*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65217 ***

MARIE-CLAIRE

Romaani

Kirj.

MARGUERITE AUDOUX

Ranskasta suom.

V. Hämeen-Anttila





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa,
1911.




Esipuhe.


Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen
elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.

Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, -- ompelijatar, alituisesti
kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen
silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään
ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla
kirjotella.

Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli
päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa
yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin
syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.

Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka
oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen.
Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon.
Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua
tavattomasti... Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:

"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin... Hän olisi mielellään nähnyt
kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi
tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?..."

       *       *       *       *       *

Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön
voimansa... Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä
työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat
päivän valoon... Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin... Niiltä
kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa... Vaan mitä siitä.
Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.

Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan
muodossa, Fasquellen kustannuksella.

       *       *       *       *       *

Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni
vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla
vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa
harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.

Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus,
hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi
mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa -- esineet, maisemat, ihmiset.
Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä
hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi.
Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki
täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen
kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten,
sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen
lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia
lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme
enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät
hämmästystä sielussamme.

Ja tässäpä on ihme itse:

Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan
vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku
ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen
frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin
pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen
koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.

Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha
teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä
solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen
hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai:
sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi
arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se
halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä
ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.

Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli
silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin
minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään
porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden
halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.

Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa
eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta
piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän
iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista
elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka
kuin hänen havaintokykynsä... Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään
tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä
käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa
herättää.

Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa
hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi
ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä,
kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä
hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo
oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin
valmispiirteinen.

Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa
sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja
puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä... Eikö ole hupaista,
että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä,
löytää jälleen -- tahi oikeammin itse keksii -- kaikki nuo suuret
ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä
kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?

Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen
vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin,
vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa
ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut
tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja
salaperäinen tietoisuus.

Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan -- se huomattakoon --
ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten
naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain
kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen
yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja
selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon,
sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta
deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.

Lukekaa Marie-Claire... Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata,
kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme -- ja minä ajattelen
heistä kuuluisimpia -- olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa,
niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.

OCTAVE MIRBEAU.




ENSIMÄINEN OSA.


Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin
kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.

Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä
äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui
vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla
ristissä.

Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille
meiltä tuleville naisille hän hoki:

"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."

Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:

"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."

Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat
puvut yllämme.

Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään.
Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili
puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä
kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja
muori Colasin vimmastumaan.

Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento
täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin
sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan
jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä,
kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli
ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi
kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä
lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja
annoin hänen laahata itseni kedolle.

Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin
niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori
Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan
vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia
parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.

Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi
huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan
alasti.

       *       *       *       *       *

Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet
joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin
"Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja
koettivat saada minut juomaan viiniä.

Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän
oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen
että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni
huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme
löysi.

Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen
meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi.
Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne
hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin
ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko
Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja
jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen
säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys
solautti minut oljille.

Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina
putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.

Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas,
pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme.
Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:

"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?"

Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän
veti isot huulensa kieroon ja vastasi:

"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle
kohdanneensa hänet Parisin tiellä."

Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka
portaissa oli paljon pykäliä.

Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja
mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski
kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:

"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia."

Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra
katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:

"Minkä ikäinen tämä on?"

"Siinä viiden vuoden vaiheilla", vastasi vanhus.

Sill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.

Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka
vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin
hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa
rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.

Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin
iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.

Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä
oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan
ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville
siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla,
joiden hurstit olivat olleet kosteita.

Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa
kulhossa.

Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja
kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas
kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia
sateisina päivinä.

Minä sain heti ystävättären.

Näin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.

Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta
nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:

"Miks'et sinä leiki?"

Vastasin, että kylkeeni pistää.

"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisar
Gabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."

Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen.
Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie,
olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää
milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme
opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy
ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.

Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:

"Augustine!"

Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan
koukistuneet.

Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli
häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut
sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:

"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"

Pian tutustuin sitte Augustineenkin.

       *       *       *       *       *

Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni
niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu.
Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu
tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin
hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä
ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä,
kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.

Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry
kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta,
muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen.
Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.

Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten
eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa
kaksinkertaiseksi.

Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin
polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua
päähän, ja sanoi:

"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."

Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti
minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.

Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti
juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon
hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille,
ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni
hautomaan.

Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti
äänensä arkailevaksi ja sanoi:

"Sisar, tässä on se uusi tulokas."

Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili
minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:

"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."

Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.

Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili
lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat
kolhineet!

Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja
minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin.
Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja
siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.

Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen
leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.

Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.

Joku ääni itki:

"Ei, Sisar, en se minä ollut."

Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:

"Olipahan, Sisar, hän se oli!"

Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa,
säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat
minun komerossani tavattomalla kolinalla.

Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku
jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin
valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat
ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät
minussa luottamusta.

Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli
pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin
isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.

Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée
minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat
vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata
rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut
unohtamaan ympäristöni.

Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään
ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren
toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain
puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa,
mutta kovin suruissaan hän siitä oli.

Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin
pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän
halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan
meidän olevan kuulemassa.

Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä
meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar
Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.

Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois.
Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa
nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat
"tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran
lähetessä.

Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen
pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat
kaulalleni.

Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka
vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!"
melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin;
hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:

"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar
Marie-Aiméesi tänne."

Me nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.

Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä
vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.

Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen
heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi
makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet
kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin
jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret
käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin
suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä
ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli
näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.

Hän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti
hartioitansa.

Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän
näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa
kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla
riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi.
Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski
meidät istumaan.

Ehtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.

Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen;
hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin,
jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa
aurinkoa ja huudahteli:

"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!..."

Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa
hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty.
Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja
ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.

Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat
sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella
helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun
herättämästä kateudesta.

Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun
parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi,
lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:

"Minä pidän sinua kyllä silmällä."

Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa
ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:

"Suus kiinni!"

Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina
hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani
pettäväni hänen luottamuksensa.

Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään
muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa
pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin,
mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin
syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä
kokonaisen säkillisen.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan
viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se
sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn
kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.

Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta
ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla.
Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni
rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun
korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi
vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden
alle.

Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa
sanoi hän:

"Etkö sinä nukukaan?"

Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti,
avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja
sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.

Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:

"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea
avanne."

Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän
vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"

Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi
oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan
hengähdyksen kasvoillansa.

Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt.
Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet
enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta
sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen
vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin,
ja hän sanoi:

"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."

Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin
tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani.
Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset
vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja
tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä
siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin
menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia
asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta
vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.

Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.

Se oli yön aikaan saanut pienokaisia.

Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se
varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan
oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas
isoon makuusuojaan.

Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen
kamaria.

Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme
sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua
kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli
naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan.
Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua
ja sanoi:

"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!"

Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani,
saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:

"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!"

Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen.
Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi
elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän
otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut
lujasti rintaansa vasten.

Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat,
ja silmät hohtivat.

Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan
tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina
oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului
makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:

"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."

Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar
Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.

Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:

"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."

Ismérie huudahti:

"Nokka nokka!"

Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni,
kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.

Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin
puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti
parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja
huudahti heittäen loitolle vitsan:

"Sitä kauheaa pikku elukkaa!"

Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän
hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti
kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan
estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en
rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua
hartioilleni.

Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata
nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä
niinkuin kana.

Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä
viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen
taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti
selkääni pitkin alas.

Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie
kertaakaan ollut pitittelemättä:

"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni."

Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään.
Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan
toiselta vaatteet.

       *       *       *       *       *

Jos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.

Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti
silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi
itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä
verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina
hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa
ollut pienintäkään epäjärjestystä.

Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet
nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä,
joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina
söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa
tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan
kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla
nopostelemassa pitsiä.

Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä
ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja
pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä
Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta
asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua
korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin
mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän
Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä.
Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi,
joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina
olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet
minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.

He huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.

En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa
ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää,
kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset
hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi
sylkeä suupieleen.

Hoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:

"Luotko siitä silmäsi alas!"

Poistuessaan hän lisäsi:

"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee."

Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää,
mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata.
Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien
luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua
yrityksestä.

Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja
kuului kaiken muun ylitse.

Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut
hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni
ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan
ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta.
Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan,
kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi
päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.

Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle
olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet
läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.

Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen
sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun
ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin,
juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten,
etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!

Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti
ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"

Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä
palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa,
jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.

Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei
soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet
silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin.
Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan.
Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta
hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.

Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla
sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.

Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä
huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.

Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée
tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa
nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean
kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän
muistutti kissaa.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen
hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän
huudahti yht'äkkiä:

"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"

Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin,
kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä
kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan,
niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.

Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti
raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar
Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:

"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"

Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat
nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi
sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli
hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille
huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä
onnettomuus tapahtunut.

Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän
suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.

Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin.
Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta
hän lähetti minut pois:

"Ei, ei sinua, -- Marie Renaudia."

Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut
milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan
pullon kuitenkin heti.

       *       *       *       *       *

Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän
otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana
ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa
toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.

Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se
oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella
mitään sen vertaista.

Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen
kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita
sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena
prinsessana.

Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja
nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.

Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar
Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi
minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien
hellästi sormensa otsalleni:

"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!"

Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun
hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta
kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän
kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.

Hän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:

"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen."

Eräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.

Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn,
jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli
vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku
tytön.

Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla
kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:

"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli
vihainen."

Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein
pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.

Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä
taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.

Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta,
sanoessaan:

"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?"

Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean
kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut
harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata,
miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.

"Minkätähden valehtelit? No, vastaa -- minkätähden valehtelit?"

Minä sopersin, ett'en tiennyt.

Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi
mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.

Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.

Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä
kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä
istumassa.

Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin
siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani
loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista,
jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin
vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu
kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä
koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun
huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä
joka suunnalle.

Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani
vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen
tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.

Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée
älysin minäkin olevani kaapin päällä.

Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti
esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen
viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:

"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"

Hän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.

Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain
iltaan asti jäädä vajaan.

       *       *       *       *       *

Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää
leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin.
Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä
tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.

Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti
näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella
häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa
ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi
kielsi yhdellä sanalla.

Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme
valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle
ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi
joutuneet liian kovaan kiusaukseen.

Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli
juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut
eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja
ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen
Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.

Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.
Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi
Madeleine:

"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!"

Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen
liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan
elukkaa takaa.

Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle,
väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku
tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti
heidät jyrkästi:

"Ei yksikään ulos!"

En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet,
posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät
tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.

Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui:
sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen
huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän
juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille,
nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan
kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja
kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.

Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä
kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan
pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä
liikkeellä, sanoen:

"Hyvä että piti puolensa!"

Marie-Claire

Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä
peittäen:

"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"

Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin
sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä
virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka
oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita
korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan!
Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä:
levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit
käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka
me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista,
sanoi hän rauhallisella äänellä:

"Mutta... ihanhan se on hirmumyrsky!"

Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän
avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.

       *       *       *       *       *

Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan
vanha pastorimme.

Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla
äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän
oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä,
vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että
uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.

Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin
huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle
asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.

Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun,
ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun
puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:

"Tämä on sitte meidän Marie-Claire."

Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti,
käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään.
Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi
sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin
ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.

Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa
olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen
ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen
huuliltaan.

Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita
vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.

Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään
katsahtamatta:

"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies."

Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä.
Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan
läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään
kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.

Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui
nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin
päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja
sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.

Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen
kamariinsa tervehdykselle.

Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja
kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.

Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen
jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.

Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar
Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille
asti.

       *       *       *       *       *

Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut
tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli
minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet
rikkomukseni, niin minusta tuntui.

Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen;
kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.

Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että
hengitykseni oli salpautua.

Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin
korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta
samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin
etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua
rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.

Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut
hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi
huuliltani.

Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti
tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.

Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut
jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.

Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me
vietimme kaiken aikamme rukouksissa.

Minun kumppanini nimi oli Sophie.

Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme
vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni
ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko,
että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.

Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää
arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun
rukouksissa nukahtavankin.

Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän
puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.

Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei
sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden
pikku tyttöjen.

Vihdoin saapui tuo suuri päivä.

Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun
melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.

Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä
tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin
musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar
Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:

"Oletko sairas?"

Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti,
painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:

"Pidä lujasti sitä."

Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin
jotakin nestettä valuvan suustani.

Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä
varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin
Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada
sitä pysähtymään.

Sisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:

"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?"

Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän
sylkeä.

Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin
vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.

Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt
nenäliinassakaan.

Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin
laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.

Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée
hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti
päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi,
että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.

       *       *       *       *       *

Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa.
Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme
talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun
sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.

Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä
liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:

"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!"

Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina
taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua
kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.

Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa
katsellen.

Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja
tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.

Ismérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.

Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa
silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti,
väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.

Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni
ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.

Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan
tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että
minulla on aina nenä taivasta kohti.

Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja,
jotka ompelisivat itsestään.

Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi
ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi
minun ompelukseni yks kaks.

Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt
mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.

Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli
minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla
mielin aina painoin kirjan kiinni.

       *       *       *       *       *

Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.

Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis,
ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään
taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.

Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten
olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat
murskaantuneina.

Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden
kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi
näyttänyt vanhalta akalta.

Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän
venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen
mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin
näkyikään.

Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen
ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen
hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia,
lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.

Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että
oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun
tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun,
josta en tullut sen viisaammaksi.

Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen,
että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku
tytön ei sopinut häntä lähennellä.

Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä
silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle
käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai
neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.

Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa
herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä
kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle
käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.

Seisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.

Hän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:

"Tiedäthän että se on kielletty?"

Minä nyökkäsin.

Hän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.

"Etkä pelkää rangaistusta?"

Minä pudistin päätäni.

Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan
istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään
kuitenkin minuun koko painollaan.

Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme
aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin
penkilleen hän virkahti minua katsellen:

"Kiitos, Marie-Claire."

Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä
kohti taivasta ja teki ristinmerkin.

Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi
nyrkkiään.

Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt,
mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.

Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni
käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta
hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat
ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen
olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:

"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."

Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin
kaunis, että sanoin hänelle:

"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka."

Hän vastasi keveästi:

"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin."

Sitte hän äkkiä kysäisi:

"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?"

"Kyllä, Äiti."

"Niinkö! -- Entäs Colettesta?"

"Kyllä minä pidän hänestäkin."

Hän työnsi minut luotansa:

"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat."

       *       *       *       *       *

Melkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.

Hän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.

Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä
olivat minun kasvoni hullunkuriset.

Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui
mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.

Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten
hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä
mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.

Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut
hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että
hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.

Vähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.

Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä
naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa
kanssa.

Hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:

"Katsos, minun -- minun täytyy mennä naimisiin!"

Hän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.

Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti,
ett'en osannut hänelle mitään sanoa.

Hän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:

"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä."

Mieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.

Colettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.

Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut:
olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten
muillakin!

Hän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.

Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä
yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua
käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla,
tullaksemme armosta osallisiksi.

Tämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.

Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren
hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia
hyväsydämisiä isompia tyttöjä.

Kahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.

Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää.
Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella
kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen.
Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa
lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan
suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään _Te Deum'in_, johon me
kuorona yhtyisimme.

Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan
ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta
sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin
kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:

"Idän tähti, paranna Colette."

Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée
tuli minua torumaan.

Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme
keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin
säilytettynä salaisuutena.

       *       *       *       *       *

Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä
entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen
silmäluomensa sinersivät.

Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani
paisutti syvä riemu.

Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja
kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:

"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"

Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä
kertoilin:

"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"

Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa
lattialaakoihin.

Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin
mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.

Se oli surkeata.

Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen
kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän
uudestaan nousta ylös.

Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista
nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän
lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.

Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen
penkkiinsä asti.

Kuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun asti _Te Deum'ia_.

Menin Coletten luo niin pian kuin pääsin.

Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä
lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki
hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen
käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.

Minä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:

"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin."

Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki
alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie
luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.

Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen
tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli
parhainta.

       *       *       *       *       *

Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle
kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla.
Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa
tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin
kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.

Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi
jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan
nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja
valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.

Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja
kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän
hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.

Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä
ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä
puunrunkoa vasten.

He näyttivät vakavilta.

Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen
päähän heistä.

Sisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:

"Niin, viidentoista vuoden ijässä."

Herra pastori huomautti:

"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta."

En erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:

"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi
ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan
meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:

"Vanhempanne menettelivät kovin väärin."

Sisar Marie-Aimée vastasi:

"En kadu mitään."

He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan
ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:

"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."

Hra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:

"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."

Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi
lehmuskujiin.

Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta
en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.

       *       *       *       *       *

Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta
ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.

Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi
hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä
Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä
ja rakasti soittoa.

Jäin usein häntä lohduttelemaan.

Hän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.

       *       *       *       *       *

Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi
kerrassaan sairaaksi.

Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin.
Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun
kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:

"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta
käteensä."

Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään
portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui
ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.

Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.

Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti.
Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin
nytkähtelevän veisuun.

Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni
voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet,
kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten
kellotorninkin yläpuolelle kohoten.

Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen
vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa
urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi.
Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin
vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle
vastenmielinen äänikin.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti
kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän
oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään
ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein
hälvennyttä sateenkaarta.

Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku
tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen
suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.

Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä
oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko
makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme
hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta
vaivasi, vastasi hän yksikantaan:

"Kivut."

Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin
oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla.
Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin
turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.

Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se
tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain
muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.

Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä
pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.

Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti
sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen
jälkeensä.

Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa
hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja
oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella,
kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.

Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä
kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.

En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut
Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt
minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:

"Hän on parempi."

Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean
sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.

       *       *       *       *       *

Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja
sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.

Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli
pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä
nimitettiin neiti Maximilienneksi.

Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun
tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi
oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.

Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta.
Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa
kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut
huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo
ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.

Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra
pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä
itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin
antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei
tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.

Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen
heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.
Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti
Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.

Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar
joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä
vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan
penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.

Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti
Maximiliennelle antaisi.

Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi
kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen
olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia
ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.

Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa.
Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet
siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä
jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.

Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki
ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi
enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.

Hän virnisti ja sanoi:

"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?"

Vastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.

Hänen huulensa irvistivät taaskin.

"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää
harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle
maatilalle Sologneen."

Hän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:

"Teistä tulee paimen, neitiseni."

Ja sanojansa painostaen lisäsi hän:

"Te joudutte kaitsemaan lampaita."

Minä vastasin yksinkertaisesti:

"Hyvä, äiti."

Hän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:

"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?"

Minä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.

Hän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:

"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt
ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa,
teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."

Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.

Minä vastasin kuten äskenkin:

"Hyvä, äiti."

Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua
kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:

"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"

Minä hymyilin välinpitämättömästi:

"En, äiti."

Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi
muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän
sanoi:

"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."

Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi
puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän
muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää
uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi
noutaa minut juhannusaattona.

Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.
Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar
Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?

Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme
päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen
puoleeni:

"No?"

Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin
siekailematta:

"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."

Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.

"Mitä? Paimentyttö?"

Hyvin nopeasti selitin minä:

"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä
lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."

Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä
lensin seinää vasten.

Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan
Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen,
palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä.
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja
huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien
vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan
kaukaa:

"Hän kostaa, sepä se -- hän kostaa!"

Hän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:

"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä
rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"

Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään
kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.

Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan
asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia
järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme,
syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet
koholla:

"Hra pastori on kuollut."

Ja hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.

Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia
kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe
pöydällä ja voihki epätoivoisena:

"Hän on kuollut, hän on kuollut."

Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja
koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin
kellon.

Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin
olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei
ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle
sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.

Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan
painuneena, käsivarret riipuksissa.

Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen
tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot
käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua
ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli
mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti,
koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut;
enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen
pitävän minua kovasydämisenä.

Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa
muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja
laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut
sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään
hyrinään.

Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois
sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.

Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja
että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.

       *       *       *       *       *

Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin
tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään
puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen
minut.

Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa.
Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna
minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.

Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat:
"Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi
korkealla äänellä:

"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos
maailmaan."

Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä
säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.

Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois,
mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin
etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni
kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni
kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän
olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä
pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.

Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin
tovereihini.

Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni
solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat
toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se
oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi.
Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa
Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja
sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut,
kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä
ja katseli halveksivasti ympärilleen.

Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin
otsansakin.

Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat
hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat
kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa
vahtikoiraksi.

Ja ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.

Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli
vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun
oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.

Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten
varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan
jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.

Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan
piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä
silmiä.

Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen
ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.

Hän se siteli kääreet paikoilleen.

Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän
vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu
tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi
tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.

Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo
puhkaistu, pesty ja sidelty.

Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei
ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar
Agathe totisena:

"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei
jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."

Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen
laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta
Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.

Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä
kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:

"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'."

Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin
lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.

Sisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.

Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli
kysymään, olinko valmis lähtöön.

Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa
tuokiossa valmis.

Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani,
ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:

"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä."

Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi:

"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran _De
Profundis_."

Minä vannoin.

Sitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni
kamariinsa.

Siellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:

"Oi, tämä on liikaa, -- Jumalani, tämä on liikaa!"

       *       *       *       *       *

Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua
odotti, vei minut heti mukanaan.




TOINEN OSA.


Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa
vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon
pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.

Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty,
joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi
meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni
tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:

"Ompa se pilan pieni piika."

Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän
osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi
yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat
Juhannus-juhlille.

Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa
minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle
lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan
Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa
ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään
Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle
vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja
emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.

Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut
kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja
koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä
olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti
puolikuivien heinien tuoksun.

Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain
kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon
erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää
lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan.
Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden
ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä
kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua,
ja koirat uinailivat rauhallisina.

Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien
käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista.
Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan.
Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen
illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja
maitokulholliseen.

       *       *       *       *       *

Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan,
ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.

Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa
kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat
näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri
kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku,
Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että
se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä
noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti
vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.

Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet
menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin
maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen
toisensa nojaan... Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan
ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka
elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.

Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän
pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset
reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta
vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät
ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan
milt'ei valkealta.

Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista
isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä
Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää
ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta
kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi
erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen
minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni
olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka
katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta,
nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan
huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin
onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat
täyttä kurkkua nauramaan.

Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua
nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen
vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti
rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää
väliä.

       *       *       *       *       *

Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni
narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti
minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan
emäntänsä luokse.

Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka
juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen,
joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai
hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain
hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai
läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, -- karitsat eivät siitä
mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella
lauman ympärillä.

Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli
minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden
kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.

Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa,
ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti
ollakaan.

Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut
väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne
navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.

Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja
illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa,
ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille
tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua
yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat
käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita,
jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en
tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani
uskottu.

Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän
siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan
pensikossa.

Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa
eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa,
olivatko kaikki tallessa.

       *       *       *       *       *

Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä.
Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja
kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen
askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun
tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi
heti.

Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää
kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan
milloinkaan saanut kirjeitä.

Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti
ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut
heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään
ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää
laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään
jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan
pääseväni kaupunkiin.

Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri
onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée
minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti
oli varomattomuudessaan särkenyt.

Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa
mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat
he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa
osan karitsalaumasta.

Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin
vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että
jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar
Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin
mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää
aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien
ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.

Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli
lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos.
Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja
riensin yön pimeyteen.

Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta
ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun
ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava
rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista
paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.

Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista
en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja
vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.

Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle,
niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin
markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt
kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne.
Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja
kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.

Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko
maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki
mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi
kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin,
että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva.
Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin,
vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja
voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat
ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun
koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja
kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan;
askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut.
Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut,
koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi
niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä
metsästä pois.

Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja
tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa
joka suunnalle.

Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut
huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen
mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden
taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle
tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin
tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että
tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin
kovasti koskettavani niihin jaloillani.

Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui,
ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean
seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että
se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin
ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin
toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että
joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin.
Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:

"Kuka siellä?"

Minä vastasin:

"Pieni tyttö."

Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte,
mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.

En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin
vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi,
kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä
hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.

Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön
kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän
tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha
arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan
kulkenut metsän läpi.

Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä
kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli
päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän
pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa,
vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä
tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.

Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt
sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan,
ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin
niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä.
Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen
päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea
hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta
painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.

Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät;
hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja
kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti
tuleen tähdättynä.

Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin
niin hiljaa kuin pääsin.

Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan
kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli
meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen,
laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin
näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla
istumatta kiviläjiin tien viereen.

Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan
taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi
rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan
parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen
tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut
rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä
juoksua takaisin.

Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi
katsomaan minua ja sanoi:

"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu
kahden santarmin välissä."

Kun minä en vastannut, jatkoi hän:

"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku
tyttöjä takaisin?"

Minä vastasin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän kysyi:

"Oletko siis meidän luonamme onneton?"

Minä vastasin taaskin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten
nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle
antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.

Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:

"Kuinka itsepäinen!"

Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi
minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt
hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän
mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:

"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."

Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua
kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan
mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella
oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille,
niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että
minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi
toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen
vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.

Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.

"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä
ystäviä, eikö ollakin?"

Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin
lujasti vastasin minä:

"Ollaan!"

Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.

Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme
entistään mustempina.

Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti
mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin
hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän
tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa
kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin
niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä
Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:

"Gaboret siinä tekee kylvöä!"

Pian saavuimmekin jo maatilalle.

Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin
olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan
hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan
kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.

Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo
aikaa sitte pitänyt olla laitumella.

       *       *       *       *       *

Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää,
miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar
Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut
mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän
kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.

Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen
lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua
puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa
häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että
minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä
kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.

Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä
viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun
oli vielä kelpo lailla kasvettava.

Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi
aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti
ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei
paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina,
mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan
oudostellut.

Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi
isännälle vain:

"Ole huoletta."

Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin
kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja
minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa.
Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti
ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja
jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän
opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni
pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän
yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".

Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät
toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen
itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta
lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.

Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle
kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa
oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli
vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti.
Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat
huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt
sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti
nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset
olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut
niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin
oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet
saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla
oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria
ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja
puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä,
jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti
päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.

Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:

"Seis, Valko, seis!"

Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira
sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan,
saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli
puraissut sitä turpaan.

Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:

"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."

       *       *       *       *       *

Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin
että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että
Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet
riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.

Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä.
Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille,
ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni
niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen
ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla,
tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle
mailman suruja.

Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki
pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua
tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät
päätään riipuksissa.

Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin
tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta
silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin
himmennetty lasi.

Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton
tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden
latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät
villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili
kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita
viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä
taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli
esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan
juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean
villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin
viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä
suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian
pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti
kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita
tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä
oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt
kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti
punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä
pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä
pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä.
Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi
kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä
koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat
itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt
mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi
muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli
minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten
löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani
tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani
kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:

"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."

Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen,
isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:

"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille
terveellistä."

En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa
kohti ja kysyin, mikä se oli.

"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään
kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."

Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että
mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat
kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet
ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.

Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen
levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti
minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta
karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän
saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni,
vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin
hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.

Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän
sanoi leppeästi:

"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura
hiuksissasi."

Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti
niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin
vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani
rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.

       *       *       *       *       *

Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä.
Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte
isännän puoleen kääntyen:

"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia."

Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle
navettoihin.

Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja
korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä
pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät
vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin
ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa
maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.

       *       *       *       *       *

Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos,
olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan
valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla
hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä
paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun,
joka nousi talon kattojen yli.

Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka
suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin
lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne
päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle
ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa
raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa
yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen
vähitellen solumaan maahan.

En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se
ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne.
Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.

Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut
näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus
kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.

Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku."
Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut.
Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku
muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta
kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin
vakuutetuksi, että siellä oli joku.

Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin
pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat
pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.

Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin
säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa,
huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin
ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille
surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni
suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi
lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin
partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan,
suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi
pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.

Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai
en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta.
Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää
koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni
tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin
hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.

Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat
yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin
isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli
tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja
minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta
yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.

Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä
näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä
kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille,
mutta paljon kauniimpi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos
laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin
hänen tukahtuneet huutonsa.

Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän
seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt
kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja
veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.

Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt
olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen
hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale
karitsan kaulaa.

Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka
oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä,
jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli
vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin
koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka
runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun
aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:

"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"

Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen
ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä
peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut
sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia
ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset
pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä
main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville.
Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja
kanervaa.

       *       *       *       *       *

Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja.
Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti
tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin
halveksivasti sanonut:

"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!"

Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt
minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa
saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani.
Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi,
näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.

Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin
keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon,
hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne
odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin
liikkeet huvittivat minua aina.

       *       *       *       *       *

Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli
sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku
lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa
oltuansa.

Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä
se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili
jokseenkin korkeana.

Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin
jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.

Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella
hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin
sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.

Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään.
Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä
noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä
pujottautumaan sen läpi.

En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli
joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön
kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen
kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse;
se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se
livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi
vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä
takaisin laumaan.

Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle
kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.

Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se
muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan.
Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan
silmiänsä räväyttämättä.

Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin
minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi
syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta
minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät
maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia
hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille
säikyttelemällä sitä hiuksillani.

Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä
tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut
ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.

Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa
venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään
käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta
päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti
yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison
hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä
minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.

Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni
vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä
sormellaan ja alkoi taas nauraa.

Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä
selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin
paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.

Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä
muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli
lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut
toista kertaa lyödä.

Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä
päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli
perinyt.

       *       *       *       *       *

Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan
kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.

Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli
itse käyttänyt nuorena tyttönä.

Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa
katu, jonka päässä oli kirkko.

Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo
alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä
edessäni olevaan.

Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut,
hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä
edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä
keskustelivat huolettomasti keskenänsä.

Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin
hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä
avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät
naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.

Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili
polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun
hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa
oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas
ja nuorekas.

Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt
olivat likaisia letukoita.

Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä,
lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja
nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita.
Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen
tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.

Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon
luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja
seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.

Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului
äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat
sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.

Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua
noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua
käteen ja huudahti nauraen:

"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti
unohtanut sinut!"

Hän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.

Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle
aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.

Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen
Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla
kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.

Aamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.

Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven
keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan
liian remuavana.

Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät
meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta
päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.

       *       *       *       *       *

Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs
lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi
korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti
verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen,
pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana
päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei
muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja
hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.

Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta
oli epäilemättä purrut kyykäärme.

Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes
turvotus katoaisi.

Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta
jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.

Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa
mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa,
pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on
vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla,
ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien
itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi
minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli
minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo
edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat
ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi
tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni
ja inhoni vuoksi.

Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta,
kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään,
miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.

Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja
olin siitä hyvin mielissäni.

Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut
sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli
nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.

Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli
vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran
jaloissaan.

Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa
tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt
yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä
huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.

Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla
menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.

Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä
kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen
irti.

Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen
ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.

Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka
aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua
nähnyt.

Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili
minua pienillä silmillään ja kysyi:

"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?"

Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden,
ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin
sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen
pilkallisesti:

"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?"

Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli
sonni myyty.

       *       *       *       *       *

Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia
kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa,
kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin
sanoin.

Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä
markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.

Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen
käyntiänsä härkien mukaan.

Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin
oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä
silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän
ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut
talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi
paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.

Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin
saituriksi tulossa.

Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta
jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.

Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin
sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät;
sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin
emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita
kalenteri-vuosikertoja.

Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani
entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni
toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi
kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.

Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle
ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta
keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat
olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa;
kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut,
että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua,
nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan
olevan _Telemakhoksen seikkailut_.

Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä
lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen
muitta mutkitta taskuuni.

Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties
oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla
noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle,
jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä
aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja
luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.

Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät
niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin
emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.

Emäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin
pullollaan.

En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä.
Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten
olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi
vakuudeksi:

"Se on ihan litteä."

Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka
vihelteli muutaman askeleen päässä:

"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä
yhtähaavaa."

Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja
selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun
niiden maha on paisunut.

Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä
Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule
kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut
sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä
Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä
oli lapsensa.

Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi
usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.

       *       *       *       *       *

Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja
kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut
käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène,
joka pakeni sikaa teurastettaessa.

Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se
reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan.
Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan
vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi
kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti,
ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille
tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli
painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin
edellisellä kerralla.

Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin
kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin
sitä lueskelinkin.

Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä
kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi
pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen.
Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.

Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä
oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko
painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja
kutistuvan niinkuin untuvat.

Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden
latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein
koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta
minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.

Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin
hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin
kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain
loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua
laskeaksensa minut kulkemaan läpi.

Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha
Bibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:

"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti
kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."

Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla
oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen
muistolle.

       *       *       *       *       *

Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan
sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa
kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua
ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi
vaimolleen:

"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."

Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä
taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta
laskettiin.

Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti
toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä
vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi
kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua
lihaan.

Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.

Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi
verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle.
Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä
hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin
oli sen työntänytkin.

Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä,
että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.

Sormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.

Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti
vaimolleen:

"Ota häneltä sanko pois!"

En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin
levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä
pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.

Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän,
nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita,
jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.

"Mitä", huudahti hän, "sinä olet itse ottanut vastaan veren?"

"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan
sellainen jänistelijä kuin sinä."

"Se on totta", myönsi Eugène minuun kääntyen.

"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista."

"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme
kuten metsä lämpimiksemme."

Eugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.

Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin
Martinen.

Isäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.

En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen
laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.

Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein
hyräili hän samaa laulua.

Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen
vaimona.

Hän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:

    Vain luodin tahtoo sydämein
    sen menneen lemmen tähden:
    hyvästi siis, mun kultasein,
    ma taisteloihin lähden.

Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten
minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.

Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla
talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan
sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:

"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."

Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet
levolle.

Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti.
Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte
se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina
päällitsemme.

Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.

Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti
mieleeni Coletten äänen.

Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani,
toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:

"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."

       *       *       *       *       *

Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon
edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän
välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat
silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan
mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni
odottaen.

Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä
nimitin häntä isoksi veljekseni.

Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline
vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän
moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä
työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin
päin.

En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin
ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.

       *       *       *       *       *

Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan
lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko
paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja
niistä oli kuollutkin suuri joukko.

Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista
ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.

Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi
kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään
myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli
punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.

Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli
keuhkotulehdukseen.

Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi
kammoksuvin katsein navetoissa.

       *       *       *       *       *

Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli
pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan,
ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan
yhdellä jalalla.

Hän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.

Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen
ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta
osottaen:

"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle."

Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin
avonaisen ikkunan alla edes takaisin.

Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä
ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen
tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän
astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu
lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.

Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin
huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.

Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi
toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli
vast'ikään mennyt naimisiin.

Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla.
He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon,
seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen
miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.

Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti,
mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki
istuivat pöydän ympärille.

Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä
allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli
kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen
sävy itsekylläinen.

Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa
minun puoleeni.

Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme,
kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.

Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin.
Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että
nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja
Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra
Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut
maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli
surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti
minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa
minua mukaansa uudelle maatilalleen.

Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen
murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta
laululta.

       *       *       *       *       *

Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät
päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän
mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja
parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia
hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.

Iltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.

Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa
ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.

Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli
Paulinen keinutellessa lastansa uneen.

Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen
ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli
sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.

Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää,
joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne
kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.

Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti
kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan,
ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän
ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.

Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin
härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.

Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä
laskemalla kätensä niiden selkään.

Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että
hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin
jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:

"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."

Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:

"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan
luopunut."

Martine syleili minua hymyillen:

"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.

Eugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:

"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina."

       *       *       *       *       *

Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja
vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi
kädessä.




KOLMAS OSA.


Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar
olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli
taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.

Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti
minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä
palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.

       *       *       *       *       *

Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista
liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle
hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa
kaikenlaatuisia liinavaatteita.

Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia
istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.

Toisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.

Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan
puhuessa.

Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän
vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.

Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra
Tirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.

Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi
ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.

Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli
kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan
tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.

Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa
jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.

Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä
kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin
joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.

Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin
yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.

Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän
hiirenherneen halki.

Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.

Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin
katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon
olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.

Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle,
jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.

Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin
paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja
että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.

       *       *       *       *       *

Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa
ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin
hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.

Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät
ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin.
Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu
leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä
annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.

Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen
jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti
jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla
pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja
keltaisia perunoita.

Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:

"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."

Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista
vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen
kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden
latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta
alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi
edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö
oli valmistamassa illallista.

He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.

Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.

Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten
sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti
hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku
jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.

Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun
ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo
takkavalkean.

Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi
poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta
nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.

Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi
se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.

Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki
Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.

Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse,
valaisten niitä liekeillään.

Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet
lähteensilmään.

Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle
huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei
liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin
sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä
perässään kuin halkosylystä.

Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein
isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.

Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja
hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.

Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi,
huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.

Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen
oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.

Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen
vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.

Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui
pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa
ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä
äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki
hänen liikkeensä.

Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois
kunnas-talosta.

He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle
juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän
suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.

Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa
kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla
tehtävistä muutoksista.

Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden
ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta.
Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi
rehulato.

En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin
tarkkaavaisesti.

Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan
Punaisesta Hannusta.

Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille,
puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että
hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin
vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse
virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:

"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän."

Hän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:

"Sepä nyt meni -- minun täytyy purkaa kokonainen rivi."

Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja
heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski
kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.

Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin
surulliselle mielelle.

       *       *       *       *       *

Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea
tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja
minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar
silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta
puheisiin minun kanssani.

Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja
loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan.
Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä
huomautuksiin töykeästi.

Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja
istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin
ristikkosuojuksilla.

Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut
huhuilemaan, kaadettiin.

Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa
talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin
pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.

Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo
urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.

Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja
kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä,
joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.

Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa
kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi
köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle
suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan
savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se
mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut
lantakasaan.

Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi
puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale
kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.

Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän
hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa.
Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain
pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.

Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku
naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.

Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua
vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse,
näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.

       *       *       *       *       *

Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset
puhuivat aina "hovin rouvasta".

Hän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.

Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt
minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa,
niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n
(Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.

Rouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.

Oli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.

Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa
tepastella pehmeässä ruohikossa.

Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut
minulta karitsan.

Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi
kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle
tielle.

Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen
ajetun ahkerasti hevosillakin.

Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä
sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä,
jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut
pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.

Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa
tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.

Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin
Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja
rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.

Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä
seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja
näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.

En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se
johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.

Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.

Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän
äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan,
ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan
löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta
olkikerrosta.

Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet
silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein
innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.

Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän
laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan
minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään
epäjärjestykseen.

Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät
vaatekaapit.

Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari
kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla,
niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä
tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.

Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää,
mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä,
niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.

Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi,
mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan.
Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä
valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.

Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään,
ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.

Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja
poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni
ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.

Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet,
tietämättä miksi.

Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme
takaisin Vanhaankaupunkiin.

Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni
mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon,
rautatammesta muodostetulle istuimelle.

Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset
polttelivat piippuaan tallin seinustalla.

Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin
syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.

Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta
joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne
niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan
sieluni.

       *       *       *       *       *

Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa
lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään
talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle
oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.

Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana
kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.

Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin
Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan
kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat
pääsiäis-soittoa.

Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin
pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa,
valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa,
kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.

Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin
voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla
ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.

Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden
kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä
kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että
minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin
alakuloiseksi.

Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni,
että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin
poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä
itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni,
pysähtyi, ja läheni taas.

Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein
samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien
kumarassa oksia väistääkseen.

Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.

Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti
hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.

Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.

Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön
palaavan ruumiiseeni.

Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja
kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta
ääni jo ammoin tutulta.

Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää
ollut vanhempia.

Minä vastasin kieltävästi.

Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja
jatkoi minuun katsahtamatta:

"Olette siis yksinänne maailmassa?"

Minä vastasin vilkkaasti:

"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!"

Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi
minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä,
jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.

Olin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan
pysähtynyt.

Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat
olevan yläpuolella kaiken.

Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin
hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.

Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen
katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.

Kotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:

"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?"

"En", sanoin minä; "kaikki ne ovat poissa, joita rakastan."

Ja vähän katkerasti lisäsin:

"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!"

"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?" arveli hän.

Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen
luotaan vähääkään surematta.

Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin
lähteäkseni.

Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin
pensaikkoon.

Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja
tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän
sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin
rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa
paikassaan.

Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista
miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:

"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä
työläisten asema paranee."

Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse
ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.

En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti
samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani
yhdennäköisyyttäkin.

Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja
hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.

Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän
piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.

Rouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:

"Ka, Henrikö siinä."

Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte
vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja
istuutui vinoon pöydänlaidalle.

Adèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:

"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä."

Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli
rouva Desloisin vanhempi poika.

Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja
sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar
Marie-Aiméesta.

Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen
vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton
pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja
siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.

Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.

Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana
painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.

Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.

Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan,
ja minä seisahduin.

Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti
tuijotin häneen.

Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja
ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:

"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"

Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta;
pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:

"Olinhan minä viime kerralla ystävänne."

Tuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:

"Te olette rouva Alphonsen veli."

Poistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata
pensastoon.

Hän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.

Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina
syvästi mieltäni.

       *       *       *       *       *

Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun
jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin
ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani
lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin
taaksepäin.

Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin
sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.

En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt
siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun
kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä
valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.

Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat
patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät,
joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna
oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja
ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut
kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi
tallattuun multapermantoon.

Takaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.

Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut
hohtivat kukkasissansa.

Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden
oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.

Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle,
jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi
erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.

Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan
juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat
näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.

Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman
väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se
kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten
isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt
Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen
kanssa hänen äitinsä luokse... Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa
tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.

Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja
niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt
valkoista puseroa.

Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot
kätkivät sen näkyvistä.

Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta
kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä
en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.

Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani
siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan
puhutella minua.

Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla,
ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.

Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien
värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua
täällä koko ikäni.

Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja
lähteeseen.

Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona
kukkalavojen lomitse.

Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta
maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti,
joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia
olentoja sieltä esille astuvaksi.

Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.
Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa
olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri
Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.

Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten
ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua
salaperäistä sipinää.

Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti
huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli
päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni
kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.

Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt,
nähdessäni ovella Henri Desloisin.

Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.

Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli
tasangon yli etäisyyteen.

Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli
ohimoiden.

Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan
minua kohti.

Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin,
tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään,
niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli
niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja
jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä
leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.

Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat
hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa
värisivät.

Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja
sanoi hyvin hiljaisella äänellä:

"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."

Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida.
Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin,
tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.

Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen.
Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko
poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.

Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua
pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä
kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar
Marie-Aiméeta.

Kunnas-talosta tuli meidän talomme.

Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen
Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen
jaoimme keskenämme.

Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me
juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen
vedestä likomärät.

Henri Deslois sanoi:

"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"

Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.

Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar
Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme
myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä,
joita mielellään pitää ystävinänsä.

Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja
vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun
pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain
sormellaan otsaani, sanoen:

"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa
viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset
liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin
tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon.
Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä
lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin,
maassa ne vain pysyivät.

Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän
puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen
tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä,
nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain
tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta
tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan
maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen
side, joka on niin luja kuin maa."

Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin
hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa
kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:

"Luottakaamme itseemme!"

       *       *       *       *       *

Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta
emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.

Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä
pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen
palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni;
hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.

Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin
hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla
valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen
pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi
isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea
tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän
liinavaatehuoneeseen.

He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä;
mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään
minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä
ajatukselta.

Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina
olla punastumatta.

Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut
sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:

"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."

Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi
kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte
nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri
Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.

Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä
kerraten:

"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se
on myyty."

Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein
kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:

"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle,
sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."

Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun
ja huusi naurun sekaan:

"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?"

Henri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:

"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu."

Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa
olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat
nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta
molemmin käsin.

Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin
erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa
eteenpäin:

"No niin, myynyt minä sen olen, ja sillä hyvä!"

Tätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea
tamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.

Henri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua,
ottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut
käsistäni.

Hän suuteli sisartaan ja sanoi hyvästiksi, minuun katsoen:

"Huomiseen asti!"

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän
kävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.

Mutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte
hän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:

"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin
mielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes
tulette meidän kanssamme kirkkoon."

Hän yritti hymyillä lisätessään:

"Te saatte istua meidän vaunuissamme."

Ensi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta
hiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.

En tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään
tuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä
hetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut
olla häntä uhmailematta.

Vastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin
kävisin Sainte-Montagnessa.

Hän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva
Deslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän
hoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.

Hän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan
suunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä
lyödäkseen minua.

Minä väistin nopeasti, peräytyen tuolini taakse.

Rouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi
pidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.

Hänen käheät huudahduksensa pelottivat minua.

Tahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut
oven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän
taakse vastapäätä rouva Desloisia.

Hän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden
sisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa.
Vihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:

"Minä olen hänen äitinsä, kuuletteko?"

Hra Alphonse tuli taas minun luokseni ja sanoi, tarttuen käsivarteeni:

"Kuulkaahan nyt minua."

Minä irtauduin työntämällä hänet takaisin ja juoksin ulos.

Rouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:

-- Olen hänen äitinsä, kuuletteko?

Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen
äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi
säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan
vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa!
Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut
edessäni.

Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla;
ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle
suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.

Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin
lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan
taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä
laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja
jossa sanottiin:

    Niin saatiin eukko tanssimaan,
    hän että kuoli tanssissaan,
    tirelii,
    me tanssikaamme vaan!

Minun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.

Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä
päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta
äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen
selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua
värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!

Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui
käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman
katseen eräällä pikku tytöllä.

Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän;
pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:

"Anna minulle puolet, niin en sano kenellekään."

Minut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan,
ja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että
sisar Marie-Aimée näkisi minut.

Ja tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar
Marie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa
muistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: "Huomiseen asti."

Kenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä,
mihin olin saattanut joutua.

Minä läksin talosta, ja aloin juosta Vanhaankaupunkiin päin.

Olin päässyt vasta muutamia askeleita, kun näin hänen tulevan tiellä.

Valkea tamma kapusi vaivalloisesti tuiskun tukkimaa polkua ylös.

Henri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero
paisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.

Tamma seisahtui eteeni.

Ratsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni,
jotka kohotin häntä kohti.

Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä
ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa
olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan
hengästyneesti:

"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä."

Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen
sanansa tuottaisivat minulle iloa.

Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä
äänellä:

"Älkää olko vihoissanne minulle."

Hän käänsi katseensa toisaanne:

"En voi enää olla teidän ystävänne."

Minusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.

Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri
Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:

"Voi, kuinka minun on vilu!"

Sitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian
kuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan
möhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.

       *       *       *       *       *

Hitaasti laskeusin minä alas kunnaan toista rinnettä.

Kauvan kävelin lumikinoksia, jotka narskuivat jalkaini alla.

Olin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi
minulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin
minä Orpokodin edustalla.

Soitin kelloa, ja oitis kurkisti portinvartijatar tähystysreijästä.

Minä tunsin hänet. Kaunosilmä se oli yhä edelleenkin.

Sen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso
valkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi
minua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni
sanoi hän:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Minä en vastannut; silloin hän toisti:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Kuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin
unta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte
eivät herätä vähintäkään kummastusta.

Katselin hänen valkeata silmäänsä ja sanoin yksinkertaisesti:

"Minä tulen tänne takaisin."

Hän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse
ilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi
puhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.

Kellon kilahtaessa Kaunosilmä sitte nousi, viitaten minua seuraamaan.

Taas oli alkanut sataa lunta.

Johtajattaren luona oli melkein pimeätä.

Ensi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun.
Johtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:

"Olette siis tullut takaisin?"

Koetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut.
Hän jatkoi:

"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."

Pidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte
tuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar
sanoi vielä:

"Oletteko sitten sairas?"

Minä vastasin:

"En."

Lämmin elvytti minua, ja tunsin voivani paremmin.

Käsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin
johtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin
kaiken.

Pilkallisesti sanoi hän:

"Ettepä te ole paljoakaan muuttunut; kuinka vanha olettekaan?"

Vastasin olevani pian kahdeksantoista.

"Kas vain", arveli hän, "olonne maailmalla ei ole saanut teitä
paljoakaan kasvamaan."

Hän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin
tullut takaisin.

Olin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta
pelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä,
ja pysyin sen vuoksi ääneti.

Hän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn
ihmisen vaivaantuneella sävyllä:

"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja
julkea tyttö."

Hän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja
jatkoi:

"Teidät viedään keittiöpuolelle, kunnes teille saadaan toinen paikka."

Pystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen,
kykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka
pihisi.

Johtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen
tarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään
minua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten
toverieni kanssa.

Näin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.

Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston.
Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En
nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä
kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.

Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa
Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja
siinä kaikki.

Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä
rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.

En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut.
Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni
pitkäksi aikaa nukkumaan.

Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen
sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra
pastori oli tehnyt.

Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin
ikkunaa.

Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta
vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli
aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan
ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana
kuivilta kasvoilta.

Yö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.

Minä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin:

"Kaunosilmä avaa minulle portin."

Mutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot
ja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat
samat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: "Kaunosilmä avaa minulle
portin."

Mutta silloin kuulin vieressäni säälivän äänen sanovan:

"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko
lumessa!"

Kohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit
kasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.

Hän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä
seisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:

"Nojatkaa minuun."

Näin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso
lasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.

En enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani
ja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi
nuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.

Ne olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin
kuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.

Ainoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja
minä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.

Kamarin jakoi iso valkea esirippu kahtia.

Nuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa,
ja poistui puhumatta mitään.

Pian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan
puhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.

Heidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli
kartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa
minun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin
olisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.

Paksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä
kallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti
hän minulle:

"Minä olen kovasti hyvilläni, että lähetettiin keittiöpuolelle."

Sitte hän kepeästi taputti makuusijaa:

"Sinä saat minun sijani; minä se tässä olen nukkunut."

Hän osotti sormellaan esirippua ja jatkoi äänensä alentaen:

"Sisar Désirée nukkuu tuolla."

Kun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä
vuodettani.

Iso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia
varjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.

Ruokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja
tahtomattanikin luin lyönnit.

Sitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän
toi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.

Hän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin
Mélanie, sanoessaan:

"Tässä on teidän kamarinne, ja tuo on minun."

Tunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi
kuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée,
mutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.

Hän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot
valoon päin kumartuneina:

"Luulenpa melkein, että te ette enää tunne minua!"

Katselin häntä vastaamatta mitään.

Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä
milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia
kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.

Hän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:

"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista."

Désirée Joly?... oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori
noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin
ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen.
Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että
sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:

"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät."

Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun
havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:

"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu."

Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa,
äskeisellä lystillisellä ilmeellä:

"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée
Joly aikoinaan piti teistä paljon."

Hän huomautti vielä vilkkaasti:

"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön
kasvot."

Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi
vastasi hän:

"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi
pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa,
ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."

Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin
heti uneen.

Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi
raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois,
sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat
jäseniäni.

Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen
oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita,
niittyjä ja rakennuksia.

Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään
hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.

Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse
maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä
viskasin ne inhoten pois.

Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut
ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en
enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni
takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon
suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni,
että heräsin.

Hetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta
luonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään
kiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti,
joka ojensi käsivarsiansa nurkassa.

Sitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin
tahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen
kuin tuskan kirahdus.

Yölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari
pimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.

       *       *       *       *       *

Kauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani
keittiöpalvelijattarena.

Mélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria
patoja.

Siihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko,
ennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.

Mélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa,
osottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian
opin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu
tuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai
sateinen.

Kellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä
väsynyt sitä kuuntelemaan.

Toisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan
ja pyytävästi myhäillen huusi:

"Riittää! Riittää!"

Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique
Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos
häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen
minulle vain käden liikkeellä.

Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä
värähtelivät veitikkamaisesti.

Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen
hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.

Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua
joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.

Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin.
Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa
taivasta kohti nostaen:

"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!"

Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo
ennen kuin hän oli asennostaan noussut.

Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin
Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.

Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina
avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan,
sanoen käskevästi hymyillen:

"Levähdäppäs nyt."

Heti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea
hänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut,
että minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni
harjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda
minulle hiukan helpotusta.

Véroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan
vastaanottaminen teurastusliikkeestä.

Jäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an
vieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.

Usein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään
lihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.

Lopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée
antoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.

Hän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin
sen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen
toimitettiin.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä,
kuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin
poikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä
tunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän
luokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein
saaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään
ei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin
teurastusliikkeen palvelukseen.

Yhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä
Vanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin
vastaukseksi.

Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja
että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin
häiksi.

Kuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.

Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin
lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.

Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli
raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun
oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina
katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen
ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät
huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar
Désiréen hienoja valjuja kasvoja.

Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla
keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun
muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.

Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée
vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla
yhteen ja sanoi minulle:

"Kertokaa minulle surustanne."

Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan
huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti
kirjan _Kristuksen seuraamisesta_ ja alkoi ääneensä lukea minulle.

Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita
sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.

Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili
lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa
tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui
minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja
kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä
laskeusivat pikku jokeen.

Usein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti.
Hän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui
haaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen
tähdättynä:

"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat
hedelmiä täynnä!"

       *       *       *       *       *

Syyskuulla tuli paljon nunnia johtajatarta tervehtimään.

Kaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä
pujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku
epämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.

Kerran iltapuolella kajahti taaskin kello; Véronique huudahti ovella:

"Onpa siinäkin muuan, jota ei olisi kukaan odottanut."

Ja kääntäen päänsä sisälle selitti hän meille:

"Se on sisar Marie-Aimée."

Iso liemikauha luiskahti kädestäni ja putosi kattilan pohjaan asti.

Minä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut
päästää minua ohitseen.

Mélanie juoksi perässäni, pidättääkseen minut:

"Elä mene", hätäili hän, "johtajatar näkee."

Mutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä
vastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.

Hän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja
hän oli ihan hurmaannuksissaan.

Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani,
kuin olisin ollut pikku sylilapsi.

Hänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat
solahtivat kyynärpäihin.

Mélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista
ja läheni meitä puistokujaa pitkin.

Sisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski
kätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen,
estääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.

Molemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa
kohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa
tervehdystä.

Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle
penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:

"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina."

Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle
hänen jalkoihinsa.

Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden
värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin
pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään
kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.

Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten
lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se
pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen
soperrus:

"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin
annettavan."

Hänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:

"Silmäsi ovat suruiset."

Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä
ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:

"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen
ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän
rukoilevasti:

"Rakas tyttöseni, kuule minua: älä milloinkaan rupea nunna-poloiseksi!"

Hän huokasi syvään kuin mennyttä kaihoten ja jatkoi:

"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme
voimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat
edestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä
ja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi
kasvoja." Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:

"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä
asun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä
silmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!"

Kuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi
hän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset
kantaaksensa.

Hänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä
poskiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:

"Kasvojesi puhtaita piirteitä en ikänäni unohda."

Ja kohottaen katseensa ylitseni lisäsi hän:

"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa
sitä pois meiltä."

Hän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun
Kaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä
sen kumeaa kaikua vielä kauvan.

Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli
ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka
oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.

       *       *       *       *       *

Talvi palasi vielä kerran.

Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle
vähin erin sisarten koko kirjaston.

Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani
kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat
mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.

Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli
jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.

Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme.
Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme;
keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme
olivat yhteisiä.

Häntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.

Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti
sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:

"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on
aina pimeä."

Iltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen
päästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.

Hän sanoi hieman nyreissään:

"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani
ja puku painoi olkapääni kumaraan."

Keväällä hän alkoi yskiä.

Se oli hiljaista, kuivaa yskää, joka kuului vain tuolloin tällöin.

Hänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken
hyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että
puku kävi yhä painavammaksi.

Eräänä toukokuun yönä hän nukkui rauhattomasti ja uneksi ääneensä.

Olin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu
hämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.

Ollessani juuri uneen vaipumaisillani alkoi sisar Désirée puhella:

"Avatkaa ikkuna, tänään hän tulee!"

Luulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä
äänellä:

"Avatkaa ikkuna, hänen astuaksensa sisälle!"

Minä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä
näin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä
ja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen
vuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet
kiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.

Hiukan peljästyneenä nousin ylös; hän kertasi:

"Avatkaa ikkuna, hänen astuakseen sisälle!"

Minä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti
sisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi
äkkiä heikentyneellä äänellä:

"Olen pannut pukuni pois, en jaksanut enää."

Hän oikaisihe levollisesti, eikä hänen kasvoillaan enään ollut liikettä.

Pidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte
hengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan
elvyttää eloa.

Mutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut
viimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät
katselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.

Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen
iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut
ennen kuullut.

Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties
joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.

Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka
tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti
viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan
aamukelloa.

Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne
kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.

Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle,
että sisar Désirée oli kuollut.

Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan
kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:

-- Riittää! riittää!

Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja
kello särähti valittaen.

Mélanie sanoi minulle:

"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut."

Minä vastasin:

"Sisar Désirée on kuollut."

Véronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea
esirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti,
kohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä
hiuksensa.

Mélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan
kyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti
sanoi hän minulle:

"Hän on vielä sievempi kuin ennen."

Aurinko valaisi nyt koko vuoteen kirkkaasti ja peitti kuolleen
syleilyynsä.

Koko päivän vietin hänen luonaan.

Muutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot
valkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli
lähtenyt.

Mélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän
ison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään,
sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli
ilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä
samana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän
laski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi
hän:

"Johtajatar-äitimme antaa teille neljäkymmentä frangia."

En tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin
usein nähnyt nurmikon toisella puolella.

Mutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan
muuta kuin halveksumista.

Colette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie
ei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.

Mélanie saattoi minua portille asti.

Kulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja
penkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.

Portilla kohtasin ankara-katseisen naisen. Mahtipontisesi sanoi hän
minulle:

"Minä olen sisaresi."

En enään tuntenut häntä.

Kaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.

Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni
tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin,
paljonko minulla oli rahaa.

Näytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.

"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin,
missä helpommin saat itsellesi paikan."

Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun
maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa
itselleen mitään kiusaa minun takiani.

Olimme saapuneet rautatieaseman edustalle.

Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien
myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti
liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.

Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat
juoksentelivat asemasillalla huutaen:

"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!"

Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa,
jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin
korkealla, että ne koskettivat pilviä.

Muuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui
eteeni kysyen:

"Parisiinko matkustatte, neiti?"

Tuskin epäröitsinkään, ennenkuin vastasin:

"Niin, mutta minulla ei ole lippua."

Hän ojensi kätensä.

"Antakaahan tänne", kehotti hän, "minä käyn ostamassa."

Luovutin hänelle toisen kolikkoni, ja hän lähti juoksemalla.

Minä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin
taskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti
junaan.

Nuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen;
sitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten
Henri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.

Veturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin
varotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen
vihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 65217 ***