*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65745 ***

TULENKANTAJAT

Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi





Porvoossa
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

Uuno Kailas: Me.
Ilmari Jäämaa: Nuori virta.
Elina Vaara: Kaksi runoa.
Elsa Enäjärvi: Nuoria lyyrikoita.
Lauri Viljanen: Poppelit.
Arvi Kivimaa: Saaressa.
Martti Haavio: Sininen purje.
Katri Vala: Kolme runoa.
Yrjänä Vilho: Hullu huilunsoittaja.
Lauri Viljanen: Ruotsin vanha ja uusi lyriikka.
Lauri Viljanen: Ruotsin nuorta lyyrillistä taidetta.
Uuno Kailas: Neljä runoa.
H. Ahtela: Kertomus Io-huista.
E. A. Saarimaa: Romanttinen kaipaus.
Olavi Eauri: Kaksi runoa.
Jaakkima Pura: Kuningaskunnan virkaheitto pyöveli.
Erkki Wadenström: Punapää.
Antero Kajanto: Nuolisade.
Lauri Viljanen: Ajomies.
Pentti Haanpää: Viimeinen hauta.
Joh. Edv. Leppäkoski: Rannalla.
Onni Halla: Karitsa Siinain vuorella.
Yrjö Jylhä: Tyrmästä tullut.
Ilmari Pimiä: Kaksi runoa.
Sulho Kanta: Kolme uusinten suuntain säveltäjäämme.
Kirjava viitta.
Aarni Penttilä: Rytmistä ja rytmittömyydestä.
Ensio Hiitonen: Huonon osajaon pilaama näytelmä.
Niilo Wadenström: Kalle Kankaisen kärsimykset.




ME.


    Me, tomun tomu, saimme elämän.
    suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä
    kuin mehiläinen yrtin mettä juo,
    vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.

    Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,
    tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:
    me suutelimme suulle polttavalle
    hänt, ainoata, jota rakastamme.

    Ja kun me lähestymme sydänt elämän
    kuin pisarainen hänen suonissaan,
    koht oma valtimomme täys' on elämää
    ja oomme rikkaat lailla Jumalan.

    Me maata kosketamme sormin, ja se kukkii.
    Ja ihmisveljiemme tomusydämiin
    me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävat
    kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan
    hän tunsi hengityksen jumalallisen.

                               Uuno kailas.




NUORI VIRTA.

Hiukan Nuoren Voiman Liitosta.



LÄHTEENSILMÄT.


"Tulenkantajat", Nuoren Voiman Liiton kirjallisen harrastuspiirin
albumi -- monelle outoja sanoja, olemattomuudesta esiin nousseita, yksi
haara siinä kymmenlatvaisessa nuoressa virrassa, jonka alkulähteistä ja
juoksusta lienee mielenkiintoista kuulla pieni tarina.

Jokainen lehti -- eikä nuorisolehti siinä suhteessa tietystikään tee
poikkeusta -- kokoaa vähitellen ympärilleen suuremman tai pienemmän
vapaaehtoisen avustajain joukon. Siten Nuori Voimakin, joka alkuaan
koulunuorisoliiton äänenkannattajasta oli laajentunut v. 1910
varsinaiseksi yleiseksi nuorisolehdeksi, taivallettuaan nuorison
rientoja ajaen aina vapaussodan aikoihin saakka, oli saanut ympärilleen
nuorisoparven, jonka mielenilmaisuna voidaan pitää pientä toimitukselle
tullutta avointa kirjettä. Se saapui jo ennen Suomen itsenäiseksi
tulemista, mutta julkaistiin lehden 3:nnessa numerossa 1919 Eero
Paavilaisen nimellä, ja se kuului seuraavasti:

"Eikö olisi syytä lehtemme lukijain keskuuteen perustaa toveriliitto,
jonka jäsenet aina toimisivat edistyksen puolesta? Tärkeätä olisi
myös maalais- ja kaupunkilaisnuorison lähentäminen, ja koska N:n V:n
lukijoita on kumpiakin, niin lähentäisi tällainen toveruus heitä
toisiinsa. Olen tiedustellut useilta Nuoren Voiman lukijoilta heidän
mielipidettään, ja he ovat ehdotukseen hyvin innostuneita. Liiton
sääntöinä ei olisi muuta kuin: 1:seksi, että sen jäsenten tulisi
levittää lehteään, 2:seksi; koettaa omasta puolestaan lähestyä
tovereita, 3:nneksi: edistää sivistystä paikkakunnalla ja 4:nneksi:
lunastaa Liiton merkki, jonka avulla jäsenet tuntevat toisensa."

Tuota korutonta kehoitusta voidaan pitää Nuoren Voiman Liiton
ensimmäisenä alkuna. Toimitus sai sen johdosta myöhemmin joitakuita
kirjeitä, jotka kannattivat tehtyä ehdotusta, ja saman vuoden syyskuun
toisessa numerossa kirjoitti silloinen nimimerkki Kerttu Suomenlinna
(Sirén, Elina Vaara):

"Koska toveriliiton perustaminen kaikkien suureksi iloksi nyt on
otettu vakavan pohdinnan alaiseksi, pyydän muutamin sanoin esittää
vaatimattoman ehdotukseni Liiton kokoonpanon ja johtavan aatteen
suhteen; 1. Nuoren Voiman toveriliiton tehtävänä on kasvattaa kutakin
jäsentään hänen kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan työhön rakkaan
isänmaamme hyväksi. 2. Tämä käy päinsä ahkeran, Liiton jäsenten
harrastusten mukaan järjestetyn harjoituksen avulla. 3. Toiminnan
helpottamiseksi tulee samojen asiain harrastajain liittyä ryhmiksi
eli osastoiksi (esim. urheilijat, taiteilijat, kynäilijät, keksijät
ja kokeilijat j.n.e.), joiden johtajat yhdessä Liiton puheenjohtajan
kanssa neuvotelevat Liiton asioista ja panevat kokousten päätökset
täytäntöön kukin omassa osastossaan. 4. Yhteys eri paikkakunnilla
toimivien liiton osastojen (ja yksityisten jäsenten) kesken perustuu
ennenkaikkea vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. 5. Liiton jäsenten
velvollisuus on tehdä parhaansa sen hyväksi, sekä 6. levittää ja
kaikin tavoin palvella lehteään, Liiton aatteiden julistajaa ja
äänenkannattajaa Nuorta Voimaa."

Jos edellinen kirjoitus sisälsi perustavat sanat, sisälsi tämä
suppeassa muodossa jo Liiton koko suunnittelun. Toimitus kävi
tällöin myöskin entistä tehokkaammin asiaan käsiksi ja kehitteli
liitto-ajatusta saman vuoden lokakuun 2:sessa numerossa yhdistäen
Kerttu Suomenlinnan egoistisemman _työn ja kehittymisen aatteen_ Eero
Paavilaisen altruistiseen _sivistyksen ja toveruuden_ aatteeseen ja
samalla ehdottaen, että Liiton tarkoitusperien toteuttamiseksi ja
jäsenten valitsemisen vuoksi jokaisen Liittoon pyrkivän tulisi antaa
Liitolle näyte harrastuksestaan, ja vasta jos se hyväksyttäisiin,
pääsisi hän Liiton jäseneksi. Kuin jonkunlaiseksi todistukseksi
hyväksytystä näytteestä hän saisi kuparimerkin, ja tuo merkki olisi
samalla Liiton jäsenten ulkonainen yhdysside, josta he tuntisivat
toisensa. Toisesta, kehittyneemmästä näytteestään hän saisi
_hopeamerkin_ ja kolmannesta näytteestään lopulta _kultamerkin_,
jolloin hän ikänsä kaiken pysyisi Liiton jäsenenä. Harrastuksensa
perusteella jäsen sitten tulisi kuulumaan määrättyyn piiriin.

Siten alkoivat jo hahmottua tämän varsin omalaatuisen Liiton
ääriviivat, ja kun Liiton perustamismahdollisuuksista ja suunnitelmasta
annettiin viittauksia Nuoressa Voimassa, sai se innostunutta kannatusta
joka taholta. M.m. huomautti U. Kivistö tammikuun numerossa tällaisen
Liiton merkityksestä nuorten yhdistäjänä, "se kun keräisi heidät
kokoon, poimisi heidät koko laajasta Suomen maasta, tukisi heitä ja
antaisi heille sen tunteen, että he eivät ole yksin ja että juuri
pysyvä harrastus oli jotakin jaloa ja erikoista." Sama kirjoittaja
lisäsi vielä lehden ohjelmaan _harrastusten näyttelyn_ tarpeellisuuden
ja miten ihanaa olisi saada järjestetyksi suuria ja monipuolisia työn
tulosten _näyttelyjä_ ja yhteisiä kesäsiirtoloita ja retkeilyjä. Ja
vuoden 1920 alkupuolella pohdittiin sitten liitto-ajatusta monella
taholla, ja maaliskuussa Nuori Voima, selostaessaan uudelleen
Liiton tarkoituksia, ilmoitti, minkälaisia harrastusnäytteitä
voidaan lähettää esim. kirjalliselta ja taiteelliselta, kokeitten
ja keksintöjen aloilta. Ja huhtikuun ensimmäisen päivän numerossa
toimitus alkoi hyväksyä Liittoon jäseniä lähetettyjen harrastuksen
näytteiden perustalla, ja sitä jatkui sitten koko kevään, ja aina
kerrallaan hyväksyttiin 6-7 jäsentä. Yritys herätti yhä suurempaa
mielenkiintoa. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun kemistit
valmistivat omasta aloitteestaan Liiton laajan sääntöehdotuksen ja
kokoonpanon suunnitteluluonnoksen, johon oli uhrattu paljon työtä.
Harrastusnäytteiden arvostelua ja jäsenten hyväksymistä seurasi
näytteiden julkaiseminen, ja niinpä sisälsi jo seuraava heinäkuun
kaksoisnumero miltei yksinomaan harrastusnäytteitä. Syksyllä
alettiin ehdottaa perustavan kokouksen pitämistä joululomalla.
Sillä välin oli toimitus myös järjestänyt merkinluonnoskilpailun
ja ilmoitti lokakuussa, että lopullisesti oli taiteilija Martha
Wendelinin piirustus tullut hyväksytyksi ja tämä kaunis siipi- l.
Ikaros-merkki -- se kun perustui kreikkalaiseen taruun -- oli valmis.
Marraskuussa toimitus uudelleen vielä laajasti teki selkoa Liiton
tarkoitusperistä, niiden toteuttamismahdollisuuksista ja miten
pitkälle Liitto oli ikäänkuin omasta voimastaan kehittynyt ja mitkä
sen lähimmät tehtävät olivat. Liittoon oli siihen mennessä hyväksytty
jo 101 jäsentä, maalaus-, piirustus- ja varjokuvaleikkelyn harrastajia
19, runoilijoita 22, teknikkoja 7, keräilijöitä, ongelmamiehiä,
esperantisteja, lehdentoimittajia, näytelmätaiteen, voimistelun ja
urheilun harrastajia, puutyöntekijöitä, kemistejä, sivistyselämää
koskevien, itsekasvatus y.m. kirjoitelmien kirjoittajia, säveltäjiä,
kaunokirjailijoita, Shakinharrastajia, arkkitehteja, valokuvaajia,
mehiläisten viljelijöitä, radiomiehiä ja luonnontieteilijöitä.
Joulunumerossa lopulta julkaistiin perustavan kokouksen kutsu ja 123
"epävirallisin" jäsenin lähdettiin Helsingin kokoukseen 9.1.1921
perustamaan Liittoa, joka oli jo ollut puoli vuotta sitä ennen
olemassa.

Perustava kokous on varmasti elävänä vielä niiden 32 miehen -- sillä
naispuoliset eivät olleet uskaltaneet tulla -- mielessä, jotka
silloin olivat läsnä. Nuorekasta innostusta, rohkeita tuumia ei
puuttunut. Äänenkannattajansa mukaan nimensä saaneen Nuoren Voimaa
Liiton perustamispäätös oli yksimielinen. Väliaikainen Liittohallinto
valittiin valmistamaan Liiton järjestely- ja sääntöehdotusta
ja näytteitä hyväksymään, Liiton kuin itsekseen muodostunut
suunnitelmaluonnos vahvistettiin ja täsmällistettiin kaikkine
merkkiasteineen ja lopuksi keskusteltiin vielä Joh. Edvard Ruotsalaisen
kirjeen johdosta tällaisen albumin julkaisemisesta. Ja näin oli
lähteensilmistään alkanut vieriä nuori virta tuntemattomia kohtaloita
kohti, kaikesta päättäen elinvoimaisena ja toiminnanhaluisena.



PÄÄMÄÄRÄ, JÄRJESTELY.


Tämä toiminnanhalu kohdistui ensimmäisenä päämäärän selvittelyyn ja
sisäisten asiain järjestelyyn. Nuori virta ei tyytynyt vain solumaan
epämääräisesti ja kuvitelluin päämäärin edelleen. Se tiedusteli yhä
uudelleen tarkoitusta ja juoksunsa suuntaa. Eikä noihin kysymyksiin
enää ollut vaikeata vastata: oli tarkoituksena koota hajallaan
olevat voimat yhteen, ja yhdyssiteenä oli oleva vakava ja kehittävä
mieliharrastus, mielityö, ja toveruus, minkä saman asian harrastaminen
toi tullessaan. Kaupungissa, maalla, korpien yksinäisyydessä oli
sellaisia, joiden sydän sykki samoille aatteille tai joiden mieli
paloi samanlaisiin pyrkimyksiin ja käytännöllisiin saavutuksiin
kuin satojen muiden, joista he eivät mitään tienneet. Edistyminen,
kehittyminen, arvostelu ja suuremmat aikaansaannokset olivat
monessa tapauksessa mahdollisia vain toverijoukossa ja yhteisessä
liitossa. Sellaisten harrastustovereiden Liitto piti tämän yhtymän
olla, ja kerhotoiminnalla, saattamalla eri paikkakunnilla olevat
harrastelijat tuntemaan ja avustamaan toisiaan, yhteisillä juhlilla ja
näyttelyillä, harrastamisen tuloksia arvostelemalla, harrastusvälineitä
hankkimalla, stipendeillä y.m. oli sen toteutettava tarkoitusperäänsä.
Ja yksityisten jäsenten edistämistä ja edistymistä varten olivat
harrastuksellisen työn eri saavutukset: jäseneksi pääsemis- eli
kuparimerkkiaste, taito-, kehitys- ja harrastuksen kestävyyttä
osoittavan näytteen aste n.s. hopeamerkkiaste ja lopuksi mestaruusaste,
kun kultamerkkinäyte oli tullut hyväksytyksi.

Liiton ulkonaisen kehyksen muodostivat paikalliset kerhot, jotka
yhdessä saman alan yksityisten harrastajien kanssa muodostivat määrätyn
harrastuspiirinsä. Harrastuspiiri saattoi myös muodostua yksinomaan
yksityisistä yli maan hajallaan olevista jäsenistä. Harrastuspiireillä
oli kullakin oma kokenut ja innostunut johtajansa, ja nämä johtajat
yhdessä muodostivat Liiton hallituksen, mestarineuvoston, johon
kultajäsenet myös itseoikeutettuina kuuluivat ja jonka puheenjohtajana
oli Liiton vuosikokouksen valitsema Liiton ylijohtaja. Vuosikokous oli
yleinen kaikkien Liiton jäsenten kokous.



AIKAANSAANNOKSET, TULEVAISUUS.


Nuoren Voiman Liitto, jonka elämänsatu varsinaisesti alkoi tammikuun
9:nnestä 1921, on siis ollut olemassa jo miltei neljä vuotta. Aika on
siksi pitkä, että se voi osoittaa, onko nuori virta päässyt lähemmäksi
päämääräänsä ja onko se juoksullaan voinut toimittaa mitään siitä,
mitä se taipaleelle lähtiessään toivoi, onko se pystynyt yhdistämään
harrastajia, onko se kyennyt viemään heitä eteenpäin ja tukemaan heitä
ja onko se saanut jotakin ulospäinkin näkyvää aikaan.

Katkeamattomasti kuin salaisena sivulähteiden virtana on
harrastusnäytteitä tulvinut näiden vuosien aikana Liiton hallinnon
kautta harrastuspiirien arvostelijoille, niin että tähän mennessä on
voitu Liittoon hyväksyä 950 jäsentä. Useat ovat jättäneet hyvinkin
huomattavia ja kauniita näytteitä. Muutamilla Liittoa tuntemattomilla
tahoilla on se hyvin kernaasti leimattu lasten, ylen nuoren väen
tai koululaisten Liitoksi. Jos kuitenkin silmäilee hyväksyttyjen
jäsenluetteloa, huomaa, että varsinainen Liiton perusaines on 20-30
väliltä. Sadasta aakkosellisessa järjestyksessä otetusta jäsenestä
olivat nuorimmat 16-vuotiaita, 17-vuotiaita oli 8, 18-vuotiaita 10,
19-vuotiaita 11, 20-vuotiaitä 13, 21-vuotiaita 17, 22-vuotiaita
9, 23-vuotiaita 7, 24-25-vuotiaita 13, 26-30-vuotiäita 8 ja yli 30
vuoden vanhoja loput. Niin kirjavaa jäsenten luetteloa voinee harva
Liitto näyttää, jäseniä kun on miltei kaikilta ikävuosilta, aina 12
ylöspäin, ja kaikista mahdollisista ammateista, sanomalehtipojista
aina professoreihin saakka, eri yhteiskuntaluokista ja eri puolilta
maata. Sadasta umpimähkään valitusta oli koululaisia 33, ylioppilaita
30, kansakoulunopettajia 3, liikemiehiä ja kauppa-apulaisia ja
konttoristeja 11, pankkivirkailijoita 1, teknikkoja 2, hammasteknikkoja
2, monttöörejä 2, työmiehiä 2, työnjohtajia 1, posteljooneja 1,
maanviljelijöitä 2, piirustajia 3, maanviljelysharjoittelijoita
1, insinöörejä 1, maistereita 2, toimittajia 1, farmaseutteja 1,
sanomalehtipoikia 1. Siis koululaisia tarkalleen 1/3. Liiton
jäsenten eteenpäinpyrkimystä osoittavat tänä aikana saavutetut
hopeamerkkiasteet. Hopeamerkin on nimittäin vähintään 6 kk. Liittoon
kuuluttuaan saanut 26 jäsentä. Koska näiden saajien nimet puolestaan
parhaiten ilmaisevat, keitä ja minkälaisia aktiivisia jäseniä Liitossa
on, mainitsemme hopeamerkkijäsenet tässä siinä järjestyksessä kuin
he ovat saaneet merkkinsä; Leo Lindell (radiohp.), Olli A. Wuorinen
(kemistien hp.), K. Raf. Wiherkoski (ongelm. ratk. hp.), Hjalmar
Nieminen (säveltait. hp.). Uuno Kailas (kirjall. hp.), Hannes Teppo
(kotiseuduntutk. hp.). Sulho Ranta (säveltait. hp.), Kerttu Sirén
(kirjall. hp.). Karin Wadenström (kirjall. hp.), Lauri Viljanen
(kirjall. hp.), Väinö Krohn (luonnontiet, hp.), John M. Angervo
(säveltait. hp.), Antero Kajanto (kirjall.'hp.). Toivo H. Viitanen
(tekn. hp.), Ensio Hidén (kirjall. hp.), Eino Salmelainen (kirjall.
hp.), Sirkka Aarne (kuvaamatait. hp.), Eero Salola (näytt. ja
lausuj. hp.), Tarmo Hirsjärvi (kotiseuduntutk. hp.), Vilho Setälä
(esperantohp.), Ilmari Jäämää (tekn. hp.), Arvi Kivimaa (kirjall. hp.),
Kosti Hypén (näytt. ja lausujain hp.), Ilmari Hidén (luonnontiet. hp.),
Into Hietaranta (kuvaamatait. hp.), Juho Tepponen (käsityöhp.).

Hopeamerkkivaatimukset ovat varsin ankaria, esim. kirjalliselta alalta
on pätevyysehtona painettavaksi kelpaava teos, luonnontieteelliseltä
alalta laaja omaperäinen tutkimus, kotiseuduntutkimusalalta parin
vuoden työn tulokset j.n.e. Viimekevännä julkaisivat hopeamerkkijäsenet
Kerttu Sirén ja Lauri Viljanen kumpikin esikoisrunokokoelmansa, ja nyt
syksyllä ilmestyi laaja antologia "Nuoret runoilijat", jossa esiintyjät
kaikki yhtä lukuunottamatta ovat Liiton piiriin kuuluvia. Kaikki
julkaisut ovat saaneet osakseen erittäin suosiollisen arvostelun.

Kultamerkin on Liiton toiminta-aikana saanut yksi ainoa jäsen toht.
Väinö Krohn.

Hylättyjä näytteitä on ollut keskimäärin n. 50 %.

Kerhoja, jotka ovat miltei kaikki syntyneet omasta aloitteestaan, on
Liitolla ollut eri puolilla maata. Niistä mainittakoon Turun kolme
(tekn., kuvaamatait., ja sekak.), Helsingin viisi (tekn., radiok.,
luonnontiet., säveltait. ja käsityönharr.), Hangon kaksi (tekn. ja
sekak.), Tampereen (yleis- ja radiok.), Viipurin kaksi (sekak. ja
tekn.), Kouvolan (sekak.), Jyväskylän (sekak.), Rauman seitsemän
(sekak., kirjall., säveltait., kuvaamatait., tekn., voim. ja urh. ja
käsityönharr.), Haminan (sekak.), Tikkurilan (sekak.), Porvoon (tekn.),
Oulun (sekak.). Lahden (sekak.), Sortavalan (sekak.), Kotkan (tekn.).
Joensuun kaksi (radiok., sekak.), Kajaanin (tekn.), Lietteen (sekak.)
Kuopion (radiok.). Yksityisten kerhojen aikaansaannoksista mainittakoon
erikoisesti Turun teknikkojen aikaisempi uuras työ, Helsingin
radiokerhon suuri yleisradioasema Radiola-yritys, joka jo yksin
ansaitsisi laajan kirjoituksen, monet luennot ja kokoukset, Tikkurilan
komeat messunäyttelyt, Tampereen radiokerhon yleisradioasema. Hangon
kerhon komea radioasema, Helsingin säveltait. kuoro j.n.e.

Harrastuspiirejä on Liitossa ollut kirjallinen, näyttelijäin ja
lausujain, kuvaamataiteilijain, säveltaiteellinen, teknillinen,
radiomiesten, kemistien, luonnontieteilijäin, esperantistien,
mehiläishoitajain, voim. ja urheilijain, valokuvaajain,
ongelmainratkaisijain, kotiseuduntutkijain, postimerkkienkeräilijäin,
pikakirjoittajain ja käsityönharrastajain harrastuspiirit.
Suurimpia ja toimivimpia näistä ovat olleet kirjallinen, radio- ja
säveltaiteellinen piiri. Näiden harrastuspiirien aikaansaannokset
ovat suurimmaksi osaksi riippuneet niiden johtajien tarmosta ja
innosta. Ellei sopivaa johtajaa ole ollut, on harrastuspiiri
ollut vain nimellinen ja jonkun kerhon varassa. Harrastuspiirien
aikaansaannoksista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta tyydymme
mainitsemaan vain tekn. ja myöhemmin radioharrastuspiirin suurtyön,
kun se pani johtajansa Leo Lindellin johdolla radioamatööriliikkeen
alulle Suomessa, hankki radioamatöörioikeudet valtioneuvostolta,
järjesti radioamatööriliikkeen, perusti useita asemia ja ensimmäisenä
m.m. pani toimeen radiokonsertteja Suomessa. Näyttelijäin ja lausujain
harrastuspiiri järjesti kesällä 1922 johtajansa Kosti Hypénin
johdolla koko Etelä-Suomen käsittävän kiertueen, joka esiintyi 57
eri paikassa ja jonka kokonaistulot tekivät 34.231:-. Kiertueen
yksinomaisena tarkoituksena oli Liiton aatteen tunnetuksi tekeminen ja
yhteistyön merkityksen osoittaminen. Säveltaiteellinen harrastuspiiri
on toiminut hyvin kiinteästi johtajansa Hjalmar Niemisen johdolla,
järjestäen kuoroja sekä juhlia, retkiä y.m. Ja lopuksi mainittakoon
kirjallisen harrastuspiirin aikaisempi näytelmä-kilpailu ja tämä
"Tulenkantajat"-albumi, jota ei myöskään liene katsottava aivan
vähäiseksi yhteistyön, pyrkimyksen ja saavutusten ilmaisuksi.

Entä mitä on Liitto sitten kokonaisuudessaan kyminä kymmenlatvana
saanut aikaan. Tällöin on velvollisuutemme ensi sijassa mainita
Turun, Helsingin ja Tampereen suuret kolmipäiväiset talvijuhlat,
Tampereen tämän vuoden alussa, Helsingin viime- ja Turun toissavuonna.
Ne ovat kaikki olleet tilaisuuksia, jotka erikoisella, voipa sanoa
suorastaan valtavalla tavalla ovat todistaneet, mitä mahdollisuuksia
Liitolla tosiaankin on ja miten paljon vakavaa ja taitavaa harrastusta
on olemassa. Vuosijuhlien yhteyteen järjestetyt messunäyttelyt
suurine näyttelyhuoneineen ovat osoittaneet yleisölle, että Liitto
on todellinen harrastuksellisen työn liitto. Teknillinen ja
luonnontieteellinen osasto radio- y.m. koneineen ovat olleet laajat ja
monipuoliset ja taiteellinen osasto tauluineen, taidevalokuvineen y.m.
on antanut aavistuksen siitä, miten suuri hiljaisuudessa kasvavan
ja varttuvan harrastuksellisen työn määrä on. Sanomalehtien laajat
kiittävät arvostelut ovat yksimielisesti omistaneet hyvin suurta
huomiota näille messunäyttelyille, ja harrastajat ovat saaneet niistä
olla todella ylpeitä. Sitä paitsi juhlien yhteydessä olleet illanvietot
ovat tarjonneet tilaisuuden runoilijoille, lausujille, soiton
harrastajille y.m. n.s. vapaaseen esiintymiseen. Vielä kannattanee
Liiton saavutuksena mainita, että se sai viime vuonna Kordelinin
rahastosta 10.000 mk apurahan pyrintöjensä edistämiseksi ja että
Liitto on ollut edustettuna Saksan suurilla maailmannuorisopäivillä
Helleraussa kesällä 1923.

Tietysti ei Liiton toiminta myöskään ole ollut ilman varjopuolia.
Moni harrastuspiiri on hajanainen ja toimeton, toveruuskin on silloin
tällöin pettänyt ja sen on ollut pakko väistyä kateuden, ylpeän
itsetietoisuuden, suuttumuksen tai kaikkea halveksivan ylimielisyyden
tieltä. Mutta kuitenkin ovat Liiton jäsenet kokonaisuutena katsottuna
osoittaneet niin suurta aatteeseensa innostumista, harrasta
kiintymystä työhön, aulista, uupumatonta uhrautuvaisuutta, toveruutta,
yksimielisyyttä, eteenpäinpyrkimystä, taitoa ja voimaa, että rohkenemme
uskoa, ettei se työ, mitä Nuoren Voiman Liitto tekee ja on tehnyt,
ole ollut aivan merkityksetöntä Suomen nuorisolle ja sivistyksemme,
isänmaamme ja kansamme menestykselle.

Sen nuorvoimalaisen työn merkkinä ja näytteenä on meillä tässä
tämä kirjallisen harrastuspiirin "Tulenkantajat". Se on saanut
nimensä kauniista muinaisaikaisesta tarusta, joka kertoo palavaa
soihtua eteenpäin kuljettaneista soihtumiehistä: toiselta toiselle
siirtyen kulki elämän soihtuviesti eteenpäin. Sellaisena nöyränä
ja vaatimattomana, mutta tulimielen lahjana isänmaalle ja sen
kirjallisuutta rakastaville nuorille voimille tahtoo tämä kirjanen
olla.

                                             Ilmari Jäämaa.



KAKSI RUNOA.

Elina Vaara.



TUI, TUI. TUMMA LINTU.


    Tui, tui, tumma lintu,
    tumman ikkunalla!
    Sisällä on murheen mustat jäljet,
    ulkona hiipii halla.

    Tui, tui, tumma lintu,
    minä olen yhtä tumma.
    Kerran, ah, valkea olla tahdoin --
    suru tuli siitä summa.

    Ei sovi lentää tummin siivin
    kirkasta päivää vastaan:
    aurinko ampuu tuliset nuolet
    ja kostavi taivahastaan.

    Eikä ne tunne valkeat linnut
    tumman linnun mieltä:
    jos menet vaikeitten lintuin lehtoon,
    pois ne sun häätää sieltä.

    Tui, tui, tumma lintu,
    pysy sinä varjon puolla.
    Parempi on tumman tummana elää
    ja tummahan metsään kuolla.

                                 1919.



SYYSBALLAADI.


    On tullut syksy viileessä siunauksessaan,
    ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.
    Mut vaahterat ne muhkeina juhlaviitoissaan
    nyt vallihautaan katsovat kammoin.

    Niin käypi neito valkea tornin ikkunaan,
    kun varjot yöhön synkimmät lankee.
    "Ken puki puiston kultaan ja kääri purppuraan?"
    Soi äänessänsä ahdistus ankee.

    Näin lausui muuan lähteissä kaukosotihin:
    "Sua muistan maassa loitossa palmuin,
    kun salamoivat säilät! Sa mua, armahin,
    takaisin vuota aikana valmuin."

    "Mut jos ma yli kukkien kauden viipyisin
    ja vaahteroissa väikkyy jo kulta,
    niin juoksi hurme hiekkahan ristiritarin,
    haaveensa nieli armoton multa."

    "On tullut syksy viileessä siunauksessaan,
    ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.
    Mut vaahteratpa muhkeina juhlaviitoissaan
    miks yli muurin katsovat kammoin?"

    "Ah, kaikki kullat, purppurat parmahille maan
    nyt kavalan ja mustan saavat entää!"
    Ja neito nuori itkevi painaen poveaan.
    Syyslebdet itätuulessa lentää.

                                    192l.




NUOREN VOIMAN LYYRIKOITA.

Elsa Enäjärvi.


Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka,
tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi
anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa
hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin"
kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan
semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä
sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua,
itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä
tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme
kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia,
katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat
runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat?
Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen
heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas
luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi.
Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä
kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on
toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten
jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja
pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin
lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta
kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän
oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme
sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan.
Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi
osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta
sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa
runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni,
muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!

Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin
keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka
on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain
kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia -- "nuorten
äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden"
joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan
jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut
niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme
tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet
mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi
näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri
pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään
niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.



AIKA.


Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. -- Nuoren Voiman palstat
ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti
lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut -- eläähän
lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa.
Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on
sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen
siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori
lyriikka.

Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla
kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset
nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän
ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta
vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän
esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan
runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas
nuorvoimalaisten täyttää -- eiväthän heidän panoksensa vielä ole
täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän
kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää,
mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?

       *       *       *       *       *

Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion
käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina
Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.



KEVÄTHARTAUS.


_Einari Vuorela_ on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä
henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana
onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee
lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen
jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena
laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta
johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja
taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.

Vuorelan erikoislaatu -- hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden
suorasanaisen teoksen -- on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on
välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu.
Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen
daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen
painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":

    Tule ikkunan taa,
    tule varpaillas,
    lyö ruutuhun höyhenellä!
    Minä kuuntelen,
    minä kuuntelen
    käsi väristen sydämellä.

Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret
tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä
"kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi
"seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä."
Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta
myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä
saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä
antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.

Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen
lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää
sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä
alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut
antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta
härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin,
ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa
hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään.
Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan
alla saattaa olla sarvet."

Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut,
kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito
vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa
vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä
saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille
murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot"
elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet
näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan
pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija
on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista
tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä.
Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen
runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa
soitin jo saada itsetarkoituksensa.



KESÄN SATU.


Kuten Vuorela, luo _Antero Kajantokin_ lähellä luontoa. Mutta kun
luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä
ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden
ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu -- hänen runojensa
sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta
Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen
voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön
löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):

    Tulin tuttuna polulle...
    lemu lennähti vastaan;
    vilahti vihreän välistä
    siipi raksavan rastaan.

    Tärähti tantereen murea multa,
    pyrähti lentohon lempeä nauru
    immen ihalan suusta.
    -- --

Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon
Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit",
1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta
muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan
kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa
olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi
lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että
hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä
kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen
maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi
kasvaessa.



TAJ MAHAL.


Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi
katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena,
välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten
Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus
voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi
pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa _Katri
Valan_ näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin
rytmein.

Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on
merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän
istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran
koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla
ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus
on määräämätön.

Hänelle on tuttu _kauhu_. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet
muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu.
Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä
kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen
suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta
mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka
hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä
hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa
hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi
kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".

    Vahva musta virta,
    sillä pieni lautta
    ja ihmisolento.
    Näen vain kädet.
    Ne ovat kouristuneet puuhun.
    Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
    Virta putoaa kuiluun.
    Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.

    Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
    Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti!
    Jokaisella on ihmisolento.
    Harvat huutavat.
    Jotkut itkevät hiljaa.
    Useat nauravat.
    Joka hetki putoaa joku.

Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi.
Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla
ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä
runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan
tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet
itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja -- ja
hänen täytyy -- panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja
elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja
vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa
ilmaisevan runon tulkinta.

Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava
hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus.
"Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä
"kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:

    Editseni liukuu tumma, notkea varjo --
    harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon
    metsästämään nukkuvia lintuja
    kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään.
    Sen tietä valaisevat leiniköt
    pienin, himmein soihduin.

    Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden
    kultaiseen veteen on uinut
    musta, huikaistunut lintu!

Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan
asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen
koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit,
tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat
Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa
syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on
melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.

Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän
koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen
pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on
rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka
ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen
serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista",
ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut
pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen
tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana
todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma
kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää
vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen
huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle
harvinainen, ja vapauttava.

    Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
    Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
    Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
    kasvoillasi outo huume.

    Aaa -- sinä tulet kaukaisesta maasta,
    jossa ihanat ihmiset juhlivat,
    jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru
    ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi
    ja varisevat, suuret kukkalehdet.

    Ja sinä istuit juhlivien keskelle
    ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä,
    ja nauravat nuoret naiset
    pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi.
    Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet
    ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.

    Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
    sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, --
    kasvoillasi on outo huume
    ja sinä olet punainen ja tuoksuva --

Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita.
Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka,
keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten".
"Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu

    niin tuhannesti nähnyt
    maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
    ettei mikään sitä liikuta.
    Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka
lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä
meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"

Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on
samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen
satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten
tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan
hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa
soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se
puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä
(runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se
sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän
talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena,
Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala,
joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.

    Katson arkana tämän temppelin ovelta,
    aistimeni sairaina valkeudesta
    ja pakenen majani hämärään
    itkemään aurinkoa,
    kesän huumaavaa aurinkoa
    ja lempeää Jumalaa,
    joka suutelee silmuja
    astellessaan kesäöinä
    moniväristen tuoksujen keskellä -- --

Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän
runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää
kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli
katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy,
viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän
jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen --

    Ja itkua oli enemmän kuin naurua
    ja vihaa enemmän kuin rakkautta.
    Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta.
    Suurten, koskemattomien metsien
    näkymättömistä kukista
    nousi värisevä tuoksu,
    jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot
    ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina,
    ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.

    Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan,
    ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.

Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin.
Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän
valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa
kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä
sittenkin on niin vähän varsinaista _elämistä_. Runoilijatar kärsiikin
yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee
suunsa hänen sydämeensä. -- Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei
tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana
tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen,
kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä
ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät
pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:

    Pois!
    Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on,
    te kääpiöt!
    Pois!
    Menen kuolemaan.
    Siellä kaukana on keltainen erämaa,
    suuri taivas ja siniset vuoret
    ja hiekassa jalopeuran jäljet -- --

On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen
taluttaa leijonan -- hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan
komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.

Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa
näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda
ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja,
ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa
usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta,
mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti
luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi,
jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska
niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen
havaittavaa todellisuutta syvemmäs.

Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen
intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös
sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta
sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan
havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa
odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan -- paljonhan on vielä
tulevaisuuden varassa -- vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä
romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.



UNEN VENHE.


Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman
lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924)
on niin vapauttavaa seurata kuin _Elina Vaaran_. Nuoren Voiman sivut
heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä
vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan,
aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten
tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran
lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn,
näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee,
kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan
pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen
suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.

Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen,
tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen
musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät
rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on
uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden
autereisen sulon.

Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran
muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa
kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan
tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle
vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin
on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty
mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan
täydellisesti teorian lakeja.

Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:

    Rannalla Adrian meren
    kukkii kastanjat,
    heleän keltaisiksi
    kypsyy sitruunat
    rannalla Adrian meren.

Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan.
Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle
neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja
kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten
siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:

    Taukosi tanssi ja soitto,
    idästä nousi koi.
    Tornin huipulta kutsu
    kuparitorven soi
    rannalla Adrian meren.

Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu
kaipauksensa kyyneliin. -- Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti,
mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan
varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen
säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.

    Hohtavat ilottomasti
    hopeapoppelit,
    murhettansa huokaa
    mustat sypressit
    rannalla Adrian meren.

Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta,
ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella
elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa
yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu
purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.

    "Oi valtias", soutajat kysyy,
    "joko laskemme valkaman luo?"
    Niin kaukaisna katseensa pysyy,
    ei vastausta hän suo.
    Vesipisarat airoista siukuu
    kuin ketju hopeinen,
    Unen venhe iäti liukuu
    ohi Elämän rantojen.

Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo,
joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko
se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.

    Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

    Vastaa, kuu:
    onko siellä korkealla kenttää vihantaa,
    jolla heinä huojuu, sinikellot
    aaltoaa?

    Sieluni on niin kummainen,
    nauru, itku siellä rinnan soi.
    Saanko, oi,
    olla kerran sinikello taivaan niittyjen?

    Silloin ohitseni vaeltais
    saattamana pilvenhattarain
    ehkä Hän, ken sieluni mun loi
    sellaiseksi, että siellä soi
    tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

    Varjo pyhä ylitseni
    lankeais -- --
    -- -- --

    Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta
Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä,
kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset
ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään
jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun -- ranskalainen
nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme
lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen
kasvaneen kapaloistaan.

Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita
suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne
runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa
on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen
runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.

Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara
Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.



AURINGON PURJEET.


_Lauri Viljanen_ asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän
kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon
laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan
lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen
olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta
tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen
kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset
runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".

Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen
pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon,
jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken
repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen
suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön
kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän
tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei
taiteellisesti häikäisevä:

    -- --
    Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
    on kevättaivaan ikikuulas sini
    ja mullan syvyys sinun povessas!

    Sa niinkuin viileä ja hellä käsi
    mun kosket polttavaisiin silmihini
    ja tunnen olevani voimakas.

Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut
alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa
pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.

    Vilpoisella ruohovuoteellain
    maata miehen joutilaan on hyvä.
    Yllä männynlatvain huojuvain
    huokaa tuulen tuutulaulu syvä.

    Joskus tuokioksi havahdun,
    raukeasti silmäluomet avaan.
    Katson metsän täyteen riemuhan,
    lintuun heleästi laulahtavaan.

    Tuoksuvina havut huojuilee
    valomeren lainehissa kylpein.
    Hiljaa autuudesta vapisee
    korkealla honganlatva ylpein.

    Rannattomaan poutaterheneen
    itse päivän punakehrä hukkuu!
    Tunnit antaa kättä toisilleen.
    Ruohikossa onnenpoika nukkuu.

Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman
ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden
valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.

Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin
laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan,
on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen
vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti
pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija
näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman
orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin
katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:

    Kuule, ääni ensi tiukuin
    kaikuu illan hämärään!
    Reki nopsaan ohi liukuin
    jättää miehen miettimään:
    kaukaa tieni tulla taitaa,
    kauemmas se vielä vie,
    kosk' en tunne pellon aitaa,
    kosk' on outo kotiin tie.

Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman
miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle,
samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.

Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja
vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta.
Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri
Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea
ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu
taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat
kaunista korkeata tyyliä -- Viljasen runokielen taito ei petä --
mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi.
(Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan
Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita
lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua
luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on
kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen --
runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia
mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi
komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä
sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden
asteella, hapuillen kohti sulautumista -- filosofisen tunnon
ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen
pyrkimys.

Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta
vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen
mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin
tavoin:

    Sisintään ei koskaan
    sielus antaa voi,
    syvin taisteloskaan
    sydämiin ei soi.
       Kylmät on elämän muurit.

Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia
henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin
lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi
vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista
koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren
Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta
edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä
vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva
muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.



NELJÄS ULOTTUVAISUUS.


_Uuno Kailas_ on lyyrillinen mietiskelijä.

Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa,
esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa
maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä
ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko,
jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua
tähdellisempi.

Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta
objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.

Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden
omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi,
kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee
luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren
mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman
onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa
lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi
kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se
levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs
ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut
näkemys yli todellisuuden rajojen.

Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden
lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa
dionyysisessä runossa "Minä näen":

    Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä.
    Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
    Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
    Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

    On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
    Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
    Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
    Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

    Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee
    tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
    Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
    On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

    Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
    elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
    Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
    Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.

    Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen.
    Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään.
    Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
    Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla
Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään,
ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi,
joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan
rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").

Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen
pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen
itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää:
sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on
yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin
äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset
ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua
resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua
voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän
monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin
patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut
kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:

    -- -- --
    -- Et tuntenut outoa väristystä,

    joka kunkin ihmisen yllättää,
    sydänyönä varkahin hiipii rintaan,
    kun ihminen etsii eikä nää
    tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

    Käyt hetkessä vieraaks itselles
    välähdyksenä sun oman sielus nähden.
    Hätäläppänä lyö sinun sydämes
    yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.

    Ole mies, veli. Muista: ankkurin
    kukin heittänyt on saman rannikon luona.
    Moni hukkui, mut moni voittikin,
    moni ihminen syntyi hetkenä tuona.

Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen
elämys.

Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä
toinenkin tie.

Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut
hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan:
äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään.
Mutta ehkä hän -- herkkyydessään -- käyttää terävää asettaan liiankin
runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti
ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin,
kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja
runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota
elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää
Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan.
Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan
realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan
runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn
liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut
kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle
arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.

Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen
Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen
"karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen
tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin.
Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan
voimassa. -- Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa
ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin
päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima
vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen
karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa
olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä
tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen
tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi
saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta,
mutta ilmeisesti -- _tutkia_ tällaista asiaa on vielä varsin vaikea
-- ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen
vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on
sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on
luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä
uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen
kannattamaa _purkautumaa_ uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.

Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa
kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat
suurimmat toiveet.



SUHDE.


Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan
uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven
henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana
tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan
on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas
tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän
kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin,
jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän,
puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:

    Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
    Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?

    Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
    Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.

    Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette.
    Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoon
                                                        vaikenette.

Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan.
Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä
runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen
lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä
ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran
esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa
nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin
muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan
käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia
muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin
varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla
"kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin
kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen
taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät
nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä.
Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä
jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton
populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi
kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa
ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.

Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän
edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten
runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään
vaienneiden _Eero Havaksen_ ja _Verneri Lindgrenin_ kokoelmat "Ikuinen
satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat",
joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat
siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton -- ei ole esiintynyt
äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan
outoutta vastaan.

Vain Kailasta on jonkin verran -- taidottomasti ja aiheetta -- rienattu
hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan
ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan,
samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii
rataansa halki aikojen:

    Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne,
    turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.

    Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,
    tietäkää: _kuitenkin_ me käymme ylitsenne!



LOPPUSANA.


Tehtävän laadusta on johtunut, että edellisessä olen ennen kaikkea
pyrkinyt suopeaan kannanottoon esiteltävieni suhteen, pyrkinyt
osoittamaan sitä, mikä heissä on parasta ja lupaavinta. Joskaan lukija
ei ehkä ole häikäistynyt, lienee kuitenkin käynyt selville, että
nuorvoimalaisilla saattaa olla tuotavanaan jotakin uutta ja myönteistä
suomalaiseen lyriikkaan. Ja vaikka heidän lahjansa tuskin on yhtenäinen
sanoma -- mikäpä _toteutettu_ runollinen julistus sitä olisi! --
sisältyy siihen kuitenkin joukko yhteisiä piirteitä. _Tuntematavan_
herkistyminen ja moninaistuminen (nykyäänhän uhkaakin jo runoilijaa
sanahelinä _tuntoilemisena_ eikä aatehelinänä, kuten pari vuosikymmentä
sitten), ilmaisun toisinaan artistinen, mutta enimmin lopultakin oman
kansan ja kielen sielun uumenista lähtevä kasvu vivahdusrikkauteen ovat
sellaisia yhteisiä, myönteisiä piirteitä. Ja näin on jokaisen heidän
pyrkimyksensä: Vuorelan ja Kajannon uudenlaatuinen luonnonlaulajan
ilo, Valan intensiiviset kuvat. Vaaran rytmit, Viljasen muototaito
ja Kailaan voimakas näkemys raivaamassa taholtaan uutta voittomaata
inhimilliselle pyrkimykselle kohden sitä vapahdusta, joka olevaisuuden
pohjalla piilee ja jota yhdessä runoilijoiden kanssa olemme tottuneet
nimittämään Kauneudeksi.




POPPELIT.


    Sataa, sataa, ilta saa
       ja suruharsoon hienoon
    käärii ilman tummuvan
       ja hämärtyvän tienoon.

    Puistikossa poppelit
       on tummat, korkeat.
    Korkeammat vuoret vielä,
       metsät tummemmat

    silmänkantamattomina
       aukee välillämme,
    ja pilvistäkin yli maan
       soi itku ikävämme!

    Avaan hämyyn ikkunan
       ja sisään tulvahtaa
    poppelien lemua
       niin unenhuumaavaa.

    Olentooni lämpö virtaa
       läsnäolos armaan,
    niinkuin halki sumusään
       ja sateen vihman harmaan

    korvani mun valtimojes
       sykkeen kuulla vois,
    ja syömet yli yön ja eron
       samaan rytmiin sois!

                  Lauri Viljanen.




SAARESSA

Arvi Kivimaa.


Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä
tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä
hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän
kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja
hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa
koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen
lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen
lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin
kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen
onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa
pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan... Kas, jopa taas
alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa...

Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka
kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin
rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen
takana ovat mansikat -- mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset --
täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei
mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan,
jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän
rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin
liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä,
kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies
muuta päiväsekseen. --

Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta
katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota
vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä
hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien
sarja vielä olisi pitkä.

       *       *       *       *       *

Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja
kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli
rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha
Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa
seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta
itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan
ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään
särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet
ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen
muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta.
Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä
myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen
hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen",
sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa
housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen
koukkuilma."

Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti
lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen
juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua.
Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa
ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi,
aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö
alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria
nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja
niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä...

Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen.
Tämä seikka -- näen sen selvästi -- on nyt hänen ajatustensa
keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa
myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö
käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.

-- Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi
lyöden.

Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa
ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen
yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:

-- Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,
Intiinassa ja Ahriikassa...

-- Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille
sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja
kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin
kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto
puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.

Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt
vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan
koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa:

-- Eipä ole niille maille asiaa tehtävä... hyvä on olla täällä,
minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja
pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee... Joopa
joo... Oletkos kaloja saanut?

-- Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.

-- Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari...

Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit,
ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä
rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut.
Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee,
pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken
kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien
siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä
kauemmaksi kapeana viiruna.

       *       *       *       *       *

Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana
yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä
on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän
takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu
kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset
punaviirut.

Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo
kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää
ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi
välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä
tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä
toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo
eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän
yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut
kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto
nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa
oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa
ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia
sitten -- liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten
ihmisten iloista huutoa.

Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen
mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan
hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan
lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas.
Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille
myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä
tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset
heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani
aamulla onnellinen rantakalliolla -- siihen mielialaan ei enää pääse
kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela
ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole
enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee
vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan
ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa,
mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä
tasapainotilaa.

Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä
levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen,
ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä
jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne
toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima
painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja
raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö
on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen
saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana
metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää
raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut
saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan.
Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei
niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä.
Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen
kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on
ahdistanut raukenevaa sydäntä.




SININEN PURJE.

Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.


Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon
sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka
niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen
ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja
kaukametsien väri.

Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.

Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti,
karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle
persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan,
kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen
teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys,
mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista
lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja
lahdentakaisen lyriikan.

Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi
ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä
eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten
rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy
sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.

Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja
Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat
jatkuvasti elossa.

Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan
eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunut _Marie Under_ (Hackert).
Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron
kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid"
kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty;
sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan
herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt
kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat
ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen.
Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi;
sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin
taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää
väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen
hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin
"Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa
ihastunut Narcissos.

Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja
henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa
ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu
vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin
hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.

Under keikailee runoissaan -- se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa
-- suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja
puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen
huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja
metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen
ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi
vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta
liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä
tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä
näkemystavasta:

    Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu,
    kuin peili kiiluu kukkasista laakso:
    mä jalkojani seppelöidä tahdon.

    Ja verta vuotaa suuret pilvikimput:
    on päivä kuolemassa. Vesi loiskii.
    Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.

    Pian laskee taivaan sinikukkasille
    yön tähtein parvi kultaperhosina.
    Kuin alkoholi painaa hämyilma.

    Jasmiinivalkein siivin puisto vartoo
    ja seppeleillä majan nurkat vyöttää,
    min akkunat on täynnä päivänpunaa.

    Ja metsä peittyy utupuuterilla,
    ja viime aironveto liukuu rantaan:
    on harmaa murhe tullut järven ääreen.

    Mun ruumiini on nauru valkea.

Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin
runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under
itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja
värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa
mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen.
Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen
pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen
persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan
tunnelman -- mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan
sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa
silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin
palasiin:



MERILINTU.


    Sun sykkää haikeutta sydämes,
    on siivissäsi ikävätä syvää
    kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää
    ja yötä lyönnit vilusiipies.

    Ah, eikö ikävääsi lohduttaa
    voi aurinko tai aallot punertuvat
    tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat?
    Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?

    Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin.
    Ja mullekin se saapuu sydämeen
    ja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.

    Ja kurkkuun kyynel kohoo, haikein mielin
    mä vaikertelen -- lohdutusta vailla --
    kuin lentäisin mä merilinnun lailla.

Mutta tällä ei ole kielletty sitä tosiasiaa, että Underin viehätysvoima
joka tapauksessa perustuu juuri detaljitäysien, räikeänväristen
laatumaalausten loihtimiseen -- kuvien välkyttämiseen.

Koko naisen kodin hurma, auringon painuessa, tomun tanssiessa ikkunan
keltaisessa kajastuksessa, ehtoohämyn nopeana laskiessa huoneen
esineille, on patoutuneena esimerkiksi hänen "Sisäkuvaansa":

    Jo pyyhkii kultakude-päivänliina
    pois nuottein mustat kyynelet. Ja on
    klaverin kaikki hammasrivit vaiti
    ja.nauraa tummina ja valkoisina.

    Ja lamppu, suuren päivän kilpaveli
    on silkkitakissa ja tyynnä vartoo.
    Ja seinän taulun nuori, kirkas nainen
    on polvillansa, silmät peitettyinä.
    -- -- --
    Kuin purppurainen viinimarjaterttu
    on unohtunut maljaan neilikoita.
    Ah, hiipii huoneen soppiin hämyn varjo
    pää kumarassa. Koko huone sammuu.

    Ja kuvastimen lampi valuu seinään
    ja peittää sen ja seinän kultakukat.
    Ei ääntä kuulu kumajavan mistään.
    Ja huoneen kattaa ehtoohämyn murhe.

Ehkä vielä puhtaampi ja herkullisempi laatumaalaus on öisiä, tuulisia
katuja kuvaileva sonetti, jossa yötuulta verrataan katukanavassa
soluvaan kalaan, joka ahmii kitaansa lyhtyjen loisteen harmaat madot,
jossa pihat haukoittelevat keskellä aidanriukuin mustan kaislan, jossa
pilvien tuhkakatot ovat kallellaan. Ja kaiken keskellä kuuluu käheä
kuiskaus, jonka laatua ei voi erottaa: se onko kirous vai hellä kuiske?
Ja loppuefektinä

    Kuun harmaa veitsi nousee arvaamatta.

Sen kaksoisveljen, "Öiset kadut", kuvat ovat hurmaavia välähdyksiä
mielikuvituksen rajattoman maan kaikilta rajoilta:



ÖISET KADUT.


    Varjojen jättilukit teitä hiipii.
    Ne lähtee puista, joitten oksain sarviin
    lyö hourukuvin kuumetautituuli.

    On käyneet pimeyden henget parviin.
    Kuin lepakot ne halaa ilman täyttää
    ja valkeuden ylle heittää harson.

    Ei kuplaan enää sauhupurje paisu.
    Vain linnan viiri viittoo usvan keskeen
    ja sauhutornein kynttilät ei pala.

    Ja hämärissä lyhtyin tulililjat
    kuin helmikääty koristavat yötä.
    Ja kello torninrinnan yskii hiljaa.

    Ja murhemieli tippuu veden lailla.
    On akkunoissa itku lyötyin haavain;
    ne vuotaa valoverta. -- Yö vai päivä?
    -- -- --

    Kuun vaskirattaan tuuli vierittänyt
    on pilvistä. Ja tähdet tihkuu kaikki
    kuin maito pimeyden mustaan pataan.

Mutta kaiken ohella värisevän, linnuille puhuvan feminiinin, joka
ehkä hetkeksi yrittää kohota maan päältä, väkeviä näkyjä näkevän
puolimystikon, omalla tavallaan havaitsevan luonnonnäkijän pistäiksen
aina pukinsorkka; Under kuuluu Dekameronin naisiin.

Silti voi hänen rakkauslaulunsa toisinaan nousta viehättävään
kuulauteen. Hänen syvällinen "Hartaus" sonettinsa alkaa sovituksen,
pyhityksen ja puhdistuksen pyynnöllä. Runoilijattaresta tuntuu kuin
rukouksen kutsu alkaisi soida -- vaikka rahvas metelöi markkinoilla.
Meri hymisee ja mailleen menevä päivä vaatettaa sen. Silloin tulet
sinä. Ota minut mukaasi.

    Jo kauas souda! Päivän viime kulta
    on näyttämässä meille merkkitulta.
    Ja siellä jossain poissa puhtaat vuot
    jo meitä vartoo...

       *       *       *       *       *

Paljon kevyempi, voipa sanoa sangen kevyt nuorimman polven runoilija on
_Henrik Visnapuu_ (synt. 1890), joka kumminkin Virossa nauttii suositun
säesepon mainetta. Hänkin -- kuten Under, Barbarus ja niin monet muut
virolaiset kirjailijat -- syöksähti yleisön tietoisuuteen uhmaavana,
kaikki kahleet silpovana muurinmurtajana. Hänen "Amores" kirjansa
herättämä kauhu oli vähintään yhtä suuri kuin Underin sonettien; ehkä
suurempikin -- siksi, että Visnapuun runojen tekniikka oli melko paljon
Underin sonettien klassillisen täydellisyyden alapuolella, joten edes
etevä muoto ei ollut hänen puolustelijanaan, "Amores" on sekoitus
kyynillisyyttä, pessimismiä, myrskyä ja paatosta. Toisessa kokoelmassa
"Jumalaga, Ene!" (Hyvästi, Ene!) on nuoruuden "röyhkeys" jo talttunut;
muoto tavoittelee jaloa yksinkertaisuutta. Jo neljä vuotta sitten
ilmestyneet "Taliharin" runot -- samoinkuin myöhemmin eri tahoilla
julkaistut, raskaspoljentoiset runot -- tuntuivat laimealta käsityöltä,
huolimatta siitä, että niitten joukossa on ihana vapaudenlaulu, kenties
ainoa, mikä on Virossa nähnyt julkisuuden:

    Nii ilus on surra, kui oled veel noor,
    kui päikese magama minna...

    (Niin ihanaa on kuolla, kun olet vielä nuori,
    kuin aurinkoon nukkumaan mennä...)

Visnapuun parhaissa runoissa on yksinkertainen, hiljainen,
harras tunnepohja; monet hänen rakkausrunoistaan ovat sieviä,
sentimentaalisehkoja, lempeitä. Hän liikkuu mielellään yön, eron,
kuoleman maailmassa, kansainvälisin epiteetein ja kansainvälisin
kääntein. Tällaisista lienevät edustavimmat seuraavat somat palaset.



ERÄÄLLE TYTÖLLE, JOTA NIIN KOVIN RAKASTIN.


    Yö musta ja synkeä ulkona on.
    Me seisomme portilla kalmiston.

    Ja kuolema valkea usvassa käy.
    Käy takana. Eellemme ennättäy.

    Sinä vaikenet. Silloin ymmärrän sen:
    on haudattu rakkaus nuoruuden.

    On kuollut rakkaus nuoruuden!



NYT ON YÖ JA KUU.


    Hämärissä lumikuori kattoi maan.
    Itsestänsä mietteet nousi piiloistaan:
    Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

    Raskaat, raskaat tunnit kaikki ilman sua.
    Löytänetkö tiesi yksin, ilman mua?

    Villanvalkoisena kattoi lumikuori maan.
    Rupes valju murheen pilli soittamaan.

    Tummenivat korkeet katot, peittyi kuu.
    Sydämessä peijaiset ja ristinpuu.
    Nyt on yö ja kuu, nyt on sydän sairas.

Tällaiset pienet, värähtelevät näyt luonnonrunousmaiset,
naiivinherttaiset, lienevät Visnapuun runouden keskeisintä. Niissä
saattaa olla vielä terveitä kyyneleitäkin! Kun hän luo idyllisen
kuvan juhannusöisestä, armaan koivuin koristamasta tuvasta, niityiltä
helkkyvästä laulusta, vaikenevista nurmista, leimuavasta kokosta ja
päätyy seuraavaan elämän katoavaisuutta julistavaan säkeistöön:

    Mi mennyttä on, se on mennyt --
    se kaunista unta lie.
    Eri teille me taivallamme,
    tie viimeinen: tuskain tie,

saattaisi epäillä, että Visnapuun "Amores" on vain pröystäilevä
lainaohjelma, ja sen kyynillisyys vain keikailua pikkuboheemin
vaatetuksessa. Ja se elämänfilosofia, jonka Visnapuu on lainannut
venäläiseltä Severjanilta runoonsa "O, nukker peni":

    Oh, surullinen koira, samoin mulla
    kuin sullakin, suur nälkä, jano on.
    Ja samat kärsimykset mulla, sulla:
    me saimme yhtä kurjan kohtalon...

on sittenkin lähempänä hänen omaa, lapsellisen pessimististä
elämänkäsitystään kuin tympeä, tynnyristä kajahtava kyynillisyys.

       *       *       *       *       *

_Johannes Barbaruksen_ -- nimi on salanimi; sen takana on tallinalainen
lääkäri Vares, synt. 1889; hän on julkaissut teokset "Fata morgana",
"Inimine ja sfinks" (Ihminen ja sfinksi), "Katastroofid" ja
"Vahekorrad" (Suhteita, 1925) -- "henki on nyrkissä, kuin parabellumi
ladattu", kuten hän itse sanoo. Hän on oppositsionin mies, profanum
vulgusta vihaava, joka ivaten viskaa taisteluhansikkaan "arvoisalle
yleisölle" kuin "gentlemanni ikään", ojentaa nimikorttinsa: "Johannes
Barbarus", lupaa löytää sekundantit ja seisten kylmänä ottaa vastaan
pistot.

Hänen asenteensa on koomillisen hälisevä ja vesilasimyrskymäinen.
Hän kahlaa nummet ja hetteiköt -- etenkin hetteiköt -- ja pursuttaa
vääristyneestä suustaan kirouksia ja helvetinkiveä viattoman
luomakunnan ylle. Hän aivankuin nyrkkeilee yhteiskuntaa ja luomakuntaa
vastaan.

Jumala, jota Barbarus palvelee, on primitiivinen kuin neekerin
puujumala; hänen rukouksensa sen edessä ovat kuin neekerin rukoukset:
väliin voimakkaat ja värisevät, väliin monotooniset ja väsyttävät.
Hänen mielikuvamaailmansa on kuin neekerin, köyhä ja puiseva. Hän
_tyytyy_ yksityisiin, useinkin hyviin kuviin ja vertauksiin, voimatta
kohottaa runon yleistasoa.

Kukaan Viron runoilijoista ei ole niin raskas lukea kuin Barbarus:
hän on oikea labyrinttimestari, vaikeatajuisuuden personoituma. Hän
kirjoittaa kyllä "runojalkojen kevyistä pirueteista", mutta itse hän
marssii puujaloin.

Mutta hänenkin kaaosmaisesta runoudestaan löytää aforismeja ja
epigrammeja, jotka kajahtavat vasaranlyöntien tapaan.

       *       *       *       *       *

_August Alle_ (synt. 1890), tunnettu terävistä, hieman ylimielisistä
arvosteluistaan ja skandaalistaan, jonka maine on liitänyt yli
Suomenlahden, on julkaissut vain yhden kokoelman "Üksinduse saartele"
(Yksinäisyyden saarille). Hänen runoissaan on naturalismia, mystiikkaa
ja omituista ivallista naturalistista mystiikkaa, jos uskaltaa yhdistää
nuo kaikki niin erialaiset sanat; hänen "Kratin luominen" runonsa, joka
edustaa tätä hänen alaansa, on seuraavanlainen:

    Yli sammuvan metsän paistaa kuu
    kuin jätin silmä se on.
    Maa eloton.
    Yli sammuvan metsän paistaa kuu.

    Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.
    Ja kaiku kertaa sen.
    Säde kuun on punainen.
    Polun polvessa ulvoo koira: uhuu.

    Puun varjossa huiluna laulaa luu,
    vala musta kuiskataan.
    Veri tippumaan.
    Puun varjossa laulaa kuolleen luu.

    Ja kylässä kukko; kukkelikuu.
    Niin huojuu lehdet puun,
    käy pilvet eteen kuun.
    Ja kylässä kukko: kukkelikuu.

Toinen runo "Vanha hautuumaa", on mystilliseltä tunnelmaltaan ehkä
vielä enemmän aito: Lakealla nummella on hautausmaa, niin vanha, ettei
tarina voi ilmoittaa sen ikää. Paimenpojat saattavat joskus löytää
sen kätköistä kuolleen ihmisen luita. Rosoinen aarrepuu ojentuu sen
keskellä.

    Ja joskus juoksee hukat ohi illoin
    ja pari sysikorppia voi silloin
    ja tällöin istua sen synkkään loukkoon.

Ja syksyisinä öinä palavat puun juurella aarretulet; puu itkee, valaen
pisaroita maan kamaralle, sammalien joukkoon.

Alle rakastaa omalla tavallaan klassillisuutta ja muinaiskulttuuria.
Hän luo kokonaisen sikermän runoja, jotka liikkuvat tuhansien,
vuosien takaisissa kulttuurimaailmoissa. Ei voi sanoa, että hän,
runoillen epäsäännöllisin, hakkaavin säkein, toisi mukanaan
mitään traditsionaalisesta klassillisuudesta -- traditsionaalinen
klassillisuus on Viron runoudelle aivan outoa muutenkin --. Otan
esimerkin: Pyramiidit. Erämaassa on pyramiidit, Kleopatran neulojen
monoliitit, vanhain kuninkaitten hautasampaat. Ne muistavat muinaiset,
ihmeelliset ajat, jolloin lootus puhkesi Niilin pintaan, jossa
krokodiilin selkä paistui.

    Papit muurein päällä lauloi Raalle,
    hymnin hedelmöittävälle maalle,
    kunnes päivä ensimmäisen
    yli Niilin rannan,
    yli korven sannan
    heitti säteen kultapäisen.
    Kaikki tuhonnut on häijy Seth:
    maahan faaraon
    ampui turmion.
    Vuotaa Isis-äidin kyynelet.

Alle ei ole vielä haahmoittunut.

       *       *       *       *       *

_Jaan Kärner_ etsii ensimmäisessä kokoelmassaan "Tähtede varjud"
(Tähtien varjot) taivaisia ja maisia jumalia. Hänen henkinen
fysionomiansa ei ole seestynyt -- karakteristisinta lienevät nuorelle
mielelle tavanomaiset yksinäisyyden ja murheen helkytykset. Ehkä
hän tässä kumminkin jo julistaa tunnuslauseensa: "Läpi hädän, läpi
kärsimysten vie tie oman elämän ymmärtämiseen". Toinen kokoelma on kuin
bakkanaali tämän rinnalla. "Maises ringis" (Maisessa piirissä) helisee
viiniä ja hyväilyjä. Se on Siurun Underin ja Visnapuun y.m. villin
kauden kirjailijaryhmittymän aikakautta. "Ajalaulud", kolme vuotta
sitten ilmestynyt kokoelma, on hedelmätöntä "Reimenmacherei" runoutta,
johon viime aikoina Virossa -- ja Suomessa! -- runosuonensa kuiviin
juoksuttaneet, ajan painamat runoilijat ovat eksyneet.

Mihin suuntaan Kärner uhkaa kehittyä, osoittavat hänen myöhemmät
suorasanaiset teoksensa, joissa hän julistaa subjektiivisuuden
ja egoismin evankeliumia. Ja samaa kuuluttaa "Bianka ja Ruth",
runoromaani, jonka muoto on täydellinen ja sisällyksen voi keskittää
sanoihin: "Mikä voi tuottaa ihmiselle onnea? Ei mikään! On vain
kärsimys!"

Kärnerin runomuodosta annan näytteeksi seuraavan:



ELOKUU.


    Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
    Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.
    Yli metsän kurkoittuen myrskyn kurkku soi.
    Soitti puissa murheellinen tuulen aaria.
    Tuska kyti rinnassani hehkutaulana.
    Mustat varjot polun poikki riippui paulana.
    Soitti puissa elokuinen tuulen aaria.
    Sinä tulit luokseni kuin neitsyt Maaria.

    Sinä tulit luokseni kuin Herran lähetti,
    sydämelles otit minut, hullun lapsesi --
    ikuisuuden molekyylin, solun pienimmän.
    Sinä tulit luokseni, sun Herra lähetti.
    Nyt on syksy, luonto lähtee suven peijaisiin.
    Kevään koitteessa se palaa, virkat mulle niin,
    kun sa tulet luokseni, sä Herran lähetti,
    sydämelles ottain minut, hullun lapsesi.
    -- -- --

       *       *       *       *       *

_Johannes Semper_ on julkaissut vv. 1917-1924 kolme runokirjaa
"Pierrot", "Jäljed liival" (Jäljet hiekalla) ja "Maa ja mereveersed
rytmid" (Maan- ja merenäärisiä rytmejä) sekä yhden novellikokoelman.

Semperin laulut ovat egosentrisiä. Hänen runoudestaan löytää harvoin
säkeitä, jotka eivät piirittäisi hänen omaa sydäntään ja jos löytää,
ovat säkeet melko marmorisia ja kylmiä. Tosin tällaisissakin saattaa
löytää eräänlaista kylmää ja marmorista kauneutta, varsinkin
vanhemmissa runoissa, joissa autot, autobussit ja telefoonilangat eivät
ole päässeet kansoittamaan niitä. Esim.



VANGITTU FAUNI.


    Kun nurkkaan unohdettiin seisomaan se
    se vajos tuskallisiin unelmiin.
    Vain harvoin tunsi siellä sorkissaan se
    kun päivä poltti tomuhiukkasiin.

    On poissa vihreet nurmet, taivas, kevät
    ja keinut koivun helman häilyvän
    ja nymfit lehdon, lähteen päilyvän
    ja ketkä nymfejä nyt syleilevät...

    Niin olkoon marmorista jalat sen
    ja unetkin sen kivettäköön aine!
    Kun ikkunasta kiirii ilmalaine

    on fauni lehdoissa jo tanssien...
    On faunin henki veistoksesta poissa,
    se kiitää keijuin kevätkarkeloissa.

Mutta mitä enemmän hän analysoi omaa sydäntään, sitä lähemmäksi hän
pääsee lämmintä kauneutta.

Semper valitsee miljöökseen suurkaupungin. Ja niinkuin aikaisemmin
luonnonkauneuden värähdykset sulautuivat runoilijan mielikuvituksessa,
tuntuu Semper arvelevan Barbaruksen kanssa että asfaltti nykyajan
ihmisen mielikuvituksessa voi sulautua kosmilliseksi kauneudeksi.

Semperin muoto on niukka ja karu.

Ja eikö olekin, näin ankaran suppeana, näin rautaisena, näin
ekspressionistisena "Raudne näkemus" kiusoittavan ihanteellinen
kadunkulkijan mieliala -- esitän sen vironkielisenä:

    Öö kaevand nõgimust.
    Ei päikseid elavaid.
    Ei kuskil kuid.
    öö pigimust.

    Ilm tunnelsoonestik.
    Kiht kihil lademeid.
    Ja avanguid.
    Fataalne joonestik.

    Ränk koorm öö kaas.
    Võlv raud graniit.
    Musttuhat telingut.
    Soon tuksuv: gaas.

    Betoonne kumm.
    Au talastik.
    Traatvõrk. Lamp tähestik.
    Ning äkki -- inimene tumm!

"Kaikkeen kätkeytyy symbolia ja mystiikkaa, kaikkeen kätkeytyy runo!"

       *       *       *       *       *

Artur Adson, Marie Heiberg, Jaan Lôo, Rudolf Reiman, Mart Lekstein ja
Henrik Adamson eivät saa minulta riviäkään. Mutta heidän nimensä on
kumminkin mainittava, jotta Viron nuorin runoilijapolvi olisi esitetty
täydellisenä.

Tämän runoilijapolven taisteltavana on ollut: sen sisällyksen
syventäminen, sen muodon täydellistäminen, joka jäi "Nuoren Viron"
runoilijafalangilta loppuunsuoritettavaksi.

Tämän runoilijapolven _minä_ on ollut se sentrum, johon se yhä
uudestaan on palannut säkeissään, moderni, artistinen, gallialainen
tekogallialainen! tai mieluiten kosmopoliittinen minä; minä, joka
ehkä joskus on lempeä ja hellä, mutta joka yhä uudelleen pinnistäytyy
riehujan ja nauttijan asenteeseen.

Mutta myös:

Sinisen purjeen lyyrikko.

       *       *       *       *       *

Vanhassa, arvokkaassa "Kalevipoegissa" kulkevat Kalevan pojat
ihmeellistä siltaa myöten Suomeen. Etäällä, salaperäisellä saarella
hohtavat kultaiset linnan muurit. Niin he astuvat lähemmäksi; ja se
siintävä linna muuttuu köyhän laulajan majaksi. Mutta majassa on kehrä,
kehrässä laulunlankaa, jota alituisesti keriintyy sillan kulkijamille.
Se on ihanaa lankaa, joka juoksee kimaltelevana Taaran kartanolta
päivänkoiton puolelta.

Tämän sadun, jota on tuhannesti kerrattu suomalaisvirolaisista
suhteista puhuttaessa, voi sittenkin suurimmalla syyllä
sovelluttaa Viron kirjallisuuden ja Suomen kirjallisuuden väliseen
vuorovaikutukseen.

Viron kirjallisuus on aivan viime vuosina yhä enemmän alkanut tehdä
pyhiinvaellusmatkoja Suomeen rikastuakseen sen jonkinverran vanhemmasta
ja vankemmasta aarteistosta; tämä on tapahtunut osittain tietysti
runsain määrin viron kielelle käännetyn suomalaisen kirjallisuuden
kautta -- Kivi, Aho, Leino, Kallas, Topelius ovat alkaneet kulua
virolaisten käsissä --, mutta myöskin, varsinkin aikaisemmin,
virolaisten kirjailijain suomalaisilta mestareilta omaksuman
maailmankatsomuksen, aihepiirin ja runoissa muodon kautta. Tämä
viimeksimainittu erinäisin reservatsionein ja aikarajoin.

Ja sovinnaisuuden uhallakin lopetan:

Päinvastainen vuorovaikutus on myös mahdollinen.

                                        Martti Haavio.




KOLME RUNOA.

Katri Vala.



SATU.


    Oli kerran kuninkaantytär
    hento kuin pieni vilukukka.
    Ja Elämä tuli eikä kuullut häntä,
    sillä hänen äänensä oli hiljainen.

    Ja kuninkaantytär otti sydämen rinnastaan
    ja puhui sille.
    Se oli jalomuotoine kuin malja
    punaista rubiinia.

    Ja kuninkaantytär hän meni pois
    päivääkään elämättä.
    Mutta sydän kiisi kuin soihtu
    yli erämaiden,
    löysi Elämän
    ja särkyi punaisiksi pisaroiksi
    hänen julmille käsilleen.



MUSTA AKORDI.


    Yö on kuin suuri, mussta kukka,
    jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet
    vavisten hymysi edessä, oi Kuolema.

    Kenen ylitse ajavat tänä yönä hirveät vaunusi?
    Kenestä puserrat tänä yönä hitaasti elämän?
    Kenen kuolinhuuto kaikuu yössä,
    joka on kuin suuri, musta, värisevä kukka?

    Ei rukousta ole enää huulillamme.
    Ojennetut kätemme ovat ammoin pudonneet alas
    kuin katkaistut kukat
    sinun mustien vaunujesi vyöryessä.



KUOLLUT.


    Veden alla makasi kuollut selällään.
    Luomien alta kiilsivät valkuaiset.
    Hän hymyili ilkeästi.
    En voinut liikahtaa,
    vaikka hänen jalkansa koukistuivat hyppyyn.
    Olin jo miltei kuollut.
    Sunni avautui äänettömästi.

    Silloin putosi sairas lintu kasvoilleni.
    Joku päästi hirveän parahduksen.
    Ryömin ulisten pois, voimattomana kauhusta.
    Aivan lähellä,
    lammen pohjalla
    nauroi kuollut kovasti.




HULLU HUILUNSOITTAJA

Yrjanä Vilho


Hullu huilunsoittaja, jos vielä eläisit, kuiskaisin korvaasi: minulla
on nyt kaukana maalla iso talo, ja talon pihalla kasvaa vielä suurempi
puu kuin se siellä kaupungissa, jota ei ole enää olemassa. Olen
itse isäntä, eikä puuta hakata poikki, vaan sinulle se säästetään
soittopuuksi. Käyhän sinne luokseni, minä asetun puun oksalle, juuri
pääsi kohdalle, ja sinä seisot sen juurella, selkääsi siihen nojaten
ja soitat, aivan kuin ennen kaupungissa. Ja minä ihmetellen katson ja
kuuntelen. --

Mutta sinähän katosit silloin, kun "puukin" hakattiin maahan.

"Puuksi" sitä vain nimitettiin. Siksi sitä sanoivat vanhempamme ja
mekin lapset. Se kasvoi siinä aivan akkunamme edessä, portaitten
juuressa. Estihän se kyllä auringonvalon pääsemästä huoneeseen, mutta
minusta se oli maailman parhain ja kummallisin puu. Eivät minkään muun
puun lehdet värisseet niin omituisesti ja loihtineet ihmeellisempiä,
kirjavampia näkyjä. Nyt ei loihdi enää. Kaasivat puuni. Kuuluikohan
silloin linnankellojen kilinää, lensivätköhän piispan hiippa ja uljaat
ritarit huiskahtaen ilmoissa...

Ja puun tähdenhän sinä, hullu huilunsoittaja, niin mielelläsi tulit
pihaamme soittamaan parikin kertaa viikossa. Viereisessä talossa,
kivitalossa, inhoittavassa pösössä, sinä kävit, jos muistit, kerran
viikossa ja harvemmin ja soitit, seisoen keskellä pihaa, lohduttoman
tasaista sementillä laskettua pihaa. Mitäpä se piha olikaan meidän
pihamme rinnalla, missä mukulakivien välissä kulki multa kiemurrellen,
käännellen, muodostaen hiirenpolkuja, joita myöten keppihevosella
ratsastettiin pihan päässä olevalle vesiojalle hevosia juottamaan ja
uittamaan. Ja vesiojan luonahan niin usein olinkin, kun sinä saavuit
puun juurelle soittamaan. Et asettunut keskelle pihaa kuten vieraassa
talossa, vaan puun luokse tuttuna astuit. Heitin hevosen siksi aikaa
pitämään jalkojaan vedessä ja juoksin portaille, asettuen juuri
pääsi kohdalle kuuntelemaan ja katselemaan soittoasi. Niin, enemmän
katselemaan kuin kuuntelemaan.

Näin sinä tulit ja soitit. Kopsis, kopsis, kops, sanovat vanhat
saappaanterät. Likaiset housut ovat rimpallaan, laahaten maata, ja
takki, puolipalttoo, jossa ei ole ainuttakaan nappia, on kiedottuna
vaatteella vyötäröiltä, jättäen rinnan avoimeksi ja päästäen paidan
tapaisen vilkuttamaan. Talvilakki, josta reunat ovat poissa ja
viimeisetkin pumpulit kiireimmiten näyttävät pyrkivän ulos, on
vinosti päässäsi. Mustaksi maalattu huilu pistää vasemmanpuoleisesta
taskusta esiin. Sinä kopeloit auki portaittemme edessä olevan pikku
portin, ja siinähän melkein oletkin puusi luona. Sinä katsot akkunaan,
olenko minä siellä: ei, ei, täällähän minä vesiojan luona! Jo otat
huilun taskustasi, pyyhit sitä likaisella rievulla, sylkäiset, koetat
puhaltaa, eipähän käy, sylkäiset taas, pyyhit huilun suuta ja rupeat
uudelleen puhaltamaan. Tulee yksinäinen ääni, toinen samanlainen, jo
rupeaa juoksemaan tasaisemmin, tulee pysähdys, yrität edelleen, kasvot
ovat tulleet aivan punaisiksi, ruumis taipuu yhä alemmas, käpristyy
koko soittaja kokoon, miltei maata viistää ponnistaessaan, nousee
hetkiseksi ja taas nytkähdellen käpristyy pää vinossa asennossa,
ja niin yhä uudelleen, yrittää väliin sylkäisten ja hakaten sylkeä
huilusta ja sitten jatkaen niiltä main, mihin jäi.

Viisi kappaletta sinä osasit soittaa, ja ne kaksi sinä soitit meidän
pihassamme. Me lapset pistimme soittosi loputtua oikeaan taskuusi
rahasen, sillä vasemmassa säilytit huiluasi; ja jos sinne yritti panna,
osoitit oikeanpuoleista. Nojasit hetken aikaa puuhun, kuin hyvästit
sille sanoaksesi, tarkastit huiluasi samalla. Nostit sitten lakkiasi
ja lähdit pois. Hetken kuluttua kuului katkonainen soittosi toisista
pihoista.

Parikin kertaa viikossa kävit pihassamme puun juurella soittamassa.
Mutta sitten se tapahtui, se puun kaato. Olisihan minun pitänyt siitä
sinulle ajoissa ilmoittaa. Tietysti se koski sinuun yhtä pahasti kuin
minuunkin. Minähän luulin tulevani hulluksi, tahdoin vanhempiani heti
muuttamaan koko talosta pois.

Edellisellä kerralla käydessäsi puu oli vielä pystyssä, mutta sitten
se kaadettiin isännän käskystä tiellä olevana. Ja sinä tulla nyyrötit
eräänä päivänä, pää kumarassa, nuokkuen aivan kuten ennenkin, kopeloit
portin auki, tavoitat huilua taskustasi. Mutta siihen jäit. Puuta
ei ollut enää olemassa. Katsoit alakuloisesti akkunaan, jossa olin,
ikäänkuin olisit tahtonut sanoa: miksi et sinäkään pitänyt paremmin
puun puolta. Ja sitten sinä lähdit pois.

Vielä seuraavana kesänä kuulin sinun soittavan naapurin pihoissa, mutta
meidän pihassamme et enää käynyt. Mutta joka kevät, kun kaupungissa
kuulen katusoittajan soittoa pihoista, muistut sinä mieleeni, ja minä
toivon, että sinä vielä tulisit. Mutta sinä olet yhä poissa. Ja nyt kun
minulla olisi kaukana maalla iso talo ja pihalla suuri puu...




RUOTSIN VANHA JA UUSI LYRIIKKA.

Mitä läntinen naapurimme on meille merkinnyt ja merkitsee.


Realismin vuosikymmenille saakka kulki ruotsalaisen ja suomalaisen
lyriikan kehitys käsi kädessä, ei ainoastaan kieleen, vaan myöskin
sielunkäyntiin nähden. Eikä suomalainen Parnassos ole ollut ainoastaan
vastaanottavana puolena. Sellaiset merkilliset tähdenlennot kuin
Creutzin hieno rokokorunous, Franzénin nerokas läpimurto, Stagneliuksen
pakanallinen hurma Runebergilla, vieläpä hänen kaipuunsa melodia
Kivellä ovat tämän vuorovaikutuksen tärkeinä, täyteen vuosisataan
pätevinä todistuskappaleina, samoinkuin merkkeinä siitäkin, että
auringot vetävät toisiaan puoleensa myöskin runouden taivaalla
etäisyyksien takaa, salaperäisellä verrannollisella voimalla.

Ilmeistä on tässä vaikutuksessa aina ollut se, että ruotsalaisen
runouden kaunopuheisen loiston tilalle on suomalaisilla
runoilijaveljillä astunut karumpi, koruton ja uneksiva lyyrillisyys.
Epäilemätöntä on myöskin, että kaikki, mikä jo kielen puolesta on
etelämaalaista, vallankin ranskalaista ruotsalaisen runouden sielussa,
nimittäin salamana leimahtava lyyrillinen diktsiooni, ilmaisun heleys
ja kirkas plastiikka, yhtyneinä syvästi germaaniseen haaveellisuuteen,
on näyttäytynyt ruotsinkielisen suuruudenaikamme lyyrikoille korkeana,
kannustavana esikuvana. Suotta ei varmaan Siljon vaisto arvioinut
suomalaistakin näkemystä erittäin plastilliseksi.


I.

Nuoren Suomen vuosikymmenet antoivat meille uuden runouden, ei
ainoastaan kielen, vaan myöskin värin ja melodian puolesta. Suomalaisen
lyriikan atmosfäärissä tulvehtii uusi, karu tuoksu. Se voimakas
ilmanpaine, joka ennustaa lyyrillistä kevättä, purkautui meillä kahteen
suuntaan. Se oli toisaalta nuorta kuohuntaa, toisaalta varhaiskypsää
vakavuutta. Oli löydetty oman kielen rikasääninen soitin, korva kuuli
heleinä kotoiset äänet ja silmä näki syvemmin kansan ja luonnon
sieluun. Mielikuvitus ammensi kansallisen taruston loputtomasta
lähteestä. Leinon arkaistiset "Helkavirret" ovat näiden löytöretkien
monumentaalisin muistomerkki, mutta myöskin Larin Kyöstin "Korpinäyt"
tulevat mieleen. Toisaalta katseen avautuminen kotoisesta ahtaudesta
Eurooppaan synnytti nuorekkaan uhman henkeä. Oppi-isänä -- selvimmin
Koudalla -- Nietzsche, tosin vajavaisesti omistettuna. Ranskalainen
vaikutus tuntuu Onervan elämänjanoisessa lyriikassa. Mutta kaiken
pohjalla oli varhaisvanha vakavuus maan ja kansan kohtalon edessä, joka
jo sinänsä karkaisi uuden runouden.

Tälle polvelle eivät myöhäisemmän Ruotsin suuret lyyrilliset nimet
olleet outoja. Snoilskyn osuus Albert Edelfeltin kuvaamataiteessa
on vielä hieno kulttuurihistoriallinen kuriositeetti, mutta
lukuunottamatta sitä, että Rydbergin miehekäs intomieli löysi
vastakaikua Severi Nuormaan soittimessa, näkyivät 1890-luvun väkevät
lyyrilliset lentotähdet, Heidenstam, Levertin ja Fröding tällekin
puolen Pohjanlahden. Valitettavaa vain on, ettei mitään elimellistä
valtasuonta löydetty. Frödingin vaikutus oli, kuten luonnollista,
välittömin. Värmlantilaislaulujen rytmit auttoivat epäilemättä Larin
Kyöstiä ottamaan ensimmäisiä lyyrillisiä askeleitaan. Se näkyy hänen
kylläisistä säemaalauksistaan, joista muutamat ovat hänen parhaita
todella lyyrillisiä runojaan.

Syvästi merkitsevää vain on, että ruotsalainen kolmiapilan _nouveau
frisson_, vastavaikutus naturalismia vastaan, jäi meillä vieraaksi.
Tämä selittää myöskin sen, miksi heidän voimakkaasti originaali
persoonallinen panoksensa ei kantanut kauniimpaa hedelmää lyyrillisessä
taiteessamme. Meidän runoutemme kulki yhdensuuntaisesti realistisen
kansankuvaustaiteemme kanssa ja käytti samoja tarvispuita. Sen
todelliset väri- ja rytmilöydöt persoonallisen lyriikan maailmassa
eivät tarjoa virkistävää aineistoa. Kun sitten proosataiteemme Johannes
Linnankoski, Joel Lehtonen, Volter Kilpi, vieläpä Juhani Aho pukeutui
samoin Skandinaviasta, Selma Lagerlöfiltä lainattuun romantikon
vaippaan, ei lyriikkamme jaksanutkaan sitä seurata. Se oli sillä välin
siirtynyt teosofian leiriin.

Tämä pittoreski lankeemus saa selityksensä siitä, että lyriikkamme,
osaksi luonnon pakosta, osaksi persoonallisesta kehittymättömyydestä,
oli omaksunut realismista sen löyhän, aatteellisen puolen. Eiväthän
lyyrikkomme voineet kilpailla prosaistien kanssa käsittelyn rikkaudessa
ja hienoudessa. Mutta puhe, joka täytti ilman, tarttui kehittymättömään
korvaan. Toisten routavuosien tultua oli aate korvattava uudella
ja persoonallinen viljelys jäi yhtä löysäksi kuin ennenkin. Kaikki
tämä vaikuttaa, että suurin osa Nuoren Suomen lyriikkaa on muuttunut
nuorimmalle polvellemme taiteellisessa mielessä täysin antikvaariseksi.

Ainoastaan Koskenniemen kultivoidussa lyriikassa ilmenee ruotsalaisen
runouden uusi panos persoonallisesti sulatettuna, samoinkuin hän
eräässä varhaisessa esseessään vaistoaa naturalismin ylieletyksi.
Sielukkaampi osa Frödingiä, hänen kaipuunsa melodia sykkii
eräissä Koskenniemen nuoruudenrunoissa, joskin raskaampana ja
monumentaalisempana. Heidenstamista Koskenniemi on kirjoittanut kaksi
hienoa esseetä ja muutamia voimakkaasti inspiroituja käännöksiä, mutta
hänen merkityksestään Koskenniemen lyriikalle voinee tuskin huomata
jälkiä muussa kuin kenties siinä syvässä ja hillityssä puheäänessä
niin sanoakseni, joka on leimaa-antavana useissa Koskenniemen
miehuudenrunoissa.

Olen viipynyt näin kauan ruotsalaisen lyriikan traditsiooneissa meidän
maassamme nähdäksemme, kuinka merkillisiä ja huomiota ansaitsevia ovat
lait, jotka hallitsevat lyriikan vuodenaikojen vaihtelua.

Meidän "kansankuvaustaiteemme" elää yhä. Siitä näyttää tulleen
meillä erikoinen konstantti taidemuoto, joka varmaan elättää
tekijänsä. Siihen, että se meillä tuntuu melkein täydellisesti
käännöskirjallisuuden tehokkaalla avulla tukahduttaneen lyriikan,
on kenties vaikuttanut sekin, että viime vuosikymmenen lyriikkamme
Siljoa, myöhemmin Hellaakoskea lukuunottamatta, on jälkisatorunoutta.
On luonnollista, että se nuori polvi, jonka osaksi on tullut kantaa
suomalaisen lyriikan tulta tulevina vuosikymmeninä, kääntää korvansa
myöskin länteen päin kuullakseen, onko siellä löydetty se uusi sana,
jota me hapuilemme tyhjyydestä. Sillä ei ole rohkeata sanoa niinkään,
että nuorin lyyrillinen polvemme etsii uutta maanosaa. Toistaiseksi
näyttää katse kääntyneen ohi Skandinavian. Seuraten Siljon jälkiä
tutustuttaa Uuno Kailas ikätovereitaan germaaniseen lyriikkaan
painavassa kokoelmassaan "Kaunis Saksa", jonka persoonalliselta
aksentiltaan epäilemättä painavimmassa loppuosassa välittyy lukijalle
ekspressionistisen sielun läähättäviä, hajanaisia ja epämääräisiä
ääniä.

Luulen kuitenkin, etteivät ne tutkaimet, jotka kapinavuosien kauhu
on iskenyt lihaamme, vedä vertoja maailmansodan mittaamattomalle
ruumiilliselle ja siveelliselle kärsimykselle ja että meillä
edelleenkin on täysi syy kuunnella, onko läheisimmän, rauhaa nauttineen
naapurimme uudella sukupolvella meille jotakin sanottavaa siinä
ajattomassa maailmassa, jossa kaikuvat aikaansa kahlehditun, kärsivän
ja riemuitsevan ihmissydämen rytmit.


II.

Ensimmäinen huomio, jonka saattaa tehdä nuoren Ruotsin lyriikasta, on
se, ettei se selvästi jatka mitään vanhemman runouden kunniakkaista
traditsiooneista. Heidenstamin ja Levertinin voimakas subjektiivisuus
ja rohkea väri-ilo, Frödingin eetillinen ja monisärmäisesti
psykologinen taiteilijakamppailu ovat sille vieraita, eräitä
poikkeuksia lukuunottamatta myöskin Rydbergin hienot, idealistiset
urkuäänet. Hämmästyttävän vähäinen on myöskin tämän runouden
natsionalistinen aines. Meidän on tarkastettava, merkitseekö tämä
suhteellinen entisten ihanteitten vieroksuminen uutta säveltä, vai onko
edessämme vain väritöntä jälkisatorunoutta.

Ruotsin nuoren lyriikan johtavana nimenä mainitaan yleensä _Anders
Österling_, joskin hän kuuluu vähän vanhempaan polveen kuin se
runoilijaparvi, joka on saanut sijansa Sten Selanderin toimittamassa
valikoimassa _Den unga lyriken_ ("Nuori lyriikka", ilm. 1924.). Anders
Österling on v:sta 1904 -- _Preludien_ -- julkaissut kymmenkunta
runokokoelmaa, muutamia draamoja, esseitä ja käännöksiä.

Ensimmäinen vaikutelma, joka kohtaa suomalaista lukijaa Österlingin
runouteen tutustuessa, on yllättävän hennon artistisuuden tuntu.
Se välittää esteettisesti hienostuneen ihmisen hiljaisia, melkein
huomaamattomia sieluntapahtumia. Välittömät luonnonaistimukset,
äänet, värit ja tuoksut esiintyvät äärimmäisen ohennettuina sisäisten
mielialojen symbooleina. Hänen sielunsa, sanoo hän itse, on kuin
kristallimalja, jonne etelämaisen siniseltä taivaalta putoaa pisara
auringon kastetta saaden solisemaan maljan viileinä uneksivat vedet.
("Kauneudelle"). Aivan varhainen, hiljainen aamu on Österlingin
lyyrillinen aika, valkea ja sininen hänen väriasteikkonsa. Hän rukoilee
aamunkoiton kirkkaana hetkenä merta, jonka hopeaan lokkien siivet
sulautuvat kuin valkeat kipinät, antamaan hänellekin sävelen siitä
musiikista, joka soi näkinkenkien kuorissa, jotta hänen laulunsa
kohoaisi kuin lokki sulautuen ilmojen hopeaan. Sillä hän ei tahdo
päämäärätönnä vastaanottaa maailman kauneutta ("Aamuhartaus").

Tämä hiljainen ylevyys ja hartaus on luonteenomaista Österlingin
lyriikalle. Siitä ei puutu eräitä kiinteitä persoonallisuusarvojakaan.
Mitä tahansa runoilija kohtaakaan, ei hän päästä sitä ohitsensa,
ennenkuin sen levottomuus on tullut hiljaisuudeksi hänessä ("Uusi
elämä"). Pyrkimys kirkkauteen ja mielenrauhaan on Österlingin viileä,
intellektuaalinen uskonto ("Työrukous".) Väliin tämä hiljaisen
lyyrillinen stoalaisuus saa hänellä jotakin heidenstamilaisten
säe-etsausten ryhdistä ja pregnanssista, kuten kirjoitelmaan
liittyvässä runossa "Aamun sydän", joka puhuu omasta kirkkaasta ja
nöyrästä elämäntahdosta.

Österlingin lyriikka on epäilemättä harvojen valittujen luettavaa.
Sillä on pohjoismainen tuoksu, mutta maaperän tuntu siinä on
heikko. Omituisen epäpersoonalliselta tuntuu sen eroottinen
aines. Myöskin helleenisen maailman vaikutus tuntuu muutamissa
Österlingin etelämaisissa kuvitelmissa, mutta näyttää se rajoittuvan
jonkinlaiseen marmorin jumalointiin, jonka tuloksena on pessimistinen
tunne kauneuselämän hentoudesta todellisuuden vaatimusten edessä.
Vastakkaisuus todellisuuden ja unelman välillä ja runoilijan ilmeinen
persoonallinen kasvaminen niiden kosketuksessa -- mistään ristiriidan
kipeydestä ei Österlingin yhteydessä voi puhua -- on "Idyllien
kirjassa" (1917) päättynyt todellisuuden voittoon. Runossa _Credo_
("Uskoni") kiittää runoilija elämää siitä, että se on antanut ikivanhan
sisällyksen tulla hänelle uudeksi ja näyttänyt hänelle jokapäiväisten
ilmiöiden syvän merkityksen ja kauneuden.

Eräänlainen haennaisuus ja epäplastillisuus vaivaa Österlingin ylen
deskriptiivistä diktsioonia. On kuin se banaalisuutta karttava
hartaus, joka puhuu "Valittujen runojen" atmosfääristä, ei sanelisi
suoraan itseään rytmeihin. Todellinen valloittava melodia on melkein
tapaamaton Österlingin lyriikassa. "Idyllien kirja" sisältää pelkästään
yksitoikkoisia jambimittaisia kuvauksia. Mutta jonkinlainen oma hauras
kauneusunelma laulaa, joskin täyteläistä ilmaisua löytämättömänä,
Österlingin parhaiden runojen pohjalla, muistuttaen joskus etäisesti
Frödingin Hades-unia, joskus Swinburnen loputtomasti aaltoilevaa
melodiaa.

Kaksi piirrettä Österlingin lyriikasta voimme pitää muistissamme
lähtiessämme jatkamaan tutustumistamme nuoren Ruotsin lyriikkaan.
Ensiksi sen, mitä Österling nimittää _credokseen_ "Idyllien kirjan"
lopussa, arkisten tapahtumien merkityksen ja kauneuden tunnustamisen ja
toiseksi hiukan epälyyrillisen taipumuksen runolliseen koseriaan.

Elävä esimerkki tästä on eräs nuoren polven ilmeisesti lahjakkaimpia
sekä tuotteliaimpia kykyjä _Erik Lindorm_ (s. 1889). Hänen
aihemaailmaansa kuvaa runo "Isä ja poika" (kokoelmasta "Puheita
sydämelleni", ilm. 1915). Isä kävelee rannalla pienen poikansa kanssa:

    Hän puhuu, viittoo ja väliin
    kivihin liukahtaa.
    Ma puristan kättänsä pientä
    ja hienoa, ruskeaa.
    Hänen raikas ihmettelynsä
    ei kysyen uupua vois.
    Ma hajamielisnä vastaan,
    ja ajatus kiitää pois.

Isä kuvittelee aikaa, jolloin poika on kasvava suureksi:

    Sinä haaveeni tietäisitpä
    yli vuotees, poikani mun!
    Olen kätkenyt kirjoituspöytään
    ens töppöses valkeat sun.
    Pian pienistä töppösistä
    kovat, suuret kengät saa.
    Ne omaa tietään polkee,
    isän, äidin ne musertaa.

Syvemmin havaittu aihe on "Hopeahäitten jälkeen". Aviopuolisot ovat
eläneet yhdessä kolmekymmentä vuotta. Lapset ovat lähteneet pesästä.
Eräänä yönä valvoo mies kuunnellen vaimonsa hengitystä. Kuinka vähän
tunteekaan hän ymmärtävänsä kaikesta ajatellessaan elettyjä vuosia. Hän
nousee, sytyttää kynttilän ja kuiskaa:

    Ken olet sa nukkuja, oikeastaan
    mun vierelläin?

      (Kokoelmasta "Tunnustuksia", ilm. 1922).

Varsin hauskaa huumoria on runossa "Rippikoulupojat". Juhlallisesti
katsovat he ensimmäistä kelloaan, joka käy liian hitaasti, sillä
koskaan ei ehdi suureksi. "Totisesti, totisesti sanon minä teille"
häipyy vähitellen arkiseen pakinaan. Urut kaikuvat vielä heidän
korvissaan heidän katsoessaan "Chaplinia palosotilaana".

    Kristus, som korsfästs för dem, ha de förgätit,
    Innan deras byxor mist sina veck.
    Fastän de av honom ha druckit och ätit
    gå de och fundera på rackarstreck.

Kuinka iskevästi johtuukaan mieleen Hjalmar Söderbergin ironia! Mikä
omituinen käänne! Naturalismin jumalat, joita särkemään Heidenstam ja
Levertin nousivat, on taas nostettu jalustalle.

Kauniisti ilmaistu on hellyys elämän pieniä asioita kohtaan kuoleman
elämyksen yhteydessä nuoren lyyrikon _Ebbe Linden_ (s. 1897) runossa
"Nuoruus", tuoden mieleen eräitä Liliencronin pieniä unohtumattomia
runoja. Linde on samalla ainoa mitattoman, meilläkin niin muotiin
tulleen runouden edustaja muodonkunnioittajien joukossa.

Ilmeisesti hieno ja kultivoitu lyyrikkohahmo on _Sten Selander_ (s.
1891), kuulemma päätään pitempi muuta nuorta polvea -- tosin vain
konkreettisessa mielessä. Keskitetyn lyyrillisen ilmaisun on hän
löytänyt runossa "Kuiva puu" ("Tie kotiin", ilm. 1920). Puu rukoilee
sadetta ja uutta kukintaa, ja vastaus tulee salaman muodossa, joka
tekee puusta jättiläismäisen, tulta leimuavan kukan. Runo muistuttaa
Nietzschen runoa "Pinja ja salama". Valitettavasti on Selanderkin
viimeisessä kirjassaan kääntynyt runopukuiseen koseriaan. Lämmin
myötätunto kaikkea pientä inhimillistä kohtaan puhuu tästäkin kirjasta.
Kiitäessään junassa hän ajattelee ohikiitävien maisemien tuhansissa
kodeissa asuvia ihmisiä, joiden kanssa ystävystymiseen hänen pieni
elämänsä ei riitä.

Kuten edelläolevasta on käynyt ilmi, kumpuaa Ruotsin nuori lyriikka
perifeerisistä kulttuurielämyksistä, ei sentraalisista, alkuperäisistä
tunteista. Runsas kulttuuri ei suinkaan ole vika, ajateltakoon
Heidenstamia ja Levertiniä. Nuorten lyyrikoiden löytöretket kulttuurin
maailmoihin näyttävät kuitenkin säännöllisesti pysähtyneen rajoille.
Yksinäinen ilmiö _Bertil Malmberg_ (s. 1889), joka on ruotsintanut
Schillerin esteettisfilosofisen runouden, edustaa kokoelmassaan
"Orfika" (ilm. 1923) jonkinlaista gnostillista romantiikkaa, joka
etäisesti muistuttaa Stagneliusta. Helleeninen henkäys hänen
runossaan "Neitsyt" on varsin hentoinen. Rydbergiä muistuttava
kaunis, idealistinen uskonto on _Erik Blombergilla_ (s. 1894), joka
kokoelmaansa "Maa" (1920) on kirjoittanut hymnin hengelle ja runossa
"Nike" laulaa ihmisajatuksen kunniaa.

Luonnontunne on Ruotsin nuoressa lyriikassa hämmästyttävän heikosti
kehittynyt. _Ragnar Jändel_(s. 1895), ilmeisestikin hersyvä ja
heleätunteinen lyyrikko, joka v:sta 1917 on julkaissut viisi
kokoelmaa, on runossa "Sataa" tavannut rytmillisestikin eheän ja
harmoonisen tunnelman. Toisella tavalla lähellä maata ja kansaa
ovat _Dan Andersson_ (1888-1920), jonka "Mustissa balladeissa" on
eräänlaista boheemiviisautta. Hänen muutamissa runoissaan on tunnetta
ja persoonallista äänenpainoa. Vahvasti samanlainen aihepiiri on
_Gustaf Johanssonin_ (s. 1891) kirjassa "Metsämiehen lauluja ja
maantieballadeja" (1913), jotka nekin usein tihenevät verrattain
proosalliseen sananlaskuviisauteen.

Erääseen merkilliseen seikkaan saattaa vielä kiinnittää huomionsa.
Nuoren Ruotsin runouteen sisältyy myöskin poliittista lyriikkaa, ja
se on voimakkaasti ententeystävällistä. Se näkyy muun muassa _Karl
Asplundin_ gallialaisen ylväästä runosta "Quand même" (Kokoelmasta
"Sankarit", kaksitoista balladia 1923, nähnyt toisen painoksen).
Kirsikkapuu, jonka pakenevat saksalaiset ovat kaataneet, puhkeaa
kuollessaan uljaimpaan kukkaansa. Sen ylpeät kukinnot ovat kuin
säteilevä gallialainen lause "Quand même" ("Kaikesta huolimatta").
Antipatia Saksan militarismia kohtaan, puhuu myöskin kommunismiin
taipuvaisen _Ture Nermanin_ (s. 1886) runosta "Äiti". Runonsa "Kaunein
laulu" hän omistaa tuntemattomalle pariisilaisylioppilaalle, josta
olisi voinut tulla uusi Musset.

Siten olemme läpikäyneet pääasiallisimmat lyyrilliset aihepiirit, jotka
luonnehtivat Nuoren Ruotsin lyriikkaa. Kieltää ei voi, että satomme
on ollut vähäinen. Meidän on täytynyt todeta, että kaikki, mikä luo
elinvoimaista lyriikkaa, syvät, yksilölliset elämykset ja niiden
kypsyttämä persoonallinen originaliteetti, elävän minuuden liikunnosta
lähteneet rytmit, värikylläinen ja plastillinen mielikuvitus ovat
hyveitä, joita nuoren Ruotsin lyriikka ei tunne. Sen tunnussana
ja uskonto tuntuu olevan: "Lähemmä jokapäiväisyyttä!" Mutta tämä
periaate ei ole koskaan luonut suurta lyyrillistä perioodia. Enemmän
alkuperäisyyttä, syvyyttä ja tuoreutta on sittenkin Saksan nuoressa
lyriikassa, jonka alkuosasiinsa hajonneessa sielussa huohottaa
ilmaisuaan odottavan uuden panteistisen maailmantunteen ääni. Runouden
olemassaolo on yhtä välttämätöntä kuin se, että ihmiset syntyvät ja
kuolevat ja että sade ja auringonpaiste vuorottelevat maan päällä.
Mutta sitä vapauttavaa sanaa, jota me kukin kohdastamme etsimme, ei
anneta meille ulkoapäin. Se on meidän itsemme löydettävä.

                                               Lauri Viljanen.




RUOTSIN NUORTA LYYRILLISTÄ TAIDETTA.

Kolme runoa, suomentanut Lauri Viljanen.



AAMUN SYDÄN.

Anders Österling.


    Lähelle ikuista aamua tulla
    määränä vaelluksen oli mulla.
    Kaiken, minkä elämä soi
    kestin ma, siintävä aamunkoi
    aina mun eelläni loisti.
    Lähemmä aamun sydäntä sain,
    kasteesta nummien kukkivain
    kimposi kiuru ja yön jo poisti.



ONNEN HETKI.

Erik Lindorm.


    Käsivarteni lastako tuudittaa,
    ja sen silmissä kuvani on?
    Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa
    ja taivas hattaraton!

    Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
    ken oon, mikä nimeni mun?
    Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
    miten sain ma syliini sun?

    Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin
    ma miss' olen ollutkaan?
    Kai varroin ma vuosia miljoonin
    tätä hetkeä ainostaan.



SATAA.

Ragnar Jändel.


    Herää ja tule portahille, armas!
    Kauniin harmaita pilviä kertynyt on.
    Tuoksuvaiseen tummaan yöhön hiljaa
              sade lankee.

    Kätes ojenna, ah, miten suloisesti
    pilvistä valuu viileitä pisaroita!
    Syvään tunne, mun armahain, maan kiitos
              taivahalle!

    Kuivat lehdet kahisee kevyesti,
    nauttien ojentuvat poltetut yrtit.
    Kiittäin huokuu vainiot, jotka hämyn
              halki loistaa.

    Ehtynyt puro alkaa solista hiljaa,
    ja sen vaiheilla, pähkinäpensastossa,
    harmaiden pilvien alla laulaa harmaa
              satakieli.




NELJÄ RUNOA.

Uuno Kailas.



RUNO RISTIINNAULITUILLE.


    Ristinpuiden varjo
    lankeaa mittaamattomana maailman yli.
    Nähkää se pilvien hartioilla
    ja kaikkien vuosituhansien kasvoilla.

    Näettekö: ristiinnaulittuna
    elämän sydän
    ja elämän nuoruus,
    jokainen uusi ääni,
    joka huomenna on kaikkien uskonto,
    jokaisen uuden päivän aurinko,
    jokainen uusi vapahtaja --
    vain Messiaita ristiinnaulitaan,
    ei epäjumalia!

    He rakensivat ristinpuita maan kuninkaille.
    Mutta heidän lapsensa suutelevat ristejä.
    Pian kuolevat heidän askeleensa pimeään.
    Mutta valo ei ole pakeneva ristinpuiden
    ympäriltä,
    sillä jokainen ristiinnaulittu sydän
    oli tähti!



RUNO RUNOSTA.


    Totuuden lähteellä
    sä syvin lapsensilmin uneksut
    ja leikit tähdillä ja auringolla.

    Maan kasvot jälleen nuoriks suutelet.
    Ja tuuli vie
    sun hengitykses tuoksun meren yli.

    Sun kätes ovat rikkaat hyvyydestä.
    Sä niillä sydämiä punnitset
    ja loputtoman valon siroitat
    yön peltoon.

    Ja kaikki tähdet rakastavat silmiäsi.
    Ja tomust' alkaa avaruus sun jalkojesi luota,
    miss' onnellinen kerjäläinen polvistuu.



TYHMÄT JA VIISAAT.

(Sikermästä lapsifantasioja.)


    Minä nauran auringolle.
    Sekin nauraa minulle.
    Se nauraa niinkuin äiti.
    On tyhmää nauraa auringolle.
    Isä ja äiti eivät koskaan naura sille.

    Sillä he ovat isoja ihmisiä.
    Ja isot ihmiset ovat viisaita.
    Ja viisaat eivät näe mitään.
    Viisaat eivät ymmärrä mitään.
    Viisaat eivät tunne aurinkoa.

    Mutta minä olen tyhmä
    ja nauran auringolle.
    Minä melkein luulen, aurinko,
    että sinäkin olet tyhmä.

    Me nauramme viisaita, aurinko.



SUOMALAINEN SONETTIPARAATI.


    Kas, kaarti paraatihin ratsastaa,
    sonetti-univormu sorja yllä.
    Hei heppa, muista: jalan käyttelyllä
    nyt ettet loukkaa arvostelijaa!

    Ken lurjus sapelinsa kohottaa!
    Se pian tuppeen. Tiedättehän kyllä:
    on ero paraatilla, miekanmittelyllä.
    Siis vielä kerran tarkoin katsokaa.

    ett' univormussanne moitteeton
    on joka rytmi-sauma, riimi-nappi,
    ja että ryhti teillä uljas on.

    Vois muuten paisua sen herran sappi,
    ken runoparaatista antaa tuomion --
    ja laulajall' ois eessä Nälkälappi!




KERTOMUS IO-HUISTA.

E. Ahtela.


Vuonna 190- kierteli Sallan tuntureita ja Nuortin ja Sompion kyliä
viisi sutta, väliin joku useampi, väliin vähempi, ja tämä lauma
oli laajalti kuuluisa. Sen perässä olivat Sallan ja Lapin parhaat
pyytäjät lipuneet, sen jäljessä oli viikkoja ja kuukausia samoiltu,
sitä oli vaanittu, sen tietä oli koetettu katkaista. Tätä laumaa
johti kummallisen näköinen hukka. Se oli pitkänomainen, laiha, hiukan
tavallista paikkulaisempi, sen niskassa olkaluitten päällä oli aina
pystyssä oleva karvatupsu, ja sen laiha, jäntereinen kaula oli
venähtänyt kieroon. Jo kaukaa sen tunsi juuri kaulansa vuoksi. Miten se
oli sen saanut, ei kukaan tietänyt, mutta se teki sen kuuluisaksi. Kun
useilla muilla metsän asujilla tuollainen vika olisi tehnyt omistajansa
halvaksi, jopa naurunalaiseksi, niin sudelle se oli arvon merkkinä.
Sillä jokainen tiesi, ettei tuo vika ollut itsestään tullut, sen täytyi
aiheutua jostakin äärimmäisestä voimainkoetuksesta. -- Tämä susi oli
Io-hui.

Io-hui, kuka ei häntä tuntisi. Nuorusella ja livaaralla Kuusamossa
hänestä puhutaan, kaukana Inarin Petshikkotunturilla, jolla on ennen
kasvanut mäntyjä, mutta joka nyt on paljas, häntä mainitaan. Mutta se
paikka, jossa hän oleskelee eniten, on Sallan, Nuortitunturin ja Kurtin
välillä.

Häntä ei kukaan ole saavuttanut eikä hänen laumaansa. Ei voida
käsittää, mikä hänet aina pelastaa, mikä ylhäinen voima hänessä on.
Aivan rohkeasti ihmisasunnoille hän tulee, kun on mitä syvin lumi
maassa. Silloin sanoo poromies: nyt sen on loppu, ja ottaa pyssynsä.
Pekka Aatsinki sanoo: _no nyt_; ja hän ottaa sivakkansa. Kun Pekka
Aatsinki lähtee suden perään, on se suden hukka. Mutta Io-huita
ajettuaan takaa tulee Pekka Aatsinki takaisin ilman taljaa.

Io-huilla on kummalliset tapansa. Keväisin kun lumi alkaa sulaa,
kun kovien hevoshankien aika on käsissä, se katoaa. Kun ensimmäiset
lumihiutaleet syksyisin alkavat; pudota, ilmestyy se jälleen.

Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille,
aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän
uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin!
On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin
aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä
täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä
Io-huin aikaisemmista vaiheista.

Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla
keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa
luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme
on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun
sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun
lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava
se maa.

Nuortti!

_Nuortti!_ Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden
puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja
kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä
luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien
välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu
puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti,
pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä
miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta,
Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan
lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta
ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa.
Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta,
lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos
liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa
kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron
ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs
Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.

Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton
maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet
kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat!
Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta
ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä,
niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne
kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen
kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne
varomattomuudessaan myötään niitten alle.

Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit
asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia,
Io-hui.

Joo, kai!

       *       *       *       *       *

Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen,
makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja
notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista,
kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja
lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän
tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut
ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja,
ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle
viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä,
pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin
ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan,
alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille
maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin
samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.

Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen
kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden
kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut,
mutta ei ennen jaksanut ratkaista.

Hänen päätöksensä oli selvä.

Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi
peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut
joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään
vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen
eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski
täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui
tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka
heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja
saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi
voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä
oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja
siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa
oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan
tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se
voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä
lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä
jättää mihinkään pinteeseen.

Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi,
se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin
Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli
kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.

Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna
oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka;
kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin
laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.

Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja,
luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin
mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät
keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla,
oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he
seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet
olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia
keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta
oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen
vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi.
Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa
Io-huissa.

Mikähän voima siinä oli.

He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli
yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi
pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka
paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen,
jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat
jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein
ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon,
joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset
ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien
olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.

Iäti, iäti sinua seuraamme, -- jos meistä huolit!

Io-hui oli vaiti.

       *       *       *       *       *

Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet
touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat
poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan
he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan
ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin
väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten
liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa
työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää
karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet.
Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli _tokan_ liikkeitä
seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä
velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.

Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin
ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota
vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.

7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta
päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat
jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei
auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että
takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan
siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa,
tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää
tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi
tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin
hautasi pehmoiseen vaippaansa.

Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja
suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin
kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura:
siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu,
minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui
naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon
touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo
musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina
tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten
kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti,
sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät
ruoatta kaarteessa saaneet olla.

Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota
hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat
ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän
ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi
oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen
halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan
sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia
että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan
lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi
poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan
hometta se oli.

Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka
surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei
antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja
piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan
surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa
havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä
ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen
portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin
juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle
seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien,
joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla,
jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä,
mutta silloin hänet nähtiin.

-- Oon, on se Tuomas!

-- Se, se on!

-- Tuomas kaarteella!

-- Korven Tuomas kaarteella!

Tervehdys on äänekäs; sitten alkaa kysely.

Mutta mikä viholainen on mennyt miehiin! Hyväkö tulos, rikas vuosi
miehet tekee niin ylimielisiksi? Sekö voima, minkä he ovat koonneet
porojen kanssa temmeltäessään, nyt purkautuu pilana yhden miehen
niskoille? Eikö heidän pitäisi hallita itseään, eikö heidän pitäisi
muistaa, kuka heillä on edessään, kuka nyt pitkistä ajoista, laskee
alas kylille, umpisuinen, ihmisiä karkkova mies,. Hullu-Tuomas.

-- Eipä ole vielä karhut tehneet paistia Korpi-Tuomaasta! kuului muuan
tervehdys.

-- Jokos alkoivat hätyyttää, kun vaarat jätit? Parasta olisi pyssy
hankkia, ennenkuin ne ottavat pyssyn koparoihinsa.

-- Eikös ne taloa tutkiskele, nosta nurkkaa ja kurkista
sisälle, -- -- --

-- Mitäpä ne Tuomaan taloa kaataisi; pikemmin ne pönkitsee sitä. Karhu
kullakin sivulla.

-- Soo, soo, pojat, antakaa rauhaa rehtimiehelle. Kahvia, vaari, se ei
ole eläinkunnan antimesta tehty,

-- Näkyikö ahman jälkiä?

-- No -- no pysytään aisoissa.

Mutta poikaväki ja nuoret miehetkään eivät voi pysyä alallaan. Ne
kiusaavat tulokasta kertomalla hänelle koko riistan tapon kuluneena
syksynä, kaikki karhujen kaadot, porojen suuren annon. Sillä he
tietävät, että se on Tuomaalle tuskallista kuulemista. Lopulta Tuomas
vimmastuu. Nähdään, kuinka viha vähitellen alkaa kiehua umpimielisessä,
hän nousee ja alkaa huitoa käsiään.

-- Jaa, näkyikö siellä näädän jälkiä?

--_Näkyi siellä! Susien jälkiä_.

Kaikki hätkähtivät. Sitten huutaa Pekka Aatsinki:

-- Missä!

-- Tuossa jänkän päässä. Joku-kymmen sauvan pisto kaarteelta.

-- Oliko ne verekset?

-- H-verekset? Susi seisoi sylen päässä.

-- Hah-hah-haa, vai seisoi! Vai aikoo se Tuomas täyttä väkeä huiputtaa.

-- _Susi täällä, susi täällä_, kuului huuto ahteen alta. -- _Ajoporon
kaatanut_ -- -- --

-- Missä

-- -- Kenen se on?

-- Pekka Aatsingin -- --

-- Hullu Tuomas, vikisee Pekka Aatsinki, -- nyt sen on loppu.

-- Ei siitä ole sinulle, Pekka Aatsinki. Älä lähde sinne!

-- Mitä!

-- Älä lähde sinne. Et voita mitään. Ei voi sille mitään edes Aatsinki.

-- Mikä se on?

-- Se on se, jolle ei voi mitään edes Pekka Aatsinki. Älä lähdekään
perään. Se on se, jota ennen Pekka Aatsinkikin kuolee.

Ja hän alkaa huitoa käsiään, ja hän vetää henkeä keuhkoihin, jotta
suhina kuuluu, hänen katseensa lentää hurjana yli kaarteen. Ja heittäen
pitkässä kaaressa kätensä, osoittaen ikäänkuin yli koko maan, yli
Sallan, yli Kurtin, yli Karhun, kauas, kohden pohjoista hän huutaa;

-- Se on -- Vinokaula!

Neljä miestä lähtee liikkeelle, neljä sitkeintä. Muiden on turha
yrittääkään, liian monta miestä on jo _Vinokaula_ kuoloa lähelle
rasittanut. Lähtijät heittävät heti peskit ja iislantilaiset paidat
päältään.

Kolmen päivän kuluttua palaa kolme takaisin.

-- Ei hellittänyt, sanoivat he. Ei hellittänyt Pekka Aatsinki.

Mutta nuo kolme miestä olivat ne, jotka viimeksi näkivät Pekka
Aatsingin elossa.

       *       *       *       *       *

Noiden kolmen miehen kertomus osoittaa erään suurimpia kilpoja, mitä on
tapahtunut ihmisten ja eläinten välillä.

He kertoivat, mitä äärettömiä aloja he olivat samoilleet, miten
matka oli jatkunut, yhä edelleen, yhä edelleen. ----vaaran he olivat
sivuuttaneet, ----vuoman olivat kulkeneet päästä päähän. Tiima oli
liittynyt tiimaan, jalat alkoivat väsymyksestä nuljahdella, hiki tihkui
kuin rämeestä vesi. Tavan takaa näkivät he suden; saapuessaan jollekin
isommalle rämeelle näkivät he sen mennä viillettävän, ravakasti,
syvässä lumessa puhkuen. -- -- Toisena iltapäivänä he päättivät
lopettaa ajon. Ruuatta ei ollut hauska ajeskella, kelikin oli raskas,
jo kyllin monasti oli sama hukka heitä pettänyt, niin että suunnan
muuttuessa Kurtin pohjoispuolelta itään he erkanivat ajosta.

Monasti he olivatkin antaneet väsymyksestä ylön.

Mutta suden sitkeydestä heillä ei ollut kyllin kiitosta. Sen
nerokkuutta he eivät voineet kyllin ihmetellä, niin erinomaisesti se
osasi valita juoksemansa seudut, valita maat, missä oli vähän lunta.
Sen edistymistä kolmattakyynäräisessä pehmeässä lumessa, yhä kolmen
päivän lumentulon jälkeen, he eivät voineet kyllin kummastella. Nuo
hiihtäjät eivät tienneet, että pohja, jolla susi kulki, oli kova,
että nämä matkat, joita myöten suunnattiin, olivat useaan kertaan
poljettuja, olivat Io-huin joukon valmistamat. Sillä Io-huin juoksu
oli erikoinen; se rämpi niin lumessa, että tottunut poromieskin luuli,
että siinä eistyminen oli vaatinut mitä ankarimpia ponnistuksia, ja
tavantakaa oli susi painanut vatsansa lumeen, niin että näytti siltä,
kuin se olisi puolta selkää myöten kahlonut.

Pekka Aatsinki jatkoi ajoa. Pekka Aatsinki tahtoi näyttää, että vielä
oli Ihmisellä mahti yli luomakunnan, että mitä hän lupasi, sen hän myös
täytti. Hän ei aikonut tulla ilman taljaa, -- kävipä sitten miten kävi.

On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty
kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä
luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui,
kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla
pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista
kylmällä lumella.

Ajo vain kävi edelleen.

Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli
luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään
lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.

Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi
taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.

Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki
viivähtää. Joko -- -- --.

Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa
tähän ei ajoa saanut.

Totta tosiaan hän alkoi jäädä.

Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui
pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi,
lähti hiljaa etenemään.

Hän näki, kun pyssy ojentui.

Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi:

-- Ampukoon vain, -- noin kaukaa.

Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.

Aatsinki hätkähti:

-- Jo kävi.

Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi
muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli
kaatunut.

Silloin vasta alkoi hurjin ajo.

Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi,
väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty
kankaille. Tunti liittyi tuntiin.

-- Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.

Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat
lisääntyneet.

Tultiin metsään, lumi syveni.

-- Viime voimat, ajatteli Aatsinki. -- Korpeen kuolemaan.

Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään
tultiin -- hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi
olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.

Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.

Näin kului jälleen joku hetki.

Ei hellitä vähällä.

Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.

Mitä ihmettä.

Huimaako päätä, vai nouseeko maa, -- nousee.

Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä,
paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.

Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.

Pekka Aatsinki kapuaa ylöspäin. Hän tuntee, että hänen täytyy nousta,
nousta korkealle, niin korkealle kuin mahdollista, nousta ylöspäin,
kuin pilven laitaa, irti maasta, irti metsästä, kohti korkeutta.

Ja hän kapuaa, hiki helmiää, matka etenee. Hän saapuu laelle.

Susi on hävinnyt.

Kuinka raikas onkaan tuuli, joka puhaltaa vastaan hänen päästyänsä
laelle, kuinka viilentääkään se rintaa.

Täytyy avata paita.

Silloin on kuin Pekka Aatsinki irroittuisi maasta, niinkuin hän kävisi
niin keveäksi, että hän lentäisi ylöspäin, taaksepäin, selälleen,
katse luotuna pehmoisiin pilviin, jotka erämaan päällä liitelevät, ja
hän levittää kätensä ja nousee, nousee, -- kohti korkeutta -- -- --

       *       *       *       *       *

Samoinkuin Sallatunturi vallitsee Sallan ympäristöä, samoin vartioipi
muita ylempänä, yhtä yksinäisenä, ikäänkuin omaa yksinäisyyttään
peläten, Karhutunturi omaa ympäristöään. Mutta yhtä monelta taholta
kuin metsänkävijän silmälle Salla näyttää paistavan, väliin sieltä,
väliin täältä, yhtä varmana seisoo Karhu juuri paikallaan. Tällä
Karhutunturilla on laki tallattu aivan tasaiseksi.

Oletteko nähneet jäkäläkangasta, jolla porot ovat useita päiviä
asuneet, jolla ei polkematonta kohtaa ole. Oletteko nähneet toria,
kun markkinat ovat loppuneet ja kojut, laatikot ja muu roju korjattu
talteen. Oletteko nähneet lehtopilkkaa, missä jäniksille -- yläkuuhun
-- on kaadettu haapa.

Silloin ymmärrätte, miten Karhutunturin laki on tallattu.

Korven oli tahtonut voittaa Pekka Aatsinki. Hän kulkikin korven
ohitse --.

Korkealla Karhutunturilla, joka vallitsee laajaa erämaata, joka
yksinään, mahtavana seisoo uljuudessaan sitten maailman alun, -- hän
lepäsi.

Saiko häneen kukaan kajota, saiko hiuskarvaa liikuttaa. Eikö häntä oltu
juhlittu, eikö ulvonta ollut kuulunut kauas ihmisten asunnoille.

Luuletteko, että korpi ei anna arvoa Voimalle, ettei se osaa ylistää
Ylhäyttä? Luuletteko, että voitettua Mahtia saa häväistä.

Ei kukaan, _ei kukaan saa siihen koskea_.

       *       *       *       *       *

On aamu. Kirkkaana kuin kulta säteilee aurinko taivaalta. Erämaa
humisee. Tuulen henkäykset pelmuavat pensaissa.

Mutta katsokaa! katsokaa sutta, joka kuvastuu vasten säihkyvää taivasta
sen seistessä tunturin laidalla. Katsokaa kaulaa, kuinka vinona se
kaartuu.

Seuratkaa katseensa suuntaa, mihin se vie.

Nuorttiin.

Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa,
jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää,
se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä
kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten
palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa
häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen,
rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä,
puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä
täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa
lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa
selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.

Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.

Hän liukuu päälleen alas kiveltä.

Hän ei liiku enää.




ROMANTTINEN KAIPAUS.

E. A. Saarimaa.


    "On kaipaus rinnassa mulla,
    en tiedä sen maalia vaan.
    Ei liene se siinto kauniin maan
    eikä pilvien puuntokaan.

    Ei liene se pauhina maailman,
    ei haudan rauhakaan.
    On kaipaus vuoksi kaipauksen,
    olen luotu kaipaamaan."

Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin
romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee
ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä
lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille.
Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja
liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee
koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen
romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden
välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan
kasvaa.

Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei
häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo
hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa
onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun
ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus
ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin
todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja
äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä
kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia
maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden
niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua
täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan"
tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle
romantikolle ominainen.

Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen
saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun
ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen
kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen
vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä
Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä
mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta
janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se
on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava.
Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat
huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei
olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut
"sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta
katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille
vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto
arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää
silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta.
Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä
lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi
huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se
on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.

Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen
tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut.
Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa
maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei
kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät
Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa.
Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja
rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä
levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat,
joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien
ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen
nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.

Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus
onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen
runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun,
siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on
suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon
uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on
suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan
maailman.

Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.

Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto
on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen
vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan
omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta.
"Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen
kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi.
Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin
kuvaaman "Laulajan" (Barden):

    "Siell' yksin, outona hän unelmoi,
    mut tuttuinansa luonnon valtataulut:
    hänelle voiman virttä koski soi,
    hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.

    Kuvana urhon uljas tunturi
    se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti,
    maat kukkasin siell' lempi kuvasi,
    sinessä taivaan naisen sielu hohti."

Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä
luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja
luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa
maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien
näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen
maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti
romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden
vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee
olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja
voimakkaana kohden korkeutta.

Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta
valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää
romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin.
Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta,
romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat
valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin
suuri merkitys Pohjolan luonnossa.

Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa,
sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa
surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi
paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja
ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja
kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen
avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.

Realistisena aikana, joka seurasi ensimmäistä romanttista virtausta, on
romantiikka usein tuomittu. Mutta uusi vuosisata on taas synnyttänyt
romantikkoja, ja ehkä nykyään olemme uuden romanttisen kauden
kynnyksellä. "Sininen kukka" ei ole kuihtunut todellisuuden karussa
maaperässä, eikä se ole kuihtuva koskaan. Sillä ihminen ei voi lakata
ikävöimästä, niin kauan kuin hän pyrkii eteenpäin ja ylöspäin.




KAKSI RUNOA

Olavi Lauri.



JÄLJET LUMESSA.


    Näin unta: talviseen iltaan
    minä astelin hiljalleen,
    tulen tuike jok'ainoa häipyi
    tien tummahan taipeeseen,
    ei ihmistä vastaani tullut,
    oli tuiskusta raskas tie,
    en viittoja vierellä nähnyt,
    en tiennyt se minne mun vie.

    Hämy himmeä taivaalta vaipui
    lumen yhtyen hohteeseen,
    sini illan se silmiä särki,
    minä astelin vitkalleen;
    taas upposi uupunut jalka,
    lumen pettävä pinta mun kaas'
    käsi kankea hankea kouri --
    minä nousin -- ja kuljin taas.

    Vaan äkkiä ihmisen jäljet
    näin lumehen painuneen --
    miks' sykkivi kiihkeesti sydän,
    min luulin jo sammuneen?
    _Omat_ jälkeni siinä ma tunsin --
    ja tieltä ma poikkesin
    kuin mieletön seuraten niitä
    yömustihin metsihin.

    Minut kauaksi korpeen ne johti
    viluvaipassa värjyvään,
    yli ylhän ja valkean vaaran,
    yli lumisen pellonpään,
    yli raukean, raskaan rannan,
    yli synkeän järven jään
    päin selkää, mi huoaten häipyi
    yön himmeän hämärään.

    Minä kuljin -- jo häipyi rannat
    taa maiseman tummuuteen,
    ylt'ympäri taivahat taipui
    yön vaisuhun valkeuteen;
    olin yksin -- ei yhtään ääntä,
    säde sattunut silmään ei,
    vaan jättämät jälkeni jäällä
    yhä eellehen, eellehen vei...

    Mikä mustana särkevi tuolla
    selän siintävän valkean?
    Sen vierehen viittovat jäljet,
    sen luo minä laahustan:
    nään jäykän ja jäätyneen ruumiin,
    kädet hangessa haaroittaa,
    ja silmien särkynyt katse
    yön tyhjyyttä tuijottaa.

    Minä katsoin -- ja itseni tunsin,
    vaan tuskaa ma tuntenut en,
    minä vieressä seisoin -- ja sentään
    minä sääliä tuntenut en.
    Vain hiljaa ma hangelle vaivuin
    ja huulille huuleni vein,
    sen silmät ma suljin -- ja hankeen
    yön helmassa haudan tein.



APOTEOOSI.


    Ma sauvaan tartun
    ja riistän yltäin korut maalliset
    -- ne aina aatokset vie onnen aikaan --,
    on pukunain nyt viitta karkea
    ja paljain jaloin taivaltani astun.

    Käy tieni halki suurten erämaiden,
    lävitse soitten sumun, metsäin mykkyyden;
    sen suunnan näyttää
    vain pisaroiva veri jalkojeni.
    Niin kauan kuljen kunnes enää ei
    punaiseks' askeleista ruoho muutu!

    Hiljaisen majan sitten rakennan
    rannalle yksinäisen, mustan lammen
    ja viereen sen
    pystytän pylvään, hartain käsin vuollun:
    sen päällä seisoo kuva kallis
    Sinusta, jota kerran rakastin.
    Ja joka päivä mielin nöyrin kannan
    juurelleen kukkakimpun kasteisen,
    ja illoin, aamuin
    sen eteen polvistun
    ja rukoilen Sun pyhään nimeesi.

    Ja vaeltaja,
    jok' yksinäinen siihen joskus johtuu
    saloa sanatonta samoillessaan,
    kuvasi näkee
    kuin kuvan pyhän Ristiinnaulitun,
    ja polvillensa
    sen eteen langeten
    kätensä ristii, hiljaa rukoileepi
    kuin rukoilisi
    edessä kirkon kuvan kultaisen
    tai pyhän crusifiksin norsunluisen,
    mi suudelmista
    on uskovaisten joukon tummunut...




KUNINGASKUNNAN VIRKAHEITTO PYÖVELI

Jaakkima Pura.


-- -- --
Samassa hetkessä tapahtui kamala kohtaus: rikollinen, jonka
luultiin olevan aivan turtunut ja lamaantunut, tempautui äkkiä pystyyn
ja molemmat kätensä levälleen lyöden ponnistautui irti. Minä ja
sotamies, jotka pitelimme häntä kiinni, lensimme päistikkaa lavalta.
Kaaduin maahan. Vihdoin selvittyäni näin, kuinka rikollinen aukaisi
valkoista sidettä silmiltään ja seisoi sitten lavalla katsellen
ympärilleen ja ankarasti vavisten. Hänen yllään riippui märkä silmukka,
joka heilui edestakaisin...

Hän olisi aivan hyvin voinut nopeasti syöksähtäen paeta. Lavan toisella
puolella ei ollut ainoatakaan ihmistä. Siellä oli tiheä koivua kasvava
viidakko. Oli keskiyö, ja kuu oli metsän reunan takana. Molemmat nuoret
sotamiehet, jotka olivat tuoneet hänet, olivat huolettomina laskeneet
pois kiväärinsä puitten nojalle kauas luotaan. He olivat hölmistyneitä
ja odottivat. Pappi oli jäykistynyt paikoilleen kuin äänettömään
rukoukseen. Maaherra nojautui ratsunsa jalustimeen ja hymyili.

Hän hymyili tosiaankin nousevan kuun valossa.

Mutta rikollisella ei näyttänyt olevan kylliksi voimia tai älyä
karkaamiseen. Hän seisoi hetken. Sitten hän syöksähti, kaamean
kurkkuäänen päästäen, maaherran jalkoihin, kuin lyöty koira. Hän
syleili hänen jalkojaan maaten kasteisessa, lakastuvien lehtien
peittämässä ruohistossa nyyhkyttäen.

Minä näin maaherran nauravan. Hän kiemurreli hetken ja yritti saada
jalkansa vapautumaan. Sitten hän äkkiarvaamatta, kadottamatta
mielenmalttiaan, potkaisi rikollista keskelle päälakea. Ja rikollinen
vierähti, kumeasti korahtaen, kauas pois, mutta alkoi uudelleen ryömiä
maaherran luo hiljaa hokien:

-- Armoa, armoa.

Lehdet kahisivat. Metsässä lauloi ensimmäinen aamulintu. Muistan sen
hyvin, sillä minusta tuntui sillä hetkellä, kuin ei mitään kaunista tai
ihanaa voisi olla maailmassa. Minusta tuntui, kuin tyttäreni mukana
olisi mennyt kaikki kaunis, kaikki onni ja kaikki, minkä puolesta
kannattaa uhrautua ja taistella tämän taivaan alla.

-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra kovalla äänellä. Hänen
hevosensa korskui.

Silloin astuin askeleen. Koko ruumiini tuli hikeen ja kasvoistani
pakeni veri. Nostin tyttäreni hänen jalkojensa juuresta. Hän oli
kevyt ja notkea. Hänen valkoinen, suora paitansa oli edestä loassa ja
veressä. Hän nytkähteli sylissäni.

-- Alice, sanoin, kultaseni...

Hän ei aukaissut silmiään. Nostin hänet lavalle ja ajattelin, kuinka
hän voisi paeta, paeta, paeta.

Hän jännittyi ja luikerteli voimattomista käsistäni. Näin hänen
seisovan maaherran edessä.

-- Mutta tehän olette luvannut armahtaa minut.

Maaherra käänsi kasvonsa ja pudisti päätään. Sotamiehet tarttuivat
kivääreihinsä ja loikkasivat ja ottivat kiinni tyttäreni hartioista.
Hän kääntyi nopeasti sotamiehiin päin ja kädet koholla, läähättäen
hoki:

-- Mutta... tehän... olette... luvannut... Ja eteen ja taakse
kallistuen, kauhusta vinkuen hän riuhtoi kuin eläin, jota vangitaan.

Hän oli tyttäreni, en voinut sille mitään. Sillekään en voinut mitään,
että hän oli rakastunut Heinrichiin, vakoojaan, ja antanut hänen paeta
ullakkokamaristaan, nuoratikkaita, ehtoolla kello kahdeltatoista
pitkäperjantaita vasten.

-- Täyttäkää tehtävänne, sanoi maaherra.

Sotamiehet nostivat tyttäreni lavalle. Hänen paitansa repeytyi
kainalosta lanteeseen asti. Hänen keritty tukkansa oli kiharoissa. Kuu
paistoi häneen. Hän oli suloinen kuin äitinsä, Hachetten palvelustyttö
kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen paljaitten varpaittensa välissä oli
poimulehtiä ja sinistä savea.

Jumalani.

Tänä ehtoona istun ikkunani ääressä syrjäkadun varrella ja luen
raamattuani. Mutta kuolleitten rikollisten punatukkaiset, syyttävät
päät katsovat ikkunasta, pimeyden keskeltä.

Minun raamattuni on vaskihelainen ja raskas ja täynnä lohduttomia
asioita. Siellä ei ole sanaakaan minulle, joka pujotin kuun valjussa
paisteessa nuoran tyttäreni pään yli. Hänen valkoiseen, kaartuvaan
kaulaansa. Punaisen lakkini otin pois ja itkin, mutta en itkenyt
tarpeeksi, ja rukoilin, mutta minua ei kuultu. Hyvyyttä ei ollut
maailmassa...

Hän kuiskasi Hachetten palvelustytön nimeä, Yvonnea, minun rakastettuni
ja tyttäreni äidin nimeä siihen hetkeen, jolloin hänen kasvonsa tulivat
vihreiksi ja solmu oli kiristynyt äärimmilleen. Hänen kielensä oli kuin
sininen laatta hänen sinisten huuliensa välissä, ennen niin punaisten,
jotka kerran suutelivat minua ja sitten Heinrichiä, vakoojaa.

Niin sai minut valtoihinsa suunnaton raivo ja tuska. Hiki kieri
minun otsaltani. Minä unohdin kuninkaani, valani, velvollisuuteni,
edesvastuuni, jumalani.

Rattailla oli ruostunut kuokka. Minä tempasin sen. Ja minä olin nopea.

Maaherra katseli julmasti hymyillen tytärtäni...

Niin minä, tasajalkaa hypäten, seisoin maaherran edessä ja iskin.
Kuokan terä lensi hänen olkapäähänsä, jäi siihen, ja veri suihkusi sen
ympärillä. Minä pidin yhä varresta kiinni ja painoin maaherran maahan,
ratsunsa viereen. Hän katseli minua kummastuneena, kuin syyttäen.

Sotamiehet sitoivat minut, ja minä nauroin vankilaan asti. Tien
mukulakivet kolisivat rattaitten alla. Tomu peitti minut, maaherran,
joka valui verta ja oli kuollut, sotamiehet, jotka olivat kalpeita ja
avuttomia, papin, joka ratsasti vierellämme mustassa kauhtanassaan ja
rukoili, maaherran orhin, joka juoksi laukkaa edestakaisin, kuin etsien
jotakin...




PUNAPÄÄ

Kirjoittanut Erkki Wadenström


Tämä tarina kertoo pojasta, jolla oli punainen tukka, ja katupoika
Nurrista, jonka sanottiin tervanneen kaikki paremmat tunteensa.

Punainen tukka on luonnon oikku, ja me katselemme sitä yhtä oudoksuen
kuin jos päivänkakkara työntäisi äkkiä esiin kukan, jonka terälehdet
ovat hehkuvan punaisia.

Matti Saarenpään punainen pää oli kuin räikeä vaate, jota heilutetaan
espanjalaisella areenalla härkien edessä. Se vaikutti kiihoittavasti
kaupungin nuorimpaan ja alhaisimpaan yhteiskuntaluokkaan:
katupoikalistoon. Se pani toimeen hälytyksen ja karkasi raivoissaan
tuon aran maalaispojan kimppuun. Pojat aloittivat tempaamalla lakin
hänen päästänsä hänen ohikulkiessaan ja sanomalla: "Onpa sinulla
punainen tukka! Oletkos sinä maalannut sen?" Ja kun hän sitten kulki
kadulla, ryntäsi porteista esiin pieniä hampuuseja kuten äkäinen
koiralauma, tanssi hänen ympärillään ja lauloi: Punapää, Punapää,
Punapää! Jos hän uskalsi kohottaa kätensä jotakin pikkupaholaista
vastaan, joka heitti häntä kivellä, astui portin takaa esiin tämän
vanhempi veli ja sanoi: vai pienempiäsi sinä ahdistelet! Kyllä minä
sinulle näytän!

Punapää itki aluksi heidän käsissään ja kulki pelko ja vavistus
sydämessään kadulla. Mutta sitten pakotti epätoivo hänet lyömään
takaisin. Ja alkuun päästyään hänestä tuli mitä raivoisin tappelija,
joka pienen, katkeroituneen sydämensä koko voimalla vihasi
ahdistajiaan. Koulussa tosin luettiin, että jos joku lyö sinua
korvalle, niin käännä hänelle toinenkin korvasi, mutta Punapää unohti
sen aina, taikka mahdollisesti hän ajatteli: periaatteessa minä
hyväksyn tämän opin, mutta käytännössä se on mahdoton, niin kauan
kuin... (tähän on aina jokaisella ihmisellä oma jatkonsa; Matti kai
olisi sanonut: niin kauan kuin katupoikia on olemassa). Niin myös
kehoitettiin koulussa hyvään käytökseen, mutta tässäkin tapauksessa
kuuli Matti yhä enemmän verensä ääntä, joka sanoi; lyö kasvoihin
herjaajaa, anna jokaisesta saadusta iskusta kaksi takaisin.

Minua surettaa kertoa, että Matista täten tuli aikaa myöten suuri
tappelupukari. Tämä oli sitäkin valitettavampaa, kun hän oli oikeastaan
hyväsydäminen ja rauhaarakastava poika, joka leikki mielellään ja
oli koulutoveriensa seurassa iloinen ja kekseliäs. -- Mutta punainen
tukka, hyvät ystävät, se ei muuttanut väriänsä. Ja kun elämä sen
merkeissä oli kerran alkanut, ei muutosta enää tapahtunut. Punainen
tukka, se aiheutti hänelle lähtemättömiä kärsimyksiä ja teki hänestä
sellaisen kuin hänestä sitten tuli.

Punapäätä sanottiin pahansisuiseksi pojaksi ja valitettiin, että
hän turmeli toverinsakin, vaikka nämä olivat kaupungin parhaitten
perheitten lapsia. Hän näytti jollakin ihmeen voimalla siirtävän heihin
tappeluintonsa, muodosteli heistä suorastaan järjestettyjä joukkoja ja
vaelteli heidän kanssaan ympäri kaupunkia etsiskellen vihamiehiään.
Ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun katupojat säikähdyksekseen
huomasivat, että entisestä arasta uhrista oli tullut vaarallinen
vastustaja, joka vainosi heitä hellittämättä.

Punapää ilmestyi joukkoineen milloin mihinkin osaan kaupunkia, seurasi
vihollistensa jäljessä sokkeloisille pihoille, pieksi heitä, riisui
heiltä aseet, nokesi heidän kasvonsa. Hänen kekseliäisyytensä oli aivan
ehtymätön. Punapäästä hän teki kunnianimen, joka herätti kaikkialla
pelkoa. Siitä tuli varoitushuuto, joka silmänräpäyksessä pyyhkäisi
kadun tyhjäksi katupojista.

Alkuaan niin pieni asia, erään punapäisen yhteiskoululaisen
ahdisteleminen, oli saanut suuret seuraukset. Ajan henki oli
sotainen, ja sen villitys näytti tarttuneen kaikkiin. Pian puhkesi
kaupungissa yleinen taistelu kahden eri yhteiskuntaluokan edustajien,
yhteiskoululaisten ja katupoikien välillä. Punapään vaino pakotti
katupojatkin liittymään yhteen, ja heidän johtajakseen tuli Nurri.

Nurri vihasi Punapäätä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli
kerran heittänyt tätä mahtavaa päällikköä kivellä jalkaan, ja Punapää
oli silloin pidellyt häntä varsin kovakouraisesti. Toisen kerran
taasen saarsivat Punapään ystävät hänet Tarhamäelle, niin ettei hän
koko päivässä päässyt kotiin ja oli illalla hirveän nälissään. Niinpä
etsikin Nurri alati kostotilaisuutta.

Punapää oli kuitenkin alussa aivan ylivoimainen. Vasta Punapään
neljäntenä kouluvuotena sai Nurri yliotteen kaupungissa. Se johtui
siitä, että Punapää silloin tuli kouluun kokonaan muuttuneena. Hän oli
tullut hiljaiseksi ja alakuloiseksi ja karttoi silminnähtävästi kaikkea
tappelua. Kun taistelut tavallisuuden mukaan alkoivat tänäkin syksynä,
ei Punapää ottanut niihin enää osaa, vaan kuljeskeli yksinäisenä
kaupungin kaduilla ja ympäristössä. Hän ei antanut apuaan ystävilleen,
vaikka nämä tällöin nähtävästi joutuivat alakynteen, ja Nurrin
hirmuvalta alkoi kaupungissa. Punapään ystävien oli pian vaarallista
liikkua kaupungilla.

Punapää itse oli kuitenkin jokseenkin turvattu. Hänen maineensa oli
niin suuri, ettei kukaan uskaltanut häneen koskea. Ja sitä paitsi
oli hänen olennossaankin tällä kertaa jotakin, joka pakotti hänen
vastustajansa hillitsemään röyhkeytensä ja menemään siivosti hänen
ohitseen.

Mutta Nurri piti hänet aina muistissaan. Niin kauan kuitenkin kun
hänet ilman muuta tunnustettiin katupoikalistonjohtajaksi ja Punapää
ei näyttänyt panevan mitään esteitä hänen toiminnalleen, antoi Nurri
vastustajansa olla rauhassa. Tähän vaikutti sekin, että Punapää oli,
niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, saanut viime aikoinaan paljon
ystäviä katupoikien joukosta, sillä hän oli kohdellut heitä usein
jalomielisesti ja ystävällisesti. Mutta katupoikien johtajat vihasivat
häntä edelleenkin hellittämättä, ja Nurri tiesi sen. Kun sitten Nurrin
nyrkkivaltaan perustuvaa johtaja-asemaa vastaan heräsi tyytymättömyyttä
hänen alipäällikköjensä keskuudessa, päätti Nurri vaimentaa soraäänet
antamalla heidän tyydyttää vihaansa pieksämällä Punapään nyt vihdoinkin
perinpohjin.

Tässä tarkoituksessa hän alkoi seurata Punapäätä, ja eräänä päivänä hän
näki hänen yksinään menevän Lähteenmäelle.

Nurri juoksi hakemaan Allania, Hammarénia ja muutamia muita suurempia
poikia. "Tulkaa, tulkaa", sanoi hän. "Punapää on mennyt Lähteenmäelle.
Nyt annamme hänelle vihdoinkin, mitä hänelle kuuluu. Pieksämme hänet
verille!" Ja kaikki he tempasivat lakkinsa ja seurasivat häntä
kiihtyneinä, kuin olisi suurikin mainetyö ollut edessä.

Kun he tulivat Lähteenmäelle, sanoi Nurri: "Odottakaa te tässä, minä
menen ensin vakoilemaan."

Ja hän hiipi pitkin talvista polkua katsellen tutkivasti ympärilleen.
Punapäätä ei näkynyt missään. Nurri kulki yhä pitemmälle, ja hänen
sydämensä sykki levottomasti. Sitten hän hypähti äkkiä pelästyneenä
syrjään.

Tien reunalla makasi Punapää liikkumattomana kasvot käsien peitossa.

Nurrin valtasi outo levottomuus. Hän oli tullut tappelutarkoituksessa,
mutta toisen tavaton asento samensi hänen ajatuksensa. Lieneekö hän
kuollut! välähti yhtäkkiä hänen päässänsä.

Hän seisoi hetken liikkumattomana. Jos hän makaa tuossa tahallaan,
niin nyt on helppo voittaa hänet, ajatteli hän sitten. Mutta sitten
hän äkkiä tunsi veren nousevan poskilleen. Nurri häpesi alhaisia
ajatuksiaan: hänkö löisi maassa makaavaa vihollista!

Hän astui pari askelta lähemmäksi ja kosketti kädellään Punapäätä.

Silloin Punapää kohotti kasvonsa, ja Nurri näki, että hän itki.

"Nurri, sinäkö se olet", sanoi hän masentuneena. "En minä nyt tahdo
tapella. Katsos, minun äitini on kuollut." Hänen päänsä painui jälleen
käsiin, ja hän nyyhkytti niin, että koko ruumis tärisi.

Nurri seisoi kuin kivettyneenä. Hänestä tuntui, kuin tässä olisi
pitänyt jotakin sanoa. Mutta hän ei tahtonut saada sanoja suustaan.

"Piditkö sinä paljonkin hänestä?" virkkoi hän vihdoin. Hän kummasteli
äänensä outoa sointua.

"Pidätkös sinä äidistäsi?"

"Pidän minä... tavallaan", sanoi Nurri. Ja ikäänkuin häveten
tunnustustaan lisäsi hän kiireesti: "Minun isäni on kuollut."

"Maailmassa on paljon suruja", nyyhkytti Punapää.

Nurrin kurkkua kuivasi.

"Kuule, ei kai me enää tapella", sai hän vaivalloisesti sanotuksi.

"Ei, en minä halua. Se on niin alhaista", sanoi Punapää.

"Kuule", puheli Nurri hätäisesti, "tuolla on muutamia poikia. Ne
saattavat tulla tänne. Minä menen sanomaan, että ne menisivät pois.
Hyvästi!"

Hän lähti menemään, mutta kääntyi äkkiä ja sanoi: "Kuulehan, älä nyt
sure liikoja. Se on vain näin ensi alussa vaikeata. Minä luin yhdestä
kirjasta... kuinka se nyt olikaan, jotakin sellaista... että aika...
parantaa haavat."

Nurri lähti menemään kiireesti, jottei enää erehtyisi puhumaan
tämäntapaista. Hän ei enää voinut ymmärtää itseään. Kuinka hän oli näin
saattanut puhua pahimmalle vihamiehelleen? Mutta sittenkin tuntui olo
niin keveältä, ja sisäinen ääni sanoi, että hän oli käyttäytynyt oikein
ja esiintynyt kuin herrasmies.

Polun päässä odottivat hänen miehensä.

"No, olikos se siellä?" kysyi Hammarén.

"Ei ollut", sanoi Nurri ja vältti katsoa tovereitaan.

"Minkä tähden sinä sitten toit meidät tänne?" kysyi Allan
epäluuloisesti.

"Lähdetään vain pois, toverit", sanoi Nurri.

Mutta Hammarén hypähti syrjään.

"Minä en lähde minnekään. Minä etsin Punapään ja annan hänen viimeinkin
tuntea selkänahassaan kenkkuilunsa tulokset."

"Sinä et mene minnekään!" kivahti Nurri.

"Sinä et komentele minua!" huusi Hammarén.

Nurrin nyrkki nousi, mutta laskeutui jälleen. "Tahdottekos te, että
minä olen teidän ystävänne vaiko vihamiehenne?" kysyi hän.

"Ole mitä tahansa", sanoi Hammarén. "Minä luulenkin, että sinä jo kävit
Punapäälle kavaltamassa meidät kaikki."

Hammarén lähti menemään polkua pitkin, mutta Nurri juoksi hänen
jäljessään ja heitti hänet lumihankeen.

"Takaisin joka mies", huusi hän, "tai saatte nyrkistä, niin että
roikaa."

"Hän on kavaltanut meidät!" huusivat nyt kaikki ja hyökkäsivät hänen
kimppuunsa. Kapealla polulla syntyi ankara tappelunrähäkkä. Nurri
seisoi keskellä tietä tiukasti yhteenpuristetuin huulin ja palautti
raskain nyrkiniskuin jokaisen hyökkääjän. Hänen silmänsä paloivat
oudosti. Hän tiesi, että nyt oli hänen mahtikautensa päättynyt. Se oli
perustunut voimaan ja häikäilemättömyyteen, ja niin pian kuin hän oli
ensi kerran osoittanut jalomielisyyttä, oli kapina puhjennut.

Punapää makasi yhä liikkumatta hangella, ja hänen kuuluviinsa saapuivat
heikkona kajahduksena huudot siitä taistelusta, jossa Nurri puolusti
äskeisen vihamiehensä oikeutta surra äitinsä kuolemaa ja vuodattaa
rauhassa kyyneleitä.




NUOLISADE

Runosikermä kirjoittanut Antero Kajanto



SYNNINTEKIJÄ.


    Sen muistan, kuinka kukkaan kultaiseen
    ma kerran tartuin käsin, nostin maasta,
    -- mun suonta myöten hiipi himon saasta, --
    sen peitin suudelmahan tuliseen.

    Niin viime pisaraan join verta sen.
    Tuo kärsi kukka ylpeästä työstä;
    kuin nyyhkytys soi: -- viimeinenkin ryöstä.
    Tein syylliseksi oman sydämen.

    Kuin tuho kuljin yhä edelleen.
    Ma salaa itkinkö? En enää muista;
    lens' untuvaiset pihain piilipuista,
    soi valtateiden somer hiljalleen.

    Niin moni kukka jälkeen ajan tuon
    on saanut kuolla kädessäni salaa.
    -- Mut yhä oma himon hiillos palaa,
    ja yhä itse kukkaisverta juon.



HAUTURI


    Minä hauturi toiveeni uljaimmat
    maan ylpeän kylmään multaan vein.
    Minä unhotin lapsuususkoni pois,
    lelun leikeissä särkyvän haaveista tein.

    Jäi yksinäisyys minun sieluuni tää,
    veren ryöppyvän viat ja hulluus vain:
    kuin myrskyn käyntiä valtimohon;
    kuin sairasta uhmaa uneksivain.

    Sydän vankien vankina viruu nyt,
    yhä ystävänään oma kääpiötyö;
    lasipalloisen maailman naurut soi,
    vihat niinkuin terävät peitset lyö.

    Minä hauturi omalla haudalla oon,
    pyhän viimeisen uskoni multaan vien.
    Syys juhlii latvassa jumalan puun.
    -- Lelu leikeissä särkyvä myös minä lien.



NUOLISADE.


    Näin jättäin muusat ylväät
    ja hurskaan runonäyn,
    vait publikaanin tavoin
    ma kynnyspuulle käyn;
    kuin hämähäkki musta
    taas saaliinhimossaan
    pien' pientä ajatusta
    on käyvä uhmaamaan.

    Mut nuolisateen lento
    ei vahingoittaa voi.
    kuin onnen entein herkin
    tää lyöty sydän soi;
    jos oudot tuomiotaan
    julistaa halveksuin,
    käyn aseetonna sotaan
    kuin juhlaan naurusuin.

    Ja ystäviä, jotka
    ei ystäviä lie,
    ain sama kateen virta,
    ja hullu viha vie;
    vain kuvan ihmisestä
    luo kukin ihminen,
    ken iskuja ei kestä,
    lyö myrsky maahan sen.

    -- -- -- --

    Näin jättäin muusat ylväät
    ja hurskaan runonäyn,
    vait publikaanin tavoin
    ma kynnyspuulle käyn;
    kuin hämähäkki musta
    taas saaliinhimossaan
    pien' pientä ajatusta
    on käyvä uhmaamaan.




AJOMIES

Lauri Viljanen.


    Myöhäissyksyn pilvet ajelehtii
    kattoin yli. Puiden latvat melkein
    lakaisevat niiden repaleita.
    Mustat kivimuurit kuvastuvat
    torin äärill' ilmaan hämärtyvään
    niinkuin jonkun jättifreskon hahmot.

    Tori valmistelee paraatia.

    Rivit säännölliset marssii, marssii.
    Nuoret vänrikit ja luutnantit
    kiiruhtavat saappaat kiiltävinä
    sekä housut ihomyötäisinä
    liukkaan iljanteista kivitystä.
    Vihdoin linjasuoraan vedettyinä
    ympäröivät miehet aukiota.

    Torin liepehillä katsoo kansa.

    Teatteri harvinainen, niinkuin
    näytelmäkin, joskin näyttelijät
    ovat jokapäivän tuttavia!
    Poliisilla työ on kova työntää
    kansaa reunakadun keltaisehen
    lumisohjuun. Elävästi tuo
    pyhän Pietarin hän mieleheni.

    Hyvään loppuun aletaan jo päästä.
    Torvet puhaltaa, ja "Maamme"-laulu
    kaikuu syksyn ilmaan, ihmetellen
    hiukan ehkä aikaa sekä paikkaa.

    Silloin häiriötä etäämpänä
    syntyy. Pitkin linjaa väkijoukot
    lainehtien tungeksii ja väistyy.
    Poliisikin viran tärkeyden
    unohtaa. Ja näkyvihin nousee
    yli katsojain ja näyttelijäin
    jykeästi seisten huojuvilla
    vankkureillaan nahkaesiliina
    virkamerkkinänsä ajomiehen
    karhea ja voimanvakaa muoto.

    Yli torin katseensa hän kääntää
    paljastaen päänsä niinkuin muutkin.
    Enkä mitään mielenliikutusta
    huomaa hänen juopon-nenässänsä.
    Ohjat tiukkenevat vain, ja pyörät
    halki hiljaisuuden rämisevät.
    Väki ynnä poliisikin väistyy.
    Korkealla yli kaiken torin,
    yli innottaman "Maamme"-laulun
    loistaa kalju, punertava pää...




VIIMEINEN HAUTA.

Pentti Haanpää.


Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä.
Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja
sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen
vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie
ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin
kallionlohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää
erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä
hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautausmaan
kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin -- pimeys ja
hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista
hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen
kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn.
Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen
keskustan mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta
loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin
kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui
keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan,
silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa
kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä
kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka
loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja
nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa
taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen
viinapullo.

Haudankaivaja -- Hauta-Pekka -- vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen
mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan
-- pääkalloa. Se liikahti ja silloin kuului metallirahojen
ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne
hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

"Hm", mumisi hän itsekseen, "vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin
kerkeän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista
nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo
lieneekään... Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu
suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen
verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole
saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin
hauskaa, kun täällä oli koleera... Valui silloin rahaa, kun sai
kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon
kupurassa... Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin."

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla,
kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä
helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti
nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan
vaihteen vuoksi Hulluksi-Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta-Pekkaa
hulluksi -- ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi
-- itsekin samanlainen hullu -- lienee hänet tänne toimittanut,
kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä
Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä
saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän
liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa.
Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa, aina
samasta talosta.

"Vanha leiviskä leipää ja kilo voita", sanoo hän. Eikä koskaan sano
muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka
lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuopi hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

"Täyteen!" sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan
varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja
menee. Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin
kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän
käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään
hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois
viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä
ollut. Asiat jäivät ennalleen.

"Pääkalloko pois?" oli Hauta-Pekka ihmetellyt. "Ei suinkaan! Se on
koriste, kattokruunu -- kuten kirkkoherra näkee... Koristavathan
muutkin huoneitaan ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet."

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

"Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan
se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän."

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee
yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia
mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen
raamattu edessä lukemassa sen kuluneita, tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä
lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja
kallistuneille risteille.

"Joo", ääntelee hän ja pysähtyy, "tässä on minun leipäsarkani. Tätä
olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista
-- lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi
ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille..."

"Joo", jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka
mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, "tuossa makaa rikas
mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona!
-- Ja tuossa", puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta
puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, "siinä makaa
köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla
arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä
kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka,
se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomon: Rikas kuolee kuten
köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt...
Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo."

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan,
heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ
ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti
lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään
kiihdyttäessä.

"Joo", jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa,
"siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa
kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!"

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen
elämänsä tarkoitus. Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa,
niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista, eikä irvistelevien
hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia
-- niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista
rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen,
kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin,
pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä
se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi,
viheriäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa,
kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä
helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia.
Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat
palkitseisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi
elämänsä uhrata.

"Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia", jatkoi hän yksinpuheluitaan.
"Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes
yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin
saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää --
ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa
olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!"

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa
enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio
tuntui lyijynraskaalta.

"Tämäpä nyt pirua on", noitui haudankaivaja. "Mikä minulta nyt voimat
lappoi! Odotapas sinä hengenheikkous!"

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta
ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui
kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja
maata haudan reunalle. Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä
herpaisi taas ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina
virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko
haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti
uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös
ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

"Huh, huh", huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
"Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikossa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen..."

Pullonpohja keikahti pystyyn ja neste virtasi sohisten hauturin suureen
kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

"Ähäh... Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan
asteen voimavirrat... Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen
pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille."

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän
huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä
hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa.
Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia
pimeyteen.




RANNALLA.

 Runosikermä.



RANNALLA.


    Meren äärettömän rannalle
    tulen eteesi, Jumala.
    Tulen kuin soaistu kykloopi,
    raivoisana, tuskassa ja hädässä
    ja sinkoan sua vastaan
    kallioiden huippuja
    ja kiroan sua, Jumala,
    sillä minä olen tuhat kertaa kysynyt,
    mitä on tuolla kaukana,
    meren takana.

    Etkä sinä ole vastannut.

    Olen odottanut lohdutustasi,
    lausettasi, kuiskaustasi,
    mutta ei edes puolta sanaa ole korviini kuulunut.

    Vain aaltojen pauhu
    ja säkenöivä ja säihkyvä määrätön meri
    on minun edessäni --
    ja minä näännyn tässä nälkään
    äärettömän rikkauden ääressä,
    vain siksi,
    kun tahdoin tietää,
    mitä on tuolla kaukana,
    meren valtaisen takana, Herra.

    Meren rannalle tulen
    sun eteesi, Jumala...

    Odota!
    Näetkö nyrkkini!
    Vaikka miljoona vuotta menköön,
    mutta kerran sinä kysyt meiltä,
    kuinka jaksoimme me
    samota läpi elämän meren
    hukkumatta, häviämättä,
    haaksirikkoutumatta
    sinne sinun tuntemattomuuteesi saakka.



NOIN KERRAN TYTTÖNEN LAULOI.


    Soi rannalta laulelo rastaan,
    vedet vihreinä päilyvät
    ja suortuvat koivujen nuorten
    sinisilkkinä häilyvät.

    Käy laulu ja helke ja hilke,
    soi ylpeä kaipaus yön,
    ja niinkuin kahlittu kyyhky
    lyö iskuin paisuvin syön.

    Uni kaunis, taas sinä saavut
    mun murheeni rauhoitat,
    uni kaunis, iltojen kaiho,
    kun tienohot tuoksuvat.

    Uni kaunis, kallis ja hellä,
    minut tyynnytät suudelmin,
    käsivarsin vangitset valkein
    ja katsehin kaipaavin...

    Vesihyttyset tanssivat, leijaa
    yli niittyjen auer yön
    ja paimentyttösen laulu
    soi kaukaa päätteheks työn.

    Se soi ja ma äkkiä tunnen
    ilon lämpimän rinnassain:
    noin kerran tyttönen lauloi,
    ah, minulle, minulle vain...



KEVÄTYÖN LAULU.


    Kevätyön on kuulto kaiken yllä,
    tuoksu määrätön on maan ja veen.
    Vaiennut on laulu lintuin muiden,
    kehrääjä vain hyrrää yksikseen.

    Rannan sorsat soinnuin katkonaisin
    toisillensa vielä haastelee:
    parittain kuin lahden lumpeet keinuin
    armaallensa, armas soittelee.

    Kaikki tyynt' on niin, niin rauhallista
    niinkuin alkuaikain suuri yö
    yli maiden, merten vielä uinuis,
    poiss' ois ihmissuku, ihmistyö.

    Niinkuin kukaan eläis ei, ei kuolis,
    kaikk' ois eelleen vain kuin kuullakseen
    kuinka soipi aarniluonnon kuoron
    onnensävel yöhön keväiseen.

    Päätä huimaa, rinnan tunne täyttää,
    jot' ei koskaan köyhä sana soi,
    sydän värisee kuin haavan lehti,
    oman veren käynnin kuulla voi.

    Kaikk' on niinkuin kuolemaa vain vailla
    tullaksensa täydeks onnestaan;
    niinkuin ensi sointuun kehrääjän jo
    tähdet lankeaisi taivaaltaan.

    Kaikki kiihkot sammuu, voimat vaipuu
    sydämeen jää yksi toivo vain:
    tämän hetken, tämän rauhan soisi
    rintahan se kaikkein olevain.

    Niinkuin itsestään ja tahtomattaan
    kädet käyvät ristiin rukoillen,
    polvi taipuu, kääntyy katse sinne,
    miss' ei asu tunto tuskien.

    Syliin kaikkeuden sielu sulaa
    rintaa Ensiäidin etsien,
    silmin kyyneltynein, kuivin huulin
    helmaan Rakkauden raueten.

                   Joh. Edv. Leppäkoski.




KARITSA SIINAIN VUORELLA

Kirjoittanut Onni Halla (Ote pitemmästä).


Pälviälän vanha emäntä istui akkunan pielessä ja luki jumalansanaa.
Kuuden ruudun neliöt välkkyivät auringossa, ja pelargonian lehdet
tuoksuivat väkevästi lasia vasten hautuessaan. Vanhan emännän ääni
nousi ja laski. Hänen hampaaton suunsa pudotti pyhät sanat raskaina ja
yksitoikkoisina.

Mutta tuvan sunnuntaitunnelmaisessa ilmassa asui hiljainen hartaus.
Se liikkui mustuneen katon ja lukevan vanhuksen välillä ja ympäröi
jokaisen esineen näkymättömällä raukeudellaan.

Kymmenvuotias tyttärentytär istui mummon jalkojen juuressa ja kuunteli,
ja hänessäkin oli harrasta uteliaisuutta ja uskoa. Kertomus Mooseksesta
ja kultaisesta vasikasta pani pienet aivot kiihkeästi askartelemaan.
Mielikuvitus kehräsi ja loi uusia kuvia. Se antoi Jumalan arvon
vanhalle Strömmille, jolla oli hallava parta ja messinkinen nappi
kummassakin korvassa. Kylän vaimot lapsineen olivat Israelin kansaa ja
Lammasmäki Siinain vuori.

"Ja koska hän lähestyi leiriä, näki hän vasikan ja hypyn. Ja Mooseksen
viha julmistui, ja hän heitti pois käsistänsä taulut, ja löi ne rikki
vuoren alla. Hän otti myös vasikan, jonka he tehneet olivat, ja poltti
tulella, ja musersi sen tuhvaksi", särähteli isoäidin ääni.

Mutta kertomus alkoi menettää mielenkiintoansa. Tyttärentytär ei enää
kuunnellut sitä. Hän ajatteli kultaisen vasikan ympärillä tanssineita
israelilaisia ja hän odotti, että isoäiti jo lopettaisi ja hän pääsisi
Lammasmäelle leikkimään sitä.

Ikkunaruudussa räpytti punertava perhonen, ja hämähäkki laskeutui
katosta lankansa varassa alemmaksi. Tyttärentyttären huomio jäi
siihen. Se pudottautui pienin erin alaspäin, levitti sitten raajansa
ja alkoi jälleen kiivetä ylös. Näkyi selvästi sen kiiltävä selkä ja
musta risti siinä. Äkkiä hämähäkki putosi pitkän matkan alemmaksi.
Tyttärentyttäreltä pääsi heleä naurahdus, joka meni poikki kuin
viilletty, kun isoäiti antoi nuhtelevan silmäyksen lasiensa ylitse ja
pysähtyi keskelle sanaa. Lyhyen tovin kuluttua hän jatkoi lukemistaan
ja Elviira rauhottui. Hän nosti päänsä, katsoi isoäitiä ja toivoi
kertomuksen loppuvan.

Ehkä hän lopettaa, jos minä luen hiljaa kahteenkymmeneen ja siitä
takaisin, ajatteli tyttärentytär itsekseen. Ja hän kosketti oikealla
kädellä vasemman sormia, joissa virtaili lämmin veri ja nuori elämä
värähteli, siirsi hitaasti ja yksitellen ne yhteen lausuen kunkin
kohdalla numeron. Kun hän oli ehtinyt viiteentoista, hidastutti hän
laskemistaan, ja lähdettyään kahdestakymmenestä takaisin pysähtyi
hän jokaisen luvun välillä. Kymmenen kohdalla kuunteli hän pitkän
ajan isoäidin ääntä ja viiteen asti päästyään oli hän unohtaa koko
toimituksen. Lopulta hänen täytyi kuitenkin tulla takaisin yhteen ja
pysähtyä. Mutta isoäiti luki vielä eikä tuntunut pitkiin aikoihin
aikovan lopettaa.

Silmälasit kiilsivät auringonsäteissä, ja levoton kärpänen hyppi kirjan
lehdillä. Isoäidin täytyi hetkeksi pysähtyä ja huoaten antaa kirjan
painua helmaan. Hitaasti irroitti hän silmälasit, pani ne kirjan päälle
ja siirtyi sitten etusormella koettelemaan pelargonia-astian multaa. Se
oli kuivaa ja janosi vettä. Hän lähti sitä noutamaan porstuan
ämpäristä.

Mutta sinä hetkenä katosi tyttärentytär tuvasta, juoksi yli surullisen
pihan ja tuoksuvan heinäpellon kirmaten harmaita leppäniittyjä
kohti. Vasta ensimmäisen pensasryhmän varjoon hän pysähtyi ja katsoi
taaksensa. Ketään ei näkynyt tiellä eikä tanhualla. Joku siellä hakkasi
teräväsärmäisellä kivellä kalliota. Kun kyllästyttiin johonkin leikkiin
eikä keksitty uutta, kolkuteltiin kivellä kallioperää koettaen siihen
saada nimikirjaimen tapaista syvennystä syntymään. Elviirakin oli
yhden sunnuntaiehtoon sommitellut nimensä alkukirjaimia. Mutta sinä
ehtoona olivat hyttyset olleet kiusallisen virkeitä ja toinen toisensa
jälkeen asettuneet hänen valkealle kaulalleen. Hän oli melkein itkenyt
niiden takia ja heittänyt kiven yli leikkivän lapsijoukon jättäen jo
ensimmäisen kirjaimen keskeneräiseksi. Sen jälkeen hän ei ollut enää
yrittänytkään jatkaa sitä. Ja tänään olisi kyllä tarpeeksi leikin
vaihtelua. Elviira riemuitsi siitä juostessaan ylös myllyn luo lapsien
joukkoon.

Aurinko oli alennut kylän laitaan, ja sen säteet sattuivat viistoon
tuulimyllyn punattuun seinään ja siipien ristiin. Seinä punotti
lämpimänä, ja siipien varjo näkyi ristinkuvaimena ruohoa kasvavalla
mäenrinteellä. Siinä varjossa istui kolme tyttöä kävyillä leikkien.
He asettivat niitä riviin auringonpaisteessa heloittavan nurmen ja
varjoisan ruohikon rajalle. Mutta rajaviiva valui joka minuutti
alemmaksi, ja kävyt tahtoivat jäädä varjoon. Ne täytyi uudestaan
latoa auringonvaloon, ja siinä riitti työtä. He olivat juuri saaneet
kaikki kävyt suoraan riviin, kun Pälviälän Elviira pysähtyi keskelle
ketoa heidän eteensä. Aurinkoviiva ja kävyt hetkeksi unohtuivat, tytöt
hypähtivät nurmelta ja huusivat:

-- Mistä sinä tulet, Elviira?

-- Meiltä kotoa kai, huohotti juoksussa kuumennut Elviira ja heittäytyi
uuvuksissaan kedolle.

Mutta tytöt muistivat jälleen entisen leikin ja alenevan
auringonkehrän.

-- Tule pian Elviira panemaan lehmäsi navettaan, kun ne ovat jo koko
päivän tuon kiven takana maaten sinua huutaneet!

-- En minä viitsi tänäpäivänä sellaista tulla, kun tiedän paljon
hauskempaakin. Eikä sitä osaa kukaan muu kuin minä.

-- Mitä se on? uteli eri puolilta mäkeä kokoontunut joukko.

Mutta Elviira ei kiirehtinyt. Hän oikoi jäseniään ja nautti siitä, että
hänen ympärilleen pienenevä piiri liikahteli levottomassa odotuksessa.
Viimein hän hengähti syvään ja rupesi kertomaan. Kun kertomus loppui,
hajaantui piiri jälleen, ja ilmassa väreili kysymyksiä, joihin
ei vastausta keksitty. Kaikki katsoivat Elviiraa, eivätkä oikein
ymmärtäneet leikin menoa. Hänen täytyi selittää tarkemmin:

-- Lammasmäki tietysti on Siinain vuori, ja isä Jumala asuu vanhassa
myllyssä. Joku rupeaa Moosekseksi ja menee sinne ja me täällä tanssimme
kultaisen vasikan ympärillä sen ajan.

Lapset alkoivat innostuksesta värähdellä. Nyströmin Kalle tarjoutui
heti Moosekseksi. Mutta kukaan ei suostunut rupeamaan kultaiseksi
vasikaksi, ja koko leikki uhkasi kuolla syntymäänsä. Elviira tunsi
itkun läheisyyden. Hän aikoi jo itse uhrautua, vaikka tiesi illan
riemujen häneltä silloin pakenevan. Mutta samassa kuului läheisestä
lepiköstä karitsan mäkätys, lehtien kahina ja maan kumea kopina.

-- Voi katsokaa tuonne leppien juureen, kun siellä on lampaita!
huusivat monet äänet.

-- Jos saisi jonkun kiinni, niin pantaisiin kultaiseksi vasikaksi,
innostui Elviira ylös kedosta kimmahtaen. Hän juoksi alas mäkeä ja
kiljuva joukko hänen jäljessään. Leppien lehdet kahisivat entistä
enemmän ja risut katkeilivat juoksevien jalkojen alla, kun kaikki
katosivat leppien joukkoon. Pensaiden latvat heilahtelivat lapsien
juostessa kauemmaksi. Sitten kaikki hetkeksi hiljeni.

Lampaat juoksivat yli kivien ja mättäiden, pysähtyivät yhtenä rykelmänä
taakseen katsomaan ja kuuntelemaan ja juoksivat sitten jälleen
eteenpäin kuin vauhkoina vaaran läheisyydestä. Pienin karitsa alkoi
väsyä ja jäädä jälkeen. Sitä täytyi odottaa, ja takaa-ajava poika
lyhensi matkaa. Äkkiä pensaat loppuivat, kun tultiin viidan laitaan.
Lampaat kääntyivät takaisin, eivätkä enää muistaneet takana juoksevaa
poikaa. Hän sieppasi väsyneen karitsan syliinsä ja huusi:

-- Minä sain jo!

Sitten hän alkoi heti kiivetä korkeammalle karitsaa sylissään kantaen.
Se nostettiin korkeimmalle kivelle, josta se ei uskaltanut hypätä alas;
siellä vain värisi, ja määki kuin vapautta anoen.

Mutta lapset riemuitsivat. He olivat saaneet elävän karitsan, ja nyt
voitiin ruveta leikkimään kultaisen vasikan leikkiä. Taulut vielä
puuttuivat.

-- Menköön Kalle tuomaan oman taulunsa!

-- Ei minulla enää mitään tauluja ole, kun Anna sen sai.

-- No ota se!

-- Mutta jos vielä rikkuu, sanoi Anna epäillen, palmikkonauhaa solmien.

-- Saat minun tauluni sitten. Eikä sitä rikkoa tarvitse, vaikka
maahankin viskaa. Lähde hakemaan vain, kun teille on noin lyhyt
matkakin, pyysi Elviira.

-- Lyhempi teille on, huomautti Kalle.

-- Niin, mutta meidän isoäiti ei päästä minua enää takaisin, jos menen.
Mene sinä vain.

Kalle seisoi syrjässä koettaen aukoa nuoranpalaan umpeutunutta solmua.
Leppien yli näkyi hänen kotinsa ja sen sivu kuin nauhana kaartuva
maantie. Sinne ei ollut pitkää matkaa, mutta häntä ei haluttanut nyt
sinne mennä ja hän nyhti nuoraa yhä kiihkeämmin. Mutta solmu ei auennut
ja hän kyllästyi. Viimein viskasi hän koko nuoran lapsien joukkoon
ja lähti juoksemaan kotiinsa. Taulua heilutellen tuli hän takaisin,
ja lähti sitten vakavin askelin nousemaan vanhaa myllyä kohden. Muut
jäivät piiriin kivellä määkivän karitsan ympärille.

-- Nyt on ehtoo ja tulee yö, keksi joku.

-- Ja mennään maata, lisäsi Elviira.

He asettuivat maahan ja olivat nukkuvinaan. Hyttyset vain hyrisivät
ympärillä kuin kiusaa tehden. Muutaman minuutin ajan se yö kesti,
ja sitten oli jälleen aamuinen auringonpaiste, vaikka muut alhaalla
kylässä elivät vielä samaa päivänkiertoa. Karitsa yksin katseli
hämärtyvään metsänrantaan, jonne aurinko laski, ja kuin leikattu kuva
näkyi sen hahmo sineä vasten.

Vallitsi hetken hiljainen odotus. Sydämet löivät kuin tanssia vaatien,
ja käsivarret nytkähtelivät. Viimein odotus ratkesi piirin pyörintään,
ja heleä-ääninen laulu vieri rinnettä pitkin. Onneton karitsa katsoi
leikkiväin parveen ja mittasi katseillaan matkaa kiveltä maahan. Se oli
liian pitkä; täytyi jäädä kivelle kuuntelemaan.

Äkkiä tanssi entisestään kiihtyi ja ääni kasvoi vimmatuksi kiljunnaksi:

-- Mooses tulee! Katsokaa tuonne myllyä päin, kun Mooses jo tulee
Jumalan tyköä!

Taivas punersi lännessä, ja kaiku toi metsästä takaisin Israelin lasten
villin huudon: Mooses tulee!

Karitsa kauhistui outoa ääntä ja meteliä eikä ajatellut enää
kiven korkeutta eikä putoamisen vaaroja. Se näki harmaat lepät ja
katajapensaiden viettelyksen ja se hyppäsi mielettömässä pelossa
eteenpäin pudoten hyppivään piiriin, jonka sanaton hämmästys katkaisi
poikki, joten karitsa pääsi pakoon.

Mutta kun Mooses näki tämän, suuttui hän todella ja heitti taulut
maahan huutaen:

-- Älkää päästäkö sitä lammasta pakoon! Voi, voi, nyt se on jo tuolla.
Ottakaa kiinni ja tuokaa se takaisin!

Vain muutaman kerran vilahti valkea villa, ja metsänlaidasta kuului:
Pää-ä-ää. Pää-ä-ää.

Elviira jäi seisomaan kiven viereen, kun muut huutaen menivät alas
mäkeä. Hän nauroi ja huomasi samassa myllytiellä itkevän Annan
taulunsirpaleiden ääressä.

-- Menikö sinun taulusi rikki? kysyi Elviira hiljaa.

-- Meni.

Elviira katsoi Annan auenneita hiuksia ja tunsi ystävyyden lyövän kuin
laineen läpi sielun.

-- Älä viitsi turhasta itkeä. Ota minun tauluni vaan, vaikkei se
olekaan niin hyvä kuin tuo näkyy olleen. Otathan?

Anna tunsi, että pitäisi sanoa jotakin estellen, vaikka mieli tekikin.
Mutta hän ei keksinyt, mitä olisi sopinut sanoa, ja oli syntyä
tuskallinen hiljaisuus. Hän aavisti sen ja otti Elviiran käden omaansa
ja sanoi vain:

-- Voi voi kun sinä olet kiltti. Minä pidän sinusta.

-- Älä nyt, eihän se ole mitään, vastasi Elviira hämillään.

       *       *       *       *       *

Ja kaksi tyttöä kulki alas mäeltä käsikkäin, kun tuhannet tuoksut
nousivat läpi lyhyen ruohon, ja lehmät veräjien takana vaikenivat.




TYRMÄSTÄ TULLUT.

Yrjö Jylhä.


    Ne löivät mun kahlerautoihin
    kuin murhaajan vaarallisimman
    ja pukivat lyijyliiveihin
    hävittääksensä vastustusvimman.

    Yöt päivät käsiä vääntelin,
    purin hampaani hajalle rautaan;
    pian kauhusta suunnilta huomasin:
    elävält' olin kaivettu hautaan.

    En huudoksi tuskaa pusertanut,
    en, vaikka se aivoja särki.
    Oli kielikin kitaan kuivunut
    ja päässä jo sumeni järki.

    Kai kuolleeksi vihdoin luulivat,
    kun olin vain nahkaa ja luuta,
    ja tunkion pieleen potkivat
    kuin raadon mun ilman muuta.

    Eräs lumppuri luita kootessaan
    se minutkin kelkkaansa heitti,
    vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan,
    teki kääreet ja lääkkeet keitti.

    Tulin terveeksi, taas olen voimakas
    ja ilosta hulluna aivan,
    taas sappea täynnä ja raivokas,
    oi kiitos vankilan vaivan!




KAKSI RUNOA.

Ilmari Pimiä.



ILTA.


    Istun viettäen iltaa
    vierellä majan.
    Vaappuu kuin sortuvaa siltaa
    vankkuri ajan.

    Painuu peittohan puiden
    aurinko vapaa.
    Ääntä ei yhtään muiden
    korvani tapaa.

    Autius sieluun saartuu,
    suuri ja syvä.
    Kastekosteena kaartuu
    yö lähestyvä.

    Taisi jo kukkaset armaat
    lepohon laata.
    Kuoleman käärmeet harmaat
    matelee maata.

    Lienen ma valkea vainaa,
    lepoa vailla:
    mennehet muistot painaa
    turpehen lailla.



MAARIANKÄMMEKKÄ.

(Omistettu Katri Valalle.)

    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    sun miksi katkoi ani armas käsi,
    mi viihtynyt on kerran vierelläin
    yön yhden, huumaten mua myrkylläsi!
    Oi kukkani, oi maariankämmekkäni! --

    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    salainen synti muodoks muutettuna,
    miks' sentään suutelen sua vielä näin,
    ja miksi hurmaa vielä huulies puna?
    Oi kukkani, oi maariankämmekkäni!

    Oi kukkani, oi maariankämmekkäin,
    elämän ehtoo eteen ennättäypi.
    Suloinen satu: julma ystäväin
    kuin vieras vierelläni vielä käypi --
    Oi kukkani, oi varjo-ystäväni!




KOLME UUSINTEN SUUNTAIN SÄVELTÄJÄÄMME.

Sulho Ranta.


_Väinö Raitio_ on mies, joka tällä hetkellä on tunnustetuin
modernisteistamme. Läpikäynyt kehityksen Rich. Straussin tapaan
melkeinpä klassillisista muotoharjoitelmista (m.m. sinfonia ja
pianokonsertti) yhä uudempaan ja uudempaan ja päättynyt, oikeastaan
vasta muutama vuosi sitten, siihen tyyliin, jota aika sanoo
vallankumoukselliseksi. Eikä enää pidä minkään arvoisina entisiä
saavutuksiaan, noita tyylikkäitä ja monasti todella kauniita
varhaisemman kautensa sävellyksiä, joista häntä moni tavallinen
taiteilija jo niiden todistaman tekotavallisen osaamisen vuoksi
kadehtisi. Sillä nuo nuoruuden työt eivät vastaa säveltäjän saavuttamaa
miehuuden vakaumusta, sitä ainoata tulosta, johon hän musiikin
mahdollisuuuksien -- sisäisten arvojen ja ulkonaisten keinojen --
lopullisessa arvioinnissaan on päässyt.

Ja hänen vakaumuksensa sitten, tuo vallankumouksellinen, mikä se on ja
mitä se on?

Väinö Raitio ei itse myönnä olevansa suurestikaan nykypäiväin
ranskalaisen säveltaiteen vaikutuksen alaisena, jopa hän hiukan
loukkaantuu, jos mainitsee ranskalaisia hänen oppimestareikseen.
Mutta sittenkin ovat ranskalaiset häneen vaikuttaneet, ja paljonkin.
"Musiikki on väriä ja värejä", siinä Väinö Raition oma lausuma, hänen
käsityksensä musiikin ulkonaisesta olemuksesta. Ja tämähän on sama kuin
ranskalaisten impressionistien, Debussystä Raveliin.

Mutta ja tätä tarkoittanee Raitio mielipiteellään ranskalaisuudestaan
-- ranskalaisille impressionisteille on musiikki kaikkinensa _vain_
väriä ja värejä analogisesti samannimisen maalaustaiteen tyylilajin
kanssa. Raitiolle se taas on muutakin, olkoonkin, ettei hän tuota
muuta tuo esille ilmilausuttuna periaatteenaan. Hänelle on musiikki
myöskin sisäisten taistelujen, voittojen tai tappioiden ilmaisua. Mitä
olisi hänen Fantasia estaticansa, hänen Antigonensa taikkapa Fantasia
peticansa, jos ne olisivat vain väriherkuttelua, vain leikkimistä
noilla väripinnoilla, joihin nykyaikaisen orkesterin suunnaton
paletti antaa niin rajoittamattomia mahdollisuuksia, jos ne olisivat
vain uusranskalaisen Rousselin Hämähäkin pitojen kaltaista, kylläkin
nerokasta, yllätystäyttä ja taiturillista instrumentteeraustekniikkaa?
Raition sävellysten sisäinen elämä, väliin paatoksellisena,
draamallisena, väliin runollisena, lyyrillisenä heijastuvana, tekee
noista ensi silmäyksellä muodottomilta möhkäleiltä tuntuvista
sävelkaaoksista johdonmukaisen monumenttaalisia, taikka sointi- ja
sointuvärien herkistä, melkein pointillisista pinta-asetelmista todella
tunnettuja elegioja. Ja juuri tuo sisäinen, näissä sävellyksissä
kaikkialla tuntuva elävän elämän pohjavirta tekee Raitiosta niin
miehekkään, niin pohjoismaisen. Tahtoisin niin internatsionaalisia kuin
pyrkimykset nykyisen musiikin alalla ovatkin yhdistämällä ulkonaiset
tyylipiirteet: atonaalisuuden, sävellajittomuuden, rytmillisen
joustavan vivahtehikkuuden, melkeinpä säännöllisesti säännöttömän, ja
"melodiattomuuden", vastustajain iskusanana niin mielellään käyttämän,
ja jo mainitun sisäistä heijastavan, todella elävän sanonnan,
ranskalaisten, usein hiukan ulkonaiseksi jäävien impressionistien
vastakohdaksi nimittää Väinö Raitiota olkoonkin, että hän voi
kirjoittaa suuren orkesterifantasiansa nimeksi "Kuutamo Jupiterilla"
_suomalaiseksi impressionistiksi_.

Tämä määrittely saa tällä kertaa jäädä myöskin jonkinlaiseksi
säveltäjän jo mainitun "vallankumouksellisen vakaumuksen"
karakterisoinniksi, vakaumuksen, jota ilmentävistä sävelteoksista
korkein varmaan tulee olemaan tekeillä oleva jättiläisfantasia,
aiheiltaan kosmilliseen viittaava Fantasia chaotica.

       *       *       *       *       *

_Aarre Merikannon_ kehitys ei ole yhtä selväpiirteinen,
yhtä johdonmukainen kuin Väinö Raition. Se on äkillisempi,
yllätyksellisempi. Ja syykin tähän on selvä. Aarre Merikanto ei omien
sanojensa mukaan tiedä mitään mistään "-ismeistä", hän ei väiltäkään
tietää; hänestä kaikki "miten sanoo" on toisarvoista sen rinnalla "mitä
sanoo". Hän on käynyt läpi Regerin, tuon todella osaavan säveltäjän
koulun ja saavuttanut tekniikan, joka on maassamme harvinaisuus. Niin
soivasti -- tämä sana sen uusimmassa mielessä ymmärrettynä -- kuin
Aarre Merikanto, ei meillä kukaan tällä hetkellä _osaa_ orkestreerata.

Jo mainittu -ismeistä välittämätön sanontatapa tekee vaikeaksi
määritellä Merikannon tyyliä: väliin on siinä piirteitä
ranskalaisista impressionistisista pintavaikutelmista, Maurice
Ravelin kirkasvärisyydestä, väliin saksalaisesta ekspressionistisesta
tyylittelystä, Arnold Schönbergin polytoniasta, jopa joskus hiukkasen
eksotismiakin englantilaisen Cyril Scottin tapaan. Joskus voi hän
eksyä erehdyksiin -- Koskenniemen Syyssonetin tunnelman ja uusimpain
sävelkeinojen välillä on ilmeistä distrahointia -- joskus taas
elävöittää vanhan uusin valoin ja värein niinkuin runoelmassa "Pan".

Luottamalla vain itseensä -- tekisi mieli tässä käyttää hyvin kulunutta
lausetapaa -- sisimpänsä sanontaan, saa Aarre Merikanto luomiinsa
paljon tuoreutta, rohkeutta, voimaa ja omaperäisyyttä -- hän on
kaukana manalle muuttaneen isänsä hentoisesta ja niin yleistajuisesta
lyyrillisyydestä -- mutta voi hänen sävellyksissään tavata myöskin
jonkinlaista itsensä toistelua, sitä mihin yksinäisyys ja oman itsensä
kanssa kamppailu useinkin vie. Viimeksimainittua selittääkseni: Aarre
Merikanto on oleskellut viime vuodet hautautuneena maan sydämeen
vaimonsa ja pienokaistensa kanssa, antamatta kuulua juuri mitään
itsestään. Sitten kolmen vuoden ei hänen sävellyksiäänkään liene
esitetty pääkaupungissamme. Vain se tiedetään, että hän on tehnyt
herkeämätöntä työtä, ja että hän tulevana sesonkikautena antanee
sävellyskonsertin. Tämä tilaisuus tulee näyttämään, mitä tuo voimakas,
impulsiivinen säveltäjä-luonne on uutta luonut: onko hän raskaan
murheensakin kesken jaksanut lannistumatta eteenpäin, voiko häntä
sitten säveltäjänä karakterisoida tarkemmin, kuin vain _suomalaiseksi
modernistiksi_ nimittäen.

       *       *       *       *       *

_Uuno Klami_ on nuori. Kahdeskymmenes vuosisata voi hänet lukea
lapsiinsa. Hän on syntynyt keskelle uusia aatteita, uusia virtauksia.
Hänen tarvitsee säveltää vain yksi vanhoja polkuja -- Kuulaa läheltä
-- kulkeva teos, alttoviulusonaatti. Seuraava, pianokvartetti, puhuu
jo uutta ja sen finaalissa on tyypillisesti ekspressionistista,
rohkeaa polytoonisesti ja polyrytmisesti polyfonoivaa
sävelryöpsähtelyä. Sitten -- tavallaan yllätyksenä -- pianokvintetti;
neoimpressionistinen, vahvasti ranskalainen, teknillisesti aivan
täysikypsä väritunnelmasarja. Pieni "Nain tragedie", muutama oivallinen
soitintuntemusta hyvin todistava capricietto jouhikvartetille, ja
mies on valmis käymään käsiksi instrumenteista vaikeimpaan; suureen
orkesteriin, ja lähtemään -- Ranskaan, Pariisiin.

Lyhyt kirjetieto olympialaisten päiviltä tiesi kertoa, että
säveltäjämme on Seinen suuressa kaupungissa päässyt jo töihin kiinni.
Ja kuullut valaisevaksi aluksi Opera comiquessa Debussyn uria aukovan
Pelleas ja Melisanden. Ja viihtyy hyvin, ei vain pariisittarien
ja punahehkuisten viinien vuoksi, vaan nimien sellaisten kuin
Maurice Ravel, Florent Schmitt, Albert Roussel, Roger Ducasse,
Henri Fevrier, Rhené Baton, jotka siellä kuuluvat kuuloaistimin
nautittavaan jokapäiväiseen leipään, mutta joista täällä, Ravelia ehkä
lukuunottamatta, voi vain joku vahingossa päästä livahtamaan ohjelmiin.
-- -- --

Uuno Klamia ei tunne vielä moni edes nimeltä, eikä hänen sävellystensä
kieli liene joukoille luettavaakaan. Mutta kun hän vuoden parin
kuluttua saapuu takaisin, mukanaan pinkka neljä- viisikymmentä
nuottiviivihkoa käsittäviä partituurisivujaan, sisältävät ne
varmasti muutakin, kuin vain ranskalaisen "insinööritaiteen" -- niin
on joku nimittänyt tuota kompliseeratuista kompliseeratuimman
instrumenttikoneiston hallintaa -- taidonnäytteitä, ja nuo aluksi
työläästi luettavat, sekavalla käsialalla riipustetut nuottimäärät
kyennevät saamaan aikaan ainakin sen, että niiden kirjoittajan
kannattaa painattaa postikorttivalokuviaan musiikkikaupoissa myytäviksi
-- ensimmäinen merkki yleisön suosiollisesta tutustumishalusta! --
olkoonkin, että hän tällä hetkellä on se nuorista säveltäjistämme,
jonka tyyli lähinnä on raffineeratussa hienostuneisuudessaan maallikon
ymmärrettäväksi niin vaikeatajuista _ranskalaista neoimpressionismia_.




KIRJAVA VIITTA.

Sikermä eri lähettäjäin runoja.



AD ASTRA.


    Kyyn lailla liekki sihisten
    jo juoksee pitkin lankaa.
    Pian dynamiittipitkäinen
    taas ilman pieltä hankaa.

    Miesjoukko kaukaa tähystää
    sen sytyttäjän työtä.
    He näkevät: hän sinne jää
    kuin aikois mennä myötä.

    Niin, ylös ilmaan aikookin
    hän kerran niinkin tavoin.
    On turha muuten kohtaakin,
    tää ainut tie on avoin.

    Niin monesti hän noussut on
    ja jälleen maahan lyöty;
    ei sentään vielä toivoton,
    ei kaikki keinot myöty.

    ... Niin vuoren kylki aukeaa
    kun panos syttyy, laukee.
    Kivisuihku ilmaan purskahtaa
    ja maahan taasen raukee.

                        Yrjö Jylhä.



LÄNTINEN AKKUNA.


    Läntinen akkuna, auringonlaskujen akkuna,
    oi miten kumma on pieleesi painaa pää,
    kun purppurapilvet painuvat tunturin taakse
    ja sieluhun sataa iltojen ikävää.

    Läntinen akkuna, kaihojen kalvas akkuna,
    kauttasi satujen salatun maailman näin,
    muinaisten muistojen virta kun hämyssä vyöryi,
    tuhannen kertaa kanssasi yöhön jäin...

                            Verner Lindgren.



MUSTA LUKKI.


    Kutoo musta lukki
    seitin sakean
    eteen akkunan,
    etten näkis enää
    kauneutta maailman.

    Surmata sen aioin;
    nyt ma sallin sen
    täysin tyytyen
    tehdä työtään hiljaa
    hetki hetken jälkehen.

    Kudo seittis, lukki,
    etten nähdä saa
    kuink' on kaunis maa:
    elämään jo väsyin, --
    tahdon kaiken unohtaa.

                 Sulo Tanninen.



RUKOUS.


    Vie, tuuli,
    rukoukseni
    hiljaisten metsäin yli!

    Kuin kuuma hengitys
    poskea hyväile
    nuoren naisen:
    -- Anna, ystävä, minun tulla
    yli rimmen valkeiden villapäiden,
    vierelläs' istua yhden illan
    ja kertoa kaikki...
    Minä matkalla poimisin
    vilukot rintaasi varten,
    ja mättäältä kypsimmät
    muurainmarjat
    riemuiten syliisi toisin.

    Kuljeta, tuuli,
    hiljainen pyyntöni
    metsäin ja vetten yli.

                  Onni Halla.




RYTMISTÄ JA RYTMITTÖMYYDESTÄ.

Kappale runousoppia.


Jos _B.F. Godenhjelmin_ lyhyt runousoppi (1891) vielä hallitsee
koulujamme, saavat oppilaat painaa mieleensä rytmistä seuraavannäköisen
määritelmän (s. 35): "_Nousut ja laskut_ ... seuraavat toisiansa,
ja niiden harmoonillinen vaikutus on _poljento_ eli _rytmi_.
_Runomitta_ on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Taikka
siinä tapauksessa, että _Godenhjelmin_ pitkän eliniän saavuttanut
kirja jo on vaihdettu _Juveliuksen_ runousopin alkeisiin (1921) on
selvitys tämänlaatuinen (s.36): "Tärkeänä keinona runollisen tunnelman
aikaansaamiseksi on runouden kielessä esiintyvä musikaalinen aines,
joka ilmenee osittain äänteiden vaihteluna eli _rytminä_ (poljentona),
osittain niiden kauniina _sointuna_... Enemmän tai vähemmän rytmillistä
tosin kaikki puhe on, siinä kun aina vaihtelevat voimakkaammat ja
heikommat äänneryhmät, ja ylevämmän _proosakielen_ rytmi lähenee
toisinaan suorastaan runouden poljentoa... Mutta kumminkin on yleensä
huomattava ero suorasanaisen eli proosakielen poljennon ja sen
säännöllisemmän rytmin, _runomitan_ välillä, joka sitoo _runokieltä_."

Jos otamme nämä määrittelyt sellaisinansa, täytyy sanoa, että
_Godenhjelmin_ määritelmän alkuosa on todella osuva, mutta
epämääräinen, ja sen takana on sittenkin käsitys, joka siis perustaa
rytmin vissien elementtien (nousujen ja laskujen) säännölliseen
toistuntaan; rytmi ei näiden selvittelyjen mukaan riippuisi siis
muusta kuin määrättyjen -- runosta puheen ollessa -- painollisten ja
painottomien tavujen "säännöllisestä järjestyksestä".

Semmoinen käsitys herättää kuitenkin vastaväitteen. -- Muistossani on
-- suotakoon anteeksi, jos esimerkkini on kovin lattea -- takavuosien
vieriessä usein näkemäni rautatievaunuissa riippunut ilmoitustaulusto:

    Älä sylje lattialle.
    Spotta ej på golvet.
    Ne plevat' na pol.

Sen tottumuksen voimasta, jonka sain koulussa, jolloin tämä "säkeistö"
kulki miehestä mieheen (vieläpä "Iloisesta leskestä" lainatulla
sävelmällä laulettunakin), tekee mieleni yhäkin lukea nämä kiellot
selvästi trokeisena "runona".

Mutta miltei yhtä hyvin käy päinsä lukea ne niinkin, ettei saa
mitään rytmikkyyden tuntoa. Luulenpa, että ellei minulla olisi tuota
perittyä tottumusta, lukisinkin ensimmältä ne selkeänä proosana,
rytmillisyys astuisi etualalle todennäköisesti vasta vieraskielisissä
jälki "säkeissä" Spotta ej på golvet ja Ne plevat' na pol.

Mutta tällaista kirjoittaessani juolahtaa mieleeni se, mitä
ruotsalainen kielimies _Natanael Beckman_ sanoo samantapaisesta
asiasta runousopissaan (Den svenska versläran, 1918, s. 36): "Olemme
siis havainneet, että runon sekä kvantiteettien että intensiteettien
täytyy jossakin määrin sovittautua mitan (versens) vaatimusten mukaan.
Siitä seuraa, että runoa luettaessa täytyy jonkin verran tietää,
minkälainen rytmi on odotettavissa. Meidän käsitykseemme vaikuttaa
koko sen rytmillisen vaikutelman apperkeptio, joka meillä on ja
jonka mukaan meidän tulee tehdä tarpeelliset sovittelut. Se seikka
selittää sen, että täsmälleen sama teksti on joskus käsitettävissä
runona, joskus proosana. Luemme kappaleen, joka esiintyy irrallaan
tai proosayhteydessä, proosana, jos sen runomitta sattumoisin ei
ole liiaksi silmäänpistävä. Eräs Taalainmaassa oleva rautatien
ylikäytävävaroitus kuuluu:

    "Stanna, då klockan vid vägbommen ljuder.

"'Runollinen' sointu on aiheuttanut paikkakunnalla paljon pilaa.
Toiselta puolen esiintyy kirjailijoillamme usein taas paikkoja, jotka
kävisi päinsä lukea runona, jos odottaisimme runoa, mutta jotka yhtä
hyvin voitaisiin lukea myöskin proosana, jos kuvittelemme, että proosaa
on tarkoitettu."

Olisi näin ollen B;n mukaan ajateltavissa, että syynä siihen, miksi
"Älä sylje lattialle" y.m. milloin herättävät tunteen rytmikkyydestä,
milloin eivät, olisi se, että lukiessamme ne skandeeraten hiomme
kielen luonnollisia intensiteetti- ja kvantiteettiasteita siten, että
runomitta pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Mutta tällaistakin teoriointia vastaan puhuvia seikkoja on olemassa.
Ruotsalainen foneetikko Olof Gjerdman, jonka kynästä on lähtenyt useita
myöskin runousopillisesti mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia, on
pienellä kokeella yrittänyt vahvistaa erään Beckmanin mielipidettä
vastustavan havainnon. Hän otti muuttaakseen erään Frödingin runon
(Elin i Hagen) siten, että sen loppusoinnut hävisivät ja jotkut runolta
maistuvat kohdat vaihdettiin myös proosaan soveltuviin. Kun tämä teksti
sitten oli selvällä käsialalla suorasanaisen tapaan kirjoitettuna
paperille, antoi hän sen erään palvelijattaren "jonka rakkainta
luettava runous ei juuri ollut" luettavaksi hänen ja erään vanhahkon
naisen kuunnellessa. Jatkosta G. kertoo; "Huomasin, että esitettävä
vaikutti koko ajan minuun runona ja että esittäjä pian alkoikin
lukea 'tahdillisesti' korostaen. Kun lukeminen oli loppunut, kysyin,
tuntuiko kappaleessa hänen mielestään olevan jotakin erikoista. Hän
vaipui mietteisiin ja sillä aikaa ennätti vanhempi naisista vastata:
'Ei, minusta se tuntuu vanhalta ja tavalliselta kertomukselta.' Kun
palvelijattaren vastaus viipyi, kysyin, oliko hän ehkä kiinnittänyt
huomiota johonkin muuhunkin kuin sisältöön, johonkin itse lukemisessa.
'Kyllä', vastasi hän silloin, 'minusta tuntui kuin se olisi ollut
tällaista' ja hän löi muutamia kertoja tahtia kädellään. Seuraava
kysymykseni kuului: 'No mitä on sitten tämä 'tällainen' luettaessa.'
Epävarmana tuli vastaus; 'Runoa'."

Tämä vähäinen koe, jonka jokapäiväinen kokemuskin voi vahvistaa,
osoittaa, että se, mitä nimitämme rytmiksi, näyttää perustuvan
johonkin muuhun kuin pelkkään nousujen ja laskujen "säännölliseen
järjestykseen", sillä mitenkä muutenkaan saattaisi selittää sen,
että toinen henkilö käsittää vieläpä tässä tapauksessa miltei
skandeeratun puhejakson selvästi mitalliseksi, toinen taas ei. Sama
ja samalla tavalla luettu teksti on toisen mielestä proosaa, toisen
mielestä runoa. Nähdäkseni ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin
sen, että tämäntapaiset seikat viittaavat johonkin merkillisyyteen
itse käsittämisen laadussa. Ja sellaisen ajatuksen tunkeuduttua
mieleen on koko rytmikysymys siirtynyt psykologian piiriin, hakemaan
selitystään vallankin niistä viimeaikaisen sielutieteellisen
tutkimuksen teorioista, joidenka keskeisenä operointivälineenä on ns.
_hahmo_käsite.

On helposti osoitettavissa, että ne kaksi seikkaa, joihin rytmikkyyden
arvellaan perustuvan: erinäisten elementtien säännöllisyys ja niiden
toistunta, eivät vielä synnytä rytmiä. Säännöllinen ärsykesarja ei
suinkaan aina herätä rytmillisyyden tuntoa. Toiselta puolen riittää
rytmin aikaansaamiseen jo sangen yksinkertainen elementtiryhmä, kaavana
esim. I'-- z -- I' tai z -- I' -- z, jossa viimeistä elementtiä ei
suinkaan käsitetä ensimmäisen toistunnaksi. Kun näin ollen rytmin
karakteri ei ole löydettävissä elementtien säännöllisyydestä, ei
toistunnasta (vaikka väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon,
että ne suuresti voimistavat ja selventävät rytmillistä vaikutusta),
voi ainoastaan se tapa, jolla puheenalaiset elementit liittyvät
toisiinsa _jäsentyneeksi, keskitetyksi kokonaisuudeksi_, hahmoksi, olla
rytmillisyyden määrääjänä.

Jos äännämme pari samanmuotoista tavua, esim. tavut pa-pa, ne selvästi
toisistaan erottaen ja sen jälkeen voimakkaasti pyrkien niiden
sisäiseen yhteyteen, huomaamme valtavan eron kummankin tavan tulosten
välillä. Havaitaan, miten näiden tavujen kiinteä yhteys, niiden
sisäinen toisiinsa sitominen, muokkaa niiden laatua; ne sulautuvat
spesifiseksi kokonaisuudeksi, jossa kokonaisuuden luonne ilmenee
eristettyihin _pa-pa_ tavuihin nähden selvänä muutoksena. Jos nämä
tavut äännetään pyrkien pitämään ne erillään toisistaan, säilyttävät
ne yksilöllisen luonteensa sellaisenaan, kun taas kokonaisuudeksi
jouduttuaan niiden kvaliteetti, kesto, paino yms. selvästi pyrkii
muuttumaan ja differentioitumaan, ne pyrkivät muodostamaan
kokonaisuuden, hahmon, jossa kumpikin osa on olemassa toisen tähden,
jossa kummallakin osalla on kokonaisuuteen kuulumisen luonne, jossa
kokonaisuudessa on samalla uusia ominaisuuksia, kvaliteetteja, jotka
eivät ole pelkästään osien ominaisuuksien summaa.

Tällaisina omalaatuisina, psyyken oman aktiivisen toiminnan tuloksina,
kokonaisuuksina, esiintyy myös havaintomaailmamme meille enimmäkseen.
Havaintomme saattavat esiintyä meille _homogeenisina_ hahmoina, joiden
osissa ja osasissa jo paljastuu kokonaisuuden olemus (esim. yksivärinen
pinta), _epähomogeenisina_ hahmoina (kolmio, melodia), joissa osa ei
vielä kykene paljastamaan kokonaisuuden olemusta, _jäsentämättöminä_
hahmoina (esim. kolmio, jonka kulmien tärkeyttä ei vielä ole
oivallettu), joissa tehostettavissa olevat osat eivät vielä ole
huomattuja, _jäsennettyinä_ hahmoina, joissa hahmonosat, jäsenet ovat
kirkastuneet, ja vihdoin _keskittämättöminä_ hahmoina, joissa osien
alistus-, tärkeyssuhde ei ole selvennyt, ja _keskitettyinä_ hahmoina,
joissa kaikki muu keskittyy, sentralisoituu vissien tärkeitten kohtien,
keskusten ympärille.

Edellä mainittiin jo, että vain kokonaisuus, joka on jäsentynyt
ja keskittynyt, voi perustaa rytmin, voi olla hahmo, jonka erästä
kvaliteettia nimitämme rytmiksi. Ts. vain siinä tapauksessa, että
vissit elementit (nousut ja laskut) ovat ketjuuntuneet toisiinsa siten,
että niiden muodostama kokonaisuus (metrillinen yksikkö) on jäsennetty
(kokonaisuuden luonteeseen siis kuuluu painostetun ja painottoman
vastakkain asettaminen) ja keskitetty (keskisiin, painaviin, kantaviin
osiin, joihin keveät, "kannatetut" osat on upotettu, joiden kautta
keveät osat jo on edellytetty), vain siinä tapauksessa kokonaisuudella
on rytmillisyyden kvaliteetti, vain siinä tapauksessa metrillinen
yksikkö on rytmillinen hahmo, ts. ykseys, jossa jokainen osa saa
merkityksensä kokonaisuudelta ja päinvastoin taasen olennaisia osia
ei voida poistaa ilman että kokonaisuuden omituisuus muuttuu taikka
suorastaan häviääkin, ja joka on jäsennetty, niin että sen muodostavat
osat, jotka välttämättömästi viittaavat toisiinsa, joissa niin
sanoaksemme jokainen osa jo itsessään edellyttää toisen olemassaolon.

Rytmiikan peruslaki, sen sisäinen olemus on siis se, että
tähdennettyjen osien väliin pujottautuu epäitsenäisiä, tähdentämättömiä
osia; niiden muodostamalla kokonaisuudella on rytmiksi nimitetty
taikaominaisuus. Rytmin syntymiseen ei näin ollen säännöllinen
toistunta ole välttämätön, rytmi on syntynyt samassa hetkessä, jossa
rytmin hahmolaki on toteutettu. Sellainen minimi on edessämme jo
silloin kuin on olemassa yksi lasku kahden nousun välissä.

Jos käsitämme rytmin näin, määrätyllä tavalla jäsennetyn, keskitetyn
hahmon kvaliteetiksi, on meidän helppo ymmärtää alussa mainitsemamme
vastaväitteen sisältämä ilmiö. Annetun tekstin rytmittyminen, ts. sen
hahmoittuminen vissillä tavalla, se on olennaisesti riippuvainen meidän
kunkinkertaisesta asennoituksestamme, psyykillisestä asenteestamme
ja tietysti myös meidän rytmillisyyden käsittämiskykymme yleisestä
voimasta, siis samoista seikoista: asennoituksesta ja psyykkisestä
energiasta, josta kaikki muukin hahmoittumincn. Jos psyykemme
väsyneenä tai esim. suorasanaiseen asennoituneena ei jaksa tai ei
halua suorittaa sitä omalaatuisten kokonaisuuksien muodostamista,
jäsentämistä ja keskittämistä, minkä rytmivaikutelma edellyttää, jää se
luonnollisestikin pois: luettu tai kuultu esiintyy meille sellaisissa
tapauksissa suorasanaisena siitäkin huolimatta, että se kätkee itseensä
määrätynlaisen hahmoituksen mahdollisuuden.

Tuon äsken kaavaillun perusminimin kehkeytyminen, uusien
mutkikkaampien rymillisten muodosteiden syntyminen ja kasvaminen, on
rytmiikan tutkimuksen kaikkein mielenkiintoisimpia tehtäviä. Niiden
hahmoituslakien paljastaminen, jotka vallitsevat korkeissa runollisissa
rytmituotteissa, on varmasti hedelmöittävästi tuleva vaikuttamaan
runousopin syventymiseen. Sellaisten kysymysten ihmeelliseen
kutoutumaan puuttuminen ei tässä kuitenkaan ole mahdollista. Mutta
sitä, joka asiaan sen vaikeuksiin katsomatta haluaa perehtyä,
pyydän lopuksi edes viitteeksi ohjata saksalaisen psykologin _Heinz
Wernerin_ ihastuttavaan äsken ilmestyneeseen teokseen: Die Ursprünge
der Lyrik, jonka VI kirja laajanlaisesti käsittelee rytmin olemusta
ja sen kehitystä, ja tutkimusainehistoksi tarjota _Olof Gjerdmanin_
teräviä havaintoja sisältävät kirjoitukset. Tuloksena vaivannäöstä
on varmaankin oleva todellisesti syventynyt käsitys "rytmin, runon
verenkierron", vivahduksekkaasta, elävästä, väräjävästä tykinnästä.

                                             Aarni Penttilä.




HUONON OSAJAON PILAAMA NÄYTELMÄ.

Ensio Hiitonen.


On muudan tunnettu näyttämö, jossa näytettävät osat jaetaan sen mukaan,
mikä rooli asianomaisen vanhemmilla aikoinaan on ollut tai sitten sen
mukaan, miten kukin omaa varoja itse hankkia itselleen tarvittavan
näyttämöasun.

Mahdotonta, väitätte te, sillä silloinhan eivät näyttelijät saisi omia
erikoistaipumuksiaan vastaavia osia, ja tällöin näytteleminen taas
luonnollisestikin muodostuisi niin kehnoksi, ettei mikään teatteri sen
varassa pysyisi pystyssä.

Niinhän sitä arvelisi. Ja sittenkin on tuollainen näyttämö olemassa.
Onpa se vielä lisäksi suurin ja suosituinkin kaikista näyttämöistä.
Se on näet se valtaisa näyttämö, jolla on nimenä Maa ja jossa alati
näytellään tuota suurpiirteistä draamaa "Ihmiskunnan kohtalo". Siinä
näet saamme yhäti nähdä, miten kokonaisten kansakuntienkin vaiheet
perinnä riippuvat sen jäsenten laadusta ja suorituksista, mutta miten
siitä huolimatta ei useinkaan kysytä vain asianomaisen omaa kykyä, vaan
sensijaan ainoastaan sitä, missä yhteiskuntapiireissä asianomainen on
sattunut syntymään, ja onko hänen omaisillaan kyllin varoja kouluuttaa
hänet määrätavalla tai sitten suorastaan antaa hänen periä laajat
liikelaitokset t.m.s.

Mutta onhan poikkeuksiakin! Onhan ollut sellaisia kuin Edison tai
Lönnrot, jotka vaatimattomasta syntyperästään huolimatta ovat
päässeet kykyjensä mukaan rikastuttamaan ihmiskuntaa. On kyllä,
mutta kuten itse sanakin jo ilmaisee, ovat he pelkkiä poikkeuksia,
mikä parhaiten huomataan juuri siitä, miten suurena ja erikoisen
maininnan ansaitsevana ihmeenä tuollaista oman ympäristönsä yläpuolelle
kohoamista aina pidetään.

Sensijaan olitte kyllä oikeassa odottaessanne, että osajako, jossa
ei kysytä ainoastaan, eipä edes ensisijassa vain asianomaisen
persoonallista kykyä, vie huonoihin tuloksiin. Turhaa lienee tässä
kuitenkin kuvailla noita kaikille tunnettuja ja enemmistölle
omakohtaisiäkin asioita, turhaa sitäkin enemmän, kun tuskin edes Danten
kynä kykenisi tekemään monia esiintyvistä varjoista kyllin synkän
tummiksi. Riittäähän, kun vain mainitseekin asiat sellaiset kuin sota
ja sen miljoonat vainajat ja invalidit tai sitten yhteiskunnalliset
ristiriitaisuudet räikeine, rumihe ilmaisumuotoineen ja niitten
taustassa näkyvän puutteen kerjäämisineen tai puheineenkin, kaiken
kaikkiaan: vain pieni prosentti ihmisistä voi olla tyytyväinen
oloihinsa huolimatta niistä huimaavista tiedollisista ja teknillisistä
saavutuksista, jotka tekevät ihmisille mahdolliseksi tutkia atoomin
rakennetta tai selvitellä aurinkokuntien kokoonpanoa, lentää ilmassa
tai matkustaa veden alla, mainitakseni vain pari nykyään ehkä jo aivan
"jokapäiväistä" esimerkkiä.

Mutta älkäämme arviossamme liiaksi takertuko vain tyytyväisyyteen
sellaisenaan, sillä perinnähän ehkä juuri tyytymättömyys on vain
hyväksi -- ainakin mikäli se aiheutuu muista syistä kuin jokapäiväisen
leivän puutteesta. Mikäli? Niin, siinäpä juuri pulma piileekin,
sillä tavallisesti ihmisillä on mahdollisuuksia, voimia ja haluakin
korkeampiin pyrintöihin, vasta kun vatsan tarve ensin on tyydytetty,
t.s. kun heidän aineellinen hyvinvointinsa ensin täyttää määrätyt
kohtuulliset vaatimukset.

Eikö tähän tilaan sitten voida päästä, eikö aineellisia hyödykkeitä
voitaisi tuottaa niin paljon, että jokaisen taloudellinen olemassaolo
olisi turvattu? Varmastikin! Sen on esim. Henry Ford omalta osaltaan
todistanut. Hän on näet oivaltanut ottaa liikkeissään sen menetelmän
käytäntöön, että kukin asetetaan juuri sille paikalle, mikä parhaiten
vastaa hänen mieskohtaisia kykyjään ja missä hän siis pystyy suurimpiin
mahdollisiin saavutuksiin. Ja tulokset? Tyhjäkätisenä aloittanut Ford
on itse nykyään maailman rikkain mies, samalla kuin Amerikassa yksinpä
useimmat työmiehetkin ovat voineet hankkia itselleen oman autonsa ja
kaikki tämä huolimatta siitä, että Fordin alaisilla on tunnetusti
ainakin yhtä hyvät olot kuin millä muilla työläisillä tahansa.

Mutta kun ihmisten ja heidän muodostamiensa eri yhteisöjen menestystä
ajatellaan, niin vieläkin tärkeämpää kuin taloudellinen tila -- niin
ratkaisevasti kuin se nykyään vaikuttaakin ihmisten kohtaloihin -- on
kuitenkin tietysti ihmisten oma laatu, heidän organisminsa ominaisuudet
ja kuntoisuus. Tässähän suhteessa taas tiedämme sitten Darwinin
päivien, että koko luomakunta saa kehityksestään kiittää kireän
olemassaolontaistelun ankaraa valintaa, joka kullekin yksilölle
asetti tinkimättömän kysymyksen, mihin juuri hän itse mieskohtaisten
ominaisuuksiensa nojalla pystyi? Nykyisessä yhteiskunnassammehan
sensijaan ei tunnetusti niinkään paljon kysytä kykyjen kuin omaisuuden
suuruutta (väliin myös vanhempien arvoasemaa). Tosinhan kyllä
yhäkin selitetään ainakin pyrittävän "vapaaseen" kilpailuun. Mutta
millaiseen! Tahdotaan suoda pennittömänä syntyneelle vapaus valita
täysi työttömyys, s.o. leivättömyys tai sitten jonkun rahakkaan hyväksi
työskenteleminen tämän määräämissä oloissa ja tarjoamasta palkasta.
Ja jos tällöin lopultakin eräillä tahoilla pyritään suojaamaan
varattomia kansankerroksia erikoislaeilla, niin se heti selitetään
vapaan kilpailun loukkaamiseksi, mutta kun suuret teollisuuslaitokset
samanaikaisesti vaativat suojelustulleja ulkomaista kilpailua vastaan,
niin ei monikaan muista väittää sitäkin vapaan kilpailun periaatteen
vastaiseksi.

Entäpä sitten seuraus tästä, ettei ole annettu asiain ratkaisua todella
vapaalle kilpailulle pelkkien mieskohtaisten ominaisuuksien välillä?
Lähinnä saamme epäilemättä todeta tulokseksi ihmisten fyysillisen
kunnon suuren alenemisen. Ei tarvitse kehitysketjussa mennä kauemmas
taapäin kuin muinaisiin helleeneihin, joitten harmoonisen joustavat
ja voimakkaat vartalot ihanien kuvapatsaiden ikuistamina yhäkin
hivelevät silmiä, jotta voisi havaita vertailun muodostuvan nykyajalle
epäedulliseksi. Ja itseasiassahan esitetäänkin meille päivittäin
uusia, uhkaavia tilastoja sairauksien lisääntymisestä, syntyväisyyden
vähenemisestä y.m.s. rappeutumisilmiöistä -- kaikki tämä huolimatta
siitä, että lääketiede ja muut ehkäisytoimenpiteet ovat vastaavana
aikana suunnattomasti edistyneet. Mutta vielä yksityiskohtaisempiakin
osviittoja antavat meille tilastot. Ne osoittavat näet, että
sairaalloisuus on sitä suurempi, syntyväisyys sitä pienempi ja sukujen
sammuminen sitä nopeampi, mitä varakkaammat piirit ovat kyseessä.
Miksi? Siksi, että useat käsittävät rikkauden pelkäksi keinoksi elää
mukavuudessa ja nautinnoissa, mikä tietenkin pakostakin veltostuttaa ja
heikentää asianomaista ja vielä enemmän hänen alunperin hemmottelevan
helpoissa olosuhteissa eläviä jälkeläisiään. Ja tässä juuri piileekin
tavallisesti liiallisen rikkauden salainen kirous. Se on kuin tuo
Honoré Balzacin lumottu aasinnahka, joka toteutti kaikki omistajansa
toivomukset, mutta vähensi sensijaan jokaisella toivomuksella toivojan
elinvoimaa. Eikä tämä koske vain yksilöitä. Historiantutkijat ja
rotuhygienikot ovat näet yksimielisiä siitä, että kaikki tähänastiset
suuret valtakunnat Babyloniasta mahtavaan Roomaan asti ovat sortuneet
siihen, että niitten kansojen johtavat kerrokset ovat veltostuneet
liikaylellisyydestä.

Mutta vastakohtakaan, puute, ei ole jättämättä jälkiään
ihmisorganismiin. Niukka ravinto, kovan raadannan aiheuttama
liikarasitus, kehnojen asunto-olojen monet seuraukset vaikuttavat
tietysti nekin haitallisesti. Kaikessa edellämainitussa ei kuitenkaan
ole kyseessä ihmissuvun pelkästään ruumiillinen rappeutuminen tai
heikontuminen. Alkavathan jo näet muutkin kuin lääkärit ja psykologit
jo tietää, että myös "sielu" on mitä kiinteimmin riippuvainen
asianomaisen organismin tilasta, s.o. että ajatustoiminta, tahto, ja
tunteetkin mukautuvat elimistön laadun ja tilan mukaan, puhumattakaan
siitä, että uusimmat rikostieteilijät pitävät rikollisuuttakin usein
pelkkänä patologisena sairautena. Sanalla sanoen: ne olosuhteet, jotka
vaikuttavat haitallisesti ihmisen elimistön tilaan ja kehitykseen, ne
tavallisesti hautaavat hänen älyllistä ja siveellistä kehitystäänkin.
Kun näin on ja kun kerran tähän mennessä on katsottu oikeutetuksi,
jopa välttämättömäksikin, että yhteiskunta vaikkapa varakkaampien
kustannuksellakin saa hankkia m.m. ilmaisen alkeissivistyksen
ja siveysopetuksen jokaiselle jäsenelleen, niin eikö siis jo
johdonmukaisuus vaatisi, että yhteiskunta myös takaisi kaikille
jäsenilleen esim. riittävän ravinnon ja ihmisarvoisen asunnon.
En tietysti tällä tahdo sanoa, että ruumiillinen hyvinvointi ja
sen vaatima vissi aineellinen vauraus olisi päämääristä korkein.
Mutta väitän kyllä, että edellinen on älyllisenkin kehityksen
tärkeä edellytys ja että jälkimmäinen taas on muudan moraalisuuden
paraista tuista. Ja väitän edelleen, että on lievästi sanoen outoa,
että ihminen, joka saa kulttuurikelpoiseksi tulemisestaan kiittää
pitkällistä rodun jalostusvalintaa, sittemmin n.s. sivistysyhteiskuntaa
luodessaan asettaa sen perustaksi rahaperintöjen y.m. muodossa vallan
vastakkaisen rotuvalinnan.

Mutta ehkä tämä organismin kuntoisuuden tärkeys on unohdettu juuri
siksi, että ihminen katsoo pelkästään älyllisiä ominaisuuksiaan
kehityksensä mittapuuksi ja siksi tekijäksi, joka erottaa hänet
muusta luomakunnasta ja tekee hänet sen valtiaaksi ja kruunuksi.
Ja tosiasiallisestihan ihmiset arvostelevatkin toinen toisiaan
suuressa määrin sen mukaan, miten suuri asianomaisen tietorikkaus,
älykkyys ja henkevyys on -- mikäli kaiken sovittavat kultapaljoudet
ehkä eivät vala kaunistavaa loistettaan puutteellisuuksien yli. Ja
viimeksimainitun seikan jälkeen ei ihmetyttäne se, ettei muutenkaan
vedetä kaikkia johtopäätöksiä mainitusta kannasta, ettei esim. kyllin
huolehdita siitä, että kaikilla todella olisi tilaisuus avartaa
tietopiiriään ja harjoitella älyään. Sillä mitä hyödyttää edes
ilmainen kansakoulu, jos asianomaiset koko ikänsä elävät olosuhteissa,
joissa ankara leipätaistelu vaatii kaikki voimat, jossa kova ja
yksitoikkoinen konetyö tekee asianomaisen niin väsyneeksi, että hän
päivätyönsä päätyttyä jaksaa antautua enää vain kaikkein karkeimpiin
ruumiillisiin nautintoihin, ja jaksaa vain niistä nauttia. Tai jos ehkä
asianomaisella sittenkin vielä olisi tarmoa älyllisiin askarteluihin,
niin miten saattaisi hän saada tarvittavan ajatusrauhan asunnossa,
jossa yksi ainoa huone saa luvan riittää työ-, makuu-, ruoka- ja
keittiöhuoneeksi kokonaiselle perheelle, jopa ehkä lisäksi eräille
vieraille asukeillekin. Ja kuitenkin tietysti useilla tällaisissakin
oloissa elävillä henkilöillä olisi taipumuksia älylliseenkin
työskentelyyn, ehkäpä huomattavassakin määrässä. Kun lisäksi ajattelee
henkilöitä sellaisia kuin Edison ja muistaa, miten sattuman varassa
usein heidänkin eteenpäinpääsemisensä oli, niin tulee ehdottomasti
kysyneeksi, miten paljon oivallisia taipumuksia onkaan mahtanut
jäädä käyttämättä ja kehittämättä sen vuoksi, että taloudelliset
mahdollisuudet ovat niin epätasaisesti jakautuneet huolimatta siitä,
että juuri niillä nykyään on niin ratkaiseva vaikutus. Mutta samalla
kun toisaalta kykyjen esiinpääsy on vaikeata, niin toisaalta taas
samanaikaisesti varakkaat suvut melkeinpä puolipakolla hankkivat
perillisilleen korkeimman mahdollisen sivistyksen ja sen suomat
virka- y.m. paikat, olkoonpa asianomaisella siihen kuinka vähän
halua ja taipumuksia tahansa.

Mutta onhan tämä kaikki varsin luonnollista, kun aivan yleisesti
ainakin käytännössä lukuisia ihmisryhmiä pidetään pelkkinä
tuotantovälineinä, pelkkänä kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan
arvioitavana tavarana, jonka palkka on vain tuotantokustannusta, ja
siksi saatava mahdollisimman alhaiseksi. Eikä tätä tosiasiaa suinkaan
neutralisoida vain sillä, että samanaikaisesti pidetään kaikkialla
kauniita puheita ihmisarvosta, yksilöllisyyden merkityksestä ja
persoonallisuudeksi pyrkimisestä.

Ja mikä tässäkin asettaa eri ihmiset niin peräti erilaiseen asemaan?
Syntymä! Pelkkä syntymä! Toinen syntyy rikkauteen ja sen mukana
kaikkeen sen hankkimaan arvonantoon ja asemaan, kaikkiin sillä
saataviin tiede-, taide-, y.m. nautintoihin. Ja toinen syntyy
köyhyyteen ja sen mukana karkeaan, raskaaseen työhön, ehkäpä suorastaan
huonon ympäristön tuomiin paheisiin, jopa rikollisuuteenkin. Ja
molemmat tietysti ovat yhtä vähän "syyntakeellisia" syntyperäänsä
nähden.

Mutta miten sitten korjata tämä epätasainen osajako ja sen seuraukset?
Miten estää, että toisaalla liika ylellisyys veltostaa saavutetut
kyvyt, toisaalla taas puute estää niitä ilmi puhkeamasta?

Ratkaisuehdotuksiahan näihin kysymyksiin on useampiakin. Teoreettisesti
yksinkertaisin niistä ehkä lienee kommunismin ohje: kaikki omaisuus on
tasattava kaikkien kesken. Kohtalottaret meitä kuitenkin varjelkoot
tuosta systeemistä, sillä sen näennäinen yhdenvertaisuus kätkee vielä
suuremman epäoikeudenmukaisuuden kuin nykyinen järjestelmä, jonka se
myös varmasti voittaisi kaiken kehityksen tukahduttamistaidossaan.
Vaatisihan tasanjako aina samat edut kyvykkäille ja taitamattomille,
ahkerille ja laiskoille, vähääkään välittämättä heidän mieskohtaisista
ominaisuuksistaan tai heidän suoritustensa suuruudesta. Ja
tällainen tietysti tappaisi kaiken ylimääräisen ponnisteluhalun,
kehoittaisi keskinkertaisuuteen. Mutta kaikkinainen kehityshän on
juuri yli keskimitan kohoavien kykyjen ja uurastusten tulosta. Ja
toisenlaiseksihan emme voi kuvailla kommunismin tulosta, ellemme luule
joka ainoata ihmistä vain toisten parasta ajatelevaksi altruistiksi,
joka aina ponnistaa kaikkensa jo pelkästä velvollisuudentunnosta.
Kieltämättä sellainen olisi ylevän kaunista, mutta valitettavasti
sellaisen mahdolliseksi uskominen osoittaisi vain tavatonta
tietämättömyyttä tosioloista ja ihmisluonteesta tai sitten mitä
julkeinta epärehellisyyttä.

No onko sitten oikeaoppinen (muunkinlaista alkaa jo kyllä olla)
sosialismi parempi pulasta päästäjä? Tuskinpa vain, kuulunee lievinkin
hylkäystuomio. Kun vain ajatteleekin nykyisten kansallisten ja
kansainvälisienkin tuotantosuhteitten laajuutta ja mutkikkuutta, niin
voinee jo a priori väittää, ettei niitä voida käyttää ja kehittää
mahdollisimman harmoonisella ja tuloksekkaalla tavalla pelkkien
Marxin aikaisten dogmien ja yleisfraasien avulla. Ei niin, että
tahtoisin erikoisemmin halventaa Marxin arvoa. Enkäpä edes siihen
pystyisikään yhtä tehoisasti kuin hänen omat epäkelvot epigooninsa.
Onhan näet suorastaan tragikoomillista se, miten traditsiooneihin
kivettyneitä dogmaatikkoja ja taktikoivia iskulausefanaattikkoja
sen miehen jälkeläiset ovat, joka lähti siitä, että vähäväkisten
aseman parantamisen tulee tapahtua tieteellisellä pohjalla, s.o.
alati kokeillen ja uutta suunnitellen. Ja lisäksihän sosialismin
parannuspuuhat etukädessä tarkoittavat vain tehdastyöväestöä.

Mutta miksi jatkaa eri oppirakennelmien esittelyä? Voitaneen näet jo
ennakolta väittää, että yhteiskunnalliset olot ovat liian moninaiset
ja ennenkaikkea liian muuntelevaiset, jotta joku poliittinen tai
taloudellinen systeemi yksinään pystyisi ainakaan pysyvästi antamaan
oikeat ohjeet. Ja olisihan tosiaan outoa, jos kokonaisia yhteiskuntia
voisi järjestää pelkkien epämääräisten periaatteiden mukaan, kun muuten
yksinkertaisimmatkin uudistukset kaikilla muilla aloilla vaativat
onnistuakseen yhtämittaisia ja järjestelmällisiä suunnitteluja tieteen
pohjalla. Mutta siinäpä se alituinen vikakonstruktio piileekin, että
yhteiskuntaa luullaan kuin miksikin savenpalaksi, jota voi haitatta
muovata mihin muotoon vain itse haluaa. Ja kuitenkin yhteiskunta
tietysti pikemminkin on kuin elimistö, jonka täytyy vähitellen kehittyä
määrättyjen lakien mukaan.

Mutta onhan toisaalta luonnollista, että kaikkinaiset eri tahoilta
lähtöisin olevat yhteiskunnalliset puoskaroimisyritykset eivät lopu
ennenkuin asianomaisen yhteisön kaikki ryhmät ja jäsenet huomaavat,
että ainakin yritetään tasapuolisesti huolehtia jokaisen menestyksestä,
ja että koko asianomainen yhteiskuntaruumis siten alkaa saavuttaa
harmoonisen terveystilan. Miksi tähän niin vähäisessä määrin pyritään,
miksi niin heikosti huolehditaan ihmissuvun ja sen muodostamien
yhteiskuntien järkiperäisestä ja järjestelmällisestä kehittämisestä?
Vastausta on tosiaan vaikea löytää, kun ihmisen huomattavin
luonteenpiirre muuten on se, että hän alituisesti pyrkii parantamaan
ja kehittämään kaikkea, minkä kanssa hän joutuu kosketuksiin, ja
alituisesti myös tavoittaa kaikessa suurinta mahdollista työtulosta.
Vai unohdetaanko ehkä kanssaihmisiin nähden paitsi yleisinhimilliset ja
kansalliset näkökannat myös suoranaiset "liikeperiaatteet"? Luullaanko,
että ihmiset edes pelkkinä tuotannontekijöinä ovat riippumattomat
aineellisista olosuhteistaan ja kykenevät missä tilassa tahansa
huippusuorituksiin? Ja miksi aina muuten koetetaan eliminoida pois
kaikki tarpeeton energianhukka, mutta yhteiskunnallisissa kysymyksissä
ei koeteta välttää käyttämästä keskinäisiin hankauksiin suunnattomia
voimamääriä.

Niin, tällaisia kysymyksiä saattaa tehdä useampiakin, mutta tuskin
niihin koskaan saa vastaukseksi muuta kuin puolivaistomaisen ja
ylimalkaisen "säilyttämis"-periaatteen. Edellisestä jo kuitenkin
selvisi, että tällainen periaate muuten on outoa ihmisille. Mutta
se on lisäksi myös "luonnonvastaistakin", se vie ristiriitaan
kaikkialla muualla tavattavan liikkumis- ja kehittymisprinsiipin
kanssa: Avaruudessa taivaankappaleet hehkuvista kaasusumuista monien
väliasteiden kautta muuttuvat hyisiksi jääpalloiksi. Ja meidän omalla
maapallollamme eläin- ja kasvisuvut syntyvät ja kuolevat, kansat
kasvavat ja katoavat, rajat muuttuvat, vakiomuodot vaihtuvat. Ja kaiken
tämän rinnalla, kaikesta tästä huolimatta täytyisi yhteiskunnallisten
olojen ja niitten pohjana olevan omistusjärjestelmän säilyä
muuttumattomana?

Vai pelätäänkö ehkä liiallista "radikaalisuutta"? Siinä tapauksessa
olisi syytä palauttaa mieliin historian hengettären kirpeä iva, joka
jo tuhannesti on tehnyt tänään välttämättömäksi sen, mitä vielä
eilen pidettiin kumouksellisuutena, ja saanut ihmiset jälkeenpäin
pitämään kehityksen jarruna sitä, mitä aikoinaan katsottiin
luonnostaan lankeavaksi välttämättömyydeksi. Toisin sanoen: Mitään
liikaradikaalisuutta ei ole olemassakaan. On korkeintaan liian
epäpätevästi suunniteltuja ja liian hutiloiden valmistettuja
uudistuksia. Tällaisista epäkypsistä kokeiluista taas päästäisiin
paraiten juuri omaksumalla yleiseksi katsantokannaksi ja myös
noudatetuksi toimintaohjeeksi se, että yhteiskunnallisellakin alalla
samoin kuin kaikilla muillakin on pelkän passiivisen säilyttämishalun
sijaan saatava halu tietoisesti ja tieteellisen järjestelmällisesti
kehittää olevia oloja kaikkien piirien yhä suurempia vaatimuksia
tyydyttäviksi ja niille yhä moninaisempia kehitysmahdollisuuksia
antaviksi.




KALLE KANKAISEN KÄRSIMYKSET

Kirjoittanut Niilo Wadenström.


Kalle Kankainen, todellinen, rehti ja vääristelemätön vanhapoika
vanhaa hyvää lajia, istui eräänä lauantai-iltana yhdistetyssä
työ- ja makuuhuoneessansa, molemmat kädet levällään pöydällä, sormet
yhteenpuristettuina. Hän luki hartaasti Chestertonin salapoliisikirjaa
"Isä Brown" ja kertomusta "Väärä muoto" alkaen siitä kohdasta, johon
hän eilen oli lopettanut ja piirtänyt "Koh-i-noor" HB-kynällä
samanlaisen merkin kuin koulunopettaja laskun tai jonkun kirjoituksen
loppuun.

"Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeydestä isä
Brownin ääni: 'Tohtori', sanoi hän. 'Tämän paperin muoto on väärä'."

Juuri kun Kalle Kankainen oli päässyt tähän asti lukemisessaan,
koputettiin ovelle ja sisään astui pitkä, mustapukuinen, juhlallisen
näköinen herrasmies hieman kumartaen.

Hän laski korkean, kiiltävän silkkipyttynsä pöydälle ja riisui
hansikkaansa Kankaisen tuijottaessa häntä äärimmäisen ällistyneenä.

"Herra Kankainen?" sanoi omituinen vieras istuutuen ilman muuta
tuolille vastapäätä huoneenhaltijaa.

"Oikein; Kankainen."

"Pankinjohtaja Ahjo."

Kankainen selvisi nopeasti;

"Yleensä", sanoi hän torjuvasti, "ovat kaikki vekselit, joissa on
minun nimeni, ehdottomasti vääriä. Vekselin alle en ole kirjoittanut
senjälkeen kuin tuo kiro..."

Vieras kohotti kätensä.

"Sellaisesta ei ole nyt kysymys. Oikeastaan tulin tänne kuullakseni
teidän persoonallisen vastauksenne kysymykseen, jonka merkitys on
erinomaisen tärkeä: Oletteko vanhapoika?"

Kun Kalle Kankainen ei huomannut hänen ilmeessään mitään ivaa tai
pilkkaa, vastasi hän, vaikkakin yhä enemmän ällistyneenä:

"Luonnollisesti."

"Ei mitään... tuota noin... salaisia suhteita?"

"Herra pankinjohtaja!!"

Vieras katseli häntä melkein vaanivasti. "Näyttää pikemmin joltakin
Moriartyltä kuin pankinjohtajalta", ajatteli Kankainen, jonka mielessä
salapoliisiromaanit kummittelivat. Sitten hän lausui:

"Voisikohan olettaa, että herra pankinjohtaja on vaivautunut halpaan
asuntooni vain kysyäkseen minulta edellämainittua asiaa?"

Kalle Kankainen oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, joka hänen
mielestään oli täynnä sattuvaa ja kuitenkin rajattoman hienoa ivaa.

"Niin", sanoi järkähtämätön vieras. "Olisikohan teillä mitään sitä
vastaan, että menisitte naimisiin tyttäreni kanssa?"

Kalle Kankainen ryntäsi pystyyn niin kiivaasti, että tuoli lensi seinää
vasten ja vavahutteli tauluja. Hänen naamansa oli tulipunainen kauhusta
ja kiukusta. Sieraimet värisivät ja hän oli niin kiihoittunut, että
sekä äänijänteet että kieli ensi aluksi kieltäytyivät toimimasta. Mutta
sitä kovemmin hän huusi hermojensa herraksi päästyään:

"Kuulkaahan, nyt tässä ollaan jo hävyttömyyksien rajalla. Luuletteko
minun vuokranneen tämän huoneen ainoastaan vastaan ottaakseni narrien
ja... ja... ja..." Kalle Kankaisen ääni katkesi kiukusta. "Olkaa hyvä
ja poistukaa ovesta, josta tulittekin."

"Teillä ei ole mitään syytä kiihtyä", huomautti tulokas vakavasti
ja liikahtamatta tuoliltaan minnekään. "Myönnän kuitenkin puhuneeni
jossakin määrin jyrkästi ja ehkä hämäräperäisesti. Mutta tämä johtuu
siitä, etten tuntenut teidän kiihkeätä luonnettanne. Siis, kuten
sanottu, vastatkaahan... miksi ette ole mennyt naimisiin?"

Vieraan varma käytös hämmensi Kankaista. Häntä hieman vilutti,
ties miksi. Hän koetti pakottautua puhumaan tiukasti, mutta se
ei onnistunut. Omasta saamattomuudestaan ärtyneenä hän asetti
kärsimättömästi liikkuen vaakasuoraan Millet'n "Angeluksen", joka
tärähdyksen johdosta oli muuttanut asemaansa.

Olkoon sitten vielä vähän aikaa, ajatteli Kankainen. Sopiihan sentään
niin hyvin potkaista hänet pellolle koska hyvänsä. Ja keskusteluista
eri ihmisten kanssa saa äly ihmeellistä selkeyttä. On se iso mies
tuokin ja hän itse oli näinä viime aikoina ollut merkillisen väsynyt ja
heikko.

"Olipa sekin kysymys", sanoi hän. "Mitäs sanotte, jos vastaan teille
tähän suuntaan: En ole mennyt naimisiin siksi, etten ole mennyt.
Kuitenkaan en mitenkään vihaa enkä halveksi naisia, kuten useat
tavallisen tason vanhatpojat, mutta perin ymmärtämättömiksi ja
epäluotettaviksi minä naiset olen aina huomannut. Voipa heistä olla
suorastaan vahinkoa. Ajatelkaahan, että erään tuttavani tiedemiehen
vaimo oli käyttänyt miehensä kahden vuoden aikana kirjoittaman
'Hyttysen suuosat'-nimisen arvokkaan tutkielman käsikirjoituksen
-- mitä raakaa ivaa -- uuninsytykkeeksi! Alvanhan se on kuin murhaa,
tuo."

Heti kun Kalle Kankainen oli tämän sanonut, valtasi hänet ankara
katumus. Mitä lempoa hän meni tällaisia puhumaan. Miksi on ihminen niin
heikko? Ei, hänen täytyi karkoittaa jo ajoissa merkillinen vieraansa.
Samassa tämä lausui kylmästi naurahtaen:

"Teillä on naisista melkoisen omituiset ja vanhanaikuiset mielipiteet.
Se on", hän kopeloi taskuaan miettivän näköisenä, "sangen ikävää,
sangen ikävää. Luulisinpä sentään, että teidän nyt täytyy mennä
naimisiin."

Kalle Kankainen suorastaan heikontui vihasta. Hän näki silmissään
punaista. Mutta juuri kun hänen vimmansa oli hänelle selvittänyt, että
ainoa keino, jolla enää jotakin tehoa oli, oli oikeanpuolimmaisella
jalalla suoritettu, hyvin suunnattu potku tulokkaan takalistoon, veti
pankinjohtaja taskustaan hirvittävän suuren, kiiltävän revolverin ja
ojensi sen piipun kohti Kankaista, joka säikähtyneenä nojautui uunin
kupeeseen.

"Aavistin, ettette suostuisi hyvällä", sanoi vieras kiskaltaen toisesta
taskustaan esiin käsiraudat. "On sentään hyvä kun on poliisipäällikön
hyvä tuttava, vai mitä?"

Kalle Kankaisen jyskivissä aivoissa vilistivät ajatukset kuin virmat
hevoset haassa. Oliko hän todella hereillä? Oliko hän joutunut mitä
huimimman seikkailun pyörteisiin? Oliko tuo mies varas tai murhaaja,
joka oli tappanut poliisipäällikön ja varastanut hänen käsirautansa?
Vai oliko hän hulluinhuoneesta karannut hourupäinen?

"Te ette näy, kuten aikaisemminkin ehkä sanoin, seuraavan aikaanne",
jutteli mies nojautuen tuolin selustaan ja silmäten puhutellavaansa
ylöskohonneiden kulmakarvojen alta. "Ettekö siis todellakaan tiedä,
että laki, joka koskee kaikkien 35-50 ikävuoden välillä olevien
naimattomien henkilöitten avioliittoa -- tuo niin sanottu lex Kivinen
-- on eduskunnan eilisessä täysi-istunnossa vahvistettu? Tässä
laissahan sanotaan: Koska kansamme syntyväisvysprosentti äkkiä ja
tuhoisasti on alentunut siinä määrin, että se on vieläpä puolta
pienempi kuin Ranskan, on tästä päivästä lukien jokaisen
vanhaksipojaksi ja -piiaksi arvioidun henkilön kahden vuorokauden
sisällä mentävä naimisiin. Sitten seuraa sangen huolellisia ja tarkkoja
määritelmiä siitä, kuka näiden sääntöjen alainen on. Pakon käyttö
uppiniskaisia kohtaan olkoon sallittu. Helpottaaksemme valtion
työtaakkaa olemme me muutamat täkäläiset isänmaamme parasta ajattelevat
kansalaiset tehneet rekisterin täällä olevista lain alaisista
henkilöistä ja ottaneet kukin osallemme määrätyn miehen ja naisen.
Toinen erikoislaki on tässä tapauksessa yksinkertaistuttanut
vihkitoimituksen joka muuten täällä tilan ahtauden takia toimitetaan
Sjöroosin niityllä."

Hän hymyili rakastettavasti.

Kalle Kankainen oli kasvavalla kauhulla kuunnellut vieraansa puhetta.
Syntyväisyysprosentti Suomessa alentunut melkein tyhjään? Sellaisesta
hän ei koskaan ollut tiennyt mitään. Ranskalaisia hän kyllä jo
kouluajoillaan oli kuullut nimitettävän kuolevaksi kansaksi. Monta
kertaa hän oli tuonut julki surkuttelunsa sellaisesta heikontumisesta
ja verrannut sitä mielissään Suomen elinvoimaisuuteen.

"Mutta vanhojapoikia on paljon ja jos kaikki asettuvat
vastakynteeh...", sammalsi hän.

"Kuten te." Vieras nauroi. "Nähkääs, heidän joukossaan on paljon, hyvin
paljon sellaisia, jotka huolimatta näennäisestä naisten vihastaan
ilomielin kiiruhtavat 'avioliiton rauhaisaan satamaan', kuten
termi kuuluu. Ja mitä teihin muihin tulee, niin..." hän heilutti
revolveriaan. "Mukava keksintö, vai mitä?"

"Älkää kiduttako ja kiusatko minua", sanoi Kankainen. "Näen hyvin mikä
te olette miehiänne. Säästääkseni vaivojanne ilmoitan, että kaikki
rahani, mitä minulla täällä on, on tuossa pöytälaatikossa. Ottakaa ne
ja menkää..."

Tässä hän lausui muutamia ihanteelliseen kertomukseemme sopimattomia
sanoja.

"Vai niin!" huusi vieras. "Vai varkaaksi te minua luulette? Todella!
Jos te ette... no niin, no niin. Mutta älkää luulkokaan, että
valehtelen kun sanon: Tänään naitetaan tuhannet vanhatpojat ja
vanhatpiiat ympäri maatamme. Tämä on totista totta, saattepa nähdä. Vai
varas, minä!"

Hän käveli hetken kiihoittuneena huoneessa. Sitten hän taas jatkoi:

"Minulla on, kuten sanottu, tytär, ja koska te olette, mikäli
luotettavalta taholta olen saanut tietää, varakas ja hyväluontoinen
mies ilman mitään pahoja taipumuksia, olen isällisessä huolenpidossani
tehnyt kaikkeni saattaakseni hänet ja teidät tässä joukkovihkimyksessä
yhteen."

Niin varmasti kuin Kalle Kankainen olikin vieraansa mielipuolisuudesta
jo vakuutettu, ärsytti tämän kylmäkiskoinen puhetapa hänen
mieltään samalla kuin häneen suunnattu revolverinpiippu sai hänet
hermostuneeksi.

"En ole mikään myytävä tavara", sanoi hän.

"Tehän olette epäjohdonmukainen", vastasi vieras.

"Ottakaa huomioon, sanon minä, että minkäänlainen vapaa valinta ei tule
kysymykseenkään. Vihkiminen toimitetaan rivijärjestyksessä ilman
muuta."

Kalle Kankaisen ruumis alkoi äkkiä tutista. Kuuma hiki työntyi esiin
joka huokosesta, valeli hänet aina nenänpäätä myöten ja kostutti paidan
likomäräksi. Häntä alkoi yhtäkkiä hirveästi pelottaa, eikä hän enää
uskaltanut vastata miehelle, sillä hän muisti jostakin kuulleensa,
ettei hulluja saa vastustaa. Hänen alkuperäinen vaistonsa sai hänet
perääntymään niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta kun hän vain
pääsee ulos, niin...

"Mutta pääseeköhän täältä yleensä elävänä", hän kiersi ajatustensa
raskasta ratasta. "Todellakin käsittelee hän revolveria
varomattomasti... pieni painallus vain hänen pitkällä, keltaisella
etusormellaan ja... missä olen minä silloin?"

"Pankinjohtaja" nousi, otti käsiraudat ja lähestyi uhriaan, jonka aivot
työskentelivät hiuksia pystyyn nostattavasti. Kankainen sulki silmänsä.
Hänen ahdistajansa pani kuitenkin vain lukkoon käsiraudat hänen
ranteittensa ympärille ja talutti hänet ovelle pitäen kiinni hänen
käsivarrestaan.

"Varoitan teitä vihkimäpaikalla toimeenpanemasta mitään meluisaa
kohtausta, sillä silloin saatte lain mukaan joka rikkomuksesta maksaa
erinomaisen suuret sakot", sanoi hän. "Ja tyttäreni tulette saamaan,
luottakaa siihen."

"Mielipuolen aivojen huippusaavutus", mutisi Kankainen.

Heti kun hän huomasi olevansa kadulla, jonka kivien välissä rehoittavat
matalat rikkaruohot, talonmiehen kiusa ja risti, näyttivät hänestä
ihmeen kauniilta, lähti hän pinkomaan pakoon suurenmoista vauhtia, jota
käsiraudat eivät paljon kyenneet estämään.

"Auttakaa, auttakaa, mielipuoli... takanani!" huusi hän hurjasti.

Mutta takana mylvi hänen vainoojansa epäinhimillisellä äänellä:

"Ottakaa kiinni... _se on vanhapoika_!"

Eräässä kadunkulmassa seisoi poliisi, hajasäärin, kantapäät 47 1/2
senttimetrin päässä toisistaan, mikä on kaikkien pikkukaupungin
ammattitaitoisten ja virkansa vakavasti ottavien järjestyksenvalvojien
erityisesti kadunkulmissa käyttämä ja hyväksymä mitta. Kankaisesta
näytti myöskin poliisin rumaksi ja säkkimäiseksi parjattu virkapuku
hyvin komealta. Hän syöksyi läähättäen suoraan esivallan edustajan
syliin.

"Jumalan kiitos... älkää päästäkö tuota miestä tänne... se on
pähkähullu... tahtoi pakoittaa minut naimisiin. Onhan teillä revolveri?
Ottakaa pamppu vasempaanne lisäksi... se on vaarallinen mies ja
varustettu aseilla kiireestä kantapäähän. Jumalan nimessä... revolveri
esiin... olenhan turvassa tässä, mitä?"

"Tietysti, täydessä turvassa", sanoi poliisi rauhoittavasti. "Kyllä
poliisi aina turvallisuudesta huolen pitää."

Hän tarttui Kankaisen kaulukseen. Pankinjohtaja läheni.

"Pidin paraana itse pysäyttää tämän miehen paon... kuuluu olevan joku
niistä vanhoistapojista, niin että herra pankinjohtaja on vain hyvä
ja..." sanoi poliisi, kun Kankaisen vainooja saapui luokse.

"Sepä hyvä", vastasi puhuteltu, "kiitos vain, konstaapeli!"

Nyt selvisi sankarillemme välähdyksessä asian kaamea ja ankara totuus.
Hän hoiperteli taaksepäin ja huusi äänellä, joka säpsähdytti kaikkia
ohikulkijoita:

"Olisiko se mahdollista! Ettekö te sitten olekaan hullu?"

"Minäkö", sanoi pankinjohtaja. "Mikä ajatus! En suinkaan. Eikä tämä
untakaan ole, vai mitä konstaapeli?"

"Eipä luulis", vastasi tämä hymyillen houreita ja unennäköjä
poistavalla tavalla.

"Nyt Sjöroosin niitylle!"

Ja he taluttivat Kankaisen pois. Loppunäytös meni peloittavalla
nopeudella. Kankainen oli kokonaan murtunut. Hän ei jaksanut vastustaa,
ei huutaa, ei itkeä, hän oli sielullisesti ja ruumiillisesti särkynyt
ja masentunut, maahan lyöty, poikki tallattu, tuskan mykistämä,
"pikemmin kuollut kuin elävä". Hän oli lyhyesti sanoen, kaikkea, mikä
murheellista ja sydäntäsärkevää on. Hänen elämänsä draaman viimeinen
näytös oli menossa järkyttävien tapahtumien ja onnettoman lopun
merkeissä. Sillä hänen sydämensä ei kestäisi murtumatta, sen hän tunsi
liiankin selvästi.

Sumuisilla, hämärtyneillä silmillään hän erotti ihmisjoukon, kuuli
äänten sorinaa, puhetta, vastauksia ja toistoja.

"Nyt on teidän vuoronne", kähisi joku hänen korvaansa.

"Missä olemme?" hän mutisi.

"Sjöroosin niityllä, vihkimäpaikalla. Rohkeutta hetkinen!"

Sitten kuului selvä, kirkas ääni:

"Viivi Sofia Sievä Ahjo ja Kalle Mikko Kankainen!"

Ja hän näki naisen, morsiamensa: hirveän ruman ja kammoittavan kuin
painajaisunen utuhahmo. Silloin hän puhkesi vihlovaan huutoon.

"Te olette hulluja kaikki... ja minä en mene naimisiin... ennemmin
sitten kuolema ja... ja... ja..."

Hän koetti huutaa tarmonsa takaa, mutta vain heikkoa kähinää enää
kuului, aivan kuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta.

Kaikki pimeni hänen silmistään ja jostakin kaukaisuudesta,
äärettömyydestä, kaikui kuin kirkonkellojen soittoa... se muuttui
yhä kovemmaksi, terävämmäksi... nyt se oli kuin herätyskello... Kalle
Kankainen läähätti, tempoili ja -- heräsi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65745 ***