*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65734 ***

LIMBERLOSTIN VARTIJA

Luonnonromaani

Kirj.

GENE STRATTON-PORTER

Tekijän luvalla suomentanut

Heikki Impivaara





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.




SISÄLLYS:

1. Otetaan suuri vastuu ja Limberlostiin pestataan vartija.
2. Freckles näyttää luonnettaan ja tapaa ystäviä.
3. Putoaa sulka ja synty sielu.
4. Freckles katsoo urhoollisesti vaaraa silmiin, ja uusien
     kokemuksien tie avautuu.
5. Keiju ruumiillistuu, ja mies palvoo.
6. Sattuu kahakka, ja naiset ampuvat.
7. Freckles saavuttaa kunniaa ja keksii tiellä jalanjäljen.
8. Freckles tapaa liikemiehen eikä siitä menetä mitään.
9. Limberlost ahdistaa rouva Duncania, ja Freckles ehättää apuun.
10. Freckles ahertaa kovasti ja salokeiju palkitsee.
11. Perhoset hurjastelevat, ja Limberlost toimittaa sanan lintunaiselle.
12. Musta Jaakko kahlehtii Frecklesin ja keiju Jaakon.
13. Keiju vapauttaa Frecklesin, ja Musta Jaakko kiroo.
14. Frecklesillä on sydänsuru, ja Musta Jaakko jää laskuista pois.
15. Freckles ja keiju yrittävät ottaa valokuvaa, ja pikku kana on
      kuvattavana.
16. Keiju keksii kallisarvoisen puun ja aterioi työläisten kera.
17. Freckles panee rakkaudesta henkensä alttiiksi ja runneltuu.
18. Freckles hylkää rakkauden, kun ei tiedä syntyperäänsä kunnialliseksi,
      ja keiju lähtee sitä tutkimaan.
19. Freckles saa esikoisoikeutensa, ja keiju menettää sydämensä.
20. Freckles palaa Limberlostiin, ja loordi O'More purjehtii
      Irlantiin ilman häntä.





1. luku.

OTETAAN SUURI VASTUU JA LIMBERLOSTIIN PESTATAAN VARTIJA.


Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle.
Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki.
Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän
oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada
työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa
ja vaatteita.

Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten
Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä
ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää
tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli.
Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi
sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja
makuulle.

Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana
taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet
huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä
hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät
lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä
skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden
kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs
on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa
säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä
kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun
kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti
sieltä makeita tuoksuja.

Freckles astui hänen luoksensa.

"Haluan puhua johtajan kanssa", sanoi hän.

Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi
käyttää teitä."

Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi
rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet
minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."

Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa
karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen
mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.

"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon",
sanoi hän.

"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen
tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."

Päällikkö käänsi lehteä ja aloitti huolellisesti uuden rivin.

"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on
toiskätinen."

Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat
pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja
ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.

"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen
tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."

Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen.
Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli
asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa
painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt
päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun
johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän
avautui hänelle.

Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan
hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla
kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja
koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja
käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista.
Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä
siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.

McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen
ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet
koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri
oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa
olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin.
Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva
timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro,
puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja
liikeasioissa muualla tienoossa.

Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä
koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika
vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta
niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan
yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli
gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa
hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.

Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle
kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän
hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen
kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin
ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia
matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.

Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä,
suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori
mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat
pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas,
väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren
tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen
tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa
poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat
kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien,
lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet
ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian
kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin
hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja
rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.

Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti
äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle.
Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen
työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin.
Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki
puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove
levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka
näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista
pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat
ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä,
suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden
halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi
sivistyneihin koteihin.

Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään
nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen,
solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset
irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi
kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton
vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin
maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.

"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.

"Kyllä", vastasi Freckles.

"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön
myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä --
voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis.
Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja
tuskin kyllin vahvakaan."

Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.

"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.

Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen
köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku
esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin.
Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä.
Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli
lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne,
ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen
rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski
häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli
jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa
perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.

"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren
puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat
hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin
kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka
on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.]
etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen
ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan.
Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus
luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida
sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä
valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä
käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on
eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."

Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä,
että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään
ollut aikonut ottaa puheeksi.

"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?"
virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin
vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää
visusti silmällä."

"Mutta olettehan tuskin muuta kuin nuorukainen, ja tästä tulee aimo
urakka karaistulle miehellekin", vastasi McLean.

"Nähkääs, ensinnäkin te pelkäisitte. Rajalinjaa laittaessamme me
tapoimme kuusi kalkkarokäärmettä, jotka olivat melkein teidän mittaisia
ja niin paksuja kuin käsivartenne. Hengenvaarallista on rämpiä rämettä
saartavassa saraheinässä, ellei jaloissa ole paksua nahkaa yli polvien.

"Teidän pitäisi myös osata uida, jos vesi noustessaan uurtaa pois sen
tilapäisen sillan, jonka olemme rakentaneet siihen, missä Käärmeoja
kääntyy rämeeseen. Syksyllä ja talvella ilmat vaihtelevat äkisti ja
jyrkästi ja minä vaadin tarkkaa vahdinpitoa joka päivä. Te olisitte
aina yksin, enkä minä mene takuuseen siitä, mitä Limberlostissa saattaa
piillä. Metsä on saanut olla täällä sellaisenaan aikain alusta asti ja
se on täynnä kaikenmoisia haamuja ja ääniä. Enkä minä ota sanoakseni,
mistä ne kaikki tulevat; mutta päättäen muutamasta näkemästäni
hiiviskelevästä varjosta ja selkää karmivasta huudosta, joita olen
kuullut, minä itsekin olisin mieluummin kohtaamatta niiden omistajia
enkä minä ole heikko ja arka.

"Pahinta kaikesta on, että joka mies, joka tunkeutuu rämeelle
merkkaamaan ja varastamaan puita, on hurjapäinen olento. Muuan
apulaisistani, John Carter, oli minun pakko ajaa tiehensä monesta
painavasta syystä. Hän tuli tänne, meni yksin nevalle, valitsi ja
merkkasi joukon arvokkaita puita ja yritti sitten myydä niitä eräälle
toiselle yhtiölle, joka kilpaili kanssamme, kun me hankimme tämän
metsän. Hän on vannonut ottavansa nämä puut, vaikkapa hänen sitten
täytyisi ne saadakseen kuolla taikka tehdä murha; ja hän onkin
sellainen mies, ettei vahvinkaan kernaasti häntä kohtaisi."

"Mutta jos hän tulisi varastamaan puita, niin totta kai hän toisi
mukanaan ison joukon juhtia ja miehiä, niin ettei tarvitsisi muuta kuin
pitää silmät auki ja lähteä hakemaan teitä?" tuumi poika.

"Niinpä kyllä", vastasi McLean.

"No, miksikä en minä voisi pitää vahtia yhtä visusti ja juosta yhtä
nopeasti kuin joku vanhempi ja vahvempi mies?" kysäisi Freckles.

"Ka miksei, lempo soi!" huudahti McLean. "Enpä tiedä, onko miehen
koko puoleksikaan niin tärkeä kuin hänen uskaliaisuutensa ja
luotettavuutensa -- jos oikein asiaa ajattelen. Istukaahan tuohon
pölkylle ja tuumitaan hieman. Mikä teidän nimenne on?"

Freckles puisti päätään, kun häntä kehoitettiin istumaan, ja käsivarret
ristissä hän seisoi suorana kuin puut ympärillään. Hän kävi hieman
kalpeammaksi, mutta silmät eivät rävähtäneetkään.

"Freckles", sanoi hän.

"Käy laatuun kotioloissa", naurahti McLean, "mutta tuskinpa voin pistää
semmoista nimitystä yhtiön kirjoihin. Sanokaahan oikea nimenne?"

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi poika. "En ymmärrä", virkkoi
McLean.

"Sitä minäkin arvelin äänestänne ja kasvoistanne, ettette ymmärtänyt",
sanoi Freckles verkalleen. "Olen sitä miettinyt enemmän aikaa kuin
mitään muuta elämässäni enkä ymmärrä. Mitäs se on mielestänne, että
joku ottaa vastasyntyneen lapsen ja kurittaa sitä niin, että se on ihan
sinelmille piesty, hakkaa siltä toisen käden poikki ja sitten purevan
kylmänä yönä nakkaa köyhäinkodin portaille muukalaisten hoitoon? Niin
on joku tehnyt minulle."

McLean tuijotti kummissaan. Hänellä ei ollut mitään vastausta valmiina,
ja vasta tuokion kuluttua hän matalalla äänellä virkahti: "Ja sitten
--?"

"Kotiin minut otettiin ja siellä olin lain määräämään ikään asti ja
jonkun vuoden ylikin. Useimmat meistä olivat irlantilaisten lapsia.
Aina he saattoivat löytää koteja toisille lapsille, mutta ei kukaan
tahtonut ottaa minua käsivarteni takia."

"Olivatko ne hyviä teille?" McLean katui kysymystä heti sen tehtyään.

"Enpä tiedä", vastasi Freckles. Vastaus kajahti niin toivottomalta
hänen omiinkin korviinsa, että hän kiiruhti selittelemään lisäämällä:
"Nähkääs, asia on näin. Hyvyyttä nuo ihmiset ovat palkatut antamaan
oikein urakalla, mutta sehän kuuluu yhtä hyvällä oikeudella muutamalle
sadalle muulle, niin ettei sitä kellekään pojalle riitä niin erikoisen
paljon."

"Jatkakaa", sanoi McLean päännyökkäyksellä ilmaisten ymmärtäneensä.

"Sen kertomisella ei maksa vaivaa kuluttaa teidän aikaanne", vastasi
Freckles. "Koti oli Chikagossa, ja siellä minä olen ollut koko ikäni
paitsi viimeiset kolme kuukautta. Kun olin liian vanha saamaan samaa
kohtelua kuin pikku lapset, antoivat he minun käydä lähintä kansakoulua
niin kauan kuin laki salli, mutta minä en koskaan ollut kuin muut
lapset, ja sen tiesivät kaikki. Minun täytyi olla siellä kuin vankina
ja ahertaa töitä varhain ja myöhään ruuan ja vaatteiden maksuksi.
Minä olen aina kovin halunnut oppia jotakin, mutta sittenkin olin
mielissäni, kun se oli ohi.

"Harva se päivä, niin kauan kuin muistan, minut kutsuttiin konttoriin.
Siinä sitten syynättiin ja evättiin koti ja rakkaus käteni ja ruman
ulkomuotoni takia, enkä ole eläissäni tuntenut muuta kotia. Minä en
näyttänyt kuuluvan minnekään.

"Sitten saatiin köyhäinkotiin uusi johtaja. Hän ei ollut ensinkään
toisten kaltainen ja hän vannoi ensi töikseen kitkevänsä minut pois.
Hän keksi sen konstin, että lähetti minut maalle erään miehen luo,
joka hänen tietääksensä tarvitsi apupoikaa. Mutta samalla hän ei
muistanutkaan kertoa tuolle miehelle, että minä olen käsipuoli, ja
uusi isäntä suomi minut pahanpäiväiseksi heti kun sai kuulla, että
juuri minut oli hänelle lähetetty. Keskipäivästä iltaan olivat hän
ja hänen suunnilleen minun ikäiseni poika saaneet minut kutakuinkin
samaan tilaan kuin missä minut ensin tavattiin, niin että makasin yön
valveilla ja karkasin tieheni. Olisinpa mielinyt suoria tilini tuon
pojan kanssa ennen lähtöäni, mutta en tohtinut, kun pelkäsin herättää
ukkoa, ja tiesinhän minä, etten piisaisi molemmille, mutta ehkä tapaan
hänet yksin vielä joskus ennen kuolemaani."

McLean pureskeli viiksiänsä salatakseen hymyn huulillaan ja mieltyi
poikaan tuon tunnustuksen takia yhä enemmän.

"Eipä minun tarvinnut edes varastaa vaatteita päästäkseni lähtemästä
lastenkodin puvussa", jatkoi Freckles, "sillä he olivat jo ottaneet
siistit, puhtaat vaatekappaleeni pojalle ja pistäneet minut hänen
ryysyihinsä, ja se teki melkein yhtä kipeää kuin selkäsauna, sillä
lastenkodissa oli meitä toki aina pidetty siistissä ja hajuttomissa
vaatteissa. Minä ryntäsin suoraan tähän valtioon, ennenkuin sain
selville, ettei mies olisi voinut pidättää minua, vaikka olisi
tahtonutkin. Kun sitten luulin olevani hyvässä turvassa häneltä,
rupesin hakemaan työtä, mutta kaikkihan tekevät juuri samoin kuin
tekin, sir. Isoja, vahvoja, virheettömiä miehiä tahdotaan -- muista ei
huolita."

"Minä olen tuuminut tätä asiaa", vastasi McLean. "Enkä tahdo varmasti
väittää, ettei teidän ikäisenne ja kaltaisenne mies voisi suorittaa
tätä työtä varsin hyvin, jos hän vain ei ole pelkuri ja jos hän olisi
luonteeltaan luotettava ja ahkera."

Freckles astui askeleen eteenpäin.

"Jos te voitte antaa minulle toimen, jossa voin hankkia ruuan ja
vaatteet ja nukkumasijan", sanoi hän, "ja jos voin saada isännän, jonka
hyväksi voin työskennellä kuin muutkin miehet, ja semmoisen paikan,
jossa tunnen saavani olla, niin minä teen täsmälleen mitä määräätte
tekemään tai sitä yrittäessäni kuolen".

Hän sanoi sen niin levollisesti ja vakuuttavasti että McLean uskoi
häntä, vaikka sydämessään tiesi, että ventovieraan ottaminen
palvelukseen olisi huono kauppa miehelle, joka hänen laillansa oli
vastuussa suurista asioista.

"Hyvä on", vastasi isäntä. "Minä merkitsen teidät palkkaluetteloihini.
Haukataanpa tässä illallista, ja sitten toimitan teille puhtaat
vaatteet, kahluusaappaat, piikkiaidan korjaus vehkeet ja revolverin.
Ensi työksi huomenaamulla aion itse kulkea kanssanne kierroksen
vahtipolulla ja täydellisesti selittää, mitä vaadin tehtäväksi.
En teiltä pyydä muuta kuin että te heti tulette luokseni toiselle
työmaalle rehellisenä miehenä ilmoittamaan, jos huomaatte työnne liian
raskaaksi. Sitä en kummaksuisi. Ei sellaista työtä monikaan mies
suorittaisi säntilleen. Minkä siis kirjoitan nimeksenne?"

Freckles ei hellittänyt jäykkää katsettaan McLeanista, ja tämä näki sen
äkillisen tuskan värähdyksen, joka vilahti orvon ilmeikkäillä kasvoilla.

"Minulla ei ole mitään nimeä", vastasi hän jäykästi, "paitsi ehkä
jokin sellainen, joka minulle annettiin, kun minut pantiin lastenkodin
kirjoihin, ja sehän oli yhtä mitätöntä kuin jos olisi annettu nimi
kissalle Olen kylliksi usein nähnyt, kuinka he ristivät noita pieniä
orporaukkoja, ja tunnen siis sen asian. Minulle annettu nimi kuuluu
minulle yhtä vähän kuin teille. Minä en tiedä, mikä se oli, enkä
saakaan sitä koskaan tietää, mutta nyt mielelläni otan minkä nimen vain
tahdotte minulle antaa. Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen, että
määräätte minulle nimen, herra McLean?"

Isäntä käännähti äkisti ja alkoi pinota kirjojansa. Hän ajatteli
luultavasti samaa, mitä jokainen muu kunnon mies olisi ajatellut näissä
olosuhteissa. Silmät vielä maahan luotuina ja ääni oudon käheänä hän
vastasi:

"Minäpä sanon mitä tehdään, poikaseni. Isäni oli minun miesihanteeni ja
minä rakastin häntä enemmän kuin ketään olen koskaan rakastanut. Hän
jätti tämän maailman viisi vuotta sitten, mutta minä uskon vahvasti,
että hän olisi ollut ylpeä, jos olisi saanut antaa nimensä teille.
Jos minä annan teille lähimmän omaiseni ja rakkaimman miehen nimen --
kelpaako se?"

Frecklesin jäykkä asento höltyi äkkiä. Hänen päänsä painui, ja suuret
kyyneleet tippuivat likaiselle karttuunipuserolle. Äänettömyys ei
hämmästyttänyt McLeania, sillä hän käsitti kyllä, ettei puhuminen
käynyt ylen helposti juuri nyt.

"Hyvä!" sanoi hän. "Kirjoitan sen siis luetteloon -- James Ross McLean."

"Kiitän teitä tuhannesti", sanoi Freckles. "Nythän minä jo melkein
tunnen kuuluvani johonkin."

"Niin kuuluttekin", vastasi McLean. "Kunnes joku täydellisen oikeuden
nojalla tulee vaatimaan teitä, olette minun. Tulkaa nyt kylpemään,
saamaan vähän illallista ja sitten makuulle."

Kun Freckles seurasi häntä työmaan valoon ja hälinään, lauloi hänen
sydämensä ja sielunsa ilosta.




2. luku.

FRECKLES NÄYTTÄÄ LUONNETTAAN JA TAPAA YSTÄVIÄ.


Seuraavana aamuna Freckles oli puhtaissa, eheissä vaatteissa, kylläinen
ja levättyään pirteä. Sitten McLean hankki hänelle tarpeelliset
varusteet ja huolellisesti ohjasi häntä aseen käytössä. Isäntä
kävi hänen kanssaan kierroksen vahtipaikalla ja toimitti hänet
täysihoitoon ajurinsa Duncanin luo, jonka hän oli tuonut kerallansa
Skotlannista. Tämä asui rämeen ja telatien välillä. Kun työväki siirtyi
eteläkämpälle, jätettiin Freckles vartioimaan kokonaista omaisuutta
Limberlostissa. Mutta eipä hän tiennyt, että hän itsekin oli nuo ensi
viikot valvonnan alaisena.

Joka ainoa tunti oli suoranaista piinaa pojalle. Suppea elämä
suurkaupungin lastenkodissa oli äärimmäisenä vastakohtana siihen,
millaista oli Limberlostissa. Joka hetki hän pelkäsi henkensä
puolesta. Kuumuus oli paahtava. Raskaat, pitkävartiset saappaat
hieroivat hänen jalkojaan, niin että ne tulivat verille. Hän oli
kipeä ja kankea pitkästä vaelluksesta ja oleskelusta ulkoilmassa. Tuo
seitsenpenikulmainen vartiotie tuotti sieluntuskaa joka hetki. Iltaisin
hän Duncanin johdolla harjoitteli, kunnes sai varmuutta revolverinsa
käytössä. Hän katkaisi itselleen vankan pähkinäpuisen sauvan, jonka
päässä oli nyrkinkokoinen pahka, ja sitä hän ei koskaan hellittänyt
kädestään. Mutta mitä hän ajatteli noina ensi päivinä, sitä hän ei
itsekään voinut selvästi muistaa perästäpäin.

Hänen sydämensä hyytyi joka kerta, kun hän näki kauniin saraheinän
alkavan aaltomaisesti liikehtiä tuulenhenkeä vastaan, kuten McLean oli
sanonut sen tekevän. Hän juoksi pyyhälsi puoli peninkulmaa ensi kerran
kuullessaan ruovonpäristäjän äänen, ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn
aina kun harmaa haikara kirkaisi. Kerran hän näki kapean varjontapaisen
olennon tulevan perässään ja laukaisi revolverinsa. Mutta samassapa hän
säikähti entistä pahemmin, peläten että se olisi voinut olla Duncanin
paimenkoira.

Ensimmäisenä iltapäivänä, jolloin hän huomasi piikkilankoja olevan
poikki ja hänen täytyi painua polvia myöten mustaan suomutaan
sitoakseen päät yhteen, hänen tuli niin paha olla pelosta ja
hermostuksesta, että tuskin saattoi pakottaa vapisevan kätensä
työhön. Joka askelella hän tunsi menettävänsä tukevan jalansijan ja
solahtavansa johonkin limaiseen hornaan. Sanattoman toivottomana hän
saapasti eteenpäin, tarrautuen aidanpylväisiin ja puihin, kunnes oli
lopulta saanut langat solmituksi ja huomannut kaikki taas eheiksi.
Siihen oli mennyt aimo aika. Yö oli tulossa. Limberlost liikahti
hiljalleen, ravisti sitten itseään, murahti ja heräsi hänen ympärillään.

Jokaisesta ontosta puusta tuntui iso pöllö rääkyvän, ja pieni pöllö
kirkuvan jokaisesta oksan kolosta. Jättimäisten härkäsammakkojen
kurnutus ei ollut kyllin huumaavaa vaimentaakseen yökehrääjäin
valitusta, joka tuntui tulevan joka pensaasta. Yöhaukat lehahtivat
hänen ohitsensa väräjäviä huutojansa päästellen, ja yököt viistivät
häntä kasvoihin. Pyydystelevä villikissa menetti saaliinsa ja rääkäisi
raivostuneena. Eksynyt kettu haukkui lakkaamatta puolisoansa huudellen.

Hiukset nousivat Frecklesin niskassa kuin harja, ja polvet tutisivat
hänen allansa. Hän ei voinut nähdä, kierivätkö pelätyt käärmeet
polulla, tahi tässä helvetillisessä melussa kuulla sitä kalinaa, jota
McLean oli kehoittanut häntä tarkkaamaan. Hän seisoi liikkumattomana,
pelosta jäykistyneenä. Hengitys pihisi hänen hampaittensa lomitse. Hiki
juoksi pitkin kasvoja ja ruumista pieninä puroina.

Jokin iso musta ja raskas tuli ryskyen rämeen halki ihan hänen
likelleen, ja säikähdyksestä hurjasti parkaisten hän lähti juoksemaan
-- kuinka pitkälle, sitä hän ei tiennyt; mutta vihdoin hän kykeni vähän
hillitsemään itseään ja palasi samaa tietä. Hän puri hampaat yhteen
ja hiki kuivui hänen iholleen. Saapuessaan sille paikalle, mistä oli
lähtenyt pakoon, hän kääntyi ympäri ja alkoi määräaskelin kävellä
linjaa pitkin. Hetken kuluttua hän älysi vain kävelevänsä, niin että
täytyi jälleen kääntyä noita kauhuja kohti. Kun hän sitten läheni
telatietä, putoili sauva joka askelella tunnustelemaan piikkilankaa.

Kaikkialla tuntui häntä ympäröivän joukko ääniä, jotka saivat veren
hyytymään hänen suonissaan, ja kammottavat haamut lähestyivät yhä
likemmäs. Pelko oli niin vallannut hänet, ettei hän tohtinut katsoa
taaksensa; ja juuri kun hän tunsi pian kaatuvansa kuoliaana maahan,
ennenkuin ennättäisi aukeamalle, kuului Duncanin huuto: "Freckles,
Freckles!" Värisevä nyyhkytys nousi pojan kuivaan kurkkuun. Mutta
Duncanille hän vain sanoi viivästyneensä sen takia, että oli huomannut
jonkin langan katkenneen.

Seuraavana aamuna hän läksi ajoissa liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen
hän jyskyttävin sydämin painui kyykkyyn, pompahti syrjään, pyyhälsi
juoksuun milloin voi ja yltyi tappeluun, milloin oli joutunut hätään.
Jos hän jolloinkin lie aikonut antautua armoille, niin ei siitä kukaan
tietänyt, sillä hän iskeytyi työhönsä ilman hätääntymisen merkkiäkään.
Duncan, joka oli määrätty valvomaan Frecklesin puuhia ensi viikkoina,
toimitti isännälle eteläkämpälle kaikki nämä sanomat, mikäli niitä
osasi arvailla, mutta eipä isolla skottilaisella ollut aavistustakaan
siitä, mitä tavatonta kidutusta poika sai kokea, ja terävä-älyisempänä
McLeankin osui vain hiukkasen lähemmä totuutta.

Kun Freckles moniaan viikon kuluttua huomasi, että henki oli säilynyt
ja että hänellä nyt oli koti ja että ensimmäiset rahat, mitä hän oli
koskaan ansainnut, olivat turvassa hänen taskussaan, alkoi hän käydä
ylpeäksi. Hän kulki vielä kiertäin kaartain, väistyi syrjään ja riensi
juoksujalkaa, jottei taaskin myöhästyisi, mutta hänessä oli aste
asteelta kehkeytymässä se pelottomuus, joka kasvaa miehessä, kun hän
joka hetki saa tottua vaaroihin.

Sydän oli hänellä lakata sykkimästä, kun ensimmäinen kalkkarokäärme
asettui poikkiteloin linjapolulle, mutta hän rohkaisi itsensä ja
iski sitä nuijallaan. Muserrettuaan sen pään hän voitti iiriläisen
synnynnäisen vastenmielisyytensä käärmeitä kohtaan niin pitkälle, että
leikkasi irti sen kalkkaron, näyttääkseen sitä Duncanille. Tämän voiton
ohella oli myös hänen pahin pelkonsa käärmeitä kohtaan mennyt.

Sitten hän alkoi älytä, että kun rämeessä oli niin viljalti riistaa,
eivät petoeläimet tulisi polulle häntä hätyyttämään, ja olihan hänellä
revolveri puolustukseksi, jos tulisivatkin. Hän oppi pian nauramaan
isoille lepattaville linnuille, jotka pitivät hirveätä metakkaa.
Vaaniessaan eräänä päivänä puun takana hän näki kurjen puolisonsa
kanssa juhlallisesti esittävän joitakuita tahteja myöhästyneestä
häätanssista. Käsittäen, että se oli ilmaisevinaan hellyyttä,
miltä tahansa se näyttikin, oli yksinäisen pojan nälkäinen sydän
myötätuntoinen niitä kohtaan.

Ennen ensimmäisen kuukauden loppua hän oli kohtalaisen tyytyväinen
toimeensa, ja seuraavana kuukautena hän jo melkein piti siitä. Saa
olla varma siitä, että luonto tekee omat ihmetyönsä kenen sydämessä
hyvänsä, jota jokapäiväinen työskentely pitää sen ilmiöitten, äänien ja
äänettömyyden parissa.

Kun päivä toisensa jälkeen ainoa asia, joka vilkastutti hänen
täydellistä yksinäisyyttään, oli rämeen lintujen ja eläinten seura,
niin oli luonnollisin seikka maailmassa, että Freckles kohdisti niihin
ystävyytensä. Aluksi hän vaistomaisesti suojeli heikkoja ja avuttomia
ja hämmästyi nähdessään, kuinka nopeasti ne tottuivat häneen ja kuinka
vähän välittivät hänen läsnäolostaan huomattuansa, ettei hän ollut
metsästäjä ja että nuijaa, jota hän kantoi, käytettiin useammin niiden
kuin hänen omaksi hyväkseen. Hän voi tuskin uskoa silmiään.

Tästä hänen pyrkimyksestään lintuja ja eläimiä suojelemaan oli
vain lyhyt askel omistusoikeuden tuntemiseen, ja sen mukana heräsi
myöskin hyväilyn ja huolehtimisen tarve. Kun syksyn tullen hautominen
oli päättynyt ja sisämaan linnut parvittain kerääntyivät rämeelle
herkuttelemaan sen siemenillä ja marjoilla, tyytyi Freckles tarkkaamaan
niitä ja mietiskelemään niiden oloja. Paitsi puolta tusinaa kaikkein
tavallisimpia ne kaikki olivat hänelle outoja. Alituisesti hän sai
yllätyksekseen havaita, kuinka niiden puuhailu oli peräti ihmisten
tapaista.

Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia leikellen sanajalkoja,
tempoen viiniköynnöksiä puista, niittäen laaksosta mehevän vihannuuden
ja pyöritellen lehtiä maahan, piti hän mieli ahdistuneena silmällä
ystäväinsä lähteviä parvia. Hän alkoi käsittää olevansa jäämässä yksin.
Hän koetti olla erikoisen ystävällinen, toivoen saavansa joitakuita
taivutetuiksi viipymään. Silloin hänelle juolahti mieleen, että pitäisi
toimittaa ruokaa linnuille, sillähän näki, että ne sen puutteessa
olivat muuttohommissa. Mutta eipä hän voinut niitä pysähdyttää. Päivä
toisensa jälkeen kerääntyi parvia, jotka matkasivat tiehensä. Siihen
aikaan, kun ensi lumi valkaisi hänen vahtipolkuansa Limberlostissa,
olivat jäljellä ainoastaan pienet mustanvalkeat lumisirkut, tikat,
keltasirkut, jotkut vanhukset tulipunaisista kardinaaleista,
sininärhit, varikset ja viiriäiset.

Silloin Freckles aloitti taikatemppunsa. Hän raivasi pienen aukeaman
ja pani siellä kahdesti päivässä toimeen lintujen kemut. Joulukuun
keskivaiheilla olivat talven tuimat tuulet purreet enimmät siemenet
ruohoista ja pensaista. Lumi tuiskusi peittäen rämeen, ja ruokaa oli
hyvin niukasti ja vaikeasti saatavissa. Linnut malttoivat tuskin
odottaa kunnes Freckles oli kääntänyt selkänsä, ennenkun jo hyökkäsivät
hänen varastojensa kimppuun. Muutaman viikon päästä ne jo lensivät
aukeamalle häntä vastaan. Tammikuun purevassa säässä ne tulivat joka
aamu puolitiehen hänen asunnolleen ja lepattelivat hänen ympärillään
kuin kyyhkyset koko matkan ruokapaikalle asti. Ennen helmikuuta ne
olivat niin tottuneet häneen ja niin lopen nälkäisiä, että istuutuivat
hänen päänsä päälle ja olkapäilleen, ja julkeat närhit tuppautuivat
rosvoamaan hänen taskujaan.

Vehnän ja leivänmurusten lisäksi Freckles jakeli niille kaikenlaisia
jätteitä, mitä tuvasta löysi. Hän vei holhokeilleen omenan-, nauriin-
ja perunankuoria, toisinaan kaalinlehden tai porkkanoita ja sitoi
pensaisiin luita, joissa oli vielä vähän rasvaa ja rustoa. Kun hän
eräänä aamuna saapui ruokapaikalle tavallista varemmin, tapasi
hän loistavan kardinaalin ja kaniinin vieretysten toverillisesti
nakertelemassa kaalinlehteä, ja samalla hänen mieleensä juolahti särkeä
pähkinöitä siitä varastosta, jonka oli koonnut Duncanin lapsille,
saadakseen jos mahdollista, liittää oravatkin perheeseensä. Pian hän
saikin ne tulemaan punaisina, harmaina ja mustina, ja hänen mielensä
kävi apeaksi, kun hän ei tuntenut niiden eri nimiä ja tapoja.

Niin kului talvi. Joka viikko ratsasti McLean Limberlostiin, ei
kuitenkaan koskaan samana viikonpäivänä tai samalla tunnilla. Aina hän
tapasi Frecklesin toimessaan, uskollisena ja rehellisenä, olipa sää
kuinka ankara tahansa.

Palkastaan poika sai ensimmäiset rahat, mitä milloinkaan oli omistanut,
ja kun isäntä selitti hänelle, että hän voisi jättää ne huoletta
pankkiin ja siitä saada paperipalasen, joka vastasi summaa, niin hän
jokaisena maksupäivänä vei oikopäätä rahansa talletettaviksi ja pidätti
itselleen tuskin sen verran kuin tarvitsi ruokaan ja vaatetukseen. Hän
ei tiennyt, mitä tekisi rahoillaan, mutta se tieto, että ne olivat
siellä, herätti hänessä vapauden ja voiman tuntoa -- ne olivat hänen
ja hän saattoi ne ottaa milloin hyväksi näki. McLeania jäljitellen
hän osti pienen muistikirjan, johon huolellisesti merkitsi jokaisen
ansaitsemansa dollarin ja jokaisen menettämänsä sentin. Kun hänen
menonsa olivat vähäiset ja isäntä maksoi runsaasti, kasvoi hänen pikku
aarteensa ihmeteltävässä määrässä.

Se talvi tarjosi Frecklesille ensimmäiset todellisen onnen hetket
hänen elämässään. Hän oli vapaa. Hän teki miehen työtä uskollisesti,
rankkasateessa, lumituiskussa ja myrskysäässä. Hän kasvatti itselleen
hämmästyttävät ruumiinvoimat, elätti itseään ja säästi rahaa. Työkunnan
joka mies ja ylipäänsä kaikki muutkin tiesivät, että hän oli mahtavan
McLeanin suojeluksessa, ja sepä tasoitti Frecklesin uraa moneenkin
suuntaan.

Duncanin vaimo osoitti hänelle sitä persoonallista ystävällisyyttä,
jota hänen janoava sydämensä kaipasi. Aina oli lämmin juoma valmiina,
kun poika kylmällä säällä tuli kotiin vahtipoluiltaan. Hän kutoi
paksun lapasen pojan vasempaan käteen ja keksi keinon, kuinka sopi
neuloa ja vanulla sisustaa oikea hiha, niin että se suojeli toista
silvottua käsivartta kylmää vastaan. Hän paikkasi hänen vaatteitaan,
joita piikkilanka usein repi rikki, ja säästi ruuantähteitä hänen
linnuilleen, ei siksi, että hän tiesi tai piittasi niistä mitään, vaan
kun hän itsekin oli kyllin lähellä rämettä, tajutakseen sen täydellisen
yksinäisyyden. Kun Duncan nauroi tuota hommaa, vastasi vaimo: "Herra
nähköön, ukkoseni, jollei Frecklesillä olisi noita lintuja ja elukoita,
niin hän olisi aina yksin. Muttei koskaan ole tarkoitettu, että ihminen
olisi niin yksin. Vallanhan hän menisi kaistapäiseksi, jollei saisi
edes niistä huolehtia ja puhella niiden kanssa."

"Kuinka monta vastausta luuletkaan hänen saavan puheisiinsa,
eukkoseni?" nauroi Duncan.

"Hän saa semmoisen vastauksen, joka pitää silmän kirkkaana ja panee
jalan uskollisesti vaeltamaan sitä epätasaista polkua, jolle hän on
joutunut", vastasi vaimo totisena.

Duncan meni matkoihinsa ja näytti hyvin miettiväiseltä. Seuraavana
aamuna hän antoi Frecklesille tähkän sitä viljaa, jota paraikaa kuori
kanoilleen, ja käski hänen viedä sen villeille kesyttömille kanoilleen
Limberlostiin. Freckles nauroi ihastuneena.

"Kanoilleni!" sanoi hän. "Kas, kun en ole ennen tullut sitä
ajatelleeksi. Minun kanojanihan ne tietenkin ovat. Ne ovat sellaisia
pieniä kaunisvärisiä kukkoja ja kanoja. Mutta 'kesyttömiä' ne eivät
ole. Mitä sanoisittekaan, jos 'kesyttömät kanani' ovat melkoista
kesympiä kuin teidän täällä pihassa?"

"Vaiti, poika!" tokaisi Duncan.

"Pankaapa kananne istumaan päänne päälle tai syömään käsistänne ja
lakkareistanne", härnäsi Freckles.

"Mokomia kaskuja voit kertoa pikku lapsille!" sanoi Duncan. "Ne ovat
kylläkin kärkkäitä uskomaan mitä tahansa. Et voi keksiä niin mahdotonta
juttua, etteivät he vaatisi vieläkin mahdottomampaa."

"Tulkaa itse katsomaan!" vastasi Freckles.

"Olkoon menneeksi!" sanoi Duncan. "Jos sinä saat yhdenkään linnun
istumaan pääsi päälle tai syömään kädestäsi, niin ota pois vapaasti
jyvähinkalostani ja vehnäpurnustani pitkin talvea."

Freckles hypähti koholle ja hihkui ihastuksesta.

"Voi, Duncan! Te olette liian antelias!" huudahti hän. "Milloin
tulette?"

"Ensi pyhänä", sanoi Duncan. "Ja uskonhan minä, että Limberlostin
linnut ovat kesyjä kuin kanat, jahka sen näen, mutta en ennen."

Tästä alkaen Freckles nimitti lintujaan kanoiksensa ja Duncanit samoin.
Ja seuraavana sunnuntaina Duncan vaimoineen ja lapsineen vaelsi hänen
seurassaan rämeelle. He näkivät niin ihmeellisen näyn, että se antaa
heille puheenaihetta koko heidän loppuiäkseen ja tekee heidät kaikkien
lintujen uskollisiksi ystäviksi.

Frecklesin linnut odottivat häntä aukeaman reunassa. Ne halkoivat
hyistä ilmaa hänen päänsä ympärillä punaisin, sinisin ja mustin
kaartein ja kierroksin. Ne karkoittivat toisiaan pois hänen luotaan ja
liihoittelivat itse niin läheltä, että siivet viistivät häntä.

Ruokintapaikalla Freckles laski maahan vanhan sankonsa täynnä jätteitä
ja varvuista tekaistulla luudalla lakaisi lumen pieneltä tasaiselta
tanterelta. Heti kun hän oli kääntänyt selkänsä, lehahtivat linnut
ruuan kimppuun ja sieppasivat palasia kantaakseen ne lähimpiin
pensaisiin. Jotkut rohkeimmista, iso varis ja närhipari, asettuivat
sangon reunalle ja ahmivat kaikessa rauhassa, mutta kardinaali, joka
empi, uskaltaako vaiko ei, toraili ja ärhenteli istuen oksalla sen
yläpuolella.

Sitten Freckles kaatoi sangosta varastonsa. Heti tuntui maa muuttuneen
kuin miksikin Montezuman levitetyksi viitaksi, paitsi että kaikki nämä
kirkasväriset höyhenet olivat elävien lintujen selässä. Niiden syödä
noppiessa Duncan tarttui vaimonsa käsivarteen ja silmäili kummissaan;
sillä pensaista ja kuivasta ruohosta tuli joukoittain viiriäisiä
somasti piipittäen ja haastellen omituisella kurkkuäänellään, ikäänkuin
toisiansa kehoitellen. Ja ennenkuin kukaan mitään älysi, istui iso
harmaa kaniini keskellä kestejä tyytyväisesti nakertaen kaalinlehteä.

"No katsos pahusta!" kuului vaimo kiihkeästi kuiskaavan.

"Sssss", varoitti Duncan.

Lopuksi Freckles otti lakin päästään. Ensin hän ahtoi siihen
kourallisittain vehnää taskuistaan. Siemenensyöjät lentelivät
laumoittain hänen ympärillään kuin kesy kyyhkysparvi. Ne istahtivat
hänen käsivarsilleen ja lakilleen, ja nälän yllyttäminä ja unohtaen
varovaisuutensa komea kardinaalikoiras ja yhtä kirjava närhi
kiistelivät siitä, kumpi pääsisi istumaan hänen päänsä päälle.

"Enkös vain ole hävinnyt!" mutisi Duncan unohtaen, että oli komentanut
vaimonsa vaikenemaan. "Täytyy taipua. Täytyy uskoa kun näkee. Mutta
tämä täytyikin nähdä, ennenkuin voi uskoa. Meidän pitää antaa
isännänkin nähdä mokoma, sillä ei sellaista hevinkään kahdesti tarjota
elämässä. Kaikki on lumen peitossa, ja nuo itikat melkein nälkään
nääntyneet, mutta ne luottavat Frecklesiin niin täydellisesti, että
ovat kesympiä kuin meidän kanamme. Katsokaa tarkkaan, lapset!" kuiskasi
hän. "Ette saa mokomata milloinkaan nähdä, kuinka kauan Luoja salliikin
teidän elää. Katsokaa, kuinka koreina niiden värit loistavat jäästä ja
lumesta ja kuinka kauniisti ne hyppivät! Ja kuinka ketteriä ne ovat!
Niin, kyllä nyt hävisin kerrankin!"

Freckles tyhjensi lakkinsa, käänsi taskunsa nurin ja sirotti maahan
loputkin siemenet. Sitten hän huiskahutti ihmetteleville ystävilleen
hyvästit ja lähti vahtipolulleen.

Kun Duncan ja Freckles viikkoa myöhemmin nousivat murkinaltaan, oli
talven tuimin aamu. Lämmin lakki päässä ja lapanen kädessä astuessaan
keittiön nurkkaan ottamaan tähdesankoaan Freckles tapasi sen päällä
ison vadin täynnä höyryävää vastakeitettyä vehnää. Loistavin kasvoin
hän kääntyi emäntään päin.

"Oletteko pannut tämän lämpimän ruuan minun kanoilleni vai omillenne?"

"Sinun kanoillesi se on, Freckles. Pelkäsin, etteivät ne tässä
kylmässä ilmassa munisi oikein hyvin saamatta silloin tällöin vähän
lämmintä suuhunsa."

Duncan nauroi astuessaan toiseen huoneeseen piippuansa hakemaan; mutta
Freckles katseli emäntää, ja hänen vilpittömät, kesakkoiset, kapeat
kasvonsa kuvastivat selvästi sitä äidinrakkauden kaipuuta, jota hän oli
pitkin elämäänsä tuntenut.

"Voi kuinka soisin, että te olisitte minun äitini!" huudahti hän.

Vaimo yritti jäljitellä miehensä naurua.

"Herra siunatkoon poikaa!" sanoi hän. "Etkö sinä ole kyllin viisas
tietääksesi, että minä olen äitisi, vaikkei kukaan vaimoihminen sitä
suoraan sanoisi? Jollei noin iso mies sitä muutoin tiedä, niin opi se
nyt äläkä milloinkaan unohda. Jos nainen on naimisissa yhden miehen
kanssa tulee hänestä kaikkien miesten vaimo, kun hän kerran on saanut
kokea, mitä on vaimona oleminen. Ja kun kerran vaimon sydämen alla on
poikalapsi aloittanut elämänmatkansa, on hän kaikkien miesten äiti,
sillä äitien sydämet ovat koko maailmassa samat. Herra varjelkoon
sinua, poikanen, olenhan minä toki sinun äitisi!"

Hän kietoi paksun huivin, jonka oli pojalle kutonut, tiukemmin hänen
rintansa ympäri ja veti lakin syvemmäs korville, mutta kiskaisten sen
pois ja pistäen kainaloonsa Freckles tarttui vaimon karkeaan punaiseen
käteen ja painoi siihen pitkän suudelman. Sitten hän riensi tiehensä
salatakseen onnelliset, kiusalliset kyyneleet, jotka pulppusivat
suoraan hänen paisuvasta sydämestään.

Hillittömästi nyyhkyttäen syöksähti vaimo viereiseen huoneeseen ja
heittäytyi miehensä syliin.

"Voi sitä poika parkaa!" päivitteli hän. "Voi sitä äiditöntä poika
poloista! Hän ihan murtaa sydämeni!"

Duncanin käsivarsi kiertyi tiukasti vaimon ympäri. Isolla ruskealla
kädellä hän lemmekkäästi silitteli karheita punertavia hiuksia.

"Sinä olet hyvä vaimo, Sarah!" sanoi mies. "Oikein hyvä vaimo sinä
olet. Sinähän puhut toisinaan kuin Jumalan pyhät profeetat. Jos minä
olisin nyt ollut sinun sijassasi, niin olisinhan minäkin tuntenut
tuota samaa ja myöskin tiennyt mitä piti sanoa. Mutta, lempo soikoon,
minä olisin änkännyt ja tankannut enkä saanut suustani mitään, joka
olisi kelvannut. Mutta sinä, Sarah! Näitkös, eukko, hänen silmiään?
Kun hän läksi, näytti kuin kirkas pyhyyden valo kulkeneen hänen
ylitsensä ja asettuneen hänen päällensä. Sinusta erotessaan poika oli
niin onnellinen, ettei osannut enää puhua. Ja kuinka minä nyt olenkaan
ylpeä sinusta, Sarah! Enpä vainenkaan vaihtaisi sinua ja osuuttani
Limberlostissa minkään kuninkaan kanssa maailmassa."

Hän hellitti otteensa ja laskien raskaan käden vaimon kummallekin
olalle katseli tätä suoraan silmiin.

"Sinä olet priima tavaraa, sinä, Sarah! Juuri priima tavaraa!" sanoi
hän.

Sarah Duncan seisoi yksin keskellä kaksihuoneista hirsimökkiään,
nosteli luisevia, kynsimäisiä käsiään, jotka punoittivat alituisesta
kuuman veden pitelemisestä ja olivat kylmästä karheat ja sierottumia
täynnä ja jotka ainainen taistelu suomudan kanssa oli koristanut
mustilla viivoilla ja palohaavat kovettaneet, ja tuijotti niihin
kummastellen.

"Koreat kädet todellakin!" jupisi hän. "Mutta noita on vastikään mies
suudellut. Vieläpä sellainen mies! Parempi kuin Jumala milloinkaan on
parastaankin yrittäen luonut. Duncan ei tahdo vaihtaa kuninkaankaan
kanssa! No, en minäkään tahtoisi vaihtaa kuningattaren kanssa, jolla on
palatsi ja samettihameet ja pähkinänkokoiset timantit ja sata vierasta
päivässä päällepäätteeksi. Näitä käsiä on kunnioitettu niin suuresti,
etten totta maar tiedä, voinko enää pistää niitä astiaveteen. Mutta
se suudelma ei voi pesussakaan lähteä pois. Ei mikään voi ottaa sitä
minulta, se pysyy minulla kuolemaani saakka. Herrainen aika, olenpa
minä koppava! Suudella näitä vanhoja kynsiä! No, jopa nyt jotakin!"




3. luku.

PUTOAA SULKA JA SYNTYY SIELU.


Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli
niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut
sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi
metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen
autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät
hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.

Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat
pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän
kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin
ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä
vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat
kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui
luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.

Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin
sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut
etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi
vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles
tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin
hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan.
Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät
kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon
seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla
ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja,
ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten
pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut
siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi
harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä,
ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni
huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt
ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi
voinut aavistaa.

Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja.
Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja
avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli
retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka
oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden
syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin
suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain
vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin,
jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.

Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen
sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet
siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa
jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi
hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta
ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut
palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä
ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin
talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä
epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset
lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja
herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät
paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin,
kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.

Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai
lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta
niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos
olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä
rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.

Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen.
Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka
räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja
yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani
merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä
ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä
ja viimeinen muuttolintu palannut.

Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti
häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä
sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän
tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.

Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien
vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu
jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja
synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut -- pom,
pom -- jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät
hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille
ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään
peninkulman päähän hänen edellään.

Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen
tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä
piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja
koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä
vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui
siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi
hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi
pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli
pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni
vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin
pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja
sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla
kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja
ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se
oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei
aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä
levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman
taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen
tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes
tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla,
samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.

Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles
oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.

Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan
puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman
suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä
ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja
katsomaan.

"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä
auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi
sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä
minä vain tekisin vahinkoa. Se on... se on... kas vain! Sehän on juuri
syntymässä!"

Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille
ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten
perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä
oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja
niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno
lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat
samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset
sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä
jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas,
saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.

Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä.
Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä
oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo
lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin,
ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät
siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä
kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita,
joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät
rönsyntapaiset.

Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi
järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään
niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi,
että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen
sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.

"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä
tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se
ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä
se on!"

Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti
sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi
sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta
läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen
kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se
sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.

"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän.
"Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään
koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi
sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean
sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan
Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit
edes, mikä tämä yksi otus on!"

Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli
sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän
ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku
lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä
viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"

"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun
täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä
piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi
kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja
keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen
enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla
puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' -- itsehän sinä tässä hiivit
kuin vahtimassa!"

Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen
tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään.
Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.

"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin
eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko
pesän lakilleni mitään tietämättä!"

Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös
tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti
vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän
nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.

"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun
pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun
ole lupa siihen kajota. Mutta... saathan sinä sentään katsella. Niinpä
vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat
tästä kepakostani!"

Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui
sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi
pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi
selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.

"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien
pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras
keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi
saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat
ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu
niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko
tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä
päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on
sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan
sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas
kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän
täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie,
istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se
pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien,
ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli
olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä
ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta,
jos kerta keltainen ja sininen ovat pari -- entäs ne punaiset linnut?
En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras
harmaa -- ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta
eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä
ja kaikki varikset mustia."

Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui
kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen
piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja
silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui
lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia
pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen
rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja
nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui
ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja
pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin
valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia.
Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"

Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat
harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia
kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet,
joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa,
villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja
myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään.
Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli
mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti
myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon
kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen
siltaa matalain lammikoiden halki.

Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi
levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset
aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä,
vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa
saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus
ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän
mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.

Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä
ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan
hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä
rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa
ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja
ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän
äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti
askeleen taapäin.

Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten
liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes
painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles
sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista
puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut
tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles,
joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva
pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut
arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen
pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen
katseen taas yläilmoja kohti.

"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä
enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä
valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos
Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä
mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku
musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä
taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa
kuulemaan rukoustaan."

Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi
nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä
purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien
käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä,
paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan,
ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin
viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon
päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.

"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!"
toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään
näkemättä, kun oli niin mietteissään.

Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä
ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti
nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon
kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja
tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä
kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"

Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko,
jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan
puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae
pois! Hae pois!"

"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä,
voidakseen puhua. "Minä -- minä tiedän, että olet vain härkäsammakko,
mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi
ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"

Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti
äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky:
"Hae pois! Hae pois! Hae pois!"

Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen
aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui.
Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä
oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles
oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.

"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti,
että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten
sarekkeeseen.

Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita
käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan
varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin,
puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja
työskentelevät yksikseen.

"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin
on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä
voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen,
niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä
vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo,
ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on
ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat
kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan
minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut
rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan.
Katsotaanpa."

Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja
teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa
kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja
asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria
kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria.
Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään
tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.

"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista,
perhosista ja -- totta vie, sammakoistakin -- vaikka siihen menisi
viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.

Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa,
otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit -- pom!
pom! -- ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen
sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.

Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä
aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä
saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.

Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli
iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän
toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt
joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää
isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi
jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat
näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä
käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat
voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt
Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se
laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti
salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti
etsivät silmänsä sinitaivaalle.

Freckles vilkaisi sinne ja ehti nähdä toisen varjon liitävän ruohoa
pitkin, ja toinen lintu, hieman vähäisempi eikä aivan yhtä kiiltävä
päivänpaisteessa, purjehti verkalleen alas ja laskeutui ensimmäisen
viereen. Ilmeisesti ne olivat pariskunta, sillä hullunkurisesti
putkahtaen levitti ensintullut pronssisiipensä, siirtyi vastasaapuneen
luo ja kömpelön hellästi pukkasi sitä kylkeen. Sitten se keikaillen
vetäytyi syrjemmälle ja vilkuili lemmekkäästi kumppaniin, nosti
päätänsä ja paapersi toisesta moniaan askeleen päähän, kompuroi
kankeasti takaisin ja iski sellaisen paukahtavan suudelman
mielitiettynsä noukalle, että Freckles ratkesi äänekkääseen nauruun,
mutta samalla painoi käden suulleen sitä hillitäkseen.

Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän
levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin
toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan
tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän
köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli
päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan
pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että
hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain
haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti
kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin
nyökkäsi varmuuden saaneena.

"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette
päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään
muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet
Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä,
saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te
vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä
kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"

Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli
perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella.
Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun,
jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että
poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä
tipahti sulka hänen polullensa.

"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles
palvelustaan.

Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä
kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi
koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla,
luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia
kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.

Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään
aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan
tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika
juoksuun.

"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut
odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas
tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta
asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä
puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää
anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin
olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."

McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä
läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja
katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien,
kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun.
Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi
hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin
kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli
niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä
liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta
lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi
pojan mukana.

Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten
sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin
huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen
yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset
lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen
Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen
johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja
sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat,
selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan
ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun
kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.

"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että
ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät,
niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten
olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla
joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja
kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen
laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula
kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin
hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja
ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun
viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen
kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän
työpaikallanne, sir."

McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi
hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut
viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä
etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta
en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa.
Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä
vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan
Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat
ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin
linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua
huvittaakseen?"

"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan
irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi,
ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin
isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja
niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta
niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir,
ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt
hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä
yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat
vintiöt, ja sitten..."

Freckles venytti ääntänsä ja empi.

"Mitä sitten?" tiukkasi McLean uteliaana.

"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä
hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein
siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin
en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin
pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää,
että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain
laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät
piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin
että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin
hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin
ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla,
niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"

Freckles kiinnitti isäntään rehelliset, uskolliset silmänsä.

"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä
huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu.
Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne
linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin
muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli
sittenkin niin perin pulska!"

McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset
silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet
oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana
mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen
oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on
vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti
kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin
kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"

"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin,
kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."

"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.

"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän
ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä
aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin
tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos
olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien
keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä
tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli
sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin
olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan
sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa
kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi
saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on.
Olenhan nähnyt puistoja -- Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan
siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta
ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee.
Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi
toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"

"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä
helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut,
mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan
tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos
sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"

"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli
tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä
yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa.
Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat.
Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään
samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo
nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin
olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras
ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki.
Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi
minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa.
Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi
karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi,
että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan
luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla
ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se
ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan
kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat
ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin
seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten
keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä
jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle
sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"

Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.

"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän.
"Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle
kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle
ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle
parhaat ja lähettämään ne heti."

Frecklesin silmät loistivat.

"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes
koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes
yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja
pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä
tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä
painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"

"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean.
Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan
saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun
hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle
veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää
täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes
kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä
sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin
lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi;
esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne
paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä
harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko
luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä.
Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka
luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada
kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun
pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo
kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat
sakot."

McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen
jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän
pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.

"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin
ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä
sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin
suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava
sulka."




4. luku.

FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE
AVAUTUU.


Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso
pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle,
nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla,
suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.

"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt
ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin,
naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se
paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."

"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.

"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta
tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.

Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja
kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin
ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita
aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi
peitti laatikon vahakankaalla.

Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen
mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos
laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia
aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.

Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän
nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta
kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran
viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja
vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."

"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin
hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota
minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole
vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."

Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa,
poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää
parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten
pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."

"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi
Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on
niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi
hänelle yhtä paljon iloa."

"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä
kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos
saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää
isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet
tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean
luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."

"Oo, Duncan!" huudahti onnellinen poika. "Oletteko oikein varma?"

"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä
sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle,
mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista,
joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"

Frecklesin hengitys salpaantui, hän seisoi sanattomana ja vain tuijotti.

"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida.
Otetaan vaikka jokin visavaahtera -- linnunsilmäksi sitä sanotaan
tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka
näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät
ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu
huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla -- vaneerilla, kuten
sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole
nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun
ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi
saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta
puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa
muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin
koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla
kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän
ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään,
ennenkuin työmaa siirretään tänne."

Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan
viittauksen.

"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta,
"istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan
tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen
kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet
alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että
siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."

"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä
aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään
puuta ja saamaan niin paljon rahaa."

"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset
ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle
luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon
jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon.
Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä
on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut
skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"

"Läsnäolevia lukuunottamatta?" kysäisi Freckles veikeästi.

"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta
päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä
minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet
sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä
aina olen sanonut Saaralle."

"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui
Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat
tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka
entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin
osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties
olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä
itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä
muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."

"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle
seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään
ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"

"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät
sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.

Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles
tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt
hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.

Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään
sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä
tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että
Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."

"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasi
McLean.

Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti
piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja
taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli
nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina
täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki
hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni
aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa,
ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan.
Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat
hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne
lähteneet pakoon.

Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän
ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja
vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin
vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles
kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti
häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.

"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen
yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja
paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille
mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme
sitten kaikki katsomaan."

Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja
kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä
niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain
pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että
olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä
aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua.
Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että
ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa
hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta
kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan
osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt
yhtä pitkällä kuin ennenkin.

Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten
odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti
uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin
oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa
huuto: "Kirjat ovat tulleet!"

Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen
sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä
häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui
sillä nyt nauraen.

"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt",
sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan
alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä
tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja
sitten."

Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti
itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin
innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin
tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.

Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta
kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja
perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko
näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö,
syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä
varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja
miten niitä käytetään.

Jokaisen uuden aarteen keksiessään Freckles kiljaisi: "Katsokaa tätä!"

Emäntä huudahteli: "No älähän nyt mitä!"

Vanhin poika teki härkäpyllyn joka merkillisyyden kunniaksi, ja
koettaessaan seurata hänen esimerkkiään pikku veli keikahtikin syrjään
ja siinä sätkytellessään loukkasi jalkansa kirveeseen, jolla äiti oli
vääntänyt laatikon kannen auki. Se taltutti heitä, ja he kantoivat
kirjat sisälle. Vaimo teki niille tilaa kaappinsa ylähyllylle, jossa ne
olivat kaukana asiattomain pikku sormien ulottuvilta.

-- Kun Freckles lähti vahtitoimeensa seuraavana aamuna, kiilteli uusi
kirkas pönttö hänen selässään. Musta "kukko", nyt pelkkänä pilkkuna
sinitaivaalla, näki sen välähdykset ja ihmetteli mitä se oli. Kokoon
laskettu haavi riippui pojan käsikirveen sivulla, ja lintukirja oli
pöntössä. Hän kulki pitkin linjaansa, tarkasteli huolellisesti joka
jaksoa ja nuuski rajalinjan jokaista jalanmittaa, sillä hän oli
päättänyt, ettei heittäisi työtään leväperään; mutta jos koskaan
nuorukainen on "hitaasti kiiruhtanut", niin ainakin Freckles sinä
aamuna. Kun hän viimein joutui sille paikalle, jonka oli raivannut
ja ruokonnut laatikkonsa ympärille, paisui hänen sydämensä siitä
ylpeydestä, että hänellä nyt oli niinkin paljon, mitä voi sanoa
omakseen, ja hänen vilkkaat silmänsä nauttivat paikan kauneudesta.

Hän oli laittanut ison majan, jossa oli yhden seinän tasalla kaapin
ovi. Kolmella sivustalla kapuilivat kauniit rykelmät villiruusuja
puitten alemmille oksille. Seininä oli osaksi katinjuustoja, osaksi
leppiä, orapihlajoita, salavia ja kuusamia. Täytteenä oli alhaalla
tiiviisti vaaleanpunaisia kalmioita ja keltaisia juhannusruohoja, ja
hajupihkalta tuoksuvat humalavieraan lonkerot punoivat kaikki yhteen.
Yhdeltä sivulta alkoi heti räme, ja siinä kasvoi osmankäämiä kosolta.
Niiden eteen hän oli istuttanut rivin vesihyasintteja vähäistäkään
rikkomatta niiden taivaansinistä kukintaa, ja missä maa hieman kohosi,
siihen hän oli sijoittanut sarjan tulikukkia, jotka olivat puhkeamassa.

Vasemmalla hän oli keksinyt luonnon omituisesti järjestämiä puita,
jotka tapailivat pilviä ja olivat asettuneet vähitellen kapenevaksi
kujaksi, niin että siinä oli pitkä avoin käytävä, joka päättyi
rämeen pimeihin syvyyksiin. Pieni tausta pensaita, jotka keskellä
lahoavia puunrunkoja tunkivat esille tasaisesta sammalpeitteisestä
tanteresta, teki helposti käsitettäväksi, minkä tähden Freckles oli
nimittänyt tämän paikan "tuomiokirkoksi", vaikkei koskaan ollut kuullut
sanottavan, että "lehdot olivat Jumalan ensimmäiset temppelit".

Kahden puolen niitä puita, jotka olivat ensimmäisenä holvikaarena tässä
hämärässä lehtokujassa, hän oli istuttanut sanajalkoja, jotka ylenivät
jo puoleen miehenmittaan näinkin varhaiseen vuodenaikaan, ja niin
taidokkaasti oli työ tehty, ettei niistä ainoakaan alkanut siirrosta
nuokkua. Vastapäätä hän raivasi palasen maata ja järjesti siihen
kukkalavan. Hän täytti toisen pään kaikenlaisilla hienoilla, hennoilla
köynnöksillä ja saniaisilla, joita hyvin sopi siirtää. Itse lava
kimmelsi tuhansin värein ja vivahduksin. Sinne hän sijoitteli hempeitä
lemmikkejä ja sinisilmäisiä sisyrinchium-lajeja rinnatusten. Hän
istutti sinikelloja, sinisiä, valkoisia ja keltaisia orvokkeja, villejä
kurjenpolvia, kardinaalikukkia, akileijoja, punertavia käärmeenkieliä,
voikukkia, kirjavia koisoja ja kämmeköitä. Oli siellä myös rätvänöitä,
mokkasiinikukkia, sinivuokkoja, ketunhäntiä ja kaikkia muita
Limberlostin kasveja, joissa oli kukkia tai nuput lupasivat kukintaa.
Joka päivä kokoelmaan lisättiin jokin uusi kappale. Tämä paikka olisi
saanut kasvitieteilijän haltioihinsa.

Polun puolelle hän jätti pensaat tiheiksi, jotta ne kätkisivät hänen
tarhansa, ja kulki sinne pitkin kapeaa käytävää, jonka oli Duncanin
kanssa raivannut laatikkoa paikalleen pantaessa. Hän nimitti sitä
"paraatikäytäväksi", vaikka koetti kaikin mokomin sitä salata.
Hän laitteli maalais-istuimia muutamien puiden väliin, tasoitti
maata ja peitti sen paksusti rehevällä, raskaalla, villaisella
sammalella. Kaapin ympärille hän istutti elämänlankoja, punakoisoja
ja villejä viiniköynnöksiä ja ohjasi niitä ylöspäin, niin että
kaappi melkein peittyi niihin. Joka päivä hän istutti uusia kukkia,
leikkeli tunkeilevia pensaita ja muokkaili toisia, kunnes sai
niistä mieleisiään. Ylpeä hän oli majastaan, mutta hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka yllättävän kauniilta se tuntuisi
jokaisesta, joka ei ollut nähnyt, kuinka se vähitellen valmistui.

Tänä aamuna Freckles kulki suoraan kaapilleen, avasi sen ja pisti sinne
tavaransa ja päivällisruokansa. Hän istutti uuden kasvin, jonka oli
löytänyt polun reunasta, otti esiin sangon siitä nurkasta, jossa sitä
säilytti, nosti vettä läheisestä lammesta ja kasteli sillä sekä maton
että kukat.

Sitten hän tarttui lintukirjaansa, istuutui mukavaan asentoon penkille
ja tyytyväisyydestä syvään henkäisten haki esille osaston "K". Hän
sivuutti "kaakurin" ja "kiurun" ja siirtyi alemmas sivua, kunnes hänen
kiihkosta vapiseva sormensa pysähtyi nimeen "korppikotka".

"Iso musta Kalifornian korppikotka", luki hän.

"Hm! Paras pysyä vain tällä puolen Kalliovuoria."

"Tavallinen hiirihaukka."

"Jaa, mutta me emme pyydystä tavallisia hiirihaukkoja. McLean sanoi
'kanoja', ja mitä hän sanoo, pitää paikkansa."

"Etelän musta korppikotka."

"Kah, nyt olemmekin perillä."

Frecklesin sormi seurasi riviä, ja hän luki jonkun sanan ääneen.

"Yleinen etelässä. Toisinaan saa Varis-Jukan nimen. Lähin sukulainen on
C-a-t-h-a-r-t-e-s A-t-r-a-t-a."

"Miten hemmetissä minä voin oppia nuo riivatun pitkät nimet omin päin?"

"-- -- eurooppalainen laji: Faraon kana. Tavataan toisinaan Virginiassa
ja Kentuckyssä saakka pohjoisessa --"

"Ja toisinaan kauempanakin", lisäsi Freckles, "koska olen nähnyt niitä
täällä Indianassakin ja aivan näiden kuvien kaltaisina, niin että ihan
voin nähdä ison 'kukkoni' kurkottavan kaulaansa, jotta kutkuttaisin sen
korvia. Entä sitten?"

"Vaaleansiniset munat..."

"Heleijaa! Nepä täytyy saada nähdäkseni."

"-- tavallisen kalkkunanmunan kokoisia, mutta muodoltaan kuin kanan,
runsaasti suklaankarvaisia pilkkuja... ontoissa puissa tai kannoissa."

"Voi peeveli. Enkö olekin töllistellyt ihan hullusti? Olisi pitänyt
kaiken aikaa tirkistellä maanrajaan. Nyt on kaikki tehtävä uudestaan,
mutta mitä pikemmin aloitan, sitä pikemmin kai ne löydän."

Freckles pisti kirjan talteen kasteli savunuotiota, jota ilman
moskiitit olisivat tehneet rämeen melkein sietämättömäksi, otti
sauvansa ja eväänsä ja lähti linjalle. Hän istuutui puunrungolle, söi
päivällisaikaan ja joi viimeisen vesitilkkansa. Kesäkuun helle alkoi
paahtaa. Rämeen länsiosassakin, jossa sisämaasta tuleva tuuli oli
helpotuksena, oli keskipäivällä tukala olo.

Hän pyyhkäisi muruset polviltaan ja istui hetken leväten ja katsellen
taivaalle nähdäkseen, asustiko hänen iso "kukkonsa" siellä ylhäällä.
Mutta äkkiä hänen katseensa palasi maahan, sillä polulta kuului
lähenevän askeleita, jotka eivät olleet McLeanin eikä Duncanin --
eikä siellä ollut koskaan kuulunut toisia. Frecklesin sydän jyskytti
kiivaasti. Hän sipaisi kerkeästi vyötään tunnustellakseen, olivatko
revolveri ja käsikirves paikallaan, tarttui sauvaan ja pani sen
poikkipuolin polvilleen -- ja jäi sitten tyynesti odottamaan. Oliko
tulossa Musta Jaakko tai joku vieläkin pahempi? Terästääkseen hermonsa
hänen täytyi tehdä jotakin, ja siksi hän suipensi huulensa ja alkoi
viheltää säveltä, jota oli heleällä äänellään johtanut joka vuosi
kunnalliskodissa joululauluja harjoitettaessa.

    "Nyt joulu meill' on verraton,
    vaan ken se juhlavieras on?"

Hänen vilkas iiriläinen mielensä älysi samassa asian naurettavan
puolen, ja hän purskahti nauruun, joka oikein tuntuvasti vahvisti häntä.

Pensasten läpi hän näki vilaukselta tulijan hahmon. Hänen sydämensä
riemastui, sillä se oli muuan työläisistä. Wessner oli ollut hänen
kumppaninsa makuulavalla sinä iltana, jolloin hän oli tullut pitkin
telatietä. Hän tunsi tämän yhtä hyvin kuin kenen muun tahansa McLeanin
miehistä. Se ei ollut mikään hirsivaras. Epäilemättä isäntä oli
lähettänyt hänet tuomaan jotakin sanaa. Freckles hypähti pystyyn ja
huusi hänet iloisesti tervetulleeksi.

"No sepä on hauskaa, että olen tervetullut", sanoi Wessner ja melkein
näytti henkäisevän helpotuksesta. "Olemme kuulleet siellä kämpällä,
että sinä olet niin hiivatin närkäs, ettet siedä ihmistä metrinkään
päässä linjalta."

"Enkä siedäkään", vastasi Freckles, "jos se on joku tuntematon, mutta
tehän tulette McLeanin luota, eikö niin?"

"Hitto vieköön McLeanin!" sanoi Wessner.

Freckles puristi sauvaansa, niin että rystyset alkoivat punertaa.
"Tosissanneko niin sanotte?" kysyi hän mitä kohteliaimmin.

"Niinpä kylläkin", sanoi Wessner. "Ja niin sanoisi joka mies työmaalla
jolleivät olisi liika suuria pelkureita sanoakseen mitään, paitsi
ehkä tuo vanha hölmö skotlantilainen, Duncan. Puristaa hengen meistä
kaikista. Teettää työtä kuin koirilla ja maksaa nälkäpalkkoja ja itse
käärii kokoon miljoonia ja elää kuin prinssi."

Vihreitä välähdyksiä alkoi salamoida Frecklesin harmaissa silmissä.

"Wessner", sanoi hän pontevasti, "mitäs sitten valehtelette, kun siitä
valeesta pääsette? Onhan joka mies työmaalla vahva ja terve ja saa
palkan ansionsa mukaan, ja kohtelu on sellaista kuin herrasmieheltä
saa. Mitä tulee siihen, että isäntä eläisi kuin prinssi, niin syöhän
hän samaa ruokaa kuin te joka siunattu päivä."

Wessner ei ollut syntynyt diplomaatiksi, mutta huomasi nyt olevansa
väärällä tiellä ja yritti toista.

"Mitäs arvelisit, jos saisit aimo rahaläjän tarvitsematta kättäkään
nostaa?" kysyi hän.

"Hm!" sanoi Freckles. "Oletteko ollut Chikagossa ja keinotellut
vehnäkaupoissa, niin että nyt tahdotte antaa minulle ystävällisen
vihjauksen, kuinka minun pitäisi sijoittaa rahani?"

Wessner tuli likemmäksi.

"Kuulehan, veli hopea", sanoi hän, "jos sallit minun antaa sinulle
viittauksen, niin voin auttaa sinua tienaamaan viisi sataa käteistä
eikä sinun tarvitse poiketa askeltakaan polultasi."

Freckles säpsähti.

"Älkää pelätkö, vaan puhukaa suu puhtaaksi", sanoi hän. "Paitsi lintuja
ja eläimiä ei Limberlostissa ole kristinsielua, ellei joku teidän
kaltaisianne hiiviskele häiritsemässä laillisten asujanten rauhaa."

"Ei kukaan _minun_ ystävistäni ole täällä", vastasi Wessner. "Ei
kukaan tiedä minun tulleen paitsi musta -- tarkoitan, eräs ystäväni.
Jos tahdot kuulla järkeä ja toimia viisaasti, voi hän tulla sinua
tapaamaan, mutta se ei ole välttämätöntä. Me voimme sopia kaikesta mitä
tarvitaan Juoni on niin lemmon helppo ja yksinkertainen."

"Niinpä lienee, koska te olette sitä johtamassa", sanoi Freckles. Mutta
hän huoahti helpotuksesta kuullessaan, että he olivat kahden kesken.

Wessneriin ei mikään pystynyt. "Lyödäänpä vaikka vetoa. Ajattelehan
nyt, Freckles. Tässä aherretaan kuin orjat ja palkkana on vaivaiset
kolmekymmentä dollaria kuussa, mutta nyt tarjoutuu tilaisuus siepata
viisi sataa yhdessä päivässä. Ethän sinä suinkaan voi olla niin hullu,
että heität ne menemään?"

"No kuinka te olette tuumineet; että varastaisin ne rahat?" kysyi
Freckles. "Vai pitääkö minun vain löytää ne linjaltani?"

"Niin juuri, Freckles", tokaisi hollantilainen. "Sinä saat vain löytää
ne. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, ei tietää mitään. Sinä määräät vain
jonkun aamun, jolloin käyt pitkin rämeen läntistä puolta, ja sitten
käännyt ympäri ja tulet takaisin samaa tietä, ja rahat on sinun. Voiko
mikään olla sen helpompaa, häh?"

"Riippuu kokonaan miehestä", sanoi Freckles. Leivon liverrys pilvissä
heidän yllänsä ei ollut herttaisempi kuin hänen äänensä. "Toisista se
tuntunee helpolta kuin hengitys, eikä toisia voisi siihen pakottaa,
vaikka puristaisi viimeisen veren heidän sydämestään. Enkä minä ole
sellainen mies, joka lähden mokomaan hommaan side silmillä, sillä
nähkääs, haiskahtaahan se isännän luottamuksen pettämiseltä, ja minä
olen palvellut häntä niin uskollisesti kuin osaan. Teidän täytyy
selittää juttu minulle niin, että sen oikein ymmärrän."

"Sehän on niin vietävän yksinkertainen", toisti Wessner, "etten oikein
kehtaa niin yksinkertaista asiaa selittääkään. Sinähän tiedät, että
jotkut puut täällä ovat kerrassaan kuin kultakaivoksia. Varsinkin
kolme. Kaksi on sisempänä, mutta yksi aivan kiinni linjassa. Niin,
siihenhän se vanha hupsu skotlantilainen isäntäsi omin käsin naulasi
piikkilangan kiinni. Ei hän edes hoksannut, että puu oli kuorittu,
eikä nähnyt mikä se puu oli. Jos tahdot pysyä tällä puolen vain
yhden päivän, niin ehdimme sen kaataa ja lastata ja laittaa kuntoon
ajaaksemme sen illalla pois. Seuraavana aamuna sinä voit sen keksiä,
ilmoittaa ja olla innokkaimpana miehenä meitä hakemassa. Kyllä me
tiedämme, minne se viedään hyvään turvaan. McLean on näet lyönyt parin
miehen kanssa vetoa siitä, ettei Limberlostista löydy ainoatakaan
verestä kantoa. Todistajia on kyllä, jotka voivat vannoa, ja minäkin
tiedän kolme sellaista. Siinä on tuhat käteistä, ja tuo puu on ainakin
saman arvoinen. Jaa-a, oikea kultakaivos se on, sen minä sanon, ja
juuri viisi sataa siitä on sinun. Vaaraa ei sinulla ole lainkaan, sillä
McLeanin sinä olet niin kerrassaan pimittänyt, että voit myydä vaikka
koko rämeen, eikä hän hitustakaan epäile sinua. Mitäs tuumaat?"

Freckles oli tyydytetty. "Siinäkö kaikki?" kysäisi hän vielä.

"Ei, ei olekaan!" vastasi Wessner. "Jos todella tahdot ruveta mieheksi
ja pitää varasi, niin voit napata viisi kertaa niin paljon viikossa.
Ystäväni tietää tusinan verran toisia puita, jotka voisimme korjata
talteen muutamassa päivässä eikä sinun tarvitsisi muuta kuin pysyä
poissa näkyvistä. Sittenhän voisit ottaa rahasi ja haihtua jonakin yönä
ja ruveta jossakin muualla elämään herroiksi. Mitä sinä sellaisesta
meinaat?"

Freckles kehräsi kuin kissa.

"Olisipa se oiva jutkaus isännälle", sanoi hän, "kun varastaisi
häneltä juuri saman tavaran, jonka hän on uskonut vartioitavakseni,
ja saisi palkan koko talvelta aivan ilmaiseksi. Ja tehän lupaatte
maksaa tuhottoman korkean palkinnon, minä kun saisin viisi sataa
noin yksinkertaisesta pikku hommasta. Tosiaankin te kohtelette minua
kerrassaan kuninkaallisesti. Sehän on suurellisempaa kuin koskaan olen
odottanut. Seitsemäntoista senttiä olisi jo hyvä maksu. Sitä täytyy
pohtia oikein tarkasti. Mutta odottakaa tässä hetkinen, kunnes käväisen
suolla, ja sitten seuraan teitä aukeamalle ja annan vastauksen."

Freckles kohotti riippuvia pensaita ja juoksi kaapilleen. Hän riisui
kupeeltaan pöntön ja pisti sen ynnä kirveen ja revolverin kaappiin.
Avaimen hän sujahutti taskuunsa ja palasi Wessnerin luo.

"Nyt saatte vastauksen", sanoi hän. "Ylös!"

Raudalle kalskahti hänen äänensä, ja hän komensi kuin solvaistu
kenraali. "Tahdotteko heittää jotakin päällänne?" kysäisi hän.

Wessner näytti niin lopen hämmästyneeltä kuin olikin. "En mitään,
Freckles."

"Olkaa hyvä ja mainitkaa minua nimellä herra McLean", kivahti toinen.
"Hyväilynimeäni saavat vain ystäväni käyttää. Saatte kääntää selkänne
päin aurinkoa tai ottaa minkä edun vain mielitte."

"No mitä sinä aiot?" änkytti Wessner.

"Minä aion", selitti Freckles asiallisesti, "suomia kappaleen helvettiä
teistä ulos, ja pysäyttäköön pyhä neitsyt käteni, ennenkuin olen teistä
tehnyt ruumiin, sillä raatonne oksettaisi kanojanikin."

Aamulla oli Wessnerin käyttäytyminen työmaalla antanut siksi
kouraantuntuvan aiheen hänen erottamiseensa, että Duncan pujahti
McLeanin luo ja kuiskasi: "Ajatelkaapa poikaa, sir!"

McLean kävi niin levottomaksi, että tuntia myöhemmin nousi tammansa
selkään ja ajoi Wessnerin jäljestä tämän kotiin "Villikissankoloon",
mutta sai siellä tietää vain, että mies oli lähtenyt vähäistä varemmin
Limberlostiin päin. McLean ratsasti edelleen täyttä karkua. Kun Saara
Duncan kertoi hänelle, että muuan mies, johon Wessnerin tuntomerkit
sopivat, oli mennyt pitkin rämeen länsilaitaa puolenpäivän tienoissa,
jätti hän tammansa eukon hoitoon ja jatkoi matkaa jalan. Kuullessaan
ääniä hän pujahti suolle ja hiipi hiljaa lähemmäs ja saapui juuri
kuulemaan Wessnerin valittavan: "Mutta enhän minä voi tapella sinun
kanssasi, Freckles. Minä en ole tehnyt sinulle mitään. Sitäpaitsi olen
paljon isompi sinua, ja sinullahan on vain toinen käsi."

Johtaja heitti takin yltään ja kyykistyi pensasten väliin, valmiina
juoksemaan esiin, mutta kuullessaan Frecklesin äänen hän pidätti
itsensä nähdäkseen, minkä verran pojassa oli ramua.

"Mitä siinä kulutatte kallista aikaani laskemalla käsiäni!" ärähti
Freckles. "Asiani voima korvaa kyllä jäsenteni heikkouden, eikä sillä
väliä, minkä kokoinen on pelkurimainen varas. Kun minä hyökkään
kimppuunne, niin uskotte kaikkien Limberlostin villikissain päässeen
irti, ja mitä asiaani tulee... Minä nukuin kanssanne, Wessner, sinä
yönä, kun olin tullut telatietä likaisena maankiertäjänä ja vailla
ystäviä, ja johtaja otti minut hoiviinsa, pesetti, puetti ja ruokki
minua, ja antoi minulle kodin ja rakkautta ja hellyyttä ja sellaisen
isännän, jota voi totella, ja rehellisesti ansaittuja rahoja pankkiin.
Hän luottaa minuun täydellisesti, ja sitten tulette te, saastainen
konna maantien ojasta, ja solvaatte minua, joka olen kunniallinen
iiriläinen gentlemanni, kun vihjailette, että minä muka sulkisin
silmäni ja pysyisin alallani, sillä välin kun te rosvoatte häneltä mitä
minä olen palkattu vartioimaan, ja sitten esiintyisin valehtelijana
hänen edessään ja ikuisesti mustaisin sieluni. Te kirottu konna",
raivosi Freckles, "käykää tappeluun, ennenkuin unohdan herrasmiehen
tavat ja halkaisen törkeän kallonne kepilläni!"

Wessner peräytyi askeleen mutisten: "Mutta minä en tahdo satuttaa
sinua, Freckles."

"Vai ettekö", kiljui poika vihasta kuohuen. "Ette sitten ole minun
kaltaiseni, sillä minä aivan kuollakseni himoitsen iskeä kynteni teidän
naamaanne."

Hän hyökkäsi esille, ja kun Wessner koetti puolustautua iskemällä,
pujahti hän tämän käsivarren alitse kuin tappelukukko ja jymähytti
nyrkkinsä vasten hänen sydänalaansa, niin että mies voihkien kyykistyi
kaksin kerroin.

Ennenkuin Wessner ehti oikaista itsensä, oli Freckles jo taas hänen
kimpussaan ja tappeli kuin villityin peto mikä koskaan on lähtenyt
viheriältä saarelta. Hollantilainen jakeli voimaiskuja, jotka
toisinaan sattuivat ja pahasti huojuttivat Frecklesiä, mutta toisinaan
osuivat harhaan, ja silloin hän itse niiden voimasta hoippui monta
askelta. Freckles ei pystynyt lyömään puoleksikaan niin lujasti kuin
vastustajansa, mutta hän vastasi kolmella sivalluksella hollantilaisen
yhteen. Tässä oli Frecklesillä hyvä apu valppaasta vartioimisestaan
linjalla, raskaan sauvan alituisesta heiluttamisesta ja kaikenlaisten
säitten karkaisusta, sillä hän oli sitkeä ja ketterä. Hän hyökkäili,
kyykisteli ja väisteli. Ensimmäisten viiden minuutin aikana hän sai
pelottavia paukkuja. Mutta sitten Wessnerin hengitys alkoi viheltää
hampaitten välitse, jota vastoin Freckles vasta oli päässyt alkuun. Hän
hypähti taaksepäin kimakasti nauraen.

"Lempo soi, aikooko teidän ylhäisyytenne viheltää minulle hieman
tanssimusiikkia?" huusi hän.

Piu! suhahti hänen nyrkkinsä Wessnerin kasvoihin, ja samalla hän
vilahti vähän matkaa ohitse.

"Olisitteko ehkä hyvä ja lurittaisitte vähän vilkkaammin?" huohotti
hän ja läimäytti vastustajaa korvalle, hypäten taas heti taaksepäin.
Wessner huitaisi häntä kohti sokeassa raivossa. Äkäten tilaisuuden
Freckles unohti säällisen sodan lait ja potkaisi häntä raskaalla
saappaallaan mahaan, jolloin toinen lysähti kokoon ja kaatui maahan.
Vilauksessa Freckles oli hänen päällään. Vähään aikaan ei McLean voinut
nähdä mitä tapahtui. "Apuun! Lähde apuun nyt!" komensi hän itseään,
mutta niin voimakas oli hänen halunsa nähdä pojan voittavan yksin,
ettei hän voinut liikahtaa paikaltaan.

Viimein Freckles hyppäsi pystyyn ja harppasi taaksepäin. "Seis!" kirkui
hän kuin vimmattu. "Nouskaa ylös, herra Wessner, älkääkä pelätkö,
että siitä suutun. Minä sallin teidän käyttää ylimääräistä kättäkin
ja yhtäkaikki höyhennän teidät oikein mielikseni. Kuulitteko, että
määräsin väliajan? Tahdotteko nousta ja jatkaa ottelua?"

Ponnistellessaan seisaalle Wessner näytti tappotanterelta, sillä hänen
vaatteensa olivat siekaleina ja kädet ja kasvot vuotivat verta.

"Kai... kai minä olen saanut tarpeeksi", murisi hän.

"Oo, oletteko?" ulvoi Freckles. "Sitäpä ette te määrää. Te tulette
tänne minun maalleni, valehtelette minulle isännästäni ja yllytätte
minua suorastaan varastamaan hänen taskuistaan. Tahdotteko nyt nousta
ja ottaa rohtonne kuin mies vai työnnänkö sen alas kurkkuunne kuin
pikku lapselle? Minä en ole saanut tarpeeksi. Nythän olen vasta päässyt
alkuun. Pitäkää varanne siinä!"

Hän karkasi Wessnerin kimppuun ja kaatoi hänet maahan. Hän leipoi
ja mukiloi vastarintaan kykenemätöntä miestä, kunnes tämä makasi
velttona eikä voittaja enää jaksanut kättänsä nostaa. Sitten hän nousi
ja peräytyi henkeään vetäen. Saatuaan vähän ilmaa keuhkoihinsa hän
kiljahti: "Seis!" Mutta Wessner makasi liikkumattomana.

Freckles tarkkasi häntä tutkivin silmin ja näki lopulta, että mies
oli kerrassaan lamassa. Hän kumartui uhrinsa puoleen, tarttui häntä
niskaan ja kiskaisi hänet seisomaan polvilleen. Wessner oli näöltään
kuin suomittu koira ja lisää kuritusta peläten pyrskähti säälittävään
itkuun, niin että kyyneleet pieninä purosina huuhtelivat verta ja
lokaa hänen poskiltaan. Freckles peräytyi taaskin ja katseli tuikeasti
Wessneriin, mutta äkkiä vihainen katsanto ja rumentavan vastenmielinen
puna katosi pojan kasvoilta. Hän sipaisi kädellään ohimossa olevaa
naarmua, josta valui hieno punainen juova, ja pyyhkäisi hiukset
keveästi otsaltaan. Kasvot saivat samassa viattoman keruubin ilmeen, ja
ääni oli kuin hautovalla kyyhkysellä, mutta silmissä tuikki ilkamoiva
koirankuri.

Hän silmäili ympärillensä, kunnes huomasi sauvansa, otti sen ja
pyöritti sitä kuin rummunlyöjä, tuikkasi sen lokaan pystyyn ja marssi
Wessnerin luo varpaillaan, konemaisesti, ikäänkuin tanssinukke.
Kumartuen miespoloisen puoleen Freckles kiersi käsivartensa hänen
ruumiinsa ympärille ja auttoi hänet jalkeille.

"Varovasti nyt", huomautti hän, "olkaa varovainen, Freddy, muutoin
voitte satuttaa minua".

Hän kaivoi takataskustaan nenäliinan ja kuivasi hellästi Wessnerin
silmät ja nenän.

"Tule, Freddy poikaseni", kehoitti hän Wessneriä, "pikku poikain on jo
aika lähteä kotiin. Minulla on työni tehtävänä enkä voi pitää sinulle
seuraa enää tänään. Tule takaisin huomenna; jollet ole vielä saanut
tarpeeksesi, niin otetaan näytäntö uudelleen. Älähän nyt tuijota minuun
noin hurjasti. Tekisi mieleni syödä sinut, mutta ei ole varaa. Säästöni
ovat kunnialliset ja hitaasti tulevat, eikä minulla ole rahoja kaikkeen
siihen karvasveteen, mikä olisi nieltävä saadakseni sisälmykseni
sinusta puhtaiksi."

Taaskin tunsi McLean tarvetta sekaantua jupakkaan. Freckles peräytyi,
kun Wessner horjuen kuin tukkihumalassa lähti polulle; hän oli todella
sen näköinen kuin jos villikissat olisivat häntä raastaneet.

Sauva lennähti korkealle ilmaan, ja siepaten sen taas kiinni niin
taitavasti kuin oli pitkällä harjoituskaudellaan oppinut poika pyöritti
sitä hetkisen, työnsi otsalta tuuheat hiuksensa ja läksi seuraamaan
Wessneriä. Mutta kun Freckles oli iiriläinen, ei hän voinut olla
ääneti, ja nyt raikahti hänen heleä tenorinsa, vaikka ääni toisinaan
pahasti pettikin, kun oli vaikea hengittää.

    Se poika Hollannist', se poika Hollannist'.
    Ei koskaan poika Irlannist'
    apua huuda hädissään,
    vaan poika Hollannist', vaan poika Hollannist'.

Wessner kääntyi ja mutisi: "Miksi sinä seuraat minua? Mitä sinä vielä
aiot?"

Freckles haastoi koko Limberlostin todistamaan. "Mikä kiittämätön otus!
Minä kun tässä näen vaivaa ja yritän näyttää hänelle tietä alueeltani
sotilaallisin kunnianosoituksin."

Sitten hän täydellisesti muutti nuottia ja lisäsi: "Minäpä sanon
syyn, Freddy. Isäntä, näetkös, saattaa minä hetkenä hyvänsä tulla
ratsastaen tätä tietä, ja hänen pieni tammansa on niin vauhko, että jos
se arvaamatta keksisi sinut tuollaisessa tilassa, se pysähtyisi niin
äkkiä, että herra McLean lentäisi suinpäin sen kaulan ylitse. En tahdo
sillä suinkaan halventaa tamman makua", lisäsi hän kiireesti.

Wessner ärähti karkean kirouksen, ja Freckles nauroi makeasti.

"Sellaiset kiitokset jalomielinen teko aina saa", puhui hän. "Tässä
minä laiminlyön toimeni turvatakseni kotimatkasi ja sinä puhut minulle
noin hirveitä sanoja. Freddy", kysyi hän tiukasti, "tahdotko, että
saippuoin kitasi? Sinä et näytä sitä älyävän, mutta jos töksähtäisit
herra McLeanin eteen nykyisessä tilassasi, enkä minä saisi selittää
asioita, niin hän ehkä kiskoisi maksan ulos nahoistasi, etkä toki
tahtone, että niin hieno herra näkisi sen olevan valkoisen."

Wessner kiivi kalmankalpeaksi likansakin alla ja yritti hoippuvaa
juoksua.

"No, katsokaa nyt sen miehen tapoja!" päivitteli Freckles. "Lähtee
tiehensä kiittämättä kaikesta siitä vaivasta, mitä olen nähnyt häntä
huvittaakseni."

Freckles pyöritti keppiänsä ja seisoi kuin sotilas "asennossa",
kunnes Wessner oli päässyt pois aukeamalta, mutta se olikin näytännön
viime kohtaus. Kun poika kääntyi takaisin, olivat hänen kasvonsa
kuolonkalpeat ja jäsenet vapisivat. Hän huojui kaapilleen, avasi sen ja
otti esiin palasen liinakangasta. Hän kostutti sitä veteen, istuutui
penkille ja pyyhki verta ja lokaa kasvoiltaan, ja henki kulki vinkuen
yhteenpurtujen hampaiden lomitse. Kaikesta ponnistuksesta huolimatta
hän värisi kivusta ja kiihtymyksestä. Hän otti oikean hihansa napit
auki ja kääntäen sen ylös paljasti siniviiruisen, vahankarvaisen
silvotun käsivartensa, joka oli koko pahasti kolhitun näköinen, sillä
verta tihkui monesta pienestä reiästä. Siihen oli näet Wessnerin
onnistunut iskeä hampaansa. Nähdessään käsivartensa tilan hän antoi
itselleen anteeksi sen potkun, jonka oli täräyttänyt Wessnerin mahaan,
ja kirosi sydämensä pohjasta.

"Freckles, Freckles!" kuului McLeanin ääni.

Freckles vetäisi hihansa alas ja nousi paikaltaan.

"Antakaa anteeksi, sir", sanoi hän. "Varmaankin käsitätte, että luulin
olevani yksin."

McLean painoi hänet varovaisesti takaisin penkille ja kumartuen hänen
puoleensa avasi sidekotelon, jota kuljetti mukanaan yhtä säännöllisesti
kuin revolveriaan ja kelloaan, sillä haavoja ja vammoja sattui joka
päivä työläisten kesken.

Hän tarttui loukattuun käsivarteen, kääri hihan ylös, hautoi ja sitoi
haavat. Hän tutki Frecklesin päätä ja ruumista ja pääsi varmuuteen
siitä, että mitään vakavaa vauriota ei ollut tapahtunut, vaikka pojan
osaksi tullut julma pitely ihan hirvitti isäntää. Sitten hän sulki
kotelon, pisti sen taskuunsa ja istuutui Frecklesin viereen. Komeana
hänen ympärillänsä avautui paikan kuvaamaton kauneus, mutta hän näki
vain kärsivän pojan, joka diplomaatin tavoin oli houkutellut esille
haluamansa tiedot, kysellyt kuin tuomari, taistellut kuin turkkilainen
ja juhlinut voittoaan kuin paras paholainen.

Kun tuska vaimeni ja Frecklesin sydämen jyskytys tasaantui, katsoi hän
syrjäsilmällä isäntäänsä. Mitenkä oli McLean tullut paikalle ja kuinka
kauan hän oli siinä ollut? Poika ei tohtinut sitä kysyä. Viimein hän
nousi, meni kaapilleen, otti revolverin ja piikkilanka-sakset ja sulki
oven. Sitten hän kääntyi McLeaniin.

"Onko teillä määräyksiä minulle annettavana, sir?" kysyi hän.

"On", vastasi McLean, "on minulla, ja sinun on säntilleen noudatettava
niitä. Anna minulle nuo sakset ja mene suoraan kotiin. Sukella
kuumimpaan kylpyyn, minkä nahkasi voi kestää ja sitten heti vuoteeseen.
Nyt nopeaan!"

"Herra McLean", sanoi Freckles, "minun täytyy mainita teille se ikävä
asia, että iltapäiväretki linjalla vielä on tekemättä. Nähkääs, minä
olin juuri lähdössä, ja se tapahtui oikeaan aikaan, kun tänne saapui
muuan herrasmies, ja me jouduimme kuumanpuoleiseen väittelyyn. Asia
on meidän kesken joko lopussa tahi vasta aivan alullaan, mutta miten
lieneekään, myöhästynyt minä olen, niin etten ole päässyt lähtemään
vielä vuorolleni. Täytyy mennä heti paikalla, sillä eräs puu minun
täytyy löytää ennen päivän laskua.

"Sinä urhoollinen pikku hupsu!" murisi McLean. "Ethän sinä voi tehdä
matkaasi. Epäilen, pääsetkö edes Duncanille asti. Etkö itse tunne,
milloin olet ihan lopussa? Sinä menet maata; minä päätän työsi."

"Ei koskaan!" väitti Freckles. "Olinhan minä vähän niinkuin lopussa
äsken, minuutti sitten. Mutta nyt olen jälleen kunnossa. Nuo
ratsastussaappaat ovat aivan liika matalat. Päivä on helteinen ja
matkaa runsaasti seitsemän peninkulmaa, sir. Ei koskaan!"

Ojentautuessaan ottamaan saksia hän kaatui maahan ja silmät painuivat
umpeen. McLean nosti hänet lepäämään sammalille ja käytti hajusuolan
apua. Kun Freckles palasi tajuihinsa, kiiruhti McLean Duncanin
asunnolle ja käski vaimon laittaa valmiiksi kuuman kylvyn ja tuomaan
vajasta Nellien. Kunnon eukko täytti heti pesukattilan vedellä ja pisti
alle räiskyvän tulen. Sitten hän siirsi tallisammion alustaltaan ja
vieritti sen keittiöön.

Kun McLean palasi taluttaen Nellietä ja pidellen Frecklesiä sen
selässä, oli eukko jo valmiina apuun. Johtajan kanssa hän laski
Frecklesin ammeeseen ja valeli häntä kuumalla vedellä, kunnes poika
vallan kiemurteli. He valelivat, hieroivat ja harjasivat häntä. Sitten
he päästivät kuuman veden pois ja tukkivat hänen hikireikänsä kylmällä.

Viimein he nostivat hänet lattialle ja hieroivat, takoivat ja leipoivat
häntä, niin että hän rukoili armoa. Kun he veivät hänet sänkyyn,
ummisti hän silmänsä, mutta hetken perästä ne taas aukenivat.

"McLean", huusi hän, "puu! Voi, katsokaa sitä puuta!"

McLean kumartui hänen puoleensa. "Mitä puuta?"

"En tiedä tarkalleen, sir, mutta se on itälinjalla, ja piikkilanka
on siihen kiinnitetty. Hän kehui, että olitte itse naulannut siihen
langan. Kyllä te tunnette sen siitä, että puu on kuorittu jostakin
paikasta alapuolella aivan paljaaksi, ja viisi sataa hän tarjosi
minulle, jos... minä... pettäisin teidät... sir."

Hänen päänsä painui sivulle ja silmät menivät kiinni. Heleänväriset
hiukset levisivät päänalaiselle. Kasvot olivat pöhistyneet ja
naarmuisen punaiset. Vasen käsivarsi, jonka koura oli hakannut itsensä
miltei muodottomaksi, oli ojennettuna pitkin ruumista ja oikea, jossa
ei ollut kättä, heitettynä poikki rinnan, joka ei ollut muuta kuin
läiskäre punaisia kuhmuja. McLean muisti sitä iltaa, suunnilleen vuosi
takaperin, kun hän pestasi palvelukseensa ventovieraan Frecklesin.

Peittäen loukkautuneen käsivarren toisella kädellään ja toisen laskien
hellästi pojan otsalle McLean kumartui hänen puoleensa. Freckles
liikahti kosketuksesta ja kuiskasi niin lempeästi kuin pääskynen
räystään alla: "Jos tulette tätä tietä... huomenna... niin olkaa
hyvä... saamme sitten koettaa... uutta tanssia!"

"Onpa sillä sisua!" jupisi McLean.

Sitten hän meni ulos ja käski vaimon tarkasti vartioida Frecklesiä
ja lähettää Duncanin hänen luoksensa suolle heti hänen tultuaan. Hän
seurasi rajalinjan polkua ja saapui taistelupaikalle. Siellä hän astui
Frecklesin kamariin varovasti, kuin jos hänen sielunsa olisi siellä
uinaillut ja voisi herätä, ja katseli ympärillensä kummastelevin silmin.

Kuinka poika oli kaiken tämän sommitellut! Minkä maalauksen hän olikaan
luonut elävin värein! Hänellähän oli maalarin aisti. Hänellä oli
runoilijan sielu. Johtaja astui varovasti samettimaiselle permannolle
ja hellin sormin tunnusteli vihannuuden tuoreita seiniä. Hän seisoi
kauan kukkapenkereen ääressä ja katseli tätä heleitten kukkien vallia,
ikäänkuin epäilisi sen todenperäisyyttä.

Mistä Freckles oli löytänyt ja osannut siirtää sellaisia saniaisia? Kun
McLean käännähti niistä pois, pysähtyi hän äkkiä.

Hän oli tullut "tuomiokirkon" ovelle. Mitä Freckles tässä oli
tavoitellut, olisi ollut selvää kenelle tahansa. Mitä oli liikkunut
tuon aran, vaiteliaan pojan sydämessä, kun hän oli keksinyt tämän
pitkän, hämärän metsäkujanteen, koristanut sen sisäänkäytävän,
raivannut ja tasoitellut sen sivukuorit ja peitellyt sen alttarit
matoilla? Mitä aito Luojan työtä olivatkaan nuo mahtavat elävät pilarit
ja tuo vihanta, holvattu kupu! Kuinka suuresti muistuttivatkaan
kirkkojen värillisiä lasi-ikkunoita nuo pitkät puitten väliset
aukeamat, joita täyttämässä oli sinisiä viiruja, kultaisia säteitä
ja lehtien smaragdinkarvaisia vivahduksia! Missä hän saattoi tavata
mosaikkeja, jotka pystyivät kilpailemaan tämän elävillä väreillä ja
kimaltelevilla valoilla lasketun sivukuorin kanssa? Oliko Freckles
harras kristitty, joka täällä piti jumalanpalvelustaan? Vai oliko hän
oppimaton pakana ja tulikohan tuota ihastuttavaa kujannetta pitkin Pan
soitellen ja dryadit, nymfit ja keijukaiset karkeloiden hänen edessään?

Kuka voi tutkia pojan sydämen syvyyttä? McLean oli kuvitellut
Frecklesiä horjumattoman rehelliseksi, rohkeaksi ja uskolliseksi
olennoksi. Mutta tässäpä ilmenikin sydän, joka janosi kauneutta,
taidetta, seuraa, palvomista. Se oli kirjoitettu joka kohtaan
permannolle, seinille ja koko tuon siimeksisen metsänaukeaman
koristelulle.

Kun Duncan saapui, kertoi McLean hänelle taistelun kulun, ja he
nauroivat katketakseen. Sitten he läksivät linjalle etsimään määrättyä
puuta.

Duncan sanoi: "Nyt poika on joutunut pahaan pulaan!"

"Toivon, ettei ole", vastasi McLean. "En eläissäni ole nähnyt koiran
saavan sellaista kyytiä. Ei se mies aio palata koettamaan, miltä se
uudestaan tuntuisi. Me voimme varmasti löytää puun. Ja ellemme löydä,
niin ainakin Freckles. Toimitan tänne riittävästi väkeä viemään sen
pois viipymättä. Se takaa rauhan edes joksikin aikaa, ja minä toivon,
että koko työkunta voidaan kuukauden kuluttua siirtää tänne. Pian tulee
syksy, ja sitten minä aion -- jos hän myöntyy -- lähettää Frecklesin
äitini luo kasvatettavaksi. Kun Freckles on niin notkea sekä mieleltään
että ruumiiltaan, voi hän muutaman vuoden oppia saatuaan tehdä vaikka
mitä. Jaa, Duncan, olisinpa maksanut sata dollaria, jos olisitte saanut
olla täällä itse näkemässä."

"Ja tullut murhamieheksi", mutisi ajomies. "Toivon, sir, että te teette
tuumistanne totta, vaikka minä yhtä kernaasti näkisin oman lapseni
riistettävän pois kodistani kuin tuon Frecklesin. Me rakastamme poikaa,
minä ja Saara."

Helppo oli löytää tarkoitettu puu, se kun oli niin hyvin kuvattu. Kun
isot hirsivankkurit seuraavana aamuna kolisten vierivät mökin ohitse
rämeelle päin, heräsi Freckles, hyppäsi pystyyn ja oli tuota pikaa
niitä seuraamassa. Jäsenet olivat niin hellät ja jäykät, että joka
liike oli suoranaista kidutusta ensi aluksi, mutta tila parani, ja
pian hän ei enää paljoakaan kärsinyt. McLean torui, että hän oli jo
lähtenyt liikkeelle, mutta sydämessään hän riemuitsi jokaisesta uudesta
todisteesta, joka paljasti pojan luonteen jaloutta.

Puu oli jättimäinen vaahtera ja niin kallisarvoinen, että he melkein
kaivoivat sen ylös juuria myöten. Kun se oli kumossa, kappaleiksi
katkottuna ja kuormaksi laitettuna, oli vielä yksi tyhjä vaunu
käyttämättä. Heidän paraikaa kerätessään kapineitaan kokoon sanoi
Duncan:

"Jossakin tässä aivan lähellä on muuan iso ontto puu, jota olen hieman
katsellut vesialtaaksi elukoilleni; se, joka minulla nyt on, on niin
pieni. Portland-yhtiö sahautti sen poikki viime vuonna; se on kuusi
jalkaa läpimitaten ja ontto neljänkymmenen jalan korkeudelta. Olipa se
aika pukari. Koska miehet ovat täällä ja nuo tyhjät vaunutkin tuossa,
niin miksen lastaisi sitä niille ja veisi talliini ohimennessä?"

McLean sanoi, että sen hän kernaasti tehköön, käski ajomiehen poiketa
tieltä ja käydä hakemassa tuon rungon ja pani mukaan apuväkeä ja
työkaluja.

Frecklesiä hän oli pyytänyt istumaan kerallansa vaahteran kappaleelle,
mutta nyt poika pyysi päästä rämeelle Duncanin kanssa.

"En ymmärrä, miksi tahdot lähteä mukaan", sanoi McLean. "Ei minulla ole
sulle mitään työtä tänä päivänä."

"Nähkääs, juuri eilen luin uudesta kirjastani, että ne pesivät ontoissa
puissa, eikä niitä ole kovinkaan monta rämeellä. Entäpä jos ne
asustavat juuri tuossa puussa?"

"Lähdeppä sitten", virkkoi McLean. "Se on eri juttu. Jos ne sattumalta
sieltä löytyvät, niin sano Duncanille, että hänen pitää jättää puu
rauhaan, kunnes linnut ovat hommansa lopettaneet."

Sitten hän kapusi vaunuihin, jotka vierivät pois. Freckles kiiruhti
rämeelle. Hän oli hieman jälessä, mutta saattoi kumminkin nähdä miehet.
Ennenkuin hän tavoitti heidät, olivat he poikenneet läntiseltä tieltä
ja painuneet rämeen itäpuoleen.

He pysähtyivät mahdottoman suuren kaatuneen puun luo. Se oli sahattu
poikki lähes kolmen jalan korkeudelta maasta ja runsaasti kolmen
neljänneksen verran läpimitasta; se oli kaatunut itäänpäin, mutta
runko oli vielä kannossa kiinni. Viidakko oli melkein läpipääsemätön,
mutta Duncan tunkeutui sinne ja rupesi sorkkaraudalla koputtelemaan
runkoa, saadakseen selville, kuinka pitkältä se oli ontto, jotta he
tietäisivät, mistä katkaista. Heidän odottaessaan hänen päätöstään
lensi sen aukosta iso musta lintu, joka purjehti pois heidän päittensä
ylitse.

Freckles hyppi vimmatusti. "Minun kanani! Voi, siinähän ovat minun
kanani!" kirkui hän. "Voi, Duncan, tulkaa joutuin! Te olette löytänyt
kallisten kanojeni pesän!"

Duncan riensi ontelon suulle, mutta Freckles ennätti edelle.
Hän murtautui myrkyllisten köynnösten ja pensasten läpi vaaraa
ajattelematta ja kapusi kannon huipulle, Duncanin saapuessa hän karjui
kuin villi.

"Se on muninut!" kiljui hän. "Voi, minun iso kanani on muninut ja
hautonut minulle pienen kanan, ja vielä siinä on yksi muna. Minä voin
sen nähdä kokonaan... kuinka hassunkurisen näköinen valkea pienokainen
se on! Duncan, voitteko nähdä pienen valkean kanaseni?"

Duncan saattoi helposti nähdä sen ja samoin kuka muu tahansa. Freckles
kömpi sisälle onteloon ja hellävaroen kantoi päivänvaloon lehdillä
sisustetussa hatussaan sähisevän, silmiään räpyttelevän pikku olennon.
Miehet ihastelivat sitä niin, että Frecklesin tuli hyvä mieli. Hän oli
unohtanut koskaan olleensakaan kipeä ja jäykkä jäsenistään ja sukoili
sitä kaikin mahdollisin hyväilynimityksin.

Duncan keräili kapistuksiaan kokoon. "Pois, pojat!" sanoi hän
iloisesti. "Tähän runkoon ei käy koskeminen, ennenkuin Frecklesin
kanaset ovat hommansa lopettaneet. Paras suoria tiehensä. Etköhän vie
sitä takaisin, Freckles? Sehän on juuri päässyt kuoresta ja saattaa
vilustua. Huomenna sinulla kaiketi on kaksi."

Freckles kömpi taas onteloon ja laski pienokaisen hellästi munan
viereen. Takaisin tultuaan hän sanoi: "Teinpä tuhmasti, kun en
tuonut munaakin poikasen mukana, mutta pelkäsin koskea siihen. Se on
muodoltaan kuin kananmuna, mutta isompi kuin kalkkunan ja väri koreinta
sinistä, ja siinä on isoja ruskeita täpliä, aivan kuin kirjassa
sanottiin Mutta ette ole koskaan nähneet mitään niin omituista kuin
tuo muna oli siinä lahon puun keltuaisella ja vieressä hullunkurinen
nahkanaamainen valkea poikanen."

"Minäpä sanon sinulle jotakin", lausui muuan ajomiehistä. "Oletko
koskaan kuullut puhuttavan siitä Lintunaisesta, joka raahaa konetta
ympäri maata ja ottaa kuvia? Hän otti kuvan viime kesänä Jim-veljeni
maalta, ja Jim on niin hassahtanut sellaiseen, että heittää kyntämisen
ja juoksee sen naisen perässä aina kun löytää pesän. Hän auttaa naista
mikäli voi niitä löytämään ja saa sitten kuvan siitä hyvästä. Jim on
niin koppava kuvistaan, että pitää niitä raamatussaan. Niitä hän sitten
näyttelee joka vieraalleen ja rehentelee sillä, kuinka on auttanut
naista niitä ottamaan. Jos tahdot olla nokkela, niin lähetä noutamaan
hänet, ja hän kyllä ottaa aivan ilmi elävän kuvan. Jos autat häntä,
saat häneltä kuvan sinäkin. Sitä olisi lemmon lysti pitää, sittenkun
linnut ovat lähteneet. En tiedä, mitä ne ovat. En ole koskaan nähnyt
senkaltaista ennen. Ne lienevät harvinaisia. Onko teistä joku, pojat,
nähnyt milloinkaan näillä mailla tuontapaista lintua?"

Ei kukaan ollut nähnyt.

"No niin", puhui mies edelleen, "kun tätä puuta ei otettukaan, niin
olen vapaa kello kahteentoista ja lähdenpä tästä kaupunkiin. Minä menen
juuri hänen asuntonsa ohi. Ja kovasti tekee mieleni pysähtyä kertomaan
hänelle tästä. Jos hän ajaa suoraan rämeelle länsitietä ja kääntyy
itään tämän ison sykomoorin kohdalla, ei hän voi olla löytämättä puuta,
vaikka Freckles ei olisikaan paikalla häntä opastamassa. Jim sanoo,
että hänen työnsä on kunniaksi sille valtiolle, jossa hän asuu, ja
että joka mies, joka ei vointinsa mukaan tahdo häntä auttaa, on kehno
luontokappale. Vanhan isäukkoni oli tapana sanoa, että koko uskonto
on siinä, jos tekee toisille mitä toivoo heiltäkin itselleen, ja jos
minun pitäisi ottaa kuvia linnuista, niin tuntuupa siltä, että olisin
mahdottoman iloinen saadessani ottaa tämäntapaisen kuvan. Niin että
minä todellakin pysähdyn kertomaan hänelle, ja kukaties, hitto vie, hän
vielä antaa minullekin tuon pienen valkean poikasen kuvan vaivastani."

Freckles kosketti häntä käsivarteen.

"Tekeekö hän sille pahaa?" kysyi hän.

"Vielähän nyt mitä! Eipä tietenkään", vastasi ajomies. "Hänhän suuttuu
jokaiseen, joka ampuu linnun tai rikkoo pesän. Ja puolittain tappaa
itsensä rämpiessään kaikkialla ja kaikilla säillä opettamassa kansaa
rakastamaan ja suojelemaan lintuja. Hän on niin vietävän arkakin
niistä, että Jimin eukko sanoo hänen panevan Jimin seisomaan niinkuin
minkäkin vanhan hupsun pitämässä sateenvarjoa niiden päällä, kun ne
ovat nuoria ja hentoja, kunnes saa ne 'fokukseen', mikä sitten sekin
lienee. Jim sanoo, ettei hänen maallaan ole ainoatakaan lintua, joka
ei näytä kernaasti pysyvän hänen lähettyvillään, kun hän on niitä
mairitellut jonkun päivän. Ja niitä kuvia sitten, joita hän ottaa,
niitä ei uskoisi kukaan, joka ei ole seisonut katsomassa niiden
ottamista."

"Lupaatteko varmasti käskeä häntä tulemaan?" kysyi Freckles. --

Duncan nukkui kotona sinä yönä. Hän kuuli Frecklesin hiipivän ulos
varhain seuraavana aamuna, mutta oli liian uninen ihmetelläkseen,
miksi se tapahtui, kunnes kävi aamuaskareillaan. Huomatessaan, ettei
yhdelläkään elukalla ollut jano, ja nähdessään vesikaukalon reunoja
myöten täynnä hän älysi, että poika koetti lohduttaa häntä sen ison
altaan menettämisestä, jota hän oli niin hartaasti halunnut.

"Herra siunatkoon hänen lämmintä pikku sydäntään!" lausui Duncan.
"Ja niin runneltu on poika, että vähinkin liike riipaisee häntä kuin
veitsellä viiltäisi. Eipä ihme, että kaikki häntä rakastamme."

Freckles oli täydessä touhussa, ja sydän oli hänellä niin tulvillaan
onnea, että hän kerrassaan unohti kaikki vammansa. Hän kulki pitkin
vahtipolkuaan ja kiertäessään itäsivua poikkesi katsastamaan
kanasiansakin. Emolintu istui pesässä. Hän pelkäsi toisenkin
munan olevan kuoriutumassa, niin ettei tohtinut häiritä sitä. Hän
kävi määräkierroksen ja saapui varhain opintokammioonsa. Hänellä
oli ateria mukanaan eikä ollut pakko lähteä toiselle retkelle,
ennenkuin iltapuolen keskivaiheilla. Hänellä oli runsaasti aikaa
työskennellä kukkalavallaan, somistaa kammiotaan ja lukea kanoistaan.
Hellävaroen hän järjesti huonettaan ja kasteli kukkasia ja permantoa.
Lepopaikakseen hän oli valinnut raikkaimman kolkan länsipuolelta,
jossa miltei alinomaa kävi tuulenhenki; mutta tänään kuumuus oli niin
paahtava, että se tunkeutui tännekin.

"Onpa hyvä asia, kun ei mikään pakota minua istumaan sisällä",
sanoi hän. "Siellä ei tuuli tunnu yhtään, ja varmaan siellä
kerrassaan höyryää. Voi, mutta olipa se onni, että Duncan keksi
pesän ennenkuin ilma kävi sietämättömän kuumaksi! Olisin saattanut
jäädä tietämättömäksi. Eikö olisi ollut häpeä menettää tuota näkyä?
Senkin nokkela pikku peijakas! Kun se sitten lähtee vaapertamaan alas
puunrunkoa minua vastaan, niin eikös siitä tule ihan sirkus? Tuleekohan
siitä yhtä näppärä jalkataiteilija kuin isästä ja emosta?"

Helle yltyi. Tuli puolipäivä, ja Freckles söi päivällisensä ja istahti
tunniksi pariksi penkille kirja kädessä.




5. luku.

KEIJU RUUMIILLISTUU, JA MIES PALVOO.


Kenties kuului jotakin kahinaa -- Freckles ei myöhemmin voinut sitä
muistaa -- joka tapauksessa hän jostakin syystä kohotti päätänsä juuri
kun pensaat jakautuivat ja lomasta katselivat keijukaisen kasvot,
Pyhimyksiä, metsänimpiä ja muita satuolentoja oli monesti ennenkin
liidellyt alas hänen temppelinsä sivukuoreissa ja niiden hahmot ja
äänet olivat olleet erinomaisen kauniit.

Villiruusuja oli oviaukolla syrjään työntämässä sellainen kaunotar,
jonka kaltaisesta Freckles ei ollut konsanaan uneksinutkaan. Oliko se
todellinen vai haihtuisiko se niinkuin muutkin unet? Hän laski kirjan
kädestään, nousi seisaalle, astui askeleen lähemmäksi ja katseli
tutkivasti. Se oli todella lihaa ja verta. Se oli joka suhteessa
Limberlostin sukua, sillä ei yksikään lintu sen oksilla kiikkunut
keveämmin ja sulavammin kuin tämä nuori hieno olento sillä nevan
murenella, jolla hän seisoi. Näre hänen vierellään ei ollut suorempi
tai pyöreämpi kuin hänen sorja vartalonsa. Hänen pehmeät, aaltoilevat
kutrinsa kiertyivät kuumuudesta kasvojen ympäri ja lainehtivat hänen
hartioillaan. Ne olivat ihan samanlaisia kuin kulta, joka pujotteli
oksien lomitse. Hänen silmänsä olivat niin syvän siniset kuin
kurjenmiekka, huulet punaiset kuin punaisin tulikukka ja posket samaa
samettia kuin niitä hyväilevän villiruusun terälehdet. Hän hymyili
Frecklesille kuin vanhalle tuttavalle ja huudahti: "Ah, minä olen niin
mielissäni, kun tapasin teidät!"

Frecklesin hurjasti hakkaava sydän tuntui karkaavan ulos rinnasta,
lennähtäen mustaan suomutaan keijukaisen jalkain juureen ja niin
kovasti jysähtäen, että hän ei käsittänyt, kuinka metsänneito saattoi
olla sitä kuulematta. Hän ihan tunsi, että jos impi katsoisi maahan,
hän sen keksisi.

"Ja... ja minuako te etsitte?" kysyi hän epäilevänä ja väräjävällä
äänellä.

"Toivoin tapaavani teidät", sanoi keiju. "Katsokaas, minä en ole tehnyt
niinkuin oli käsketty, ja nyt minä olen eksynyt. Lintunainen sanoi,
että minun tuli pysyä vaunuissa, kunnes hän palaisi. Tuntikausia hän on
ollut poissa. Oikeinhan siellä on kuin saunassa, ja minä olen vallan
pahkuroissa moskiittien puremista. Juuri kun minä tunnen, että sitä
en voi kestää enää minuuttiakaan, tulee liihotellen kaikkein suurin
Papilio Ajax, minkä olen koskaan nähnyt. Tiesin, kuinka hän ilostuisi,
ja minä lähdin ajamaan takaa. Se lensi niin hitaasti ja niin alhaalla,
että luulin jo kymmenenkin kertaa sen saavuttavani. Mutta sitten se
äkkiä hävisi näkyvistä puitten ylitse, enkä osannut mennä takaisin.
Luulen kävelleeni pian toista tuntia. Olen polvia myöten kahlannut
mudassa. Orjantappura on repinyt käsivarteni verille ja minä olen lopen
väsynyt ja kuumissani."

Hän työnsi pensaita loitommas toisistaan. Freckles näki, että hänen
ohut sininen pumpulihameensa oli kiinni hiestyneissä jäsenissä. Se oli
rinnan kohdalta rikki. Toinen hiha oli hartiasta kyynäspäähän saakka
halki. Orjantappurapensas oli riipaissut hänen käsivarttaan, niin
että se oli kokonaan veressä, ja sääsket ja moskiitit kerääntyivät
sen ympärille. Jalassa hänellä oli reikäkudoksiset sukat ja matalat
kengät. Freckles säpsähti. Matalat kengät Limberlostissa! Hän koppasi
kourallisen sammalta permannoltaan ja levitti sen mutaan hänelle
astuimeksi.

"Astukaa tuohon, niin että voin nähdä, mihin jalkanne pistätte. Pian,
jos hengestänne välitätte!" komensi hän.

Keijukainen hymyili hänen maltittomuudelleen.

"Miksi", tiedusti hän.

"Salliko joku teidän tulla tänne kertomatta mitään käärmeistä?"
tiukkasi Freckles.

"Kohtasimme kyllä herra McLeanin telatiellä, ja hän puhui jotakin
käärmeistä, luulen ma. Lintunainen pani jalkaansa nahkaiset säärykset,
ja varmaankin hänen on ollut hyvin kuuma. Pahempaa hellettä en minä ole
koskaan kokenut, enkä ole voinut muuta kuin kylpeä hiessäni."

"Aiotteko tulla sieltä pois?" murisi Freckles.

Impi nauroi ikäänkuin hyvällekin pilalle.

"No jospa minä teille kertoisin tappaneeni kalkkarokäärmeen, joka
makasi kiemurassa juuri samassa paikassa, missä nyt seisotte. Se oli
minun pituiseni ja paksu kuin käsivarteni, niin että ehkä sentään
viitsitte siirtyä sieltä", vaati Freckles.

"Te puhutte erinomaisen hauskalla tavalla", sanoi tyttö. "Isäni oli
iiriläinen, ja pitäisihän minun siis osata samaa. No jospa minä teille
kertoisin...", matki hän huolellisesti lausuen ja korostaen joka sanan.

Frecklesin pää alkoi olla pyörällä. Hän oli eilen tähän samaan aikaan
härnännyt Wessneriä. Nyt hänen omat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Jospa te käsittäisitte vaaran!" jatkoi hän epätoivoisena.

"Oo, onkohan se niin suuri?"

Hän kiikkui suomättäällä.

"Jos te olette tappanut käärmeen, niin se oli varmaankin ainoa
tältä paikalta, ja muuten sanoo Lintunainen, että kalkkarokäärme on
ritarillinen ja aina varoittaa, ennenkuin iskee. Minä en kuule mitään
kalisemista. Entäs te?"

"Tuntisitteko sen, jos kuulisitte?" kysyi Freckles melkein ärtyneenä.

Kylläpä hän sai raikkaan naurun vastaukseksi.

"Tuntisinko minä sen?" ivasi hän. "No, näkisittepä vain Michiganin
suot, joissa käännetään merkelikuopista kolme neljä käärmettä
kerrallaan."

Freckles hämmästyi. Keiju olikin asioihin perehtynyt. Hän ei pelännyt
hiventäkään. Hän luotti siihen, että kalkkarokäärme noudattaisi
sopimuksen määräyksiä ja kalistelisi ajoissa hänen siirtyäksensä
turvaan. Naisessa iiriläinen ennen kaikkea ihailee rohkeutta.
Frecklesillä oli uusi syy palvomiseensa. Hän muutti menettelyä.

"Minä ottaisin teidät kernaasti vastaan paraatiovellani", sanoi hän,
"mutta kun te olette tullut takatietä, niin olkaa hyvä, astukaa sisään
ja istukaa".

Hän viittasi erääseen penkkiin. Keiju tuli heti.

"Voi, kuinka herttaista ja vilpoista", huudahti hän.

Hänen kulkiessaan lehdon läpi Frecklesin oli vaikea pysyä
heittäytymättä polvilleen, sillä ne olivat perin heikot ja hänessä oli
palava halu jumaloida.

"Tekö tämän olette järjestänyt?" kysyi keijukainen.

"Minä", vastasi Freckles yksikantaan.

"Jonkun täytyy tulla tänne ja isolle kankaalle kopioida joka sivu
täältä", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan nähnyt näin kaunista. Kuinka
mielelläni jäisin tänne teidän kanssanne! Tulenkin tänne joskus, jos
sallitte; mutta tahdotteko nyt, jos teiltä liikenee aikaa, auttaa
minua hakemaan vaunuja? Jos Lintunainen tulee takaisin ja huomaa minun
poistuneen, joutuu hän ihan suunniltaan."

"Tulitteko läntistä tietä?" kysyi Freckles.

"Luulen niin", sanoi neito. "Mies, joka puhui Lintunaisen kanssa,
sanoi että se on ainoa paikka, missä piikkilangat ovat maassa. Me
ajoimme sisään, mutta olipa se kauheata... yli kantojen ja runkojen ja
liejussa aina pyörännapoja myöten. Senhän te kaiketi tunnette. Minä
olisin pysynyt vaunuissa, mutta se oli niin väsyttävää. En kuolemakseni
aavistanut, että eksyisin. Enköhän vain saa aika lailla toruja! Minä
retkeilen Lintunaisen kanssa puolet kesälomastani. Isä sanoo, että opin
sillä tapaa koko paljon enemmän kuin koulussa, ja suoraan luonnosta.
Ei koskaan ennen minulla ole ollut pelkoakaan siitä, että eksyisin.
Ensin luulin, että se olisi jotakin kauhistuttavaa, mutta kun nyt olen
tavannut teidät, niin siitä ehkä loppujen lopuksi tulee hyvin hauskaa."

Freckles hämmästyi havaitessaan itse puolustavansa tyttöä. "Siellä
oli niin kuuma. Eihän saattanut odottaa, että te jaksaisitte kestää
sitä tuntikausia paikalta liikahtamatta. Minähän voin kulkea teidän
matkassanne melkein sinne saakka, missä olitte. Sitten te voitte istua
vaunuihinne, ja minä lähden hakemaan Lintunaista."

"Henkenne menetätte, jos niin teette. Kun hän viipyy näin kauan,
tietää se sitä, että hänellä on jotakin 'fokuksessa'. Nähkääs, kun hän
on valokuvaamassa ja tuntikausia makailee risukoissa ja vedessä ja
aurinko paahtaa häntä ja elukoita ryömii hänen ylitsensä ja jos sitten
joku tulee ja pelottaa tiehensä linnun, juuri kun hän on saanut sen
houkutelluksi esiin -- niin silloin hän vaikka tappaa. Millään ehdolla
ette saa mennä häntä hakemaan. Hän on luultavasti rakkuloilla ja
puoliksi syöty, mutta hän ei milloinkaan hellitä, ennenkuin on päässyt
tahtonsa perille."

"Sitten kai on parempi pitää huolta teistä", ehdotti Freckles.

"Nyt te haastatte järkeä", sanoi keiju.

"Saanko koettaa auttaa käsivarttanne?" pyysi poika. "Onko teillä
käsitystä siitä, kuinka kipeää se tekee?" tiukkasi toinen.

"Hieman", vastasi Freckles.

"Herra McLean sanoi, että me luultavasti löytäisimme täältä hänen
poikansa..."

"Hänen poikansa!" huudahti Freckles.

"Niin hän sanoi. Ja että te tekisitte kaiken voitavanne meidän
hyväksemme, ja että me voisimme uskoa teille henkemmekin. Mutta minä
olisin luottanut teihin yhtäkaikki, vaikken olisi tiennyt teistä
mitään. Kuulkaa, isänne on kai hyvin kopea teistä, eikö niin?"

"Enhän tiedä", vastasi toinen huumaantuneena. "No, kysykää vain
minulta, jos haluatte luotettavaa tietoa. Hän on niin ylpeä teistä,
että vallan paisuu kuin sammakko Aisopon sadussa. Jos teillä
milloinkaan on ollut näin pahasti loukkaantunut käsivarsi ja voitte
jotakin tehdä, niin koettakaa parastanne!"

Hän kääri hihansa ylös ja paljasti lumivalkean käsivarren, jonka muodot
olivat niin erinomaisen hienot, ettei yksikään kuvanveistäjä olisi
pystynyt sitä kaavailemaan.

Freckles avasi rohtokotelonsa, otti siitä liinakankaan kappaleen
ja repi sen kaistaleiksi. Sitten hän kävi hakemassa sangollisen
kirkkainta vettä mitä löysi. Keijukainen antautui hänen hoitoonsa kuin
pieni lapsi, ja poika pesi pois veren ja sitoi pahannäköisen haavan.
Haavurintyönsä hän päätti kääntämällä revityn hihan liinakankaan päälle
ja sitomalla sen kiinni havaslangalla, keijukaisen auttaessa solmujen
teossa.

Frecklesin hyppyset vapisivat tässä puuhassa ja kasvot olivat ylen
vakavat.

"Tuntuuko paremmalta?" kysyi hän.

"Voi, se on hyvä jo", lausui keiju. "Ei koske enää ollenkaan."

"Sepä hauskaa", sanoi Freckles. "Mutta parasta on, että heti kun
tulette kotiin, annatte lääkärin laittaa sen kuntoon."

"Mitä pötyä! Tuollainen pieni naarmu!" pilkkasi impi. "Minun vereni on
aivan tervettä. Kolmessa päivässä se paranee."

"Haava on kuitenkin aika syvä. Siihen jää ehkä arpi", änkytti Freckles
silmät maahan luotuina. "Se olisi... se olisi hirveän ikävää. Lääkäri
ehkä tietäisi mitenkä sen estää."

"Jaa, sitä en ajatellut!"

"Niin minä arvelinkin", sanoi Freckles hiljaa. "Minä en tiedä siitä
paljoakaan, mutta minusta tuntuu, että useimmat tytöt olisivat
ajatelleet."

Keijukainen näytti ankarasti miettivän Frecklesin vielä ollessa
polvistuneena hänen vierellään. Äkkiä hän teki kärsimättömän pikku
nykäisyn ja loi kirkkaat silmänsä suoraan pojan silmiin, ja hymy,
joka loisti hänen suloisilla nuorilla kasvoillaan, oli kauneinta mitä
Freckles milloinkaan oli nähnyt.

"Ei viitsitä puhua semmoisesta joutavasta", ehdotti hän ja nyökkäsi
aran tuttavallisesti. "Ei siitä jää mitään arpea. Eikä voisikaan, kun
te olette sitonut sen niin sievästi!"

Hänen lämpimän, sametinhienon käsivartensa kosketus vihlaisi Frecklesiä
sormenpäihin saakka. Siroja pitsejä ja hienoa valkeata liinaa pilkisti
hänen revityn pukunsa läpi. Sormissa hänellä oli kauniita sormuksia.
Hänen koko asunsa oli hienointa ainesta ja erinomaisen aistikas. Ja
Limberlostin vapisevalla vartijalla oli karkeat vaatteet yllä ja
kädessä liinarääsyjä ja vanha sanko täynnä suovettä. Freckles oli
kyllin tottunut vastakohtiin ne huomatakseen ja kyllin hienotuntoinen
aina tunteakseen niiden kipeästi koskevan.

Hän kohotti silmänsä surunvoittoisesti tytön silmiin ja näki niiden
olevan tyynen ja viattoman kirkkaat. Kaikki, mitä hän sanoi, tuli
suoraan nuoresta, hellästä, vilpittömästä sydämestä. Joka sana oli niin
tarkoitettu kuin sanottiinkin. Frecklesin sydäntä ahdisti. Hän tuskin
tiesi, saisiko kylliksi voimia noustakseen seisaalle.

"Meidän täytyy lähteä etsimään vaunuja", lausui keiju nousten istumasta.

Heti huolissaan hänen puolestansa Freckles hypähti pystyyn, tarttui
sauvaansa ja rupesi oppaaksi, vahtien tarkasti joka askelta. Hän meni
niin läheltä onttoa puuta kuin uskalsi ja pienen hakemisen jälkeen
löysi vaunut. Hän raivasi polun keijulle ja helpotuksesta huokaisten
näki hänen terveenä nousevan ajoneuvoihin. Helle oli paahtava. Impi
työnsi kosteat kiharat pois otsalta.

"Onpa tämä kiusallista!" sanoi Freckles. "Te ette koskaan tule tänne
takaisin."

"Kyllä minä tulen!" vastasi keiju. "Lintunainen sanoo näiden lintujen
pysyvän toista kuukautta pesässään, ja hän ottaisi mielellään kuvan
harva se päivä seitsemän kahdeksan viikon ajalla kukaties."

Ilonhuudahdus oli karkaamaisillaan pojan huulilta.

"Silloin ette saa kiduttaa itseänne ja hevostanne ajamalla tänne
toistamiseen", hän sanoi. "Minä näytän teille tien, jota myöten
pääsette melkein pesälle asti itäpuolitse, ja sitten voitte kiertää
minun majalleni ja odottaa siellä niin kauan kuin Lintunainen puuhaa.
Siellä on vilpoista miltei aina ja mukavat istuimet ja vettä."

"Onko teillä siellä juomavettä?" huudahti tyttö. "Minun ei ole koskaan
ollut niin jano ja nälkä, mutta en viitsinyt siitä mainita."

"Enkä minäkään sitä älynnyt!" valitti Freckles. "Heti paikalla noudan
teille hyvää juotavaa."

Hän kääntyi linjapolulle.

"Suvaitkaa odottaa hetkinen!" huusi keiju. "Mikä teidän nimenne on?
Tahdon ajatella teitä sillä aikaa kun olette poissa."

Freckles kohotti ruskeatäpläiset kasvonsa ja hymyili veitikkamaisesti.

"Freckles"? arvasi tyttö ja nauroi. "Ja oma nimeni on..."

"Minä tiedän sen", keskeytti poika.

"En usko sitä. Mikä se on?" kysyi tyttö.

"Ettekö suutu?"

"En ainakaan ennenkuin olen saanut vettä."

Nyt oli Frecklesin vuoro nauraa. Hän tempasi päästään ison pehmeän
olkihattunsa, seisoi avopäin immen edessä ja sanoi lempeän äänensä
herttaisimmalla sävyllä: "Mikään muu te ette voi olla kuin Salokeiju."

Tyttö nauroi mielissään.

Kerta päästyään näkyvistä, Freckles juosta pyyhälsi koko matkan
tuvalle. Duncanin vaimo antoi hänelle pienen sangollisen juuri
lähteestä noudettua raitista vettä. Hän kantoi sitä oikeassa
kyynärtaipeessa, ja vasemmassa kädessä koria, jossa oli leipää ja
voita, kylmää lihaa, omenapaistosta ja happamia hedelmiä.

"Tämmöiset hedelmät ovat vilvoittavia", oli Duncanin vaimo sanonut.

Salokeiju oli polvillaan ja kurotti ottamaan vesiastiaa, kun Freckles
pääsi perille.

"Juokaa hitaasti!" varoitti poika.

"Ah!" huudahti tyttö ja veti henkeään virkistyneenä. "Se on niin hyvää.
Te olitte tavattoman ystävällinen, kun sitä toitte."

Freckles räpytteli silmiään hänen hymynsä huikaisevassa loisteessa,
niin että vaivoin näki ojentaa hänelle korin.

"Kiitos!" huudahti keijukainen. "Luulen, että minun pitäisi sanoa teitä
enkeliksi, suojelusenkelikseni."

"Totta kai", virkkoi Freckles. "Sen näköinenhän minä olen joka päivä,
mutta tänään aivan erikoisesti."

"Ei enkelien ulkonäköön katsota", naurahti tyttö. "Isänne kertoi
meille, että te olitte kovasti tapellut. Mutta hän sanoi myös miksi.
Minä pitäisin mielelläni kaikki teidän naarmunne ja kuhmunne, jos
voisin tehdä jotakin, josta isäni olisi niin ylpeän näköinen kuin
teidän oli. Hänhän pöyhisteli kuin riikinkukko. En ole koskaan nähnyt
ihmistä niin kopeana."

"Sanoiko hän olevansa ylpeä minusta?" kummeksi Freckles.

"Sitä hänen ei tarvinnut sanoa", vastasi keiju. "Hän säteili ylpeyttä
joka huokosesta. No, oletteko tuonut minulle oman päivällisenne?"

"Minä olen syönyt päivälliseni kaksi tuntia sitte", vastasi poika.

"Rehellisesti, kuin intiaanin sanalla?"

"Toden totta. Minä toin tämän juuri teitä varten."

"Hyvä! Jospa tietäisitte, kuinka nälkä minun on, niin tietäisitte myös
ihan pilkulleen, kuinka kiitollinen olen."

"No syökää siis", kehoitti Freckles onnellisena.

Keijukainen istui isolle kameralle, levitti ruokavarat vaununistuimelle
ja jakoi ne kahteen osaan. Parhaat palat mitä voi löytää hän
varovaisesti pisti takaisin koriin. Loput hän söi. Taaskin hän
Frecklesistä tuntui kuin rämeeseen kuuluvalta, sillä vaikka hän oli
melkein nälkään nääntymässä, nautti hän ruokansa niin sirosti kuin
Frecklesin pieni keltainen toveri ja jokainen hänen liikkeensä oli
kevyt ja viehättävä. Katsellessaan häntä nälkäisenä poika kertoili
linnuistaan, kukistaan ja kirjoistaan, tietämättä mitä oikeastaan puhui.

Hän vei hevosen syvälle hetteelle, jonka tiesi, ja kiusattu eläin joi
ahnaasti ja hieroi häntä kuonollaan ystävällisesti, kun hän ruoholla
pyyhkieli sen hiestynyttä ruumista. Äkkiä keiju kirkaisi: "Tuossa tulee
Lintunainen!"

Freckles oli aikonut lähteä pois ennen hänen tuloansa, mutta iloitsi
nyt siitä, että oli jäänyt, sillä hiestyneempää, uupuneempaa ja
pahemmin purtua olentoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kaikenlaiset
kamerat ja kapistukset painoivat hänet melkein maahan. Freckles riensi
hänen avukseen, otti kaikki mitä jaksoi kantaa naisen kuormasta, tunki
ne vaunujen takaosaan ja auttoi häntä kapuamaan ylös. Tyttö antoi
hänelle vettä, polvistui avaamaan hänen säärystimensä, huuhteli hänen
kasvojaan ja tarjosi hänelle syötävää.

Freckles toi hevosen. Hän ei ollut varma valjaista, mutta keiju tunsi
ne, ja pian he poistuivat suolta. Sitten hän opasti heitä, kuinka he
pääsisivät kanojen puulle ulkoa päin, osoitti hevoselle viileämmän
paikan ja selitti, kuinka keiju seuraavalla kerralla heidät tullessaan
osaisi hänen majalleen siellä odottaaksensa.

Lintunainen lopetti ateriansa ja nojasi taaksepäin, melkein liian
väsyneenä puhuakseen.

"Saitteko pikku kanasesta kuvan?" kysyi Freckles.

"Oivallisen sainkin", vastasi kysytty. "Se asettui mainioon asentoon.
Mutta emolle en voinut mitään. Se tarvitsee mairittelua."

"Luojan kiitos!" jupisi Freckles itsekseen.

Lintunainen alkoi tuntea itsensä pirteämmäksi.

"Miksi te nimitätte korppikotkan poikasta 'pikku kanaseksi'?" kysyi hän
uteliaan näköisenä kumartuen Frecklesin puoleen.

"Duncan sen aloitti", vastasi Freckles. "Katsokaas, talven purevassa
pakkasessa olivat rämeen linnut melkein kuolla nälkään Täällä on kovin
yksinäistä, ja ne olivat ainoa seura, mitä minulla oli. Minä rupesin
kantamaan niille muruja ja jyviä. Duncan oli niin antelias, että antoi
minulle vehnää ja maissia kanojensa ruuasta ja sanoi lintuja minun
rämekanoikseni. Kun sitten nuo isot mustat junkkarit tulivat, sanoi
herra McLean, että ne olivat lähimmät sukulaiset sille vanhan maailman
lajille, jota sanotaan 'Faraon kanoiksi', ja nimitti noita tulokkaita
'Frecklesin kanoiksi'."

"Hyvin kylläkin!" huudahti Lintunainen, ja itikoiden puremat punaiset
kasvot hehkuivat mielenkiinnosta. "Teidän täytyy toisinaan panna niiden
varalle jotakin, ja tullessani tuon minäkin niille enemmän ruokaa. Jos
tahdotte auttaa minua niitä ruokkimaan, kunnes olen saanut sarjani,
annan teille jäljennöksen jokaisesta kuvasta, minkä otan, kirjaksi
sidottuna."

Freckles hengähti syvään.

"Parastani koetan", lupasi hän, ja se lupaus oli totisinta totta.

"Tokkohan se toinen muna hautuu?" tuumiskeli Lintunainen. "Kenties ei.
Sen olisi pitänyt kuoriutua tänään. Eikö se ole kaunis? En ole ennen
koskaan nähnyt sen linnun munaa tai poikasta. Ne ovat harvinaisia näin
kaukana pohjoisessa."

"Niin sanoi herra McLeankin", vastasi Freckles.

Ennen lähtöänsä Lintunainen kiitti häntä ystävällisyydestä heitä
molempia kohtaan. Hän ojensi pojalle kätensä hyvästiksi, ja iloisena
Freckles tajusi, että hän oli nyt saamassa lisää yhden henkilön
rakastaaksensa. Heidän mentyänsä hän ei voinut muistaa, että he olivat
edes huomanneetkaan hänen olevan vailla toista kättä, ja ensi kertaa
eläissään hän oli itsekin sen unohtanut.

Kotimatkalla keiju kertoi Lintunaiselle siitä pienestä paratiisin
kolkasta, johon oli joutunut, ja uudesta nimestään. Nainen vilkaisi
keijuun ja arveli sitä hyvinkin sopivaksi.

"Tiesitkö, että herra McLeanilla on poika?" kysyi tyttö. "Eikö hänen
pieni murteellisuutensa ole lystiä, ja se tapa, kuinka hän sorvailee
mietelmiänsä? Ja eikö ole hassua ja vanhanaikaista kuulla hänen
nimittävän isäänsä herraksi?"

"Se kuulostaa liika hyvältä ollakseen totta", sanoi Lintunainen,
vastaten ensin viimeiseen kysymykseen. "Minä olen niin kyllästynyt
meidän aikamme nuoriin miehiin, jotka muka suojelevasti nimittävät
isäänsä ukkeliksi ja isäukoksi, ja siksi tuon pojan kunnioittava
puhetapa vaikutti minuun niin perin suloisesti. Siinä nuoressa miehessä
täytyy olla jotakin harvinaista."

Mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista keijulle jo monta vuotta
tunteneensa sen miehen, joka niin ylpeästi julistausi Frecklesin
isäksi, ja tietävänsä hänen olevan naimattoman ja skotlantilaisen.
Lintunaisella oli kaunis tapa puuttua vain omiin asioihinsa.

Freckles kääntyi takaisin polullensa, mutta pysähtyi jokaisen villin
ruusupensaan kohdalle ja tarkasti niiden sametinpunaisia terälehtiä.
Keijukainen ei ollut hänen maailmastaan, ja sen hän tiesi paremmin
kuin kenkään muu; mutta voisihan hän olla hänen enkelinsä, eikä hän
uneksinutkaan muusta kuin sokeasta, hiljaisesta palvomisesta. Niin
päättyi onnellisin päivä hänen elämässään, ja illalla hän palasi suolle
ikäänkuin vastustamattoman voiman ajamana. Sen hän tiesi, että Wessner
yrittäisi kostaa. Melkein varmaa oli, että Musta Jaakko auttaisi häntä
siinä, mutta pelko oli kaikonnut Frecklesin autuaasta sydämestä.
Hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli voittanut isäntänsä
kunnioituksen. Ei kenkään voisi milloinkaan riistää hänen sydämestään
sitä hurskasta jumaloimista, joka hänen keijukaisensa tullessa oli
sinne tulvahtanut. Hän tahtoi koettaa parastaan ja toivoi voivansa
kohdata sen ankaran tilinteon päivään, jonka tiesi tulevan ennemmin
tai myöhemmin. Hän suoritti vahtivuoronsa pontevasti koputellen
piikkilankaa ja laulaen äänellä, jota sointuvampaa tuskin voi tavata.

Aukeaman partaalla hän joutui kuunvaloon, ja siinä istui McLean
tammansa selässä. Freckles ehätti paikalle.

"Onko jotakin vinossa?" kysyi hän levottomana.

"Sitähän minä juuri olin aikeissa kysyä", sanoi johtaja. "Pistäysin
tupaan tavatakseni sinua hieman ennen paluutani, ja he sanoivat sinun
lähteneen tänne. Sitä sinä et saa tehdä, Freckles. Suo ei ole ylen
terveellinen mihinkään aikaan, mutta iltaisin se on kerrassaan myrkkyä."

Freckles kampaili sormillaan Nellien harjaa, ja kaunis eläin käänteli
päätänsä hänen sitä hyväillessään. Hän työnsi hattunsa takaraivolle ja
katsoi McLeania silmiin.

"Kas nyt on tultu siihen, että nukkua saa vain toinen silmä kiinni,
sir. En usko, että mitään tapahtuu viikon parin kuluessa, mutta tulossa
se on ja pian kylläkin. Jos aion suorittaa tehtäväni niinkuin olen
luvannut teille ja itselleni, täytyy minun elää etupäässä täällä,
kunnes työmiehet tulevat. Täytyyhän teidän se tietää."

"Pelkään, että se on totta", sanoi McLean "Ja siksi olen päättänyt
ottaa toisenkin vahdin, kunnes tulemme tänne. Siihen ei nyt ole kuin
muutama viikko, ja minä olen niin huolissani sinusta, että sinua ei saa
jättää kauemmin yksiksesi. Jos sinulle tapahtuisi jotakin, hävittäisi
se yhden elämäni rakkaimpia suunnitelmia."

Mielipahoin Freckles kuuli johtajan aikovan panna tänne toisenkin
vartijan.

"Ei, ei, herra McLean", esteli hän. "Ei missään nimessä! En minä
tahtoisi vierasta tänne säikyttämään lintujani ja tallaamaan
kammiotani, ja kaikin tavoin häiritsemään. Ei millään muotoa! Ette
te tarvitse muuta vartijaa kuin minut. Minä aion pysyä uskollisena.
Minä aion jättää tämän piirini sellaisenaan takaisin, yhdenkään puun
puuttumatta -- henkeni kautta, sen tahdon tehdä! Voi, älkää lähettäkö
tänne toista miestä, niin että he voisivat sanoa minun säikähtyneen
ja pyytäneen apua! Sehän leikkaisi pahasti kunniaani, jos niin
tekisitte. Muuta en pyydä kuin toisen aseen lisää. Jos tässä tosiaan
syntyy jotakin kohua, niin ei kuusi patruunaa ole paljonkaan, ja tehän
tiedätte, että minä olen hitaanpuoleinen lataamaan."

McLean veti takataskustaan ison kiiltävän revolverin ja ojensi sen
Frecklesille, joka pisti sen vyöhönsä entisen viereen.

Sitten isäntä istui mietteissään.

"Freckles", sanoi hän viimein, "me emme tunne kenenkään luonteen
ainesta, ennenkuin jokin leikkaa sitä syvältä ja paljastaa sydänpuun
semmoisenaan. Sinussa on ainesta erinomaisen hienoon kapineeseen,
poikaseni, ja oman pääsi saat vielä pitää näinä harvoina viikkoina.
Jos sinua sitten haluttaa, aion minä viedä sinut kaupunkiin ja antaa
sinulle kasvatusta, ja sinusta tulee minun pojuseni -- oma poikani."

Freckles kiersi sormensa Nellien harjaan tukeakseen itseänsä.

"Mutta miksi te tekisitte niin, sir?" sammalsi hän.

McLean laski kätensä pojan olkapäälle ja veti hänet luoksensa.

"Siksi, että rakastan sinua", sanoi hän yksinkertaisesti.

Freckles kohotti kalpeat kasvonsa. "Hyvä Jumala, sir!" kuiskasi hän.
"Voi, hyvä Jumala!"

McLean puristi häntä tiukemmin. Sitten hän ratsasti pois polkua myöten.

Freckles otti hatun päästään ja kohotti katseensa taivaalle. Täysikuu
katseli sieltä alas, peittäen rämeen hopeanhohteella. Limberlost lauloi
iltalauluaan. Ruohisto kohisi hiljalleen tuulessa. Yön siivekkäät
olennot sipaisivat hänen kasvojaan; ja yhä vain hän tuijotti ylöspäin,
yrittäen päästä selville niistä tapahtumista, jotka olivat hänet
yllättäneet. Taivaalta ei tullut apua. Se näytti etäiseltä, kylmältä ja
siniseltä. Maa, jossa kukat aukoivat terälehtiään, enkelit vaelsivat ja
rakkaus versoi, oli ehompi. Mutta Eräälle, joka oli tuolla ylhäällä,
hänen täytyi lausua kiitoksensa näistä ihmetöistä. Hänen huulensa
liikkuivat, ja hän puhkesi hiljaiseen puheluun:

"Kiitos Sinulle jokaisesta hyvästä työstä, joka on osalleni tullut",
sanoi hän, "ja ennen kaikkea siitä, että taivaasta putosi sulka. Sillä
jollei se pudonnutkaan juuri enkeliltä, toi sen putoaminen tänne
enkelini, ja jos Sinun avara sydämesi tahtoo tehdä vielä jotakin
puolestani, niin pidä hänestä hyvää huolta."




6. luku.

SATTUU KAHAKKA, JA NAISET AMPUVAT.


Seuraavana aamuna Freckles kierteli Limberlostia kuvaamattoman
onnellisena. Hän hyräili laulunpätkiä samoin kuin heläytteli
piikkilankojansa. Hänen sydämensä oli niin täysi, että ilon kyyneleet
kiiltelivät hänen silmissään. Hän koetti tarkasti jakaa ajatuksiaan
tasan McLeanin ja keijukaisen kesken. Hän käsitti täydellisesti,
missä velassa jo oli isännälle, samoin kuin eilis-illan selityksen
ja lupausten suurenmoisuuden. Alinomaa hänen päässään kierteli tuo
suunnitelma jättää vahtipaikkansa ja sitten yhtä innokkaasti käydä
käsiksi mihin yritykseen tahansa, jonka hänen rakastettu isäntänsä
näkisi hyväksi hänelle määrätä. Hän tahtoi olla valmis tekemään
tyhjäksi kaikki juonet, mitä Wessner ja Musta Jaakko voisivat häntä
vastaan punoa. Hän tajusi, että heidän voittonsa olisi kaksinkertainen,
sillä jos heidän onnistuisi kaataa yksikään puu, olisi McLean
menettänyt vetonsa.

Frecklesin kulmakarvat menivät kurttuun hänen yrittäessänsä ajatella
oikein terävästi, mutta jokaisesta huojuvasta villiruususta viittoili
hänelle keijukainen. Kulkiessaan poikki Käärmeojan ja kuullessaan
odottelevan tikli varpusen tapansa mukaan kirkaisevan: "Hii-pii",
Freckles näkikin yhä vain suloisen, sorean keijun. Mitä mahtaa mies
keijukaiselle, joka jakautuu ja leviää yli kokonaisen laakson, joka
käänteessä tyrkyttäen hänelle elävää muistoa?

Freckles laski päivät. Ensimmäisenä hän ei voinut tehdä paljonkaan
muuta kuin koetella lankojansa, laulella katkelmia ja unelmoida, mutta
ennenkuin ensi viikko toisi keijun takaisin, voisi hän jo toimittaa
monta asiaa. Kantaisi kaikki kirjansa suolle näyttääkseen ne hänelle.
Täydentäisi kukkalavaansa, panisi kuntoon joka yksityiskohdan,
mitä oli majaansa varten suunnitellut, ja loisi siitä lehdon, jota
metsänimmetkin häneltä kadehtisivat. Hänen piti keksiä keino, kuinka
saisi veden pysymään raittiina. Hän pyytäisi Duncanin vaimolta
kaksinkertaisia eväitä ja erikoisen herkullisia, silloin kun keiju ensi
kerran tulisi, niin että jos Lintunainen sattuisi taas viivähtämään
liikoja, vieraan ei tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää. Hän kehoittaisi
keijua ottamaan mukaansa vahvat nahkasäärykset, niin että voisi viedä
hänet pienelle kävelylle. Ja keiju saisi ystävikseen hänen kaikki
kanansa ja näkisi niiden pesät.

Kulkiessaan hän herkeämättä puheli keijukaisestaan.

"Ei sinun pidä ajatella", sanoi hän tiklivarpuselle, "että koska
minä vaellan tätä linjaa yksin päivän toisensa jälkeen, niin aina
on samoin. Jonakin päivänä sinä keikut tällä langalla ja näet minun
tulevan ja sinä kiikut ja pyrähtelet ja heilahtelet koreudessasi
ja oikein raikkaasti heläytät: 'Hii-pii!' Ja minä sanon: 'Hiipii
kai, mutta katsoppas, kuka toinen tässä hiipii!' Ja sinä katsot,
ja siinä hän seisoo. Päivänpaiste ei enää näytä kultaiselta, ruusu
ei enää punaiselta, ei taivas siniseltä, sillä hän on kaikista
punaisin, sinisin, kultaisin. Sinä huudat itsesi kateudesta käheäksi.
Sahaajalintu vääntää niskansa sijoiltaan, ja jokaiselta kukalta menee
pää pyörälle. Missä ikinä hän kulkee, voin minä kulkea saman tien
takaisin ja nähdä kaikki mitä hän on nähnyt, vaeltaa niitä polkuja,
joita hän on vaeltanut, kuulla ruohojen kuiskivan kaikkea, mitä hän on
sanonut; ja jos joku kohta on liika hetteinen hänen pikku jaloilleen,
niin -- voi Herra Jumala! -- kenties... kenties hän laskee kauniit
käsivartensa minun kaulalleni ja sallii minun kantaa hänet ylitse!"

Väristys puistatti Frecklesiä. Hän heitti keppinsä kohti pilviä,
sieppasi sen taitavasti lennosta ja pani sen pyörimään.

"Sinä kirottu itserakas hölmö!" kiljaisi hän. "Sinun tulisi ajatella,
että saisit heittäytyä mutaan hänen eteensä astinlaudaksi, ja sitten
voisit pitää itseäsi pyhitettynä, kun olet sen verran auttanut.

"Kenties hän haluaa sitä pikarin näköistä pesää, jossa siniset ja
ruskeat kanani ovat kasvattaneet pienokaisensa. Ehkä hän tahtoo
pysähtyä lammikolle ja katsoa härkäsammakkoani, joka hyväntahtoisesti
otti puhuakseen ihmiskieltä ja näyttääkseen minulle pelastuksen tien
pulastani. Jos sinä päivänä putoaa joitakin sulkia, niin totta kai ne
tulevat minun kanojeni siivistä -- se on aivan varmaa, sillä ainoa
enkeli taivaan porttien ulkopuolella vaeltaa silloin tätä hirsilinjaa,
ja tien joka askeleella pidätän henkeäni rukoillen, ettei hän levitä
siipiään purjehtiakseen pois nälkäisten silmieni näkyvistä."

Siihen tapaan Freckles haaveili, laati suunnitelmia ja vartioi
lintujaan. Hän ei laskenut yksistään päiviä, vaan jokaisen päivän
tuntejakin. Kun hän sai ne taaksensa ja jokainen toi keijun yhä
lähemmäksi, riemuitsi hän yhä enemmän keijukaisen tulosta. Päivitttäin
hän toimitti niin, että saattoi uhrata vähän aikaa ison jalavanrungon
ääressä mustille kanoilleen. Hän puikahti sinne aina ohikulkiessaan,
päästäkseen varmuuteen siitä, että niitä ei mikään vaivannut. Vaikka se
oli pitkä kierros, kävi hän moniaita kertoja joka päivä ylimääräisesti
niitä tervehtimässä, peläten että käärme tai haukka tai kettu olisi
saattanut keksiä poikasen. Sillä kaiken hänen entisen mielenkiintonsa
lisäksi tuli, että kanat nyt olivat myöskin se aihe, joka houkuttaisi
keijun sinne.

Ehkä hän voisi tavata muitakin lajeja, joita Lintunainen halusi kuvata.
Ajomies oli sanonut, että hänen veljensä kävi häntä noutamassa joka
kerta, kun oli löytänyt pesän. Hänen tiedossaan oli lukematon joukko
pesiä, ja saattoi -- hän kaikkien rämeen lintujen joukossa olla
joitakin Lintunaiselle harvinaisia.

Limberlostin siivekkäät asujamet olivat tosiaan turvassa muutoin
paitsi luonnollisilta vihollisiltaan. Hyvin otaksuttavaa oli, että
hänen kanojensa parista voi löytyä toisiakin yhtä oivallisia kuin nuo
isot mustat. Jos haluttiin kuvia puolikasvaneista linnuista, saattoi
hän tarjota viisikymmentä yhdellä ainoalla aamu vartiolla, sillä hän
oli ruokkinut ja vaalinut niitä siitä pitäen, kun ne olivat silmänsä
aukaisseet.

Hän oli kerännyt hyönteisiä ja matoja koko kevään ajan sitä mukaa kuin
oli niitä havainnut ruohossa ja pensaissapa pistänyt niitä avoimeen
pikku suuhun, jonka ensiksi oli tavannut. Ja pienokaiset olivat
iloisesti suostuneet tähän omituiseen isänsijaiseen luonnollisten
hoitajainsa lisäksi.

Kun viikko oli lopussa, oli Freckles siistinyt majansa ja somistanut
sen tuoreilla elävillä koristeilla, jotka väriloisteessa kilpailivat
sateenkaaren kanssa. Hän keräili kaarnaa ja täytti sillä tien
lokaisimmat kohdat.

Oli heinäkuun puoliväli. Viime päiväin helle oli kuivanut veden
Limberlostissa ja sen ympärillä, niin että siellä voi kävellä jalan
melkein mihin suuntaan tahansa -- jos oli mitään aavistusta suunnasta
eikä kokonaan eksynyt sen rehevässä ruohostossa ja viidakoissa.
Heleimmänväriset kukat aukoivat terälehtiään. Torviköynnökset
liehuttivat upeita punaisen- ja kullankarvaisia sarviaan mahtavain
tammien ja jalavain latvoista, ja alhaalla vaaleanpunaiset katinjuustot
täyttivät kokonaisia lammikoita.

Kuumuus sai aikaan muutakin, mistä Freckles aito iiriläisenä
joutui raivoihinsa. Laakson kuivuessa sen asukkaat etsiskelivät
rämeen vilpoisempia noroja. Ne eivät pitäneet kuumuudesta eivätkä
liioin mielineet jättää asuinpaikkojensa peltohiiriä, myyriä ja
kaniininpoikia. Hän näki niiden vilahtavan polun poikki joka päivä, kun
helle kävi paahtavaksi. Kalkkarokäärmeet olivat kerrassaan unohtaneet
säädyllisyytensä, sillä ne hyökkäilivät vähääkään varoittamatta
eivätkä muistaneet kalista edes perästäpäinkään. Joka päivä Frecklesin
täytyi hätistää pois isoja mustia ja sinisiä kyitä kanojensa pesistä.
Useasti kuuluivat hänen korviinsa kauas linjalle kauhistuneitten
lintuvanhempain hätähuudot, ja hän riensi pelastamaan pienokaisia.

Hän näki keijun, kun vaunut kääntyivät telatieltä aukeamalle. He
pysähtyivät rämeen läntiselle veräjälle ja odottivat hänen tulevan
käymään heidän edellään polkua pitkin, sillä niin hän oli sanonut
olevan varminta hevosen takia. He seurasivat itäistä linjaa eräälle
kohdalle vastapäätä isojen kanojen puuta, ja Freckles kantoi kameraa ja
opasti Lintunaisen polulle, jonka oli raivannut rungolle saakka. Hän
kertoi myös, mikä vaikutus kuumuudella oli käärmeisiin, ryömi sitten
pikku kananpoikasen luo ja toi sen päivänvaloon. Laitellessaan pystyyn
kameraa hän puheli alueensa linnuista, ja kuulijatar tuijotti häneen
epäilevänä ja silmät suurina. He sopivat siitä, että Freckles ajaisi
vaunut itäveräjän likelle varjoon ja sitten veisi hevosen pohjoiseen
päin erääseen tuntemaansa sopivampaan paikkaan. Sitten hänen oli määrä
pitää seuraa keijulle majassaan tai vahtipolulla, kunnes Lintunainen
saisi työnsä valmiiksi ja palaisi heidän luoksensa.

"Siihen kestää vain vähän aikaa", sanoi hän. "Minä tiedän nyt mihin
asetan kameran, ja pikku kananpoika on kyllin iso ollakseen kiltti
ja liian pieni karatakseen tai käyttäytyäkseen kovin rumasti, niin
että minä saavun piankin katsomaan niitä pesiä. Minulla on kymmenen
levyä matkassa eikä varmaankaan tarvitse käyttää kuin kaksi tuohon
poikaseen, niin että kukaties voin saada kuvan muutamista pesistä tai
linnunpoikasista vielä tänä aamuna."

Freckles tunsi melkein lentävänsä, kun hänen unelmansa oli toteutunut
niin pian. Hän astui pitkin polkua, ja keiju seurasi häntä. Hän pyysi
anteeksi, että kävi edellä, sillä hän tahtoi olla varma siitä, että tie
oli toiselle turvallinen. Tyttö nauroi hänen pelkoansa, mutta virkkoi,
että siinä hän sentään teki erittäin kohteliaasti.

"Vai tiedätte te senkin?" sanoi Freckles. "Enpä sitä luullut, vaan
pelkäsin, että esiintyisin julkeasti, kun kuljin edellänne."

Yllätetty tyttö katsoi häneen, äkkäsi iiriläisen leikillisyyden
vastustamattoman välkkeen hänen silmissään, ja molemmat nauroivat.

Freckles ei tietänyt mitä jaaritteli sinä aamuna. Hän näytteli
seuralaiselleen monia kauniita pesiä ja munia. Tyttö tunsi niistä
joukon, mutta toisia ei, niin että he panivat merkille munien
lukumäärän ja värin, pesän tekoaineen ja rakenteen sekä lintujen värin,
ko'on ja muodon ja läksivät sitten hakemaan sitä kaikkea kirjasta.

Kun Freckles majalle tultua oli taivuttanut ovea kaihtavia pensaita
syrjään ja astahtanut taaksepäin päästääkseen saatettavansa sisälle,
ei hän jännittyneenä tajunnut ajasta tai paikasta mitään. Kammio oli
verrattomasti paljon kauniimpi kuin viikko sitten. Keiju veti syvään
henkeänsä ja tarkasteli ensin yhtä sivua, sitten toista ja vihdoin
pitkin temppelin käytävää. "Tämähän on keijukaisten koti!" virkkoi hän
ihastuneena. Sitten hän käännähti ja katsoi Frecklesiin samalla tapaa
kuin oli katsellut hänen kättensä työtä.

"Miksi te aiotte?" kysyi hän verkalleen.

"Miksi herra McLean minua vain haluaa", vastasi toinen.

"Mitä te enimmäkseen teette?" kysyi tyttö.

"Vartioin linjojani."

"En tarkoita työtänne."

"Oo! Joutohetkinäni minä siistin majaani ja luen kirjojani."

"Kummasta on enemmän työtä: majasta vai lukemisesta?"

"Majassa puuhaan vain sen verran, että se pysyy kunnossa, ja muuten
luen."

Keiju tarkasti häntä terävästi. "Vai niin. Ehkä teistä tulee suurikin
tiedemies", sanoi hän, "mutta siltä ette näytä. Teidän kasvonne eivät
ole siihen malliin, mutta niissä on jotakin suurta. Minun täytyy
päästä selville, mitä se on ja sitten teidän pitää työskennellä sitä
varten. Isänne odottaa teidän tekevän jotakin. Sen voi kuulla hänen
puhetavastaan. Teidän tulisi aloittaa heti paikalla. Olette jo hukannut
liian paljon aikaa."

Freckles-paran pää painui. Hän ei koskaan ollut hukannut tuntiakaan
elämässään. Ei ollut saanut sellaista tuntia, jonka olisi voinut hukata.

Tyttö, joka tutkivasti tarkasti häntä, luki tämän ajatuksen hänen
kasvoiltaan. "Voi, en minä sitä tarkoita!" huudahti hän niin kiivaasti
kuin kuusitoistavuotiaan on tapana. "Tietysti te ette ole laiska.
Sitä ei kukaan koskaan uskoisi teidän ulkomuodostanne. Mutta minä
tarkoitan: teidän kasvoissanne on jotakin hienoa, vakavaa, voimakasta.
Teidän on määrä tehdä jotakin maailmassa, eikä ole yhtään väliä, kuinka
suoritatte nuo muut asiat tai kuinka suuresti ne menestyvät; kaikki se
on hukkaan mennyttä, kunnes keksitte sen yhden asian, jonka osaatte
tehdä parhaiten. Ellei teitä mikään pidättäisi, vaan voisitte mennä
mihin vain haluatte ja tehdä mitä mielitte, niin mitä tekisitte?"
tiukkasi hän.

"Minä menisin Chikagoon laulamaan Ensimmäisen Episkopaalikirkon
kuorossa", vastasi Freckles arvelematta.

Tyttö istuutui penkille -- hattu, jonka hän oli ottanut päästään ja
jota hän piti kädessään, kieri pojan jalkoihin. "Siinäpä se!" huudahti
hän kiihkeästi. "Mutta tiedättekö, mitä minusta tulee. Ei mitään! Ei
kerrassaan mitään! Osaatteko laulaa? Tietysti te osaatte laulaa! Onhan
se kirjoitettu koko olentoonne."

-- Kuka hyvänsä puoliksikaan järkevä olisi saattanut nähdä, että hän
osaa laulaa, tarvitsematta siitä keltään ilmoitusta, -- tuumiskeli hän.
-- Sehän näkyy hänen hennoista sormistaan ja nopeista, hermostuneista
liikkeistään. Ja sen näkee myös hänen kirkasvärisestä tukastaan,
tulisista silmistään, leveästä rinnastaan, kurkun ja kaulan lihaksista,
ja ennen kaikkea jokaisesta hänen äänensä sävystä, sillä jo hänen
puheensa on sulosointuisinta mitä koskaan olen kuolevaisen kurkusta
kuullut.

"Tahdotteko tehdä jotakin mielikseni?" kysyi hän.

"Minä teen mitä vain tahdotte", vastasi Freckles epäröimättä, "ja jos
en osaa tehdä mitä haluatte, niin käyn siihen heti käsiksi ja yritän,
kunnes osaan".

"Hyvä, sovittu on", sanoi keiju. "Menkääpä tuonne noin, asettukaa
pensasaidan eteen ja laulakaa jotakin, mitä ensiksi mieleen juolahtaa."

Freckles seisoi kasvot tyttöön päin ja takanaan ruskealla, sinisellä ja
purppuralla kirjailtu vehmaan vihreä seinämä, ja silmät kohti pilviä
lauloi ensimmäisen laulunpätkän mikä mieleen tuli. Se oli lastenlaulu,
jota hän oli monasti laulanut pienokaisten kanssa kunnalliskodissa ja
jonka keijun huudahdus oli tuonut hänen mieleensä:

    Me käymme maahan keijujen
    näin riemumielin laulellen!
    Me näämme Keijumaasta unta:
    on uhkea se valtakunta,
    se kasvaa, kukkii, vihannoi,
    sen yllä ain' on aamunkoi,
    ja mit' on suurta, ihaninta,
    saa siellä tunteakseen rinta.
    Oi, tralalaa! Nyt käymme aina
    me riemumielin, onnekkaina,
    ja pian teitä tervehtäen
    soi laulu niinkuin keijuväen;
    se raikkahasti kajahtaa:
    Ohei, tralalalaa!

Ei mikään olisi voinut paremmin soveltua Frecklesin harvinaisen
pehmeälle ja huolettoman keveälle äänelle. Hän unohti kaikki
vaipuakseen omien säveltensä tuuditukseen. Hän oli paraikaa laulamassa
loppukertoa, ja tyttö värisi ihastuksesta, kun -- kop! kop! --
pohjoisesta päin kuului nelistävän hevosen kavionkopsetta. Molemmat
juoksivat sisäänkäytävälle.

"Freckles, Freckles!" huusi Lintunaisen ääni.

Heti he olivat hänen luonaan polulla.

"Ovatko molemmat revolverit ladatut?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi Freckles.

"Voitteko mitään oikotietä päästä muutamassa minuutissa rämeen poikki
korppikotkain pesälle ja ihan hiljaa?"

"Kyllä."

"Rientäkää sitten joutuin", sanoi Lintunainen. "Nostakaa tyttö
taakseni, ja me ratsastamme takaisin sinne, mihin jätitte hevosen, ja
odotamme teitä. Kädenkäänteessä minä sain kuvatuksi pikku kananpoikasen
ja pistin sen takaisin pesään. Sen emo tuli aivan lähelle, ja minä
olin ihan varma, että se puikahtaisi puuhun. Valaistus oli oivallinen,
niin että laitoin kameran kuntoon ja peitin oksilla, kiinnitin siihen
pitkän letkun, loittonin satakunta askelta ja piilouduin pensaikkoon
odottamaan. Muuan lyhyt, vanttera mies ja toinen pitkä ja tumma
kulkivat ohitseni niin läheltä, että olisin melkein voinut kädellä
heihin koskettaa. Heillä oli iso saha olalla. He sanoivat aikovansa
työskennellä lähes kahteentoista, vaan sitten heidän täytyy heittää
kesken, kunnes te olette sivuuttanut paikan, ja sitten he yrittävät
lastata ja illalla viedä pois. He menivät eteenpäin -- ei aivan
näkyvistäni -- ja rupesivat sahaamaan erästä puuta. Herra McLean puhui
minulle joku päivä takaperin, mitä luultavasti tapahtuisi täällä, ja
että jos he saavat kaadetuksi sen puun, hän menettää vetonsa teidän
puolestanne. Menkää koilliseen suuntaan ja joutukaa. Me kohtaamme
teidät vaunujen luona. Minä olen aina asestettu. Antakaa Pienokaiselle
toinen revolverinne ja pitäkää itse toinen. Me hajaannumme ja hiivimme
heidän kimppuunsa eri puolilta ja lähetämme heille kuulasateen, joka
ajaa heidät käpälämäkeen. Ja nyt joutuin!"

Hän kiristi ohjaksia ja karautti reippaasti pitkin polkua. Hatuttomin
päin ja salamoivin silmin istui keiju takana kädet kierrettyinä hänen
vyötäistensä ympäri.

Freckles lähti juoksemaan. Hän liikkui kuitenkin hyvin varovaisesti,
äänettömin askelin väistäen oksat ja pensaat ja pyrkien näkymättä
niin lähelle kuin suinkin sitä paikkaa, missä otaksui miesten olevan,
juostessaan hän yritti ajatella. Hän oli kohtaamassa Wessnerin, joka
paloi kostonhimosta ja jota auttoi paikkakunnan pahin tappelupukari.
Hän oli tottunut tuohon ajatukseen, mutta ei siihen haitalliseen
seikkaan, että hänellä olisi niskoillaan kaksi naista, joista
epäilemättä täytyisi pitää huolta, vaikka Lintunainen oli tarjoutunut
auttamaan. Hänen sydämensä jyskytti pahemmin kuin milloinkaan
juostessa. Hänen täytyi noudattaa Lintunaisen suunnitelmaa ja kohdata
heidät vaunujen luona, mutta jos he todella aikoivat yrittää hänen
avukseen, ei hän voisi siihen suostua. Sallia keijun hypistellä
revolveria hänen puolustuksekseen! Ei koskaan! Ei kaikkienkaan
Limberlostin puitten takia! Voisihan keiju ampua itsensä tai unohtaa
kaiken varovaisuuden ja osua käärmeen purtavaksi, joka ei tänään ollut
erikoisen ystävällisessä mielentilassa. Freckles hymähti katkerasti
eteenpäin kiitäessään.

Hänen saapuessaan vaunujen luo olivat Lintunainen ja keiju valjastaneet
hevosen eteen, sulloneet tavaransa ja odottivat nyt rauhallisesti.
Lintunainen piteli revolveria kädessään. Hän oli tummissa vaatteissa.
He olivat kiinnittäneet ison kamerakankaan keijun vaalean hameen
etupuolelle.

"Antakaa Pienokaiselle toinen revolvereistanne, pian!" sanoi
Lintunainen. "Hiivitään eteenpäin, kunnes olemme sopivan ampumamatkan
päässä. Viidakko on niin tiheä ja he ovat niin toimessaan, että eivät
äkkää meitä, jollemme pidä ääntä. Te ammutte ensin, sitten paukautan
minä taholtani ja sitten sinä, Pienokainen, ja ammu koko korkealle tai
sitten hyvin matalalle. Ei satuteta niihin. Mennään niitä voroja niin
lähelle, että asia käy jännittäväksi, ja jatketaan leikkiä, kunnes
saamme ne täältä pois."

Lintunainen ojensi kätensä, otti pienemmän revolverin hänen vyöltään
ja antoi sen keijulle. "Pidä hermosi kurissa, rakkaani, katso mihin
astut ja ammu ylös", sanoi hän. "Mene siitä suoraan niitä kohti. Odota,
kunnes kuulet Frecklesin ensimmäisen laukauksen, ammu sitten heti
minun laukaukseni jälkeen, jotta he kuulevat, että meitä on enemmän.
Jos haluatte pelastaa McLeanin vedon, niin lähtekää nyt!" komensi hän
Frecklesiä, joka tuskallisesti katsahtaen keijuun läksi juoksemaan
itään päin.

Lintunainen asettui keskivälille ja lähtiessään varoitti vielä kerran
keijua kyykistymään ja ampumaan korkealle ylös.

Viidakon läpi Lintunainen hiipi lähemmäksi kuin oli aikonutkaan, joutui
varman ampumamatkan päähän ja odotti Frecklesin laukausta. Seurasi
pitkän minuutin tuskallinen odotus. Miehet ojentausivat henkäistäkseen.
Työ käsisahalla oli aika vaivaloista rämeen helteessä. Heidän
levätessään veti iso musta jätkä pullon taskustaan ja alkoi öljytä
sahaa.

"Täytyy pysyä hiivatin hiljaa", sanoi hän, "ja kaataa se vasta, kun tuo
kirottu vahti on mennyt päivälliselleen".

Jälleen he ryhtyivät työhönsä. Frecklesin revolveri syöksähti tulta.
Lyijy pamahti ulos teräksestä. Sahan kädensija lensi Wessnerin
kourasta, ja hän horjahti säikähtyneenä. Musta Jaakko hypähti ja kirosi
karkeasti. Koillisesta tullut kuula pyyhkäisi hatun hänen päästään.
Keiju ei ollut odottanut vuoroaan, eikä tosiaan saattanut sanoa hänen
ampuneen ylös. Melkeinpä samalla hetkellä tulla vihelsi kolmas laukaus
idästä. Musta Jaakko kiljaisi suunniltaan pelosta, sillä se vei kannan
hänen kengästään. Freckles lähetti vielä luodin, ja muta roiski
Wessneriä silmiin. Tulta tuiski yhtenään. Turvautumatta edes aseisiin
ryntäsivät molemmat miehet itäistä tietä pitkin lyijykuulien vonkuessa
heidän korvissaan.

Freckles tervehti metsänvarkaita niin läheltä kuin suinkin tohti, mutta
jos keiju ei tosissaan aikonut satuttaa, meni hän kuitenkin rohkeudessa
aivan sopimattoman pitkälle.

Miesten ennättäessä vahtipolulle Freckles kiljui minkä kurkusta jaksoi:
"Etelästä niitä vastaan, pojat! Ampukaa etelästä!"

Niinkuin hän oli toivonut, poikkesivat Jaakko ja Wessner heti notkoon.
Lyijysade seurasi heitä. Kyyrysillään he juosta porhalsivat notkon
poikki vilkaisemattakaan taaksensa ja katosivat metsään telatien
toiselle puolelle.

Sitten pieni seurue kerääntyi puun ympärille.

"Parasta että vähän sorvailen tätä sahaa, niin etteivät voi sitä
käyttää, jos sattuisivat tulemaan takaisin", sanoi Freckles, otti
käsikirveensä ja katkoi sahan hampaat.

"Nyt meidän täytyy lähteä täältä kenenkään näkemättä", sanoi
Lintunainen keijulle. "Ei minun kannata saada vihamiehiä noista
miehistä, sillä voinhan milloin tahansa retkilläni kohdata heidät."

"Ajakaa siis suoraan pohjoiseen tätä tietä", neuvoi Freckles. "Minä
käyn edellä katkomassa teille langat. Notko on melkein kuiva. Painutte
mutaan korkeintaan joitakuita tuumia. Muutaman metrin päässä kohtaatte
maissipellon. Minä lasken aidan alas ja päästän teidät sinne. Seuratkaa
vakoja ja ajakaa suoraan sen poikki, kunnes tulette toiselle puolelle,
ja sitten aitaa pitkin. Siellä pääsette tielle, joka vie pellon
itäpuolisten metsien halki. Ja sitten kuljette sitä yhä itään, kunnes
saavutte viertotielle ja sitä pitkin joudutte takaisin kaupunkiin
ainakin kaksi penikulmaa pohjoisempana kuin miehet, missä tahansa he
nyt liikkuvat. Mutta älkää koskaan hiiskuko siitä, että olitte täällä
ampumassa", varoitteli hän vakavasti. "Saisitte vain verivihollisia."

Freckles leikkasi lankoja poikki, ja he ajoivat läpi. Keiju kumartui
ulos vaunuista ja kurotti hänelle revolverin. Freckles katsoi häntä
silmiin, ja hänen hengityksensä salpautui. Keijun silmät olivat mustat
ja kasvot tavallista hehkuvammat. Poika tunsi omien kasvojensa olevan
kuolonkalpeat.

"Ammuinko kyllin ylös?" kysyi neito veikeästi. "Minä tosiaankin
unohdin, että minun piti kyyristyä."

Freckles hätkähti. Tiesiköhän tuo lapsukainen, kuinka vähällä hän oli
ollut osata miehiin? varmaankaan ei. Vai oliko mahdollista, että hän
oli kyllin kylmäverinen ja taitava ampumaan tuolla tapaa ehdoin tahdoin?

"Minä lähetän jonkun luotettavan miehen McLeanin luo", sanoi
Lintunainen ottaen haltuunsa ohjakset. "Ellen tapaa sellaista ennen
kaupunkiin tuloa, niin lähetän sieltä sanan. Jollen pelkäisi joutuvani
jonkun työläisen näkyviin, menisin itse, mutta lupaan joka tapauksessa,
että saatte apua ainakin parin tunnin kuluttua. Pysykää hyvin piilossa.
Heidän täytyy uskoa, että teillä on mukananne joitakuita työmiehiä,
eikä ole luultavaa, että he tulevat takaisin, mutta älkää antautuko
mihinkään vaaraan. Jos he tulisivat, niin varmaan kai sahaansa
hakemaan." Hän nauroi ikäänkuin hyvällekin kompasanalle.




7. luku.

FRECKLES SAAVUTTAA KUNNIAA JA KEKSII TIELLÄ JALANJÄLJEN.


Silmät suurina Freckles katseli, kuinka Lintunainen ja keiju ajoivat
pois. Kun he olivat kadonneet näkyvistä ja hän itse hyvin kätkeytynyt
pienen puun oksien sekaan, muisti hän, ettei ollut kiittänyt heitä eikä
sanonut hyvästiäkään. Katsoen siihen, mitä olivat kokeneet, he eivät
kaiketi koskaan palaisi. Hänen sydämensä ihan pysähtyi tätä ajatellessa.

Maatessaan oksain alla hän oli syvissä mietteissä, vaikkei
ajatellutkaan Mustaa Jaakkoa tai Wessneriä. Tulisivatko Lintunainen
ja keiju takaisin? Ei tulisi yksikään niistä naisista, jotka hän
oli tuntenut. Mutta olivatko he muiden hänen tuntemiensa naisten
kaltaisia? Hän ajatteli Lintunaisen rauhallisia kasvoja ja keijun
revolverinpitelyä eikä enää ollut niin varmaa siitä, etteivät he
palaisi.

Minkälaisia olivat ihmiset suuressa maailmassa? Hänen tietonsa siitä
oli niin perin rajoitettu. Kunnalliskodissa oli ollut henkilöitä, jotka
olivat palkastaan tarjonneet jäykkää, pintapuolista ystävällisyyttä.
Vieraat, joita siellä kävi vastaanottopäivinä, hän jakoi kolmeen
luokkaan: virsien veisaajiin, joilla oli kyynel silmänurkassa ja
tekopyhyys jokaisessa kasvonjuonteessaan; niihin, jotka silkissä
kahisten ja jalokivistä kimmeltäen lahjoittivat pienille äidinrakkautta
kaipaaville orpo-raukoille kuluneita leluja, sittenkun heidän omat
lapsensa eivät niistä enää välittäneet, aivan samassa mielessä kuin
nakkelivat leivänpalasia Eläintarhan apinoille ja samasta syystäkin --
nähdäkseen millä tavoin he ottaisivat ne vastaan ja pitääkseen lystiä
sillä, mitä saajat niillä tekisivät; ja kolmanteen luokkaan, jotka
hänestä olivat oikeita ihmisiä. Nämä saivat hänetkin tuntemaan, että
he tosiaan välittivät jotakin hänen siellä olostaan ja iloitsivat, jos
näkisivät hänet jossakin muualla.

Mutta nyt oli hänen luokseen osunut uudenaikaisia ihmisiä, joilla oli
kaikkea maallista hyvyyttä niin paljon kuin he tarvitsivat ja jotka
suorittivat huomioonotettavaa työtä. Heillä oli täysi syy ylpeillä
omastansa, mutta olivat kohdelleet häntä kuin omaa poikaa ja veljeä.
Heidän kanssansa hän saattoi, kerrankin eläissänsä, unohtaa tuon
menetetyn käden, joka muuten joka päivä kiusasi häntä aina uudella
vaivalla. Mitä lajia ihmisiä he olivat ja mihin hänen tuntemaansa
luokkaan he kuuluivat? Hän ei päässyt siitä selville, sillä hän ei
ollut koskaan tuntenut toisia heidän kaltaisiaan; mutta kuinka hän
heitä rakasti!

Oliko enemmistö siinä maailmassa, johon hänen oli määrä lähteä, heidän
tapaisiaan vai noita ulkokullatuita, muruja nakkelevia luokkia? Sitä
Freckles ei tietänyt, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että
sellaiset ihmiset kuin Lintunainen ja keiju, McLcean ja Duncanit olivat
varsin harvinaisia ja siksi erittäin kallisarvoisia.

Hän oli unohtanut aamullisen kiihtymyksen ja ajan kulumisen, kun
etäiset äänet herättivät hänet ja hän hitaasti kohotti päätänsä. Ne
tulivat yhä lähemmäksi, ja kun raskaat vankkurit vierivät alas itäistä
polkua, saattoi hän kuulla ne selvästi. Työläiset siellä kirkuivat
itsensä käheiksi Limberlostin vartijalle hurraten. Freckles ei tuntenut
sitä ansaitsevansa. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut selittää
asian miehille, mutta vain McLeanille hän saattoi sen kertoa.

Frecklesin nähdessään miehet heiluttivat lakkejaan ja hurrasivat
huikeasti. McLean puristi lämpimästi hänen kättänsä, mutta Duncan
painoi hänet vasten rintaansa, jykevästi kuin karhu, ja sai tankatuksi
pari ylistyksen sanaa. Joukko ajoi metsään ja lopetti puun kaatamisen.
McLean oli tavattoman vihainen tästä hyökkäyksestä omaisuuttaan
vastaan, sillä kaadantakiireissään vorot olivat sahanneet puuta liian
korkealta ja tärvelleet puolitoista jalkaa kallisarvoista puuta.

Viimeistenkin vankkurien vierittyä pois McLean istui kannolle, ja
Freckles kertoi sen jutun, josta hänen tekikin niin mieli puhua. Isäntä
tuskin voi uskoa korviaan. Hän oli myös kovin pettynyt.

"Olen melkein rukoillut tänne tullessani", sanoi hän, "että sinulla
olisi joitakin todisteita, minkä nojalla voisimme vangita mokomat
miehet ja päästä niistä eroon, mutta eihän se käy ensinkään laatuun.
Emme voi sekoittaa noita naisia juttuun. He ovat auttaneet sinua
pelastamaan puun ja vetonikin siinä samassa. Mutta ei voi odottaa,
että Lintunainen, joka rämpii joka paikassa, lähtisi todistamaan heitä
vastaan."

"Eipä tietenkään; eikä keiju liioin, sir", sanoi Freckles.

"Keiju?" kysäisi McLean kummissaan.

Isäntä kuunteli äänettömänä, kun Freckles kertoi keijukaisen
saapumisesta ja ristimisestä.

"Minä tunnen hänen isänsä oikein hyvin", sanoi McLean viimein, "ja olen
useasti nähnyt tytön. Olet oikeassa; hän on sievä nuori tyttö ja tuntuu
olevan kerrassaan vapaa väärästä ylpeydestä ja muusta hullutuksesta.
En vain ymmärrä, kuinka hänen isänsä tohtii päästää sellaisen helmen
tämäntapaiseen paikkaan."

"Hän tohtii sen siksi, että tyttö on helmi, sir", sanoi Freckles
innokkaasti. "Luottaahan tyttö siihenkin, että kalkkarokäärme
kalistelee ennenkuin iskee häneen, ja luonnollisesti hän ajattelee
voivansa luottaa ihmisiin yhtä hyvin. Eikä ole sitä Jumalan luomaa,
joka ei uhraisi elämäänsä hänen puolestaan. Hän ei kaipaa mitään
vartijaa. Hänen kasvonsa ja suloinen olentonsa ovat ainoa turva mitä
hän tarvitsisi kiljuvien villienkin parissa."

"Sanoitko hänen käyttäneen toista revolveria?" kysyi McLean.

"Hän ihan pelotti minut kuoliaaksi", myönsi Freckles. "Hänen isänsä
näyttää opettaneen hänet ampumaan. Lintunainen käski nimenomaan hänen
kyykistyä alas ja ampua ylös aivan vain pelottaaksensa heitä. Mutta se
huima pikku olento saattoi heitä ihan länsitielle saakka lähetellen
kuulia kuin rakeita, niin että ne suhisivat heidän korvissaan ja
kantapäissään; ja voisinpa uskoa, kissa vie, ettei hän ensinkään
huolinut siitä, vaikka olisi osunutkin. En ole nähnyt paljonkaan
ampumista, mutta sen minä sanon, että lähemmäs ei satuttamatta pääse.
Melkein säikytti minut hengiltä, niin minä pelkäsin hänen näppäävän
toisen heistä. Kun minulla ei muuta ollut kuin pari naista, joita ei
tohtinut sekoittaa juttuun, täytyi minun päästää miehet karkuun."

"No, tokko ne tulevat takaisin?" kysyi McLean.

"Tietysti! Eivät ne aio tähän tyytyä. Saatte panna päänne pantiksi
siitä, että ne tulevat takaisin. Ainakin Musta Jaakko. Wessner ehkä ei
uskalla, paitsi jos on puolihumalassa. Silloin hän on ihan hurja. Ja
seuraavalla kerralla..." Freckles empi.

"Mitä?"

"On vain kysymys siitä, kuka ampuu ensin ja varmimmin."

"Sittenhän minä en muuta voi kuin panna kaksi vahtia ja laittaa
työväkeä tänne niin pian kuin mahdollista. Heti kun huomaan, että
meillä on paras tavara sieltä jo tallella, tulemme tänne. Asia on
niin, monessa tapauksessa ainakin, että ennenkuin puu on kaadettu, on
vaikeata sanoa, mitä siitä lähtee. Sinua ei käy enää yksin jättäminen
tänne. Jaakko on ampunut jo parikymmentä vuotta, sinä vain yhden, niin
että selväähän on, ettet sinä hänelle piisaa. Kenenkä työmiehistämme
sinä kernaimmin ottaisit mukaasi?"

"En ketään, sir!" vastasi Freckles kiihkeästi. "Ensi kerralla minä
otan jalat alleni. En yritäkään tapella yksin heitä vastaan. Kun
vain saan vihiä heistä, niin heti kapaisen teidän luoksenne. Minun
täytyy tulla kuin salama, eikä Duncanilla ole ylimääräistä hevosta,
niin että olen ajatellut olevan parasta, jos hankkisitte minulle
hevosen -- taikka pyörä ehkä olisi parempi. Minun oli tapana käydä
kunnankodin tohtorin asioilla ja hän salli minun ottaa polkupyöränsä
liikkuessani kaupungilla. Ja toisinaan ylihoitajakin lainasi minulle
omaansa tunnin ajaksi. Pyörä maksaisi vähemmän ja olisi nopeampi kuin
hevonen ja vaatisi vähemmän hoitoa. Eiköhän kävisi laatuun, että jos te
piakkoin pistäytte kaupungissa, sieltä ostaisitte jonkin vanhan pyörän
romukaupasta, sillä jos joskus tulee ajaneeksi kaikessa kiireessä, ei
pyörästä ole jäljellä paljon muuta kuin kädensijat telatien poikki
päästyä."

"Niin", sanoi McLean, "ja jos sinulla ei ole ensiluokkaista pyörää, et
lainkaan pääse telatien poikki".

Heidän kulkiessansa tuvalle McLean yhä vaati toisen vartijan ottamista,
mutta Freckles piti itsepintaisesti kiinni siitä, että hän suorittaisi
ottelunsa yksin. Hän taipui vain yhteen myönnytykseen. Jos Lintunainen
muutoin luopuisi ottamasta kuvasarjaa kananpoikasesta, saisi toinen
vartija tulla, jotta Freckles voisi auttaa kuvaamistyössä ja tavata
keijua. Mutta ylipäätään hän hylkäsi apulaisvartijan ottamisen,
ennenkuin se olisi aivan ehdottoman välttämätöntä, sillä hän oli
ollut yksin niin kauan, että rakasti yksinäisyyttä, kanojansa ja
kukkiansa. Se ajatus, että siinä olisi joku vieras sekaantumassa hänen
järjestelyihinsä, säikyttämässä hänen hoidokkejaan, repimässä hänen
kukkiaan ja häiritsemässä hänen lukujaan, kiusasi häntä niin, että hän
oli sokea todelliselle avuntarpeelle.

Tervejärkinen McLean otti taipuaksensa pojan tahtoon, sillä hänessä
oli herännyt poikaa kohtaan niin lämmin rakkaus, ettei hän saattanut
vastustaa, ja niin oli hänestä paljon tärkeämpää antaa Frecklesin
suorittaa tehtävänsä ja voittaa yksin kuin menettää vedonlyönnissä
vaikka kuinka paljon.

Seuraavana aamuna McLean toi pyörän, ja Freckles lähti polullensa sitä
koettelemaan. Se oli uusi, ilman ketjua, erikoisesti varustettu nopeata
ajoa varten ja joka suhteessa lajinsa parhaita. Freckles ajaa hurautti
pienen koeajon, ennenkuin lukitsi sen kaappiinsa, ja läksi sitten jalan
tarkemmin linjaansa tarkastamaan. Poistuessaan hän loi silmäyksen
ympärilleen ja jäi hämmästyksestä seisomaan.

Sammalpeitteellä hänen kauneimman kukkalavansa edessä oli keijun hattu.
Eilispäivän kiihoittuneessa tilassa olivat kaikki sen unohtaneet. Hän
harppasi sen luo ja nosti sen -- voi, kuinka hellävaroen! -- katsellen
sitä nälkäisin silmin, mutta koskien siihen ainoastaan sen verran,
että vei sen kaappiinsa, ripusti sen uuden pyöränsä kiiltävälle
kädensijalle ja lukitsi sinne aarteittensa joukkoon. Sitten hän läksi
vahtipolullensa, kasvoilla uusi ilme ja sydämessä outo tykytys. Siinä
aamuna hän ei pelännyt mitään. Hän tunsi olevansa oikea Daniel, ja
kaikki hänen leijonansa tuntuivat heikoilta ja vaarattomilta.

Mikä Mustan Jaakon ensi yritys olisi, sitä hän ei voinut kuvitella,
mutta varmaa oli, että jotakin yritettäisiin. Tuo paha tappelupukari
ei ollut mies luopumaan aikeistaan eikä kiltisti kärsimään, että
hattu ammutaan hänen päästään. Sitäpaitsi Wessner pysyisi myös
kostotuumassaan kiinni niin itsepäisenä kuin ainakin hollantilainen.

Freckles yritti ajatella johdonmukaisesti, mutta polulla oli liian
monta paikkaa, missä keijun jalanjäljet vielä näkyivät. Hän oli astunut
lietteiseen kohtaan ja jättänyt selvän jäljen. Iltapäivän aurinko oli
paistanut sen kovaksi eivätkä hevosen kaviot olleet tärvelleet siitä
palastakaan, niinkuin monessa muussa paikassa. Lumottuna Freckles
seisoi siinä ja katseli jälkeä. Hän mittaili sitä hellästi silmillään.
Hän ei olisi tohtinut hyväillä hänen hattuaan enempää kuin häntä
itseäänkään, mutta tämä oli eri juttu. Saattoihan jalanjälki tiellä
varmasti kuulua kenelle tahansa joka sen löysi ja sitä halusi. Hän
kumartui piikkilangan alitse ja astui nevalle. Vähällä hakemisella hän
löysi paksun kaarnanpalasen irrallaan kaatuneessa rungossa; hän kuori
sen varovaisesti ja peitti sillä jäljen niin ettei ensimmäinen sade
sitä hävittäisi.

Palattuaan majaansa hän pani hatun hellästi kirjahyllylleen ja
harjaantuakseen nousi pyöränsä selkään, lähtien jälleen uudelle
kierrokselle. Se kävi kuin lennossa, sillä polku oli hänen jaloissaan
tallaantunut sileäksi ja auringonpaisteessa paistunut kovaksi melkein
joka kohdasta. Tullessaan kaarnan kohdalle hän väisti syrjään
sivuuttaessaan ja hymyili sille. Mutta äkkiä hän loikkasi alas pyörältä
ja polvistui jäljen viereen, kohotti hattunsa, nosti varovasti kaarnaa
ja katseli jälkeä hellästi.

"Mitähän hän aikoi sanoa äänestäni?" kuiskasi hän itsekseen. "Hän ei
ehtinyt sitä sanoa, mutta hänen kasvoistaan oletan, että hän piti
siitä sangen paljon. Ehkä hän aikoi sanoa, että laulaminen oli se
suuri asia, johon minun pitäisi ryhtyä. Sitähän he kaikki ajattelivat
kunnalliskodissa. No, jos niin on, niin minä suljen silmäni, ajattelen
pikku majaani ja hänen tarkkaavia kasvojaan ja sykkivää sydäntään, ja
silloin minä yllätän ihmiset. Jaa, jos laulu sen voi, niin yllätän
heidät, niin että paikoiltaan nousevat."

Tämän kammottavan uhkauksen lausuttuaan Freckles laskeutui polvilleen
kuin lähteen partaalle tien vieressä ja painoi huulensa hartaasti
jalanjälkeen. Sitten hän nousi ja oli näöltään senlainen kuin olisi
juonut riemun lähteestä.




8. luku.

FRECKLES TAPAA LIIKEMIEHEN EIKÄ SIITÄ MENETÄ MITÄÄN.


"No älähän nyt mitä!" huudahti Duncanin vaimo, kun Freckles seisoi
hänen edessään kädessä keijun hattu. "Minä olen aina ajatellut,
että sinä tai Duncan älyäisitte, että hilkka ei ole oikein sopiva
minunlaiselleni vaimoihmiselle, ja siinä teit oikein kauniisti, kun
toit minulle tämän sievän hatun."

Hän käänteli sitä, tarkastellen olkikudosta ja lehtireunustusta, ja
ihastuneena silitteli karkein sormin silkkinauhoja. Kun hän ihaillen
kohotti sitä, näkivät Frecklesin hämmästyneet silmät uuden puolen
Saara Duncanista. Vaimo laski leikkiä, mutta alta pilkisti selvänä se
tosiasia, että vaikka hän olikin köyhä, työn kuluttama ja vailla muuta
hienostusta kuin mitä oli syntyessään saanut, oli hänen sielussaan
kumminkin jotakin, mikä vaati naisellista koristelua, ja Frecklesin
kävi häntä oikein sääli, niin että hän päätti kaupunkiin tultuaan
lähettää emännälleen uuden hatun, vaikkapa siihen menisi viisikymmentä
dollaria.

Hidastellen vaimo antoi hatun takaisin.

"Sinä olet hirveän kiltti, kun ajattelet minua", sanoi hän iloisesti,
"mutta ihmettelen kuitenkin, kuinka on makusi laita. Etkö luule, että
sinun on paras viedä tämä takaisin ja tuoda vähän yksinkertaisempi
pääkappale naiselle, jonka hiukset ovat jo puoleksi harmaat? Tämä
näet tuntuu koko joukon liika iloiselta minulle. Silti en sano, ettei
se ole juuri sellainen, kuin haluaisin, mutta enhän voi saattaa
itseäni naurunalaiseksi. Paras sinun on antaa tämä jollekin nuorelle
ja kauniille, tuollaiselle kuusitoistavuotiaalle. Mistä olet sen
tavoittanut, Freckles? Jos täällä on viime aikoina jotakin joutunut
hukkaan, olet unohtanut siitä mainita."

"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen
hattua korkealla.

Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin
hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin
magneetin voimasta.

"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja
koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa
tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."

"Niinpä kylläkin", sanoi Freckles. "Se kuuluukin keijukaiselle."

Sitten hän kertoi hatun historian ja kysyi, mitä sillä nyt tekisi.

"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa
mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."

Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli
keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa
velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä
varma.

"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.

"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla,
hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän
kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."

"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.

"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."

"Mutta entä jos sen tunnin aikana...?"

"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen
kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä
tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."

"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.

"Miksen?" kysäisi vaimo.

"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon
muuta mitä rämeessä on."

"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet
nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja
saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia,
että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään
puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille
siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."

"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles.
"Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"

"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä,
että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin
onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän
hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö
sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"

Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen,
mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä
toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi
vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan
hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja
nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan
hänen isänsä konttorille päin.

Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja
yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa.
Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha
teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä
voin palvella teitä, sir?"

Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne
tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä
läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen
kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen
Limberlostin vartija, sir."

"Miksi ette vie sitä perille itse?" kysyi liikemies.

Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää
ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani,
veisittekö te sen itse?"

"En, en kai", vastasi herrasmies nopeasti.

"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles
viattomasti.

"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten
pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön,
jonka Freckles otti kumartaen vastaan.

"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän
hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.

"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän
itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."

Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset
silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan
ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne,
mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei
vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua
minun tähteni."

Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja
tunsi niistä pitävänsä.

"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen
jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen
ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette
hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle
sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."

"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne
hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin
sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa
ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä
harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle
paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän
suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette
jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä
voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli
mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."

"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin
äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai
lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä
suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta"
-- taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa --
"mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka
henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä.
Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka
ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään
varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin
palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen
kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat
jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."

"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa,
että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä
silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen
tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä,
että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia
McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä
turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta
kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia
vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä
huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin
paljon ja hyvästi, sir."

Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla
parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen
tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli
häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen
kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin
oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.

Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän
tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen
enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se
oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan,
hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei,
Freckles!"

Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa.
Hänellä oli yllään lumivalkea puku -- soma pikku hamonen, kaulalla ja
ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät
selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi
matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli
ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla
tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko
valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty
hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa
välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli
ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella
unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä,
josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten
mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa
kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.

"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä
joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä
kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi
olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä
Limberlostiin?"

"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin
kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin
lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti
autoitte minua."

Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä,
että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta,
sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he
tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon
kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt
lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte
laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän
jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja
te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."

Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi,
että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku
pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.

"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan
tulemasta takaisin", sanoi hän.

Tyttö nauroi hilpeästi.

"Näytinkö minä pelästyneeltä?" kysyi hän.

"Ei, ette näyttänyt."

"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat!
Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että
ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät.
Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on
tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita,
nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun
hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"

"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello
kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa
teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan
tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes
työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."

"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä,
hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne
ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet
pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois
helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja
rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää
viljaa ja perunaa."

He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat yhteen ääneen nauramaan.

"Tekin pidätte siitä", sanoi Freckles.

"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni
palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on
Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven
Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset,
kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että
katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja
värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen
johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy
nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan
ystävän menettämiseltä, eikö niin?"

"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin
syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle
todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin
kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin
ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."

"Tulkaapa saamaan raitista juotavaa, ennenkuin lähdette", sanoi keiju.

"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin
vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän
näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."

"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla
saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille
jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi
päivänä."

Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin.
Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen
kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa,
työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä,
jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan.
Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten
suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän
totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti
todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän
näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt --
jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! -- ja kuulisi uteliasten
pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi.
Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun
yleväsydämisyytensä seurauksista.

"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta
kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte
kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä
maljoja jääkylmine juomineen."

Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti.
"Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut,
kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte
minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että...
että... niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan
takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."

Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen
kainaloonsa -- oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.

"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."

Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan
muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän
säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.

"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä
asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se
on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni
miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä
täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi
sitä estääkseni."

Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan
siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja
tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni
arvioimisessa, -- ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."

Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle
päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.

Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä
tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka
varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut
joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen
eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä
katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan,
johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea
hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"

Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut
tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän
luoksensa ja temmannut hatun päästään.

Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt
eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän.
"Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua
poliisi teitä taluttamaan?"

Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli
tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin
tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi
sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.

"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä
varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.

"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen
äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme
istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."

Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin
julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli
aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.

"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"

Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän
päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan
mieheen.

"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.

Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen
ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin
paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.

"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on
pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään
saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te
sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen
minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.

"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän
hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei
ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"

Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti
juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui
taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta
ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti
hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.

"Se on aivan liian makeata janoiselle miehelle", sanoi hän.

Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen.
Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?"
kysyi hän.

Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos
oppisin tuon tempun!"

Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun
pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja
katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon
tämän salokeijun terveydeksi."

Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö
vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."

Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona
seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"

"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen
tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei
se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne.
Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina
asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä
soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa,
että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen
makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse
isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."

"Ja hän suostuu?" kysyi mies virnistäen.

"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon
siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka
kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja
sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa,
sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja
virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja
se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan,
että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänen _harrastuksessaan_,
sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille
hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa
kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän
maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun
valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin
tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella
hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."

"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan.
"Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin
mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä?
Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen
puolestaan'. Kuka se lienee?"

"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä
Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä
Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet
tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä
lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle
silmä."

Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui
siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne
viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman
levoton rouva Duncanin puolesta."

Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli
niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä
vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.

"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että
tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.

Tämä kohteliaisuus oli hieno ja miellytti tyttöä. Hän naurahti
iloisesti.

"Ensi kerralla te kenties ette niin paljon kursaile", härnäsi hän.

"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin
ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla
toistamiseen?"

Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä
hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen
odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän
liikkeelle jo nyt."

Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.

"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne
kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen
niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani,
ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin
pidän, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä
hetkellä.

"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri
ennätätte pois alta. No, hyvästi!"




9. luku.

LIMBERLOST AHDISTAA ROUVA DUNCANIA, JA FRECKLES EHÄTTÄÄ APUUN.


Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän
ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun
juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat
häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen
asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille
hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä -- se varmaankin
tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi
kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he
kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?

Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja
keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin
poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja
köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin
arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy
työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen
täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi
kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen
aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän
oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa
miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan
tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas,
maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta
toiselle _ei mitään_.

Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja
läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki
saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla,
kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää
jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä
Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä
kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu
tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin
muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi
eteenpäin kaikin voimin.

Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi
hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen
kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin
lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä
villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan
muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia
mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta
asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä,
että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet
maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana
vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta
hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta
taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.

Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että
hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi
rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä,
hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan
ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan
metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä
yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.

Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista
ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin
liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles
oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä
Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.

Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus
sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki
höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut
päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien
suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla
taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien
lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää
ja ärinää.

Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten
tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä.
Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen
koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois.
Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.

Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle
miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen
kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen
kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien
otsaltaan päähineensä liepeeseen.

"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika
rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."

Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan
päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta
vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli
ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi
linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se
hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi.
Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui
notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt
yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle
tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja
laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti
tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa
piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu.
Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille.
Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi.
Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni
toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä
tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti
maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen
hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi
kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn
puun kannolle.

Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa,
koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen
yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta
oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena
kirkaisi, syöksyi hän polulle.

Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja
ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat
parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti
huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan
heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat
viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O'
jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen
ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan,
ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka
läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui
kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara
Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin
järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti
kauhistuneena ympärilleen.

Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti,
ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys
kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä
taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä,
kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt
tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja
juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.

Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi,
että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine,
jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä
merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen
takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle,
hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan
pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja
mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle
polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi -- kalisteli
niin että vaimensi mehiläisten äänet.

Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten
hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi
sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme
ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne
istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa
pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen,
joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä,
kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.

Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja
takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se
sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan
askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet
löysi, ja makasi liikkumatta.

Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän
vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.

Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen
silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles
auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja
puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen
puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän
ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja
vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen
kumoon, ja lapset parkuivat.

Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet
sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä
pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten
riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa.
He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta
tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset
sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua
keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."

Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa
Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän
sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin
suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut;
sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain
ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka
kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla
vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän
ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja
pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista
tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä
tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no,
herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen
pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut,
kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä.
Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken
sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se
teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi
pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun
juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä
viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä
tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua
asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."

McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.

Freckles punastui ja näytti miettiväiseltä.

"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir",
vakuutti hän arkailematta.

McLean nauroi satulassa istuessaan.




10. luku.

FRECKLES AHERTAA KOVASTI, JA SALOKEIJU PALKITSEE.


Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin
ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja
tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli
ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta,
jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle
nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.

Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian
helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen
miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen
saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen
onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut
kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin
hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat
harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku
kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.

Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät
läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean
astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä
varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti
kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.

Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun
jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen
täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan
sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon
ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen
takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän
saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön
ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.

"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut
vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi
lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula
niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"

Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen
eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.

"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte
minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te
laulatte... tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"

"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen
laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin
ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja
herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi
pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut
teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen,
ja tällä kertaa aion pinnistää."

"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla
olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani
ja laulaisin."

"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.

"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte
ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat
loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on
teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan
kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä
hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka
jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja
vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että
Limberlost on täynnä epämieluisia asioita -- todellisia vaaroja,
samalla ollen perin epäterveellinen -- ja että se niin pitkälle kuin
ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja
murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi
siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa
minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan
dollarin kuukausipalkasta -- sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä
mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää
tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te
juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.

"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun
isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään
ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä
rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata,
he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen
maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi
ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla
koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni
Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että
Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet
koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää
juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot
ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin,
nimeltä _jaunting-car_. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta
Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria
näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa
runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa
vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."

Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran
koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla
tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:

"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä
sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss'
oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi
sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja
löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle
ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken
säestänyt).

"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja
yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi
käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania
asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne
lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua
ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa!
Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä,
soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät
sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten
minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä
pysähdyn eteenne -- niin silloin laulakaa."

Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä
välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.

Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana
kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu.
Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää
häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen
sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.

Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta
kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu
freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn
mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin
pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja
täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo
keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat
Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin
ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään
näppäili kieliä täysin voimin.

Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja
suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti
kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin
valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:

    Irlannin vihreä kolmikkolehti
    renkaana yhdessä varressaan:
    lempi ja usko ja rohkeus rehti,
    niissäpä taika ja mahti on maan.

Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla.
Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja
siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä,
että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät
tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli
hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei
koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö
auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä
pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles
pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä
kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.

    Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina
    kolmoislehteä Irlannin?

Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön
silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen
ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi
tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia
kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen
otsalleen.

Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja
hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän
minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun
joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain
kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä
tahdotte, sen myös saatte."

"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.

"Mitä hyvänsä", toisti keiju.

Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi
umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan
poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen
silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.

Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.

"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyi
Lintunainen hiljaisella äänellä.

"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas
auttakoon häntä!"

Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En
ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri
samatenhan minäkin olisin tehnyt."

"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta
pojalle."

"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä
käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön.
Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli
lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus.
Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi
voinut."

McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi
pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.

Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois,
lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja
tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta
kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi
mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja
suorittamaansa.

Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja
he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat,
lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja
keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.

Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja
tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä
tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan
laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää
-- miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin
mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin
keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä,
ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän
vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen
neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.

Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki
hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa.
Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas
pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.

"Kuulkaapa, lähtevätkö suudelmat pesussa pois?"

Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti
hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.

"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan
sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat
eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä
ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes
kuolemakaan... Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että
suudelmat eivät lähde pesussa pois."

Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat
kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin,
sillä se syöpyi sisään."




11. luku.

PERHOSET HURJISTELEVAT, JA FRECKLES TOIMITTAA SANAN LINTUNAISELLE.


"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin
jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin,
mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen
nähdä."

"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.

"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles.
"Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta
se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan
vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä
ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija,
mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut
hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani
katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata
se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan,
sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka
se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri
on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin
vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon
juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle.
Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani
tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli
merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon,
pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa
tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan
tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä
näe."

"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä
tarkoitat, Freckles?"

"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä
latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat
etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät
maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa
liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät
ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat
niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä
on joukko kovakuoriaisia -- turilaita, luulen ma -- väriltään ruskeita,
sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes
jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni,
vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen
heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen
pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta,
että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan
ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä
on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään
pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat
maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle
ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit
mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.

"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin
katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa!
Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä
mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät
kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon
ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä
osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."

"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.

"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut
sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.

"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma.
Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet
polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet
voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä
Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi.
Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi
sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron
hänelle asian."

Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän
tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää.
Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän
tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä
notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei
voinut keksiä mitään jälkeä.

Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi
kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien
seassa.

"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja
mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."

Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui
sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään
ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän
tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti
tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä
vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan
henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.

Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi
jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen
permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui,
että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet
lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen
ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu
kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä -- pitkän,
kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen
sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen
kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että
häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija
tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku
piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli
päässyt sen perille.

Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä
kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen
asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina
lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti
rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta
ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän
avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä
ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani
pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien
jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä
varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta,
miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa
lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi
voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.

Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet
aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin
pihalla kookkaat kimot.

Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui
auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin.
Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä
Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja
ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.

Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja
tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä
hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja
kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän
katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin
tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada
tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten
ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki,
että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä
seuralta riensi keiju häntä kohti.

"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan?
Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"

"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"

"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani?
Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."

"Postitseko?" kysyi Freckles.

"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt
ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen
panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan.
Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."

"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee
kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona
tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän
aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta,
josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"

Tytön kasvot synkistyivät.

"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä
teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"

Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun
ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta
nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.

"Tiedättehän, etten voi, keiju", sanoi hän.

"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin
ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne
juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte
toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon,
että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää
visusti vahtia."

Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään,
hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa
silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat.
Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos
he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin
perehtyneet hänen tapoihinsa.

Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin
villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa
iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat
hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu
leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja
samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.

"Täytyykö minun mennä hakemaan Lintunaista?" kysyi hän alistuvana.

"Täytyy todellakin", vastasi Freckles varmasti.

Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa
kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.

"Ettekö tahdo astua sisälle?" kysyi hän.

"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi
esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja
viipyä liian kauan."

"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi,
mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan
joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva
Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"

Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin
jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei
koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin
hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju
ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi
hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean
miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat
kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein
salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei
milloinkaan nähnyt.

Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki
uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä
hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja
permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin
kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.

Keiju seisoi melkein kiinni hänessä ja katseli sinne myös.

"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.

"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.

Tyttö nauroi.

"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.

"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista
annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"

"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan
tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa
vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni
parastakin vastaan heistä."

"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin
pettyneenä.

"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua
silmiin", kummasteli Freckles.

"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle
totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan
niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne
syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin
kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne,
missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."

"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin
ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."

Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä
ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet
liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet
hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles
täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.

Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles,
ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"

"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin
puolesta", vastasi Freckles.

Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli
tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut
varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin
mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.

Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä
ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan
juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä
uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän
polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun
päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa.
Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre-
ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä
hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo
kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti
laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki
tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta
pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani
sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että
niihin ei saanut kajota.

"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta",
lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".

Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja
läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta,
vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja
pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.

Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut,
ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti
uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän
lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti
ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa
ja verta.

Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi
maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa.
Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen
ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut
hyvin suopea maisille hullutuksille.

Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen
uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin,
levätäkseen jonkun tunnin.




12. luku.

MUSTA JAAKKO KAHLEHTII FRECKLESIN JA KEIJU JAAKON.


Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä
eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja
varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa,
kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut.
Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat
tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin
majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He
laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi
tänne.

Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko
astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri,
veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle
polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti
kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja,
kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka
tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien
he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen
kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle
ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.

Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille,
että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli
tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi
pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli
hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan
saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen.
Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän
voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.

Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla
hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä
honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili
siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.

"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta
kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."

Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin
vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan
ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin
saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä
nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle
vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.

He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään
reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:

    "Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina
    kolmoislehteä Irlannin?"

Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi
jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti
kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta
Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan
huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta
Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet
majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli
puuhun sidottuna, kapula suussa.

Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa.
Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen
puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet
ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta
kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.

Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn
polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen
pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei
näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.

Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen
vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin
tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi
poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä -- hän itse sidottuna,
kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin
seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli
heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.

Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon,
menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat
hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"

Ja saha puri puremistansa.

Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö
pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut
toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta
kuin yksi mahdollisuus.

Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän
oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli
päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen
harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen
tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.

"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä
hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus
on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet
täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa
iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä
miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä
mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka
hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa
ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te
sanotte, pojat?"

"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista.
"Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen
hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan
ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen
päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että
ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut,
että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha.
Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut
täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."

"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat,
lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu
Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."

"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa,
olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut;
ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar
kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."

"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme,
niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti.
Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee,
niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon
maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä
tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus,
jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada
asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja
sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän
eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten
taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin
päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen
raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."

"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle
sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!"
ärisi hän Frecklesille.

Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä
puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin
hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun,
Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän
epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.

Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin
tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin
tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei
missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta
hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle,
ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat
juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja
Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että
he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän
ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä
milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan
puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli
avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun
he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden
silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner
vielä aikoi hänelle tehdä?

Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä,
mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta
ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli
pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen
ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi
hänet häpeään.

Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi
tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi
rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen
kunniaansa.

Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun
pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän
tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt
mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen
keijuun.

Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat
huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.

Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki
sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän
oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla
aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä
päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat
epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä
etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan?
Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.

Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään
keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun
vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän
julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla
hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.

"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo
minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta
jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani,
äitinikö" -- hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi
hetkisen ja lopetti sitten -- "_äitinikö sen toimitti?_"

"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.

Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi
syvälle lihaan.

"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"

Freckles nyökkäsi.

Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.

"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä -- kuka se on?"

"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi
Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.

"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner.
"Siitä me otimme selon viime viikolla."

"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä
linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin
Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla
kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta
ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle
seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian
irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten
voitte jatkaa roistontyötänne."

"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten
peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme
häntä eilen."

"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko
irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että
täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.

"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.

"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne
päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja
muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko
maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa.
Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen
alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä
piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa
kokea, jos koskee jompaankumpaan."

"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.

Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan
ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan
näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui:
"Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä
ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra
McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"

Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen
itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön -- se oli epäilemättä eri asia.
Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän
kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä
huolinut odottaa vastausta.

"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole
huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"

Pari miestä astui esiin ja nosti laatikon varovasti.

"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua
kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä
nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen
puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa
kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne
tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen
joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se
sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"

"Se on kultatammi", sanoi Freckles.

"Sellainen, josta tehdään ruoka- ja tarjoilupöytiä?"

"Niin."

"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään,
mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä
pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi
komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen
hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.

Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai
sanotuksi, että kyllä se huvitti.

Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä
suloisimmalla tavalla hätkähti.

"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen,
että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut
Coloradossa?"

"En", sanoi Jaakko.

"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me
olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuan _cowboy_, kaunein
mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka
ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta
kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että
te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja
vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."

Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö
yhtyi nauruun.

"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten.
"Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa
vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan
tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu,
voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."

Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät,
että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas,
täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset
punaiset huulet.

"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni
näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin
oivallisesti! Ratsastatteko?"

"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.

"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän
oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän
pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki
rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän
pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin
kotona ja melkein aina kuistilla... voi, kuinka mielelläni tahtoisin
nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"

Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän
kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat
karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt
saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja
pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi
miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa
kimmellys.

"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli
senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.

"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä
käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua
asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"

Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja
tyttö oli viettelevä käärme.

"Niin kai", virkkoi mies.

Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te
vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan
teidän olkapäähänne asti?"

Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui
aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.

"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.

Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.

"Mitä?" kysyi hän käheästi.

"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua
paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja
oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko
kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"

Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten.
Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko
kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan
häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen
jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään
ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula
suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei,
ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama
päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut
häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen
mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut:
'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin!
Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen
henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään.
Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän
paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.

Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä
repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.

"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä
poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.

Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin
miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten
hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja
kiinnitti kukat hänen rintaansa.

Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi
turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta
Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa
tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja
jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei -- tuo iso mies paljasti
vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti
kukat lujasti.

Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko
hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka
todella välttämätöntä oli toimia?

Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle
ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen
lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se
sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä,
pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää
ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun
täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne
minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne
tulinkaan?"

Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä
hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen
pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa.
Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja
hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita
Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että
olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme,
rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki
käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta
paikasta."

Nyt virkkoi Freckleskin jonkun sanan.

"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän.
"Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa.
Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin
pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa
turvallisempi kuin suo."

Keiju naurahti iloisesti.

"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan.
Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen
kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt
olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten
minä pelkää."

"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne
pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa
eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."

Sitten juolahti Frecklesin mieleen oiva ajatus. Hän kääntyi Jaakon
puoleen.

"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua
pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."

Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti
ihan silmissä kasvavan.

"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi:
"Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee
nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo
'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."

Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen
luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen
häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt
ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen
halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa
poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni
sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen
osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen
vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska,
ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku
toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.

"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin
sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka
mies."

Hän työnsi pensaat tieltään ja lähti.

"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet
täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin
helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin
tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä,
saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti
kiikkiin."

Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö
näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten
hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi
yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja
sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen
luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka
hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle.
Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat
kostua sateesta tai kasteestakin."

"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut
tuntea omakseen.

Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman
ystävällisen ja lumoavan herttaisen.

"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän
puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.

Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta
hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme,
mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat:
"Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi
miehiin päin.

"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän.
"Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"

Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua
kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta
imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun
tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin
siivosti.

Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti
työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä
ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin
sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti
viisi varovaisuudesta.

"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi
sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei!
Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia
kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta
juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa.
Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi.
Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme
kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."

"Mutta siitähän nousee aika ääni!" sanoi Wessner.

"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin
miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."

Niinpä kaikki kävivät taas ison puun kimppuun.

Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään
saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät
lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat
unohtaneet sitoa hänet uudestaan.

Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin
ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta
kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles
oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään
sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella
vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän.
Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän
ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa
eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.

Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka
kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois.
Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju
koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä
hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu
ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että
he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi
saapua, ja silloin oli veto menetetty.

Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin
mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo
ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin
pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi,
ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt
tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä
monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli
hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että
keiju kiiruhtaisi.

Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä.
Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi
pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä
on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla
missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."

Freckles virkkoi hartaasti: "Samaa minäkin toivoisin."

Jaakko katseli häntä hetken verran ja rähähti sitten karkeaan nauruun.
"Sen kyllä ymmärrän", lausui hän. "Mutta olihan sinulla hyvät
mahdollisuudet. Me tarjosimme sinulle korean kaupan, ja sinä annoit
Wessnerille vastauksesi. Mutta tosiaankaan en kadehdi sinua, kun hän
sen sinulle maksaa."

"Teitä on kuusi yhtä vastaan", vastasi Freckles. "Helppohan teidän on
tappaa ruumiini, mutta, hiisi periköön teidät kaikki, sieluani ette voi
mustata."

"Jaa-a, antaisinpa kaikki, mitä osaat nimittää, jos olisin yhtä
rehellinen kuin sinä", vastasi Jaakko.

Kun mahtava puu kaatui, vavahti Limberlost ja valitti ääneen. Freckles
ähki epätoivoisena, mutta työmiesjoukon rohkeus kasvoi. Sitä myöten
oltiin siis valmiit. Jos he saisivat sen nopeasti pois, tiesivät
he, missä se ilman joutavia kysymyksiä turvallisesti muutettaisiin
rahaksi. Ennen päivän loppua he voisivat kuljettaa pois kolme muuta,
kaikki sopivia puuviiluksi ja paljon arvokkaampia kuin tämä. Sitten he
jättäisivät Frecklesin Wessnerin huostaan ja laittautuisivat turvaan
taskussa rahaa runsaammin kuin koskaan olivat uneksineet.




13. luku

KEIJU VAPAUTTAA FRECKLESIN, JA MUSTA JAAKKO KIROO.


Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko
palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti
juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi
poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän
tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla,
mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet
niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi
aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi
vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä
polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli
mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian
kuin mahdollista.

Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania,
kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi
lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.

"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä",
sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle
minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa
huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät
minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en
voi lähteä -- sehän on selvä -- sillä jos he saavat minut kiinni, niin
ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat
tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin
siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa.
Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa
takaisin Lintunaisen kanssa."

Tyttö näki vaimon lähtevän ja alkoi sitten polkea eteenpäin.

Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut
antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi
jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa,
hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti
kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla
elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti
pysähtynyt.

Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen
telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein
menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, kuinka kauan oli ajanut -- ja vain kaksi penikulmaa oli
takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla,
ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä
huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan
puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.

Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja
yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon,
jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän
kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma
jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin
kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.

Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja
kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään.
Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen
-- niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas
puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun
keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine
tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.

Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että
siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä.
Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja
pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen
kalpeilta kasvoilta.

Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli
semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat
oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja
hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen
hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen.
Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli
aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat
Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan
McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen
kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon
lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen,
joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja
juoksujalkaa lähti liikkeelle.

Duncan pani ratsunsa laukkaamaan ja riensi miesten työpaikalle.

Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti
ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen
pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne
ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen.
Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli
ratsastamassa hankkiakseen apua.

"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi,
kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"

Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi
käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja
kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai
selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen
korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.

Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän
etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa
kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle
ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen
kavionkopse yhä kauempaa.

Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju
ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä
ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on
varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."

Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko
leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean
hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat
Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä
jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä
hevosiansa rämeelle päin.

Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua
pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että
ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti
hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa,
että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö
häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan
likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä
kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt
saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie
mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti
edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä,
mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen
kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen
laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.

Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut
ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei
näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet
seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle,
oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä.
Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin
taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja
ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät
hämmästyneinä.

Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen
revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja
Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.

Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi
ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet.
Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin,
olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta
käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen
revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja
hänen vieressään Frecklesin sauva.

Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät,
mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi
Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen
paikallaan!"

Hän tempasi revolverin Wessnerin vyöstä ja kumartui ottamaan Jaakon
asetta.

Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan
Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen,
ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja
heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui
Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään,
kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi
Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi
saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan
keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.

Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku
lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun
McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan,
että Jaakko oli paennut.

Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään
osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät
ajamaan takaa.

Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan
vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen
käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet
samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut
kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat
vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas
ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät
takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan.
Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien
varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.

Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen
päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki
sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti
toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi,
Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää.
Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään
silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään
suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät
tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.

Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni
uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta
keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana
aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen,
hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään
hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä.
Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi
Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli.
McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen
kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään.
Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä
kultapiiskuja.

Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin
tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa
vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri
oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko
ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat
lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta
pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.

Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu
onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt
velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin?
Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista
meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja
yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin
öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään!
Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää
jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt
vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen
huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon,
paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt
merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.

"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet
olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa
puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät
saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät.
Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet
rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja
heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he
tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he
lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä
löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään
uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat
pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät
tohtineet!"

"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei
koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan,
mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja
hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin
luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo
miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin
tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet
tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat
miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän
kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."

Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies
elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää
etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin
nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä,
joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa
ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt
katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut
uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka
ette löytäisikään hirsiä..."

Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles
kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin;
mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita
pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai
tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.

Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä
tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle
mielelle.

"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on.
Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun
ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta
ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi
McLean.

"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten
hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."

"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs
saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä
palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on
keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan.
Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes
on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset
vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat
kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua
tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät,
ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan
kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis
ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä
vaaroihin."

"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi
Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun,
mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille.
Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että
keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun
puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko
alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai
veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein
tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti
saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota
ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet.
Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten
luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi
minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi
tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä;
joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan
vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin
morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi
toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin,
jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja
iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko
raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi.
Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että
oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain
leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan
ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut
nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä
kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.

"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi.
Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti.
Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet
ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja
Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän
kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan
pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki
suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin
laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo
haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun
hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän
toisenkin valansa.

"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se
on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija.
Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on
elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä
hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta
punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan
sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en
ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut
keijunkin tähän kamalaan asemaan."

"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi
McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja
luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka.
Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät
hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu
hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin
häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän
on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole
huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa
sitä herrasmiestä."

"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoi
Freckles epäuskoisena.

He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju
olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä
paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti
eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen
uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut
mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen
menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse
esitti vetoa peruutettavaksi.

Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan
Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen
ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina
kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää
ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat
toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta
eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan
jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä,
ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen
enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli
siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja
jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon
ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan
ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että
hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta,
vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin
oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut
hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.

Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala,
ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava
valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan
pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle
paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi
toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä
pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden
edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista
valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin
milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen
ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva
Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista
ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin
laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä,
niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään
ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin;
noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin
otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä,
vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.

Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles
saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän
valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan
tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki
mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen,
kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten
vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta
jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.




14. luku.

FRECKLESILLÄ ON SYDÄNSURU, JA MUSTA JAAKKO JÄÄ LASKUISTA POIS.


"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä
tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa
viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin
kyyhkynen?"

"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko
käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut
aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."

"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin
muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja
palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan
kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."

"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.

"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä
kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä.
Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja
minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on
jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."

McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän
sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta
selon. Kiitos vain kertomasta."

"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo.
"Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on
näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."

McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan
Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.

Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään
itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin
sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat
silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin
pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja
hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.

Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili
hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin
puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä
ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia
katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa
jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi
lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.

Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin
kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden
läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan
niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio
ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.

Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin
oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään
ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja
muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis-
ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat
jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.

Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata,
merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin
päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä
hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki
alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen
veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti
laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka
puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen
takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä
kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.

Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa
kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,.
Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden
vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä
sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.

Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla
se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa,
joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa
astereissa ja hehkui rautayrteissä.

Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa
kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa
ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun
siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa.
Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.

Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen
sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä
hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!

Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat
lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan.
Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle
päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan
alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"

Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä,
pieni ystäväni."

Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle
terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.

Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä
valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui
revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas,
turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi
neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta
jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän
riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon
voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän
jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa
lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää
vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat
piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon
kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi
joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun
isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä
ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean
kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä
aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti
itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.

Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle
onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen
Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.

Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan
luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti
isännän edessä.

Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli
odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli
melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi
mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo
näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean
kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.

"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan
korjata asiaa!"

Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo
ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja
hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet
vielä lähemmäs ja odotti.

Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta
laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.

"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö
minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"

"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi
nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin.
Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte
luvannut saapua tänne."

Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa
yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.

"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.

Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi
ihmetellen isännän kasvoihin.

"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä
osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä,
jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen
lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen
kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle
ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein
todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään
kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies,
ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli
seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä
nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi
suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja
viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja
kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä
ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.

"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on
lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt
minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi
lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa
niinkuin muillakin ihmisillä on."

Freckles kohotti silvottua kättänsä.

"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä
manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten
nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se
oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen
seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän
ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle
vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen
perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin
siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi
paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä
tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin
kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta
kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä
kaikki se onkaan hänelle?"

Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen
päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.

"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa,
kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti
sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä
paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen
sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää
matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän
oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen.
Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta
kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan
hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi
kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni
häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan
Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa
hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se
hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin
tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä.
En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä
yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia
päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella
pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee
hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään
minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa
tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en
tohdi kestää tätä kauempaa!"

"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen
äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt.
Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa.
Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä
kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä
todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta
siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä,
kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan
sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen
miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja
tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta
tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"

"Kyllä", sanoi Freckles koruttomasti.

Mutta McLean saattoi nähdä pojan lihasten nykivän.

"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin
ajatuksia toisaalle.

"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi.
"Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin
vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä
laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."

Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin
Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui
pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.

"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo
juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki
nevalle -- se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille
kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan
kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa
kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."

McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa
pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa.
Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä
hieno karva.

"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen
silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"

"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen
pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin
kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin
keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja
minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai
jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille
ja teettää siitä tuollaisen puuhkan -- tavattoman ison puuhkan?"

"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin
helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys
vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran,
niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie
Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun
isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja
ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle
pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu,
ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."

Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä
loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille
hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät
tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"

McLean sulki hänet syliinsä.

"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä
saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi
aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata
hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain
liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme
retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"

"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas
silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät
yhdessä pitkin linjaa.

McLean pani merkille isot mustat kanat ja puhui niistä.

"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä
sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai
tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä
salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken
kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa.
Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten
nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."

Äkkiä McLean käännähti häneen päin ja kalpeni.

"Freckles!" huudahti hän.

"Luuletteko, että se on Jaakko?" kysyi Freckles vavahtaen.

Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri
kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan
korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti.
McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti
kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän
kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.

"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva
Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät
poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."

Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa
Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen.
Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti
sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia
rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.

"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän
ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko
uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin
vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi
hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"

"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka
telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja
hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään
hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi
ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."

"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean,
"mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt
ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun
Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi,
voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että
kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten
kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin
hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."

"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä
puita?" kysyi Freckles.

"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi
häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne
haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja
koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan
täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän
tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin
hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että
hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet
miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme
tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."

"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles
innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä,
missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi,
ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut,
saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."

"Freckles!" huudahti McLean. "Et suinkaan sinä tarkoita tusinaa!"

"Niinpä hän vain sanoi, sir, -- tusinan verran. Sanoi etteivät he
tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä
saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että
viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat
yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet
niistä erittäin arvokkaita."

"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että
ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".

"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos
tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle -- sanokaamme Hallin -- niin
minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan
niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen
samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi
erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen
olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen
löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa
merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut
niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän
mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi
leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät.
Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."

"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian
kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään,
minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy
häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin
että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella
mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"

"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen
häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja
miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."

"Hyvä, aloita siis puuhkalla", ehdotti McLean. "Siitä tulisi vallan
mainio."

Hän kumartui ja pörhisti jaloissansa makaavan saukon tuuheata turkkia.

"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki
näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella,
mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän
Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy
saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia
sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja
varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään
sopivampaa."

"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa
toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."

Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista
hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti
visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan
silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä
suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan
että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla
siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä
teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme
täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen
hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän
hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon
jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"

Freckles ihan vapisi ihastuksesta.

"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi
hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"

Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen,
kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä
hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.




15. luku.

FRECKLES JA KEIJU YRITTÄVÄT OTTAA VALOKUVAA, JA PIKKU KANA ON
KUVATTAVANA.


Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin
ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli
vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä
sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet
olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles
jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita.
Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli
syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se
tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan
riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä
melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti
hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.

Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa
loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa
välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan
heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka.
Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään
saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja
hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.

Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli
nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin
holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että
kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla
niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen
tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat
pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja
rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.

Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut,
ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla
villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä
emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei
hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon
kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin
katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain
välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja
höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi
kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.

Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin.
Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli
sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun
tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana
ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan
ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät.
Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat
kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja
tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat.
Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus,
milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden
tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne
suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.

Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja
antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin.
Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa
luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat
mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan
linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.

Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä
linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma
kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja
"kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme
kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.

Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan
enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes
punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa,
äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain
kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina
viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille
laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä
siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat
tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit.
Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset
täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen
uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää
sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.

Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja
yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen
niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja
oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään,
kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.

Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet
pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat,
että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa
pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia
liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin
ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman
päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja
räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan
höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi
ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle
näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen
nauramatta.

Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta,
sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti
leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa,
kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili -- suorastaan
myhäili -- tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun
kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun
täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.

Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille
koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon
odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat
puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän
ylen ihastunut.

Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja
odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen;
mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen
kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni
kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.

He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa,
ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti
päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat
vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö
sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti
uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain
haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju
sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."

"Sitä minäkin", kuiskasi Freckles.

He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle.
Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta
siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja
tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen
kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys
hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.

"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän
olisi paras antaa pallo minulle."

"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä
yrittänytkään jättää palloa kädestään.

Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään
kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran
lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.

"Nyt! -- Ei!" äännähti keiju.

Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä.
Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi
sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi
moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta.
Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen
käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti
hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja
myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.

Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa
tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen
huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita
kiharoita.

"Kuinka pian luulette sen valmistuvan?" kuului Frecklesin kiihkeä
kysymys.

Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa,
silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin
hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat
hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin
hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.

"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.

Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.

"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti
hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin
jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy
kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän
onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin
iloinen kuin kukaan muu."

He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.

Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.

"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti
hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka
talonhinnan, että se onnistui!"

Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me
saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt
olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula
ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja
purjehti yli Limberlostin.

Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin.
Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.

Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän
oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös
päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti:
"Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän
olisi sitä tarkoittanutkin.

"Niin... mutta..." änkkäili keiju hämmentyneenä.

Freckles ehätti hänelle avuksi.

"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme
saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut
ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että
juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin
juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."

"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki
oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä
tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään -- _en minkään_ -- pelottaa
pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on
kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."

"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä,
että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein
saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan
anna sitä itselleni anteeksi!"

Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi
heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.

"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin
kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".

Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot
hieman kirkastuivat.

"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa -- toisen edestä,
töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen
lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että
jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan
päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa
asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun
saitte hartaan toivoni toteutumaan."

Freckles astui askeleen häntä kohti.

"Tarkoitatteko sitä todellakin?" kysyi hän kummastellen. "Ajatelkaahan,
keiju, me teimmekin aivan oikein. Hän ei menetäkään kuvaa meidän
varomattomuutemme takia, kun ensin on läpimärkänä odottanut täällä
lähemmäs parin tunnin ajan! Hän ei olekaan suuttunut meihin!"

"En ole koskaan eläissäni ollut niin hyvällä mielellä", sanoi
Lintunainen uutterasti puhdistellen kameroitaan ja sovitellen niitä
laatikkoon.

Freckles nosti hattuaan ja ojensi juhlallisesti kätensä. Yhtä
juhlallisesti keiju tarttui siihen. Lintunainen yksin nauroi, sillä
heistä oli tilanne ollut niin vakava, etteivät he pystyneet siinä
näkemään mitään lystillistä.

Sitten he ahtoivat tavarat vaunuihin, ja Lintunainen ja keiju lähtivät
kotiinsa. Tämä retki oli ollut rasittava heille kaikille, ja he olivat
todella uupuneet, mutta myöskin hyvin iloiset. Freckles oli niin
onnellinen, että hänestä tuntui kuin elämä ei voisi tarjota enempää.
Kun Lintunainen oli valmis ajamaan pois, laski poika kätensä ohjaksille
ja katsoi häntä silmiin.

"Luuletteko meidän kuvamme onnistuneen?" kysyi hän niin innokkaasti,
että Lintunainen olisi antanut paljonkin voidakseen varmasti vastata
myöntäen.

"Jaa, hyvä ystävä, en tiedä", sanoi hän. "Sitä ei voi ennakolta arvata.
Jos otitte kuvan juuri ennen tänne tuloanne, niin oli vielä hyvä
valaistus. Jos odotitte, kunnes pikku kana oli aivan lähellä aukkoa,
pitäisi teillä olla hyvä kuva, vaikkette olisikaan siepannut juuri
sitä ilmettä, jota halusitte. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa,
mutta oletan, että on täysi syy uskoa teidän onnistuneen. Kehitän
levyn illalla, laitan teille siitä näytteen varhain aamulla ja tuon
sen matkassani. Työväestö saapuu tänne päivän tai parin perästä. Minä
tahdon ottaa niin monta kuvaa kuin mahdollista ennen niiden tuloa,
sillä eiväthän ne voi olla säikyttämättä lintuja pois. Herra McLean
tarvinnee teitä silloin, enkä oikein ymmärrä, kuinka tulemme toimeen
ilman teitä."

Totellen sisäistä tarvetta, jota hänen ei ollut koskaan syytä katua,
hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Frecklesin otsalle,
suudellen häntä hellästi ja kiittäen häntä monista palveluksista,
joita oli rakkaassa puuhassaan häneltä saanut. Freckles läksi pois
niin onnellisena, että hänestä melkein tuntui kuin pitäisi hänen
katsoa taaksensa, eikö polku siellä ollut noussut kierimään hänen
kintereillänsä.




16. luku.

KEIJU KEKSII KALLISARVOISEN PUUN JA ATERIOI TYÖLÄISTEN KERA.


Jo kaukaa Freckles näki heidän tulevan. Keiju seisoi hattuaan
heiluttaen. Freckles hyppäsi pyörälleen ja kiiti täristen ja keikkuen
pitkin telatietä heitä vastaan. Lintunainen seisautti hevosen, ja keiju
ojensi hänelle kuvapaperin. Freckles asetti pyörän nojalleen puuta
vasten ja tarttui näytteeseen kiihkoisin sormin. Hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt kuvaa kanasistaan. Ahnain silmin hän nyt katseli sitä. Kun
hän käänsi kasvonsa naisiin, kuvastui niissä täydellinen ihastus.

"Näettehän!" huudahti hän, ja sitten hänen taas täytyi silmätä kuvaa.
"Voi minun pikku kanastani, pientä kultaista kanastani! Antaisinpa
sinusta vaikka kaikki rahani pankista!"

Sitten hän tuli ajatelleeksi keijun puuhkaa ja Saara Duncanin hattua ja
lisäsi: "Tahi ainakin kaiken muun paitsi mitä kipeästi tarvitsen muihin
tarkoituksiin. Tahtoisitteko pysähtyä tuvan eteen hetkiseksi ja näyttää
tätä rouva Duncanille?" kysyi hän.

"Antakaa minulle tuo pikku kirja taskustanne", sanoi Lintunainen.

Hän käänsi kuvan ulkosyrjät niin, että se sopi kirjaan, ja selitti,
että se siinä tilassa vielä oli heikko ja arka. Freckles kiirehti
edelle, ja kun he saapuivat perille, näkivät he Saara Duncanin
katselevan ihmeissään ja kuulivat hänen toistelevan: "No jopa nyt
jotakin!"

Freckles ja keiju auttoivat Lintunaista sijoittumaan koko pitkäksi
päiväksi Käärmeojan suulle. Sitten hän lähetti heidät pois ja jäi
odottamaan, mitä onni mukanaan toisi.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi tyttö, jonka vilkkaus ja tarmo olivat
ehtymättömät.

"Tahtoisitteko pistäytyä majaani hetkeksi?"

"Mieluummin en, ellei teillä ole jotakin perin tärkeätä", sanoi tyttö.
"Minäpä sanon teille. Mennään auttamaan rouva Duncania päivällisen
laitossa ja leikkimään pikku pojun kanssa. Minä pidän herttaisista,
puhtaista palleroisista."

He ohjasivat askeleensa tuvalle päin. Vähän väliä he pysähtyivät
tutkimaan jotakin taikka puhelemaan jostakin luonnon ihme-esineestä.
Tytöllä oli nopsat silmät; hän näytti näkevän kaikki, mutta
Frecklesillä oli sitäkin nopeampi näkö, sillä olihan suorastaan henki
riippunut hänen silmiensä terävyydestä siitä pitäen, kun hänen työnsä
rämeellä alkoi. He äkkäsivät jotakin yhtaikaa.

"Näyttää siltä kuin joku olisi aikonut tuosta hakata lipputangon",
sanoi keiju koskettaen kenkänsä kärjellä pientä kantoa, joka ilmeisesti
oli tämänkesäinen. "Freckles, miksi kukaan katkaisisi näin pientä
puuta?"

"En tiedä", sanoi Freckles.

"Mutta minä tahdon tietää!" sanoi tyttö. "Eihän kukaan ole voinut tulla
tänne hakkaamaan sitä vain huvikseen. Se on viety pois. Palataanpa
taaksepäin ja katsotaan, voisimmeko keksiä sen täällä lähellä."

Hän kääntyi, kulki entisiä jalanjälkiä ja alkoi hartaasti etsiä, ja
Freckles samoin.

"Tuolla se on!" huudahti Freckles viimein. "Sehän seisoo nojallaan
tuota isoa vaahteraa vasten."

"Niin, ja siinä se on kuolettanut kappaleen puunkuorta", sanoi keiju.
"Katsokaa, kuinka kuivettuneelta se näyttää."

Freckles tuijotti häneen.

"Keiju", huudahti hän. "Lyön vetoa, että se on merkitty puu!"

"Luonnollisesti!" huusi tyttö. "Ei kukaan katkaisisi tuollaista närettä
ja toisi sitä tänne nojalleen suotta päiten. Minäpä sanon teille
jotakin. Tämä on joku Jaakon merkityistä puista. Hän on kavunnut tuonne
ylös jonkun toisen olkapäillä, kuorinut palasen pois ja leikannut hyvin
syvään. Sitten hän on sovittanut palasen paikalleen ja kiinnittänyt
sen tuolla kepakolla, joka samalla sai tehdä merkin virkaa. Näettehän,
että sen ympärillä on joukko muita isoja vaahteroita. Voitteko kiivetä
tuonne ylös?"

"Kyllä", vastasi Freckles, "jos vedän saappaat jalastani".

"No, koettakaa sitten", sanoi tyttö, "ja rientäkää! Ettekö näe,
että minä olen niin kiihkoissani saadakseni tietää, onko tämä puu
merkittyjä?"

He siirsivät näreen pois, ja sieltä putosi kaarnankappale, joka oli
yhtä suuri kuin Frecklesin hatun pohja.

"Luulenpa, että se näyttää vähän visamaiselta", puhui tyttö ja
perääntyi jonkun askeleen jännittäen joka lihasta kasvoissaan paremmin
nähdäkseen.

Freckles kapusi paljastetulle kohdalle ja lipui sitten nopeasti maahan.
Hengitys ei ottanut oikein kulkeakseen, mutta silmät sädehtivät.

"Kaarna on leikattu irti veitsellä, pihka raapittu pois ja syvältä
otettu iso kappale. Runko on visaisinta puuta mitä olen milloinkaan
nähnyt. Se on yhtä täynnä silmiä kuin lintu höyheniä."

Tyttö hyppi, tanssi ja ravisti hänen käsiään.

"Voi, Freckles", huuteli hän, "minä olen niin iloissani, että löysitte
sen!"

"Mutta enhän minä sitä löytänyt", vastasi Freckles kummissaan. "Ei tuo
puu ole minun löytöni, teidänhän se on. Minä unohdin koko asian ja
olin menossa eteenpäin, mutta te ette hellittänyt, vaan puhuitte siitä
yhtämittaa ja käännyitte takaisin. Te sen löysitte."

"Sietäisipä teidän hieman katsastaa, kuinka on maineenne laita, mitä
totuuteen tulee", sanoi keiju. "Tehän sen näreen ensiksi näitte."

"Niin kyllä, sittenkun te veitte minut takaisin ja panitte minut
hakemaan sitä", huomautti Freckles.

Kirkkaasti ja raikuvasti kuului silloin Limberlostin halki navakasti
heilutettujen kirveitten ääniä.

"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin
paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."

"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se
on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin
toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme
ja sitten hukkaisimme."

Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi
häntä jättämään sen.

"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on
arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla
minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."

Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli
sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa
hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä
ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata
kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä
hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa
tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata
sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin
katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.

He painalsivat hyvää vauhtia eteenpäin.

"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa
niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä
hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten
kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen
kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja
avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai
myrkyllinen yrtti?"

"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin
aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut
kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän
päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole
sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja
tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa
sen kannon, nähdessään tämän puun."

"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin
hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut
mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan
paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."

Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät
juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen
läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle
se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen
partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa
pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja
toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille.
Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja
joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.

Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta
kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki
tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja
tarkkaavaisena.

Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei
joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.

Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut
pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana
apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet
tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien
ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon
liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa
ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät
he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu
osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen.
Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen
anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.

Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen
metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko
sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten
päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle
tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen
paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla
kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten
joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli
yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut
ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen
vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava
kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se
toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa,
ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja
olla hänelle mieliksi.

Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa
minun kertoa puusta!"

"Tietysti", vastasi Freckles.

Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada
katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön
tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan
täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle
kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun
viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas
keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli
eheä kuin äsken rakennettu.

Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta,
Limberlostin herra isäntä!"

Työmiehet hurrasivat, ja McLean kumarsi hänelle syvään.

"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on
jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja
jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle
päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman
puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois.
Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki
yhdestä suusta: eläköön Freckles!"

Hohtavin poskin ja hehkuvin silmin hän iloisesti heilutti kukkasia
kädessään ja piti tahtia kolmelle hurraa-huudolle ja yhdelle
ylimääräiselle. Freckles livahti rämeelle piiloon peläten aivan
halkeavansa ylpeydestä ja suuresta, rajusti sykkivästä rakkaudestaan.

Tyttö istahti taas ja kertoi McLeanille vaahterasta. Isäntä oli
erittäin mielissään. Hän otti Frecklesin mukaansa ja läksi tutkimaan
puuta. Tyttöä huvitti leirin rakentaminen, ja hän jäi mieluummin
miesten joukkoon. Terävine silmineen hän tarkasti jokaista kokoonpanon
vaihetta, mutta kun päästiin ruokailusuojan rakentamiseen, ryhtyi
pitämään komentoa. Miehet olivat pystyttämässä maahan seipäitä, kun
tyttö nousi pystyyn vaunuissa ja eteenpäin kumartuen puhui Duncanille,
joka oli työtä ohjaamassa.

"Minä luulen, että jos siirrätte sen pari askelta etäämmäs, saatte
paremman paikan, herra Duncan", sanoi hän. "Tuossa saisi paahtava
aurinko paistaa sisään keskipäivällä, ja sivuseinät estävät parhaan
vilvoittavan tuulen."

"Se on totta se", vastasi Duncan silmäiltyään osoitettuun suuntaan.

Sitten he hiukan siirtämällä seipäitä saivat paljon mukavuutta, josta
siunailivat tyttöä joka päivä. Ehtiessään makuuteltan pystyttämiseen
he kysyivät hänen mielipidettään. Hän selitti yötuulen yleisen suunnan
ja ehdotti teltalle parhaimman paikan. Ennenkuin kukaan aavistikaan,
kuinka asia kävi, seisoi tyttö määrittelemässä keittosuojan asemaa ja
rakennetta, patojen kannattimien järjestelyä ja samoin varastohuoneen
rakentamista. Hän komensi laittamaan makuuteltan lattiapalkit
pitkinpäin, niin että olisi helpompi lakaista sitä, ja ehdotti uutta
makuutilojen sovittelua, joka tuottaisi kaikille miehille yhtäläisen
osan öisestä tuulenhengestä. Sitten hän hyppäsi maahan, kiipesi
vastakyhätylle ruokailupöydälle ja opasti kokkia, kuinka piti asettaa
tulisija, pöytä ja keittiökalut.

Kun Freckles palasi puuta katsomasta ja yhtyi työhön, näki hän
vilaukselta keijun istumassa suopalaatikolla papuja silpimässä. Tyttö
huusi hänelle, että heidät oli kutsuttu päivälliselle ja että he olivat
suostuneet.

Kun pavut höyrysivät padassa, neuvoi tyttö kokkia panemaan ne ensi
kerralla yöksi veteen likoamaan, niin että ne kiehuisivat nopeammin
eivätkä halkeilisi. Hän oli varma siitä, että heidän kokkinsa kotona
teki sillä tapaa, ja työläisten keittäjä arveli, että se oli hyvä
tuuma. Kun Freckles seuraavan kerran keksi tytön, oli tämä perunoita
kuorimassa. Vähän myöhemmin hän kattoi pöytää.

Hän lakaisi pöydän luudalla, sensijaan että olisi levittänyt sille
liinan, otti vasaran ja takoi sillä pois pahimmat kuhmut tinalautasista
ja melkeinpä hieroi nahan sormistaan puhdistaessaan astioita oljilla.
Hän pani lautaset yhtä pitkän matkan päähän toisistaan ja latoi
haarukat ja lusikat viereen. Kun kokki heitti menemään puoli tusinaa
säilykeastioita, korjasi hän ne maasta ja sulatti pois kannen, vaikka
melkein kärvensi kasvonsa ja varmasti poltti siinä hyppysensä. Sitten
hän sievästi verhosi nämä tekaisemansa kukkamaljat maustekauppojen
värillisellä käärepaperilla, jonka sitoi kiinni saraheinätukuilla.
Maljat hän täytti katkeroilla, metsätähdillä, astereilla,
kultapiiskuilla ja saniaisilla, asetellen niitä pitkin ruokapöytää.
Pöydän toisessa päässä olevaan maljaan hän pisti punaiset lehtensä ja
toiseen kukkavihkoheiniä. Pari miestä, jotka seurasivat hänen puuhiaan,
taputti toisiaan olalle pois mennessään ja vakuutti, että tyttö oli
"oikea herrasnainen". Nauraen hän otti paperipussin ja sovitti sen
taitavasti päähänsä, matkien kokin lakkia. Sitten hän jauhoi kahvia
ja vispilöi pari munaa sekaan pantavaksi, "koska oli vieraita", kuten
hän vakavasti selitti kokille. Hän kysyi tältä ihastuneelta olennolta,
eikö hän pitänyt kahvista enimmin tällä tavoin valmistettuna, ja sai
vastaukseksi, ettei hän sitä tiennyt, kun ei ollut koskaan saanut
sitä maistaa. Tyttö sanoi, että hänen laitansa oli juuri samoin -- ei
hänkään ollut koskaan sellaista maistanut, hän kun ei saanut maistaa
mitään vahvempaa kuin maitoa. Sitten he nauroivat yhdessä.

Hän kertoi kokille metsäretkistään isänsä kanssa ja sanoi tämän
valmistavan kahvinsa seuraavasti. Kun höyry alkoi kohota isosta
kahvikeittiöstä, tukki hän nokan lujasti puhtaalla saralla,
pysyttääkseen tuoksun, siirsi pannua niin, että se vain hiljalleen
porisi, ja selitti miksi. Tytön vierailun vaikutus tuntui kokissa hänen
koko elämänsä ajan, ja miehet toivoivat hartaasti, että hän usein
kävisi siellä.

Hänellä oli ollut hyvin hauskaa, kun McLean riemuissaan palasi puuta
katsomasta. Kuinka iloinen hän oli, sen hän uskoi ainoastaan keijulle,
sillä olihan hän kadottanut uskonsa muutamiin luotettuihin miehiin
viime aikoina ja kokemastaan tullut varovaiseksi. Hän suunnitteli
polun aukaisemista sille puulle jo samana iltapäivänä ja kahden vahdin
asettamista joka yöksi, sillä siitä näkyi tulevan harvinainen aarre, ja
hän oli innokas näkemään sen matkalla sahalaitokselle.

"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on
jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."

McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin
vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja
kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan
melko lailla.

"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole
oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"

"Freckles", vastasi tyttö kerkeästi ja varmasti.

"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä
koko juttua."

Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi
ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi
kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten
hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.

"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja
sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".

Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti
oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"

"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin
täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."

Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi
heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi
puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman
yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.

"Mitä sinä tahdot omastasi?" kysäisi McLean Frecklesiltä.

"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja -- anteeksi,
äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.

McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla
tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.

Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän,
oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina
ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät
sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät
kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön
soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta
hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua
pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka
palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna -- sitä he eivät olleet
älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin
tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka.
Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.




17. luku.

FRECKLES PANEE RAKKAUDESTA HENKENSÄ ALTTIIKSI JA RUNNELTUU.


Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli
luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä
ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän
suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein
läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia
pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin
hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita
kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien
tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.

Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin
tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta
johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut
pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä
nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta
moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan
opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille
todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja
olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen
sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi
mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli
sanonut häntä ritarikseen.

Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän
täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä?
Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!

Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän
halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei
tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista
tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän
myöhästyi juuri tällä kertaa?

McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi
Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti
halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta,
vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä
häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes
varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet
antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua,
kun McLean tuli ratsastaen.

Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei
hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt
puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö
todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen,
piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas
tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa.
Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri
sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat
kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.

Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään
kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja
käsitti asian.

"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"

Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä
oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat
kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin
harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi
pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä,
kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He
näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan
tyttö sylissään.

Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa
silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja
ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun
he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan
niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen
suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he
vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen
iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea
räsähdys tärisytti maata.

McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet
seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui
ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä
hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen
hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin
kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta
varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.

Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi
hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli
täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles
pysäytti hänet.

"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa
se pois. Kyllä minä tiedän."

Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi
oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles
vapaana.

Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän
viittasi heitä pois.

"Älkää koskeko minuun, ennenkuin olen levännyt hiukan", pyysi hän.

Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan
kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.

"Koettakaahan nousta seisaalle", kehoitti hän tyttöä.

McLean tarttui tyttöön ja auttoi hänet pystyyn.

"Luuletteko, että on tullut mitään luunmurtoa?" sammalsi hän.

Keiju pudisti päätä ja pyyhkieli yhä kasvojaan.

"Tarkastakaapa te, sir", pyysi Freckles.

Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän
ollut vakavasti vahingoittunut.

Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman
hellyyden ilme.

"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän raukeasti. Tyttö riistäytyi irti
McLeanista.

"Nyt te, Freckles!" huudahti hän. "Nyt on teidän vuoronne. Nouskaa
pystyyn!"

Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö
kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.

"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö.
"Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi
nuorukainen.

Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin
tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.

"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä
jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"

Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä
vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti
Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen
kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen
kuolontuskaisen katseen.

"Käsitätte kai?" sanoi hän.

Tyttö nyökkäsi sanattomana.

Freckles kääntyi McLeaniin päin.

"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"

"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka
ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".

"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako
puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"

Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se
kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä.
Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä
kasvoillaan.

"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se
lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi
saada ison vesialtaansa."

"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin
kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista.
Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi
perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti
puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä
enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."

"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei
se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles
aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen
henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian:
"Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"

"Niin juuri", vastasi tyttö.

Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen
ilme.

"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja
kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää
siltä kuin..."

Hän jätti kesken ja kohotti kysyvän katseen McLeaniin.

"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille,
että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta
taikka lintuani."

"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli
valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky
kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi
voimasta sinä teit tämän uhrauksen."

"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian
laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa
pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."

Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli
pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset.
Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta
urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.

"Onko otsani liassa?" kysyi Freckles.

Tyttö ravisti päätänsä.

"Kerran te..." sammalsi nuorukainen.

Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle
ja vihdoin huulille pitkän suudelman.

Sitten McLean kumartui hänen puoleensa.

"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada
tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle
hyvästi?"

Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta
heränneenä.

"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa
kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo
hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan?
Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä
sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."

"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu
rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."

"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa
kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja
miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on
taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen
kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja
käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään
teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut.
Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."

"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka
huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."

"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta
jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja
voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan
teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka
se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja
nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."

Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle
rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.

Isoina pisaroina helmeili kylmä hiki Frecklesin ohimoilla.

"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette
käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta
todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle.
Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."

Hän vetosi McLeaniin.

"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on
paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman
olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."

"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä
viivyttelemistä!"

Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen
puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.

"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän
täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"

Freckles empi.

"Freckles!" komensi tyttö rukoillen. "_Sanottehan niin?_"

"Sanon!" läähätti nuorukainen.

Tyttö hypähti pystyyn.

"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä
reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."

Miehet kokoontuivat innoissaan hänen ympärilleen.

"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän,
"mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti
älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille
sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy
olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain
makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia
peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos
tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne
auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään
häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra
McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni,
kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen
minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon
kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan
myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna
valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että
saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka
jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme
hetkisen."

Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen
hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja
ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka
hän kärsi.

Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin
intohimoisen hellänä.

"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän.
"Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia
kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."

Omituinen raukea hymyntapainen viivähti Frecklesin väräjävillä huulilla.

"Keijukaiseni, voiko mies muistaa lupausta, kun ei ole tajuissaan?"
kysyi hän.

"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee
teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".

Hänen sanoistaan virisi pojan kasvoille tarmokas ilme.

"Valmis olen", sanoi hän.

Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus
purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin
aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen
voimansa.

"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka
kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"

Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja.
Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti
miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat,
yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja
päästä pian eteenpäin.

Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä,
mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen
ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina
saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton
vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja
piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan
kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen
hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.

Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan
hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi
häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin
ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin
puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin
vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.

Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin
ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti
herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli
hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään
hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä
ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat
kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan
ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi
McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla
oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.

Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä,
ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään
McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet
hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen
nukkuaksensa.

Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat
hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin
tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet
sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista
hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta
kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo
paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä
tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä
oli alkanut.

Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi
että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se
vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt
hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän
nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli
sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat
huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien
kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli
määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä
uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen.
Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he
herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa
hillitä.

Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna
antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa
akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä
odotti suljetun oven aukeamista.

Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan,
mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja
tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin
huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat
toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui
eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.

"Minä -- minä luulin hänen voivan varsin hyvin", sammalsi McLean.

"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole
ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta
en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin
nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta
hän ei elä iltaa pitemmälle."

"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme
sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla
suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole
siihen syynä?"

"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi
lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin
pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on
se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos
hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo.
Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa
rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin
miksi hän tahtoisi kuolla?"

"Onko hän kuolemaisillaan?" kysyi McLean.

"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin
voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun
hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa
hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen
saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian
kuin suinkin."

"Sitten hänen täytyy kuolla", lausui McLean.

Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja
sulkeutuivat konemaisesti.

"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi
ette tahdo sitä antaa?"

McLean voihki tuskasta.

"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän
toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle
tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi
milloinkaan saada."

"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi
lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.

McLean tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.

"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä
voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on
minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin
kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä
on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän
kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi
tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen,
mitä minä voin sille tehdä?"

"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa
miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt
häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"

"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän
on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän
toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui
eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty
orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti
lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi
tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä
mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö -- niin, hänestähän olemme
puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä
on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin
tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän
on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä
tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää
paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin
kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."

Silloin tyttö seisoi heidän välissään.

"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen
tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."

Hämmästyneet miehet perääntyivät askeleen, tuijottaen häneen.

"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä
ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään
nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta
kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa,
ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan
rakkauttanne."

Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä
kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.

"Hyvä, minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

McLean heilautti kättään avuttomana.

"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei
tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan
morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani
alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana
uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän
isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt
teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka
lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole
uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."

Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys
karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä
laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän
silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.

"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän
ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista
ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas
kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko
paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta
minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja
luulen sen riittävän hänelle."

"Varmaankin", jupisi lääkäri.

McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi
liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.

"Mitä isääni tulee", jatkoi hän, "niin hän kertoi minulle heti, mitä
oli teiltä kuullut Frecklesistä. Jo monta viikkoa olen tietänyt kaikki
mitä tekin. Se tieto ei muuttanut rahtuakaan teidän rakkauttanne
häneen. Luulen, että Lintunainen rakasti häntä vieläkin enemmän.
Miksi vain te kaksi omistaisitte kaikki ylevät tunteet? Enkö minä
osaa nähdä, kuinka urhea, uskollinen ja erinomainen hän on? Enkö minä
osaa nähdä, kuinka hänen sielunsa värisee musiikista, enkö näkisi
hänen rakkauttansa kaikkeen kauniiseen ja hänen yksinäisyytensä ja
sydämennälkänsä tuskia? Täytyykö teidän kahden rakastaa häntä kaikella
rakkaudella mitä on olemassa ja enkö minä voi antaa hänelle mitään?
Isäni ei ole koskaan kohtuuton. Hän ei vaadi, että minä en saa rakastaa
Frecklesiä tai etten saa sanoa sitä hänelle, jos sen sanominen voi
pelastaa hänet."

Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi
sen lukkoon.




18. luku.

FRECKLES HYLKÄÄ RAKKAUDEN, KUN EI TIEDÄ SYNTYPERÄÄNSÄ KUNNIALLISEKSI,
JA KEIJU LÄHTEE SITÄ TUTKIMAAN.


Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana
kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa.
Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin
tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen
puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa
tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen
toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut
pelkkää kauhua.

Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä
tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä!
Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt
kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä
ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui
polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja
painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta
hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön
sydänjuuria myöten.

"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna
kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."

Freckles hengähti syvään, vavahtaen.

"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman.
Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää
minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."

"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte.
Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään
muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen
tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä
tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun
alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette
saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä
haluan" -- hän empi hetkisen -- "minä haluan teistä todellista
ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta --
hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä
en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte
minusta -- hieman ainakin -- eikö niin, Freckles?"

Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon
ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion
verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän
punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen
korvaansa:

"Freckles, minä... minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa
minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen
oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy
saada teidät, ja nyt kai minun on... minun on paras suudella teitä."

Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset,
värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui
hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen
kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.

"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte
olla ilkeä."

"Ilkeäkö, keiju? Teitäkö kohtaan ilkeä?" toisti Freckles huohottaen.

"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin
jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan,
edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen
autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän
auttaa", rukoili hän.

Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa
viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.

"Jeesus!" parahti hän tuskissaan. "Sinä et ole ainoa ristinpuuhun
naulittu!"

Tyttö sieppasi Frecklesin käden ja veti sen rintaansa vasten.

"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö
te haluakaan minua?"

Frecklesin pää heittelehti yhä sanattomassa kärsimyksessä.

"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle
hieman aikaa!"

Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin
kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan
kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin.
Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi
siihen poskensa.

"Puhukaa nyt, Freckles", kuiskasi hän lempeästi.

"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette
kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette
kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja
raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten
luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on
varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä
luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo
aikoja sitten."

"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt
jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi
sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä
enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."

"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi
käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan
teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa
-- minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat
poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan.
Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole
oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni,
päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että
äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti
valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni
ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi
minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa
silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla
ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte
ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä
sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua
teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta
kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian
kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole
mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa
päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa
minun kuolla!"

"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat
kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin
kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä
kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia,
jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte
uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on
monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee
tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia
täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat
täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi
löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla
hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä
miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan
väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan
teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin
ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin
selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"

Hän painoi kasvonsa patjaan ja nosti ne sitten jälleen, mutta
kirkastuneina.

"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen
niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia
kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä
oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja
te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät
repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä,
missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte
poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia
on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia
ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun,
siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles,
ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa,
missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi.
Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas
Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja,
kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.

"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja
uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä.
Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen
vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään
ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa.
Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta
vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun
takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko
teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt
makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut
sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta,
sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan
jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne
ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen
tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte
vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma
äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän
äitinnekö olisi tehnyt näin..."

Tyttö veti peitettä syrjään, kääri hihan auki ja painoi huulensa
arpeutuneelle tyngälle.

"Freckles! Herätkää!" huudahti hän melkein ravistaen nuorukaista.
"Tulkaa tajuihinne! Olkaa ajatteleva, järkevä mies! Te olette
hautonut liian paljon surua ja ollut koko ikänne liian paljon yksin.
Kaikki on minulle niin selvää kuin päivä. Teidän täytyy se käsittää!
Kaikki periytyy tässä maailmassa. Te olette epäilemättä vanhempienne
kaltainen, ja empimättä minä menen takuuseen heidän puolestaan.

"Ja jos todisteita kaivataan lisää, niin tässä on: Herra McLean
sanoo, että teiltä ei kertaakaan ole puuttunut säädyllisyyttä ja
kohteliaisuutta. Hän sanoo, että te olette täydellisin herrasmies mitä
hän milloinkaan on tuntenut, ja hän on matkustanut halki maailman.
Mistä se johtuu, Freckles? Ei kukaan siellä kunnalliskodissa opettanut
sitä teille. Sadoillekaan miehille ei sitä saisi opetetuksi edes
säädyllisyyskoulussa, niin että sen täytyy olla teissä vaistomaista.
Ja jos niin on laita, merkitsee se, että se on teissä synnynnäistä ja
suoranaista perua suvusta, joka on ollut sivistynyttä väkeä kautta
vuosisatojen eikä voinut muuta olla.

"Entä sitten laulutaitonne! En luule kellään kuolevaisella olleen
kauniimpaa ääntä kuin teillä, ja vaikka se ei todista mitään, on
olemassa jotakin muuta, mikä todistaa. Se pieni opetus, mitä saitte
kuoronjohtajalta, ei voi selittää sitä ihmeteltävää ilmeikkäisyyttä
ja helppoutta, joka teillä on laulussanne. Teillä on suvussanne joku
erinomaisen etevä laulaja; niin me kaikki uskomme, Freckles."

"Miksi isäni alinomaa puhuu hienosta käsityskyvystänne ja
kunniantunnostanne? Siksi, että te olette sellainen mies. Miksi
Lintunainen jättää rakkaat puuhansa ja tulee hänkin tänne auttaakseen
teitä hoitamaan? Siksi, että hän rakastaa teitä. Minä en ole koskaan
kuullut hänen hukkaavan aikaa kenenkään muun vuoksi. Ja miksi herra
McLean heittää kaikki tärkeät asiansa palkattujen miesten huostaan ja
itse valvoo teidän tilaanne? Ja miksi hän joka päivä keksii aiheita
kuluttaakseen rahaa teidän puolestanne? Isäni sanoo, että McLean on
ilmetty skotlantilainen, kun pitäisi hellittää kukkaron nauhoja. Hän on
itsepintainen liikemies, mutta ei säästä, kun te sen hänen mielestään
ansaitsette. Te ansaitsette kaikki, mitä voimme tehdä, ja enemmänkin,
rakas ystävä. Kuunteletteko minua? Voi, ettekö ymmärrä? Ettekö sitä
usko?"

"Voi, voi, keijukaiseni!" sammalsi Freckles hämmentyneenä.
"Tosissanneko sitä tarkoitatte? Voisiko se olla totta?"

"Tietysti", vastasi tyttö kiihkeästi, "koska juuri niin on laita".

"Mutta te ette voi sitä todistaa", valitti Freckles. "Se ei anna
minulle nimeä eikä mainettani."

"Freckles", sanoi tyttö ankarasti, "te olette kohtuuton! Minähän
todistin joka sanani. Kaikkihan sitä todistaa. Kuulkaahan nyt! Jos
tietäisitte varmasti, että voisin antaa teille nimen ja maineen, ja
todistaisin teille, että äitinne rakasti teitä, rupeisitteko silloin
hengittämään täydellä voimalla ja pitämään kiinni elämästä ja voimaan
hyvin?"

Kirkas valo välähti Frecklesin silmiin.

"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi
tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut
ruhjomaan".

"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä
todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille,
kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu
seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät
kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en
voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet
toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä.
Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet
ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan
meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän,
ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten,
mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja
näytämme teille yhtä ja toista."

Freckles tarttui hänen hihaansa.

"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte
saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi,
keiju! Millään muulla ei ole väliä, _kunhan vain ei äitini ole sitä
tehnyt!_"

"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei
ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista
tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi
työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne
pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät
sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä
säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän
äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"

"Olen", sanoi Freckles.

Tyttö suorastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa.

"Freckles, olivatko ne valkoiset?" huudahti hän.

"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan
keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului
entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."

"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä
millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko
hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on
pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."

"Mutta kuinka? Sanokaa minulle!" rukoili Freckles kiihkosta väristen.

"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen.
Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta
pienokaisilleen -- liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa
on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa
saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat
lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä
neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin,
panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He
istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen
yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat.
Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät
he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän
äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet
voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja
pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön
vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne
ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."

Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen
kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön
kättä.

"Voi, keiju! Tahdotteko nyt lähteä? Tahdotteko rientää?" pyysi hän.

"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän
minkä kerkiän."

Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä
vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella
odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen
olkapäihinsä.

"Mitä te olette tehnyt?" kysyi hän epätoivoisesti.

Tyttö hymyili hänelle uhmaavasti.

"Mitäkö tehnyt?" toisti hän. "Minä olen yrittänyt pelastaa Frecklesin."

McLean voihkaisi.

"Mitä isänne sanookaan?" huudahti hän.

"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli
paikallaan".

"Freckles? No mitä hän sanoi?"

"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä
liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni
tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."

"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean.
"Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen
hienotunteisuutta."

Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle
lattiasta.

"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän
on liian hieno uhrattavaksi."

"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön
kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että
hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta.
Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."

Nauraen tyttö riensi alas hallista ja ulos kadulle siinä asussa missä
oli.

"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään,
sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku
vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne
jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle
nimen Freckles."

Nainen katsoi häneen enemmän ihmetellen kuin asia näytti vaativan.

"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia
on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään
erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me
annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä
te niistä tahdotte?"

Sanattomana, tuijottavin silmin, jäi tyttö katselemaan vanhaa rouvaa.

"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen
nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä
tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat
täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet
hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä,
mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte
niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla.
Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli
ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos
te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä
ilmoituksesta."

Tyttö painoi kädet poskilleen estääkseen hampaitansa kalisemasta.

"Keitä he ovat?" sopersi hän. "Mihin he ovat menossa?"

"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja
muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he
ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He..."

"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti
tyttö.

"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon
puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin
lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"

"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja
antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun
täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."

Rouva kiirehti kirjoituspöydän luo ja palatessaan toi kortin.

"Heidän osoitteensa on tässä", sanoi hän. "Sekä Chicagossa että
Irlannin osoite. He kirjoittivat ne täydellisesti, minun oli määrä
sähköttää heti, jos saisin vähäisintäkään vihiä hänestä. Jos he ovat
lähteneet kaupungista, voitte pysäyttää heidät New Yorkissa. Te voitte
varmasti tavoittaa heidät, ennenkuin he lähtevät merimatkalle, jos
pidätte kiirettä."

Rouva pisti erään sanomalehden tytön käteen, kun tämä ryntäsi ulos
kadulle.

Tyttö vilkaisi korttiin. Chicagon osoite oli Auditorium, huone n:o 11.
Hän laski kätensä ajurin käsivarrelle ja katsoi miestä silmiin.

"Onhan ajon nopeus rajoitettu?" kysyi hän.

"On, neiti."

"Tahdotteko ajaa niin vinhaan kuin suinkin voitte joutumatta poliisin
käsiin? Minä maksan hyvin. Minun täytyy saada kiinni eräitä henkilöitä."

Sitten hän hymyili miehelle. Sairaala, lastenkoti ja hotelli Auditorium
tuntuivat eriskummaiselta yhdistelmältä ajajasta, mutta tytön hymy oli
vastustamaton.

"Minä vien teidät sinne niin nopeasti kuin parihevosilla suinkin
pääsee", sanoi hän ripeästi.

Paiskaten vaununoven lukkoon hän hyppäsi istuimelleen ja antoi
hevosille läimäyksen, niin että tyttö keikahti paikaltaan.

Hän puristi käsissään korttia ja sanomalehteä ja luki osoitteet mikäli
keikkuvissa, töykkivissä vaunuissa voi.

"O'More, Auditorium, asunto 11."

"O'More", toisti hän. "Näyttää hyvin sopivan Frecklesille. Lieneekö
se hänen nimensä? Asunto yksitoista merkitsee rikkautta. Auditoriumin
asuinhuoneustot ovat kalliita." Sitten hän käänsi korttia ja luki
toiselta puolelta: loordi Maxwell O'More, parlamentinjäsen, Killvany
Place, Claren kreivikunta, Irlanti.

Tyttö pysytteli istuimen reunalla ja ponnisti jaloillaan vastapäiseen
penkkiin, kun vaunut hytkähtäen kääntyivät kadunkulmissa ja toisten
ajopelien ohitse. Konemaisesti hän hypisteli loordin käyntikorttia ja
tuijotti suoraan eteensä. Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja uudelleen
luki kortin osoitteen.

"Loordi!" huokasi hän murheellisena. "Loordi! Taisinpa polttaa sormeni!
Lupasin löytää Frecklesille joitakin säädyllisiä sukulaisia, joista hän
voisi olla ylpeä, mutta nyt ei liene muuta mahdollisuutta kuin että hän
lopultakin saa hävetä heitä. Jopa kävi nolosti!"

Katkerat kyyneleet valuivat pitkin uupuneen ja kiusaantuneen tytön
poskia.

"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja
nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä
sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."

Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti
lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan
heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja
lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."

Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian.
Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei
ollut epäilemisen mahdollisuutta.

"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista",
mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin
Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja
hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille
yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan
muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee
teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun
täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen
pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että
te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."

"Kiitoksia, ja odottakaa miten kauan tahansa", sanoi hän ajurille.

Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti
loordi O'Moren korttia.

"Onko setäni jo lähtenyt?" kysyi hän herttaisesti.

Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja
salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.

"Mylord on huoneissaan", vastasi hän syvään kumartaen.

"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän
ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."

Ovenvartija työnsi juoksupoikaa esille.

"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän
kumartaen entistä syvempään.

"Kiitos vain", sanoi tyttö keveästi nyökäten.

"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin,
"iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta
ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa
jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"

Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi
korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran,
joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa
nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli
Frecklesin sukua.

Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui
palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.

"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.

Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä
kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi
syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.

"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"

Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli
saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo
sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti
päätänsä ylpeästi.

"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.
"Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne
katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne;
mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."

Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan
nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään
jäykästi katsoen häneen.

Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset
kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui
loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä
kärsimättömästi.

"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä
lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"

Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi
tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi,
että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti
seisaalle.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että
olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera
ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia,
turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin
niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."

"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin
en välitä."

"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät
pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.

Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä,
tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen
kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja
lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen
Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön
täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja
kysyi:

"Oletteko te hänen rouvansa?"

"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."

"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo,
ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin
hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni
ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"

Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta
kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.

"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More
ripeästi.

Tyttö tuumi hetkisen ja jatkoi sitten tutkisteluaan.

"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän,
jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.

"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti
ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.

"Ja te pidätte hänestä enimmin?" tiedusti tyttö vielä lopuksi.

"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista
toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet",
selitti loordi O'Moren puoliso.

"Niinkö?" huudahti tyttö. "Sepä jotakin!"

Hän nosti kirkkaat silmänsä loordi O'Moreen ja pudisti päätänsä.

"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta
tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa
niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."

Hän levitti lehden loordin eteen ja viittasi kuvaan.

"Kun te olitte vielä nuori poika, sanottiinko teitä silloin
Frecklesiksi?"

"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta
sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.

Tytön kasvoja valaisi niiden kaunein hymy.

"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä
nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan
kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä
vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."

Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen.

"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun
uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."

"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän
huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt
lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja
ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä
muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te
olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia
on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta
ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."

Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja
purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin
miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.

"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö.
"Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin."
He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman
minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään
sairashuoneelle.

"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä
kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."

Lady antoi ne hänelle.

Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä
kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen
kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät
hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan
Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat.
Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski
sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.

"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän
varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."

Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa
oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja
tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään
vaunujen luo.

Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän
sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää
häntä tulemaan ensi junalla."

McLean meni, ja tyttö sulki oven hänen jälkeensä.

"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte
tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."

Ja sitten hän katosi.




19. luku.

FRECKLES SAA ESIKOISOIKEUTENSA, JA KEIJU MENETTÄÄ SYDÄMENSÄ.


Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen
sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän
Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.

Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan
pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista
liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat
käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa
hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.

"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä
pieniä pistoja? _Voi, keiju, rakastiko äitini minua?_"

Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö
laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen
polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja
tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.

"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku
vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia,
kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole
enemmän rakastanut poikaansa."

Freckles alkoi väristä.

"Varmaanko? Oletteko siitä vanna?" kysyi hän hampaiden kalistessa.

"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja
iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne
vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri
sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa
kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa
kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat
minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on
saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin
voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette
omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan?
Saanko kertoa?"

"Ehkä se ei ollutkaan minun äitini, vaan joku muu on neulonut nuo
vaatteet."

"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö.
"Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."

"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte!
Kuinka te sen voitte tietää?"

Hellästi tyttö painoi hänet takaisin.

"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä
tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän
pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja
hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."

Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan,
ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin,
jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui
hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen
tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina
katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu
sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa
ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen
käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa
potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät
hänen sanoihinsa.

"... ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli
aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen
arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään
välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä
kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen
tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen
isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä,
oli hän hyvin mielissään.

"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön,
josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta
se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli
koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään
ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin
olento.

"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän
kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli
vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei
ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään,
vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen -- ei, en minä
sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa
olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta
lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille -- vaikka se ei ollut
mitään erikoisen hirveätä -- niin hän oli ihan tulessa.

"Ukko läksi tapaamaan tyttöä -- sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa
-- ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä.
Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä
kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen
seurueeseen ja tuli tähän maahan.

"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän
myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan
ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni
naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt.
Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin
että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva
paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa
hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä
työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä,
jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta
vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa,
niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta
mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi
sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli
kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän
täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte
tulossa -- tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa -- ja he olivat
miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki,
ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää
koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä
pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren
palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo
tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin
sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen
puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä
pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon
ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän
nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti
kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä,
että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti
höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen
tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon
putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se
parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.

"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli
tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai
muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan
eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen
luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi
melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän
oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että
hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja
kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes
poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma
talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat
tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja
rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään,
kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui
kummankin päälle."

Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas
puhui kohti kattoa.

"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei
tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen
milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja
lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut
miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä
muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman
veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli
sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi
heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet,
ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.

"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla
herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen
ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut
asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli.
Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa,
tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi
vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut
veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä
vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut,
ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa -- tarkoitan, että se
poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs,
olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille
toisellekin pojalle."

Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä
pakostakin kohtasivat toisensa.

"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte
tuosta kadonneesta pojasta?"

"Mitä? Enkö minä ole katsonut?" sopersi tyttö hämillään.

"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette
sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään
teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule
hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon,
sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"

Tytön katse pujahti jälleen syrjään.

"Se oli... oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin
tohti hengittääkään.

Vieläkin Freckles makasi jäykkänä ja valkeampana kuin lakana.

"Olisiko se poika yhtä vanha kuin minäkin?" kysyi hän.

"Olisi", myönsi tyttö hiljaa.

"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa,
"aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne
voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"

Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän
painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.

"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka
rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille
kertoa?"

"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se
veisi minulta hengen."

Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat
kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.

"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te
sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, jos _ette_ tietäisi nimeänne
ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt
ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin,
joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen
puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte
kelkkanne ja uhkaatte kuolla. _Koettakaapa vain kuolla, niin siitä
tulee eri leikki._"

Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä
hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta
voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja
komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti.
Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen
silmänsä vielä äänettömästi.

Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa,
alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret
silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet
voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.

"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva,
äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan
ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä,
kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret
hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli
hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"

Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa.
Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he
katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.

"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi,
kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena,
kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet
lausua väsyneitten silmien kysymystä.

"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut
vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä
kirjoitan!"

Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi
reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry
House, Claren kreivikunta, Irlanti."

Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö
kiirettä, keiju?"

"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun
pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein
tiedätte, mistä olette kotoisin."

"Tilukseni?" kummeksi Freckles.

"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne
testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin
jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne
omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin
loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."

Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.

"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi
hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään
muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte.
Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."

Freckles tarttui hänen hameeseensa, kun hän kääntyi pois.

"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte
vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää
heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"

Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna
hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella,
ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän
olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes
hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.

"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä
en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi..."

Tyttö ravisti päätänsä.

"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan,
kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja
te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan -- niin juuri, taivaan eikä
mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten,
niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan
sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi
poskensa tytön hiuksia vasten.

Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan
tarmokkaaseen ajatustyöhön.

"Ehkä osaan arvata", kuiskasi hän. "Annatteko minun koettaa kolme
kertaa?"

Suostumus tuli mahdollisimman heikosti.

"Te ette tahtonut, että saisin tietää nimeni", arvasi Freckles.

Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat
kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.

"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.

"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että
minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."

"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan
yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin
pelosta kuolla!"

"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein
tyttö sanoisi minulle..."

Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä
tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa
kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja
hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja
sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan.
Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää
nimensä ja kunniallisen syntyperänsä -- jollaista tietoa vailla elämä
oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa -- jyskytti hänen sydämessään
ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes
ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin,
kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut
keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen
sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä -- jos hän oli tehnyt
sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa
vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi
tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei
Duncanien -- mutta keijun takia -- jos se saisi hänet onnelliseksi --
hän tekisi mitä tahansa.

"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten,
"te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette
unohtanut".

"Mitä unohtanut?" nyyhkytti tyttö.

"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi
nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki
hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut
sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli
kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan
ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi
rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo
mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on
samaa puhunut -- en ikinä muistele."

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin
harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta
niiden tuska oli säälittävä.

"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan
nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä
kysynyt, että hän" -- tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän
ja jatkoi rohkeasti -- "että hän rakasti teitä?"

"Juuri niin!" vakuutti Freckles. "Minä en muista mitään sentapaista!"

Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä
sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".

"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi
mieheksi, ja silloin te muistatte."

"Enkä muista!" huudahti Freckles. "Miksi te niin luulette?"

"Ettekö edes _näytä_ siltä, että muistaisitte?"

"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte.
Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti,
niin huomaisitte kyllä, että minä en voi -- että suorastaan en
voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin
ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai
kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle
syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä,
keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on
minulle mahdotonta."

Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi.
Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen
sydämestään huulille.

"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen
kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten
tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te
ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani,
että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari
sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista,
silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein
menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on
kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä
ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun
te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista.
Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se
on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen
suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme,
ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan
teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."

Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa
vasten ja sitten katosi.

Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein
hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin
ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan
ja otti sen katseltavakseen.

"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä?
Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt
auennut minulle? Kuulitko sitä?"

Hän ravisti puitteita kärsimättömänä, kun ei vastausta kuulunut.

"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa
puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä
tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle,
kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle
olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun
puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme
siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko
kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos
olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren
poikki ja meni kanssasi tuleen."




20. luku.

FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN
ILMAN HÄNTÄ.


Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui
patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja
lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan
itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.

Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen
keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä.
Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.

"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän
odottamatta edes tervehdystä.

"On kyllä" vastasi tytön isä.

"Luuletteko saaneenne kaikesta niin paljon selvää, että ymmärrätte
asian laidan?"

Frecklesin vakaviin silmiin katsellen liikemies vastasi lyhyesti:
"Luulen saaneeni, herra O'More."

Ensi kertaa Freckles nyt kuuli nimensä vieraan huulilta. Sekunnin
verran hän makasi puolihuumaantuneena, sitten tulvivat kyyneleet hänen
silmiinsä, ja hän ojensi kätensä. Tytön isä ymmärsi, tarttui siihen ja
puristi sitä lujasti ja tarmokkaasti.

"Terence, poikani", sanoi hän, "antakaa minun puhua. Tulin tänne
siinä uskossa, että te aiotte pyytää minulta ainoata lastani. Jos
hän joskus tapaa miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, niin en
tahtoisi sen ajan tullessa katsoa sitä avioliittoa kaiken rakkaimpani
menettämiseksi, vaan soisin, että silloin saan vävyn, jota voin
rakastaa kuin omaa poikaani ja joka voi ottaa hoitaakseen hänen
hyväkseen liikettäni, kun itse vetäydyn syrjään. Jännittäkää kaikki
tarmonne, jotta pian paranisitte, ja tästä hetkestä saatte pitää
tyttäreni ja minun kotiani omananne."

"Ettehän vain unohda tätä?"

Freckles kohotti oikeata käsivarttansa.

"Terence, se surettaa minua enemmän kuin sanoilla voin ilmaista",
sanoi liikemies. "Se on hitonmoinen vahinko. Mutta jos minun pitäisi
valita, annanko kaikkein kalleimpani maan päällä toiskätiselle miehelle
vai jollekin meidän päiviemme siveettömistä tuhlareista, jotka eivät
muuta tee kuin juopottelevat ja pelaavat ja joiden ydin on mätä, niin
minä valitsen teidät, ja tyttäreni näyttää tekevän samoin. Käyttäkää
parhaimmalla tavalla oikean käsivartenne jäännöstä älkääkä milloinkaan
enää mainitko tai surko, että se on viallinen. Hyvästi, sir!"

"Hetkinen vielä", sanoi Freckles. "Eilen tyttärenne kertoi, että
minulle oli tulossa rahaa kahdelta taholta. Hän sanoi, että isoäitini
oli testamentannut isälleni kaiken omaisuutensa ja talonsa, kun tiesi,
että isoisä aikoi jättää hänet perinnöttömäksi, ja että setäni oli
säilyttänyt minua varten sen, mikä oli isäni osuus isoisän omaisuudesta.

"Mitä tahansa isoäitini jätti isälleni, sen minä otan, sillä isoäiti
rakasti häntä ja tahtoi sen hänelle antaa. Sen hän itse oli saanut
periä isältään, ja hänellä oli oikeus antaa se kenelle tahtoi. Mutta
minä en tahdo periä mitään siltä mieheltä, joka tahallaan antoi
isäni ja äitini kärsiä vilua ja nähdä nälkää ja epätoivossaan palaa
liekkeihin, kun aivan pieni ropokin olisi tehnyt elämän heille niin
kauniiksi ja pelastanut minut tästä ruumiinvammasta -- minä en kajoa
niihin rahoihin, jotka hän riisti minulta tietäessään minun olevan
elossa, hänen omaa lihaansa ja vertansa, muukalaisten armoilla, niistä
en huoli, vaikka paleltuisin, nälkään nääntyisin tai elävältä palaisin.
Jos minulla ei ole riittävästi ilman niitä rahoja ja jollen voi
kylliksi ansaita pitääkseni huolta keijusta..."

"Nyt ei puhuta rahoista!" keskeytti hänet liikemies. "Me emme kaipaa
sellaisia verirahoja. Meillä on ihan riittävästi ilmankin. Jos teistä
on vastenmielistä ja väärin, niin älkää ottako niistä penniäkään."

"Täysi oikeus minulla on saada, mitä isoäiti oli aikonut isälleni, ja
sen minä tahdonkin ottaa", jatkoi Freckles, "mutta mieluummin kuolen
kuin kajoan penniinkään isoisän rahoja."

"Nyt", sanoi keiju, "me lähdemme kaikki kotiin. Me olemme tehneet
kaiken voitavamme Frecklesin hyväksi. Hänen omaisensa ovat täällä.
Hänen täytyy tutustua heihin. He tahtovat niin mielellään häntä tavata.
Jättäkäämme hänet heidän huostaansa. Kun hän on parantunut, on hän
aivan vapaa lähtemään Irlantiin tai jäämään Limberlostiin mielensä
mukaan. Mennään nyt heti."

McLean kesti sitä viikon, mutta sitten ei kauempaa. Hän ikävöi
Frecklesiä. Itsekseen pohtien asioita rämeen pitkinä öinä hän oli
ihmeekseen älynnyt, että koko viime vuoden hänen sydämensä oli
taivaltanut Frecklesin kera Limberlostin vahtipolkuja. Hänessä heräsi
se ajatus, ettei olisikaan pitänyt lähteä Frecklesin luota. Kenties
hänen poikaansa -- hänenhän poika oli, esikoisoikeuden mukaan --
hoidettiin siellä huonosti. Jos McLean olisi ollut hermostunut vanha
eukko, olisi hän tuskin voinut keksiä useampia aiheita levottomuuteen.

Hän läksi matkalle Chicagoon mukana iso laatikko kultapiiskuja,
astereita, hienohelttaisia katkeroita ja tulipunaisia lehtiä, jotka
tyttö oli poiminut Frecklesin majasta, ynnä pieni pitkähkö, kapea
paketti.

Muutaman minuutin keskustelussa, McLeanin odottaessa pääsyä potilaan
huoneeseen, oli loordi hilpeästi puhellut hänelle Frecklesin nopeasta
parantumisesta, siitä ilostaan, että lapsuuden ympäristö ei ollut
häntä pilannut, ja kuinka hän mielellään aikoi käydä Frecklesin kanssa
katsomassa Limberlostia, ennenkuin he matkustaisivat; hän ilmoitti
myös toivovansa, että voisi taivuttaa keijun isän jättämään tyttärensä
hänen vaimonsa hoiviin ja päättämään hänen kasvatuksensa Pariisissa.
Hän sanoi heidän tekevän ylen kernaasti kaiken voitavansa edistääkseen
Frecklesin liittoa tytön kanssa, joka sekä hänestä että lady O'Moresta
oli erittäin rikaslahjainen ja varmasti kelvollinen siihen korkeaan
asemaan, johon Freckles hänet veisi.

Jokainen sana hänen suustansa oli pistos McLeanin sydämeen. Astuessaan
sisälle Frecklesin huoneeseen hän melkein oli tukehtua. Kaikki oli
muuttunut.

Freckles makasi akkunan ääressä, josta saattoi tarkata Michiganin
järven sinipintaa sinne saakka, missä se yhtyi taivaanrantaan. Hän voi
nähdä suuria pehmeitä pilviä, valkopäisiä laineita, välkkyviä purjeita
ja puhkuvia höyrylaivoja, jotka kiskoivat perässään kiemurtelevia
sinipunervia ja harmaita viirejä pitkin taivasta. Kalalokit ja tiirat
kiertelivät kirkuen ilmassa ja toisinaan kastoivat siipiään kuohuihin.
Huone oli täynnä kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä hyvä aisti ja raha
saavat toimeen. Kaikki päivänpaahtama oli kuolemankamppauksessa
kadonnut Frecklesin kasvoilta. Ne olivat nyt hienot, jopa valkeat, vain
pikkusen ruskeata näkyvissä.

Hänellä oli yllään kaunis koruommeltu vaaleansininen silkkipaita,
ja kaulassa pehmeä valkea huivi. Niin monta muutosta oli tapahtunut
McLeanin poissa ollessa, että hän tuskin ollenkaan huomasi Frecklesin
olevan erittäin miellyttävän, miltei kauniin näköinen, ja hän kummastui
nähdessään, että molemmat hihanreunukset olivat käännetyt ja oikea käsi
näkyvissä. Freckles käytti sitä kädentynkäänsä, jota aina oli visusti
salannut.

"Voi Herran nimessä, sir, onpa nyt hauska, kun teitäkin vielä
saa nähdä!" huudahti Freckles ja melkein kierähti vuoteeltansa
kurottautuessaan McLeania kohti. "Kertokaa pian, onko keiju onnellinen
ja hyvissä voimissa. Osaako pikku kanani levittää siipensä kuuden
jalan leveydelle ja purjehtia emonsa luo? Kuinka jaksaa tuleva appeni,
Lintunainen, Duncanin väki ja pikku Nellie? -- Alice täti saa lähteä
valitsemaan hattua, heti kun olen sen verran entiselläni, että voin
mennä mukaan. Kuinka jaksetaan työmaalla? Onko keksitty useampia
hyviä puita? Olen ajatellut niitä koko paljon, sir. Luulenkin voivani
tavata toisia viimeisen läheltä. Alice tätikin uskoo, että minä voin
löytää, ja Terence setä sanoo, että se on hyvinkin luultavaa. Ne ovat
herttaisia ihmisiä, ja minä olen ylpeä, kun olen heidän sukuaan.
Tulkaapa lähemmäs, pian. Aioin toimittaa tämän eilen, mutta aavistin,
että te varmasti tulette tänä aamuna, ja siksi odotin. Valitsen tässä
kiveä keijun sormukseen. Se sormus, jonka hän tilasi minulle, on valmis
ja lähetettiin tänne minulle seuraksi. Näettekö? Se on smaragdi --
juuri minun värini, sanoo loordi O'More."

Freckles heilutti kättänsä.

"Eikö se ole kaunis? Ei mikään muu ole tuottanut minulle niin suurta
iloa. Kaikki rämeen värit näkyvät siinä. Minä pyysin keijulta, että
siihen kaiverrettaisiin pieni apilan lehti, jotta joka kerta sen
nähdessäni ajattelisin 'lempeä, uskoa ja rohkeutta', niinkuin sanotaan
siinä laulussa, jonka hän minulle opetti. Tahdotteko nyt katsella
näitä?"

Freckles piti hänen edessään tarjottimella suurta joukkoa Peacockilta
tuotuja irtonaisia jalokiviä, jotka olisivat sopineet vaikka
kuninkaalle.

"Sepä oli hauskaa, että tulitte minua tapaamaan, sir", jatkoi hän.
"Minä yritin esittää sedälle aikeitani, mutta tähän asiaan häntä ei
saa millään tavalla sekoittaa, enkä uskokaan, että se hänelle oikein
selvisi. Teille voin sen sijaan puhua, sir."

McLeanin sydän lämpeni.

"Jatka, Freckles", sanoi hän rohkaisevasti.

"Asia on näin. Minä sanoin hänelle, että aioin maksaa ainoastaan
kolmesataa dollaria keijun jalokivestä. Kun setä on koonnut minulle
niin paljon ja keijun urotyöt minun hyväkseni ovat niin suurenmoisia,
niin tuo summa tuntui kai hänestä kovin pikkumaiselta. Tietysti hän
ajattelee, että minun tulisi antaa melko paljon enemmän, mutta minulla
on se tunne, että minun pitää ostaa tuo kivi niillä rahoilla, jotka
olen itse ansainnut; ja siinä on kaikki, mitä minulla on jäljellä
palkastani. En pidä sillä väliä, vaikka maksankin puuhkan tai
pukupöydän tai rouva Duncanin tavarat toisilla rahoilla, ja myöhemmin
keiju voi saada isoäitini rahat viimeistä penniä myöten, jos niin
haluaa, mutta juuri nyt -- ymmärrättehän, sir, että minun täytyy ostaa
tämä kivi sillä, mitä minulla on pankissa. Minä tunnen, etten voi
tehdä toisella tavoin, ja ettekö usko, että keiju mieluummin haluaa
parhaan kiven, minkä voin ostaa omilla ansaitsemillani rahoilla, kuin
hienomman, mutta muiden rahoilla maksetun?"

"Toisin sanoen, Freckles", puhui McLean, ja hänen äänensä särähteli,
"sinä et tahdo ostaa keijun sormusta rahalla. Sinä tahdot siitä antaa
ensimmäiset kauhunpäiväsi rämeellä. Sinä tahdot siitä maksaa siellä
kärsimäsi yksinäisyyden ja kaihon, viimetalviset värjöttämiset pakkasen
kynsissä vahtipolullasi ja tämänkesäiset paahteet. Sinä tahdot, että
siitä tulee hänelle alituinen muistutus siitä, kuinka sinä panit
henkesi vaaralle alttiiksi rehellisesti täyttääksesi sopimuksen.
Sinä tahdot sen kiven hintana pitää sitä pelkoa, joka on sydäntäsi
hyydyttänyt -- ruumiisi hikeä ja verta."

Frecklesin kasvot kuvastivat syvää liikutusta.

"Rakas herra McLean", sanoi hän hyväillen isännän poskea ja mustaa
tukkaa. "Rakas isäntä, siksipä olenkin niin kaivannut teitä. Tiesinhän,
että te ymmärtäisitte. Tahdotteko nyt katsoa näitä? Minä en tahdo
smaragdia, sillä hän on antanut sellaisen minulle."

Hän työnsi vihreät kivet pieneen hylättyjen kivien joukkoon. Sitten hän
poimi erilleen kaikki helmet.

"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin
hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja
tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole
niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan
keijulle."

Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli
timantteja hyvän aikaa.

"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen,
vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä
olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir.
Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä.
Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään
peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee
kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun
kaltaista."

Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni
punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä
loistivat.

"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän.
"Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä
se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan
ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna,
jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut
pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka
kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä,
ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen
sydämensä."

Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan
tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen",
jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla
dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles,
saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi
Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."

McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka
tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.

"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte
tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen
veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen
huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen
onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta
keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään.
Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni
ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla,
jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla,
olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin
näytelläkseni."

"No, Jumalan kiitos!" sanoi McLean.

"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin
kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on
minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte
aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä
puolestani?"

"Siihen tuskin voin antaa tarkkaa vastausta", sanoi McLean. "Aikeeni
olivat koko lailla epämääräiset. Arvelin, että ensi aluksi koettaisimme
katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Ensin aioin viedä sinut
mukanani Suurille Putouksille ja jättää äitini huostaan. Kuvittelin,
että olisi parasta hankkia yksityisopettaja valmistamaan sinua vuoden
parin aikana, kunnes voisit mennä Chicagon korkeakouluun säällisessä
kunnossa. Sitten arvelin, että saisit päättää opintosi Yalen tai
Harvardin yliopistossa ja lopuksi Oxfordissa, ja silloin sinulla olisi
kaikinpuolinen yleissivistys."

"Onko siinä kaikki?" kysyi Freckles.

"Ei, onhan vielä musiikki poissa", vastasi McLean. "Aioin saada jonkun
musiikkimiehen koettelemaan ääntäsi, ja jos sinulla tosiaan olisi hyvä
laulunlahja ja halua siihen suuntaan, olisit saanut heittää joitakin
lukuaineita ja ottaa musiikin päätehtäväksi, niin ajattelin. Ja
lopuksi tuumin, että yhdessä tekisimme retken halki Euroopan ja ympäri
maailman."

"Entä sitten?" tiukkasi Freckles jännittyneenä.

"No sitten", sanoi McLean, "tiedäthän, että sydämeni on ehdottomasti
kiintynyt metsiin. Minä en aio koskaan heittää nykyistä työalaani, niin
kauan kuin saan käsitellä tukkeja ja henki pysyy ruumiissani. Minä
ajattelin, että jollet antautuisi musiikkialalle ja jos sinulla olisi
jotakin taipumusta minun puuhiini, voisimme vielä laajentaa osakasten
piiriä ja ottaa sinutkin yhtiöön, jolloin saisit työskennellä minun
kanssani."

Freckles kohotti häneen levottomat ja innostuneet silmät.

"Te sanoitte kerran vahtipolulla ja taaskin uudestaan, kun luultiin
minun olevan kuolemaisillani, että rakastatte minua. Muuttaako se, mitä
minulle on sattunut, millään tavalla tunteitanne minua kohtaan.?"

"Eihän toki", vastasi McLean. "Kuinka se olisi mahdollista? Ei mikään
saisi minua rakastamaan sinua enemmän etkä sinä voi koskaan tehdä
mitään, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän."

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti Freckles. "Rientäkää ilmoittamaan
äidillenne, että minä tulen. Heti kun pääsen jalkeille, minä vien
sormuksen keijulleni ja sitten lähden Suurille Putouksille ja
aloitan juuri niinkuin olette suunnitellut, sillä eroituksella vain,
että voin itse maksaa puolestani. Kun olen saanut kyllin oppia,
lähdemme kaikki -- keiju ja hänen isänsä, Lintunainen, te ja minä
-- kaikki lähdemme yhdessä katsomaan maatilaani ja sukulaisiani ja
teemme sen kiertoretken. Kun sitten palaamme, lisäämme nimen O'More
puutavarayhtiöön ja panemme työt hurisemaan! -- Hyväinen aika, sir!
Älkäähän toki! No, herra McLean, rakas isäntä, rakas isä, älkäähän nyt!
Mikä nyt on?"

"Ei mikään, ei mikään!" jyrisi McLeanin syvä basso, "ei yhtään mikään!"

Hän kääntyi äkkiä poispäin ja riensi akkunan ääreen.

"Täältähän on mainion komea näky", sanoi hän. "Järvi on ihana tänä
aamuna. Ei ihme, että chicagolaiset ovat niin kopeita kaupunkinsa
asemasta sen rannalla. Mutta Freckles, mitähän loordi O'More siitä
sanoo?"

"En tiedä", vastasi Freckles. "Se koskee minuun kovasti, jos hän siitä
pahastuu, sillä hän on ollut niin hyvä minua kohtaan, ja lady Alice
on lähinnä keijua. Setäni kautta olen tullut tuntemaan verenvoimalla
kuuluvani omaan rotuuni. Ja tätini on tuntikausia kertonut minulle
isästä ja äidistä ja isoäidistä. Hän on tehnyt heidät kaikki niin
todellisiksi, että voin vaatia heidät itselleni ja tuntea heidän olevan
minun omiani. Olen tosiaan pahoillani, jos minun täytyy tehdä vastoin
heidän mieltään, mutta sitä ei voi auttaa.

"Minä iloitsen, että saan nähdä Irlannin, ja erikoisesti odotan iloa
nähdessäni oman pikku kansani, mutta koskaan en aio viipyä siellä
kauan. Koko sydämeni kuuluu keijulle, ja Limberlost kutsuu joka hetki.
Te ajattelette ehkä, että tästä akkunasta katsellessani näen kaunista
vettä. Eikö niin? Mutta sitäpä minä en tee."

"Minä näen pehmeitä, verkkaisia pilviä uiskentelemassa taivaan
sinimeressä, isojen mustain kanasteni liitelevän siellä korkeudessa
ja mustan sulan liukuvan maahan. Minä näen mahtavia puita, huojuvia
köynnöksiä, kirkkaita kukkasia ja aina suuria joukkoja villejä ruusuja,
ja niiden seasta pilkistävät armaani villiruusun kaltaiset kasvot. Minä
näen notkon ruohon aaltoilevan, tunnen kukkasten tuoksua ja rämeen
kostean maan lemua, ja samalla kuulen lintujeni laulavan, oravaini
narskuttavan, kalkkarokäärmeitten sähisevän ja Wessnerin tai Mustan
Jaakon hiipivän lähelle, ja olkoon tuo semmoista, mitä rakastin tai
mitä pelkäsin, mutta kaikki se kuuluu yhteen.

"Koko sydämeni kuuluu salokeijulle, ja koko rakkauteni on hänen, ja
hän ja Limberlost ovat niin yhtyneet sielussani, etten milloinkaan voi
niitä eroittaa. Kun katselen häntä, näen sinisen taivaan, auringon
pilkahtavan lehtien lomitse ja vaalean- ja tummanpunaisia kukkia; ja
katsellessani Limberlostia näen rusoittavat kasvot, sinisilmäiset,
kultakutriset, punahuuliset, ja se on totinen tosi, sir, että ne
sekaantuvat toisiinsa, kunnes ovat ihan yhtä.

"Pelkään kyllä, että tämä loukkaa joitakuita, mutta sentäänkin tunnen,
että voin saada rakkaat omaiseni sen ymmärtämään, niin että mielellään
sallivat minun palata tänne. Lähettäkää lady O'More panemaan nämä
Jumalan luomat kukkaset noiden ansarikoristeitten tilalle ja leikatkaa
side auki tuosta pikku kääröstä, jonka keiju minulle lähetti."

Kun Freckles nosti käärön koholle, kimaltelivat Limberlostin valot
hänen sormessaan olevasta smaragdista. Päällykseen oli kirjoitettu:
"Limberlostin vartijalle." Ja sisällä oli suuri kiherä, välkehtivän
musta sulka.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65734 ***