethan toisiansa ja saaraha osansa takavarikosta.

— Hi ha ha — nauroo hra Tuntematoon. — Juu peeveli, viälä eivät oo
saanhet yhtäkää kertaa, vaikka n’oon sähköttänhet ja knakuttanhet
jotta pää täräänny. Ny ne istuu, imehtelöö ja manaa mua. — Mutta se se
kiärint’oli kun mä passasin päälle ja pistin herraan paattihin vähä
omaa tavaraani. Ja hyvin meni. Yks puplikaani korjas pois ku herrat
olivat hotelis syämäs. Kyllä mua huvitti ku mä seisoon Uumajan rannas
ja katteIin herraan lähtyä. Sillon tuuli ja oli vähä sumuaki — — —

— Kippis.

— Kippis.

— Onko vissisti 3 meripeninkulmaa?

— O-oh!

— Mutta kuule, jos Markus sais sun kiinni?

— No mitäs sitte?

— Saakuri viä poika, s’oot tehny niin paljo jutkuja ja klenkkuja, jotta
sun tuamitaas seittemän kertaa elinkautishen linnaha.

— Phyh! jos ne mun kiinni sais, niin viäläpäs ny asia! Kyllähän
poliisit mun tuntoovat mikä min’oon ja tiätäävät mun oikian nimeni.
Mutta sitä n’ei tiärä, eikä usko vaikka sanooski, jotta min’oon se
herra Tuntematoon.

— Kippis — — ähäh —

— Kippis — — ähäh —

Kyllä mun täytyy tunnustaa, jotta mä en muista yhtää mitää koska ja
kuinka m’oon kotia tullu, mutta palttoo mull’oli yllä ja hattu niin
niin krutus, niin krutus pääs, ku aamulla sängystä huamaattin jottah.

Ja kalossikki jalaas.




VALTIOPAATTI V. 1920.


Oottako kuullu jotta Suamen kansa rupiaa tulohon Hiljaksensa viisahaksi?

Ministerin paikkaa kun ei enää huoli herra, eikä hamppari.

Sitähän m’oon aina sanonu, jotta antaa ny niiren aikansa asuulla
ja olla tyyrmannina siinä valtiopaatis, joka lähti nii mahtavaa
seilaamahan kansanvallan myrskyävälle merelle n’otta »monarkistien
paperilyhryt» vaan pikkuusen enää tuikuttelivat ku mikkäkin surunpillit
pahan maillaan rannalla.

Ja nämä poijat kun vetivät trasua mastoohin ja sanoovat jotta:

— Niillä koulunkäynehillä kapteeniilla ja tyyrmanniilla ei oo mitään
virkaa! Miksei sitä seiso äijä kun äijä ruatelis ja osaa tyyripuusta
veivata? — Viäläpäs ny konsti! —

Muistattako mikä rähinä siin’oli kun nämä poijat astoovat Suami
laivahan? — Siiin’oli eri tohina!

Ne tulivat laivantäkille ja ajoovat entiset inerimiähet, tyyrmannit ja
kapteenit lastiruumahan. Panivat luukut kiinni ja huutivat jotta:

— Ei ykskään sorkka siitä vanhasta hapatuksesta saa tulla meitä
neuvomhan, eikä viisoolohon. Pysykää vaan erillännä meistä! Se on ny me
kun määräämmä jä näytämmä, kuinka tällä paatilla oikee Seilathan.

Ne vanhat merenkulkijat puristelivat päätänsä ja sanoovat jotta:

— Ei sill’ eikä millään, ettettä te klopit saa tällä yhteesellä
paatilla kans seilaalla, mutta kun ett’ oo ennen merillä ollehet, niin
kattokaa vaan ettei teirän käy huanosti. — Punakaarttilaaset kans
lähtivät tällä paatilla freistaalohon, mutta ajoovat niin nenänsä
takkakivehen, jotta koko paatti oli saumoosta hajota. Eikhän olsi
paree, ku ottaasitta joitakin entisiä merimiähiä joukhon? Jos sattuus
hätä tulohon, niin voisivat auttaa! — kehoottelivat merimiähet.

— Tukkikaa suunna te patavanhoolliset, taantumuksen mustat kekälehei
ja kaikenmailman kansanvallan vasthanharraajat, jok’että ymmärrä yhtää
histoorian kulkua, kun ootta ensin kumartanehet kultavasikkaa ja ny
pokkurootta paperivasikan eres. Hyi hävekkää, kun viittittä meille
puhuakkaan! — huuti yks’ pleikinnäköönen ministerin-planttu, ja heitti
katseensa ylös histoorian kulkuhun.

Niin nousivat poijat laivahan. Yks otti ja piti viälä peijakkahammoosen
puheen matkhanlährös jotta:

— Jo tulikin kerran oikiat miähet nöörin päihin! Nyt sitä näytethän,
kuinka nämä poijat taitaa. Trossi irti ja lankongit pois! Suara kurssi.
Ei oikiaan ei vasempaan — — —

— Käännä helekutis vasempahan! — kiljaasi se pleikinnäköönen miäs,
joll’oli laivan viinavarasto hoirettavana. Eksä näe, että oikialta
tiukkaa viälä vähä monarkistien paperilyhryt?

Kurssia vähä entrattihin.

— Vasemmalla punaasia valoja, kun kyliä palaasi — huuti tähystäjä. —
Oikialla näkyy viälä pikkuusen paperilyhtyjä, mutta s’oon niin vähä —

— Käännä käännä vasemalle! Ei saa näkyä yhtään valkoosta! Ei
tingilläkään — hoki se viinavarastonhoitaja, vissihin piänes huipelis.

— No ei sitä ny niin vaan tingillä tätä paattia tyyräällä! — suuttuu
yks’. — Pitää kattua kans vähä mihkä mennähän!

Siihen tuli toisiakin hasajamahan kurssista. Riitelivät niin, jotta
yks’ heti alkumatkas löi laukkunsa pöytähän ja sanoo jotta:

— Tällääses tresusakis min’en oo! Hoitakaa paattinna!

Kun hetken taas oli seilattu rupes poikaan vethön naamaa totiseksi.

Kuiskutelivat toisillensa jotta:

— Mihkähän täs oikee lopuksi mennähän?

— Käännä oikialle! — vaatii yks’.

— Käännä vasemmalle! — vaatii toinen.

Samas rupes lastiruumasta kuulumahan aika mölinä. Tärähti kalliohon,
kraapaasi häjysti pohjahan ja poikaan löi syränalan kylmäksi.

— Paatti vuataa! Me hukumma! — huuti kokkipoika ja juaksi ympäri kantta
krääkyen kun miäletöön.

Mutta ne päämestarit hairasivat kokkipoikaa kraiveliista kiinni ja
pänttäsivät köyrenpätkällä aika lailla.

Saunovat jotta:

Ei sellaasta saa sauna nii että pasiseerarit kuuloo, elikkä ne paiskaa
meirän merehen! Pitää sanua, jotta hyvin menöö, vaikka pohjahan menisi.

— Eikhän pyyretä vähä vanhojen merimiästen apua? — ehrootti yks’ viisas
niistä yhreksästä.

— Ei, ei vaikka katkees!

Siitä nousi uusi kuhina, joka loppuu siihen, että neljä miästä löi
laukut pöytähän ja saunovat jotta:

— Toss o! Me pesemmä kätemmä!

Nousi kova myrsky ja hätä oli suuri. Silloon ne päättivät pyytää apua.
Huutivat, huutivat, pyytivät ja rukoolivat jotta:

— Tuikaa hyvät ihmiset auttohon! Saa tulla kuka vain tahtoo näihin
nöörin päihin. Monarkistit ja punikit, terve veljet, tulkaa, helpakkaa
helkutis! Ottakaa koko höskä — —

Mutta kukaan ei hualinu lähtiä.

Tuumasivat vain jotta:

— Antaa ny poikaan kiikkua ja kinnata, että muistaavakkin. Kylläpäs
olivat noukka pystys mennes!

Mutta yks’ on täs hätääntynehes sakis, jok’ei poraja, eikä
meinaa heittää virkaansa. S’oon sen kialtolakipaatti Suamen
viinavarastonhoitaja. Elikkä niinkun sen virallinen nimi kuuluu:
Minister licworum vitae, vinorum bonorum preserveerannes troppiorum-que.

Se on viisas ja ethensä kattovaanen miäs ja siksi hyvän osan valinnu.
Ja hullu oliskin, jos leililtä lähtis.

Mutta jos sen paikka tulis vapahaksi, niin kyllä totisesti olis tilahan
tulijoota.




KAUPPANEUVOS OSTI ILVEKSEN NAHAAN.


Oottako kuullu kuinka petomaasesti kauppaneuvos Tukkusta huiputettihin
nahkakaupoos niarkinaan aikana?

Kauppaneuvos Tukkunen käyskenteli käret seljän takana torilla
markinamiästen joukos; katteli olisko mitää sellaasta tavaraa, jota
häneltä puuttuus.

Siin’oliki kolme miästä nenät yhres ja yhrell’oli jokin karvaane nahka
käres, jota se näytteli yhrelle herrammooselle miähelle erestä ja takaa.

— Mikäs nahka se on? — kysyy kauppaneuvos Tukkunen ja astuu likemmäs.
Otti kans yhrestä nahaan nurkasta kiinni, silootti ja tykkäs jotta:

— Kovasti siin’on siloone ja fiini karva. Minkä elävän nahka täm’on?

— He je kattlo — seliitti nahaanomistaja, jok’oli ruattalaane ja
rokonarpinen.

— Kattluu? — imehteli tirehtööri. — Mikäs elukka se sitte on?

Silloo se herrannäkööne miäs, joka siinä kans syynäs sitä nahkaa ja oli
kovasti ymmärtävääsen näkööne, rupes tolkkaamhan jotta:

— Teme nakka ole sellane elävä ku ole mettäs ja istu puus. Se olla ei
susi, eikä karhu, se ole niinku kissi ja istu puus ja ole oikke vihane
ja aiva freesata. Se tappa lehmiä ja lamppata ja koira se pure knik
knaks pää pois! —

Kauppaneuvos Tukkusen nousi tukka pystyhy ja käsi vapisi.

Sanoo viimmee jotta:

— Ei suinkaa se vaa tiikeri oo? —

— Ei, ei se tiikeri ole! — Få ja lov o presentteera, Kranpär,
Kampia-Vaasa ladukool tispunent. Eikö härra olla Komesseroot Tukkunen?

— Joo, Tukkunen min’oon — sanoo kauppaneuvos ja kovasti puristi herra
Latukoolin kättä.

— Se ole oikke fiini nakka, teme kattluu, mine meina osta se — sanoo se
herra Latukooli. —

— Mutta eihän täs oo häntääkää, ku pikkuune pätkä! — imehteli
kauppaneuvos Tukkunen. —. Mikäs se sellaane mettänpeto on, jollei oo
häntää —

— Jaa, kattluu, sillä ei ole hänttä. Ei karhuka kulke häntä kans. Karhu
häntä ole poikki. — —

Kauppaneuvos Tukkunen kynsii päätänsä ja funteeras. Viimmee muisti
Luannon kirjasta yhren kuvan ja huurahti jotta:

— No mutta s’oon sitte vissihin ilves!

— No jyst jyst, nyt mine muista, kattluu — se ole soomekeele
ilveskissa, juu, nii se ole. Täälä oli yks postifröökynä ja sen nimi
ole Ilves. Se elä puu ja freesata. — —

— On kovasti verenhimoone ja raateleva peto — muisti kauppaneuvos
Tukkunenki jostaki kirjasta lukenehensa.

Kauppaneuvos Tukkunen päätti heti, jotta hän sen nahaan ostaa, maksoo
mitä maksoo.

— Mine takto maksa sata markka — seliitti herra Latukooli.

— Nej, tvoo huntra markka — vaativat myyjät, jot’oli kaks.

— Minä maksan sen kaks sataa — sanoo kauppaneuvos, veti lompsansa
framille ja töyttäs kaks saranmarkan rahaa toisen miähen käthen.

Ja se ku sai rahat, niin vähä äkkiää pisti plakkariin ja molemmat
lähtivät siitä paikasta sellaasella kiiruhulla jotta kaatoovat Isonjoen
äijän puufati- ja voiaskitapulit pitkin toria. Juaksivat vosikkaan
sivuutte Teräksen tyä ja siitä Tikanojan kulman ympäri ja vasta
Norrkraanin kellosepän klasin nurkkahan pysähtyyvät, jottei nähtääsi;
ja nauroovat nii mahan täyreltä, jotta Norrkraanin mestarin kaikki 77
seinäkelloa meni prilleehi ja rupes lyämhän, vaikk’ oli vasta varttia
vailla.

Sillon Norrkraanin mestari hyppäs pystyhy, otti varsiluuran, tormootti
pihalle ja huuti jotta:

— Mitä te lurjukset naura niinku elefantti, jotta kaikki mun kelloni
tule hulluksi ja rupe hakkama ennen aikoja!

Otti ja tomahutti toista luuralla niskaha ja toinen lähti lipettihi
ilman mälliä.

Siitä tuli Norrkraanin mestarille suuri vahinko. Se sai koko iltapäivän
rukkaalla ja justeerata kellojansa. Mutta ny n’oon taas hyväs kunnos ja
lyäävät justhin prikun päälle.

Mutta se kauppaneuvos Tukkunen se jäi torille seisomhan se ilveksen
nahka käres, lompakko toises ja suu auki.

No siihen tuli sitte itte Roopertti Nahkanen, se nahkakauppias, ja
kysyy kauppaneuvos Tukkuseita jotta:

— Kuinkas tirehtööri voii?

— Tuata, tuata, minä ostin täs ilveksen nahaan — —

— Ilveksen nahaan? — imehteli Roopertti Nahkanen. — Tuanko, joka teill’
on käres?

— Niin tämän mä ostin.

— Mitä riivattua! Eihän tua oo mikää ilveksen nahka. Näyttäkääs, mä
katton.

Ja ku Nahkanen kattoo, nii holonaurun ja pitkän päästi jotta:

— Tämähän on kollikissin nahka, jot’ on vähä pruukattu ja kovasti
venytetty. Kyllä teit’on ny herra kauppaneuvos vähä friskisti
jutkutettu.

— Tuata, tuata — sanoo kauppaneuvos, eikä se muuta sanonukkaa. Pisti
nahaan kainaloho ja lähti pitkin askelin harppimhan konttuurihinsa.
Punaane oli ku krapu naamasta ja suu käy, vaikkei puhetta Lullukkaa.

Heti ku pääsi konttuurihinsa, nii kirjootuspöytänsä ala nakkas koko
ilveksennahaan.

Ei sanonu mitää, puhkuu vai, ja aina vähän päästä kynsääsi korvallista.

Pian sai apulantakauppias ja hantesmanni Tuomas Kuona kuulla
kauppaneuvos Tukkusen ilveskissin nahkakaupasta, ja se ku on aina kuria
täynnä, nii heti juaksupoijallensa 10 markkaa kourahan ja komentamhan
jotta:

— Tuas on raha, juakse joutua kaupungin teurastuslaitokselle ja osta
tohtori Römpäriltä yks pitkä lehmänhäntä!

— Lehmänhäntä? — kysyy poika.

— Lehmänhäntä! Niin, lehmänhäntä, ymmärräkkö sä? Se joka riippuu lehmän
toises pääs ja huiskuu.

Poika ei käsittäny mitään. Seisua möllötti vain.

Mutta ku sai hantesmannin levijästä kämmenestä perälautahansa
paukauksen, niin jo lähti ja pian tuli takaasikki lehmänhäntä
sanomalehtehe käärittynä. Sen otti hantesmanni följyhynsä ja lähti
kauppaneuvos Tukkusta helssaamhan.

— No päivää komesseroot Tukkunen — huuti heti ovesta. — M’oon kuullu,
jotta sin’oot ostanu ilveksen nahaan.

— My-hy — — mutaji kauppaneuvos.

— Mutta ne sanoo, jotta siinä sun ilveksen nahaassas ei oo häntää ja ku
meirän firma sai justhin tänä aamuna kotia aivan tuarehen lähetyksen
ilveksen häntiä, nii mä sanoonki heti, jotta:

— No mutta sepä ny passas ja tuli oikee kreivin aihkan, ku kauppaneuvos
Tukkunen on ostanu hännättömän ilveksen nahaan, niin mun pitää ny heti
lähtiä häntiä kaupalle.

Ja hantesmanni Tuamas Kuana veti paperista pitkän kluttuusen
lehmänhännän.

Sanoo jotta:

— Niit’on oikiastansa kahta sorttia, pitempiä ja lyhyempiä näitä
häntiä, mutta mä tykkäsin, jotta kyllä kauppaneuvoksen ilveksennahaas
pitää olla tätä pitempää, parempaa ja tyyrihempää sorttia häntä.

Kauppaneuvos Tukkunen oli kattellu luimistellu kovasti krätyysen
näköösenä kulmiensa alta.

Mitää ei ollu sanonu, mutta kauppaa ei liijoon ollu tullu, vaikka
hantesmanni tarjos häntää lopuksi alle sisäänostohinnankin.




KANSAKOULUN JATKOLUOKAT.


Oottako kuullu mikä ilo nyt taas orottaa Suamen kansaa?

Taas on istunu yks komitea ja muninu Suamen kansalle suuren ilon ja
rahanreijän. Tarkootus tiätysti on hyvä ja hyäryllinen ja minäkin sitä
syrämmestäni kannatan, mutta mä tunnen samalla pistoksen syrämmeni
kohralla, lompakos, ja huakaan yhres Suamen kansan pahimmin soorretun
kansanluokan, veronmaksajaan, kans jotta:

— Ja mistä riivatusta ne kaikki rahat oikee meinathan nylkiä, jolla
nämä eristyksen kehityksen sivistykset oikee maksethan.

Kun nyt on justhin saatu mojahutetuksi meitä veronmaksajia päähän sillä
oppivelvollisuuslailla, jotta viälä ollahan pualipökerryksis, eikä
viälä pualiakaa niistä uusista kansakouluusta oo saatu rakennetuksi,
jokka niin vängällä ja sellaasella kiiruhulla läpiajettihin — niin
eikös totitesti ookki jo yks erinomaanen ministeri saanu kravatuksi
kokhon uuren ehrootuksen kahren jatkoluakan lisäämisestä kansakouluuhin.

Tämä uusi ehrootus on ny justhin valmistunu ja jätetty mulle ja
valtioneuvostolle tarkastettavaksi ja arvosteltavaksi.

Eileen se mulle tuli ja min’oon valmis jo tänä päivänä sanomhan
painavan sanani tästä muutaman saran miljoonan markan suuresta uuresta
menoerästä Suamen kansan massikan varalle.

Ensiksikin pitää sanua, jotta ehrootus ja tarkootus ja kukatiäs
tuloksekkin voivat olla hyvät, mutta tyyristä lystiä siitä tuloo.
Oppilahat näiskin tullahan tiätysti syöttämhän, juattamhan ja
vaatettamhan kunnan ja valtion varoolla. Uusia opettajia tarvithan
tiätysti aika liuma ja niille frii puut, vapaa lämpö ja valo, kuin
myäskin lapsilisäykset ja kallihinaijan korootukset.

Näillä kahrella jatkoluokalla on meininki opettaa kakaroosta vaikka
mitä: suutaria, kräätäriä, nikkaria, kivimiähiä, timpermannia,
kaljanpanijoota, paakaria, kivi-, rauta-, puu- ja savisorvaria,
maalaria, latojia, tynnyrintekijöötä, satula- ja kakluunimaakaria,
tehtaantyttöjä, tarjoolijaflikkoja, isäntiä, emäntiä, lapsenpiikoja,
imettäjiä, kauppamiähiä, tukkityöläisiä, kunnan kirjuria, sanomalehren
toimittajia, maanviljelijöötä, karjakkoja, taiteelijoota ja varsinkin
tunteilijoota.

Minä oon lukenu tätä komiteijan miätintyä, jotta silmistä vesi juassu,
ja huamannu, jotta näillä kahrella kansakoulun jatkoluokalla on
tarkootus antaa perusteellinen opetus melkeen kaikis ammatiis, mitä
meillä yleensä harjootethan. Ja niinpä mä luulenkin, jotta ne ammatit,
jokk’on ehrotuksesta jääny pois — n’oon vain unohtunhet.

Ja mua suuresti ihmetyttää, jotta hra ministeri on unohtanu kaikiista
tärkiimmät ja kannattavimmat ammatit ja niiren opetusohjeet. Ne
on: politikoottija, luattamusmiäs, piirisihteeri, juhlapuhuja,
kansanerustaja, komiteamiäs, konkurssimiäs ja vekselinväärentäjät.
— Näis, minä pyyrän viälä sanua, näis ammatiis, jokk’on kaikiista
yleesimpiä meirän maas, näis pitää ennen kaikkia antaa Suamen kansalle
opetusta ei vain kansakoulun jatkoluokilla, vaan myäs kertauskurssilla,
jonsei kattota tarpehelliseksi toimeenpanna suorastansa
reserviläiskursseja entisis teservikasarmiis.

Opetus näillä jatkoluokilla ehrotethan käytännöllistä elämää varten.
Kouluuhi on perustettava monellaasia työpajoja ja verstaita, johna
poijat veistelöö, suutaroo, nikkaroottoo, muuraa, harjootteloovat
konehella kirjoottamista ja urvuulla veisaamista, velkakirjan
kirjoottamista, ilmootuskaavakkeen täyttämistä verootusta varten
jne. Siälä niitä opetethan sanomahan päivää, hyvästi, pukkaamhan,
keskustelemhan miällyttävästi, istumhan pöytähän, syämhän trasu eli
ruakaliina nenän alla, tarittemhan toisillekki, rykimhän, räkimähän ja
niistämhän noukkansa ja pitämhän suunsa kiinni, vaikka kaverin nenä
oliskin epäkunnos.

Siälä opetethan suarahan sanojen tulevista Suamen kansalaasista
läpikliipattuja junkkareita ja kavaljeeria.

Jatkoluokan »kauppalinjalla» opetethan mm. »myyntioppia», solmun tekua
ja piäniä ammatis tarpheellisia valehia.

Kaikki nämä mä ymmärrän olevan tarpehellisia tulevalle kauppamiähelle,
mutta — taas pitää mun lausua suuri hämmästykseni, etten sanoosi
suarastansa ällistykseni siitä, että hra ministeri, joka niin suurta
hualta ja vaivaa on nähny tämän kankianiskaasen ja takkutukkaasen
Suamen kansan kouluuttamisesta, on unohtanu pois opetusopistansa
»kauppalinjalla» kaikiista tärkiimmän kauppamiähen tehtävän.

Ja se on järkiperääsen konkurssin teon.

Flikkojen opetus jatkoluakilla ehrootethan sellaaseksi, jotta ne
olis mahrollisia siihe suurehen tehtävähän joka niitä orottaa, nim.
keittämhän ainakin seuraavat ruakalajit arvosanalla »välttävä»:
vesivelli, ruisjauhoolla suurustettu puolukkapuuro, perunamuhennos,
hernerokka (sen saman luultavasti, jolla Esau myi esikoosoikeutensa
sille Jaakoppi-junkkarille), sienimuhennos, mehukeitto, kiiseli,
pannukakku, silakkalaatikko, suutarinlohi (voitaan särveerata myös
kräätärille), patapaisti ja verivanukas kuin myös kahvinkeitto sekä
ilman että korvikkeilla» (kalannahka eli silakanpää).

Flikkaan pitää oppia myös »pöyrän kattaminen ja koristeleminen.
Tarjoolu. Leipä ja voi. Ensimmäinen ruokalaji. Toinen ruokalaji.
Jälkiruoka. Käytetyt pöytäastiat. Lautaset. Tarjotin. Harjoitusta
tarjoilemisessa. Hyvät pöytätavat: ole valmis, asento, ruuan ottaminen.
Veitsen, haarukan (kaffelin) ja lusikan käyttäminen. Syöminen.
Kohteliaisuus ja huomaavaisuus.»

Täs’on paikalla lausua pari sanaa selvitykseksi. On erittäin tärkiää,
jotta ensimmääne ruakalaji syärähän ensiksi ja sitte vasta toinen, eikä
päinvastoin. Sillä jos toinen ruokalaji syärähän esti, niin mitäs sitte
syärähän ensimääseksi ruakalajiksi? — Tämä vaan sanottuna siksi, että
arvoosa lukija käsittää, kuinka perusteellisesti arv. komitea on asiaa
harkinnu. —

Suamen kansan syämisen suhtehen on mun miälestäni komitejan vaikia
saara muutosta aikahan. M’oomma tottunu siihe, jotta alaleuka huiskuu.

Ja ku on hyvää, niin massutethan. Kun on täynnä, niin ryäkäästähän. Ja
ku kräämiä tuloo pöytähän, niin sanothan jotta:

— Annas Kaisa suureet lusikka!

Erityysenä taironnäytteenä vaarithan kansakouluflikoolta, jotta ne osaa
leipua piparkakun.

Sitte jatkaa komitea esitystänsä mulle ja valtioneuvostolle: »Mitä
tulee kysymykseen siitä onko oppilaiden myöskin itse nautittava
se ruaka (klottu) jonka valmistavat, niin katsoisi komitea
asianmukaiseksi, että niin tehtäisiin.»

Ja m’oon samaa miältä.

Elikkä oikiastansa olis viälä päreet, jos arv. komiteija, jok’ on tämän
»sopan» keittäny, sais sen myäs itte niällä.

Erikoosen monia oppituntia ehroottaa komitea käytettäväksi kansakoulun
jatkoluokilla _lastenhoitoon_. Ei toki niiren lasten, jokka jo itte käy
koulua, mutta viälä pienempään. Se tahtoo sanua kansakoulukakaroolle on
opetettava viälä piänempien ipanooren hoitua seuraavan kurssin mukaan:
»Imeväisen käsitteleminen, kylpy ja siihen tarvittavat esineet (s.o.
itte mukula, vettä, ruutporsta, saipuaa, hiataa ja rottinki), pään
puhtaanapito, kynsien hoito (kerittimet), ihojauheen käyttö (kalkki),
imeväisen ravitteminen: luonnollinen ja sen edut (puremiset ja päähän
knoppimiset), pullolla ruakkiminen (sarvi ja sokuripussi), lisäruaka
(knapit, tikut, hiata ja tutin pualiskat).

Opetus tapahtuu tiätysti havaannollisesti ja kokeellisesti: opettaja
näyttää tuttia, panoo sen maitopotun päähän ja sanoo:

— Näin!

Ja imöö. — Ja antaa sitte kakaraankin imiä. Mutta mistä Saarahan joka
kansakouluhun se imettäjä, jolla voirahan »kokeellisesti» antaa koko
koulun imiä.

Sitte saavat oppivaaset kansakouluflikat jokahinen kerran itte kokeella
ja kukin vooron päästä pistää tutin sen elävän mallilapsen suuhun, joka
tiätysti joka kouluhun ostethan havaantovälineheksi ja jota opettaja
säilyttää tiätysti priis luannontiärekaapis, ja joita tiätysti saa
tilata koulutarpeiren keskusliikkeestä Helsingistä.

Lapsille opetethan mm. hampaitten »puhkeaminen, henkinen kehitys».
Opettaja voi myäskin kysyä pikkuflikoolta:

— »Miten on koetettava ehkäistä pienokaisten suurta kuolevaisuutta
varsinkin kesän aikaan?»

Jä siihe sanovat ne kansakoulutenavat tiätysti jotta:

— Emmä me tiärä.

Myäskin tullaan opettamaan »lapsen vaatteiden pesemistä, ja
siistimistöitä tarpeen mukaan». Tiätysti vain tarphen mukahan. Kuin
myös laskisangoon kantamista. Kansakoulun jatkoluokilla on niillä
flikoolla, jokka meinaa päästä emänniksi, erityyne »emäntälinja», jöhna
jokin oikee koulattu xantippa tiätysti neuvoo niille kaikki akkaan
kiristys- ja kuristuskonstit sekä kuiskuttaa kaikkiin salaasimmat
juanet pikkuflikkaan höröllä törröttävhän korvahan. Kyllä s’oon niin
kamalaa ja kavalaa meininkiä jotta mikä meirät miähet oikee perii?

Viälä ehroottaa komitea, jotta valtio palkkaas erityysen
_ammattipsykoloogin_, joka rupiaa reissaamahan kansakoulusta toishen ja
tuimalla silmällänsä kattonahan ja määräämähän jokaaselle kersalle sen
tulevan elämänuran. Ajatelkaa sellaasta herraa! Ku se tuloo kouluhu,
nii kersat jatkoluokilla komennethan rivihi ja se valtion pysokolooki
kääntää läpitunkevat silmänsä itte kuhunkin kakarahan ja kattoo, mikä
siitä tuloo.

Reisuusti se vai kattoo lapsen läpitte jotta sihahtaa ja määrää jotta:

— Tua takkupää tuas on suutarin sälliksi luatu. — Tuas on paakari,
tuas vosikkakuski, tua on hampparin alku, tua selvä tairemaalari, tua
jopparin planttu, tua laiha takakenoone ja rutilaiska vintiö on valmis
kuritushuanefanki. Tuasta ei tuu yhtää mitään, ja tua fletkusäärinen
poika passaa parahite akanmiäheksi ja niin erespäin.

Ku kaikki hyvät ja hyärylliset ammatit on jaettu ja jäljel’on yks
sellaane penikka, lottokorva, vääräsääri, pahansisuune, kiukkuune ja
krätyyne, tupakinpolttaja ja viinanjuoja, irvileuka, juanittelija ja
kaikkiin paheesiin taipuvaane otus, jok’ei mihkää hyäryllisehe kelpaa,
niin se on tietysti — sanomalehtimiäs.




TAAVETIN POTTU.


Oottako kuullu jotta nyt s’oon sitte selvitetty se Kuurtanhelaasten ja
Alauren Kontoperäästen väline kissinhännän veto-juttu, jost’on niin
paljo puhuttu?

S’oon ny poikki. Taavetti voitti ja reiruhun. Ja Faltesmanni ja
Koljaatti hävis ja pulskasti.

Niinkus muistatta niin syntyy siälä Alauren Kontoperän eristys-
ja sivistysiltamas täs vuasi sitte merkilline välinäytös. Yhtä
kunniootettavaa kuurtanhelaasta, jok’oli tullu kattomhan ja
kuulemhan Kontoperäästen eristys- ja sivistyspyrkimyksiä, rupes se
runonlausumine kovasti janottamhan. Ja sitä varte se kuurtanhelaane,
joka otti poviplakkarista halstoopin potun, ryyppäs kaks kertaa ja
kovasti ähkääsi. Pyyhkii suuta ja meinas taas ruveta arvostelhon sitä
runonlausumista, nii samas hyppäs sen Kuurtanhen poijan ethen, jonka
nimi oli Taavetti, se Kontoperääste kauhia viinapoliisi Koljaatti,
hairas potusta kiinni ja rupes nykimhän ja huuthon jotta:

— Pottu tänne! Päästä irti!

— S’oon mun — kiljuu Taavetti.

— Siäl’on viinaa — huuti Koljaatti.

— Äääh! — huuti Taavetti ja kiskoo jotta kaulasuanet sinisenä.

Koljaatti veti vääränä ku luakka, silmät väärinpualin pääs ja huuti
jotta:

— Tulkaa auttamhan!

— Älkää tulko! — Yksin mäkin verän — kiljuu Taavetti.

Ja kyllä ne vetiki jott’oikee sätii ja prätii ja päältäkattojakki
ähkyvät tahris.

Kerraasti meinas Koljaatti vähä petrata otettansa. S’ei havaannukkaa
ku otti ja sylkääsi kourihinsa — ja pottu jäi Taavetin käshin, n’otta
Taavetti kuuppas pyäriensä penkkien välhin.

— Saikkos pihkanoukka! — hihkuu Taavetti pottunensa ja lippas ovesta
pihalle.

Ja Koljaatti peräs ja koko arvoosa yieesö Koljaatin peräs kattomhan
kuinka siinä käyrähän.

Siälä pihalla se Taavetti vasta ilon piti. Se hyppii ja hihkuu ja aina
välhin ryyppäs potusta ja ähkääsi. Ja Koljaatti koitti haparoora sitä
korvista kiinni, muttei saanu, ku se Taavetti oli niin vikkelä justhin
ku orava.

Sitte sekaantuu jo muukki kuurtanhelaaset asiahan ja haukkuuvat koko
Kontoperän eristys- ja sivistysriannot akkaan fläsinööksi. Sanoovat
jotta:

— Tualla lailla kohrellahan ku kuurtanhelaaset luloovat joskus
Alaurellc viaraaluretkelle. — — Mutta ettäpäs piisannehet! Ei eres
teirän Koljaatti piisannu meirän pikkuuselle Taavetille.

Ja lähtivät pois koko juhulista.

Mutta se Koljaatin häviö harmitti niin Kontoperääsiä, jotta haastoovat
Taavetin vastaamhan käräjille, jotta sill’oli olin muka viinaa potus.
Ja se oli vales niinku Taavetti sanooki jotta:

— Kaljaa s’oli, kyllä mä itte tiärän, joka mä sen joinkin.

— Mull’on toristajat — rupes Koljaatti änkkäämhän.

Tuamarin piti lykätä jutun toishen kerthan ja siit’on ny jo pari
viikkua sitte ku s’oli uurestansa käräjis.

Koljaatin toristajat sanoovat jotta:

— Pontikkaa s’oli, me näimmä, s’oli valkoosta.

— Mitä näittä? — huuti Taavetti. — Kun pottu oli musta — eikös ollu,
häh?

— Olihan se — — —

— Ja t’olitta ainaki kuuren sylen pääs, ja oli pimiä ilta, nii mitä te
näittä? — Kissinhäntiä te näittä — — kiljuu Taavetti.

— Tuata, tuata — koittivat sen Koljaatin toristajat sanua. — Mutta
ainaki tämä Taavetti ähkyy nii justhin ku — —

Silloo tuamari suuttuu ja sanoo jotta:

— Ei täs oo ny ähkymisestä puhet? Voittako vannua, että siinä potus oli
viinaa?

— Tuata tuata, ei me ny vannua tohri, mutta ainaki se haisi — —

— Kuka haisi?

— Tämä Taavetti, herra tuamari, vähä niinku haiskahti — —

— Minä vaarin kunnianloukkauksesta — kiljuu Taavetti ja putii nyrkkiä
toristajan nenän eres.

— Mä meinasin sanua jotta se lemus elikkä tuaksuu väkevältä — —

— No mutta väkevähän se Taavetti olikin. Eihän Koljaattikaan sille
pärjänny, — seliitti Taavetin fulmahti.

— Astukaa uloos haisemhan! — karjaasi tuamari ja käski lautamiästen
aukaasta klasit.

Hetken päästä julistettihin tuamio ja Taavetti vapautettihin
syyttehestä.

— Koska ei oo voitu tothen näyttää, mitä Taavetin potus oikee oli —
sanoo tuamari. Ja kulut saa kumpikin maksaa itte.

— Taavetti voitti! — hihkaasi koko Kuartanhen seurakunta.

Kuurtanhell’on ny ilo ja riamu yhtä suuri ku Ähtäris, ku Kolliini
voitti Holmenkollin. Taavetti pelasti Kuurtanhen kunnian ja sille
koothan juusto taloosta ja kuntalaaset yhtöhöösesti maksaavat Taavetin
käräjäkukit. Friikyytillä kuljetethin Taavetti Voittaja riamusaatos
Kuurtanhelie.

Mutta Kontoperääset ovat nii suutuksis Koljaatillensa jotta ovat
pannehet sen viraalta pois.




MYI MIÄHENSÄ.


Oottako kuullu mitä kummia Ylistarosta ny kuuluu?

Siäl’on kuulkaa yks akka-peijakas, en paremmin tuu ja sano, ottanu
ja myyny miähensä toiselle akalle Sinkerin ompelukonehella. — Joo,
sellaasia siältä ny kuuluu.

S’oon yks köyhä torpan akka, jok’on myyny, ja rikas leskiemäntä, jok’on
ostanu. Eikä miähell’oo ollu mitää sanomista muuta ku nostaa housunsa,
niistää nenänsä ja följätä uutta omistajaa niinku nauta ainakin. Ei
siinä itketty eikä voivooteltu, tehtihin kauppaa vai ku vanhasta
salviasta.

Se mökin muija oli ruvennu panhon merkille, jotta sen miäs oli alkanu
vistaamahan vähä liika pitkähän siälä lesken taloos ja tekhön oikee
voorokausitaksvärkkiä.

Yhtenä päivänä tuli sitte se leski sen mökin muijan tyä pyhäputsus ja
kysyy jotta:

— No kuinkas täälä jaksethan?

— Siinähän menöö ku märkä palaa — sanoo mökin muija ja niisti nenäänsä
ku ei ollu muutakaa tekemistä. — Kyllähän sen tietää tämän mökkilääsen
elämän; kitua se on sellaases huushollis jonka maa ei kasva muuta ku
mukuloota. Kersoja pakkaa vaa olemhan n’otta nuarimmat uunin päällä
kuivamas, eikä tiärä, mitä niiren suuhun tukkis, ku sualaastakaa
ei monaasti oo muuta ku se, mitä kakarat päivänmittaahan itkiä
pillittäävät.

— Soo-oh — sanoo leski. — No jo on kovat paikat. Mutta onhan sulla
miäs, mitäs sä sillä teet?

— No en yhtää mitää mä sillä tee, kyllä se nii on! Paree olis, kun ei
olsikkaa koko värkkiä.

— Tuata tuata — sanoo leski. — Oikeenko totta, jotta niin oot
kyllääpyny miähees.

— Niin on asiat! — Osta pois koko kanttura, niin saat — jahkaasi mökin
muija.

— Tuata, tuata, mitäs tahrot? — kysyy leski. — Oon mä vähä ittekseni
tuumannu, jotta joutaas sitä ny leski-ihmisellä olla eres miäs
hupulaasena.

— Kymmenentuhatta markkaa! — tokaasi torpan muija. — S’oon viälä höyhkä
äijä, hyvät hampahat, ja kova tyämiäs, vaikka huano s’oon tianaamahan,
se täytyy tunnustaa, kun toren sanoo.

— Eikö s’oo vähä liikaa? — kysyy leski.

— No niin mä tykkään ittekki, jotta liikaa taitaa olla, mutta
pluutathan! — hihkaasi mökin muija.

— Mulla ei tahro nyt olla oikee rahaasta rahaa, ku on ollu justihin täs
hipoteekin inträssi ja veronmaksukki, mutta eikö vaihretaasi jollaki
tavaralla? — Mitäs tykkäät Sinkerin neulomakonehesta. S’oon mulla aiva
yhtä liikaa, ku sulla tua miäs.

— Hyvähän se taitaas olla neuloma-masiinaki olemas, mutta pitääs sitä
saara vähä rahaaki —

— Kuinka paljo tahtoosit viälä väliä?

— No anna eres 100 markkaa, nii saat viärä ja pitää hyväomanas.

— Kättä päälle! Ja tuasta poikki! — hihkaasi leski ja kaivoo
aluushamhenplakkarista rahamassikkansa. Otti saran markan rahan ja
sanoo jotta:

— Matti on sitte muh! Ja masiinan saat tulla vaikka heti hakemhan.

— Mutta voiretpillin pitää antaa samas kaupas — muisti mökin muija. —
Pitäähän sitä olla eres jonkillaane voiretpottu tällääseski töllis —

— Saamas pitää! — sanoo leski.

Ja niin kauppa päätettihin ja sen päälle keitettihin hyvät kaffit.

Sille miähellekki annettihin kuppi.

Ja lähtiääsiksi hyvästeli mökin muija entistä miästänsä jotta:

— Muista ny Matti olla nöyrää ja nyhtyriä ku tuut uutehen tyäpaikkahas,
jottei tällä emännäll’oo mitää katumista.

Matti lupas parhaansa koittaa.

Ja niin oli välit selvät. Leski otti miästä kynkästä kiinni ja lähti
traihaamahan saalistansa kotia.

Kovasti kuuluu ny tykkäävän ja hyvänä pitävän. Matuksi ja upukaksi vai
nimittelöö.

Kelpaa siinä ny mökin miähen elellä. Ei tartte ulkotöis kulkia,
istuskella vai peräkamaris ja paasata lihapärinöötä poskehensa!




HUU PURI.


Oottako kuullu jotta meirän piikaa on purru huu?

— Huu?!? Mikä s’oon? — kysyttä te, arvoosa yleesö, justhin niinku mäkin
kysyyn meirän frouvalta, joka siitä mulle kertooki.

— Huu sit’on purru — sanoo frouva.

— Huu? — imehtelin mä silmät tapilla. — Kuka s’oon ja mihkä paikkaan
s’oon purru ja onko pahoonki purru, oikee verislihallekko?

Frouva katteli kovasti halveksuvasti mun päälleni ja nakkeli
niskojansa. Mutta ku mä seisoon ku ainaki kysymysmerkki, niin kysyy
viimmee jotta:

— Ekkö sä tiärä mik’on huunpurema?

Mä pyärittelin vain silmäni ja sanoon suarahan jotta:

— Mä en tunne sennimistä herraa, enkä m’oo kuulukkaa niin mukavaa
sukunimiä.

— No ei sunkaan se ihminen ookkaa! — tokaasi frouva.

— No mikäs peijakas sit’on sitte purru? — Ettähän te vain oo ruvennu
sonsaria karahteeraamhan uurella nimellä?

— Ekkö sä totisesti oo kuullu puhuttavan huunpuremasta? — kysyy frouva
jo aivan vakavana.

Ja kun mä oikee vesissilmin vannoon ja vakuutin, niin rupes viimmee
seliittämhän, jotta:

— Em mä tiärä oikee ittekkää, mikä se huunpurema on, mutta jokin
salaperääne henki se vissihin on, ku — — —

Mun nousi tiätysti niskakarvat pysthyn.

— Kun yhtäkkiää tuloo iholle sinisiä merkkiä ja jälkiä aivan
ittestänsä, jottei tiärä mistää — kertoo frouva.

— Kun Hilta tänä aamuna puki ylensä, niin molemmis käsivarsis ja
kaulalla oli huun puremia, sinisiä jälkiä.

Mun laski hiukset pääs heti ja taisin mä vähän nauraa pihahuttaaki, kun
frouva suuttuu, ja sanoo jotta:

— No totta s’oon, älä yhtää virnistäkkää siinä. — Hilta! — Hilta, tuu
tänne! — rupes frouva huuthon.

Ja Hilta tuli.

— Eikös sun’oo, Hilta, huun puremia käsivarsis, kun herr’ei usko?

— O-on — mulla — änkytti Hilta, jok’on pulskanpualeene flikka ja hyväs
lihas.

— Näytä herralle — komenti frouva.

— Ei-jei, ei se passaa että Hilta täs riisumhan rupiaa — hätäälin mä.

Mutta mikään ei auttanu. Hiltan piti vetää pusurin hiat ylhä ja näyttää
käsivarsiansa. Ja niis oliki sinisiä merkkiä.

— Ja kaulalla kans! — sanoo frouva.

Hilta näytti.

Mä syynäsin ja oikee sormella koitinki, niin olih! Sinisiä plättyjä
siin’oli.

— Mistä n’oon tullu? — kysyyn mä ja kattoon suaraa Hiltaa silmihin.

— En mä tiärä, kun aamulla huamaattin, niin näin — — seliitti Hilta. —
Huun puremia n’oon. On niitä ollu ennenkin — — —

Mutta silloon mä suutuun.

Sanoon suarahan jotta:

— Kuule ny Hilta ja muista se mitä mä sanon. Ja s’oon sitä paljo, jotta
täss taloos _ei saa huu enää reisuakaa purra!_ Ja muista se!

Niin sanoon ja lährin kamarihin. Hilta rupes itkiä pillittämhän.

— Huun purema! — jahkuloottin mä itsekseni. — Kyllä se kans keksii ja
luuloo mua narraavansa!

Frouva tuli perähän ja rupes meiskaamhan jotta:

— Mitä sä oikee meinaat? Hilta köökis itköö, ku sä tualla lailla puhut.

— Huun puremia ne o — vakuutti frouva.

— Huun puremia! Usko sä vain, mutta mä sanon ny kerta kaikkiastansa,
jotta huuta ei ookkaan, s’oon vales!

— Katto sanakirjasta niin näet — sanoo frouva ja meni ja haki
Tiatosanakirjan.

Mä rupesin plaraamhan ja aivan oikeen! Siäl’ on näin:

»_Huu-haamu_, esiintyy etupäässä yhdyssanassa huunpurema = mustelma
ihossa, joka syntyy itsestään; semmoisen kerrotaan tulevan näkyviin
läheisen sukulaisen kuoltua. Niinkuin tästä voi päättää, merkitsee
huu vainajan henkeä, joka kansanuskon mukaan kävi jälkeenjääneiden
sukulaisten luona ja jonka hampaan jäljet olivat huun puremia».

— Siinä ny näit! Luulet täs olevas niin viisas, mutta siinäs s’näit!
Ähäh, joko uskot huunpuremhan? Sano ny sä mikä se huu on? — riamuutti
frouva.

Mitäs siihen sanoo?

Ei mulla ollu mitään mukisemista.

Frouva meni köökkihi Hiltaa lohruttamhan ja pyyti anteeksi.

Täs rupiaa ihmine tulhon jo taikauskooseksi.

Siit’on ny jo vähä toista viikkua sitte, ku tämä tapahtuu. — Ja ne huun
puremat katos Hiltan käsivarsista parin päivän perästä.

Eileen illalla m’olin taas klupilla pookeria pelaamas ja tulin tuas
yhrentoista aikhan kotia.

Ja kyllä mä säikährin, jotta aiva mä vapajin kun käännyyn portista
pihalle.

Mä näin oikee omin silmin kun huu oli Hiltan kimpus ja puri jotta
rotaji ympärinsä.

Sill’oli harmaa sinelli yllä ja mä luulen jotta s’oli Seittemännestä
Erillisestä Konekiväärikomppaniasta.




KARJANÄYTTELYSSÄ.


    — Herran jestas, tuossa härkä,
    suuret sarvet, turpa märkä,
    heiluu häntä.
    Piika vähäläntä
    vieres seisoo hymyhuulin.
    Konsulentti tutkein härkää
    sivusilmin vilkuu piikaa — —
    Kenokaula kukko äkkää
    miehen meiningit ja — — kukkukiikaa!

    Tuolla oris, pulska musta,
    hirnuin huutaa huojennusta.
    Kaikki naiset
    kirkuvaiset
    hädän eestä pakoon pyrkii.
    — »Katso kinttus! Päälle karkaa!» —
    narraa miehet Mutkan-Riikaa.
    Kenokaula kukko äkkää
    miesten meiningit ja — — kukkukiikaa!

    Nuori neiti lehmää tutki.
    — »Missä sill’ on maitoputki?» —
    kysyi kerran.
    Jonkun verran
    hölmistyy, kun hoksaa — —
    Tarkkaa kauan paikkaa kummaa,
    kunnes virkkaa: »Nänninpäit’ on liikaa!»
    Kenokaula kukko kuulee
    neidin meiningit ja — — kukkukiikaa!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 68244 ***