*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60753 ***

UHRILIEKKI

Runoja


Kirj.

AARNI KOUTA





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.




SISÄLLYS:

 Uhriliekki.
 Uhrikuoro.

Orja.

 Aseeton.
 Sortuva.

Valkea morsian.

 Hyvä jumalatar.
 Tähtiä kohti.
 Mennyt.
 Kirkastus.

Uhrikarkelo.

 Morsiustanssi.
 Kuolemaa kohti.

Kotiliesi.

 Pojalleni.
 Vaimolleni.
 Sa olit keidas.
 Kalapirtissä.
 Korpeen.

Kotimainen työ.

 Suomen olympialaisille.
 Gustaf Mattssonin haudalla.

Kaikkeuden kuoro.

 Avaruuksien laulu.
 Aurinkojen kuoro.
 Kiertotähtien kuore.
 Komeetta.

Kuolema. Unikuva I-V.




UHRILIEKKI.


    Olet liekki hämärän temppelitarhan,
    pyhä suitsutus halki elämän harhan.

    Jumal-alttarin oot tuli ylhäinen, ylväs,
    ikihartauden pyhä, valkea pylväs.

    Yön tähtien siintävä siunaus lienet,
    elon suurimman viestin taivaalle vienet.

    Sanan rakkaudesta, mi kaikkensa kantaa
    ain' uhriksi, koskaan ei kyllin voi antaa,

    kuin siunaus äänetön yllämme säilyy,
    yön kangastuksena päällämme päilyy.

    Ah airut outojen, valkeiden maiden,
    sanansaattaja kenttien autuaiden,

    sua siunaan, kun tulit luokseni yöhön,
    veit myötäsi tähtien korkeiden vyöhön.

    Iäks' sammutit kaikki maalliset valot.
    Iankaikkisuuksien näytit palot.




UHRIKUORO.


    Jalokivi-auringot vyöryvät ylläsi yössä,
    smaragdiliekkejä kiertävät safiirisoihdut,
    kultaiset pallot paistavat purppuravyössä,
    oudosti vangiten mielen kuin mahtavat loihdut.

    Ylenet öisessä loistossa taivahan lailla,
    kulmilla kuudan ja kutreilla tähtien tarhat.
    Katseesi kaukainen sydänyön siintävän mailla,
    ylläsi valkeus, allasi elämän harhat.

    Korkea oot, jumalattaren seppelepäisen
    kauneus vartesi valkean viivoista hohtaa.
    Silmäsi luot avaruuksiin, ja liekehtiväisen
    aurinkosaaton aurinko leimuten kohtaa.

    Kun sinitähtinä siunaten katsehes kääntyy
    maahan, niin syttyvät suitsutusalttarit ylväät,
    uhrien korkeat kuorot ilmoihin ääntyy,
    taivaille nousten kuin valkeat temppelipylväät.

    Suot ikikauneuden, pyhä, ylhäinen nainen,
    tähdestä tähtehen kulkevi korkea retki.
    Siunaten sammuu sun eessäsi polvistuvainen,
    luonasi on tuhatvuotta kuin kiitävä hetki.

    Maailmat vaipuvat jalkojes juureen ja taivaan
    kaikkeudet, ihanuudestas heijastuvaiset.
    Kiitetty ollos, suot levon, tuomitset vaivaan,
    kuiluihin paistaa silmäsi seijastuvaiset.




ORJA



ORJA.


    Sovun mieltä
    kerran vannoin,
    taiston tieltä
    miekan kannoin
    rauhan kotiin.
    Väsyin sotiin,
    pölyyn, sauhuun,
    kuolon kauhuun,
    missä miesi
    miestä vastaan
    seista tiesi,
    ainoastaan
    lyödä, taikka
    itse kuolla.
    Miehen paikka
    oli tuolla.

    Kodin sain ma,
    jota hain ma,
    nuoren naisen,
    kiharaisen
    mustakulman.
    Sodan salat,
    miekan julman
    hälle annoin.
    Lemmen valat
    itse vannoin.

    Jälleen nousin.
    Tulijousin
    maahan lyötiin
    mies ja myötiin
    orjaks julman
    mustakulman.
    Asein omin,
    käsin somin
    tehtiin paula.
    Valko-kaula
    kultanitein
    kädet nitoi,
    ikisitein
    syämen sitoi.

    Turha nousta!
    Hän nyt jousta
    käyttää, nostaa
    kylmää kalpaa.
    Tiesi salpaa,
    sulle kostaa,
    joka ostaa
    tahdoit onnen.
    Poven ponnen
    rauhaan vaihdoit,
    taiston teitä,
    säveleitä
    sodan kaihdoit.

    Olet orja.
    Tuskiasi
    nää ei sorja
    vartijasi.
    Häll' on voitto,
    aamun koitto
    elon uuden,
    vastaisuuden.
    Sinä miesi
    ehtoon harmaan
    katkes tiesi
    luona armaan.



ASEETON.


    Helkkeessä kullan ja välkkeessä vasken
    asehet jalkojes juurehen lasken.

    Tantereen tomuhun kirkkahan kalvan
    heitän ma kuin helyn turhan ja halvan.

    Keihääni taitan ja jouseni särjen,
    katkaisen kiitävän nuoleni kärjen.

    Kylmänä eessäsi jälleen seisten
    katselen teriä turmani peisten.

    Aseitta oon, nyt tarttuos miekkaan,
    murra murrettu maantien hiekkaan!

    Ylpeenä voitettu haarniskan avaa
    varroten iskua kuolettavaa.



SORTUVA.


    Eloni ehtoon viime ruskotus suuri,
    säde pilvestä, yö kun lankee juuri
    ylitse nääntyvän, unhoon uupuvan maan,
    sinulta voiman kauniina kuolla saan.




VALKEA MORSIAN



VALKEA MORSIAN.


    Koristettuna et kevätkoivujen kerkin
    sa luokseni tullut, kun uhkui maa
    elinnesteitä, neitsehet mielin herkin
    kun sulhojen helmaan kiiruhtaa.
    Et saapunut kun ikivalkeus väilyi
    yli metsien, maiden ja vetten vyön,
    kesän kirkkaus outo kun siunaten säilyi
    yli päivän ja illan ja ylhäisen yön.

    Et saapunut silloin. Sa saavuit kun halla
    yli maan oli henkinyt hyyrrettään.
    Tulit yön ikitähtien ylhäisten alla
    lumihelmien välkkeessä, helkkeessä jään.
    Kiharoillasi hyinen morsiushuntu,
    ohimoillasi kirkkaus kummallinen.
    Punahuulilla pakkasen polttava tuntu,
    säde silmissä taivaiden siintävien.

    Tulit luo. Olemuksesi ääretön rauha
    kuin unho mun mieleeni laskeutui.
    Miten hiljeni maailma! Lempeä, lauha
    yö äänettömyyttänsä oudoksui.
    Soit kättä, kuin iäinen anteeksi-anto
    se sieluuni saakka kosketti.
    Iankaikkisuuteen vain silmänkanto.
    Ikivalkeat maat mulle aukeni.

    Ylistetty, ah syysyön morsiameni,
    vilun kukkia unteni haudoille toit.
    Jääseppeleen painoit sa kulmilleni,
    yli menneen unhoitusta sa loit.
    Ylistetty, ah muistelit sydämesi ylkää,
    tulit luokseni tuikkeessa tähtösien.
    En koskaan, ah koskaan ma sinua hylkää,
    surun, syysyön morsian valkoinen.



HYVÄ JUMALATAR.


    Kiitetty ollos, kun maallisen miehen
    matalaan majaan
    saavuit sa kerran.
    Astuit alle karstaisen hirren,
    istuit äärehen pöydän vajaan.
    Uskoen eloni öisehen tiehen
    puolehen pakkasen, keskelle kirren
    lämpöä loit, oi enkeli Herran.

    Astuit sa ääriltä öisen taivaan.
    Ihmisen vaivaan
    lohtua loit, levon soit, joka tarpeen
    miehelle oli, min haavoja arpeen
    saanut ei aika, ankarin taika.
    Uhkasi yöt, ei säästäneet hallat,
    välkkyivät vain vilun-tähtien vallat.

    Luokseni saavuit. Pois suli kirsi,
    helkähti ilmoihin valkea virsi.
    Pimeys, pakkanen pirtistä lähti,
    syttyi taivaalle lempeä tähti.
    Pois kädet valkeat vaivani pyyhki,
    rintani oudosta onnesta nyyhki.
    Aurinkosilmäsi sieluuni paistoi,
    huultesi hurmaa huuleni maistoi.
    Pirttini päivän paahteessa kylpein
    taivaalle nousi kuin temppeli ylpein,
    siirtyivät seinät, ja suureni silta.
    Lankesi lauluinen, laupias ilta.

    Hiljeni maailma, ilmojen pielet
    helkähtivät kuin kanteleen kielet.
    Kaikuivat vain sinitaivahan kellot,
    häipyivät kauaksi korvet ja pellot.
    Yön yli siintivät silmäsi vainen.
    Kiitetty, kiitetty, ah jumalainen
    valtiatar, pyhä, valkea nainen!
    Kullassa välkkyen, hiuskiharainen,
    ohjasit polkumme varjosta valoon,
    tiesit tien iki-aamujen paloon.



TÄHTIÄ KOHTI.


    Välkkeessä valkeiden taivaiden
    luokseni tulit,
    hyisiä kenttiä kuin kevyt
    henkäys kulit.

    Säihkyivät yön ikitähdet sun
    suortuvillasi,
    helkkyivät kultaiset kanteleet
    kulkiessasi.

    Läikähti ilmassa kuin pyhä,
    laulava laine.
    Vaimeni vaistot, ja herkkeni
    hengeksi aine.

    Saavuit kuin valkea viesti mun
    unteni mailta,
    siunaus äänetön kentiltä
    autuailta.

    Laupias lahja, kun lankeaa
    elämän ilta!
    ah sana, saapuva kunnailta
    kirkastuvilta.

    Ääretön rauha, mi vaihdu ei
    milloinkaan vaivaan.
    Ylläni vain näen tyynen ja
    ylhäisen taivaan.

    Tähtiä kohti käy äänetön,
    tuikkiva tiemme.
    Lapsia yön iki-auringon
    lempeän liemme.

    Ah pimenee, tulet maiset jo
    toisihin vaihtuu.
    Pois avaruuksihin polkumme
    hohtava haihtuu.



MENNYT.


    Oli suuri ja syvä
    sun antaumukses.
    Niin hellä ja hyvä
    sun tunnustukses.
    Ei haastanut suusi,
    sulo-silmät vain eli,
    valo taivainen, uusi
    niist' tuikahteli.

    Valo taivaan, mi loistaa
    maan kylmimmän yllä,
    vilun, pakkasen poistaa
    vain syleilyllä.
    Niin rajaton, rikas
    olemukses ol' sulo.
    Sinun ollut ei vikas
    eron katkeran tulo.

    Syy myöskään ei minun.
    Kova kohtalon valta
    vei luotani sinun.
    Yön taivahalta
    katos viimeinen tähti,
    ja tyhjyys aukes.
    Mihin armaani lähti,
    laps uupunut raukes?

    Menit pois. Palajatko
    sa ystäväs luokse?
    Ei sallimus katko
    ikikahletta, juokse
    ei takaisin hiekka,
    mi käsistä valuu.
    Kohos kuoleman miekka,
    on mahdoton paluu!

    Elon tappava nuoli
    löi rintahasi.
    Kaikk' kauneus kuoli
    sun kuollessasi.
    Paras jäi anomatta,
    min elämä antaa.
    Sana jäi sanomatta,
    taa Tuonen mi kantaa.



KIRKASTUS.


        Ah, kirkkaus ääretön näin
    ei kaartunut ylläni koskaan ennen,
        syystaivaiden kimmeltäväin
    valo loppumaton alas auringon mennen.
        Ei varjoa yhtäkään näy,
    ikivalkeus väikkyvi päällä pääni.
        Kaikk' äänettömäksi niin käy
    kuin vaiennut ois elon viimeinen ääni.

        Pois luotani muinainen
    on häipynyt ystäväin ylväs piiri.
        Oi onnea yksinäisen!
    Jo vaipunut on sydänpäiväni viiri.
        Ah, iltaan jo kääntyvi tie,
    levon sai sydän ahdistettu ja ankee.
        Ilot murheet jo kestetyt lie,
    säde siunaava polkuni päähän lankee.

        On taistelu tauonnut jo,
    en mitään ma pyydä, en mitään anna.
        Oi laskeva aurinko,
    minut kanssasi kaukaisuuksihin kanna.
        Elo väistyvi luotani pois,
    on kaatunut kukka ja katkennut juuri.
        On niinkuin ilmoissa sois
    ikivalkeuden sävel ylhäinen, suuri.

        Elämältä ma paljon sain,
    enin lahjoitti kuitenkin laupias ilta.
        Päämaalia turhaan hain,
    elo yksinäisyyteen vain oli silta.
        Tien päähän jo päästy on,
    en takaisin kääntyä tahdo, en saata.
        Laill' laskevan auringon
    elon autuutta siunaan ja ihmisten maata.




UHRIKARKELO



MORSIUSTANSSI.


    Kukka, mi aamun kasteessa aukee,
    yrtti, mi auringon suukkohon raukee.

    Paistava parmas, häilyvä huntu,
    ehtymätön elon autuas tuntu.

    Kirkkaus kuultavan, läikkyvän lähteen,
    luottamus luojan laupiaan tähteen.

    Hartaus hehkuva, henkevyys aineen,
    läikyntä laulavan, lempeän laineen.

    Äänetön siunaus, puhtaus pyyteen,
    silmäys siintävä ah iäisyyteen.

    Katse kaukainen vienosti veessä,
    nöyrästi vaipuen oi elon eessä.



KUOLEMAA KOHTI.


    Kohti outoa tähteä kummaa
    tietä tummaa
    uupunut saatto
    kumara kulkee.
    Yö pyhä sulkee
    piiriinsä himmenevät elon muistot.
    Koittanut on iankaikkinen aatto.
    Aukeavat vitivalkeat puistot.

    Henkäys hiljainen oudoista maista,
    autuaista.
    Välke valtava tähtien vyössä,
    ah, vapauttava valkeus yössä.
    Vaipuu väsynyt, polttava pää,
    tähdet taivahan kimmeltää.

                       18.11.1915.



KOTILIESI



KOTILIESI.


    Muille loistat, mulle tummut,
    näen yössä oudot kummut.

    Tähdet yllä hyisen tienoon,
    joka uppoo usvaan hienoon.

    Aavevarjot maille lankee,
    kuuluu kuiske outo, ankee.

    Kuuluu kutsu mailta Manan.
    Saan ma tuoltapuolen sanan.

    Haastaa mulle mennyt rotu.
    En ma toisten toimiin totu.

    Muiden kanssa en ma kule,
    yhteen liity, toimeen tule.

    Katson vanhaan, katson uuteen,
    menneeseen ja vastaisuuteen.

    Kaikkialta äänet puhuu,
    hyiset huulet mulle huhuu.

    Lietes hylkää, astu laivaan,
    korkeemmat on tähdet taivaan.

    Ihanampi yksin matka.
    Seisahduit, mut jälleen jatka,

    vaikka kulkisitkin harhaan.
    Laulat laulusi sa parhaan

    ypö-yksin, ystävittä,
    suhtehitta, sitehittä.

    Uksen avaan, näen tähden,
    taivaltamaan yöhön lähden.



POJALLENI.


    Ypö-yksin kulje tiesi:
    Paikkaa karta, jonne liesi
    lämmin viittoo. Ole miesi!

    Kova, kylmä niinkuin rauta.
    Itse itseäsi auta --
    eessäs elo taikka hauta.

    Itse vastaa elon-vaalis.
    Korkealla olkoon maalis;
    tunto tyyni työsi saalis.

    Hehku, mutta lieskat salaa.
    Virvatuli pian palaa
    loppuun. Ikuisempaa halaa!

    Elon kaikki katso muodot.
    Selvää vettä souda, luodot
    kierrä. Säästät venheen vuodot.

    Älä säiky tuskaa, vaivaa,
    ylpeänä tiesi raivaa.
    Taivaan tähdet ohjaa laivaa.

    Ikitähdet yllä, alla,
    ympärillä hyinen halla
    yöss' on yksin kulkevalla.

    Lapset yhden rodun liemme.
    Vaikka joskus erois tiemme,
    eloon saman tulen viemme.

                       3.6.1914.



VAIMOLLENI.


    On elämäni sinun elämäsi.
    Ah ainut autuutein on sylissäsi
    leväten vaipua sun valkeuteesi,
    uskossa suureen, syvään sydämeesi.

    On eloni sun elämäsi tulta.
    Mit' omistan, sen yksin sain ma sulta,
    kun käsivartes kiersit kaulahani,
    kun öiset kutris leikki kulmillani.

    Lähestyn sinua kuin pyhää naista,
    helmassas elän aikaa tulevaista,
    sa miehuuteni unten ikävöity,
    kukilla suuren suven seppelöity.



SA OLIT KEIDAS.


    Sa olit keidas korpimatkallain,
    ma vähän annoin, sulta kaikki sain.

    Ma kaikilta ja kaikkialta hain,
    muut oli köyhät, sinä rikas vain.

    Miks emme käyneet iät rinnakkain?
    Nyt yksin yössä itken haavojain.

    Sa vaeltaja viitain valkeain,
    sua nää en. Kadotin ah kauneimpain.

    Ma olin käyjä teiden avarain;
    nyt olet ainut, ylin unelmain,

    kun sammuneet on tähdet taivaaltain.
    Sua kiitän öistä unten ihanain.

                           16.11.1914.



KALAPIRTISSÄ.


    Aukee eessä aava selkä vakaa,
    kiehtoo loihduin, lauluin metsä takaa,
    pistää kaukaa nienten kärjet esiin.
    Katsoo taivaan tähdet syviin vesiin.

    Päivän puunto hopeepilviin hukkuu,
    hentoon terhenvaippaan tienoo nukkuu,
    soi vain kuikan valittava ääni.
    Öiset säteet leikkii päällä pääni.

    Rauhan ikisäteet siunaavaiset,
    tuntemattomat, niin toisenlaiset
    kuin ne, jotka elon tielle lankee.
    Levon täällä löytää mieli ankee.

    Takkavalkee viihdyttäen palaa,
    kultaan jättikurkihirret valaa, --
    roihut raukee, liesi hiljaa hiiluu.
    Yössä luojan lempee tähti kiiluu.

    Suuri, siunattu, oi korven rauha,
    ystävä niin äänetön ja lauha;
    unhoittuu pois maisten myrskyin pauhu.
    Nousee yöhön lempeen lieden sauhu.

           Koskeloveden sydänmaalla 6.8.1914.



KORPEEN.


    Kotilieteni, luvattu maa,
    sinut Nebon huipulta näin,
    taas pakko on taivaltaa,
    pois käännyn ma korpehen päin.

    Tyly orjantappuratie
    taas täytyy kulkea mun,
    joka askelellani lie
    sydänhurmetta haavoitetun.

    Ah, liiaksi rakastin ma,
    se ainut ol' syy sydämen.
    Siks yksin käyn maalitta
    läpi yön iki-autiuden.

    Lumi polkuni umpehen luo,
    ylt' ympäri halla ja hyy.
    Vilu viestin ainoan tuo,
    yön taivas kun tähdittyy.

    Ei saavu kukkien kuu,
    pian lankeaa iäinen yö.
    Yli hautani kaareutuu
    ikitähtien valkea vyö.




KOTIMAINEN TYÖ



KOTIMAINEN TYÖ.


    Mikä meill' on kotimaista,
    mikä Suomess' suomalaista?

    Öisen korven kolkko pauhu,
    viljelyksen kaskisauhu.
    Vaarat, jotka taivast' tapaa,
    merten selkä väljä, vapaa.
    Pellot, täynnä tähkäpäitä,
    talvi, tuova hallaa, jäitä.
    Kesä, kasvun antavainen,
    syksy, heelmää kantavainen.
    Lehdon leikit, rantain raiku,
    kaupunkien malmikaiku.
    Sähköt, yössä salamoivat,
    kellot, jotka työhön soivat.
    Väkipyöräin rautaryske,
    teräsvasaroiden jyske.
    Laulut laajat, jotka helää.
    Rinta, joka tuntee, elää
    ihmisyyden unta suurta,
    jok' on jumalien juurta.

    Tuoksi tunnen kotimaisen,
    näen hengen suomalaisen.
    Asemassa lapsipuolen
    kauan eli, vaivan, huolen
    kesti päivät, nälkää näki.
    Vieroi sitä oma väki,
    muukalaiset syrjään työnsi.
    Kohtuudeks sen kaikki myönsi.
    Kansan henki painui, nääntyi,
    kunnes ääni ilmaan ääntyi:

    Koskaan meill' ei päivä koita,
    ellei heimon henki voita
    vaaraa, joka ulkoo uhkaa,
    tekee touoistamme tuhkaa.
    Ellei ole uskallusta
    omaan ottaa omistusta,
    oma myöntää arvokkaaksi,
    vieras työntää selän taaksi.
    Oma henki kallein aina,
    eikä muukalaisen laina.

    Sähköt säkenöimään yöhön,
    miehet päivän uuden työhön,
    joka nousee, joka koittaa,
    jättikanteleilla soittaa
    voimaa maalle tallatulle,
    sorretulle, vallatulle,
    joka kahleitansa katkoo,
    sitehiä vieraan ratkoo,
    omansa ett' olla voisi,
    omat hengen helmet loisi.

                 26.9.1913.



SUOMEN OLYMPIALAISILLE.


    Ihmisvoima, jännervoima,
    rautatahdon kammitsoima,
    miehen-mielen aateloima.

    Pystypäin, ei maassa matain.
    Karkaisema kilparatain,
    pyhittämä vuosisatain.

    Kansain pienten kirkas kalpa.
    Väkivallan, sorron salpa.
    Nouset, kaatuu kaikki halpa!

    Sinun vastavoimain voitto,
    ihmisyyden kannelsoitto,
    ajan uuden aamunkoitto!

    Ylläs menneen iltarusko.
    Olemukses kangastusko?
    Ei, vaan vuorenvankka usko.

    Et sa taitu, tarmos taipuu
    hetkeks, miehes maahan vaipuu.
    Ylhäällä on henkes kaipuu.

    Ylös, ulos, laajemmalle!
    Haastaa teot Europalle:
    vaivu emme vainon alle.

    Konsa miesten mielet laukee,
    vastavoima vaikee raukee.
    Portit Europassa aukee.

                     17.7.1912.



GUSTAF MATTSSONIN HAUDALLA.


    Taittui teräs, raukes rauta,
    aukes suuren sepon hauta.

    Juoksi hiekka, nousi miekka,
    kaatui kesken taideniekka,

    joka hehkui, joka paloi,
    valtavana muotoon valoi

    ihmisyyden iki-uskon.
    Näytti uuden aamun ruskon.

    Taitajana, tietäjänä,
    suurempana, selkeempänä

    muita seisoi, katsoi yöhön,
    vaappumatta tarttui työhön.

    Suitsui liesi, lietsoi palkeet,
    leimahtivat lieskat valkeet.

    Syttyi tähdet synkän taivaan,
    loivat lohdun ihmisvaivaan.

    Säteilivät sateenkaaret,
    kangastivat onnensaaret...

    Kunnes käsi sepon raukes,
    tähti-yönsä outo aukes.

    Hiljainen ja heloittava,
    pyhä, suuri, peloittava,

    vailla äärtä, vailla pohjaa.
    Häntä siimekseen nyt ohjaa

    siinto tähden siunaavaisen,
    häntä, joka siunas maisen

    elon, loisti, leimus yössä,
    kaatui kaikkeuden työssä.

                      2.12.1914.




KAIKKEUDEN KUORO



AVARUUKSIEN LAULU.


    Olemuksemme yö iankaikkinen on,
    ikipakkasien lepo liikkumaton.
    Valo aurinkoparvien harva ja hento,
    elo ainoa jättiläismaailmain lento.

    Ylt'ympäri ainainen äänettömyys,
    suvi saavu ei koskaan, ei talvi, ei syys.
    Pisaroina vain auringot helmaamme putoo,
    iki-yöt sädeseittejä hauraita kutoo.

    Ei alkua meillä, ei loppua lie,
    sylissämme käy elämän iäinen tie,
    säde tähdestä tähtehen siemenen siirtää,
    tulikirjansa yön ikihelmahan piirtää.

    Yhä syttyvät auringot, pirstaksi lyö
    taas toisensa, jatkuvi luomisen työ,
    edest' estehet murtuvat, särkyvi sulku.
    Iankaikkinen on elon kiertävä kulku!

    Vuosmiljoonat ääneti vyöryvät pois
    kulunut kuin hetki vain kiitävä ois.
    Iankaikkinen kantele kylmänä kaikuu,
    runo rautainen yön sekä pakkasen raikuu.



AURINKOJEN KUORO.


    Yön läpi ennämme
    tyhjyyden teitä.
    Lieskoina lennämme,
    vuosmyriaadit
    ei heikennä meitä.
    Kuin valomerinä
    myrskyten vierimme,
    pois tulikerinä
    kauaksi kierimme,
    pauhaten tuulen ja ukkosen lailla
    liidämme yön ikivarjojen mailla.

    Maailmain säihkyvät, siintävät sarjat
    seuraavat meitä.
    Kultaiset karjat
    koskaan ei heitä
    lieskamme rataa.
    Kuin pisaroina
    helmaamme sataa
    huurujen hehkuvat polttavat pilvet,
    lyö salamoina
    yön yli rautaiset, raikuvat kilvet.

    Saatamme sankarin
    suurien töiden
    suorittajaksi.
    Voimamme ankarin
    käy ajan öiden
    kautta vain
    valkeammaksi.
    Annamme auttavain,
    armahtavaisten
    valtojen valvoa.
    Pois yli maisten
    myrskyjen nostamme
    hiljaisten, lempiväin
    valkeain naisten
    siunaavat silmät.
    Murramme, kostamme
    karsaiden, empiväin
    katsehet kylmät.

    Kuin tulivirtoina
    vyörymme yössä,
    ah ikipirtoina
    raiumme työssä
    luomisen suuren.
    Alkunsa juuren
    kaikelle annamme,
    elohon tuomme
    ja hautahan kannamme.
    Meistä on kaikki, me jällehen juomme
    maljan, mi hehkumme hetteistä juoksi,
    etsimme eksyneet lähteiden luoksi
    iäisen elon.
    Laulamme voittoa kuoleman pelon,
    kutsumme lapsemme lepohon syvään,
    yön läpi tähtihin päin ylentyvään.



KIERTOTÄHTIEN KUORO.


    Äänettä kuin vene liukuva pinnalla tumman
    välkkyvän virran, liidämme iäistä rataa.
    Kuin kevyt, siintävä autere yllemme sataa
    valkeus valtavan tähden, niin kaukaisen, kumman.

    Kuin tomuhiukkaset tanssimme kenttiä taivaan,
    yllä ja ympäri tähtien säihkyvä saatto.
    Lankea koskaan ei kuoleman autio aatto,
    ain' yhä riennämme luomisen riemuun ja vaivaan.

    Kuin utuvalkea seppele kierrämme unten
    aavoja, arkoina aueten umpuiksi elon,
    tähtinä tuikimme keskellä kuoleman pelon,
    kukkia kantaen kylmässä jäiden ja lunten.

    Kierrämme lailla uhrien suitsuvan sauhun
    ääristä äärihin maailmain mahtavan piirin,
    nostamme, ah, elon valtavan, valkean viirin
    keskelle pakkasen, yön sekä tyhjyyden kauhun.

    Synnymme, siinnämme, vaihdumme uutehen valoon,
    ain' yhä uusia taivaita tahdomme kiitää,
    siunaten sammua sitten, ja jäisinä liitää
    jällehen auringon, ainaisen alkumme paloon.



KOMEETTA.


    Yksin yössä, yksin jäässä,
    kylmässä ja itsekkäässä

    kierrossa, miss' elo turtuu,
    kaikki kaunis katoo, murtuu,

    lennän rataa, jot'en tunne
    itsekään. En tiedä kunne

    vie mua tahto oudon vallan
    halki hyyn ja ikihallan

    yksin, ilman seuralaista.
    Kuu ei kierrä, päivä paista,

    missä kuljen, kunne kiidän.
    Salamana yössä liidän,

    yöstä tulen, katoon yöhön,
    säkenöivään tähtivyöhön.

    Mutta tieltäin kaikki sammuu,
    kalman kylmät karjat ammuu.

    Katselevat mua kammoin
    kaikki, katselleet jo ammoin

    ovat erakkoa taivaan,
    joka syöksee surmaan, vaivaan

    maisen rodun. Niin ma kuljen
    tietäni, ja jäähän suljen

    olemuksen oudon sadun.
    Kulkija oon laajan ladun,

    aluttoman, loputtoman,
    kylmän, yksinäisen, oman.

    Teen, mit'eivät toiset tehneet,
    näen, mit'ei toiset nähneet.

                       9.11.1914.




KUOLEMA

UNIKUVA



    I.

    Hämärä virta, vierivä verkalleen,
    hohde himmeä kalvossa kuulaan veen,
    saapuva mailta, joiden et ääriä tunne,
    vyöryvä eespäin, kenkään tiedä ei kunne.

    Takana tummat, louhiset jyrkänteet,
    kalliot karut, kuiluiksi haljenneet,
    raunioita niin kauas kuin silmä kantaa.
    Kyynelraidat peittävät mykkää rantaa.

    Outoa rauhaa uniset aallot soi,
    nouse ei koskaan päivän hehkuva koi.
    Pisara joskus puiden oksilta putoo,
    kuudan kylmä hopeaharsoja kutoo.

    Kaikkialla äänetön autius,
    elon ja kuolon kaamea arvoitus.
    Mistä ja minne? Kenkään ei vastata saata,
    aika on täällä kysymästä jo laata.

    Ei ole eilistä, ei ole huomistakaan,
    totta ei mikään, kangastelua vaan.
    Yksilön rajat, tahto ja toiminta raukee,
    varjojen maailma oudon väikkyvä aukee.


    II.

    Virran pintaa venhe kiitää
    höyhenkevyt, valkee,
    laineilla kuin utu liitää.
    Aallot eivät halkee
    eessä keulan, haihtuvainen
    jälkehen jää vana,
    missä haaksi hopeainen
    kulkee korkeana.

    Purtta vanhus valkee ohjaa,
    vaitelias, vakaa.
    Katse, jonka nää et pohjaa,
    kuultaa kulmain takaa.
    Ohimoilla outo siinto,
    rauha ikuisuuden.
    Kaukaisuuksiin silmänkiinto,
    koittoon aamun uuden.

    Keulapuolla nuori nainen
    nojaa helmilaitaan.
    Katsoo kultakiharainen
    virran väylään kaitaan.
    Kimmeltävät tähtitarhat
    yllä, alla hohtaa.
    Säkenöiden todet, harhat
    toisensa nyt kohtaa.

    Elonko vai kuolon laiva
    kulkee virran veessä?
    Päättynytkö pitkä vaiva,
    onni outo eessä?
    Kysyt, etsit vastausta,
    eespäin pursi soluu.
    Kohti kuolon kirkastusta
    joutsen valkee joluu.


    III.

    Paikaltaan vanhus nousee, kirkas, lauha
    yö ympärillä yhä kirkastuu.
    Hiljainen, tähtiheloittava rauha
    säteillen kaikkialle laskeuu.
    Ei kuulu heikointakaan henkäystä,
    yön hetki on nyt salaperäisin.
    Taivaiden ääretöntä kimmellystä
    heijastaa virta valoin välkkyvin.

    Lähestyy nuorta naista hopeehapsi,
    kirjaillun antaa hälle värttinän,
    luo katseen neitoon, lausuu: "Kehrää, lapsi,
    kultainen loppuu lanka elämän.
    Haaveista heljimmistä puno rihma,
    kaipuusta kaukaisuuksiin siteet luo.
    Tähdistä tielles hersyy hopeevihma,
    lankaasi liitä helmilangat nuo!"

    Levittää silkkiteltan sitten yli
    kehräävän naisen, palaa paikoilleen.
    Verkalleen valkenee yön tumma syli,
    raukeevat tähdet outoon kirkkauteen.
    On seutu muuttunut, vai liekö sama,
    kuin elokin ja kuolo samaa on.
    Vain toinen raskas, toinen kirkastama
    oudoimman, siintävimmän auringon.


    IV.

    Lepää virta aamun autereessa,
    kentät aavat kasteen kimalteessa.

    Kaikkialla kylmän kuulas tuntu,
    mailla hallan hopeainen huntu.

    Hyinen hohto pilven hattaroissa,
    päivän kehrä, kuu ja tähdet poissa.

    Jäiset juovat ilman ääriin piirtyy,
    virran kalvoon niiden siinto siirtyy.

    Äänetönnä venhe vettä viiltää,
    kuurahelmin aavelaiva kiiltää.

    Nousee vanhus niinkuin patsas pilven,
    ottaa kirkkaan, hopeaisen kilven,

    jonka viskaa virtaan purren eteen.
    Painuu kirjopinta kylmään veteen,

    välkkyy, vaipuu, heittää hopeansa
    hohdon virtaan. Laineet loistossansa

    valkein lieskoin lyövät keulaa vasten.
    Pursi aaltoja ui autuasten.


    V.

    Kuin kätten outoin kosketuksesta
    kahdeksi silkkiteltta silloin halkee.
    Paikaltaan tyynnä nousee neito valkee
    yön kastehelmet vielä kutreilla.
    Kädestä kirpoo elon kehräpuu,
    kultaiset langat katkee, kirkastuu
    ylt'ympärillä aamun aallot yhä.
    Vavistus täyttää pyörryttävä, pyhä
    kehrääjän mielen, huumattuna astuu
    hän keulaa kohti, jalka kevyt kastuu
    hyrskyissä, jotka lyövät laidan yli.
    Verkalleen aukee syvyyksien syli,
    ylitse partaan neito sinne soluu.
    Tyventyy tyrskyt, poies pursi joluu.

    Kuin vellomana kulta-aaltojen
    kuohahtaa syvyys, kilpi hopeinen
    veen kalvoon nousee jälleen. Nuori nainen
    kilvellä lepää, silkkisuortuvainen
    pää nojaa käteen, katse autuaana
    taivaalle kohoo. Kaikuu voimakkaana
    laineilla outo laulu ikuisuuden,
    min soinnut helkkyy halki avaruuden.
    Veen pinnalta ne nostaa kirjokilven,
    pois kantavat sen niinkuin hopeepilven
    korkeelle, yhä korkeemmalle aina.
    Sävelten aallot vyöryy voitokkaina,
    kirkastuu taivaat yhä kirkkaammiksi,
    kehiksi auringot käy loistaviksi,
    valojen valtameriin kaikki raukee.
    Oudoimmat taivaat kimaltaen aukee.

                           4.1.1913.








End of the Project Gutenberg EBook of Uhriliekki, by Aarni Kouta

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 60753 ***