*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53090 ***

HENRIK GABRIEL PORTHAN HISTORIANTUTKIJANA

Kirj.

Gunnar Palander [Suolahti]


_Esitetään Suomen Aleksanterin-Yliopiston filosoofisen
tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi
historiallis-kielitieteellisessä oppisalissa 29 p.
toukokuuta 1901 klo 10 a.p._





Helsingissä,
Oy Weilin & Göös Ab,
1902.






SISÄLLYS:

Esipuhe.

I.

I. Historiantutkimus Ranskassa. Kokoileminen ja "hyvä kritiikki".
Valistusajan tutkimus. -- II. Brittiläinen historiantutkimus. -- III.
Göttingenin koulu Saksassa. -- IV. Ruotsin suuruudenajan
kirjoittajista. Alkava systematiseeraavan suunnan vastustaminen.
Valistusajan tutkimus Ruotsissa. Yhteys ruotsalaisen tutkimuksen ja
Göttingenin koulun välillä.

II.

I. Porthanin nuoruus ja opintoaika. -- II. Porthanin opin
luonne. Hänen opettajatoimensa yliopistossa. -- III. Porthanin
kansanrunoudentutkimukset. -- IV. Isänmaallinen historiantutkimus
Suomessa. Porthanin toiminta kirjastonhoitajana, kirjaston historia.
Historialliset julkaisut Turun lehdissä. -- V. Porthanin muistopuheet.
-- Hänen käyttämänsä historiallinen kirjallisuus.

III.

I. Porthanin matka Saksaan. -- II. Päätös palvella Suomen historiaa.
Saarnain historia. Tutkimukset suomalaisten taikatavoista -- III.
Suomalaisten alkuperä ja esihistoria. Kirjoitus pirkkalaisista. -- IV.
Porthanin kielen perustalla tekemät tutkimukset suomalaisten
esihistoriallisesta sivistystilasta. Kysymys heidän alkukodistaan. --
V. Porthanin käsitys kielen luonteesta. Hänen suhteensa alkavan
geneetisen käsityksen edustajiin. -- Hänen suomalaisten heimokansoja
koskevat kirjoituksensa.

IV.

I. Historiallinen tutkimus Turussa ja maaseudulla. Lähteitten
hankkiminen. -- II. Juustenin kronikassa julkaistut lähteet. -- III.
Juustenin kronikassa käytetty kirjallisuus. Juustenin kronikan laatu.
-- IV. Slaavilaisten kansain historian perustaminen. Sylloge
Monumentorum.

V.

I. Porthanin Suomen uudempaa historiaa käsittelevät kirjoitukset. --
II. Hänen erikoisjulkaisunsa Suomen keskiajasta. -- III. Naapurimaitten
historiaa koskettelevat tutkimukset. Aije kirjoittaa Suomen historian
esitys.

Viiteselitykset.




ESIPUHE.


Aine, jonka olen valinnut nyt ilmestyvän esitykseni aiheeksi, ei ole
kirjallisuudessamme kokonaan uusi eikä tuntematon. Se liittyy nimittäin
vanhempiin julkaisuihin, jotka ovat pyrkineet selittämään Porthanin
elämäntyötä milloin miltäkin puolen. Sitä ovat kosketelleet useat
kirjallisuutemme suurmiehet lausuessaan muistosanojaan henkilöstä,
jolle tämäkin esitys on omistettu. Sitä on käsitelty myöskin parissa
yleisempää kirjallishistoriallista laatua olevassa teoksessa. Nämät
teokset ovat olleet edellytyksenä tutkimukselleni, ne täydentävät sitä
muutamissa kohdissa ja niiden ilmoituksia olen käyttänyt hyväkseni aina
erityisesti niihin vetoamatta. Mainitsen tässä vain Tengströmin ja
Franzénin muistokirjoitukset, Reinin elämäkerrallisen kuvauksen sekä
Schybergsonin esityksen sarjassa "Åbo Universitets lärdomshistoria".

Kun syksyllä vuonna 1898 aineeseeni ryhdyin, ajattelin kyllä ensi
sijassa sen metoodin yksityiskohtaista esitystä, jota Porthan on
tutkimuksissaan käyttänyt. Tähän suuntaan neuvoi minua myöskin prof.
Lamprecht Leipzigissä, jonka kanssa samoihin aikoihin keskustelin
aineestani. Työni kuluessa huomasin kuitenkin, että tuollainen
menettelytapa, vaikka kyllä tarpeen vaatima, ei sellaisenaan ollut
yksipuolisuutta vailla. Huomasin, että se oli mahdollinen vasta sitten,
kun olin tarkemmin käsitellyt Porthanin tutkimustoimintaa hänen
elämäkertansa yhteydessä, pitämällä silmällä sen ajan muita
samansuuntaisia tutkimusharrastuksia. Tällainen menettely näet vasta
antaisi varman pohjan, jolta saattoi seikkaperäisesti seurata tutkijan
yksityiskohtaista tutkimustapaa.

Jatkoin työtäni tähän suuntaan. Porthanin kirjevaihto osaksi
painettuna, osaksi taas juuri kätköstään otettuna, oli erinomaisena
apuna. Myöskin Upsalan ja Tukholman kirjekokoelmat tarjosivat
tarvittavia aineksia.

Näiden tutkimusten tuloksena on etupäässä teokseni nyt ilmestyvä ensi
osa. Sen ensimäinen, johdantona oleva kappale on aijottu liittymään
koko seuraavaan esitykseen, ehkäpä vielä lähemmin vastailmestyvään
metoodin kuvaukseen. Sitä ei sentähden ole pidettävä minään
kokonaisuutena sellaisenaan, vaan ainoastaan varsinaisen aineen
taustana ja siltä kannalta tahtoisin sen arvosteltavaksi.

Siinä vielä vähemmin kuin aina muussakaan esityksessäni olen voinut
vedota käyttämääni kirjallisuuteen. Useat teokset ovat vaikuttaneet
käsitykseeni, vaikka lopullisessa esityksessä siitä ei selvempiä
merkkejä huomaa enkä kovin lyhyen esitystavan tähden ole voinut niihin
viitata. Olen kuitenkin koettanut valikoida kuvaavimmat kohdat
lähteistä ja viitata tärkeimpiin niistä.

Lopuksi käytän tilaisuutta lausuakseni kiitollisuuteni opettajalleni
prof. _J.B. Danielsonille_ siitä ohjauksesta ja opetuksesta, jota hän
koko sinä aikana, jonka olen tutkimuksiini käyttänyt, alttiisti on
minulle antanut, tehden siten minulle mahdolliseksi tutkimukseni
julkaisemisen. Vielä on minun kiittäminen avustuksesta ystävääni
fil.kand. _Ilmari Lehtosta_ ja veljeäni ylioppilas _Eino Palanderia._

Helsingissä 14 p. toukok. 1901.

_Gunnar Palander_.





I.

Piirteitä historiantutkimuksesta Europassa 18. vuosisadan alulla ja
keskivaiheilla.




I.


Ranskassa,[1] kuten muissakin Europan sivistysmaissa, olivat
humanistisen ajan henkiset virtaukset aiheuttaneet vilkkaan
tieteellisen tutkimuksen, joka historiankin alalla ilmeni. Ajan monissa
riitakysymyksissä käytettiin historiallisia tapahtumia tukemaan
kirjoittajan ja hänen puolueensa mielipiteitä ja lempiajatuksia,
olivatpa ne sitten valtiollisia, uskonnollisia tahi moraalisia.
Historiallisen kritiikin tehtävänä oli valita, selitellä ja järjestää
aineksensa niin, että ne kelpasivat todistamaan noita erilaisia oppeja
ja oppijärjestelmiä. Se perustui useilla tutkijoilla laajaan oppiin,
muistitietoon, joka käsitti hyvin suuria ja erilaisia opinaloja.

Tällaisena pysyi kritiikki 16. vuosisadalla. Seuraavalla eli 17.
vuosisadalla historiallinen tutkimus menetti piankin rohkean, vilkkaan
leimansa, sillä henkiset liikkeet, jotka sen olivat muodostaneet,
talttuivat ja tutkimus joutui lähimpään yhteyteen Ranskan valtion ja
kirkon kanssa. Kritiikki oli edelleenkin oppinutta kritiikkiä. Koottiin
joukottain aineksia, verrattiin, soviteltiin ja yhdisteltiin niitä
keskenään. Selitykset olivat vielä hyvinkin mielivaltaisia ja
perustuivat arveluihin, joita tehtiin joukottain ja ilman tarkempia
tutkimuksia. Mutta näin syntyi laaja, joskin toistaiseksi epävarma ja
tarkemmin järjestelemätön ainesvarasto ja muodostui tieteellisiä
kysymyksiä eli tehtäviä tulevaa ratkaisua varten. Lähteitä julkaistiin
yhtämittaa ja tässä toimessa tarvittava kriitillinen toiminta
vakaannutti vähitellen käytännöllistä menettelytapaa tutkimuksessa.

Kuuluisaksi on tullut etenkin benediktiinein toiminta tällä alalla.
Kritiikki tuli heidän teoksissaan yhä tarkemmaksi ja varovammaksi.
Punnittiin syitä ja vastasyitä, koetettiin katsoa asioita monelta eri
kannalta ja viivyteltiin kauvan lopullista arvostelua tutkittavista
kysymyksistä. "Pidin tärkeänä maltin yhdistämisen uutteruuteen" --
lausui tunnettu benediktiinitutkija Mabillon -- "arvellen että kuten
siveyden ja yhteiskunnan alalla, niin on tieteissäkin erittäinkin
sellaisissa, jotka eivät ole täydelleen tunnettuja, kaikki
määritteleminen vaarallista: sentähden että varomattomista
määrityksistä helposti erehtyvät ne, jotka eivät tunne täydelleen noita
asioita. Siksipä olen koettanut olla hidas ja varova vakuuttaessani
sitä, mitä olen huomannut; hyljätessäni taas säästävämpi ja
tunnokkaampi".[2] Vanhaa traditioonia kohdeltiin suurella
kunnioituksella ja koetettiin sitä ennen kaikkea oppia käsittämään ja
kuitenkin osattiin samalla käyttää tarkkaa kritiikkiä yksityiskohdissa.

Tässä benediktiinein tutkimustavassa saattaa helposti huomata niin
sanotun hyvän kritiikin vaikutusta. Tämä kritiikki oli muodostunut
17. vuosisadan kuluessa Ranskassa klassillisen kirjallisuuden
vaikutuksesta, sen sääntöjen ja esimerkin mukaan. Erittäinkin Cicero
oli paljon seurattu esikuva. Hänen lausuntonsa oli lukemattomien
teosten kansilehdillä vaalilauseena ja metoodin esityksissä oli se
käsittelyn alkuna ja keskipisteenä. Ja tähän esikuvaan yhdistettiin
käytännöllisen, jokapäiväisen järjen ohjeet sekä koetettiin tämän
avulla käyttää tyyntä ja kohtuullista arvostelutapaa. Esitystapa oli
tutkimuksen mukaista, arvokasta, yksinkertaista ja selvää.

Mutta tutkimukseen oli sitäpaitsi vaikuttanut myöskin Cartesiuksen
äsken esittämä filosofia sekä eksaktisten tieteitten harrastus.
Totuttiin vaatimaan varmoja ja tarkkoja käsitteitä historiassakin ja
aljettiin tarkastella lähteitten sekä niiden ilmoitusten arvoa
sellaisenaan. Ennen oli ennen kaikkea tahdottu yhdistää ja sovittaa
ilmoituksia keskenään, nyt ruvettiin yhä enemmän ottamaan huomioon
viittauksia ristiriitaisuuksista ja eroavaisuuksista. "Filosofia on
selvittänyt ja johtanut kritiikkiä: se on se, joka on tehnyt
ilmoitusten valinnan vaikeaksi ja niiden arvon määräämisen työlääksi.
Se on se, joka on saanut kritiikin epäilemään ja viivyttämään
päätöstään", huomauttaa eräs kirjoittaja 18. vuosisadan alulta.[3]

Tarkastakaamme lähemmin tätä nyt muodostunutta kritiikkiä. Koetettiin
vertailemalla eri lähdeilmoituksia keskenään ja valitsemalla
luotettavimpia sekä sovittelemalla niitä toisiinsa saavuttaa totuutta.
Otettiin huomioon lähteen kirjoittajan arvo, ominaisuudet ja
puoluekanta, ja sen mukaan arvosteltiin ilmoituksia. Alkuperäisestä
traditioonista ruvettiin erottamaan se, mikä oli lisättyä, niinikään
mikä oli ihmeellistä, uskomatonta ja luonnotonta. Kuitenkaan ei
hyljätty mitään pelkkien yleisten epäluulojen nojalla, vaan vaadittiin
päteviä syitä siihen. Ja epävarmaa ilmoitusta oikeaksi todistamaan
riittivät todistukset, jotka itsessään kyllä saattoivat olla hyvinkin
heikkoja, mutta yhdessä kaikki kuitenkin saivat tutkijan vakuutetuksi.
Jos nämät säännöt itsessäänkin taltuttivat kritiikin jyrkkyyttä, niin
vaikutti samaan suuntaan se, että tunkeutuminen alkulähteihin ei
tapahtunut yleisesti eikä johdonmukaisesti.

Mutta tämä tyyni, oppinut kritiikki ei ollut yksinään vallalla tähän
aikaan Ranskassa. Valitetaan aivan yleisesti, miten kaikki tahtovat
joka paikassa arvostella, miten ei säästetä enää mitään. "Tämä
on yksi niistä monista taudeista, joita onneton vuosisatamme
sairastelee", sanoo Mabillon, "että jos edellisiä vuosisatoja syytetään
yksinkertaisuudesta ja liiasta herkkäuskoisuudesta, niin meidän
aikanamme ne, jotka ylpeilevät terävästä älystään, eivät laske mitään
rauhaan ennenkuin ovat ottaneet sen tarkastuksensa alaiseksi".[4] Ja
kritiikeistä, joissa korjattiin edellisten aikain kirjoittajia, sanoo
Lenglet du Fresnoy: "Meillä on suuri joukko sellaisia kirjoja ilman,
että meillä yleensä on niistä hyötyä. Koko maailma rupeaa arvostelemaan
ja harvat henkilöt luottavat noihin arvosteluihin, koska jokainen
luulee kykenevänsä arvostelemaan yhtä hyvin kuin muutkin".[5]

Tästä asiain tilasta sai alkunsa äärimmäinen kriitillisyys, jota
sanottiin skeptisismiksi eli pyrrhonismiksi. Pitäen esikuvanaan
eksaktisten tieteitten menettelyä vaativat tämän suunnan tutkijat
ehdotonta varmuutta historiassakin ja siihenastisia antiikin
esikuviin perustuvia metoodin sääntöjä pitivät he tarkoitukseensa
soveltumattomina. Ciceron määrityksestä sanoo Bayle: "Ainoastaan
täydellinen viisaus voi täyttää kymmenet käskyt, mutta vaaditaan selvää
mielettömyyttä täyttääkseen historian lait".[6] He asettivat tapahtumia
ja ajanmääräyksiä vastatusten ja julistivat, kun huomasivat ne
eroaviksi, koko ilmoitusvaraston vääräksi usein välittämättä siitä
millaisissa lähteissä eri ilmoitukset tavattiin ja oliko ilmoituksilla
syvällisempää keskenäistä yhteyttä. Heidän menettelystään puuttui näet
monesti oikea totuudenrakkaus ja vakava käsitystapa ja sukkeluuksilla
he kumosivat ilmoituksia eikä syvällisillä tutkimuksilla.[7]

Tämä historiallisen kritiikin suunta aiheutti tärkeitä riitakysymyksiä
Ranskassa 18. vuosisadan alulla, jotka koskivat Rooman vanhimman
historian luotettavuutta. Näiden riitojen vaikutuksesta aljettiin
entistä enemmän vaatia alkulähteihin tunkeutumista ja ainoastaan niihin
luottamista. Akatemian julkaisuissa näiltä ajoilta tavataan jo lukuisia
esimerkkejä tuollaisesta menettelystä ja siihen perustuvasta myöhempien
ennakkoluulojen poistamisesta. "Kuitenkin tulee sopia siitä", sanoo de
Vertot, "että vaikkapa yleisö ja suuri joukko oppineitakin olisi
toisinaan hyväksynyt vanhoja satuja, niin nuot kirjoittajat, vaikkapa
mainioitakin olisivat olleet, eivät ole koskaan voineet antaa niille
enemmän arvoa, kuin minkä saavat ainoasta alkuperäisestä teoksesta,
jota nämät ovat ensimäisenä käyttäneet: siispä välittämättä suuresta
joukosta vanhempia ja uudempia kronikoitsijoita ja historioitsijoita,
on varminta ja yksinkertaisinta palata ensimäisiin kirjoittajiin".[8]
Näin hävisi luottamus vanhoihin lähteisiin, "praejudicium
antiquitatis", ja syntyi vaatimus tutkia ja ottaa itse selvä kaikesta.

Tämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt
skeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta
antiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten
ristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen
kritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut
riitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti
vaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.

Muutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena
siitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän
pragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä
kiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon
tuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää
oppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi
kansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa
vanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta
tutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan
koittaessa. "Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä)
ja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin
ihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet
mukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja
perinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden
tasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi
erottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän
kykeneviksi".[9]

Historian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän
oli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat
elää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva
henkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina.
Tapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden
johtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla
itse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata
yksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta,
ne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi.
Ja kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten
keskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja
tunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina
aikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia.
Sentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten
lukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja
niin helposti ymmärrettäviä.

Voidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset
ja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He
tarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät
jokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan
historiaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä
nykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla
aloilla.

Ja toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme,
kaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä
pidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan,
jotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy
tieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa
yleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä
on vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten
henkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä
toisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten
tapoihin, menoihin ja uskontoihin. "Tällä (tutkimuksella)", sanoo hän,
"voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen
elämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet". Mutta jotta
tällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden
ilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten
sivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin
erillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen
liittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee
kuvata "kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan,
menojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja
paheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen
ominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi
laskemisen".[11]

Mutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen
historialle: "se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen
mahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen
kaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta". Tämän tarkoituksen historialle
antavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen
Bossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä
kaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka
historiassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate
nyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten
ne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet,
tutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita
pitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne,
kuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He
saivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut
mitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne
saatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui.
Tällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen
yhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt
huomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta
eri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina
muuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin
ja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta
tuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset
aivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa
oikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa
mittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan.
Pitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja
katsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.

Niinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan
alkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: "Historioitsijan ja
filosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen
esimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta,
tulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain
kykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta".[12] Mietelmät ja
sovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi
ranskalaisten historioitsijain omituisuus.

Ne ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan
keskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän
tarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys,
jonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut
myöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten
muinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä
yhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen
kritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken
kuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla
kuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten
edempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan
rajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen
ajan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin
kuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava
edistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan
muutamilla näistä tutkijoista.

Ensimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos
L'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan
käsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi
erilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen
kuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että
tämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen
historiankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin
esiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa
teoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen
ja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä
tahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja
puolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan
teoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä
historiallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät -- tapa, joka tähän aikaan
oli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu
yhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m.
merkitystä valtioissa.

Teoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla
valistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon
ja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet
ihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen
kirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän
käsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty
edistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi
ihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen
kohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen,
ajateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli
tuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi
historiankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty
enimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.

Kun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen
traditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä
käsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin
laajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja
tuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt
tutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli
kuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta
puolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta
kehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain
edustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva
kansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja
niiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.

Maantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi
oikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin
järjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä
tieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin
aikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli
niiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten
ymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet
eri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen
kielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja
traditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja
samaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden
kimppuun.

Pragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi
huomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli
nyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan
muotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta
tässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja
olosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada
selville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky
esittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät
ilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli,
ajan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin
kutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi
käsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.

Huomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät
lähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että
kehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun
keksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan
ja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian
käsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta
lähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan
useita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan
ja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä
suhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien
selittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne
ulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan
edistynyt.

Valistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä
esitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä
kerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä
turhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen
tarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu
epätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat
aikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria
aikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut
lukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen.
Hänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on
levittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten
käyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta
menettelytavasta.




II.


Valistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet
historiankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa
kukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä
aineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista,
noudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli
sama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys
historiasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se
seurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin
jotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.

Tämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen
maailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen
tähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita
pitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen
perustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain
kulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan
kuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut
ja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he
hylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat
keskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten.
Kuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos,
jossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja
verratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka
muistutti entistä hyvää kritiikkiä.

Tämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän
sisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista
alkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten
käyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain
filosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin
ranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon
ilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain
seurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta
rauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]

Oli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille
sitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes
määrätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä
syitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa
maailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä
eivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän
tutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan
ylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa
olevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia
erikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely
johtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut
käsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan
se osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää
kokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan
historiankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus
pragmaatisesta käsityksestä.

Sillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri
elämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt,
puolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri
kappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule
hyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen
kirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut
skotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos
Rooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja
tutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia
tutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin
esityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Nämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta
tällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen
käsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen
lähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea
vaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.




III.


Kaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja
englantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin
piireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen
täällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä.
Seurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen
yhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan
keskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia
muotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia
tutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla
tavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu,
jota tässä käyn tarkastamaan.

Sitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen
kehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17]
Humanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet
innokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä
huomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä
vissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa
vääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja.
Mutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin
siihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta.
Riita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä
ja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen
kritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin
syntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin
ajaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen
voimistua.

Vielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta
tutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet
saada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin
saattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja
varmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui.
Lessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät
viitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät
olleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli
ainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.

Tämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin
alalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan.
Sitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin
perustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä
riippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin.
Erittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa
maassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi
tutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään
oppineitten joukossa mielipahaa.

Varsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä.
Ranskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi
ja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa
historiaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa
eräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista
historiankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa -- hän sanoo -- liian
miellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää
sivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta
arvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista
ne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos
joskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain
suurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin
seikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin
vähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat
suhteettoman alan.

Tällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus
yksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi
vanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta
laajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean
itsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa.
Göttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä
lähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.

Saksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän
pragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi
oikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka
ranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767
kirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen
historiallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien
yhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat
yhteydessä keskenään. "Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin
sanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa,
synnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää
taasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä,
yksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien
olentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa." Mutta
historian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan
merkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät
ovat asetettavat "systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja
aikeita", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä
kuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri
systeemit muodostavat kokonaisuuden. "Jos eri systeemit niin
samanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta,
yhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian".[21]

Tällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden
saksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa
toteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi
pääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.

Ranskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen
tutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen
ajan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi.
Erotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman
ajattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista
lähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin
uudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut
tiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä
voitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin
tunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa
tapausten aikuinen.

Näin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin
erikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli,
kokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu
Schlözer: "Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä,
ettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi
mahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. -- -- --
Ainoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se".[22] Ja
toisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: "Usein voi hänet tavata noita
sameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys
sellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin
siinä, missä ne ensi kerran esiintyvät".[23]

Kuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja
epäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että
kirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on
ihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu
ilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty:
"Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä
tahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi
kellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta".[24]

Tässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista
tarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain
tarkastelu, "mikrologia", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun
ensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin
mitä ankarimmin. "En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä
muutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi
tärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa
arvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi",[25] lausuu
Schlözer.

Tämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen
tekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo
varman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli
toiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja
göttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut.
Näytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa
Michaelikselle vuonna 1751: "Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan
enemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja
kriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt
painovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja
uudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä
arvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e."[26]

Juuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa
lähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan
niitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki
käsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä
keskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä
käsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta
syntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän
muotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.

Tärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että
tutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa
kaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain
teoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä,
mutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain
lyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet
ja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi
tulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman
kirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: "Jos tahtoo,
voi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua,
ei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi
myöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä
halveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen
historioitsijain suuri joukko siitä ajattelee".[27]

Tämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan
kritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa
edellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut.
Taistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja
toiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan
käsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen
päätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten
menettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen
katsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis
tässäkin suhteessa valistusajan luonne.

Valistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin
kritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois
ainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan
poistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka
itse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista,
hyväksyivät he.

Kun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla
varokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä,
Menettelyään hän kuvaa näin: "Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin
tahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole
selvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa
historiaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei
ole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt
kirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta,
vaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä".[28] Syynä tällaiseen
negatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät
ymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat
olivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen
ajatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt
erehdykset johtuivat jostakin "harhaan menneestä mausta" ja poistivat
ne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan
mekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että
kirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi
tosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.

Tässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt
muistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää
filoloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin
lähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan
hyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan
kritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten
epäluotettava suullinen traditiooni oli. "Suurenmoinen tehtävä:
tunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin
lääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin", lausuu Schlözer
kerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen
tapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen
syntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä
jonkinlaista käytännöllistä tottumusta.

Kuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä
kuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus
tuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien
välillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä,
C.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana
ennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän
arveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka
erityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa.
"Sanotaan että se on voinut turmeltua" -- sanoo Bel -- "mutta minä en
välitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on
tapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä".[30] Tottumuksen
kautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka
avulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden
kuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan
hyväksyneet. "Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi
hyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy
todistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi
niiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja
hätäisyydelleen arvostellessaan".[31]

Samaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset
historiallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli
heistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa
tapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla.
Päättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa
kaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset
sanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan
liettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon
yhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman
suomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti
etymologiseeraamista. "Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä
etymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä", hän sanoo, "olen
kuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin,
että kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan,
ja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa
ja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin
monen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on
etymologiseeraaminen".[33]

Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä
rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että
etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos
maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset
tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä
syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer
lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja
etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi
selitän ne etymologian avulla".[35]

Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän.
Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia
luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta
sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että
sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne
kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden
todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne
olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet
muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä
toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee
todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla
esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin
epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä
otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla
määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että
tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli
jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille
mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että
yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran
mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin
suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä
johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten
lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara
oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin
oli vallalla.

Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut
vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään
aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut
esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että
sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin
muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä
etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus
vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se
kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa
vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen
epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan
valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu
kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja
kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat
kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden
oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt
silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää
toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut
sen esiintymiseen Ranskassa.

Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita
vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa.
Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen
keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset
esitettäviksi.




IV.


Ruotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka
koetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40]
Kuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi
kriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla
koetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt
historiallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin
Eerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut
historiantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa.
Erikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon
Ruotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli
näet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan
kanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä
ihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä
menneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin
suureksi kuin suinkin.

Tämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian
yhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin
löydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan
toisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen
kirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan
tietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on
moitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia
lähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden
todistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten
yhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely
teki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen
Ruotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian
kanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen
käytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan
kriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen
luonnetta näin: "Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa
alkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä
koota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan
hylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä
muutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa
tietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen
järjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia
syntynyt".[41]

Jo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti
vallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset
piirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka
ilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa
edeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain
pakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita
tutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet,
ilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa
lähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin
paikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä
alkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin
asiakirjoihin.[42]

Tämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin
pysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin
voimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä
erehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä
välttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan
ja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin
kuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain
liiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät
väärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain
yksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen
suuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua
toisin ajattelevia vastaan.

Niin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota
Rudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten
peruutti aikeensa.[44]

Kuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden
luonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan
vaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista
todistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen
ja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella
vain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta
jättää asiat ratkaisematta.[45]

Ylipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän
tutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää
laajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja
viittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten "vanhoja
arvokkaita lähteitä", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain
tuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja
tuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja
jos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he
sitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin
vedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka
todistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että
korjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja
itse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet
erehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.

Tällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys
Ruotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että
Ruotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta
väheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.

Aluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten,
että vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta
tuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos.
Erittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla
helposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä
hyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä.
Jaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen
aikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin
varovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan
luotettavuus ja ominaisuudet huomioon. "Ettei sekavuutta tähän asti ole
parannettu, johtuu enimmäkseen siitä", sanoo eräs tutkija, "että
kirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät
lepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta
ajanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden
ilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat
kirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta
lähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman
kritiikkiä".[46]

Tuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18.
vuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu
muistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä
valistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan,
erittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä
lähteensä mainitsematta. "Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään
luotettavuutta", jatkaa hän, "paitsi aineiden, niiden syiden ja
olosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan
kertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä,
joko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja
erehdyksistä".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää
sekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei
yrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, "ettei tuollaisissa
ikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole".

Tuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen
tapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut.
Tämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät
vanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä
tutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden
hylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta
syntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin
katkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin
siis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen
yhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli
perinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä
antavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti
suhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin
ajattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.

Tehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan
varmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita
saivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa
etteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä
vähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin
hautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan
ajatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli
näet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten
kuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet
pitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin
perustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten
luonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.

Traditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain
mukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä
oli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo
Wilde traditiooneista, että "ne, jotka perustuvat suullisiin
kertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta
lajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin
skaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja
mahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä,
jos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan".[49] On niistä
vain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten
osottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin
tapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis
toiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän
itse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta
viitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin
voisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei
olisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen
johdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä
ja arveluja.

Kuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen
tuottamasta vaarasta, "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan
riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä
asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu
myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja
satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta
kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain
alkuperästä",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä
ja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan,
rudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina
esimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin
voivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset
eivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun
etevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan,
kirjoittaa hän heti aluksi: "Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän
aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja
joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin
rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on
täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa".[52]

Sekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin
moittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta
ei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen
kaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. "Olen esittänyt
päteviä todistajia" -- sanoo Dalin -- "en ole kuitenkaan minkään
historiankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan
pidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten
todistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on
sopinut luontoon".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa
hyvää kritiikkiä he siis käyttivät.

Yleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa,
osottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä
piilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski
edelleenkin kipeimmin. "On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja
jotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää" -- sanoo
Rhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden
valtiopäivillä Dalinin teoksen johdosta -- "josta meidän edesmenneet
kuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole
mitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä,
joiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä
ilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin
hyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista
todisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta
olleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista
valtakunnista".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti
muutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä
historiantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman
työn Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen
olemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.

Vapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan
tarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin
tunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän
arvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli
vielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos
antoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä.
Varsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen
tahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät
tutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.

Ensimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa
alkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän
myöhemmästä tutkijasta: "Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se,
joka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut
myöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä
hänellä oli".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain
lähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten
vanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin
Benzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin
vanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet
huomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]

Benzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja
muitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja
ruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja
suhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden
selitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen
kauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.

Samaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin
useita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja
Hadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa
Palmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja
tehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja
tarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin
tarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka
julkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen
kokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: "Olen
ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman
on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä
vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan
valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse
vanhimmista ajoista. -- -- -- Minä kauhistun nähdessäni, kuinka
v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta
ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon".[58]

Tämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin
kokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen,
yksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he
pitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa
sijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman
kritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he
myöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä
asettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.

Oli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää
näitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä
ilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin
puuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin
kirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset
ja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää
turhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä
käyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]

Ei kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen.
Yleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan
parantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja
riitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla
jännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna
1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: "Vähän löytää siinä
omintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä
meillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme
käyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja
puoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme,
jossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme
väärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin
maltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää".[60]
Tutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja
arkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.

Vielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen
köyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset
olivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. "Se on
suurimpain syiden joukossa yksi", sanoo Benzelius, "minkätähden ne,
jotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän
teoksensa eivät kuitenkaan ilmesty".[61] Tutkijain täytyi sentähden
turvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka
esiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta
kauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät
valitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä
kehotuksen puutteesta.

Tutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille
vieraaksi. "Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi.
Rakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta
kirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele
tutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia
teoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan". Näin kirjoittaa
Schönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän
lisää: "Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin
periaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa
kaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta
valitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja
painettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle
menekkiä".[63]

Teokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain
keveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta
Ruotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen
epätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. "Saas nähdä, mitä
l'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee", sanoo Arckenholtz 1760
luvun alulla. "Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux
et de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux
esprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet
historiaa".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C.
Gjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää
äärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia.
Voltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: "Philosophie
de l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo
kaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää
kritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa
totuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi".[65] Todella
ranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin
oppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin
tieteellisen epätarkkuutensa tähden.

Jos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän
aikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen
tutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka
oli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan
kirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen
ja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten
vaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on
todisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa
Upsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen
tavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen
ja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja
Greifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin
tekemisiin saksalaisten kanssa.

Tämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut
tutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka
Saksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys
Ruotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista,
joista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen
ensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa
lähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen
totuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat
sanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: "Täytän 80 vuotta
helmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä
vähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja
niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani
jälkeen, jos niin halutaan".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua
esittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.

Sentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa
hiljaisuudessa Lidénille: "Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut
vähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja
enemmän totuutta". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer
saa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen
tutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772
ilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki
lähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja
asettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten
lähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän
kieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa
teoksessa "Isländische Litteratur und Geschichte".[69] Mutta kuten
arvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä
negatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi
koko 18. vuosisadan.

Islantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota
käytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista
yleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer
julistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään
historiallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden.
Mutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin
vanhan opettajan Ihren kirjanen "Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven
Lagerbring, Rörande Then Isländska Edda".[70] Ihre käsittelee Eddaa
kokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa
se on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja
mikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin
se on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu.
Näin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan,
joka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin
perättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin
asti.

Huomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin
sellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen
ajan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän
selvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli
selittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen
syntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa
että Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut.
Niinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa:
"Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista
on se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v.
Lagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan
luonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit
ovat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää
kertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen
totta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän
epäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina".[71] Ja J. Ph.
Murray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä
teosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla
ymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia,
joita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin
huomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin
suurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi
edelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi
erehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa
menettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin
kirjoittajista: "Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli
ajatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja
satunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat
ajan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman
hämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä".[73]

Schlözerin esiintyminen Nordische Geschichtellään oli vain yksi kohta
siinä vilkkaassa tutkimustyössä, jonka pohjoismaiden muinaisuus oli
saanut osakseen. 1769, siis sinä vuonna kuin Lagerbringin teos
ilmestyi, oli norjalainen Schöning julkaissut tutkimuksen norjalaisten
ja muitten pohjoisten kansain alkuperästä. Vuotta ennen tuli painosta
Fischerin "Sibirische Geschichte", 1772 ja 1774 ilmestyivät Thunmannin
tutkimukset pohjoisten ja itäisten kansain historiasta. Mielipiteet,
joita eri tutkijat esiintoivat, olivat hyvinkin eroavat ja teoksissansa
olivat he kiivaassa taistelussa keskenään. Ruotsissa herättivät riidat
paljon huomiota, mutta itse tutkijat täällä eivät ottaneet niihin
tehokkaasti osaa. Luullakseni Gjörwell edustaa jotenkin suurta osaa
tutkijoista kun hän itsestään kirjoittaa Schlözerille: "Ansaitulla
kunnialla ja kiitoksella olen (aikakauskirjassa) muistava Herrani
persoonaa ja kirjoituksia, joista saan paljon valoa uudempaan
historiaan, mutta en uskalla syventyä Herrani kanssa antikviteetteihin,
vielä vähemmin otan osaa Herrani julmiin sotaretkiin berliiniläisiä,
hallelaisia j.n.e. vastaan.... Niillä on kaikilla ansioita ja voisivat
sentähden olla vähemmin riitaisia. Kuitenkin voittaa historiatiede
heidän taistelustaan ja kilvoituksestaan".[74]

Kuitenkin oli eräällä ruotsalaisella tiedemiehellä suuri merkitys
niiden seikkain selvityksessä, joista nyt taisteltiin. Se oli Johan
Ihre. Teoksillaan oli hän muun muassa määritellyt kielen käyttämistä
historiallisena todistuksena ja osottanut esimerkillään, miten sääntöjä
käytännössä oli noudatettava. Hänen Glossarium Sviogothicum'insa
ilmestyi 1769 kauvan odotettuna ja otettiin ilolla vastaan.

Kielelliset vertailut ja sanaselitykset olivat hyvinkin usein antaneet
aihetta vanhemman systematiseeraavan suunnan suurenmoisille arveluille
ja aaterakenteille. Tätä selitystapaa olivat seuraavat tutkijat
alkaneet rajoittaa monenmoisilla säännöillä ja varokeinoilla, samaan
suuntaan kuin Leibniz Saksassa. Vasta Ihren teokset antoivat näille
kokeille selvyyttä ja laajuutta ja hänen kielellisille kriteerioille
perustuvat tutkimuksensa historian alalta ovat saaneet suuren
merkityksen.

Glossaariossaan hän kehottaa tutkijaa seuraamaan kieltä sen vanhimpaan
muotoon ja käyttämään vertauksia vain niihin kieliin, joista historia
todistaa tämän saaneen alkunsa tahi joista selvään huomaa merkkejä
yhteisestä alkuperästä. Näin menetellessään joutui hän etsimään
kielilakeja, joiden mukaan muutokset tapahtuvat sanoja lainattaessa
tahi eri murteitten muodostumissa. "Edelleen, kun kielet muuttuvat
vähitellen ja pienissä erin, pidin erityisenä huolenani tarkastaa, mitä
muutoksen lakeja Ruotsin kielessä tavataan, se on, mitkä kirjaimet
vaihtuvat keskenään joko meidän rajaimme sisällä tahi ulkoa otetuissa
sanoissa. Ne, jotka tämän varokeinon laimiinlyövät, tekevät paremmin,
jos pysyvät poissa etymologian alalta".[75] Tämän tutkijan
tarkoituksena siis oli kielenlakien löytäminen oman kielen tahi myös
sukukielten muodoissa niiden erikoisluonnetta silmälläpitäen, eikä
tuollainen yleinen mahdollisuuteen nojaava äänteenmuutosten
selittäminen, joka Schlözerillä sittemmin tavataan.

Ihren ajatustapa on erittäin voimakkaasti vaikuttanut aikalaisiin ja
lähinnä seuraavaan miespolveen. Se on sentähden suuresti muodostellut
vaikutusta, joka göttingeniläisillä tutkimuksilla oli, jos kohta näillä
tutkimustavassa oli paljon yhteistäkin. Kulkihan Ruotsissa ja Saksassa
tutkimus rinnan, riippuvaisena kun vielä oli yhtäläisestä
käsitystavastakin joka tuli näkyviin kaikilla historiantutkimuksen
aloilla.

Pragmaatinen käsitystapa ja tutkimusmetoodi painoivat leimansa yksin
lähdejulkaisuihinkin. Ennen oli kirjoitettu suuria, täydellisiä
teoksia, yksin lähdekokoelmatkin olivat sellaisia, mutta useat niistä
jäivät sentähden juuri kesken ja toiset taas valmistuneina eivät
saaneet kustantajaa. 18. vuosisadalla ruvettiin kumminkin yhä enemmän
painattamaan lähteitä ilman mitään järjestystä tahi sisällistä
yhteyttäkään. Ilmestyi joukottain asiakirjoja aikakauskirjain
palstoilla tahi pieninä tilapääjulkaisuina ja etenkin Gjörwell oli
väsymätön niiden toimittamisessa. Tuli vain pelastaa ja saattaa
tunnetuiksi lähteitä, etteivät ne häviäisi, kuten usein ennen.
"Sellaisen vaurion voi helposti estää, jos tahdotaan vähemmin välittää
omasta luulotellusta kunniasta, kuin yleisestä hyödystä ja antaa esille
se, mitä omistaa, vaikkapa sitä oikeastaan ei voida pitää
mestariteoksena eikä ihmeenä", lausuu Lagerbring vuonna 1749.[76]

Tämäntapaiset julkaisut vaihtelivat tutkimusten kanssa, joita tehtiin
kaikilla historian aloilla. Erittäinkin olivat maan taloudellinen ja
oppihistoria tällä aikakaudella tulleet suosituiksi. Jälkimäinen oli
luonnollisena seurauksena kokoilemisinnosta, joka nyt vallitsi, käsitti
etupäässä oppineitten elämäkertoja, mutta myöskin sivistyslaitosten,
kuten akatemiain, koulujen, kirjastojen ja kirjapainon historiaa.
Lyhyen ajan kuluessa ilmestyi lukuisia yksityistutkimuksia eri
aikakausien tieteellisestä tilasta v. Stiermanilta, Lagerbringilta y.m.
Tutkimuksissa osotettiin mitä suurinta huolellisuutta ja tarkkuutta ja
käsitys niihin tarvittavista töistä oli hyvin suuri. "Kuinka laaja ala
tämä on", huudahtaa O.A. Knös, "jossa sen sijaan, että voisi valittaa
memoaarien puutetta, syyllä saattaa sanoa: paljous tekee minut
köyhäksi. Kuinka paljon aikaa vaaditaankaan, jos tahtoo tarjota
jotakin, joka on parempi kuin vaikeneminen, kun niin paljon on painettu
ja tunnettu, kaikkein painettujen memoaarien, painettujen oppia
koskevain kirjasten kriitillisellä tarkkuudella läpilukemiseksi,
kaikkein töitten ja editioonien tutkimiseksi".[77]

Mutta pääpaino tuli kuitenkin yhä edelleenkin vanhoille historian
viljelysaloille, joita oli vuosisatoja vaalittu, valtion ja kirkon
historialle sekä n.s. antikviteeteille. Jälkimäisen aineen harrastus
tosin ei saanut aivan suurta vauhtia, sillä valistusaika ei saattanut
oikein käsittää sen hyötyä. "Minä olen usein laimiinlyönyt hyödyttömät
antikviteetit ja tutkimukset, jotka keksivät ylenmäärin pienen totuuden
ja muuhun kelpaamattoman, kuin osottamaan lukeneen miehen tietoja
oppineen maailman sopessa, josta kuitenkaan ei koskaan voi levitä valoa
hyödyllisiin tieteisiin",[78] kirjoittaa Gjörwell. Löydettiin kyllä
muinaislöytöjä, mutta tuskin ollenkaan niitä käytettiin tutkimuksen
hyväksi, rahoja lukuunottamatta, joita innokkaammin tutkittiin.

Kirkkohistoria sitävastoin sai luonnollisista syistä enemmän
kannatusta. Pappissääty oli näet tällä ajalla vielä tieteellisen
harrastuksen päätuki ja sen toimintapiiriä tämänlainen historia juuri
koski. Niinpä saattoi piispa Rhyzelius omistaessaan piispainkronikkansa
maansa papistolle huomauttaa, että teos sille kuului ja että muut
säädyt sitä tuskin viitsivät lukea.[79] Kuitenkin pidettiin
kirkkohistoriaa hyödyllisenä kaikille kristityille, se kun osottaa,
miten Jumala suojelee seurakuntaansa, koettelee, vaivaa ja säilyttää
sitä ja opettaa erottamaan oikean uskon väärästä. Yleensä siis
kirkkohistorian luku oli hyvänä neuvona uskonnon ja moraalin asioissa.
Paitsi muutamia yleisteoksia kirjoitettiin tältä alalta enimmäkseen
piispainkronikoita, tutkimuksia yksityisten kirkonmiesten ja pyhimysten
elämästä, myöskin kirkoista ja luostareista. Sitävastoin ei ollut
mitään hiippakuntain historioita. Päälähteet niihin ainakin
katooliselta ajalta, tuomiokirkkojen oikeuskirjat -- n.s. libri
privilegiorum -- olivat ainoastaan osaksi käytettyjä yleisissä
kirkkohistorioissa.

Valtiollisella historialla oli kyllä silläkin edellytyksiä tulla
tutkituksi. Innokas valtiollinen elämä vapauden aikana ei voinut olla
siihen suuntaan vaikuttamatta, vaikka se synnyttikin erimielisyyksiä
arvosta, joka eri säätyjen historialliselle toiminnalle oli annettava.
Erittäin koski tämä aatelistoa, jonka menettelyä toiset suuresti
ylistivät, toiset moittivat vielä Kustaa III:nen aikanakin.
Hallenbergin yksipuolinen kovuus aatelistoa kohtaan saattoi hänet
sanasotaan aikalaistensa kanssa, jotka eivät sitä saattaneet
hyväksyä.[80] Kuitenkin osattiin katsella asiaa tasapuoliseltakin
kannalta. "Kokonaisen säädyn moraalisella historialla ja päälliseksi
koko vuosisadan kuluessa täytyy olla kaksi puolta. Dalin kirjoitti
rohkeasti omistuksen aatelille sen ruotsalaisesta vapaudesta: olet sen
kunnian voittanut, että se luonasi on löytänyt voimansa ja tukensa.
Suuri osa keskiajasta, Folkungein kohtalot, Kalmarin unionin ajat y.m.
eivät voi sopia sen ylistykseksi", kirjoittaa Schönberg.[81]

Tämä valtiollinen historia oli ajan pragmaatisen käsityksen mukaan
etupäässä esimerkkivarastona lukijoille. Sen hyötyä käsitettiin tässä
suhteessa monella tavalla, myöskin opettivat "valtionmuutokset"
tuntemaan oman ajan valtionmuotoa. Ja mitä erityisesti valtiomuotoon
tulee, käsitettiin, että se oli vähittäisen kehityksen tulos, että tämä
sen kehitys, oli tunnettava, jos mieli sitä ymmärtää. "Mutta koska
valtioiden muutokset eivät tapahdu sattumalta, vaan johtuvat lähinnä
Jumalan kaitselmusta visseistä syistä ja olosuhteista", sanoo Wilde,
"ja koska niillä on sekä järjellinen että luonnollinen yhteys, ei niitä
voida kutakin erikseen oikein ja perinpohjin käsittää ja täytyy aina
syy myöhempään etsiä vanhemmista".[82]

Kaikki nämät eri alat yhdistettiin suurissa Ruotsin historioissa, jotka
tällä ajalla ilmestyivät. Dalin oli niin menetellyt seuraten tässä
ranskalaisten esikuvainsa, esim. Rollinin esimerkkiä; kuitenkin
huomautti hänen arvostelijansa af Botin, että tutkijalta puuttui
tietoja valtakunnan laissa, hallitusmuodossa, taloudellisen elämän
alalla.[83] Lagerbringin teos esittää sitävastoin perinpohjaisempia
tutkimuksia kaikilla eri aloilla. Mutta hänenkin teoksessaan ovat ne
rinnatusten ilman keskinäistä yhteyttä. Hän puolustaa tätä ryhmitystä
pragmaatisen hyödyn kannalta, lukija kun helposti näin löytää sen, mikä
häntä erittäin hyödyttää ja huvittaa. Useat valistuneet miehet olivat
muka hyväksyneet tämän menettelytavan.[84]

Että asianlaita oli tällainen, johtui osaksi siitä, että hyvin vähän
harjoitettiin todellista historiankirjoitusta, jotavastoin ainesten
kokoaminen ja tutkiminen oli vallalla. Vuosisadan lopulla saattoi
Gjörwell valittaa: "Historialliset nerot ovat niin harvinaisia kuin
muutkin. Dalin, Lagerbring, Ol. Celsius nuorempi ja Botin ovat jo
joukostamme hävinneet. Sinulle, uskotuin ystävä, tahdon avata sieluni
ja tunnustaa, että meillä ei nyt ole kuin yksi historiallinen nero ja
se on herra Hallenberg. Suuri ja todellinen historiankirjoittaja on se,
joka osaa asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapaukset ja jolla
sen ohessa on historiallisen stiilin arvokkuus".[85] Tällaisen kuvan
antoi Gjörwell, Ruotsin historiankirjoituksen parhaimpia tuntijoita,
siitä 18. vuosisadan lopulla.






II.

Porthanin historialliset opinnot ja tutkimukset
ennen hänen matkaansa Saksaan v. 1779.




I.


9. päivänä marraskuuta vuonna 1739 syntyi Viitasaaren pappilassa Henrik
Gabriel Porthan.[86] Isä oli pitäjän kirkkoherra Sigfrid Porthan ja hän
polveutui vanhasta alkujaan itäsuomalaisesta pappissuvusta. Äiti oli
Kristiina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Hänen
sukuperänsä tuli pojan vastaiselle kehitykselle erittäin
suuriarvoiseksi ja määräsi sen ensimäiset tärkeät edellytykset.

Tästä suvusta oli koitunut kaksi Turun yliopiston opettajaa ja toinen
näistä oli suomen kielen ja suomalaisuuden harras edistäjä Daniel
Juslenius. Vuonna 1745 hänen suomalainen sanakirjansa ilmaantui
painosta. Näin veti sukuperä Porthanin kansallisten harrastusten
piiriin, samalla kuin se viittasi akateemiseen toimintaan, jota
läheiset sukulaiset olivat harjoittaneet. Sitäpaitsi oli Jusleniuksen
suku heimolaisuuden siteillä yhtynyt useaan suomalaiseen pappissukuun
ja nämät sukulaisuussuhteet hankkivat Porthanille joukon ystäviä ja
auttajia, jotka lähemmin muodostelivat hänen elintehtäväänsä.

Nämät edellytykset tulivat sitä tärkeämmiksi, kun Porthanin isän
valtasi mielenhäiriö vuonna 1744, joka lakkaamatta kesti hänen
kuolemaansa asti vuonna 1793. Samalla kuin tämä tapaus teki
mahdottomaksi isän vaikutuksen poikaan, aiheutti se pojan lähettämisen
enonsa Kustaa Jusleniuksen luo kasvatettavaksi. Kustaa Juslenius oli
Kruunupyyn kirkkoherrana Pohjanmaalla. Hän ohjasi Porthania tämän
ensimäisissä alkuopinnoissa ja sai hänet innostumaan niihin.
"Ensimäisen halun kirjallisuuteen sinä minuun loit" -- sanoo Porthan
itse[87] -- "ja itse siihen ohjasit ja vaivaloisen virkasi estämänä
sitten annoit minut muiden kasvatettavaksi". Lukuja jatkoikin Porthan
sitten useampien kotiopettajain johdolla. Ensimäinen näistä oli Henrik
Hyllén, turkulaisen porvarin poika. Hän oli oppinut, mutta
epäkäytännöllinen mies, joka ei osannut asettua oppilaansa kannalle.
Ruotsalainen historiantutkija ja aikakauskirjain julkaisija Grjörwell,
joka myöskin oli Hyllénin oppilaita, kertoo hänestä: "Hän ohjasi minua
yhdeksän vuoden ajan eli oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse
ohjata itseäni, paitsi että hän osaksi syvennytti minut metafysiikan
pimentoihin, osaksi nosti minut matematiikan kirkkaihin korkeuksiin,
joita seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan että hänen
olisi pitänyt ottaa selville se aines, mikä minussa oli, seurata ja
jalostaa sitä. Sen vähän minkä osaan, opin itse".[88] Muuten oli Hyllén
luonteeltaan erinomaisen luotettava ja kunnioitettava, elintavoissaan
vaatimaton ja yksinkertainen mies, vaikka etenkin nuorempana hyvin
kiivas.[89] Myöhempiä kotiopettajia oli Yrjö Mathesius, Porthanin
sukulainen, iloinen ja huoleton ylioppilas.[90]

Jo tähän aikaan osotti Porthan tavatonta opinhalua ja erittäinkin
historiallista kirjallisuutta kerrotaan hänen lukeneen. Erityisesti on
mainittu Sleidanin "tunnettu teos", jolla lienee tarkoitettu hänen
selvää ja asiallista esitystänsä "De quatuor summis imperiis". Franzén
arvelee, että tämänlainen lukeminen opetti Porthanin panemaan arvoa
asialliseen tietoon enemmän kuin puhtaaseen mietiskelyyn. Kuitenkin
ajan kotiopetus yleensä koetti antaa opetettaville niin paljon
asiallisia tietoja kuin suinkin ja kaikenlaisilta eri aloilta.
Suomessakin aljettiin jo vaatia kasvatuksessa valistusajan aatteitten
toteuttamista. -- Poikain piti saada vapaasti ajatella asioista ja
esittää niitä, opettajan tuli ainoastaan totuuden sisäisellä voimalla
oikaista heidän mielipiteitään. Ennen kaikkea oli huolehdittava,
etteivät lapset saaneet epätosia käsitteitä asioista, joita he
huomasivat ympäristössään, koska he muuten voivat saada ennakkoluuloja
koko iäkseen.[91]

Tultuaan viidentoista vanhana ylioppilaaksi joutui Porthan toisen
enonsa Piikkiön tuomiokunnan tuomarin Petter Juslénin hoidon ja
huolenpidon alaiseksi. Hän asui nyt jonkun ajan magister docensin
Kristian Cavanderin luona saaden tältä yksityisopetusta. Nyt joutui hän
myöskin yhteyteen professori Kaarle Fredrik Mennanderin kanssa, joka
oli Turun silloisen tieteellisen elämän innokkaimpia kannattajia ja
monien henkisten harrastusten keskus. Mainittakoon, että Porthan tähän
aikaan myöskin tutustui sittemmin tunnettuun oppihistorian harrastajaan
J.H. Lidéniin, joka silloin opiskeli Turussa.[92] Tärkeimmäksi tuli
kuitenkin varmaan opetus, jota hän nautti yliopistossa.

Jos pidämme silmällä luentoja, joita 1750 luvun loppupuolella pidettiin
Turun yliopistossa, huomaamme heti varsinaisen historian esityksen
niistä puuttuvan. Vanha historian professori Algoth Scarin oli valinnut
luentojensa aiheeksi etupäässä yhteiskuntaoppia ja moraalifilosofiaa
koskevia kysymyksiä. Hän selitteli ihmisen ja kansalaisen
velvollisuuksia erilaisissa valtioissa, hän käsitteli luontaista
oikeutta vastaan tehtyjä rikoksia sota-aikana ja sotatiedettä. Myöskin
seurasi hän oman aikansa valtiollisia ja yhteiskunnallisia liikkeitä.
Mutta varsinaisesta historiasta ei hän ollenkaan luennoinut. Sen sijaan
ylimääräinen professori J.J. Haartman aloitti vuonna 1757 useampia
vuosia kestäneen luentojakson kirjallisuushistoriasta Heumannin
oppikirjan johdolla tehden siinä selkoa tieteiden ja taiteiden
kehityksestä eri maissa.[93]

Siltä ei kuitenkaan laimiinlyöty historiallisia opintoja
yliopistollisissa luvuissa, päinvastoin oli niillä, kuten senaikuisista
muistiinpanoista näkyy, jotenkin tärkeä sija. Paitsi roomalaisia
kirjoittajia, etenkin Corneliuksen ja Plutarkhoksen elämäkertoja,
harrastettiin useampia uusimman ajan historioitsijoita. Etenkin olivat
Dalinin Ruotsin historia ja Holbergin Tanskan historia paljon
käytettyjä sekä näiden rinnalla Rollinin selvästi ja miellyttävästi
kirjoitettu Histoire ancienne.[94]

Mutta kaikkikin luetellut teokset olivat esitystavaltaan selviä ja
helposti tajuttavia, samalla kuin niissä ilmeni johonkin määrin
kriitillinen käsitystapa. Dalinin teoksesta sanoo Gjörwell sattuvasti,
että "historiamme haltijahenki oli luonut sen lohduttamaan ja
sovittamaan meidät kaikkien himmeiden ja vaikeatajuisten teosten
kanssa, jotka painoivat meidän käsitteitämme ja muistiamme
Vereliuksesta Wildeen asti, kuin suuret myllynkivet".[95] Ja Dalin
niinkuin tanskalainen Holbergkin asettuu vastustamaan liiallisuuksiin
menevää ja epäkriitillistä Ruotsin muinaisuuden ylistelemistä, joka
siihen asti oli ollut vallalla.

Kolmas näistä mainituista muodissa olleista teoksista, Rollinin
Histoire ancienne, edustaa Bossuetin esittämää filosoofista historian
käsitystä. Esipuheessa heti lausutaan, kuten jo on huomautettu, että
hedelmättömien faktojen ja vuosilukujen tunteminen ei hyödytä
lukijoita. Mutta sen sijaan tulee tietää miten valtiot ovat syntyneet,
kohonneet suuruutensa ja onnensa huipuille ja miksi sitten ovat
joutuneet häviöön. Yhtä tärkeitä ja tiedon arvoisia ovat kansain tavat,
muoti, lait ja luonne. Eikä suinkaan ole poisjätettävä tieteiden ja
taiteiden alkuperää ja kehitystä.[96]

Toisen osan kirjallisuudesta, jota historiallisissa luvuissa
käytettiin, muodostivat historialliset väitöskirjat, joita varsinkin
Scarin usean vuosikymmenen kuluessa ahkerasti oli julkaissut.
Kirjoitustapa näissä taas oli yleensä raskasta ja vaikeatajuista,
ajatus usein epämääräinen ja kaksinainen. Käsitys ei suinkaan ollut
aivan epäkriitillistä eikä pintapuolista. Historiallisesta
traditioonista oli Scarinilla oma vakaumuksensa, vaikka se läheisesti
liittyi hänen suuren opettajansa Eerik Benzeliuksen mielipiteisiin.
Ruotsin vanhemman historian käsittelyssä oli hänen mielestään ollut
paljon epäkohtia ja erehdyksiä. Ne johtuivat siitä, että ei tarpeeksi
erotettu toisistaan aivan himmeätä aikaa, vanhaa skyytalaista ja vanhaa
ruotsalaista satuaikaa sekä vihdoin historiallista aikaa. Väärin oli
pitää satuajan kertomuksia selvänä historiana, väärin oli myöskin
hyljätä ne kokonaan. Historiaa niissä kyllä on, mutta se on
sekaantuneena sen ajan valtio-, siveys- ja luonnonoppiin ja sentähden
varovasti siitä erotettava. Myöhemmät runoilijat ovat sovittaneet nämät
vanhat sadut oman aikansa tapauksiin, antaaksensa valtakuntainsa
laitoksille enemmän arvoa. Vasta kristinuskon maahan tullessa alkoi
varsinainen historiallinen aika, vaikka hengelliset kirjoittajat vielä
kertovat yhtä uskomattomia asioita kuin pakanat ennen.[97]

Mutta miten oli Scarinin mukaan historiallinen totuus erotettava
erehdyttävästä traditioonista? Hän käsittelee kysymystä lyhyesti
väitöskirjassaan "De fide historica" vuonna 1748, samana vuonna kuin
Mennanderin johdolla ilmaantuivat "Theses de studio historico".

Kummassakin kirjoituksessa pannaan pääpaino historiallisen
uskottavuuden määräämisessä sille, että ilmoittaja oli luotettava. Jos
hän sen lisäksi sattui elämään tapauksen aikana, kasvoi hänen
kertomuksensa uskottavuus, etenkin sitten, jos useimmat ilmoittajat
olivat samaa mieltä. Ilmoittajan tahi kirjoittajan arvo, etenkin hänen
luonteenominaisuutensa, hänen rehellisyytensä, puolueettomuutensa siis
määräsi ilmoituksen arvon. Paljon merkitsi sekin, että kirjoittaja oli
laajalti oppinut historian tuntija ja suuri kokoilija. Nämät hyvät
ominaisuudet antoivat ilmoittajalle auktoriteetin, johon tutkija oli
jonkinlaisessa persoonallisessa luottamussuhteessa. Sitä huomattavampaa
onkin sentähden, että Scarin lisää vaatimukseensa kirjoittajan
ominaisuuksista: "Varmaan tulee ajatella henkilön luotettavuudesta ja
vakaumuksesta hyvää, kunnes vastakohta on näytetty otaksuttavaksi".[98]

Tällainen ilmoitusten arvostelu, joka oli vuosisadan alulla jotenkin
yleinen, lienee asetettava yhteyteen Ciceron mielipiteitten kanssa.
Näitä siteerataan usein ja luonteeltaan ovat ne samanlaisia. Eräs
väitöskirja, joka tällä aikakaudella ilmestyi Ruotsissa, tekee näistä
selkoa ja huomauttaa samalla, että Cicero panee liian vähän painoa
ilmoittajan älyyn, mutta kaiken arvon hänen tahdolleen.[99] -- Tämän
Scarinin käsityksen mukaista oli myöskin, että hän piti ilmoittajain
virheitä johtuneina pääasiallisesti pahansuopuudesta, mutta myöskin
rehellisyyden puutteesta ja ilmoittajan kehittymättömyydestä. Ja kun
hän luettelee isänmaansa historian puutteita, mainitsee hän melkein
yksinomaan lähteitten puutteen. Tulemme näkemään, että vasta myöhempi
aika asetti sen rinnalle edellisten kirjoittajain epätarkkuuden ja
hutiloimisen ja piti näitä vikoja yhtä pahoina kuin yllä lueteltujakin.

Näin Scarin käsitti kritiikin teoriassa. Ja käytännössä menetteli hän
useassa suhteessa mielipiteittensä mukaisesti, vaikka on huomattava,
että käytännöllinen toteuttaminen hänellä niinkuin muillakin
aikalaisilla tapahtui vain osittain ja vaillinaisesti.

Useain kirjoitustensa aiheeksi Scarin oli valinnut kohtia Suomen
historiasta ja syystä kyllä on huomautettu, että ne osaltaan ovat
olleet edellytyksinä myöhemmän ajan teoksille samalta alalta.[100]
Mutta suomalainen varhaisempi muinaisuus oli hänestä vaan osa
ruotsalaisesta, niin sanottu skyytalainen satuaika ja siksi hän käytti
vain skandinaavilaisia lähteitä apunaan. Ja missä nämät loppuivat,
siinä hän turvautui kielellisiin apukeinoihin, mutta ainoastaan äänteen
yhtäläisyyksien mukaan yhdistämällä eri sanoja. Ei voi huomata
minkäänlaisia jälkiä säännöistä, joita hän olisi tässä käyttänyt
rajoittamaan vertailuja, vain vaistiinsa hän luotti. Kun Scarin oli
kansallisuudeltaan ruotsalainen, eikä osannut suomea, puuttui häneltä
sitäpaitsi tärkeä edellytys suomalaisten sanain vertailuissa.

Samoinkuin varhaisempi suomalainen muinaisuus oli maamme myöhempikin
historia vain ruotsalaista paikallishistoriaa tämän tutkijan käsityksen
mukaan. Ja hänen menettelynsä oli siinäkin sama. Hän liikkui
mahdollisuuksien varassa, joita käytti makunsa mukaan esityksessänsä.
Hänellä ei ole, kuten seuraavan ajan tutkijoilla, tarvetta tutkia
kunkin lähdekohdan käsittelyä niin sanoakseni historiallisesti ja siten
päästä selville sen arvosta sellaisenaan. Vaan hän arvostelee
ilmoitusta oman persoonallisen vakaumuksensa kannalta, kritiseeraa sitä
mielipiteitten mukaan, joita hänellä on. Tällaisen historiallisen
kysymysten käsittelyn puute on yksi tärkeimpiä eroavaisuuksia Scarinin
ja seuraavan ajan kritiikin välillä.

Mutta historialliset luvut eivät olleet Porthanin tärkeimpiä opintoja,
hän oli kääntänyt huomionsa etupäässä klassillisiin kieliin ja antiikin
kirjallisuuteen. Hassel oli näiden aineiden opettajana yliopistossa.
Hän luennoitsi yksinomaan Ciceron teoksista ja ohjasi sitäpaitsi
oppilaitaan kirjoittamaan kaunista ruotsin- ja latinankielistä stiiliä.
Vanhan ajan kirjailijat ja etenkin Cicero ovatkin muodostaneet
lähtökohdan ja pohjan Porthanin myöhemmälle katsantotavalle. Niitä hän
ihaili ja ylisteli, niitä hän yhtämittaa siteerasi ja niihin vetosi.
Muutamin piirtein on sentähden tehtävä selkoa maailmankatsannosta, joka
näissä ilmenee.

Ciceron vaikutus valistusajan kirjoittajiin on ollut tuntuva sentähden,
että he hänen teoksistaan löysivät monta yhtymäkohtaa omien
aatteittensa kanssa. Yksi niistä oli oikeus vapaasti valita
mielipiteensä. Cicero on heille tässä suhteessa erinomaisena
esimerkkinä. Hän ei seurannut mitään oppijärjestelmää, vaan tutki
kaikkea ja omaksui sen, joka oli hänen oman terveen ihmisjärkensä
mukaista. Niin ei hän hyväksynyt sellaisenaan mitään mielipidettä, vaan
pysyen itsenäisenä otti jotakin jokaiselta. On ilmeistä, että hänen
esimerkkinsä oli mainio kriitillisyyden esikuva, sellaisena kuin 18.
vuosisata sen käsitti.[101]

Toiselta puolen tämä ajatuskanta määräsi kritiikin laadun. Kun silmällä
pidettiin vain sitä, mikä oli asiallista eri mielipiteissä, jäi
huomioon ottamatta erilainen pohja, jolla eri mielipiteet olivat ja
joka ne juuri oli aiheuttanut. Vaara oli silloin tarjolla, että
arvostelija omisti eri suunnilta aineksia, joita vain näennäisesti
saattoi keskenään yhdistää, mutta jotka eivät sopineetkaan enää yhteen,
kun seurattiin niitä niiden alkuperäisiin, määrääviin periaatteihin.

Epäilemättä vaikutti suuresti 18. vuosisadan ihmisiin myöskin antiikin
selvä ja yksinkertainen tapa esittää käsitteensä. "Minkä me
mutkistellen sanomme ja hämärästi ajattelemme, sen he toivat puhtaasti
ja selvästi ilmi; pieni lause, yksinkertaisesti esitetty mielipide
sisältää heillä enemmän kuin meidän sekavimmat deduktioonimme", sanoi
Herder.[102] Sentähden pidettiin oikeata antiikin hengen tuntemista
tehokkaimpana keinona entisen muodottoman ja pedantisen opin
vastustamiseksi.

Mutta Ciceron mielipiteitten sisältökin vastasi täydelleen valistusajan
kirjoittajain mielipiteitä, etenkin moraalin alalla. Periaate, joka on
määräävänä Ciceron moraalifilosoofisissa teoksissa ja etenkin hänen
kirjassaan "De officiis", on se, että ihmiset ovat syntyneet toinen
toistansa varten, että heidän tulee auttaa ja palvella toinen toistansa
sekä edistää kaikkea, joka on omiansa vahvistamaan ihmisten
luonnollisen yhteyden ja yhteiskunnan siteitä. Siihen käskee jumaluuden
kaikkivoipa tahto, luonnollinen laki, joka on ainoa oikea ja josta eri
lait eri maissa johtuvat. Tämä laki on sama kuin järki ja totuus.
Inhimillisyyden aate ja velvollisuuden tunne yhteiskuntaa kohtaan ovat
pääajatukset tässä opissa.[103] Nämät olivat ne pääaatteet, joista
Porthankin johtaa kaiken oikean inhimillisen toiminnan. Ja niillä hän
perustelee omankin vaikutuksensa valistajana ja tutkijana. Myöskin
muissa vanhan ajan kirjailijoissa ihailtiin heidän esittämäänsä
inhimillisyyden aatetta. Herder huomauttaa, että missä hienompaa
sivistystä on tavattavissa, siinä se tavallisesti johtuu klassillisista
opinnoista.[104]

Hassel on opetuksessaan viitannut myöskin historian tärkeään
merkitykseen elämänkokemuksen antajana ja neuvojana.[105] Oli
luonnollista, että Hassel piti tälläkin alalla esikuvinaan vanhan ajan
kirjoittajia ja niitä etupäässä neuvoi käyttämään.[106] Nämät
kirjoittajat koettivat esittää ainettansa todenmukaisella tavalla ja
arvokkaasti ja samalla he pitivät silmällä sitä, että esityksestä olisi
sekä valtiollisessa että moraalisessa suhteessa hyötyä. Muoto oli oleva
taiteellinen ja sisältö hyödyllinen. Mutta tapausten syvempiä syitä
eivät he koettaneet selvittää, eivätkä paljoakaan kysyneet, mistä
toimivien persoonalliset vaikuttimet lähtivät, eivätkä mitä
yhteiskuntalaitokset vaikuttivat historiallisiin tapahtumiin. Kehitystä
ei antiikki käsittänyt, mutta muutamia hajanaisia aatteita tästä oli jo
silloin vallalla. Erittäinkin vertasivat kirjoittajat valtioita ja
kansoja ihmisiin, ne kun syntyvät, kasvavat ja kuolevat niinkuin
nämätkin.

Hassel ei milloinkaan ottanut opetettavakseen tekstikritiikkiä tahi
lähteiden tarkastusta. Sen sijaan esiintyy tämä aine yhtämittaa muiden
kielitieteen opettajain luennoissa ja etenkin teoloogien opetuksessa.
Mennander oli vuonna 1754 käsitellyt pyhien lähteiden hermeneutiikkaa,
valaisten interpretatioonin lakeja esimerkeillä, jotka hän otti
vanhasta testamentista. Samasta aineesta puhui Clewberg useampina
vuosina perättäin, samoin Ross ja Tillander.[107]

Porthanin ylioppilasaika kesti vuoteen 1760. Vuonna 1758 oli Porthan
julkaissut harjoituskirjoituksen "Revelationi quid debeat philosophia
nostra" filosofian professorin J.J. Haartmannin johdolla. Toisen osan
tästä julkaisi Porthan omalla presidiollaan vuonna 1762. Näissä
kirjoituksissa esiintyvät mielipiteet tavataan jotensakin usein sen
ajan kirjoituksissa ja kuvastavat varmaankin silloista yleistä
ajatustapaa Turun yliopistossa. Lähimpänä esikuvana ja aiheena on sillä
luultavasti ollut Mennanderin presidiolla vuonna 1753 ilmestynyt "De
necessitate revelationis". Todistelutapa ja käsitys on aivan
samanlainen Porthanilla ja osaksi esitetään siinä aivan samoja
asioitakin. Ajatus on suunnilleen samanlaisena vielä Porthanin
myöhemmissä esityksissä, luennoissa ja väitöskirjoissa. Kirja oli
raamatun ilmoitetun opin puolustukseksi kirjoitettu yhä levenevää
deismiä vastaan. Noin vuotta jälkeen sen ensimäisen osan ilmestymisen
väitteli Porthan pro gradu professori Jaakko Gadolinin ollessa
preeseksenä. Hän puolusti tässä tilaisuudessa muutamia oppilauselmia
filosofian alalta "Aphorismi Philosophici". Vuonna 1760 elokuun 25.
päivänä seppelöittiin Porthan maisteriksi ja kahta vuotta myöhemmin
hänet nimitettiin kaunopuheliaisuuden dosentiksi. Silloin alkoi
Porthanin akateeminen opetustoimi.




II.


Porthanin ylioppilasaikana käsittivät ylioppilaan luvut useita hyvin
erilaisia tieteitä yht'aikaa ja hän suoritti niissä jokaisessa
tutkinnonkin. Samoin käsittelivät useat yliopiston opettajatkin
luennoillaan eri tieteitä, seurasivat näissä kaikissa ilmestyvää
kirjallisuutta ja vaihtoivat usein opettajapaikkansa toiseen jonkin
toisen tieteen alalta, Tällainen monipuolinen oppi kuului ajan
vaatimuksiin. Eräässä väitöskirjassa 1760 luvun lopulta huomautetaan,
että kuta laajemmalta tuntee tieteitä, sitä paremmin ja terävämmin voi
arvostella kussakin erikoistieteessä. Jotka työskentelevät vain
jollakin erityisellä alalla esim. vain kielissä, eivät tosin siltä ole
muita huonompia, mutta heidän työnsä on alempaa, valmistavaa laatua.
Muuthan voivat kuitenkin käyttää hyväkseen heidän töitään.[108]

Se oppi, jota tähän aikaan Suomessakin vaadittiin, oli kyllä tavallaan
vielä polyhistoriallista monioppisuutta. Mutta toiselta puolen
vaadittiin opin sovittamista käytäntöön ja jokapäiväiseen elämään.
"Riipuinme tuskallisesti kiinni vain pinnassa, sananparsissa, metoodin
ja sääntöjen määräämisessä ja muissa sellaisissa korkeaoppisissa
asioissa, joissa kyllä on paljon terävyyttä, mutta ei hyötyä.
Lukeissamme harrastamme myöskin enemmän merkillistä kuin hyödyn
saamista". Näin valittavat yllämainitun väitöskirjan tekijät 1760
luvulla.[109] Pedantismin vastustus oli piirre, joka tavataan ihan
yleisenä kautta koko 18. vuosisadan, vaikka se tämän lopulla yhä
vahvistui. Oppineiden ei pitänyt oppia vain kirjoista, vaan myöskin
hienoista keskusteluista seurapiireissä ja matkoilla. Saksalainen
Schlözer pitää oppinutta, joka ei ollut matkustanut, ihan
surkuteltavana olentona. Useimmat oppineet matkustelivatkin paljon ja
matkoillaan he tekivät huomioita, tiedustelivat ja panivat muistiinsa
kaikki, joka heistä tuntui huvittavalta ja tietämisen arvoiselta. Näin
muodostuivat useinkin heidän kokoelmansa kaikenlaisilta eri
tietoaloilta, mutta etenkin olivat ne maantieteellisiä tahi
tilastotieteellisiä, erilaisia kaskuja j.n.e. Näin saatu oppi, joka
perustui osaksi monipuolisiin lukuihin, joiden pohjana oli klassillinen
sivistys, osaksi taas käytännölliseen havaintoon, oli tavallaan
ensyklopeedistä luonteeltaan. Mutta yhteisenä ja yhdistävänä siteenä
oli historialliseen tarkasteluun perustuva kritiikki. Kun Gjörwell
julkaisee aikakauskirjaansa "Den Swenska Mercurius", jossa hän
arvostelee ja ilmoittaa tieteellistä kirjallisuutta, sanoo hän
tällaisen lehden tehtävästä:[110] "Koska tämän lehden päätarkoitus on
vaikuttaa meillä laajempaa oppihistorian tuntemista, ei ole
ihmeellistä, että enin osa siitä kuuluu historiaan. Sitäpaitsi vaatii
resensiooni usein, että abstraktisin ja käytännöllisin aine esitetään
historiallisella tavalla, sillä oppilehti ei sisällä kirjoja tahi
seurain julkaisuja, vaan historiallisen kuvauksen niistä, niiden
vaiheista" j.n.e. Ja vähän alempana: "Paraimmissa latinalaisissa,
ranskalaisissa ja saksalaisissa oppilehdissä ovat historialliset
kirjoitukset vallalla. Sitä vaatii sellaisen lehden luonne ja nykyinen
opillinen tila". Samassa Gjörwellin lehden vuosikerrassa on myöskin
tunnetun Strickerin kirjoittama kirjoitus, jossa hän vaatii, että
teoloogein on uutterasti harrastettava kaikkia sukulaistieteitä ja
ennen kaikkea on tunnettava niiden alkuperä, jatkuminen ja kasvaminen.

Juuri tällaista oppia edusti Hassel Turussa. Muistopuheessansa hänestä
Porthan erityisesti panee painoa hänen käsitykselleen laajasta, useita
tieteitä käsittävästä opista, jossa eri tieteet ovat läheisessä
yhteydessä keskenään ja historia "kaikkien muiden paras auttaja ja
ihmiselämän valo".[111] Erittäin suuriarvoinen Porthaninkin
tieteelliselle uralle oli tämä oppi-ihanne, joka pyrki ilmiöiden
historiallisen tuntemisen kautta niitä käsittämään.

Olisi kuitenkin väärin luulla Hasselin yksin edustaneen Turussa
tällaista uutta kriitillisempää oppisuuntaa. Niinpä J. Frosterus vuonna
1744 julkaisi Scarinin johdolla väitöskirjan "De prudentia
philosophantium". Siinä varotetaan ammentamasta filosoofista oppia vain
kirjoista, vaan esitetään tarpeelliseksi commercium literarium eli
pitempimatkainen ajatusten vaihto, seurustelu ja keskustelu
oppineitten, mutta myöskin muitten, kuten merimiesten, taiteilijain
sekä taloudellisella alalla työskenteleväin henkilöitten kanssa.
Sitäpaitsi erityisesti suositetaan matkoja sekä kotimaassa että
ulkomailla.[112] Mutta etenkin Mennanderin vaikutus uuden ajatussuunnan
muodostumiseen on tärkeäksi arvattava. Innokkaana luonnontieteilijänä
hän oli täydelleen omaksunut empiirisen ajatustavan ja monia eri
tieteitä harrastaen koetti hän sovittaa muihinkin tieteihin kokemukseen
perustuvan maailmankatsantotapansa. Puhun edempänä tarkemmin hänen
toimistaan historian alalla ja niiden merkityksestä Porthanin
toiminnalle. Tässä riittäköön mainita, että Mennanderin vaikutus oli
tämän historiallisiin esityksiin 1770 luvulla hyvinkin tuntuva.

Myöskin tapa, jolla tällainen oppinut esitti oppinsa, oli toinen kuin
ennen. Kirjoitustapansa mukaan jakaantuivat kirjoittajat nyt kahteen
leiriin, esoteerisiin ja eksoteerisiin kirjoittajiin. Jälkimäiset
pysyvät vapaina turhantarkkuudesta ja kirjoittavat jollakin uudemmalla
kielellä teoksensa. Heidän esitystavassaan ei ole mitään hyödyttömiä
käsittämättömyyksiä tahi hedelmättömiä mietelmiä, joita ei kuitenkaan
voi sovittaa käytäntöön. He halveksivat oppineen nimeä, mutta omistavat
sen sijaan itselleen nerokkaan, järkevän, terävän tahi kokeneen
lisänimen. Edelliset ovat taas etevämpiä systemaatisen järjestyksen
kautta, jolla he esittävät asiat, luotettavuudessa ja käyttämässään
perustelutavassa.[113]

Sigfrid Porthan, jonka lausuntoa tässä tarkoitan, huomauttaa tämän
vastakohdan johdosta, että kummallakin puolueella on oikeutuksensa, jos
niiden liioittelut poistetaan.[114] Luulen huomanneeni, että hänen
mielipiteensä edusti silloin jotenkin laajalle levinnyttä ajatustapaa
oppineissa. He koettivat yhdistää molemmat suunnat keskenään ja
onnistuivatkin siinä usein, vaikka toisaalta useista lausunnoista
huomaakin heidän joutuneen sisälliseen ristiriitaan suunnitellessaan
teoksiaan. Nämät olivat edellytykset, joista H.G. Porthankin lähti
tutkijana ja kirjoittajana ja yllä usein mainittu väitöskirja, joka oli
hänelle niin läheiseltä taholta lähtenyt, viittaa useassa kohdassa
mielipiteihin, jotka tutkijamme sitten on toteuttanut.

Varmaankin oli Porthan jo aikaisin perehtynyt useihin tieteisiin,
siihen viittaa perinpohjainen oppi ja virkeä harrastus, jota hän hiukan
myöhemmin osotti niissä. Esimerkkinä siitä on hänen esiintymisensä
Schalbergin väitöksessä vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten
esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä
pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän
kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema
araabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä missään
araabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaakseen sitä toi hän esiin
araabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään itselleen tuon
juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä, kun ei osannut ainoatakaan
araabialaista kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että tämä oli
suurin tyhmeliini niissä kielissä, joiden selittämisessä hän koetti
päästä professoriksi. Kuitenkin myönsi Porthan, että Schalberg oli
mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin
metafysiikassa, mutta ei missään muussa".[115] Myöhemmin
tapaamme Porthanin lukemassa tilapäisesti korrehtuuria erääseen
araabiankieliseen tekstiin, jota kuuluisa ruotsalainen tutkija
Hallenberg painatti Turussa.[116]

Hänen pääharrastuksensa oli kuitenkin kääntynyt latinalaiseen ja
ruotsalaiseen kaunokirjallisuuteen.[117] Itse kuvailee Porthan sitä
vaikutusta, joka kaunokirjallisuudella hänen mielestään on sen
harrastajaan. "Paitsi, että tällä aikakaudella" -- sanoo Porthan
luennoillaan -- "jolloin kirjallisuutta niin paljon suositaan --
voidaan sillä päästä kohoamaan, on myöskin muita syitä, jotka
aiheuttavat meidät harrastamaan runoutta ja erittäinkin siinä
esiintyvää makua; kauniitten runoteosten luvusta paranee tavallansa
sydämemme; mielikuvitus tulee harjoitetuksi, tunteemme tulevat
jalommiksi ja me itse sen kautta taitavammiksi nauttimaan useita
jalompia huveja. Sitäpaitsi saa se osakseen ansaitun pilkan, josta
arvellaan, ettei hänellä ole makua".

Edelleen liittää Porthan tuohon hyvään makuun myöskin kyvyn arvostella
kauneutta runoissa. Voihan hyviä kirjojakin lukemalla saada hyvän maun,
lisää hän lopuksi, mutta niiden valitseminen vaatii jo tätä
ominaisuutta. Sentähden tulee tuntea myöskin runo-opin sääntöjä.[118]
Kun tietää, että juuri kaunokirjallisuuden alalla tuollainen hyvään
makuun perustuva kritiikki, "hyvä kritiikki", kuten ranskalaiset sitä
kutsuivat, oli erityisesti kehittynyt, ymmärtää samalla tällaisen
harrastuksen tärkeyden Porthanin tieteelliselle toiminnalle
ylipäänsäkin.

Samaan suuntaan kuin runouden ja kaunokirjallisuuden käsittää Porthan
varsinaisten tieteitten merkityksen. Kaunopuheliaisuuden luennoilla hän
opettaa: "Ja kun kaiken opin tarkoitus on hyödyttää yleistä elämää, ei
kenenkään pidä laimiinlyödä sitä keinoa, jolla tuo jalo tarkoitus
ainoastaan on saavutettavissa. Vertaa kuninkaallista kirjettä akatemian
kanslerille 19. päivältä helmik. 1768, jossa määrätään, että niitä
tieteitä on innolla ja huolella harjoitettava, joiden kautta
sievisteltyjä ajatuksia selvän ja oikean kirjoitustavan saamiseksi
nuorisolle tarjotaan".[119] Hyvän maun tuli esiintyä myöskin
kirjoitustavassa ja kielessä, näiden tuli ilmaista niitä tarkkoja ja
hienoja vivahduksia, joita silloinen seuraelämä vaati.

Näin asetti Porthan koko oppinsa, kaikki eri tieteet, jotka se sisälsi,
aivan välittömään yhteyteen käytännöllisen elämän vaatimusten kanssa.
Se on pääpiirteenä hänen tieteellisessä toiminnassaan ja on ytimenä
käsityksessä, joka hänellä oli sen merkityksestä. Ja tästä yhteydestä
on vielä yksi puoli huomattava, joka erityisesti oli tälle ajalle
omituinen. Se oli opin suhde moraaliin.

Liiallinen nautinnonhalu ja kevyt maailmankatsantotapa oli yleisenä
valituksen aiheena täällä Suomessakin erittäinkin mitä ylempiin
piireihin tulee. Sitä koetettiin vastustaa ankaran moraalin
levittämisellä ruotsalaisissa aikakauskirjoissa, jotka tännekin
levisivät, ja oppisaleissa. Olemme nähneet miten suuren osan
yliopiston-opetuksesta moraalin luennot muodostivat, ja jo Porthanin
lapsuudessa ilmestyi kuuluisa moraalinen aikakauskirja "Then Svänska
Argus" Ruotsissa, Tämä ankara moraali muodosti yhdessä edellä kuvatun
hienostuneen ja hyvän maun kanssa sen sivistysihanteen, johon oppineen
tuli pyrkiä ja jota hänen piti muillekin levittää.

Ja niinkuin hyvään makuun perustuva kritiikki oli välttämättömänä
ehtona oikealle hienostukselle, niin oli Porthanista myöskin
samanlainen kritiikki perustana moraaliselle maailmankatsannolle.
Promotioonitilaisuuksiin kirjoittamissaan runoissa 1760 luvun lopulla
ja 1770 luvun alulla kuvailee hän tätä kritiikkiä. Se erottaa varovasti
ja vaivaloisesti erehdykset ja ennakkoluulot, jotka kuten sumu
peittävät totuuden, niin että tämä koko loistossaan tulee esille; se
tunkee asiain ytimeen eikä anna niiden ulkokuoren pettää. Näin on
totuudelle etsittävä varma perusta, erotettava se ahtaista siteistä,
joissa yleisö sitä pitää ja vähitellen totuttava raittiisti ja oikein
ajattelemaan. Kun siis näin on ajateltava vapaana ennakkoluuloista ja
vältettävä liiallista luottavaisuutta, on toiselta puolen estettävä
ensi epäilyksen valtaan pääsemistä. "Ainoastaan yhdellä ainoalla tiellä
on totuus tavattavissa; jonka yhtämittaa näkee horjuvan, hän ei löydä
sen sijaa".

Tämä totuuden ilmisaaminen kritiikin avulla tekee tutkijamme arvelun
mukaan ihmiskunnan moraalisesti hyväksi ja onnelliseksi. Se edistää
aineellistakin varallisuutta, elinkeinoja ja saa valtiokoneiston
oikeaan käyntiin. Näin oli Porthanilla valistusajan koko suurenmoinen
toivo kritiikin paljastaman totuuden tulevaisuuteen, sen kouluuttaman
järjen voimaan ja suuriin tehtäviin, jotka ihmiskunnalla juuri niiden
avulla on täytettävänä.

Tällainen oli Porthanin katsantotapa ja tällainen hänen ihanteensa
oppineesta, kun hänet määrättiin yliopiston opettajaksi kanslerin
kirjeellä 17. p. marrask. 1762. Hänen opettajatoimintansa on niin
läheisesti liittynyt hänen toimintaansa tiedemiehenä, ettei toista voi
käsitellä toista huomioon ottamatta. Kun Porthanilla oli täydelleen
aikansa käsitys tieteistä hyötyä tuottavana tutkimusalana, niin antoi
hän sen mukaan oppilaillensa kaunopuheliaisuuden luennoilla
kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja kaikkia käytännöllisen elämän
tapauksia varten. Kun suurin osa oppilaista aikoi papeiksi, piti hän
etenkin saarnain kirjoitusta ja esitystä silmällä. Mutta hän selittää
myöskin seikkaperäisesti eri kohtia, jotka ovat huomioon otettavat
esimerkiksi kirjeitä kirjoitettaessa erilaisissa tarkoituksissa,
kirjeen kuorta suljettaessa ja päällekirjoitusta kirjoitettaessa.

Samanlaisia käytännöllisiä neuvoja antaa hän muillakin luennoillansa.
Niitä hän piti yksityisesti useassa eri aineessa sen mukaan kuin hänen
oppilaansa halusivat. Hän seurasi esityksissään jotakin vanhempaa,
tavallisesti latinankielistä oppikirjaa selitellen sitä siinä, missä
sitä oli vaikea käsittää ja lisäili mitä puuttui. Lyhyitä yleisiä
sääntöjä valaisi hän jollakin sopivalla jokapäiväisestä elämästä tahi
historiasta otetulla esimerkillä. Luennot helpoittivat siten suuresti
ylioppilasten tutkintolukuja. Porthanin laaja oppi teki hänelle
mahdolliseksi luennoida kaikenlaisissa tarvittavissa aineissa.

Mutta hän tahtoi sitäpaitsi vaikuttaa oppilastensa ajatustapaan ja
siveelliseen kantaan ja siten muodostaa heistä henkilöitä, jollaisia
ajan valistuspyrinnöt vaativat. Aatteellinen ja käytännöllinen päämäärä
oli Porthanilla yhteinen, niinkuin hän piti kunniallista ja
hyödyllistäkin saman veroisena. Ja hänestä oli melkein yhdentekevää,
millä tavalla ja millä alalla hän opetti ja ohjasi, kunhan se vain vei
määrättyyn suuntaan ja toivottuun tulokseen.

Tällaiseen monipuolisuuteen opetuksessa antoi ehkä erityisesti
aihetta vielä Porthanin varsinainen opetusala, kaunopuheliaisuus.
Varmaan hän kuten Hasselkin piti tätä tiedettä "puhuvana viisautena",
eikä pitänyt silmällä ainoastaan kaunista muotoa, vaan myöskin
sisältöä, esitettävien syiden pätevyyttä, arvostelun tarkkuutta
kaunopuheliaisuudessa, jonka asetti oppilailleen malliksi.
Harjoitusaineissa, jotka Porthan antoi oppilaillensa latinalaisen
stiilin oppimiseksi, onkin kaikenlaisia aiheita eri aloilta,
filosoofisia, retoorisia ja historiallisia.[120] Nämät harjoitelmat
olivat valmistuksena lukuisiin väitöskirjoihin, joita julkaistiin
Porthanin presidiolla näissä samoissa aineissa.

Porthanin luennot koskettelivat siis vaan tieteiden alkeita, eivät
syventyneet mihinkään yksityisiin tieteellisiin kysymyksiin eivätkä
ryhtyneet asiain syvällisempään käsittelyyn. Vaatihan ylioppilasten
silloinen kehityskantakin tällaista menettelyä. Mutta paitsi näitä
julkisia ja yksityisiä luentoja yliopistossa, antoi Porthan myöskin
yksityisopetusta ylioppilasajastaan aina vanhuutensa päiviin asti. Ja
siinä oli hänen opetusalansa vielä paljon laajempi. Nuorelle
Sprengtportenille opettaa hän kieliä, ranskaa, saksaa ja englannin
kieltä, historiaa, maantiedettä, moraalia, vieläpä geometriaa ja
aritmetiikkaa.[121] Ja ainakin samaan suuntaan lienee hänen muukin
kotiopetuksensa käynyt.

Toisen puolen opetuksesta muodostivat väitöstilaisuudet ja niihin
valmistautuminen. Maisterin arvoa varten tuli kunkin ylioppilaan
puolustaa julkisessa väittelyssä kahta julkaisua. Ensimäisen julkaisun,
jota puolustettiin pro exercitio, kirjoitti tavallisesti Porthan itse.
Suuremmat teoksensa hän on julkaissut tuollaisina väitöskirjoina eri
ylioppilasten esiintyessä niiden puolustajina. Väitöskirjan
kokoonpanoon eivät he mitään vaikuttaneet ja puolustus kohdistui vain
teeseihin, jotka painettiin tuollaisen vihkosen kansilehdelle. Mutta he
kustansivat painatuksen ja preeses sai siten teoksensa julkaistuiksi ja
tuli riippumattomammaksi yleisön suoranaisesta kannatuksesta. Tällainen
riippumattomuus oli ihan välttämätön aikana, jolloin oli erinomaisen
vaikea julkaista kirjoja, jotka käsittelivät puhtaasti tieteellisiä
kysymyksiä. Tulemme huomaamaan, että tämä seikka vaikutti suuresti
noiden kirjoitusten aiheeseen. Toiselta puolen sai tämä asianhaara
tekijän pukemaan teoksensa latinalaiseen asuun.

Toisen väitöskirjansa julkaisivat ylioppilaat pro gradu. Aineen määräsi
Porthan[122] pitäen kuitenkin silmällä oppilaan taipumuksia ja tulevaa
elämänuraa ja antoi sen sitten tämän valmistettavaksi. Tavallisesti
hän laittoi kirjoittajalle kaavan, jonka mukaan tehtävä oli
toimitettava.[123] Luulen, että lyhyt latinankielinen lippu suomen
murteista, joka meille on säilynyt, on ollut samaa ainetta koskevan
väitöskirjan ohjeena sen respondentilla. Siihen ovat aineen pääkohdat
lyhyesti merkittyinä: "Mitä on murre? ei eri kieli vaan sama. Ei latina
ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten, votjakkien
j.n.e. Tuskin viro ja aunus? joita tulisi paremmin tuntea. Mutta
murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin naapuripitäjien
välillä" j.n.e..[124] Tämän mukaan on sitten ehkä respondentti
kirjoittanut aineensa sujuvimmalla latinankielellään, etsinyt
vastauksen ensimäiseen kysymykseen Gesnerin latinalaisesta sanastosta
ja jatkanut tähän suuntaan. On tosin myöskin mahdollista, että Porthan
on kirjoittanut tuon nootin itseänsä varten, hänellä kun näet oli
tapana merkitä asiat, joista aikoi kirjoittaa, paperiliuskoille,
kirjeitten valkealle takasivulle tahi muulle sentapaiselle. Mutta joka
tapauksessa lienevät hänen ohjeensa respondenteille olleet
tämäntapaisia, milloin ne kirjallisia olivat. Usein hän myöskin neuvoi
tarvittavaan kirjallisuuteen tahi hankki käsinkirjoitettuja lähteitä ja
keskusteli tekijän kanssa siinä esiintyvistä kysymyksistä.[125] Kun
Porthan harjoitti ylioppilaita latinalaisen stiilin käyttämisessä, oli
luonnollista, että stiili, jolla kirjoitus kirjoitettiin, oli saanut
Porthanilta leimansa. Aihe taas usein liittyi läheisesti johonkin
kysymykseen, jota Porthan oli käsitellyt yksityisluennoillaan,
täydentäen ja laajentaen hänen esitystään. Oppilaat, jotka olivat
saaneet katsantotapansa noilla luennoilla, kehittivät ja toivat esille
sen väitöskirjoissaan. Kun väitöskirja näin opettajan välillisen
vaikutuksen alaisena oli kirjoitettu, korjasi tämä sen vielä perin
pohjin. Porthan itse kertoo, että tuo korjaaminen usein oli paljon
rasittavampaa, kuin koko kirjoituksen kirjoittaminen.

Vaikka siis nämät väitöskirjat ovat Porthanin ja hänen oppilastensa
yhteistoiminnasta syntyneet, on niissä oppilasten työ ollut väliin
suurempi, väliin taas pienempi. Mahdotonta on heidän osuuttansa
ratkaista kussakin yksityistapauksessa, ellei ole säilynyt suoranaista
ilmoitusta siitä. Tällaisia tavataan kuitenkin usein Porthanin
kirjeissä.

Niin on "De poësi gentium septentrionalium" puolustajan kirjoittama ja
Porthanin nopeasti tarkastama. Filosoofisen väitöskirjan "De studio
novitatis in philosophia" on respondentti Porthanin suunnitelman mukaan
tehnyt ja tämä sen nopeasti korjannut. On huomautettu, että Suomen
historiaa koskevat aiheet Porthan on enimmäkseen itse kirjoittanut,
muut taas enimmäkseen puolustaja. Kuitenkaan ei erotus tässä suhteessa
ole aivan selvä. Niin tiedämme, että Porthanin johdolla puolustetun "De
superstitione veterum Fennorum" alkuna on ollut Eerik Lencqvistin
käsikirjoituksia, jotka hänen poikansa on muodostellut väitöskirjaksi.
Sama oli laita väitöskirjan "Historia Borgoae", jonka perustuksena oli
M.J. Alopaeuksen kirjoitus "Utkast tili Borgå Stadsbeskrifning, börjad
den 13 Jan. 1789". Respondentti Maunu Alopaeus lienee sitten laitellut
aineen väitöskirjan muotoon.[126] Porthanin ilmoituksista huomaa
muuten, että hän on toisia graduaalikirjoituksia avustanut paljon
tehokkaammin, kuin hänen tapansa tavallisesti oli.

Tällaisiksi voisi epäillä sellaisia kirjoituksia, joista puuttuu
tavallinen vetoaminen lukijan hyväntahtoisuuteen kirjoittajan
nuorekkaita kokeita kohtaan tahi jokin muu sentapainen lause. Sellaista
vailla ovat esim. "De fama magiae Fennis attributae", "Historia
decimarum", "De praecipuis dialectis linguae Fennicae" ja "De denario
Petrino".

Mutta Porthanin opettajatoimi vaikutti muullakin tavalla kuin näin
välittömästi julkaisujen muotoon. Se rajoitti hänen aikaansa ja pakotti
hänet lykkäämään tieteellisemmät työt ja sellaiset, jotka eivät olleet
yhteydessä opetuksen kanssa, loma-aikoihin. Porthan kertoo itse: "Minä
luennoin, paitsi julkisia luentojani, 12 tuntia viikossa, kertaan
julkisia luentojani kahtena tuntina. On sitäpaitsi osakunnan kokouksia
joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia, ja minä vastaanotan ja
korjaan ylioppilasten kirjoituksia samoina päivinä kello 7:stä aamulla
kello 12:een päivällä. Enempää ei saksalainenkaan professori ehdi.
Tarvitsemme aikaa myöskin itse lukeaksemme -- ettemme 10 vuoden
kuluttua olisi aivan vanhanaikaisia oppeinemme -- ja puuhataksemme
muutamissa muissa kirjallisissa töissä".[127]

Oli luonnollista, että Porthan opetustoimessaan samoinkuin
väitöskirjoja julkaistessaan tuli noudattaneeksi samoja periaatteita
kuin hänen edeltäjänsä. Niinpä hän kertoo Hasselista, että tämä
mieluummin korjaili oppilastensa väitöskirjat ja näki siinä paljon
vaivaa, kuin kirjoitti ne itse. Siten hän antoi näille hyvän
tilaisuuden koetella ja harjoitella voimiaan. Saman arvostelun antoi
hän sittemmin usein omasta menettelystään.[128] Tämä oppilaan oman
kyvyn kehittäminen johtui juuri harrastuksesta itsenäiseen
kriitilliseen työhön, jota sekä Hassel että Porthan osottivat ja
oppilailleen neuvoivat.

Porthan on myöhemmin kuvannut väitöstilaisuuksien hyötyä näin: "Siten
harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi yleensä
rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan asiaa
useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tahi vähemmän
kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esiintyviä ja esitettyjä
vaikeuksia".[129] Tämä kriitillisen kyvyn kehittäminen oli ylipäätänsä
Porthanin opetuksen tarkoituksena muun tarkoituksen ohella.

Mutta kuten luennoilla Porthan myöskin väitöskirjoilla tahtoi
muodostella oppilaittensa ajatustapaa omaa katsantotapaansa
lähenteleväksi. Niin kuin hän luennoillaan vuonna 1788 psykologiassa
vastusti ajan mystillisiä virtauksia, svedenborgianismia ja
magnetismia, pitäen niitä vain jonakin taikauskon muotona, niin hän
samana vuonna julkaisemassaan väitöskirjassa "De obligatione civis ad
capessendam Rempublicam" istutti akateemiseen nuorisoon valtiollista
moraalia.[130] Silloin olivat juuri Anjalanliiton ajat ja sellainen
opetus ajan vaatima. Edempänä puhumme taistelusta, jota tutkijamme
luennoissa ja väitöskirjoissa kävi leviävää Kantin oppia vastaan.




III.


Porthan luennoi aluksi kaunopuheliaisuudesta, samalla kuin hän opetti
ylioppilaita kirjoittamaan kaunista stiiliä. Tämä toiminta liittyi
läheisesti kielen kehittämiseen ja sievistämiseen poistamalla siitä
murteellisuuksia ja vieraita tahi epähienoja puheenparsia.
Samansuuntainen harrastus oli Ruotsissa tähän aikaan vallalla ja
aiheutti Ruotsin akatemian puuhat samalla alalla. Kuninkaallisella
käskykirjeellä edistettiin sellaisia harrastuksia yliopistoissa.

Mutta täällä Suomessa ulotettiin mainittu pyrkimys myöskin suomen
kieleen. Sitä oli jo vanhastaan täällä pidetty arvossa. Juslenius
työskenteli saadakseen isänmaansa kielen oikeaan arvoonsa, siihen
kunniaan, joka sille oli tuleva vanhan ja kunniakkaan kansan kielenä.
Kielen sivistävää merkitystä hän ei sitävastoin erityisesti huomauta.
Mutta samansuuntaisia virtauksia liikkui yleisemminkin ihmisten
mielissä, erityisesti Turun akatemiassakin. Eräässä väitöskirjassaan
Henrik Hassel lausuu: "Niinkuin jokaiselle äidinkielensä on erittäin
tärkeä, niin pidämme epäämättömänä, että sitä ennen muita on
viljeltävä".[131] Ja viimeisinä elinvuosinaan hän kirjoittaa
tyttärenpojalleen Fredenheimille: "Niinkuin ei mikään ole enemmän
tarpeellista, niin ei voi mitään miellyttävämpää kertoa kuin, että
kunnioitettava kuningas ei ole pitänyt arvoaan alentavana oppia suomen
kieltä. Toinen mielipide on tuolla hyvällä ruhtinaalla, kuin niillä,
jotka tuota kieltä niin halveksivat, etteivät viitsi sanaakaan siitä
tuoda esiin. Niin paljon kuin tuo kuninkaallinen teko vetää puoleensa
ja velvoittaa suomen kansaa, niin paljon se osottaa Kustaan
viisautta".[132]

Tämä harrastus oli kääntänyt ihmisten huomion lauluihin, joita kansa
lauloi eri osissa maatamme. Mennanderilla oli kokoelma tuollaisia
runoja, joita papit, kukin omalta paikkakunnaltaan, olivat hänelle
lähettäneet. He kokosivat niitä yhdessä kaiken muun kanssa, joka heistä
tuntui omituiselta ja merkilliseltä, he kokosivat niitä niinkuin he
kokosivat taloudellisia huomioita, tietoja merkillisistä esineistä
seudulla. Fortelius kertoo Mennanderille pitäneensä päiväkirjaa
kaikesta merkillisestä, jonka on saanut tietoonsa matkoillaan.[133]

Tällaisia runoja oli Porthankin alkanut keräillä matkoilla joita hän
teki eri osiin maata usein maantieteellisten ja taloudellisten tietojen
hankkimista varten. Myöskin oli hän asettunut laajaan kirjevaihtoon
tieteellisyyttä ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden kanssa
maaseuduilla. Tämän runojen keräilyn on Porthan alottanut hyvin
aikaisin, Ganander kun kertoo saaneensa häneltä suomalaista
jumaluustarustoa koskevia neuvoja ja tietoja aina vuodesta 1764
alkaen.[134] Mutta kuten ennen jo olen maininnut, johtuivat Porthanin
kansankieltä koskevat harrastukset hänen suvustaan ja varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka. Hän oli näet syntynyt sydänmaan pitäjässä, jossa
kansan tavat olivat alkuperäiset, viljelystapa, vanhat runot ja
muinaismuistot herättivät huomiota. Välittömät kokemukset, joita
Porthan Viitasaarella sai ja jotka yhtämittaisilla matkoilla sinne
uudistuivat, synnyttivät hänessä vilkkaan, välittömän tiedon kansasta.

Näin saadut ainekset käytti Porthan väitöskirjasarjassaan "De poësi
Fennica", joka julkaistiin vuosien 1766 ja 1778 välillä. Hän tutkii
siinä sääntöjä, joita suomalaisessa runoudessa käytetään, mutta sen
ohella ilmenee myöskin käytännöllinen halu opettaa vastaisia
suomalaisia runoilijoita oikein käyttämään runo-opin sääntöjä, sillä
harjoitusta vaati Porthan oikealta runoilijalta. Niinkuin hän
luennoissaan kaunopuheliaisuudesta tahtoi opettaa tulevia pappeja
oikein hoitamaan saarnavirkaansa tahi käsitellessään Horatiuksen Ars
poëticaa tahtoi opettaa runoilutaitoa oppilailleen, niin tahtoi hän
uudella väitöskirjasarjallaan edistää erittäin suomenkielistä runoilua
isänmaassaan. Tulevien runoilijain tuli sitten runoillaan kehittää ja
sievistää kieltä.

Mutta oliko tämä ajatus yksinomaan Porthanin mielessä hänen
ryhtyessänsä kirjoittamaan teostansa? Ilmoitus hänen teoksestansa
tukholmalaisessa lehdessä "Lärda Tidningar" kertoo,[135] että "koska
kunkin kielen ja kansakunnan luonne esiintyy selvimmin sen runoudessa,
on tekijä käyttänyt kiitettävää vaivaa tutkiakseen tätä osaa suomen
kielestä". Itse tuota kielen ja kansakunnan luonnetta ei Porthan ole
koettanut teoksessaan suoranaisesti kuvata, hän on vaan tyytynyt
esittämään sen tuotteet sellaisinaan käsittelemättä niitä missään
yhteydessä tuon luonteen kanssa. Missä hänen tulisi selittää noiden
runojen sisäistä omituisuutta, siinä hän ottaa kuvaavia runoja
sellaisinaan sitä osottamaan. Näin tahtoo hän antaa lukijoille
käsityksen noiden runojen "runollisuudesta, tunteesta, yksinkertaisesta
luonnollisesta todenmukaisuudesta sekä miellyttävästä maalaiselämän
kuvaamisesta".

Samaan aikaan kuin Porthan tutki suomalaisia runoja tavataan
kansanrunouden harrastusta useimmissa Europan maissa. Huomattavimpana
se oli esiintynyt Englannissa, missä oli toimitettu julkisuuteen suuri
joukko vanhan brittiläisen runouden muistomerkkejä. Täällä oli myöskin
Lowth vuonna 1753 julkaissut teoksen "De poësi Hebraeorum" selittäen
tieteellisellä tarkkuudella heprealaisen runouden eri sääntöjä,
retoorisia kuvia ja vertauksia. Ja hän koetti käsittää niitä
syventymällä niiden syntymämaan luontoon, kansan kieleen, ajatustapaan
ja tapoihin.

Tämä teos oli ensimäisenä joskin tiedottomana ilmauksena liikkeestä,
joka pyrki etsimään alkuperäistä luonnollisuutta ja yksinkertaisuutta
henkisen elämänsä ilmaisuille. Se turvautui luontoon ja kansanhenkeen
ja luuli parhaiten tajuavansa niitä kansanrunouden avulla.
Aavistamattoman voiman ja merkityksen se sai Macphersonin Ossianin
ilmestyttyä vuonna 1760. Vasta löydetyn runouden innostamina ryhdyttiin
taistelemaan vallalla olevaa klassillista taiderunoutta vastaan, jota
määrätyt akatemiain kaavoittamat säännöt rajoittivat, tuomittiin se
teennäiseksi ja kelvottomaksi. Paljoa myöhemmin kuin Englannissa
näkyivät tämän pyrkimyksen oireet Saksassa. Täällä Herder julkaisi 1770
luvulla mietteensä kansanrunoudesta sekä kokoelman eri kansain runoja;
ensimäinen julkaisu "Auszug aus einem Briefwechsel über Ossian und die
Lieder alter Völker" ilmestyi vuonna 1773. Esityksen pääaiheena on
kansanrunoudessa ilmenevä omituinen käsitys, hieno väritys ja sointu ja
näitä se tahtoo selittää kansan luontaisen hengen tarkoiksi ilmauksiksi
koettaen samalla kuvata tätä henkeä. Kielen sievistyksen, runomuodon ja
yleensä runojen ulkokuoren tarkkaamista ja erityisten sääntöjen
muodostamista sen johdosta Herder pitää pahimpana esteenä
kansanrunouden hengen käsittämiseksi. Sellainen kuuluu vain
taiderunoudelle, jonka kirjoittaja arvelee olevan jyrkässä
ristiriidassa kansanrunouden kanssa. Samantapainen käsitys kuin
Herderillä oli myöskin Ossianin runojen tutkijalla Blairilla. Hänen
mielestään olot, joita hänen aikansa kutsui barbaarisiksi, olivat
runoudelle edullisia, ne kun loivat ihmiseen voimakkaan mielikuvituksen
ja tunteen. Tätä mielenlaatua kuvailee maalaileva ja kuvarikas kieli,
jolla jo itsessään on runouden leima. Blairkin siis erotti jyrkästi
kansanrunouden ja taiderunouden, pitäen edellistä etevämpänä.[136]

Onko Porthan saanut yllämainituista teoksista aiheen omiin
runotutkimuksiinsa, elähyttikö häntäkin kaipuu palaamaan taiderunouden
mutkikkaista muodoista kansanrunouden yksinkertaiseen henkeen? Hänen
väitöskirjasarjansa ensi osa ilmestyi vuonna 1766, mutta päättäen
siitä, että Ganander häntä teoksen johdosta runomittaan onnitteli
marraskuun 8. p. 1764, mahtoi tuo teos jo silloin olla suurimmaksi
osaksi valmiina.[137] Äskenmainittu Macphersonin teos levisi Europan
maihin vasta 1760 luvun keskivaiheilla, muun muassa myöskin Ruotsiin.
Vasta elokuussa 1765 kirjoittaa tunnettu Ossianin harrastaja Gothenius
Göteporista saaneensa tuon runoteoksen ja aikovansa ilmoittaa siitä
Gjörwellin Mercurius nimisessä aikakauskirjassa.[138] On siis
mahdotonta, että Porthan tältä taholta olisi tutkimukseensa aihetta
tahi intoa saanut ja hän mainitseekin Ossianin vasta "De poësi Fennica"
sarjan kolmannessa osassa, joka ilmestyi vuonna 1778, esimerkkinä
siitä, miten ihmeen korkealle kansanrunous saattoi kohota ilman
taiderunouden apua.[139] Vielä vähemmin saattaa ajatella Herderin
julkaisujen Porthanin teokseen vaikuttaneen, ne kun alkoivat vasta 1770
luvulla.

Ei Porthanilta siltä puuttunut esikuvia, jotka äskettäin annettuina
olivat hänellä elävästi mielessä ja edustivat tieteen ja yleisen
ajatustavan silloisia vaatimuksia. Ne ovat vain toisaalta etsittävät.
Upsalan professori Karl Aurivillius oli näet 1750 luvun lopulla ja 1760
luvun alulla julkaissut kansanrunouden, osaksi heprealaisen osaksi
kreikkalaisen runouden tutkimuksia. Aurivillius oli itse matkustanut
maissa, joiden runoutta hän tutki, joten hän saattoi sitä välittömästi
käsittää ja sitäpaitsi oli hän saanut vaikutuksia Lowthilta. Hän
käsitti sentähden, että kansanrunoutta oli arvosteltava sen mukaan,
miten se soveltui kieleen, jolla se oli runoiltu ja kuvasti kansan
tapoja, joka sitä käytti. Porthan siteeraa teoksessaan Aurivilliuksen
väitöskirjaa "De poësi Biblica", joten hän siis Aurivilliuksen
välityksellä oli tullut tuntemaan tuon katsantotavan, joka johtui
matkoilla saadusta välittömästä tutkimusalueen tuntemuksesta.[140]

Porthanin teos oli myöskin kirjoitettu Lowthin ja Aurivilliuksen
maltilliseen henkeen, sillä hän ei halveksinut ajan taiderunoutta kuten
Blair ja Herder, mutta osasi siltä antaa täyden arvon kansanrunoudelle.
Porthan tahtoi kehittää jälkimäisen runouslajin edellä mainitun
kaltaiseksi eikä hän sentähden pitänyt sivistymätöntä luonnollisuutta
parhaimpana runoilun edellytyksenä. "Tavallaan voi väittää", hän sanoo,
"että raa'at kielet ovat runollisia -- kuitenkin rajoituksilla -- sillä
kun kieli on raakaa, käytetään vertauksia ja kuvia ja on se silloin
enemmän aistillista; mutta runollisempaa ei se ole vain senkautta, että
se on raakaa. Jonkinlaisen viljelyksen täytyy tulla lisäksi".[141]
Näihin sanoihin peittyy ajan syvällinen ristiriitaisuus luonnonihailun
ja sivistykseen pyrkimisen välillä.

Ristiriitaisuus, jota Porthan näin koetti sovittaa, ilmeni muillakin
aloilla, joilla hän joutui tekemisiin kansanhengen ilmausten kanssa.
Sananlaskuista hän sanoo retoorisilla luennoillaan: "Kansan sentenssit
ovat tuhmia (plumpa) ja niitä sanotaan sananlaskuiksi. Niillä on
alhainen muoto ja eivät sovi mihinkään puheeseen".[142] Kuitenkin
keräsi hän niitä samoin kuin runojakin innokkaasti ja kehotti muita
tekemään samoin. Eräässä hänen paperissaan on seuraava mietelmä:
"Sananlaskut ovat elinohjeita, jotka kokemus ja terve järki on
saattanut kansassa yleiseen käytäntöön; ne ovat voittaneet sääntöjen
arvon, niihin vedotaan periaatteina, ne menevät perintönä
jälkeläisille, ja paitsi sitä hyötyä, jonka ne tarjoovat kielen ja sen
puheenparsien, tavan oppimiseksi, antavat ne tiedon kansan älystä,
tietomäärästä ja luonteesta".[143] Vaikka näiltä Porthanin mielestä
puuttui kaikki taiteellinen arvo, olivat ne kuitenkin tärkeitä kansan
hengen tuntemiseksi sekä Porthanin omaan aikaan että muinaisina
aikoina. Ja samoinkuin runojen keruussa Porthanilla oli edeltäjiä,
jotka osasivat niille antaa arvoa, niin tässäkin. Lencquistin
papereissa on myöskin arvostelu sananlaskujen merkityksestä. "Niitä voi
pitää arvoisan muinaisuuden jättäminä muistomerkkeinä, siitä miten se
on ajatellut visseistä ihmiselämän oloista sekä siitä tavasta, jolla se
on esittänyt ajatuksensa. Muutamat ovat vaivautuneet tekemään suuria
kokoelmia tuollaisista sananlaskuista muilla kansoilla, sentähden olen
minäkin koonnut muutamia suomalaisia".[144]

Kansanrunot ovat paljoa lähempiä kansan sisäisemmän tunne-elämän
ilmauksia kuin sananlaskut ja oli siis hyvin ymmärrettävää, että
Porthan ne sellaisiksi käsitti. Mutta saattoiko niille antaa
historiallista arvoa, kuten Lencquist oli antanut sananlaskuille?
Scarin ei sitä ensinkään antanut niille, niistä kun hänen mielestään
puuttui selvää totuutta.[145] Bilmark valittelee niinikään, että
suomalaiset runot eivät kuvaile esi-isäin urotöitä sodassa eikä
merkkitapauksia rauhan aikana, vaan ylistävät ainoastaan muutamia
tunnettuja laulajia. Eivätkä ne tunnu aivan vanhoiltakaan.[146] Mutta
arvostelu muuttui, kun ruvettiin panemaan enemmän arvoa kansan tapojen
ja olojen kuvaukselle historiassa. Jo vuotta jälkeen "De poësi Fennica"
sarjan ensi vihon ilmestymisen, ilmaantui Gaddin johdolla väitöskirja,
jossa Porthanin vielä julkaisemattomia runoja sekä muilta saatuja
samanlaisia otettiin todistukseksi muinaisten suomalaisten
historiaan.[147] Ja samoihin aikoihin Ganander koetti runoista
selvittää suomalaisten muinaista uskontoa. Silloin oli käsitys niiden
sisällön arvosta jo muuttunut. Mutta runojen historiallinen merkitys
perustui sitäpaitsi myöskin niiden ikään ja luotettavuuteen.

Runomuodon vanhuus riippuu tietysti siitä tavasta, jolla runo säilyy
kulkiessaan suusta suuhun. Kootessaan erilaisia runotoisintoja oli
Porthan saanut selvän käsityksen niiden leviämistavasta ja lausuu sen
johdosta niiden laulajista: "Koska ovat pakotetut luottamaan pelkkään
muistiin, ei ole oudoksuttavaa, että he taitavat laulut enemmän tahi
vähemmän täydellisinä, sen mukaan kuin heillä on parempi tahi huonompi
muisti; toiset panevat niihin muuta lisää, ottavat pois, silpovat
niitä, pistävät sanoja väliin, muuttavat, vaikka kustakin omat runot
näyttävät kokonaisilta, oikeilta ja turmeltumattomilta, kukaan kun ei
tahallaan uskalla niitä muuttaa tahi turmella".[148] Mutta kaikissa on
sama sisällys ja samat pääpiirteet ja useampia toisintoja toisiinsa
vertaamalla voi saada niistä oikeat ja täydet laulut. Porthan sanoo
niin tehneensä käyttämällä kritiikin sääntöjä apunaan.[149]

Runotutkimusten kautta Porthan siis sai käsityksen traditioonin
luonteesta, sellaisena kuin se esiintyi kansanrunoissa. Siinä suhteessa
hän erosi muista ajan muinaisuuden tutkijoista eri Europan maissa,
jotka enimmäkseen olivat muodostaneet käsityksensä traditioonista
keskiajan käsikirjoitusten avulla tarkaten niiden eri toisintoja. --
Oli luonnollista, että Porthanin saama käsitys vaikutti hänen
arvosteluunsa muista historiallisen traditioonin muodoista.

Porthan koetti kuitenkin toistakin tietä päästä selville suomalaisten
kansanrunojen iästä -- hän vertasi niitä muitten kansain runoihin.
Ensimäisessä kirjoituksensa osassa hän vertaa näitä runoja
heprealaisiin ja osottaa niissä olevan paljon yhtäläisyyttä itämaisen
runouden kanssa. Tällainen käsitys oli yhteydessä Porthanin silloisen
mielipiteen kanssa suomen kielen ja kansan alkuperästä, josta
tuonnempana puhun. Samaa ajatteli Gothenius Ossianin lauluista. --
Samana vuonna kuin viimeinen osa Porthanin väitöskirjasarjaa ilmestyi,
luuli tutkijamme huomanneensa suomalaisten runojen olevan samaa juurta
venäläisten kansanlaulujen kanssa vedoten siihen kuvaukseen
jälkimäisistä, joka tavataan Cheraskoffin teoksessa Combat de Tzesme.
Karjalaisia itkuja piti Porthan venäläisten ja suomalaisten runojen
välimuotona.[150] Myöhemmin hän sitten viittaa niihin vaikutuksiin,
joita suomalaiset runot ja samalla suomalaiset käsitteet olivat saaneet
Ruotsista päin, vieläpä sen kautta roomalaisilta ja kreikkalaisilta
asti.[151] Tässä suhteessa Porthan käsitteli runoja samanlaisten
kriitillisten periaatteitten mukaan kuin muitakin lähteitä. Mutta
toiselta puolen hän ei ole milloinkaan siteerannut noita runolähteitään
tarkemmin, ei ole maininnut, miltä seudulta hän ne on saanut j.n.e. Hän
kohtelee niitä kuten suullisia huhujakin, joista hän niinikään ei tee
koskaan tarkempaa selkoa. Hän konstrueeraa kyllä kritiikin sääntöjen
mukaan runojen alkumuodon, mutta ei mainitse eri toisintojen muotoa.

Huolimatta runojen vaihtelevaisuudesta ja epävarmasta iästä on Porthan
toisinaan sentään vedonnut niihin esittäessään historiallisia
tosiasioita. Hän on vedonnut runoon Väinämöisen veneen valituksesta
todisteena suomalaisten merirosvouksesta arvellen, ettei runo eikä
siinä mainittu tapa käydä merisotia voi perustua kristillisen ajan
traditiooneihin.[152] Tämän menettelyn käsittää hyvin, kun muistaa,
että Porthan arveli runojen pääpiirteissään säilyvän samanlaisina,
vaikka sivuseikat niissä muuttuvat. Mutta harvoin on Porthan runoja
käyttänyt todistuskappaleina. Niiden sisällöllisestä arvosta lausuu hän
kerran: "Sen (kansan) vanhoista lauluista on vähän valoa saatavana;
vanhimmat, jotka ovat tulleet meille asti epäilemättä hyvin silvottuina
ja muutettuina, sisältävät vain mystillisiä runoja ja hourivan
taikauskon unia".[153] Vaikka Porthan siis tunsi kansanrunojen
merkityksen kansanhengen ilmaisijana, ei hän ole niitä historiallisessa
esityksessään käyttänyt muuta kuin nimeksi. Osaksi tämä seikka johtui
niiden iän epämääräisyydestä, mutta etupäässä lienee ollut syynä siihen
se, että Porthan ei koskettele esityksissään itse kansanhenkeä
sellaisenaan.

"De poësi Fennica" ei milloinkaan täydelleen valmistunut. Siitä
ilmestyi viisi osaa, mutta julkaiseminen keskeytyi vuonna 1778
Porthanin ulkomaanmatkan tähden. Vielä samana vuonna puuhasi Porthan
kuitenkin siihen jatkoa ja myöhemmin hän lupasi lopettaa sen
kevätlukukaudeksi 1782.[154] Mutta uusi hanke tuli väliin. Tänä vuonna
ilmestyi näet kahdessa osassa "De superstitione veterum Fennorum
theoretica et practica" ja siinä tuli käytetyksi osa Porthanin
ensinmainittuun sarjaan aijotuista aineksista.[155] Sitäpaitsi alkoi
Porthanin huomio kääntyä näinä aikoina muille aloille. Kuitenkin aikoi
tutkijamme vielä viimeisinä elinvuosinaan valmistaa tuon ensimäisen
suuremman teoksensa, mutta kuolema silloin teki hänen aikeensa
turhiksi.[156]




IV.


Porthan oli paljoa ennen joutunut etupäässä historiallisten tutkimusten
alalle. Kansanrunojen ja sananlaskujen kokoileminen oli ollut vain
yhtenä osana siitä kokoilemisharrastuksesta, joka 1770 vaiheilla
ilmenee maassamme. Se kohdistui kaikkeen, jonka huomattiin olevan
yhteydessä Suomen maan ja kansan kanssa ja sen historialliset muistot
ensi sijassa vetivät mieliä puoleensa. Tällainen kokoilemishalu oli
omituinen Ruotsillekin ja kaikissa valtakunnan osissa syntyi
kokoilijoita.

Eräs sen ajan kirje, kirjoitettu yhdelle etevimmistä silloisista
kokoilijoista Sigfrid Pehrsson Gahmille kertoo noista harrastuksista:
"Herra Sihteeri on yleensä arvossa töittensä, mutta etenkin
perinpohjaisen Smoolantia koskevan kokoelman vuoksi, Hülphers koettaa
koota Westmanlannin ja Taalain kuvauksia, konrehtori Lundströmillä
on kelvollisia kokoelmia, jotka kuuluvat Helsinglantiin ja
Gestriklantiin, Fryxell ja Fernow ovat ottaneet Wermlannin osalleen,
lukuun ottamatta muita, niiden joukossa itseäni, joka olen monta vuotta
haalinut kokoon kaikki, mitä olen voinut saada käsiini Länsipohjaan
kuuluvaa".[157] Näistä puuhista ei Suomi voinut jäädä syrjään, se kun
oli verrattain vilkkaassa yhteydessä Ruotsin kanssa ja Ruotsin puolelta
vielä erityisesti niihin kehotettiin. Niinpä kertoo Tilas eräästä
nuoresta suomalaisesta, josta hän aikoi kasvattaa hyvän kokoilijan,
mutta valittaa kohta sen jälkeen: "Suomalaisesta arkivaariostani
pelkään, että hän on joutunut uskottomaksi, sittenkuin hänen on
täytynyt isänsä apulaisena kaivautua Vaasan maakirjaan ja sitäpaitsi
kuljeskelee hän jonkun Chloriksen perässä".[158]

Suomalaisilla oli kuitenkin muitakin edellytyksiä toiminnalleen kuin
vain maakunnallinen erikoistunne ja siitä johtuva harrastus. Aina siitä
asti kun Juslenius ensiksi teoksissaan esiintoi ihailunsa ja
kiitollisuutensa suomen kansaa kohtaan, kun hän oli tutkinut kansan
vaiheita ja sen kieltä, oli suomalaisten mielissä ollut tunne siitä,
että he olivat oma erityinen kansa ja että heillä oli velvollisuutensa
sitä kohtaan. Tämä tunne keksi itselleen eri aikain käsitystavan
mukaisia erilaisia ilmaisumuotoja.

Juslenius pitää isänmaan vaiheiden kertomista pyhänä työnä,
kiitollisuuden osotteena vanhemmille ja esi-isille, joille maanmiehensä
ovat velkaa tunteensa, työnsä ja koko persoonansa. Hänen teoksensa
ovatkin sentähden etupäässä isänmaan ylistystä ja puolustusta sen
halveksijoita vastaan.[159] Mutta sitten muuttui käsitys. Tietoa
aljettiin pitää etupäässä keinona, jolla voitiin hankkia hyötyä itselle
ja muille ja siten päästä lähemmäksi vastaista onnellisuutta ja
täydellisyyttä. Isänmaan historia ja kieli olivat nyt ennen kaikkea
keinoja, joilla tuli sivistää omia maanmiehiä. Eräs ruotsalainen
lausunto näiltä ajoilta väittää, "ettei ole ollut eikä ole mitään
barbaarista kansaa, jonka onnetonta tilaa ei olisi johdettava
tietämättömyydestä siitä, millaiset ihmiskunnan muinaiset vaiheet ovat
olleet".[160] Mutta jotta tuollaisesta tiedosta todella olisi hyötyä,
piti sen ennen kaikkea olla luotettavan, kriitillisesti todistetun,
muuten se saattoi väärällä muodollaan pettää ihmiset.

Halu isänmaan menneisyyden tutkimiseen johtui todellisuudessa kuitenkin
paljon välittömämmin ajan katsantotavasta. Ranskalaisten kirjoittajain
keskuudesta oli lähtenyt tarve historiallisesti perustella kaikkia
olevia laitoksia, tapoja ja aatteita, tutkia niiden syntyä ja olemassa
olon oikeutta. Tämä tarve oli tullut aivan yleiseksi ja vaikutti
ehdottomasti suomalaisiin, etenkin niihin, jotka omasta kokemuksestaan
hyvin tunsivat kansansa elämän ja tavat, jotka olivat tehneet laajoja
matkoja maassa ja kirjoittaneet taloudellisia ja topograafisia
kuvauksia siitä. Maan ja kansan tunteminen oli vain puolinaista,
niinkauvankuin ei niiden menneisyyttä tunnettu. Erilaiset käsitykset
suomalaisten ja suomen kielen oikeudesta erikoiseen olemassa oloon
sytyttivät ehdottomasti halun tutkia niiden alkuperää ja vaiheita.

1760 ja 1770 luvuilla tapaa lukuisasti esimerkkejä lausunnoista, jotka
osottavat tuontapaista isänmaanrakkautta suomalaisissa tutkijoissa.
Nuori Juhana Lizelius kuvaa tunteitaan näin: "Ainakin minä olen
seuratessani esi-isäin tekoja tuntenut erinomaista huvia ja melkeinpä
hurmaavaa nautintoa, joka vaan sentähden on tullut häirityksi, etten
ole voinut saada niistä sitä tietoa, jota halusin".[161] Tämä vuonna
1772. Seuraavana vuonna kirjoittaa Lencquist, kun tulee puheeksi hänen
osallisuutensa historiallisiin tutkimuksiin, jotka käsittelevät Suomen
muinaisuutta, ettei hän luule olevansa mihinkään niin velvoitettu kuin
toimimaan kristinuskon jälkeen lähinnä isänmaan kunnian ja sivistyksen
hyväksi.[162] Huomaa kuitenkin, että tähän aikaan vielä Jusleniuksen
käsityksellä kansan muinaisesta arvosta ja vanhasta iästä sen
parhaimpina etuina oli paljon puoltajia. Sellainen ajatus on
aiheuttanut väitöskirjan "De gloria antiquitatis temere non
contemnenda" vuodelta 1768. Ja seuraavana vuonna ilmestyneessä "De
justo Fennorum in patriam amore" selitetään, että rakkautta kansaan
lisää tieto sen vanhuudesta niinkuin kiintymistä omaan sukuun sen vanha
alkuperä ja arvo.

Mutta alkavalla tutkimuksella ei ollut niitä edellytyksiä, joita
tarvittiin sen menestymiseksi, ja valituksia siitä tavataankin aina
siellä, missä on halua ja puuhaa muinaisuuden selvittämiseksi.
Mennander kertoo, että on melkein mahdotonta saada käsiinsä suomalaisia
lähteitä. Brenner oli matkoillaan korjannut sen, minkä oli voinut, ja
vienyt mukanaan Ruotsiin. Sodat ja onnettomuudet olivat hävittäneet
suurimman osan käsikirjoituksista täällä ja vanhoista painetuista
teoksista olivat painokset olleet niin pieniä ja hajaantuneita joka
suunnalle, ettei ahkerimmallakaan etsimisellä voinut niitä löytää.
Samaa valittaa Bilmark.[163]

Oli kuitenkin koottu omasta maasta, mitä oli saatu. Mennander, joka
1757 oli tullut Turun piispaksi, oli virkamatkoillaan ja kirjevaihdolla
pappien kanssa koonnut vanhoja suomalaisia kirjoja ja hautajaispuheita.
Paitsi runoja oli hän keräillyt taloudellisia tietoja, tietoja
muinaisjäännöksistä sekä muista merkillisyyksistä. Hänen asemansa ja
laajat tuttavuussuhteensa olivat siinä parhaimpana apuna. Mutta
sitäpaitsi hän oli asettunut yhteyteen ruotsalaisten oppineitten kanssa
ja seurauksena tästä vuorovaikutuksesta oli usean asiakirjan joutuminen
Suomeen, joko alkuperäisenä tahi jäljennöksenä. Tämän yhteyden
merkityksen käsittää vasta silloin, kun on luonut silmäyksen silloisten
lähdevarastojen tilaan Ruotsissa.

Lähteiden keskittäminen päävarastoihin oli jotenkin vähän edistynyt.
Suuria perhearkistoja oli useilla aateliskartanoilla esim.
Skoklosterissa, Sahlstadissa, Djursholmassa ja kartanoitten omistajat
käyttivät usein niitä omaksi huvikseen päästämättä niihin tutkijoita.
Vanhoja päärmäkirjeitä ja muita asiakirjoja ajelehti paljon
maaseuduilla ja niitä tavattiin paikoissa, joissa niitä ei voitu
aavistaakaan olevan. Mutta ei siinä kyllä. Ruotsin arkistot ja
kirjastot olivat 1760 luvulla vielä enimmäkseen ilman järjestystä ja
ilman kunnollisia luetteloita. Useimmiten olivat kirjastonhoitajat
vain nimeksi toimessaan, säilyttivät kirjastojen avaimet ja
näyttivät yleisölle kirjoja, jotka olivat jollakin tavalla heistä
eriskummallisia. Käsikirjoituskokoelmat olivat sidotut sekaisin
pakkoihin, niin että täytyi käydä ne lehti lehdeltä lävitse ja kirjat
olivat ilman järjestystä hyllyillään tahi röykkiöinä lattialla.[164]
Valtioarkistossa v. Stiernman piti hallussaan joukottain kirjallisia
aarteita, joita käsittelemään hän ei ketään päästänyt. Hän näyttää
usein suorastaan ehkäisseen tutkijain toimintaa.[165]

Valtioarkistossa säilytettiin enimmäkseen asiakirjoja uudemmalta
ajalta, keskiajan asiakirjat taas olivat antikviteettiarkistossa, joka
sijaitsi Brahen talossa. Päärmäkirjeet, joita oli suunnaton joukko,
olivat täällä eräässä rapun alaisessa huoneessa aina vuoteen 1772 siinä
tilassa, ettei niitä ensinkään voitu käyttää.[166]

Poistaakseen epäkohtia, joita tällaisesta järjestelmästä oli, olivat
ruotsalaiset kokoilijat kopioineet ja koonneet äärettömiä kokoelmia
kaikenlaisilta eri aloilta. Usein syntyi kilpailua eri kokoilijain
kesken harvinaisemmista asiakirjoista ja se aiheutti toisinaan kateutta
ja epäluuloa heidän välillään. Alkavan suomalaisen tutkimuksen oli
välttämättä asetuttava yhteyteen heidän kanssansa, jos mieli saada
Ruotsista siellä olevia tärkeitä asiakirjoja. Välittäjänä esiintyi
aluksi etupäässä Mennander, jonka korkea asema ja käytettävänä olevat
varat paljon edistivät näitä pyrintöjä.

Mutta Mennanderilla on suuri merkitys senkin yhteistoiminnan
aikaansaamisessa, joka alkoi suomalaisten tutkijain omassa keskuudessa
vuonna 1770. Innostus suomalaiseen tutkimukseen oli siihen asti
puhjennut esiin hajanaisissa yrityksissä osaksi tietojen
kokoilemisessa, jota useat papit seudullaan tekivät, osaksi taas
pitäjänkertomusten ja muitten isänmaata koskevain väitöskirjain
julkaisuissa. Mutta noilla yrityksillä ei ollut mitään keskinäistä
yhteyttä, joka ne olisi liittänyt yhdeksi kokonaisuudeksi.
Pitäjänkertomukset olivat usein maakunnallisen tahi paikkakunnallisen
erikoisharrastuksen synnyttämät, enemmän ainakin kuin kansallisen,
vaikka isänmaallinen tunnekin usein vaikutti voimakkaasti. Sitäpaitsi
vaikutti myöskin hallituksen kehotus niitä kirjoittamaan ja aineen
helppous käsitellä.[167]

Tämä isänmaallinen innostus osaltaan aiheutti vuonna 1770 seuran
perustamisen, joka otti suomalaisen tutkimuksen tehtäväkseen. Se oli
tunnettu Aurora seura.[168] Tarkoitus sillä kyllä oli kaksinainen,
niinkuin sen laeissa sanotaankin. Ensi sijassa mainitaan sen
harrastusten esineenä ruotsin kieli ja senkielinen kirjallisuus,
toisessa vasta suomen kieli sekä tämän maan vaiheet ja historia.[169]
Tämä vastasikin täydelleen silloista ajatustapaa, siinä kun valtakunta
sellaisenaan muodosti yhtä huomattavan aiheen isänmaanrakkauteen kuin
Suomi erityisesti.

Mennander mainitaan erityisesti sinä, joka oli saanut aikaan seuran,
vieläpä uhrannut siihen varojaankin. Ensimäiset jäsenet, joita
mainitaan ensimäisessä säilyneessä seuran pöytäkirjassa, ovat kaikki
hänen läheisempiä tahi kaukaisempia sukulaisiaan -- hänen poikansa
C.F. Mennander, Petter Juslén nuorempi, Porthan sekä M.J. Alopaeus,
joka pari vuotta sen jälkeen meni naimisiin mainitun Juslénin sisaren
kanssa. Kuitenkin kehittyi seura Mennanderista riippumattomana, jonka
parhaiten todistaa tyytymättömyys, jota hän kohta sen jälkeen osotti
koko seuraan.[170] Sensijaan Porthan esiintyy kohta seuran varsinaisena
sieluna, etenkin kun tuli kysymykseen huolenpito seuran julkaisuista.

Seura oli nimittäin vuoden 1771 alusta ruvennut julkaisemaan omaa
viikkolehteä "Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo", "voidakseen sitä
nopeammin ja voimakkaammin edistää tarkoitustaan". Kunkin jäsenen piti
kirjoittaa aineesta, johon hän oli perehtynyt, kun se vaan oli seuralle
kunniaksi ja yleisölle eduksi. Ja niinkuin seuralla itselläänkin oli
kaksinainen tarkoitus, niin oli sen julkaisuissakin kahdenlaisia
kirjoituksia. Oli runoja ja käännöksiä vieraskielisistä kappaleista
sekä kaikenlaisia yleistajuisia aineita käsitteleviä aiheita, mutta
sitäpaitsi oli erityisesti Suomen maata ja kansaa koskevia tutkimuksia,
kuvauksia ja lähteitä. Tuo viikkolehti oli aijottu siksi varastoksi,
johon Suomea koskevat tiedot olivat eri tahoilta kerättävät yhteen
kohtaan. Oli tarkoitus pelastaa kaikki nuot tiedot häviöstä, samalla
kuin sen kautta heräisi laajemmissa piireissä halu tuommoiseen
keräilyyn.

Vuosi vuodelta kasvoi jälkimäistä tarkoitusta varten kirjoitettujen
kirjoitusten luku ja se mies, joka etupäässä ylläpiti tätä ohjelmaa ja
samalla koko julkaisua, oli Porthan. Hän julkaisi joukon maamme
historiaa koskevia lähteitä, lyhyitä sivistyshistoriallisia kappaleita
ja kielellisiä tutkimuksia. Historialliset tutkimukset alkoivat astua
etusijaan.[171] Porthanin historialliset harrastukset olivat kuitenkin
paljoa vanhempaa alkuperää. Luennoillaankin hän oli kosketellut
historiaa, etenkin filosoofisia aineita käsitellessään. Noudattaen
ranskalaisten valistuskirjailijain esimerkkiä hänkin usein alotti
selityksensä jostakin opista, jostakin ennakkoluulosta tahi tavasta
seuraamalla sitä sen alkuperään ja syihin tahi selitti hän esitystään
esimerkeillä, joita otti historiasta. Ja historia, jota hän tässä tuli
käsitelleeksi oli etupäässä sivistyshistoriaa, etenkin Ruotsin.
Sitävastoin Suomen historia vain poikkeustapauksissa tulee kysymykseen
vielä hänen viimeisinä elinvuosinaankin. -- Varsinainen välitön aihe
Porthanin historiallisiin tutkimuksiin on kuitenkin etsittävä paljoa
aijemmalta ajalta.

Porthan oli vuonna 1764 nimitetty yliopiston kirjaston vakinaiseksi
amanuensiksi. Tämä toimi se etupäässä sai hänet historiallisten ja
kirjallisuushistoriallisten opintojen ja tutkimusten alalle, hänellä
kun oli esteetön tilaisuus tutustua kirjastossa olevaan kirjavarastoon.
Tähän oli kyllä riittävää aikaakin, kun kirjavarat olivat verrattain
pienet ja juoksevat tehtävät pian toimitetut. Päähuolen kirjastosta
piti sitäpaitsi sen hoitaja Henrik Hyllén, joka aikoinaan oli
ollut Porthanin kotiopettajana. Hänen hallussaan oli kirjaston
tärkeimmät asiakirjat eikä hän edes antanut Porthanin kirjoittaa
luetteloon saapuneita ja saapuvia kirjoja.[172] -- Miten läheisesti
kirjallisuushistoria kuului kirjastonhoitajan virkaan, osottaa se, että
Hyllén, kuten useat hänen virkaveljensä muualla, piti tuosta aineesta
luentoja näytellen kuulijoilleen samalla tärkeimpiä teoksia.[173]

Kun Hyllén erosi toimestaan vuonna 1770, tuli Porthan kirjaston
varsinaiseksi hoitajaksi, vaikka hän vasta kahta vuotta myöhemmin siksi
nimitettiin. Hän peri samalla Hylléniltä toisenkin toimen, nimittäin
kirjaston historian kirjoittamisen, jota tämä jo oli aikonut
sommitella.[174] Se oli sitäpaitsi yhteydessä käytännöllisten tointen
kanssa, johon uuden kirjastonhoitajan oli ryhtyminen. Kirjasto oli
nimittäin viimeisten hoitajainsa aikana jäänyt tarpeellista huolenpitoa
vaille, kirjat olivat vaillinaisesti merkityt luetteloihin, useat
olivat poissa ja itse luettelot huonossa kunnossa. Jotta ensi
tarkastuksessa voitaisiin päättää, mitä kirjoja kulloinkin oli tullut
kirjastoon, oli verrattava eri luetteloja ja teosten ostamisaika niiden
mukaan merkittävä. Muutamia vuosia myöhemmin syntyikin kysymys yleisen
luettelon tekemisestä ajan perustalla, milloin teokset olivat tulleet
kirjastoon, joka ulottuisi aina akatemian perustamiseen asti. Porthan
ei kyllä suosinut tuumaa sellaisenaan, mutta se osottaa kaikissa
tapauksissa jonkinlaista tarvetta saada yleiskatsaus kirjavaraston
muodostumiseen, jotta sitä sen paremmin sitten voisi hallita ja
hoitaa.[175]

Tämä sama käytännöllinen tarve oli jo kerran ennenkin saanut aikaan
kirjaston historian, vaikka toisenlaisissa oloissa ja sentähden
toisenlaisessa muodossa. Tarkoitan sitä historiaa muutamissa
yleispiirteissä, jonka Scarin pani kokoon kirjastontarkastajain
käytettäväksi vuonna 1748 silloin tapahtunutta tarkastusta varten.
Esityksensä alussa sanoo Scarin: "Koska on tärkeätä, että ennenkuin
ryhdytään edessämme olevan julkisen kirjaston tarkastukseen, herrat
valtuutetut saavat tiedon kahdesta asiasta: 1:o mitä lisiä kirjastolla
on aika ajoin ollut ja 2:o miten asianomaiset ovat hoitaneet ja
hallinneet kirjastoa sen perustuksesta alkaen, niin olen katsonut
velvollisuudekseni antaa tarpeellista tietoa tästä" j.n.e.[176] Ettei
kertomus tullut suuremmaksi johtui osaksi sen tilapäisestä
tarkoituksesta, osaksi lähteitten laadusta. Scarin käytti näet vain
niitä muutamia kirjastoa koskevia asiakirjoja, joita siellä oli,
sitävastoin hän ei ensinkään tuntenut akatemian konsistoorion
pöytäkirjoja. Kuitenkin hän ehdottaa, että konsistoorion amanuensi
ottaisi käydäkseen ne läpi, vaikka ehdotus raukesi ilman näkyvää
tulosta.

Sensijaan olivat Celsiukset samoihin aikoihin kirjoittaneet Tukholman
kuninkaallisen kirjaston ja Upsalan yliopiston kirjaston historiat.
Mutta ne olivat lyhyitä, epätäydellisiä teoksia, eivätkä läheskään
käyttäneet kaikkea sitä lähdevarastoa, joka oli saatavissa. Annerstedt
huomauttaa jälkimäisestä teoksesta, että se retoorisen laveapuheisuuden
alle kätkee heikkouksia tutkimuksessa ja hätäilemistä.[177] Nämät
olivat mallit, joita Porthan saattoi käyttää esikuvinaan, ja tällaisia
esityöt, jotka oli tehty.

Kirjallisuushistorialliset ja oppihistorialliset tutkimukset näyttävät
tähän aikaan olleen muodissa Turussa, etenkin nuorempi tutkijajoukko
oli niihin antautunut. Calonius käsitteli humanistisen ajan
kirjallisuutta väitöskirjasarjassa, jonka hän julkaisi vuosien 1764 ja
1777 välillä, Tidgren kirjoitti vuonna 1773 "De regimine et
constitutione Reipublicae litterariae" ja Sigfrid Porthan julkaisi 1760
luvulla, kaksi tätä ainetta koskevaa sarjaa. Kun tapaamme kaksi
ensinmainittua sekä H.G. Porthanin hakemassa Hasselin professioonia, on
mahdollista, että noilla väitöskirjoilla on tämän aikeen kanssa jotakin
yhteyttä. Mutta myöskin Bilmarkilla on väitöskirja "De caussis
florescentis et marcescentis reipublicae litterariae" vuodelta 1771.

Teoksensa esipuheessa sanoo Porthan, että hän on "koettanut olla mitään
kertomatta ja todeksi vakuuttamatta, jota ei ole siksi näytetty
sopivilla todisteilla ja saatu hyviksi tunnustetuista lähteistä,
yliopiston konsistoorion pöytäkirjoista ja muista varmoista
muistomerkeistä". Tämä lausunto on ensimäinen ilmaus periaatteesta,
joka yhtä mittaa uudistuu Porthanin myöhemmissä lausunnoissa. --
Kirjaston historiassa ei ole mitään erityistä ilmoitusta lähteistä,
joita siinä on käytetty, paitsi milloin niihin erikseen viitataan.
Päälähteenä ovat olleet konsistoorion pöytäkirjat, luettelot kirjoista
ja itse kirjat. Ensimäinen lainauskirja alkaa vuodelta 1748. Sitäpaitsi
oli pienempi kokoelma vanhempia kirjaston hoitoa koskevia asiakirjoja,
jotka ulottuivat taaksepäin vuoteen 1720. Kirjaston tilit olivat
säilössä vasta vuodesta 1746 alkaen.[178]

Tiedot vanhemmalta ajalta olivat sentähden jotenkin niukkoja eivätkä
nekään aina varmoja. Konsistoorion pöytäkirjoissa ilmoitetut luettelot
uusista kirjoista, joita oli hankittu, sisälsivät usein vääriä ja
epätarkasti kirjoitettuja tekijän ja teosten nimiä. Toisinaan nuot
ilmoitukset olivat kokonaan laimiinlyödyt.

Siltä ajalta alkain, jolta tilit olivat säilössä, vertasi Porthan näitä
pöytäkirjoissa oleviin ilmoituksiin sekä täydenteli ja korjasi
edellisten avulla jälkimäisiä. Näitä tietoja vertasi hän itse
kirjoihin. Tämä menettely oli yhtämittaista palaamista johdetuista
lähteistä alkulähteihin ja edellisten tarkastelemista sekä
korjaamista jälkimäisten mukaan. Kritiikki oli kyllä aivan
yksinkertaista, melkeinpä koneellista, mutta vaati suurta tarkkuutta ja
kärsivällisyyttä. Lähteiden vanhemmuudella oli tässä ehdottomasti
pääarvo ja tätä periaatetta saattoi noudattaa kritiikissä ottamatta
huomioon lähteitten muita ominaisuuksia.

Lähteiden laatu selittää myöskin, minkätähden Porthan on rajoittanut
esityksensä aihetta enemmän kuin olisi voinut otaksua. Tarkkaan
luettelee hän kyllä yksityiset tapaukset, joiden kautta kirjavarasto
kasvoi, kuten lahjoitukset ja muut sellaiset. Sitävastoin hän ei ole
antanut mitään kuvausta kirjaston säännöllisestä kasvamisesta, mitä
teitä teoksia sinne hankittiin, minkä maan teokset milloinkin olivat
enimmin suosittuja ja kuinka kirjain hankkiminen yleensä oli
järjestetty. Tällainen kuvaus oli vanhempiin aikoihin nähden aivan
mahdoton, koska lähteet tässä suhteessa enimmäkseen puuttuivat.
Sensijaan olivat ne säilyneet vuosisadan keskivaiheilta aikain ja
Porthanin oma toiminta kirjastonhoitajana olisi viimeisiltä
vuosikymmeniltä antanut sellaiseen hyvän tilaisuuden. Mutta sen sijaan
tapaamme vain aivan ylimalkaisia ilmoituksia siitä, "että kirjasto
alkoi kauniisti kasvaa", "ettei harrastus sen lisäämiseen uusilla
lisillä lakannut" j.n.e. Porthanin yksityiseen kirjevaihtoon kuuluvista
kirjeistä ja harvoista nyt enää säilyneistä jätteistä saamme epäselvän
käsityksen siitä, miten se todella tapahtui.

Kirjojen arvostelua Porthan kyllä ei liittänyt luetteloon niistä,
mutta kuitenkin hän ikäänkuin ohimennen huomautti niiden arvoa
historiallisina jätteinä. Niinpä sanoo hän muutamista vanhoista Ciceron
käsikirjoituksista, että "niiden pitäisi olla tärkeitä ja erittäin
arvokkaita niille, jotka tutkivat kriitillistä ja tieteellistä henkeä
ja sitä harrastavat", vaikka noista teoksista filologialle ei ollutkaan
mitään hyötyä. Kokoelmasta erilaisia asiakirjoja vuosilta 1331-1616
arvelee Porthan, että niitä voi käyttää eri aikojen kirjainten ja
käsialan muotoa tutkiessa mutta sitäpaitsi vanhojen tapojen
selvittämiseen. Myöskin päättelee tutkijamme kirjoituksista niiden
kirjoittajan luonnetta, ajatustapaa, asemaa j.n.e..[179]

Häntä eivät siis huvittaneet teokset sellaisinaan, niiden omituisuus,
harvinaisuus eli kuten silloin sanottiin kuriositeetti. Häntä viehätti
etupäässä erilainen inhimillinen elämä, joka esiintyi sisällöltään
mitättömimmänkin kirjoituksen alta. Huomaa, että Porthan etupäässä
ajatteli sitä, ja siinä hän erosi useista sen ajan kokoilijoista,
joille kokoileminen sellaisenaan sekä sen tulos oli kaikki. --
Kuitenkaan ei hän ole tässäkään teoksessaan ryhtynyt itse kuvaamaan
teosten oleellisuutta, vaan esitti muutamia kuvaavia kohtia niistä.

Mutta silloin kun nämät kirjoitusluettelot julkaistiin väitöskirjoissa,
oli Porthan jo julkaissut suuren joukon historiallisia esityksiä Aurora
seuran lehdessä. Palaamme niihin.

Näissä kirjoituksissa huomaa selvästi vaikutuksen Mennanderin runsaista
kokoelmista ja hänen harrastuksistaan. Porthanin "Kortt Historia om
Finnska Bibel öfversättningen", joka painettiin vuoden 1778 Turun
lehdissä, käsittelee aihetta, jota Mennander erityisesti oli tutkinut.
Synodaalipuheessaan, jonka hän piti Turussa 15. p. syyskuuta 1775 oli
hän esittänyt muun muassa myöskin samaa ainetta, raamatunkäännöksen
historiaa vuoteen 1642. Porthanin esitys ei sisällöltään eikä
muodoltaan paljoa tästä eroa, olematta kuitenkaan siltä missään
orjallisessa riippuvaisuus-suhteessa siihen. Se jatkuu sitä paitsi aina
silloiseen aikaan asti.[180]

Vuonna 1782 julkaisi Porthan lyhyen tutkimuksen "Anmärkning rörande
framl. Biskopens i Åbo M. Pauli Juustens Adelskap och efterkommande".
Tähän oli sitä enemmän aihetta, kun Fredenheim juuri tähän aikaan tutki
sukunsa alkuperää ja luuli tällöin huomanneensa Juustenin olleen hänen
esi-isäinsä kanssa sukulaisuussuhteessa. Porthan oli kirjevaihdossaan
Mennanderin kanssa kosketellut asiaa jo vuonna 1779. Aiheen
tutkimukseen oli kuitenkin antanut Juustenin "Acta legationis
Muscoviticae", jonka Porthan vuonna 1775 julkaisi. Sen esihistoria on
tämä.

Ollessaan keräilymatkalla eteläisessä Ruotsissa vuonna 1774 löysi Gahm
eräästä syrjäisestä sopesta Lundissa tuon asiakirjan. Heti syksyllä
samana vuonna hän lähettää sen suosijalleen Mennanderille samalla
toivoen, että se painettaisiin Turussa ilmestyvään lehteen. Kun tämä ei
voinut käydä päinsä sen latinankielisen asun tähden, ehdotti Gahm, että
Bilmark painattaisi sen väitöskirjana respondentin muistutuksilla
varustettuna.[181] Se oli vuoden viimeisenä päivänä 1774. Seuraavana
vuonna ilmestyi asiakirja Porthanin presidiolla.

Porthan sai kuitenkin muitakin teitä noita julkaistavia lähteitä.
Vuonna 1776 hän kirjoittaa lehtiin "Om en liten sällsynt Bok,
Respublica Glacialis kallad". Tutkijamme oli saanut kirjan lainaksi
äsken Ruotsista tulleelta hovioikeuden presidentiltä Leijonhufvudilta,
joka edellisen vuoden lopulla oli kutsuttu Aurora seuran jäseneksi. Hän
etsii sen kirjoittajaa ja vetoo tässä kirjeeseen, jonka Tessin on
asiassa kirjoittanut Leijonhufvudille, tullen kuitenkin siten
erehdyttäviin johtopäätöksiin.[182] Tässä siis yksi monista teistä,
joilla Ruotsin kokoilijat olivat yhteydessä Suomen alkavan
historiantutkimuksen kanssa. Aine koski yksinomaan Ruotsin historiaa
tässä tapauksessa.

Lehtiä toimittaessaan oli Porthanin taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia
vastaan, jotka yhtämittaa kasvoivat. Jo vuonna 1772 ilmoitetaan, että
lehdet ilmestyvät kovin epäsäännöllisesti ja laihtuvat sisällöltään.
Syynä tähän oli se, että vain harvat seuran jäsenistä todella
työskentelivät, muut sitävastoin luottivat näihin eivätkä tehneet
mitään. Samaa valitellaan myöhemminkin.

Seuraan kuului hyvin erilaisia aineksia, jäsenet olivat usein
tieteelliseltä katsantokannaltaan ja mielipiteiltään aivan erilaisia.
Useat kokoilivat maata koskevia tietoja isänmaallisella mielellä, mutta
heiltä puuttui arvostelukykyä ja he olivat juurtuneet vanhoihin
ajatuksiin Suomen muinaisuudesta, Toiset taas vaativat suurempaa
kriitillisyyttä ja samalla kuin he seurasivat yhä tarkistuvaa
kirjallisuutta muualla, loittonivat he yhä enemmän entisestä työtavasta
ja ajatuskannasta. Seurassa oli sitäpaitsi miehiä, jotka olivat
levottomia ja juonittelevia luonteeltaan sekä koettivat päästä niin
vähällä työllä kuin suinkin.

Seuran toiminnassa oli vaarallinen kohta, jossa kaikki nuot
eroavaisuudet helpoimmin saattoivat tulla näkyviin, -- seuran jäsenten
sille jättämäin kirjoitusten tarkastelu. Seuran säännöissä on selvästi
huomautettu tätä mahdollisuutta ja viitattu eripuraisuuteen ja
tyytymättömyyteen, joka muissa seuroissa oli ollut tarkastelun
seurauksena. Sentähden oli ryhdytty Aurora seurassa varokeinoihin
tarkastajain salaamiseksi muilta jäseniltä.

Väitetään, että kritiikki tästä huolimatta hajoitti seuran. Kalm
kertoo: "Turun oppisanomat ovat täydelleen sekasorrossa.... Olen
kysynyt syytä tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit
Porthan ja Bilmark, Asessori Juslén sekä pari muuta lisäksi ovat ilman
muuta joko kokonaan hyljänneet tahi karsineet tahi myöskin kokonaan
muuttaneet seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti
loukannut kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole antaneet mitään
kirjoituksia, vieläpä ovat jääneet kokonaan pois kokouksista".[183]

Mutta löytyy toinenkin kertomus Turun sanomain lakkaamisesta, jonka
mukaan tilaajain vähyys on ollut siihen pääsyynä.[184] Yleisössä alkoi
yhä enemmän päästä valtaan haluttomuus kaikkeen vakavampaan lukemiseen,
nyt kun ulkomaalainen, etenkin ranskalainen kevyt kirjallisuus saavutti
enenevää suosiota. Kun Turun sanomat myöhemmin alkoivat uudelleen
ilmestyä, valitellaan tätä seikkaa yhtämittaa. Miten suuresti yleisön
osanotto oli laimentunut todistaa Porthan itse kertoessaan: "Melkein
kaikki apu maaseudulta on lakannut, en tiedä mistä syystä; sen mitä
sieltä tarvitsemme on meidän itse kirjevaihdolla, maksulla ja vaivalla
hankittava".[185] Tätä ajanhenkeä vastaan on Porthan vielä myöhemminkin
saanut taistella ja hänen seuraavat julkaisunsa olivat enemmän tahi
vähemmän, joskus välittömästi, useimmiten ainakin välillisesti siitä
riippuvia.




V.


Porthanin tähän asti mainitut Suomen viljelyshistoriaa koskevat
kyhäykset keskittivät esityksen enemmän itse viljelyksen muotoon ja
tuloksiin kuin viljelijöihin itseensä. Sivistyksen edistäjät ja
kannattajat jäivät aina kuvaamatta, heidän erikoinen henkilöllinen
omituisuutensa selvittämättä. Sitä suuremmalla uteliaisuudella
käännymme sentähden ainoihin henkilökuvauksiin, jotka Porthan on
kirjoittanut tällä ajalla. Tarkoitan muistopuheita, jotka hän on
pitänyt.

Tällaisesta muistopuheesta oli aikakauden esteettisen maun määrääjillä
omat mielipiteensä, jotka olivat saaneet yleisen kannatuksen. Puheen
piti samalla olla runolliseen tahi kaunokirjalliseen henkeen
kirjoitettu esitys ja toiselta puolen taas historiallinen
kertomus. Mutta kaikki eivät hyväksyneet tuota vaatimusta. "Omasta
puolestani toivoisin" -- sanoo Knös -- "ettei historiallisista
muistokirjoituksista odotettaisi kaunokirjallisia kyhäyksiä
ja ettei niitä arvosteltaisi Ruotsin Akatemian mittakaavan
mukaan. Historiallisen muistokirjoituksen tulee esittää asioita
yksinkertaisesti kertoen, mutta tarkoin ja todistamalla kaikki, sitä
vastoin voi kaunokirjallinen sepitys, muisto à la Lehnberg maalailla ja
ja ikäänkuin upottaa ne muutamat asiat, jotka ilman tutkintoa ja
todistelua pidetään varmoina, nerokkaitten mietteitten mereen, jonne
toisinaan historiallinen totuus häviää. Jokainen asiahan on erittäin
todistettava historiassa, ja mainepuheessa, akateemisessa
ylistyspuheessa pidetään useita sitaatteja turhantarkkuutena".[186]

Porthan oli kaunopuheliaisuuden opettajana yliopistossa ja sentähden
oli taipumus antaa tässä kaunopuheliaisuuden silloisille vaatimuksille
enemmän arvoa kuin historian säännöille luonnollinen.

Kaunopuheliaisuuden opettajana on Porthan teoreetisesti käsitellyt
muistopuheita. "Muistopuheissa" -- opettaa hän -- "on aina puhuttava
parempaan suuntaan, valehdeltava hyvin vähän... Hautajaispuheessa tulee
vielä kohtuullisemmin kiitellä, ei siltä moittiakaan, vaan puhua niin,
että kiitoksen suhteesta voi päättää millainen henkilö on ollut". Kun
näin näytetään vaan yksi puoli henkilöstä, jota kiitellään, ei
tuollainen kuva ole aivan luotettava, huomauttaa Porthan toisessa
kohdassa. Mutta hän vaatii, että kuva, joka esitetään, on aivan
näköinen, sillä maalauksen yhdennäköisyys huvittaa meitä, sanoo
Aristoteles. Muistopuheessa tulee käyttää komeaa ja miellyttävää
stiiliä, tehdä poikkeuksia aineesta, esittää kauniita vertauksia,
päämäärä kun sellaisissa on koreus.[187]

Kuitenkin on Porthan erityisesti huomauttanut noiden muistopuheitten
historiallista arvoa. Erityisessä kyhäyksessä hän on kehottanut
edelleenkin pitämään hautajaispuheita tunnetummista henkilöistä, hän on
koonnut sitäpaitsi elämäkerrallisia tietoja oman aikansa henkilöistä ja
julkaissut paljon vanhempia elämäkertoja. Se seikka, että tuollaisissa
elämäkerroissa liiaksi kiitellään, sanoo Porthan kyhäyksessään, ei anna
aihetta niiden laimiinlyömiseen, koska tottunut tutkija aina osaa
erottaa totuuden imartelusta.[188]

Ensimäisen muistopuheensa piti Porthan Ehrensvärdistä 17. p. heinäkuuta
1773, mutta se on jäänyt painamatta ja joutunut kateisiin. Porthan itse
ei pitänyt sitä kyllin täydellisenä, mutta Choraeus vakuuttaa siitä
saaneensa aivan erityistä hyötyä ja hyviä opetuksia. Porthanin ystävä
M.J. Alopaeus piti samasta aineesta muistopuheen Porvoossa pari
kuukautta Porthanin puheen jälkeen, mutta mahdotonta on tietää,
olivatko nuot puheet keskenään yhteydessä.[189]

Kun myöhemmin 1788-1790 vuosien sota asetti Ehrensvärdin elämäntyön
oikeaan arvoonsa aikalaisten silmissä, herätti se Porthanissa halun
julkaista parentatiooninsa.[190] Ja nähtävästi tässä tarkoituksessa hän
1790 luvun keskivaiheilla ryhtyi hankkimaan tietoja Viaporin
perustamisesta siellä oleskelleilta upseereilta. Aineksia hän saikin,
mutta, kuten mainitsin, raukesi yritys kuitenkin sikseen.[191]

Tulemme nyt parentationiin, jonka Porthan piti entisestä opettajastaan
Henrik Hasselista. Porthan oli itse siihen tarjoutunut ja ryhtyi heti
Hasselin kuoleman jälkeen kokoamaan aineksia puheeseensa.[192] Ja jo
muutaman viikon kuluttua hän kertookin olevansa valmis pitämään sen,
kunhan vain saisi muutamia elämäkerrallisia tietoja kuolinpesästä.[193]
Lähteitä tutkijamme saikin jotenkin runsaasti, mutta etupäässä toiselta
taholta. Fredenheim oli jo Hasselin eläessä kirjeellisesti tältä saanut
tavalliset personaaliat. Sitäpaitsi oli hänen haltuunsa joutunut
muitakin vainajaa koskevia tietoja. Nämät hän nyt lähettää Porthanille
antaen hänelle samalla viittauksia miten niitä käyttää sopivalla
tavalla ja mitä niiden johdosta huomauttaa.

Fredenheim kirjoittaa tästä muun muassa: "1722 tuli hän Tukholmaan
kotiopettajaksi, jota sinun ei tarvitse mainita, ja oli siellä neljä
vuotta luultavasti tarkaten silloista mieltä kiinnittävää asemaa. Tätä
hän sitten seurasi hämmästyttävän tarkkaan siihen nähden, ettei hän
ottanut osaa valtiolliseen elämään. Jos tahdot muutamilla sellaisilla
mietteillä tehdä hänen olonsa Tukholmassa huvittavaksi, se kun sattui
sellaiseen aikaan, sopinee se".[194] Tämän Hasselin Tukholmassa olon on
Porthan sitten muistopuheessaan kuvannut näin: "Hän oleskeli näihin
aikoihin Tukholmassa, seuraten oppilaitaan heidän koteihinsa.
Merkillisten tapausten ja muutosten, jotka silloin tapahtuivat,
näkijänä ja todistajana hän silloin oli. Ei kuitenkaan sellaisena, joka
hämmästyneenä ja kokemattomana kaikkia ällistelee, vaan sellaisena,
joka älyllä ja tarkaten seuraa asiain menoa niin paljon kuin
mahdollista."

Puhe valmistui näiden tietojen lähettämisen tähden paljon myöhemmin,
kuin Porthan ensin oli luullut. Huhtikuulla 1777 yliopiston
varakansleri Haartman jo konsistoorion kokouksessa tiedusteli
Porthanilta, joka oli sinne kutsuttu, eikö muistopuhe pian valmistuisi,
sitä kun tuskin voisi pitemmälle lykätä. Porthan vastasi aikovansa
odottaa lämpimämpää vuodenaikaa.[195] Puhe pidettiin vasta 21. p.
toukok. 1778. Sitten se oli laitettava painokuntoon. Porthanilla ja
Fredenheimillä oli aikomus laajentaa ja täydellisentää sitä
muistutuksilla ja liitteillä. Esityksen eteen oli asetettava Hasselin
sukuluettelo, jota Fredenheim kauvan oli valmistellut. Mutta Mennander
kiertelee sitä tekemästä ja syyt, jotka hän esittää, ovat kuvaavia.
Tuollaisen suuren teoksen, kuin se oli, jota Porthan oli suunnitellut,
painattaminen tulisi kalliiksi ja herättäisi yleisössä liian suuren
käsityksen kuolinpesän rikkauksista. Ja kaupaksi sellainen ei menisi,
koska yleisö ei tuollaisia suosi. Luettelon Hasselin teoksista voisi
liittää mukaan, mutta hänen presidiollaan ilmestyneistä väitöskirjoista
on muualla julkaistu kertomus ja sen uudestaan painattaminen olisi siis
turha.[196]

Puhe painettiin sentähden sellaisenaan yhdessä Bilmarkin tilaisuuteen
valmistaman programmin kanssa.

Yleisössä vallalla oleva käsitys oli nytkin tehnyt haittaa Porthanin
julkaisemistoiminnalle, vieläpä se oli saanut tulkikseen arkkipiispa
Mennanderinkin. Esitetyt syyt ovat samoja, joilla yleensä vastustettiin
muistopuheitten painamista ja joita vastaan Porthan myöhemmin asettuu
taistelemaan Turun lehdissä.

Mennander olikin nyt tyytyväinen Porthanin puheesen, joka hänestä
niinkuin Bilmarkin programmikin oli tarpeellisen hyvästi kirjoitettu.
Sentähden ansaitsi Porthan siitä kiitosta eikä nuhteita.[197]

Heti alkaessaan muistopuheensa Porthan jo huomauttaa, ettei hän esitä
muuta kuin Hasselin yksinkertaisen elämäkerran sekä kertomuksen tämän
työstä akatemian hyväksi. Hän pyytää kuulijoitaan pitämään silmällä
esityksen totuutta, puhtautta ja kunnioittavaa henkeä, eikä vaatimaan
siltä hienoutta, kauneutta ja loistoa.[198] Ja pyyntöä seuraava esitys
osottaa, että Porthan todella tarkoitti mitä lausui.

Periaatteet, joita Hassel koetti virassaan toteuttaa ja esimerkki, jota
hän siinä osotti, olivat, kuten edellä olen maininnut, useassa
suhteessa vaikuttaneet Porthaniin ja olleet hänelle esikuvina.
Panemalla painoa niihin esityksessään saattoi Porthan luoda samalla
elävän ja luonnollisen kuvan Hasselista yliopistonopettajana. Pitkät
kuvaukset ja maalailemiset puuttuvat Hasselin elämäkerrasta kokonaan.
Stiili on Ciceron "yksinkertaista" täyteläistä stiiliä, jota Porthan
aina kehotti oppilaitaan käyttämään.

Parentatioonitilaisuuden jälkeisenä päivänä Porthan jo kertoo uudesta
muistopuheesta, jonka hän aikoi pitää Arckenholtzin elämästä ja
vaikutuksesta. Mutta hänellä oli kovin niukasti lähteitä saatavilla --
valittaa hän -- ja salatakseen köyhyyttään oli hän päättänyt puhua
latinaksi.[199] Tällainen ainesten puute osottaa, että Porthanilla
vielä oli jotenkin vähän tuttavuuksia Ruotsin puolella, jossa
Arckenholtzin toiminta kylläkin oli tunnettu. Fredenheim näkyy nytkin
hankkineen aineita hänelle.[200] Puhe pidettiin 3. p. toukok. 1781 ja
oli Porthanilla aikomus painattaa sekin, vaikka aije sitten jäi
toteuttamatta.[201]

Mutta tämän puheensa piti Porthan aikana, jolloin tavallaan uusi
kehitysjakso hänen elämässään alkoi. Pysähdyn tässä vuoteen 1779.
Hän oli nyt 40 vuoden ikäinen, siis ijässä, jossa henki harvoin enää
taipuu aivan uusille urille, ellei niihin aikaisempaa perustusta ole
laskettu. Porthanin työ oli tähän asti pääasiallisesti liikkunut
kaunokirjallisuuden alalla, ja ennen kaikkea oli hän ollut
klassillisen kirjallisuuden tuntija. Saattaa kyllä huomata, että hänen
harrastuksensa yhä oli historiaan kiintymässä, mutta kun ottaa huomioon
ajan tutkimuksen polyhistoriallisen luonteen, ei se vielä herätä mitään
suurempaa huomiota. Vasta seuraavan vuosikymmenen tapahtumat antoivat
viimeisen aiheen käänteelle, joka jo kauvan oli ollut valmistumassa.
Vasta nyt alkaa Porthanin varsinainen suurenmoinen tehtävä
historiankirjoittajana.

       *       *       *       *       *

Olen jo edellä viitannut syihin, jotka vähitellen olivat vieneet
Porthanin historiallisiin tutkimuksiin. Ennenkuin lähden puhumaan hänen
varsinaisista suurtöistään tällä alalla, on mainittava vielä muutamia
vaikutuksia, joita Porthan tähän asti oli saanut historiantutkijoilta,
sikäli kuin vaillinaiset tiedot sen sallivat. Ranskalaiset
valistuskirjailijat olivat herättäneet huomiota maassamme
historiankirjoittajina aina 1760 vaiheilta tahi hiukan ennemmin. Mutta
kuten Ruotsissa, niin meilläkin otettiin ne akateemisissa piireissä
jotenkin kylmästi vastaan. Sigfrid Porthan valittaa vuonna 1760:
"Vallan anastavat Voltairit, d'Alembertit ja muut heidän tapaisensa
valehistorioitsijat, joita meidän aikanamme on ääretön määrä etenkin
Ranskassa, vaikuttaen lukijan herkkäuskoisuuteen nerokkailla
lisäyksillä ja muhkealla stiilillä, mutta samalla vihamielisesti
vastustaen uskontoa ja moraalia".[202] Poikkeuksena oli kuitenkin
Montesquieu, jota suuresti ihailtiin. Hänen teoksensa "Considérations
sur les causes de la grandeur des Romains et de leur decadence"
siteerataan jo vuonna 1756 eräässä Scarinin johdolla ilmestyneessä
väitöskirjassa.[203] Ja 1760 luvulla käsittelee Bilmark useita
Montesquieun esittämiä ajatuksia pitäen kuitenkin usein hänen kantaansa
liian yksipuolisena.

Kun Porthan sitten ensi kerran julkaisi yleishistoriallisen
väitöskirjan, käyttää hänkin lähteenään Montesqieutä. Vuonna 1776
ilmestyi nimittäin tutkimus "De influxu morum in felicitatem
reipublicae". Se seikka, että se julkaistiin pro exercitio, näyttää
osottavan, että teos oli pääasiassa Porthanin kirjoittama ja
se liittyykin jotenkin luonnollisesti hänen luentoihinsa
moraalifilosofiassa. Käsitystapa on tavallinen siihen aikaan vallalla
oleva pragmaatinen. Tapausten syynä pidetään yksinomaan siveellistä
tilaa ja siitä johtuvia motiiveja, joten esitys tuntuu kovin
yksipuoliselta. Niin pidetään spartalaisten heloottivainoja syynä
heidän raaistumiseensa ja tästä taas oli valtion onnettomuus
seurauksena. Samoin oli tekijän mielestä ahneus ja ryöstelyhalu
pääsyynä peloponneesolaissotiin. Vallankumousta Englannissa Kaarle
I:sen aikana arvostellaan näin: "Englantilaiset osottivat kylliksi
esimerkillään Kaarle I:sen viime vuosina, kuinka vähän lait vaikuttavat
valtiossa, jossa kansalaisten tavat ovat niin turmeltuneita, että vaan
hurjuus ja hillittömyyden halu heitä ohjaavat."

Sama käsitys on Humella, johon Porthan tässä viittaa. On hyvin
käsitettävää, että Porthan, joka juuri piti moraalista luentoja ja
julkaisi väitöskirjan, joka liittyi näihin luentoihin, oli taipuva
panemaan tällaisille syille pääpainon esityksessään. Olihan tällainen
käsitys Porthanin käyttämässä kirjallisuudessa yleinen. Lagerbringin
suuri Ruotsin historia, joka paraillaan ilmestyi, antoi tässä suhteessa
hyvin selvän esimerkin. -- Itse aihe, yleisen historiassa tavattavan
ilmiön tutkiminen, oli Turussakin siihen aikaan hyvin tavallinen.

Porthan oli näet saanut vaikutuksia paljoa lähempääkin, muun muassa
naapurimaasta Ruotsista. Lagerbringin suuri kriitillinen Ruotsin
historia aikaansai lopullisen käänteen tämän maan historian
käsittelyssä. Silloisista oppineitten kirjeistä huomaakin hyvin,
millaisella innolla ja ilolla teosta tervehdittiin ja miten suurta
huomiota se herätti. Porthanille ilmoittaa Gjörwell kirjeessä 29. p.
marrask. 1776 lähettävänsä hänelle Lagerbringin Swea Rikes
Historian.[204] Varmaankin sai Porthan siis jokaisen osan heti sen
ilmestyttyä.

Myöskin Ihren teoksia tunsi Porthan. Todennäköistä on, että hän
kielimiehenä oli niihin jotenkin aikaisin tutustunut ja edempänä
todistan hänen käyttäneen ainakin yhtä näistä 1760 luvulla. Vuonna 1775
lähettää Gjörwell Ihren Glossariumin, jota Porthan oli pyytänyt.[205]
Kun Ihre oli ollut Schlözerin opettaja ja suuresti vaikuttanut hänen
tutkimustapaansa, on tärkeätä tietää, että Porthan tunsi Ihren
edustaman kielellisiin apukeinoihin perustuvan historiantutkimuksen,
ennenkuin oli joutunut tekemisiin göttingeniläisen suunnan kanssa.






III.

Göttingeniläisen suunnan vaikutuksia Porthaniin. Hänen tutkimuksensa
suomalaisten esihistorian ja vanhimman historian alalla.




I.


Porthanin toimi kirjastonhoitajana oli saattanut hänet tarkkuudella
seuraamaan kaikkia uusia virtauksia aikansa kirjallisuudessa. Hänen oli
hankittava uutta ilmestynyttä kirjallisuutta eri maista ja sentähden
hän käytti vilkkaasti kirjamarkkinoita sekä Ruotsissa että ulkomailla,
etupäässä Hollannissa ja Saksassa. Usein on hän oppilaillensa
terottanut mieleen, miten tärkeätä on valita teokset, joita lukee,
ettei kuluttaisi turhaan aikaansa, usein on hän myöskin huomauttanut,
että on seurattava erilaatuista kirjallisuutta niin paljon kuin
suinkin, koska joka suunnalla on jotakin hyvää.[206] Sanomalehtimiehenä
ja opettajana, sanalla sanoen valistuksen levittäjänä hänen oli ennen
kaikkea otettava selvä kaikista uusista totuuksista, jotka olivat
omiansa hajoittamaan ennakkoluuloja.

Välittäessään uusien teosten ja uusien tietojen hankkimista maahan
Porthan joutui tekemisiin usean ruotsalaisen oppineen kanssa. Niinpä
hän tilasi Gjörwellin kautta suuren osan teoksista, jotka olivat
kirjastoon hankittavat, ja oli hänen kanssaan kirjevaihdossa 1770
luvulla. Avuliaana Porthanille näissä toimissa oli A.N. Clewberg, joka
silloin oleskeli Tukholmassa.[207] Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme
Porthanin kirjevaihdossa ruotsalaisen historioitsijan Hallenbergin
kanssa Turun yliopiston kirjastossa olevista Arckenholtzin kokoelmista.

Välityksen tarve oli tähän aikaan suurempi kuin koskaan ennen. Sillä
suurenmoinen kirjallinen toimeliaisuus toi yhtämittaa esille uusia
huomioita ja uusia totuuksia ja valistusharrastus oli tehnyt niiden
levittämisen jokaiselle pyhäksi velvollisuudeksi. Mutta kulkuneuvot
olivat vielä huonoja, aikakauskirjallisuus vasta alullaan. Sitäpaitsi
oli lähteiden julkaiseminen tahi keskittäminen hyvin vähän edistynyt.
Nämät ovat syyt laajoihin kirjevaihtoihin sen ajan oppineitten välillä
ja Porthankin on niiden tähden tuollaiseen kirjevaihtoon ryhtynyt.

Mutta Porthan ei tyytynyt yksinomaan kirjeelliseen välitykseen, vaan
teki itse matkoja Ruotsiin niin pian kuin opetustoimeltaan pääsi. Jo
vuonna 1771 hän kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Cygnaeus, joka oli
matkalla mukana, kertoo sittemmin kuinka Gjörwell ja Porthan
keskustelivat Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa tieteellisistä ja
kirjallisista kysymyksistä, sillä välin kuin hän sai käteensä Bælterin
kirjeet ajan kulukkeeksi.[208] Myöskin vuonna 1775 tiedetään Porthanin
olleen kesäaikana Tukholmassa.[209]

Näitä matkoja tärkeämpi oli kuitenkin matka Saksaan, jonka Porthan teki
kesällä vuonna 1779. Lähimmän aiheen antoi siihen hänen nimityksensä
professoriksi kaunopuheliaisuudessa 10. p. jouluk. 1777, hän kun sen
kautta saattoi hankkia tällaiseen matkaan tarvittavat varat. Matkan
tarkoituksena oli saksalaisten kirjain tilauksen järjestäminen sekä
oppineihin mieskohtaisesti tutustuminen.[210]

Ruotsin kautta matkusti Porthan Lyybekkiin, viipyi pari päivää täällä
ja viikon Hampurissa sekä matkusti sitten Göttingeniin.[211] Göttingen
oli virkein ja vapaamielisin opinkeskus Saksassa ja maine sen
tutkijoista oli jo silloin levinnyt pohjoismaihinkin. He olivat täällä
tunnettuja ja arvossa pidettyjä. Useat ruotsalaiset oppineet olivat
oleskelleet Göttingenissä ja jo 1768 ehdotti Warmholtz, että
Schlözer saisi tehtäväkseen Ruotsin historian kirjoittamisen.[212]
Göttingeniläisten teokset olivatkin sentähden levinneet tänne jotenkin
nopeaan ja laajalti. Niin saa Porthan Gattererin Universal Historien
kesällä 1776 Gjörwellin kautta ja seuraavana vuonna melkein samaan
aikaan Schlözerin Nordische Geschichten. Viimemainittu teos oli
loppunut ruotsalaisista kirjakaupoista heti kun se saapui vuonna 1773
ja viimeisen kappaleen siitä oli Mennander silloin hankkinut itselleen
Turkuun.[213]

Göttingenissä Porthan otti innokkaasti osaa yliopistolliseen elämään.
Kirjastoa hän kiittelee erinomaiseksi ja kertoo saavansa käyttää sitä
esteettömästi. Myöskin kuunteli hän luentoja ja tutustui yliopiston
opettajiin. Luultavasti hän joutui enimmin tekemisiin Heynen kanssa,
hän kun oli saman aineen opettaja kuin Porthankin -- runouden ja
kaunopuheliaisuuden professori.

"Hän on koko mies alallaan", sanoo Porthan ja hänen mielipiteensä
osottavatkin ajakseen useassa suhteessa hyvin edistynyttä kantaa. Hän
pyrki todella syventymään klassillisen ajan henkeen ja hänelle
selvisikin sen kerrassaan silloisesta ajasta eroava luonne. "Tarvitaan"
-- lausuu Heyne kerran -- "mukautuvaa mieltä, sukkelaa ja sujuvaa
ajatusta sekä kestävyyttä; tulee välttää liian nopeaa arvostelua ja
itseensä luottamista eikä saa itsepäisesti pitää mielipidettä, jonka on
saanut, jos tahtoo tunkeutua ja hiipiä toisten ajatustapaan". Mutta
juuri tässä arvelee hän tutkijain usein erehtyvän, he kun päättelevät
oman aikansa tavoista ja käsitystavoista alkuperäisemmällä kannalla
olevien ihmisten mielentilaa.[214] Arvostellessaan asioita pyrki hän
sen sijaan etupäässä käsittämään olosuhteita, jotka silloin olivat
vallalla ja saattoivat tutkittaviin asioihin vaikuttaa. Siltä hän
sentään samalla koetti syventää käsitystään vertailemalla tutkittavia
oloja sellaisiin oman aikansa ilmiöihin, jotka erityisesti tuntuivat
olevan samantapaisia kuin ne, joita hän tutki. Etupäässä villikansain
tavat olivat mainiona vertailuaineena, kun tahtoi selittää antiikin
kansain aikaisinta kehitystä.[215]

Tämän käsityksensä mukaisesti hän arvosteli myöskin lähteitä
erottamalla niiden eri ainekset sen mukaan, koska ja miten ne olivat
hankitut, mikä oli nähtyä, mikä kuultua ja mikä arvelua. Juuri
Porthanin ollessa Göttingenissä selitteli Heyne tämän menettelytapansa
avulla sikäläisessä tiedeseuran kokouksessa Hesiodoksen Teogoniaa. Tämä
teos oli hänestä yhteenliitos erilaatuisista kappaleista, jotka jo sitä
ennen olivat muuttuneet ja muodostuneet. Porthan piti esitelmää oikein
hyvänä, vaikka Heynen tapa lausua latinaa saksalaisen ääntämistavan
mukaan tuntui omituiselta. Myöskin seminaariharjoituksissaan selitteli
Heyne Hesiodosta.[216] Nämät olivat samat seminaariharjoitukset, joilla
useat Saksan myöhemmän henkisen elämän edustajat Voss, v. Humboldt y.m.
saivat ensimäisen halun käsittämään klassillisen ajan varsinaista
henkeä, vaikka he kyllä toiselta puolen pian jättivät opettajansa
välittävän kannan.

Myöhemmin on Porthankin luennoillaan koettanut esittää antiikin oloja
niin monipuolisesti ja täydellisesti kuin suinkin, jotta kuulijat
niistä saamansa tarkan kuvan mukaan käsittäisivät asiat, joista
klassillisessa kirjallisuudessa lukivat. Niinpä esitti tutkijamme
vuonna 1801 klassillista arkeologiaa valaisten esitystään kuvilla
vanhan ajan taideteoksista. Samoin on Porthan kuvannut vanhimmilla
kulttuuriasteilla olevaa elämää, käyttäen kuten Heynekin rinnan vanhan
ajan kirjallisuutta ja oman ajan raakalaiskansain tarjoamia aiheita
apunaan. Niiden avulla on hän usein luonut kuvan ihmisten alkuasteilta
alkavasta vähittäisestä täydentymisestä. Sellaisesta lähtee hän
väitöskirjassa "De fama Magiae Fennis attributae" usein viitaten Heynen
teoksiin. Myöskin "De Pandora Hesiodea" on sekä aiheeltaan että
käsitykseltään samaa laatua. On kuitenkin huomattava, että tällainen
käsitystapa juuri voitti alaa seuraavien vuosikymmenien aikana
muuallakin.

Lähteiden puutteen tähden ei saata seurata Porthanin suhdetta muihin
Göttingenin professoreihin, teoloogeja lukuunottamatta, joista hän
laveammin kertoo kirjeissään. Tämän yliopiston kuuluisimpia kykyjä oli
Johan Michaelis, etevä kielimies ja rationalistinen raamatun selittäjä.
Hän oli Schlözerin opettaja ja häneltä oli tämän kriitillinen
menettelytapa osaksi peräisin. "Muutamista hänen oppilauselmistaan
ajatelkoon kukin oman vakaumuksensa mukaan, mutta varmaa on, että hänen
raamatunkäännöksensä on teos, joka alallaan on erinomainen ja jota
vailla ei ajatteleva teoloogi voi olla".[217] Näin Porthan, mutta
yleensä herätti Michaeliksen rationalismi monessa pahennusta, niinpä
Lidénkin Göttingenissä ollessaan ankarasti moitti kevytmielistä ja
pilkallista tapaa, jolla Michaelis kohteli raamattua.[218] Porthanin
suhteesta Michaeliksen oppilaaseen Schlözeriin ei ole tarkempia
tietoja säilynyt, enempää kuin Gattereriin tahi muihinkaan
historiantutkijoihin. Edempänä saan kuitenkin tilaisuuden puhua
muutamista sitä valaisevista piirteistä Porthanin tieteellisten
harrastusten yhteydessä. Kuuluisaan kirkkohistorian tutkijaan Valchiin
hän näkyy myöskin tutustuneen, mutta ainoastaan ohimennen Porthan häntä
mainitsee.

Mutta Porthan ei asettunut ainoastaan niiden tiedemiesten yhteyteen,
joiden tutkimusalat lähentelivät hänen omia erikoistieteellisiä
harrastuksiaan. Hän liikkui aivan eri tieteitten edustajain parissa,
muun muassa matemaatikerien ja teoloogein, kävi yliopiston
tähtitornissa j.n.e..[219] Hänen monioppisuutensa ja erilaiset
harrastuksensa tekivät tuollaisen yhteyden toivottavaksi ja hyötyä
tuottavaksi.

Göttingeniin jäi Porthan viideksi viikoksi. Sitten hän kävi useissa
Keski-Saksan tärkeämmissä kaupungeissa, viipyi viikon Casselissa,
jonkun päivän Gothassa, Erfurtissa, Weimarissa, Jenassa sekä Hallessa,
Leipzigissä ja Dresdenissä. Täältä hän sitten palasi Berliinin,
Greifswaldin ja Kööpenhaminan kautta kotimaahansa.[220] Kaikkialla hän
tutustui aikansa etevimpiin tiedemiehiin ja valistuksenharrastajiin.
Niin tiedämme hänen Berliinissä käyneen Mendelssohnin luona, jonka
eklektinen valistusfilosofia monessa suhteessa muistuttaa Porthanin
omaa filosoofista ajatustapaa. Täällä hän joutui tekemisiin myöskin
K.F. Nicolain kanssa, joka vielä tähän aikaan edusti vallalla olevaa
katsantotapaa ja tunnetulla aikakauskirjallaan vaikutti suuresti
aikalaisiinsa.

On luonnollista, että matkalla oli suuri merkitys Porthanin
katsantotapaan ja tieteelliseen kantaan. Saksalainen sivistys merkitsi
Kustaa kolmannenkin aikana leimansa ruotsalaiseen ja suomalaiseen
maailmankäsitykseen ainakin keskisäädyssä[221] ja saksalaisen
tutkimuksen vaikutus voitti täällä yhäti alaa ranskalaisen rinnalla,
Sentähden oli erittäin tärkeätä, että Porthan joutui läheisimpään
vuorovaikutukseen Saksan tieteen kanssa, joka juuri näihin aikoihin sai
päivä päivältä suuremman arvon ja sen mukaisen merkityksen Europassa.
Itse on hän puolestaan vaikuttanut saksalaisen tieteen leviämiseen
kotimaassamme osaksi suoranaisesti suosittelemalla ja levittelemällä
saksalaista kirjallisuutta eri tieteiden aloilta, osaksi epäsuorasti
saamalla mieskohtaisia vaikutuksia matkallansa, jotka vaikuttivat hänen
tieteelliseen katsantotapaansa ja sen kautta suomalaisen tieteen
luonteeseen. Täydellä syyllä saattoi hän senvuoksi jo Dresdenissä
ollessaan kirjoittaa Tengströmille: "Toivon, että matka tulee
hyödyttämään sekä minua että yliopistoa".




II.


Göttingenistä palattuaan Porthan nimenomaan ottaa tehtäväkseen Suomen
historian edistämisen väitöskirjojensa avulla. Hänen pienemmät
väitöskirjansa olivat tähän asti olleet etupäässä retoriikan, mutta
myöskin filosofian alalta. Hänen suuri sarjansa Historia Bibliothecae
oli kyllä oikeastaan historiallinen, mutta johtui suurimmaksi osaksi
harrastuksista, joita Porthanilla oli kirjastonhoitajana. Aineksilla ja
kyhäyksillä Turun lehdissä vain oli ollut nimenomaisena tarkoituksena
edistää Suomen muinaisuuden tuntemusta. Mutta nekin olivat olleet
hajanaisia kokoelmia sieltä täältä.

Nyt Porthan nimenomaan ottaa palvellakseen köyhää Suomen
historiaansa.[222]

Ensimäinen väitöskirjoista, joilla hän oli luvannut täyttää tuon
tehtävän oli "Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum", suomalaisten
saarnojen historia. Se ilmestyi vuonna 1781 kahdessa osassa.
Respondenttina oli pohjalainen Eerik Tulindberg. Teos on hyvin kuvaava
aiheeltaan. Kaunopuheliaisuuden professorina oli Porthan esittänyt
ainettansa erityisesti pitäen silmällä saarnataitoa, koska useat hänen
oppilaistaan aikoivat papeiksi. Väitöskirjoissaankin hän oli käsitellyt
samaa alaa. Nyt tämä uusi väitöskirja oli jonkinlaisena historiikkina
saarnataidon kuvaukselle erittäin Suomeen katsoen. Mutta sitäpaitsi
tuli sen palvella Suomen historiaa. Olihan Porthan kuten Mennanderkin
koonnut suomalaisia saarnoja ja lahjoittanut niitä yliopiston
kirjastoon. Suurimman osan niistä muodostivat hautajaissaarnat, joita
Porthan piti arvossa, etenkin niissä olevain elämäkerrallisten tietojen
tähden. Mutta oli niissä muitakin. Olemme jo edellä nähneet, miten
hyvin Porthan käsitti tuollaisten menneiden aikain hengentuotteiden
arvon historiallisina jätteinä, joista ajan ajatustapa ilmeni. Lisäksi
tuli luullakseni se seikka, että nuot saarnat olivat suomenkielisiä
muistomerkkejä ja sellaisina arvokkaita.

Tämä tuntuu otaksuttavalta sentähden, että Porthanin johdolla
ilmestynyt väitöskirja käsitteli suomenkielisiä saarnoja, mutta ei
kajonnut lukuisiin ruotsinkielisiin, joita Suomessa oli saatavissa.
Tosin oli oppinut pappi Stricker äskettäin julkaisemassaan teoksessa
"Försök til et Svenskt Homiletiskt Bibliothek"[223] luetellut useimmat
ruotsalaiset saarnat, suomalaiset sensijaan puutteellisemmin ja yhdessä
saksalaisten kanssa. Kun nyt Porthan piti teostaan jonkinlaisena
liitteenä Strickerin julkaisuun,[224] oli siis kyllä senkintähden
luonnollista, että hän tahtoi täydentää juuri tuota puutteellisempaa
suomalaista luetteloa. Mutta siltä oli kyllä ruotsalaisia saarnojakin
Suomessa ilmestynyt, joilla Porthan olisi voinut lisätä Strickerin
mainitsemaa saarnamäärää. Kun sitäpaitsi tiedämme Porthanin koonneen ja
tutkineen muutenkin etupäässä suomenkielisen kirjallisuuden tuotteita,
suomalaisia raamatunkäännöksiä ja vanhempaa hengellistä kirjallisuutta,
tuntuu uskottavalta, että suomalainen kieliasu häntä nytkin muun ohessa
huvitti. Tulee muistaa, että Porthania tutkimuksissaan ennenkin oli
huvittanut tämä kieli sivistyttämisvälikappaleena.

Väitöskirjan aihe ei kuitenkaan sellaisenaan Porthania näy erityisemmin
miellyttäneen. Ainakin kirjoitti hän Mennanderille siitä joulukuussa
1780: "Aihe ei tosin ole juuri erikoisen hauska; mutta kun se sentään
koskee pientä osaa kansamme kirjallisuushistoriasta, luulin, että aine
ei olisi aivan vastenmielinen maamme köyhän kirjallisuuden
harrastajille".[225] On sentään mahdollista, että hän näin sanoessaan
ajatteli teoksen lukijoita eikä itseään.

Aineksia sai Porthan, paitsi siitä mitä itse oli koonnut, etupäässä
Mennanderilta sekä muutamilta pohjalaisilta papeilta.[226] Hän ei
kuitenkaan hanki Mennanderilta koko saarnoja, vaan ainoastaan niiden
nimet, voidakseen julkaista nämät. Tällainen asiakirjain ja
harvinaisten kirjain nimien kokoileminen oli näet Ruotsissa tähän
aikaan jotenkin tavallista kirjaintuntijain ja kokoilijain keskuudessa.
Porthankin luettelee vain saarnojen päällekirjoitukset esityksessään
esittämättä ensinkään niiden sisältöä. Ja ainettaan käsittelee hän vain
saarnain esitystavan muotoa ja retoorista menettelytapaa silmällä
pitäen. Ei sanaakaan siitä, missä yhteydessä saarnatapa oli ajanhengen
kanssa, millainen henki niissä vallitsi ja kuinka itse sisältöä
esitettiin kansalle. Suomalaisten saarnain historia on kirjoitettu
samaan suuntaan kuin Porthanin muut tähänastiset teokset, kuten etenkin
"De poësi Fennica". Hän käsittelee molemmissa teoksissa vain
lähteittensä muotoa pitäen kummassakin tapauksessa silmällä
käytännöllistä hyötyä, joka lähtisi tästä tarkastelusta lukijoille;
sisältöä, kokonaisuuden henkeä hän ei kuvaa. Mutta kuitenkin luulee
tarkkaava lukija huomaavansa, että se on juuri se, joka useinkin
kirjoittajaa huvittaa. Niinpä kirjoittaja valitsee lähteistä kaikkein
kuvaavimmat kohdat, jotka löytää, antaakseen kuvauksen siitä, jota ei
koskaan käy esittämään.

Strickerin esitys on sekin vain luettelo saarnoista aakkosellisessa
järjestyksessä. Mutta hän sanoo kuitenkin teoksensa esipuheessa, että
hänellä oli aikomuksena paitsi saarnatavan historiaa myöskin valaista
kirkko- ja oppihistoriaa. Sitäpaitsi hän oli aikonut liittää
esitykseensä myöskin saarnaajain elämäkerrat. Mutta käytännöllisten
vaikeuksien tähden hän oli jättänyt yrityksen sikseen. Porthan
toteuttaa teoksessaan tuon ensinmainitun aikeen, mutta ei kajoakaan
muihin.

"Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum" oli ensimäinen niistä
väitöskirjoista, joilla Porthan tahtoi palvella Suomen historiaa ja
jotka hän sentähden jo vuonna 1780 oli antanut oppilailleen
valmistettaviksi. Toinen sellainen oli "De Superstitione veterum
Fennorum theoretica et practica". Väitöskirjan pohjana oli, kuten olen
maininnut, kaksi vanhemman Lencquistin väitöskirjaa, "Om Finlands
hedendom och afgudadyrkan" ja "Om Finlands fordna vidskepelse och
trollkonst", joista hänen poikansa Porthanin johdolla muodosti
kokonaisuuden. Esipuheessa, jonka luultavasti nuorempi Lencquist on
kirjoittanut, ilmenee ristiriita, johon tekijä joutui tätä ainetta
käsitellessään. Yleinen mielipide näet piti tällaista ainetta
tutkimukselle jotenkin arvottomana, vieläpä yleensä vahingollisenakin,
jonka katsantokannan kirjoittaja itsekin oli taipuvainen hyväksymään.

Hän sanoo nimittäin, että aineen esittäminen "ei ole mitään muuta kuin
luetella kaikenmoisia turhuuksia ja selvittää mitä tyhmimpien satujen
pitkää sarjaa". Hän puolustaa kuitenkin esitystään sillä, että
muinaisuutta harrastavat saavat apua kaikesta, joka koskee vanhoja
tapoja ja laitoksia, sitäpaitsi ovat muutkin kansakunnat paljon
tutkineet pakana-aikaansa, jotta näkisivät millaisia olivat silloin ja
millaisia nyt. Ja niin olikin todella.

Saattaa näyttää omituiselta, että valistuksen harrastajat kokoilivat
tuollaisia jätteitä samalla kuin pyrkivät niitä kaikin mokomin
täydelleen poistamaan turhina ja vahingollisina. Mutta kuitenkin voi
tälle ilmiölle löytää montakin selitystä. Kun Ihren presidiolla
ilmestyi väitöskirja ruotsalaisen pakana-ajan taikauskon jätteistä,
omisti respondentti sen arkkipiispa Henrik Benzeliukselle.[227]
Omistuksessaan hän sanoo tahtovansa osottaa, millaista työtä oli saatu
tehdä ja millaisia vaikeuksia voittaa, ennenkuin oli tultu sille
viljelyskannalle, jolla nyt oltiin. Ja hän tahtoi myöskin osottaa, mitä
taikauskosta vielä oli jäljellä, epäilemättä siinä tarkoituksessa, että
se sitä helpommin saataisiin hävitetyksi. Tässäkin tahdottiin tutkia
epäkohtain luonnetta ja alkuperää, jotta voitaisiin ratkaista niiden
olemassaolo-oikeus ja menetellä sen mukaan.

Lencquistin teoksella oli varmaan samansuuntainen tarkoitus, mutta
samalla ilmeni siinä tekijän isänmaallinen harrastus tutkia oman kansan
muinaisuutta, josta ennen olen puhunut. Molemmat vaikuttimet ovat
tekijällä rinnan olleet, mutta viimemainitulle lienee etusija
annettava, jos niiden voimakkuutta silmällä pidämme. Puheena olevassa
väitöskirjassa on taikauskon eri muotoja niin ankarasti tuomittu ja
pidetään niitä niin kerrassaan kaiken järkevän tiedon vastakohtana,
ettei voinut tulla kysymykseen pitää niitä ihmistiedon alkeina ja
sentähden tietämisen arvoisina. Oli näet niitä, jotka näin ajattelivat.
Näin oli esim. Heyne asian käsittänyt selittäessään: "Ei tosiaankaan
ole myyttein ja satujen merkitystä ja laatua halveksittava eikä
valistuksen miehen tahi älykkään filosoofin työn esineeksi halpana
pidettävä; koska kerran kaikki inhimillinen viisaus niistä ensi alkunsa
sai" j.n.e.[228]

Tutkimustapa, jota on käytetty äskenmainitussa Lencquistin ja
Porthanin nimissä julkaistussa väitöskirjassa, oli tavallinen
tämäntapaisissa tutkimuksissa. Oletettiin näet, että taikuus ja sen
yhteydessä olevat tavat olivat pakana-ajan perua. Niitä kokoilemalla ja
yhdistämällä asialliseen järjestykseen arveltiin sentähden voitavan
päästä järjestelmälliseen tietoon pakana-ajan uskonnollisista
käsitteistä ja sen jumalamaailmasta. Lähteinä on käytetty osaksi
kirjallisia ja suullisia ilmoituksia, etupäässä kansanrunoja, osaksi
taas kansan käyttämiä menoja ja tapoja. Olemme edellisessä nähneet
Porthanin arvelleen, että kansanrunot kumminkin pääpiirteissään
kuvastivat ikivanhaa traditioonia, vaikka yksityiskohdat olivatkin
muuttuneet. Siksi hän nyt antoi näille todistusarvon koettaessaan
selvittää pakana-ajan oloja. Samaan suuntaan hän kait päätteli
käsitellessään kansantapoja, eikä tuollainen päättelemistapa ollut
yksinomaan Porthanille omituinen. Palatakseni vain jo mainittuun
göttingeniläiseen tutkijaan Heyneen, ajatteli hänkin samoin lausuessaan
eräässä julkaisussaan: "Vanhasta tavasta, josta kerran pidämme kiinni,
pysyvät ensimäiset perusteet eli loimet, joihin kuteena kudotaan
käsitykset, jotka niitä seuraavat".[229] Ei liene vaikeata huomata,
että tuollainen ajatustapa johtui ennen mainitsemastani valistusajan
mekaanisesta käsityksestä, samasta, jonka ilmauksia huomasimme
historiallisen traditioonin käsittelyssä.

Aineen käsittelylle on puheena olevassa väitöskirjassa koetettu antaa
laajempi tausta siten, että on tehty lukuisia vertauksia samanlaisiin
tapoihin muilla kansoilla. Menettely perustui siihen käsitykseen, että
kansoilla määrätyllä kehitysasteella oli määrättyjä tapoja. Kuitenkaan
ei noita kehitysasteita tarkemmin yritetty määritellä, vaan
antauduttiin paljaitten yhtäläisyyksien varaan. Niinpä verrataan
yhtäläisyyksiä toisiinsa, joita tavataan vanhoilla persialaisilla ja
muilla itämaisilla kansoilla, Kaarle Suuren aikuisilla saksilaisilla ja
Britannian kelteillä.[230]

Ylimalkaan ei siis noita samanlaisuuksia yhdisteltäessä ole otettu
huomioon eri ilmiöiden paikkaa historiallisen ajanlaskun mukaan.
Mieluimmin verrattiin kuitenkin vain pakana-kansoja keskenään, joten
kristinuskon maahantuontia pidettiin tuollaisen kehitysasteen
loppuna. Tutkimustapa, jota tässä siis on noudatettu, ei ollut
historiantutkimuksessa silloin vallalle pääsevä, vaan pikemmin
päinvastoin, kun näet ei pidetty väliä siitä, voitiinko historiallisten
olosuhteitten avulla selittää tahi todistaa huomattujen yhtäläisyyksien
johtuneen joko lainaamisesta tai samanlaisesta kehityksestä eri
kansoilla. Siten jäi aina se mahdollisuus, että samanlaisuudet olivat
satunnaisia vain, ilman mitään todistavaa merkitystä. Myöskään ei
pidetty niin suurta lukua lähteitten luotettavuudesta kuin ilmoitusten
sisältöön perustuvasta todenmukaisuudesta. Oli kuitenkin muutamia
tapoja, joiden yhtäläisyys ruotsalaisten tahi ylimalkaan kristillisen
ajan tapojen kanssa aiheutti tutkijan päättämään, että ne olivat
kristinuskon mukana Ruotsista meille tuotuja. Näitä huomautetaan
kuitenkin vain sivumennen.

Tällainen laajemman, yleisinhimillisen taustan antaminen tutkimukselle
on yhteydessä sen yleisinhimillisen kannan kanssa, jolta huomasimme
historiaa tutkitun. Varmaa on näet, että Porthan tässä niinkuin
muuallakin käsitellessään kotimaista ainetta jonkinlaisesta
kansallisesta harrastuksesta, samalla piti silmällä myöskin
yleisinhimillistä puolta siitä. Viittaan tässä vaan siihen, että hän jo
1780 luvulla sekä väitöskirjoissa että luennoilla käsitteli ihmismielen
kehitystä yhteydessä sen eri ilmausten kanssa ja jälkimäisten
vaikutusta edelliseen. Nämät tutkimukset taas perustuivat sielutieteen
harrastukseen, joka Porthanissa näihin aikoihin ilmenee ja jonka jälkiä
huomaamme hänen lukuisissa väitöskirjoissaan tältä alalta. Mainitsen
vain sellaiset kuin "De praejudiciis", "De praejudiciis amovendis", "An
Miracula sint Divinas missionis criteria", "De ideis hominum obscuris"
sekä vähän myöhemmältä ajalta "Meditationes quaedam de Spectris" jotka
jotenkin läheltä liittyvät ylläkäsiteltyyn väitöskirjan aineeseen.
Näiden teosten nimistä huomaamme myöskin, että niillä on sama
käytännöllinen tarkoitus levittää ennakkoluuloista vapaata valistusta,
jonka äsken arvelimme yhdeksi syyksi väitöskirjaan "De superstitione
Fennorum". Vähän myöhemmin palasi Porthan aineeseen, jota oli
käsitellyt tässä. Hänen presidiollaan ilmestyi näet vuonna 1789 "De
fama Magiae Fennis attributae", jota graduaalina puolusti F.J.
Rosenbom. Likeisesti se kyllä aineeltaan liittyy edelliseen
väitöskirjaan, se kun erityisesti käsittelee tässä vain sivumennen
kosketeltua kysymystä, ruotsalaisten tahi yleiskatoolisten taikatapojen
lainaamista Suomeen. Mutta juuri siksi on siinä käytetty erilaista
tutkimustapaa. Kun Lencquistin nimellä merkityssä julkaisussa on
vertailtu eri kansain tapoja toisiinsa sentähden, että ne johtuvat
yleisistä inhimillisistä taipumuksista, niin on Rosenbomin
kirjoituksessa pidetty silmällä yhtäläisyyksiä, jotka johtuvat
suoranaisista lainoista.

Tässä huomattava erilaisuus on tärkeä, sillä se kuvastaa uuden
menettelytavan voitollepääsöä, joka seurasi kutakin tutkittavaa ilmiötä
alkulähteistä sen silloiseen muotoon. Vertailuja se käytti varovasti,
kuten huomasimme sen lainasanojakin käsiteltäessä menetelleen, se otti
lukuun vain ne, jotka tuntuivat varmimmilta, kun sovellutettiin niitä
historiallisiin oloihin.

Nimenomaan erotetaan sitten suomalaiset taiat lappalaisista. Se oli
välttämätön täydennys erotukselle, joka tutkimuksessa vähitellen oli
tapahtunut lappalaisen ja suomalaisen kansallisuuden sekä kielen
välillä, ja josta edempänä puhun. Sitäpaitsi Porthan tahtoi puhdistaa
suomalaisten mainetta siitä syytteestä, joka valistusaikana merkitsi
paljon, että nimittäin nämät erityisesti olivat taikauskoisia.
Huomattakoon vain, että Porthan kirjoitti väitöskirjansa juuri
samaan aikaan kuin hän Ruotsin kirjallisuus-, historia- ja
antikviteetti-akatemiassa puolusti suomalaisten ominaisuuksia ja kykyä.

Vaikka Porthanin historiallisen toiminnan varsinaisena tarkoituksena ei
suinkaan ollut kuten Jusleniuksella suomalaisten kunnian puolustaminen
vääriä käsityksiä vastaan, oli kuitenkin luonnollista, että tämä
harrastus ei voinut jäädä hänelle aivan vieraaksi. Isänmaallisuus, joka
elähytti hänen tutkimuksiaan, ilmeni tosin etupäässä siinä, että hän
tahtoi noiden tutkimustensa kautta hyödyttää maanmiehiään, mutta siltä
hän ei voinut sallia, että tietämättömyydestä tahi pahansuopuudesta
Suomen mainetta halvennettiin. Hänen ystävänsä olivat siinä hänen
kanssaan yhtä mieltä ja kehottivat Porthania tarttumaan kynään maansa
mainetta puolustaakseen. Fredenheim oli kirjoittanut vuoden 1785
lopulla Porthanille: "Levesquen sarjassa Histoire de Russie, nimittäin
osissa, jotka sisältävät la description des differents peuples de cet
Empire, olen harmikseni lukenut alentavan kuvauksen suomalaisista ja
heidän maastaan, jonka toivon että Serkkuni näyttää vääräksi. Jos
Serkullani ei ole näitä osia lähetän ne ensi matkustajan kanssa niin
hyvää tarkoitusta varten".[231] Tällaisista tuumista on lähtenyt
viimeksimainittu Porthanin väitöskirja ja ne ovat epäilemättä
vaikuttaneet Porthanin esitelmään suomalaisten pakanuuden ajasta. Mutta
missä määrin ne ovat olleet mukana sitä tahi mahdollisesti harrastusta
sitä koskeviin tutkimuksiin aiheuttamassa, en uskalla sanoa.

Viittaan vielä siihen, että Porthan on väitöskirjassaan "De fama
magiae" verrannut luonnonkansojen tilaa suomalaisten pakanain oloihin.
Myöskin kuvauksessaan, jonka hän antaa selityksissään Juustenin
kronikkaan, huomauttaa hän tässä löytyviä vertauskohtia. Luonnontilassa
olevat kansat herättivät silloin koko sivistyneen maailman huomion ja
antoivat paljon uusia aiheita tutkimaan ihmiskunnan aikaisinta
kehitystä. Rousseau oli antanut tälle pyrkimykselle sen omituisen
suunnan ja se oli muutenkin ollut yhteydessä valtio- ja
moraalifilosoofisten kysymysten kanssa.

Eräässä Porthanin aikuisimmista väitöskirjoista "De influxu morum in
felicitatem reipublicae" kuvataan villien tilaa. Elinkeinot ovat --
sanoo hän siinä -- harvoin hyvällä kannalla, sillä huonot tavat yhtyvät
heillä tietämättömyyteen ja työn halveksumiseen. Lähteinään käyttää hän
tässäkin matkakertomusta -- Cavanzin "Iter in Congo" sekä Goguetin
siihen aikaan meilläkin paljon käytettyä teosta "De l'Origine des Loix,
des Sciences et des Arts". Goguet myöskin huomauttaa Amerikan
villikansojen merkitystä vanhan ajan kansojen tutkimisessa, joiden
välillä on hämmästyttävä yhtäläisyys. Sitäpaitsi on hänellä useita
käsitteitä, jotka tavataan aivan sellaisinaan useilla tutkijoilla,
esim. Schlözerillä Göttingenissä. Sellaisia on esimerkiksi huomautus,
että vanhan ajan ruhtinaat olivat oikeastaan heimokunnan päällikköjä
samanlaisia kuin Amerikan kazikit ja että eri heimokunnat elivät
yksikseen välittämättä ollenkaan naapureistaan.[232]

Tällaisen kuvauksen villien ja alhaisimmalla kannalla olevien kansain
tilasta sovitti Schlözer ilman muuta pohjoismaisiin kansoihin ja
erittäinkin suomalaisiin ennen kristinuskon maahantuontia. Varsinkin
oli hän kiivaasti vastustanut ajatusta, että ne olisivat voineet käydä
pitempimatkaista kauppaa. "Mahdottomalta tuntuu tämä ajatus" -- sanoo
hän -- "sille, jolla vain on pienimmätkin käsitykset kaupasta ja
kauppateistä erittäinkin Itä-Indian, joka kulki enimmäkseen maata tahi
jokia pitkin -- -- -- kuin että ihmiset Itämeren tällä ja tuolla
puolella Irokeesien ja Algonkinein tilassa ilman rahaa, ilman valtiota,
ilman kirjaimia olisivat voineet sitä harjoittaa".[233] Tämä käsitys
näkyy Porthanillakin olleen ja se saattoi hänet vertailemaan
suomalaisia muihin villikansoihin.

Mutta toiselta puolen oli tämä käsitys jo alkanut muuttua ja silloin
kun vertailut tehtiin oli Porthan itse käyttämällä kielellisiä
todistuskappaleita osottanut asianlaidan olleen aivan toisen kuin
tavallisesti luultiin. On kuitenkin muistettava, että Schlözerin
edustama kanta on jättänyt syviä jälkiä hänen tutkimuksiinsa ja että se
on pidettävä yhtenä edellytyksenä tuloksiin, joihin hän tuli.




III.


Erityisesti kiinnitti Porthanin huomion göttingeniläisten tutkijain
teoksiin aihe, jonka useat niistä olivat ottaneet käsiteltäväkseen,
nimittäin pohjoisten kansain muinaisuus. 1770 luvun vaiheessa
käsiteltiin kysymystä erittäin innokkaasti, mielipiteet siitä
taittuivat vastakkain ja riidat, jotka siten syntyivät, herättivät
laajalti huomiota. Oppinut kamariherra Burensköld oli kysymyksestä
kirjevaihdossa kuuluisan Hallen professorin Thunmannin kanssa.[234]
Kun kysymys koski suureksi osaksi myöskin suomalaisten alkuperää,
kääntyi hän Porthanin puoleen pyynnöllä, että Porthan valmistaisi
tästä tutkimuksen. Tämä aikoikin liittää sellaisen dissertatio
epistolariksena "De poësi Fennica" väitöskirjan kuudennen osan eteen,
mutta tuuma jäi sikseen. Tiedämme vain, että hän aikoi käyttää runoja
apunaan..[235] Mahdollisesti Burensköldin pian senjälkeen tapahtunut
kuolema vaikutti siihen, että aijetta ei toteutettu.

Mutta tutkimukset Suomen suvun muinaisuudesta olivat tähän aikaan niin
yleisiä, että niiden täytyi edelleen vetää huomiota puoleensa. Vuonna
1770 ilmestyi Sainovicsin todistelu suomen ja unkarin kielen
samanlaisuudesta ja Porthan, joka jo silloin oli tunnettu suomen kielen
tutkija, ilmoitti siitä kirjoituksella Turun sanomissa. Hän huomauttaa
jo tässä, että suomen, unkarin ja lapin kieltä taitava henkilö
voisi tehdä monta hyödyllistä muistutusta tästä nyt huomatusta
sukulaisuudesta. Tällainen aine herätti luonnollisestikin intoa niissä,
jotka Suomen rajain sisällä tutkivat maata ja kansaansa. Huomaamme
pian, että täällä kielellisillä keinoilla, vertaamalla suomalaisia
sukukieliä keskenään koetettiin suomen kansan alkuperää valaista.

Vertailuilla suomen ja sen sukukielten välillä oli kyllä harrastajansa
Suomessa, ennenkuin nämät ulkoapäin tulevat vaikutukset tänne
ulottuivat. Siihen antoi aihetta etupäässä ajatus, että suomalaiset
olivat Skandinaavian alkuasukkaita, joka ajatus kiinnitti
ruotsalaisen tutkimuksen huomion niihin. Leibniz oli esittänyt tuon
mielipiteen,[236] samaten myöskin tunnettu maanmiehemme Elias Brenner
kirjeessä Erik Benzeliukselle.[237] Esi-isämme olivat näiden tutkijain
silmissä skyytejä, jotka olivat Kaspian meren rannikoilta
Skandinaaviaan siirtyneet antaakseen sitten sijaa uudelle
kansainvaellukselle, joka tehtiin Odinin johdolla. Benzelius yhtyi
tähän mielipiteesen, jonka jo Leibnizilta oli saanut, samoin Ihre ja
Lagerbring.

Voidaksensa saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan, turvautuivat
nyt tutkijat suomen kielen tutkimiseen. Eerik Benzelius tahtoo tutkia,
onko Hjalmarin satu alkuperäinen siten, että vertaa tämän sadun ja
muitten samanaikaisten kirjallisten muistomerkkien kieltä, ja lisää,
että hän jollakin hyvällä tuttavalla aikoo verratuttaa suomen ja
unkarin kieltä keskenään.[238] Yhteys näiden puuhien välillä on
ymmärtääkseni selvä. Hän tahtoi jälkimäisten tutkimusten kautta ottaa
selville mitä tuossa vanhimmassa ruotsin kielessä oli suomalaista. Tämä
oli vuonna 1733 ja kahta vuotta ennen oli hän kirjoittanut professori
Björklundille Turkuun: "Olisi hyvin tärkeätä, että joku, joka
perinpohjin osaa suomea, tahtoisi julkaista suomalaisen sanakirjan ja
siinä osottaa mitkä sanat ovat puhdasta suomea tahi per leges, colonias
& commeroia tulleet Ruotsista. Sillä kielellä on ollut se suuri etu,
että se on säilynyt suffiksien ja affiksien kautta, niinkuin heprean
kieli ja muut linguae affines orientis".[239]

Seurauksena tästä harrastuksesta oli siis myöskin vertailu suomen ja
ruotsin kielen välillä. Brenner ja suomalainen Hallenius ovatkin
toimittaneet luetteloja yhtäläisyyttä osottavista sanoista suomessa ja
gootin kielessä.[240] Suomen kielen ja muinaisuuden tutkiminen oli siis
samalla Ruotsin muinaisuuden tutkimista; edellinen oli sulanut
jälkimäiseen ja muodosti siitä osan. Sentähden sitä minun käsitykseni
mukaan Scarinkin ja hänen jälkeensä Bilmark harrastivat. Kun edellinen
tahtoo kirjastoon hankittavaksi Belin Hungaria antiqvan, ei hän
perustele ehdotustaan konsistooriossa sillä, että siitä saattaisi olla
hyötyä Suomen historian tuntemiselle, vaan sillä, että se paitsi
varsinaista Ruotsin historiaa valaisee myöskin esi-isäin eli goottein
urotöitä vieraissa maissa.[241]

Mutta paitsi tätä ruotsalaisen tutkimuksen synnyttämää suuntaa oli
vielä toinen, jolla oli laajempi tarkoitus ja liittyi lähemmin eri
Venäjällä olevien sukulaiskansain tutkimiseen. Kun Uudenkaupungin
rauhan jälkeen ruotsalaiset sotavangit palasivat koteihinsa, toivat he
mukanaan tärkeitä tietoja suomalaisista kansakunnista, joita ei ennen
oltu tunnettu. "Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und Asien",
jonka Strahlenberg painatti Tukholmassa vuonna 1730 oli ensimäinen
tulos tällaisista tutkimuksista. Lähemmin Suomea ja sen kansaa koski
esitys, jonka Lindheim kirjoitti suomalaisten ja lappalaisten eri
alkuperästä.[242] Tämä mies on mielestäni uuden suunnan alkaja
kysymyksessä suomen suvun vanhimmasta muinaisuudesta. Hän toi myöskin
mukanaan muutamia vanhoja venäläisiä kronikoita Suomeen.

Jo Wilde aikoinaan oli arvellut, että Tacituksen mainitsemat Fenni
eivät olleet suomalaisia, vaan lappalaisia, jota vastoin nykyisten
suomalaisten esi-isät piilivät Venedi nimen alla. Scarin on eräässä
pienemmässä tutkimuksessaan tullut samanlaisiin johtopäätöksiin ja
Sigfrid Porthan on väitöskirjassa "De Germania Magna" täydelleen
yhtynyt Wildeen.[243] Mutta seikkaperäisesti ja valaisevasti vasta
Lindheim nyt teki selkoa erosta, joka oli lapppalaisten ja suomalaisten
välillä, niin vakuuttavasti, että hänen mielipiteensä pääasiassa sai
Suomessa tunnustusta. Sanon pääasiassa, sillä Lindheim kielsi
kerrassaan kaiken sukulaisuuden näiden kansojen välillä ja luki ne
aivan eri ryhmiin. Tämä äärimmäisyys ei ylimalkaan saavuttanut
kannatusta.

Mutta miksi tämä huomio oli niin tärkeä suomalaisten muinaisuuden
tutkimukselle? Sentähden, että tuo skandinaavialainen muinaisuus jäi
lappalaisille, jota vastoin suomalaisia ruvettiin pitämään vasta
myöhään idästä tulleena kansana. Ne erotettiin siten kerrassaan
ruotsalaisten vanhasta satuajasta ja niiden menneisyyttä oli täytymys
itsenäisesti tutkia. Ja tätä vakaumusta lujittivat yhä enemmän vanhat
tarut lappalaisista, jotka myöhäisiin aikoihin asti olivat asuneet
Keski-Suomessa. Pitäjänkertomukset tiesivät niistä kertoa.

On vaikeata enää seurata Lindheimin vaikutusta suomalaisiin
tutkijoihin. Ainoa häneltä säilynyt kirjoitus on äsken mainitsemamme
kyhäys Upsalan tiedeseuran aktoissa. Hänen muut paperinsa
joutuivat Turun yliopiston kirjastoon hänen veljensä presidentti
Lagerflychtin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuonna 1774.[244] Hänen
mielipiteittensä vaikutuksena, sikäli kun ne ilmenivät hänen äsken
mainitussa kirjoituksessaan ja ehkä jälkeen jättämissä papereissaan,
voinee osaksi pitää sitä tutkimustapaa, joka nyt pääsi vallalle. Mutta
juuri samaan aikaan kuin hänen kirjoituksensa tulivat tunnetuiksi,
levisivät myöskin göttingeniläisten tutkijain teokset Suomeen. Lähtien
samoista edellytyksistä käyttivät molemmat nämät tutkimussuunnat samoja
tutkimustapoja ja tulivat pääasioissa samoihin tuloksiin. On sentähden
vaikeata erottaa niitä vaikutuksia, joita kummallakin suunnalla
erikseen oli Suomen tutkijoihin ja näin ollen käsittelemmekin niitä
yhdessä.

Molemmille yhteistä oli se, että aljettiin tutkia itse kansoja, niiden
kieltä ja rotu-ominaisuuksia, sen sijaan että vanhemmat tutkijat olivat
enemmän pitäneet silmällä kirjallisia ilmoituksia kansojen alkuperästä
ja vaiheista. Selvästi voi kummankin suunnan tutkijoissa huomata tässä
suhteessa Linnén luonnontieteellisen systeemin vaikutusta. Lindheim
nimenomaan viittaa Linnén antamaan kuvaukseen suomalaisista ja
lappalaisista ja Schlözer on kerran verrannut kansain luokittamista
kasvien jakamiseen heteitten mukaan, kuten edellä olen huomauttanut. --
Suomalaisia oli ennen pidetty heprealaisten jälkeläisinä, sitten
skyytain. Jälkimäistä mielipidettä olivat useimmat ruotsalaisetkin
tutkijat, jotka pitivät suomalaisia ruotsalaisen historian alkajina.
Nyt lausuivat göttingeniläiset, nimenomaan Schlözer, että suomalaiset
eivät ole heprealaisia, eivätkä skyytalaisia. Mitä ne sitten ovat? No
ne ovat suomalaisia, eivätkä mitään muuta. Vasta tällaisen mielipiteen
muutoksen jälkeen saattoi suomalaista menneisyyttä käsitellä vapaasti
ja itsenäisesti kaikista syrjävaikutuksista.

Tällaisista oletuksista lähti Lencquist tutkimuksessaan "Om Lapparnes
fordna Hemvister i Finland", joka oli painettuna Turun sanomiin vuonna
1778. Vertaamalla suomen ja lapin kieltä keskenään, vetoomalla
lapinraunioihin ja vanhoihin taruihin hän erottaa suomalaiset ja
lappalaiset. Edelliset ovat olleet virolaisten kanssa samaa kansaa,
ovat ennen Kristuksen syntymää asuneet Itämeren itäpuolella ja eläneet
maanviljelyksestä. Tällainen oli mielipide, joka nyt voitti alaa
Suomessa.

Mutta palatkaamme Porthaniin. Olen jo ennen viitannut siihen, että hän
"De poësi Fennica" teoksessaan arveli suomalaisten runojen alkuperän
olevan yhteydessä heprealaisten kanssa vieläpä oletti, että niiden nimi
oli heprean kielestä lainattu.[245] Tämä oli vuonna 1766. Vielä paljoa
myöhemmin, nimittäin väitöskirjassa "De superstitione Fennorum
theoretica et practica" vuodelta 1782 sanotaan nimenomaan, että suomen
kieli osottaa paljon yhtäläisyyttä itämaisten kielten kanssa, joille
heprean kieli on äitinä.[246] Tälle lausunnolle ei kuitenkaan voi antaa
mitään todistavaa merkitystä Porthanin mielipiteisiin nähden koska se
on saattanut tulla Lencquistin vaikutuksesta esitykseen.

Nämät lausunnot eivät suinkaan näy tarkoittavan sitä, että suomalaisia
olisi vanhan rudbeckiläisen käsityksen mukaan pidetty suorastaan
juutalaisten jälkeläisinä. Päinvastoin Lencquist kirjoituksessa Turun
lehdissä vuodelta 1772 nimenomaan sanoo, että vaikka mielellään
myönnetäänkin suomalaisten olevan itämaista kansaa ja ettei niiden
kielellä ole mitään yhteyttä europpalaisten, mutta kyllä sensijaan
itämaisten kielten kanssa, niin ei siitä johdu, että se on heprean
kielen tytär. Turha on siis suomen kielestä hakea heprean radices
deperditas.

Päinvastoin oli se mielipide yleinen, että suomalaiset olivat
skyytalaista kansaa, jolla alkukielestä oli säilynyt joukko
heprealaisia sanoja. Tämä mielipide on Gaddilla vielä vuonna 1775 ja
runo, joka on Turun lehtien ensimäisessä ilmestyneessä numerossa ja
jota mainitaan Gaddin ja Porthanin yhteisesti kirjoittamaksi, alkaa
sanoilla "Kansa Skyytain sukua ja pohjan vanhimpia heimoja".[247]
Lagerbring selittää asian siten, että mahdollisesti joukko juutalaisia
oli asettunut skyytain joukkoon ja kumpikin kansanaines jättänyt
merkkejä myöhempiin suomalaisiin. Skyytalaista alkuperää arvelivat
myöskin Idman ja Lencquist suomalaisten olleen.[248] Luennoissa, jotka
Porthan on pitänyt kutsutaan skyytoja "meikäläiset Skyytat", "meidän
esi-isämme".[249]

Sitten tavataan Venäjän historiassa, jonka Porthan on kirjoittanut
1770 luvun lopussa, hänen ensimäinen ilmoituksensa suomalaisten
asuinsijoista. "Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa
muodostaa vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat
vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka esittää ne
valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen, ylisen Volgan,
Vienajoen y.m. seutuvilla".[250] Tämä käsitys, joka johtui juuri
venäläisistä lähteistä, tavataan sekä göttingeniläisillä tutkijoilla
että Lindheimillä. Porthan on siis liittynyt vain vallalla olevaan
mielipiteeseen suomalaisten alkuperästä, ensin siihen, joka uudemmilla
ruotsalaisilla ja suomalaisilla tutkijoilla oli, sitten lähennellen
Lindheimin ja göttingeniläisten tutkijain kantaa.

Tällainen yleisen tutkijoissa vallalla olevan mielipiteen seuraaminen
oli sitä luonnollisempi, kun Porthan ei tähän asti nähtävästi ollut
tutkinut suomalaisten alkuperää koskevia kysymyksiä. Mutta
Göttingenistä palattuaan hän ryhtyi innolla niitä selvittelemään. Jo
Göttingenissä ollessaan hän opiskeli unkarin kieltä verratakseen sitä
suomeen. Vuonna 1782 huhtikuussa ilmoittaa hän merkinneensä
unkarilaisesta sanakirjasta sanat, jotka hänestä muistuttivat
suomalaisia. Unkarin kieli muistutti kuitenkin enemmän lapin kieltä,
jota seikkaa vielä aikoi lähemmin tutkia.[251] Toukokuussa samana
vuonna hän sitten kertoo huomanneensa lapin kieltä suomeen
verratessaan, ettei näiden kielten välillä todella ollut niin suurta
yhtäläisyyttä kuin hän oli luullut.[252] Vertailussaan hän käytti äsken
ilmestynyttä Lindahlin ja Öhrlingin julkaisemaa lappalaista sanakirjaa,
jonka teoksen ilmestyminen sekin puolestaan lienee antanut vauhtia
hänen tutkimuksilleen. Tämän vertailun johdosta Porthan siis nyt
liittyi käsitykseen, jonka Lindheim ja Lencquist olivat esittäneet.

Vertailut saattoivat puheeksi tuuman, joka olisi ne yhdistänyt
suurenmoiseksi kokonaisuudeksi, mutta jolta kuitenkin nähtävästi olisi
puuttunut tarvittavat edellytykset. Porthan puhuu näet suomalaisesta
glossaariosta huomauttaen hyötyä, jota se tuottaisi. Kuitenkin puuttui
varoja ja työ, jota sellainen vaati, olisi ollut ääretön. "Ensimäinen
askel olisi oppia hyvin venättä; sillä tällä kielellä on ilmestynyt
kielioppeja ja sanaluetteloja niistä suomalaisista murteista, joita
useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat; mutta jotta
ymmärtäisi mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea myöskin tatarin,
turkin, mongolin y.m. kieliä".[253] Porthanin lausunnon on luultavasti
aiheuttanut joku Mennanderin tähän suuntaan tekemä ehdotus, johon se
oli vastauksena. Eikä ole vaikeata huomata, mistä tuo aate oli
lähtenyt, Ihren glossaario kun oli arvokas esikuva tuollaisesta
teoksesta. Tämä ehdotus lienee siis luettava yhdeksi todisteeksi
vaikutuksesta, joka Ihrellä oli suomalaiseen tutkimukseen. Tosin oli jo
Benzelius ehdottanut jonkinlaista suomalaista glossaariota, mutta
silloisen ruotsalaisia näkökohtia seuraavan tutkimuksen luonteen mukaan
lienee hän pitänyt etupäässä ruotsin kieltä siinä silmällä.

Kuvaavaa on, että Porthanin sanavertailut saivat alkunsa juuri
Göttingenissä ja että ne siitä asti jatkuivat. Göttingenissä
oleskellessaan, siellä, jossa tuollaiset tutkimukset saksalaisten
kesken olivat muodissa, saattoi hän vasta oikein huomata etevämmyyden,
joka hänellä synnynnäisenä suomalaisena ja sen kielen tarkkana
tuntijana oli noiden ulkomaalaisten rinnalla. Itse kertoi Porthan, että
hän täällä näki Fischerin useammalla kielellä kirjoitetun sanakirjan,
jota pidettiin suurena kalleutena ja jossa suomen kieli oli yhtenä
verratuista kielistä. Mutta Porthan huomasi, että useimmat suomalaiset
sanat olivat siinä väärin kirjoitettuja ja siis vertailuun
kelvottomia.[254] Tällainen huomio oli omiansa vahvistamaan hänen
aijettaan ryhtyä vertailuihin suomen ja sen sukukielten välillä.

Tulokset tutkimuksista tällä alalla ilmaantuivat ensiksi väitöskirjassa
"De Bircarlis", jonka ensi osa tuli painosta vuonna 1786.
Respondenttina oli Franzén ja lienee hän myöskin ottanut osaa esityksen
valmistamiseen. Yllämainitut tutkimukset ovat tässä puserretut
muutamiin nootteihin varsinaisen esityksen alle. Se on kuvaavaa
Porthanin julkaisemistavalle, tärkeimmät kysymykset ja uudet ajatukset
kun esiintyvät usein aivan satunnaisesti jossakin tilapäisessä
yhteydessä käsiteltyinä.

Käsittelytapa ja esitetyt mielipiteet muistuttavat suuresti Lindheimin
kirjoitusta, myöskin Lencquistin kyhäystä Turun sanomissa. Kumpaankin
näistä vedotaankin. Suomalaisten paikannimien todistukset lappalaisten
maassamme olosta tavataan kaikissa kirjoituksissa. Tacituksen
todistuksen hylkää Porthan aivan kuten Lindheim sen nojalla, ettei
Tacituksella ollut muka tarkkoja tietoja noista kaukaisista maista.
Samoin molemmat myöskin päättävät suomalaisten kuninkaitten nimistä,
että ne sointuvat vierailta kielelle ja kuuluvat siis lappalaisille.
Kaikki nämät todistukset olivat muutenkin silloisessa kirjallisuudessa
yleisiä. Myöskin ottavat he kansain ulkonaisen eroavaisuuden ja kielen
muodon huomioon. -- Paitsi näitä on Porthan myöskin siteerannut
göttingeniläisen ryhmän tutkijoita Schlözeriä ja Thunmannia. Kuitenkin
eroaa Porthan Lindheimistä siinä, että myöntää lappalaisten ja
suomalaisten olevan samaa kansanheimoa, vaikkakin arvelee heidän jo
hyvin aikaisin eronneen alkuperäisestä yhdessä olostaan ja sentähden
olevan kaukaisempaa sukua keskenään.

Mitä itse kysymykseen pirkkalaisista tulee, pidetään näitä ensi osassa
väitöskirjaa hämäläisinä. Toisessa osassa myönnetään kuitenkin, että
joukossa saattoi olla Helsinglannista Birger Jarlin mukana tulleita
siirtolaisia, jotka jo omassa kotimaassaan olivat tottuneet tekemään
kauppaa lappalaisten kanssa. Sitävastoin hyljätään kerrassaan
mielipide, että pirkkalaiset olisivat olleet ylipäänsä myöhään maahan
siirtyneitä ruotsalaisia. Tämä mielipide oli tähän asti ollut yleisenä
ruotsalaisten tutkijain kesken. Viimeksi oli Bilmark vuonna 1784
julkaisemassaan väitöskirjassa "De contentionibus propter Lapponiam
motis" esittänyt saman ajatuksen. Ja vähää ennen kosketteli Hülphers
asiaa kirjoittaessaan kokoelmaa "Samlingar til en Beskrifning öfver
Norland". Tarkastaessaan Hülphersin käsikirjoitusta yhtyi Nordin
täydelleen viimemainittuun mielipiteeseen.[255] Hän ei pitänyt
pirkkalaisia erityisenä yhdistyksenä, vaan pirkkalainen oli jokainen
talonpoika, joka rakensi itselleen veneen ja kävi sillä kauppaa. Aivan
luonnoton satu oli pirkkalaisten alkuperä Pirkkalan pitäjästä.

Tiedämme nyt, että Porthan kesällä 1788 oli tekemisessä Nordinin
kanssa ja teki hänen kanssaan matkan Upsalaankin. Kun tiedämme, että
heidän keskustelunsa yleensä koski tieteellisiä asioita, tuntuu
luonnolliselta, että tämä seikka olisi myöskin tullut esille, kun
molemmat tutkijat niihin aikoihin näitä kysymyksiä harrastivat.
Kaikissa tapauksissa on huomattava, että Porthan mainitussa
väitöskirjassaan asettuu itsenäiselle kannalle pitäen pirkkalaisia
suomalaisina eikä ruotsalaisina. Sen toisessa osassa on kuitenkin,
kuten huomautin, koetettu lähentää edellä esitettyä ajatusta vallalla
olevaan mielipiteeseen.




IV.


Omituinen muoto, jonka Porthan valitsi esittääkseen mielipiteensä
suomalaisten esihistoriallisesta ajasta, viitannee siihen, että
hän piti tätä tutkimusalaa vielä verrattain syrjäseikkana
tutkimistoiminnassaan. Samaan suuntaan osottaa myöskin se seikka, että
hän jotenkin vähän itsenäisesti on käsitellyt ainettaan. Myöhemmin
Porthan onkin uudelleen paljoa laajemmalti esittänyt samoja asioita,
joita hän tässä kosketteli, jonkatähden tapaammekin siinä muutamissa
muistutuksissa idut useihin hänen myöhempiin väitöskirjoihinsa ja
muihin esityksiinsä. Siinä hän käsittelee lyhyesti kysymystä
kainulaisten alkuperästä, siinä hän jo huomauttaa, että teksti Otherin
Peripluksessa, sellaisena kuin Langebek on sen julkaissut, ei ole
suinkaan virheetön, siinä hän myöskin puhuu suomalaisen pakana-ajan
sivistyskannasta.[256] Viimeksi mainittu ala on ollut Porthanin lähinnä
seuraavien tutkimusten esineenä.

Ainetta oli kosketeltu kautta koko vuosisadan, mutta aina vain
sivumennen jonkun muun kysymyksen yhteydessä, etupäässä kun oli kysymys
suomalaisten alkuperästä. Niinkauvankuin pidettiin muita kansoja
suomalaisten esi-isinä, sen lisäksi vielä sellaisia, joista löytyi
ilmoituksia vanhoissa lähteissä, käytettiin näitä samoja ilmoituksia
etupäässä kuvaamaan suomalaisten esihistoriallista tilaa. Kuitenkin
aljettiin näiden rinnalla käyttää myöskin suomen kielestä saatuja
todisteita. Otaksuttiin nimittäin, että kansa, joka oli lainannut
toiselta kansalta jonkun käsitteen nimen, oli samalla tältä oppinut
tuntemaan myöskin itse käsitteen; esimerkiksi kun oli puhe
kulttuuriesineestä ja sen käyttämisestä. Tästä oletuksesta lähtien oli
saksalainen tutkija Eccard vuosisadan alulla esittänyt puolalaisten
saksalaisilta saamia lainoja ja samalla kuvannut puolalaisen
sivistyksen kehitystä saksalaisten kosketusten kautta.[257]

Samaan aikaan käytti Juslenius tällaista kielellisille todisteille
perustuvaa todistelutapaa esittäessään suomalaisten vanhinta
sivistyskantaa. Hän mainitsee kuitenkin vain muutamia yksityisiä
sanoja, joita hän arvelee alkujaan suomalaisiksi ja ottaa sitäpaitsi
muita todistuksia vanhoista islantilaisista saduista, luullun
suomalaisten esi-isän Magogin toiminnasta ynnä muusta sellaisesta.[258]
Tästä selviää, missä hengessä uutta kielitieteellistä todistelutapaa
silloin käytettiin. Se lähti välittömästi rudbeckilaisuuden
pyrkimyksestä etymologiain avulla selittää kansain kaikkein vanhimpia
vaiheita ja rohkeasta uskosta siihen, että tällainen helposti
onnistuisi. Niinpä Eccardkin ylistelee vanhan suunnan miehiä Rudbeckiä,
Stiernhielmiä ja Bochartia suurina tiedemiehinä, jotka etymologiasta
toivat suuren totuuden lähteen ihmiskunnalle.[259]

Sen jälkeen käytettiin usein samaa menettelyä, kun käsiteltäissä
kansain alkuperää ja keskinäistä sukulaisuutta aihe pakotti esittämään
joitakuita piirteitä niiden sivistystilasta.[260] Mitä erittäin
suomalaisiin tulee, oli Benzelius jo vuonna 1731 kehottanut suomalaisia
tutkimaan mitkä sanat heidän kielessään olivat ruotsalaisia
lainasanoja, kuten jo ennen olen maininnut. Kehotus oli syntynyt
suomalaisten alkuperän selvittämisen halusta ja herättikin useita
vertailuja suomen ja ruotsin sekä etenkin gootin kielen välillä. Mutta
kun useimmat näistä sanoista olivat kulttuurisanoja, täytyi huomion
ennen pitkää kääntyä niiden kulttuurihistorialliseen merkitykseen. Niin
asetti Bonde vuonna 1755 vastattavakseen kysymyksen oliko suomalaisilla
pakanoina ollessaan mitään järjestettyä valtiolaitosta vai elivätkö
heimokunnittain. Tätä seikkaa pidettiin kansan sivistystilan
päämäärääjänä. Oli näet filosoofisesti konstrueerattu erilaisia
yhteiskuntatiloja ja nyt tahdottiin kielitieteen avulla ottaa selville,
missä tilassa kansa oli. Lainasana "kuningas" osotti Bondesta, että
suomalaiset eivät esihistoriallisena aikana tunteneet kuninkuutta,
sensijaan oli heillä jonkinlainen hallitsija, jota sanoivat
ruhtinaaksi. Sana "kaupunki", joka johtuu vanhasta ruotsin sanasta
"kaupungir", osottaa, etteivät suomalaiset tunteneet sellaisia.[261]
Lainasanoja käyttää apunaan myöskin Lindheim. Hän sanoo nimenomaan
suomalaisista: "On selvää, että sen, mitä heidän esi-isänsä ottivat
sellaista, joka ei ollut itse keksittyä, sanoihin ja puheeseen, täytyi
suurimmaksi osaksi johtua käytännössäkin joko itäisestä naapuristosta
eli Venäjältä tahi läntisestä eli Ruotsista, lukuunottamatta
muutamia kirkollisia sanoja, jotka ensimäinen piispa Henrik toi
Englannista".[262]

Mutta sitäpaitsi jouduttiin myöskin aivan toisia teitä käsittelemään
suomalaisten esihistoriallista sivistystilaa. Kahdeksannellatoista
vuosisadalla ilmestyi runsaasti kirjoituksia, jotka käsittelivät oman
ajan maan ja kansan tilaa ja elinehtoja, etenkin aineellisessa
suhteessa. Näitä olivat lukuisat pitäjänkertomukset ja muut
paikalliskuvaukset ja sitten jotakin erityistä elinkeinoa tahi laitosta
koskevat esitykset. Ja ajan tavan mukaan aljettiin tuollaiset kuvaukset
lyhyellä historiikilla aina vanhimmista tunnetuista ajoista asti.
Sellaisia, vaikka tosin vain muutamin sanoin kerrottuja, tavataan
useissa Gaddin väitöskirjoissa, kuten "Om jordens swedande och
kyttande" vuodelta 1753 ja "Om blandade åkerjordmonernes rätta
känning". Sitäpaitsi on hänen presidiollaan ilmestynyt "Indicia
mineralogiae sub gentilismo" vuodelta 1767,[263] jossa tehdään selkoa
vuorityön tilasta Suomessa yksinomaan pakanuuden ajalla. Se on
katsottava jonkinlaiseksi suuremmaksi historiikiksi lukuisiin
väitöskirjoihin, jotka Gadd on kirjoittanut oman aikansa vuorityöstä.
Sitäpaitsi on sen aiheuttanut Porthanin keräämien runojen tunnetuksi
tuleminen. -- Huomattava on myöskin Bilmarkin esimiehyydellä ilmestynyt
"Undersökning om Lagskipningen i de äldre tider" vuodelta 1772, jossa
nimenomaan käytetään lainasanoja todistuksina pakana-ajan tavoista,
kuitenkin rinnan filosoofisten arvelujen ja skyytoja koskevain
kuvausten kanssa.[264] Ja jo 1764 lausuu Bilmark: "Useat talouskalut
ovat tähän asti olleet merkittyjä gootilaisilla nimillä; luullakseni se
on selvä merkki siitä, että yksinkertaiset esi-isämme eivät useimpia
tunteneet, ennenkuin saivat naapurikansoilta sekä ne itse että niiden
nimet".[265]

Näissä hajanaisissa aluissa oli runsaasti aineksia kuvaukseen
suomalaisten esihistoriallisesta sivistystilasta. Puuttui vain
kirjoittajaa, joka olisi näistä aluista rakentanut kokonaisen kuvauksen
lisäten ja täydentäen aineksia moninkertaisesti.

Tällainen kuvaus oli nyt se, jonka Porthan esitti Ruotsin
kirjallisuus-, historia- ja antikviteettiakatemian julkaisuissa nimellä
"Anmärkningar rörande Finska folkets läge och tillstånd vid den tiden
när det först lades under Svenska Kronans vissa och varaktiga
välde".[266] On kuitenkin epävarmaa, missä määrin Porthanille jää ansio
tämän yhtenäisen kuvauksen omintakeisesta luomisesta.

Gadd, joka oli tehnyt laajoja kokoelmia Suomen maantieteestä ja
elinkeinoista ja niiden perusteella kirjoittanut esityksen "Strödda
Kortta Anmärkningar Hwilka kunna gifva anledning at efterfråga Det
hufvudsakeligaste om Finlands Antiquiteter, Geographie, Naturförmoner
och brister; Dess äldre och nyare hushållning Samt hvad til Näringarnes
upkomst, nu torde vara nödigast at vidtaga, I Hast upsatte år
1775",[267] on siinä käsitellyt samaa ainetta kuin Porthan ylläolevassa
esityksessään. Ja hän on käyttänyt samaa tutkimustapaa ja samalla
tavalla esittänyt tulokset. Mutta hän on kirjoittanut ne kolmetoista
vuotta aikaisemmin, kuin Porthan julkaisi omansa. Missä suhteessa ovat
nämät kaksi kirjoitusta toisiinsa?

Porthanin paperien joukossa on useita luetteloja suomalaisista
sivistyssanoista, toiset lyhyempiä, toiset taas täydellisempiä. Yhdessä
näistä, nähtävästi ensimäisessä laitoksessa on sanain "kiria, kirjotta,
lukia" jälkeen huomautus "heillä oli siis kirjaimia, jotka meille nyt
ovat tuntemattomia".[268] Mutta jo vuonna 1771 huomauttaa Porthan, että
vaikka suomalainen sana "kirja" osottaisi, että esi-isillemme
kirjoitustaito oli tunnettu, puuttuu taas kirjainta merkitsevä
alkuperäinen suomalainen sana ja sentähden ei edellisen nojalla voi
päättää mitään. Kun Porthanin mielipide tässä kohden aina on pysynyt,
voinee päättää, että kysymyksessä oleva luettelo on kirjoitettu ennen
vuotta 1771. Samaan suuntaan viittaa se seikka, että useat k-äänteellä
alkavat sanat siinä ovat merkityt c:llä.

Jos sitten lähemmin otamme tarkastaaksemme tätä merkillistä Porthanin
ensimäistä konseptia, huomaamme piankin, että tutkijallamme sitä
laatiessaan on ollut eräs teos silmäin edessä, jota tähän asti en ole
maininnut. Se on Ihren johdolla Upsalassa vuonna 1748 ilmestynyt
väitöskirja: "De usu linguae Sveogothicae in illustranda Antiqua
Gentis nostrae simplicitate". Tämä teos on samaan suuntaan kirjoitettu
kuin mainitsemamme Eccardin teos, mutta esittää asiansa paljoa
perinpohjaisemmin. Sen ensimäinen osa esittää, "miten kielen puutteesta
voi päättää entisten asukkaitten yksinkertaisuuden", todistamalla useat
ruotsalaisten tärkeimmistä sivistyssanoista myöhemmiksi lainoiksi.

Aluksi luetellaan useita vaatekappalten nimiä tässä järjestyksessä:
mössa, kappa, rock, vest, tröja, strumpa, sockor. Porthanilla on
konseptissaan: "Myssa, kappa, råck, väst främande. Mecko, jacku, Tacki,
sotakengä etc. Sucka, sapas, kengä, housut, Sockor, Suet. a sukat hälre
än af Soccus Lat.". Ihre oli nimittäin olettanut, että ruotsin sockor
johtui latinaisesta soccus.[269] En jatka enää pitemmältä vertausta.
Jatkosta näkyy yhä selvemmin, että Porthan on saanut mainitsemastani
väitöskirjasta aiheen konseptiinsa.

Mutta sen jälkeen ei tavata mitään tietoa sivistyssanain vertailuista,
joita Porthan olisi tehnyt, ennenkuin vuonna 1783. Silloin pyytää hän
Europaeukselta tietoja sanoista, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja
y.m. ja jotka suomalaiset ehkä ovat venäläisiltä lainanneet, sillä
vertaamalla suomalaisia sanoja ruotsalaisiin huomaa helposti, miten
paljon siltä taholta on saatu. Nämät vertailuharrastukset ilmenevät
samoihin aikoihin kuin Porthan vertasi suomea sen sukukieliin niiden
sukulaisuuden selville saamiseksi. Miten välittömässä yhteydessä nuot
harrastukset ovat, huomaa siitäkin, että Porthan juuri vähää ennen oli
saanut Europaeukselta kielellisiä vertailuja muunlaisista venäläisistä
sanoista.[270] Luultavaa on siis, että Porthanin useimmat
kulttuurisanoja koskevat konseptit ovat 1780 luvun alulta, jolloin hän
teki muitakin kielitieteellisiä vertailuja.

Jos sitten vertaamme Porthanin ensimäistä luetteloa, joka luultavasti
on 1760 luvulla tehty ja Gaddin luetteloja vuodelta 1775, huomaamme,
että sanavarasto niissä on erilainen. Gaddilla on muun muassa puulajien
nimiä, joita Porthanin luetteloissa ei ollenkaan tavata, samoin hän
huomauttaa, että tammen terhot olivat silloisen kansan ravintona.[271]
Sama huomautus on eräässä hänen väitöskirjoistaan. Muuten osottavat
mielipiteet suuria eroavaisuuksia, jos vertaamme Gaddin esitystä
Porthanin myöhempään esitykseen antikviteettiakatemian julkaisuissa,
jossa suhteessa kuitenkin on huomattava, että Porthanin aikaisemmat
mielipiteet lienevät paljoa enemmän lähennelleet Gaddin mielipiteitä.
-- Näin ollen en ole voinut saada täyttä selvyyttä kysymykseen.
Luultavaa on kuitenkin, että tuollaiset luettelot lainasanoista ja
niiden johdosta tehdyt päätelmät, joita vähemmässä määrässä yhä
useammin tavataan, olivat silloisten tutkijain mielissä ja että sekä
Porthan että Gadd ovat luettelonsa itsenäisesti tehneet.

Mutta katsokaamme, miten Porthan on käyttänyt kansan kieltä lähteenä
sen muinaisuutta selvittäessään. Hänen huomiotansa vetivät ensiksi
puoleensa lukuisat suomalaiset sanat, joiden äänneasu suuresti
muistutti vastaavia ruotsalaisia. Porthan päätti, että nämät sanat ja
samalla käsitteet, joita niillä merkittiin, olivat ruotsalaisilta
lainattuja sen jälkeen kuin kristinusko oli tuotu Suomeen. Gootilaisiin
muotoihin on Porthan verrannut vain parissa kohdassa ja on hän
arvattavasti luullut tuollaisten sanojen vielä silloin olleen ruotsin
kielessä, kun ruotsalainen ristiretki tehtiin Suomeen. Ei hänellä
konseptissakaan ole muita vertauksia gootilaisiin sanoihin. Vasta
myöhemmissä muistutuksissa Jusleniuksen "Sana Lugun Koetukseen" on
Porthan tehnyt lukuisia vertauksia Ulfilaan gootin kieleen.[272]
Kuitenkin muistuttivat gootilaiset sanamuodot suomalaisia aivan
silminnähtävästi enemmän kuin vastaavat ruotsalaiset. Sellaisia
vertailuja olikin usein tehty oppineitten kesken. Mutta historialliset
tapahtumat eivät antaneet otaksumalle mitään tukea ja niinpä mahtoi
tuntua Porthanista "päivänselvältä, ettei suomalaisen sanan alkuperää
voi johtaa vanhasta gootin kielestä".[273] Ei missään Porthanin
vertailuissa ole edes yritettykään verrata suomalaista muotoa johonkin
vanhaan ruotsalaiseen alkumuotoon sellaisena kuin se tavataan kielen
vanhimmissa muistomerkeissä.

Kulttuurisanaluettelojen konsepteissa, jotka Porthan tutkimukseensa
painatti, tavataan lukuisia vertauksia lätin ja liettuan kieleen, mutta
itse tutkimuksesta ovat ne poisjätetyt. Porthanin jälkeenjättämäin
paperien joukossa on muitakin sanavertailuja noiden kielten ja suomen
kielten välillä, -- luonnollisina seurauksina huomiosta, jonka näiden
kielten suhde viime aikoma oli tutkijoissa herättänyt. Göttingeniläiset
olivat tuota suhdetta tarkastaneet ja tulleet siihen päätökseen, että
liettualaiset ja suomalaiset olivat jonkinlaisissa heimosuhteissa
keskenään.[274] Porthan sitävastoin ei ole antanut minkäänlaista
ilmoitusta mielipiteestään tässä kysymyksessä, eikä hänellä liene aivan
varmaa mielipidettä ollutkaan. Kun hän näet olettaa sanan "Suomi"
olevan yhteistä alkujuurta vastaavan slaavilaisen sanan kanssa, antaa
hän tuolle ilmiölle seuraavan epämääräisen selityksen: "Joko ovat
slaavilaiset saaneet tämän sanan suomalaisilta, tahi päinvastoin nämät
ensimainituilta, tahi myöskin on molemmilla ollut se ensi alkuperästään
asti".[275]

Missä Porthan arveli noitten kansain joutuneen tekemisiin toistensa
kanssa, ei voitane aivan varmuudella sanoa. Eräässä toisessa
lausunnossa[276] hän viittaa noitten kansain naapuruuteen samasta
sanasta puhuessaan: "Voisipa luulla sen -- -- -- olevan kotoisin
slaavin tahi ehkä lätin kielestä, joilta naapureiltaan sekä meikäläiset
että lappalaiset ovat sen muuntaneet". Tarkoittiko Porthan, että
suomalaiset Suomenmaassa ollessaan joutuivat tekemisiin lättiläisten
kanssa, vaiko sitä, että he nykyisessä Venäjässä asuessaan olivat
näiden kanssa yhteydessä? Olisin taipuvainen uskomaan edellistä, sillä
Porthan luuli suomalaisten tulleen myöhään maahamme idästäpäin eikä
arvellut heidän asuneen Itämeren maakunnissa ja Länsi-Venäjällä, kuten
Thunman oli otaksunut. Sitäpaitsi ei Porthan ole olettanut muitakaan
erikoissuomalaista aikaa vanhempia lainoja, hän kun on rajoittunut
tarkastamaan vain kaikkein otaksuttavimpia ja myöhimpiä lainoja. Itse
lainattu nimikin "Suomi" viittaa siihen, että Porthan ajatteli sen
erikoissuomalaisena aikana lainatuksi. Oli miten tahansa, lättiläisiä
vertailuja ei Porthanin teoksessa enää tavata.

Miksi Porthan jätti yhtäläisyydet suomen ja lätin kielten välillä
huomioonottamatta esityksessään? Voisi ajatella, että se riippui
käsiteltävästä aineesta, joka tarkoitti suomalaisten tilan tuntemista
siltä ajalta, kun ruotsalaiset tulivat maahan ja siis ei sallinut
lättiläisten kosketusten esittämistä, jos niitä vain ajateltiin
vanhemmiksi sitä aikaa. Mutta siinä tapauksessa ei Porthan olisi
kutsunut noita sanoja, jotka olisi arvellut alkujaan lättiläisiksi
nimellä alkuperäiset (vernacula). Sitäpaitsi on Porthan erityisesti
huomauttanut, missä luuli jonkun sanan olevan venäjän kielestä lainatun
joko suorastaan ilmoittamalla sen tahi merkitsemällä sanan
kysymysmerkillä.

Syy oli siis toinen. On otaksuttavaa, että Porthan ei luullut voivansa
kyllin selvästi selittää kysymyksen historiallista puolta, missä
tilaisuudessa ja mitä teitä lainat tapahtuivat. Siihen viittaa
epävarmuus, jota Porthan osotti äsken mainitun lainasanan olemassa oloa
selittäessään. Ja sellaisessa tapauksessa sen ajan uudemmat tutkijat
eivät pitäneet itseään oikeutettuina tekemään mitään johtopäätöksiä.
Saattoivathan yhtäläisyydet olla satunnaisia. Ainoa keino tuollaista
epävarmuutta vastaan oli olettaa vain sellaiset lainat, jotka
todistettavasti olivat saattaneet tapahtua, sellaiset, joiden
olemassaoloon historialliset tosiasiat pakottivat uskomaan. Sitäpaitsi
ei ollut mitään tarkempaa käsitystä suomalaisten aikaisimmista
historiallisista vaiheista.

Olen edellisessä seurannut Porthanin mielipidettä suomalaisten
vanhemmista asuinsijoista aina 1770 luvun lopulle, jolloin hän liittyen
uusimpiin tutkijoihin sijoittaa ne laajalle alalle Pohjois-Europaan ja
Aasiaan. Samaa mielipidettä on Porthan myöskin esityksessään "De
Bircarlis", ainoastaan sillä erotuksella, että asettaa asuma-alat aina
Kaspian mereen etelässä ja Suomen lahteen pohjoisessa.[277] Myöhemmin
Porthan on viitannut vielä vanhempaan aikaan, jolloin suomalaiset ja
ugrilaiset kansat asuivat lähekkäin Kaspian meren rantamilla. Tämä
huomautus esiintyy ensin aivan tilapäisesti erään lainasanan alkuperää
käsiteltäissä ja tämäkin seikka on omiaan osottamaan, että tässä
lausuttu otaksuma ei ole Porthanin luoma.[278] Kun hän sen lausuu ilman
minkäänlaisia todisteita, herättää se epäilystä, ettei otaksuma
silloiselle ajalle ollut tavaton.

Eräässä toisessa kirjoituksessa on Porthan tarkemmin selittänyt
viittaustaan lausuen, että suomalaisten kansain alkukoti oli Kaspian
meren rannoilla, josta he sitten pienissä joukoissa vähitellen
lähenivät pohjolaa. Todistuksena tästä ovat hänestä näiden kansain
hajanaiset asuinpaikat pitkin Venäjää.[279] Mutta oliko tämä todistus
sellaisenaan riittävä? Suomensukuisten kansain asuinpaikat Kaspian
merestä Suomen lahteen ja Jäämerelle voi kyllä olettaa heidän
nykyisistä asuinpaikoistaan, mutta siltä ei voi päättää heidän
varhaisinta alkukotiaan näiden nojalla. On totta, että Porthan luuli
voivansa vanhojen kertomusten ja nimien nojalla olettaa useitten
kansain myöhemmin muuttaneen asuinsijojaan, kuten lappalaisten,
voguulien, ostjakkien j.n.e., joiden arveli asuneen lähempänä muita
suomalaisia heimoja ennen näitä viimeisiä muutoksia.[280] Mutta
sittenkin kaipaa väite muita todisteita.

Jos nyt tarkastelemme muitten sen ajan tutkijain mielipiteitä asiasta,
löydämme helposti varsinaisen perusteen, jonka nojalla saattoi määrätä
kysymyksessä olevat asuinsijat juuri Kaspian meren rannalle. Usealla
göttingeniläisellä tutkijalla tavataan näet sama mielipide. Ja lähteenä
näille tutkijoille on epäilemättä ollut J.E. Fischerin oletus, että
unkarilaiset ovat asuneet alkujaan Jaik virran rannalla Kaspian meren
luona. Paitsi sitä, että heidän nimensä osotti yhtäläisyyttä
ugrilaisten eli voguulien kanssa oli Fischerillä muitakin syitä
otaksumaansa, Yksi näistä oli se, että unkarilaiset ovat lainanneet
iraanilaisilta muutamia sanoja ja siis asuneet lähellä Persian
rajaa.[281] Tämä oletus on huomattava sentähden, että nykyajan
kielentutkimus on tullut melkein samoihin tuloksiin käyttämällä
samanlaisia todistuksia.

Tässä oli siis pätevä todistus tuohon arveluun. Mutta paljoa ennen oli
jo arveltu suomalaisten täältä Kaspian meren luota tulleen pohjoista
kohti. Leibniz oli niin arvellut. Ne, jotka luulivat suomalaisten
juutalaisista polveutuvan, otaksuivat heidän tätä tietä siirtyneen ja
sitten, kun oletettiin suomalaisten ja skyytain olevan sukulaisia, oli
luonnollista, että skyytain asuinsijoja Kaspian ja Mustan meren
rannoilla pidettiin myöskin suomalaisten vanhimpina asuinsijoina. Eri
ajatustavat, perustuen lopulta raamatun kertomukseen kansain
hajoamisesta Baabelin sekoituksen jälkeen ja niiden kulusta täältä eri
haaroille, olivat siis tulleet melkein samanlaisiin johtopäätöksiin
suomalaisten vanhoista asuinsijoista. Eikä Porthaninkaan mielipide
ollut tällaista pohja-ajatusta vailla.

Teoksessaan "Om Lapparne" hän nimenomaan muistuttaa: "Täten onkin tämän
ikivanhan kansanryhmän ensimäinen olinpaikka lähellä sitä korkeata
seutua Keski-Aasiassa, josta monet nerokkaat Miehet ovat etsineet koko
Ihmiskunnan kehtoa". Tässä ei siis ole enää kysymys Baabelista ja
kielten sekoituksesta, vaan luonnontieteisiin ja raamatun traditioonin
tutkimuksen rationalistiseen kritiikkiin perustuvasta tuloksesta
ihmisen ensimäistä olinpaikkaa etsittäissä. Jos sitten tarkastelemme
sen ajan esityksiä tästä aineesta, huomaamme todella tuon mielipiteen
yleisesti voittaneen alaa ja ennen kaikkea oli se loistavasti
esitettynä Herderin teoksessa "Ideen zur Philosophie der Geschichte der
Menschheit". Se osa teoksesta, jossa tämä kohta tavataan, ilmestyi
1785, siis kolme vuotta ennen Porthanin kirjoituksen "Om Lapparne"
julkaisemista.[282] Mutta minkäänlaista kuvausta suomalaisten kansain
tilasta näiltä kaukaisilta ajoilta ei Porthan koeta antaa. Ei hän
myöskään esityksessään suomalaisten tilasta ensimäisen ruotsalaisen
valloitusretken aikana ota huomioon, olivatko eri tavat tahi elinkeinot
vanhempaa vai nuorempaa alkuperää, eikä niiden avulla yritä erottamaan
pakana-ajassa eri sivistysasteita. Kuitenkin hän huomauttaa, että
muutamat tavat olivat peräisin jo siltä ajalta, jolloin suomalaiset ja
virolaiset olivat yhtä kansaa. Vaikka lainasanat olivatkin päälähteenä
Porthanin kuvauksessa, ei hän siltä laimiinlyönyt muitten lähteitten
käyttämistä. Paitsi harvoja ulkomaalaisia kirjoitettuja lähteitä on hän
ottanut huomioon kansan runot, vaikka vain vähemmässä määrässä, koska
piti niiden todistusvoimaa jotenkin heikkona. Sitäpaitsi vetoo hän
kansassa vielä eläviin tapoihin. Yhtä lähdelajia kaipaa kuitenkin
kerrassaan -- varsinaisia muinaisjäännöksiä. Gaddin samanaikuisessa
kuvauksessa kuvataan kuitenkin muinaissuomalaisten hautaustapaa näin:
"Suomalaisten hautaamistapa vanhimpina aikoina oli muuten siinä, että
kuollut kaivettiin maahan, peitettiin paadella, jonka päälle
suuremmista ja pienemmistä vierinkivistä kumpu kohotettiin ja kuta
merkillisempi mies oli sitä suuremmalla kiviröykkiöllä häntä
kunnioitettiin".[283]

Muinaislöytöjä oli tehty jotenkin runsaasti ja huomio niihin oli kyllä
kiintynyt. Etupäässä tulivat tosin kysymykseen kristillisen ajan
jätteet, joiden hoitamisesta ja kopioimisesta vuonna 1788 tuli
kuninkaallinen käskykirje maaherroille.[284] Mutta myöskin pakanallisen
ajan löytöjä oli tutkittu ja huomioon otettu. Porthan itsekin on
koettanut saada näistä tarkkoja tietoja.[285] Mutta käyttänyt hän ei
ole niitä. Syynä on epäilemättä ollut se, että hän ei ollut tullut
niistä mihinkään varmoihin johtopäätöksiin. Muinaislöytöjen käyttäminen
lähteinä kulttuurielämää tutkittaissa on paljoa vaikeampaa ja vaatii
suurempaa esihistoriallisen ajan tuntemista, kuin lainasanojen
käsittäminen sellaisiksi. Sitäpaitsi oli Porthan innokas kielimies ja
sellaisena olivat hänelle kansan kieli ja laulut paljoa lähempänä kuin
sen hautalöydöt.




V.


Näin Porthan tutkiessaan muinaisten suomalaisten sivistystilaa käytti
lähteinänsä oman aikansa kansanelämää, sen tapoja ja toimia sekä niitä
kuvastavaa kieltä. Kuta tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin hän ne tunsi,
sitä perinpohjaisemmin hän saattoi tutkia ainettaan -- tuon kansan
esi-isäin sivistystilaa. Tuskinpa olisi tutkijan mieleen edes saattanut
juolahtaakaan tällainen tutkimustapa, ellei tuollainen elävä tieto
olisi sitä aiheuttanut. Porthan olikin kasvanut kansan keskuudessa,
paljon maassansa matkustanut ja ennen kaikkea innostunut tutustumaan
kansaansa. Sekä hän että Gadd olivat tehneet laajoja maata ja kansaa
koskevia kokoelmia ja johdantona tuollaiseen kokoelmaan olivat Gaddin
yllämainitut tutkimukset. Niin läheisessä yhteydessä olivat kansan
olojen tunteminen ja sen muinaisuuden tarkempi tutkiminen.

Mutta tuollaiseen kuvaukseen vaadittiin toinenkin edellytys. Oli
käsitettävä, että kansan kieli oli kansan sivistyselämän tuote, joka
kehittyi yhdessä sen kanssa. Kuta lähemmin muinaisuuden ihmisten
sisällistä elämää tahtoi tutkia niiden kielen avulla, sitä selvemmin
oli käsitettävä yhteys koko heidän ajatustapansa ja kielen välillä.
Ja huomaammekin, että juuri noihin aikoihin, jolloin aate
kulttuurikuvauksesta kielen nojalla alkoi ilmetä, alkoi myöskin ajatus
tuosta yhteydestä selvetä.

Siitä ilmiöstä ovat todistuksena De Brossesin teos vuodelta 1765 ja
Monboddon, joka ilmestyi vuosien 1773-1792 välillä.[286] Herder
kirjoitti saksalaisen esityksensä "Vom Ursprung der Sprache" samaan
aikaan. Alkuna nyt muodostuvalle käsitykselle on kuitenkin epäilemättä
pidettävä Locken ajatusta sanojen ja ajatusten läheisestä yhteydestä ja
siten voi selittää sen seikan, että samansuuntaisia mielipiteitä
tavataan ennen noitten teosten ilmestymistä. Porthanin opettaja Hassel
käsitti kyllä kielen syntyneeksi ihmisten keskinäisestä sopimuksesta,
mutta hän arveli, ettei tuollaista sopimusta voitu ajatella ilman
jonkinlaista sisäistä puhetta, joka erottaa toisen totuuden toisesta ja
asettaa ne oikeaan järjestykseen. Myöskin hän sanoo, ettei kieli yhtä
vähän kuin "mikään muukaan äärellinen" ole vapaa muuttuvaisuudesta ja
sentähden ei Baabelin kielten sekoitus suinkaan ole yksin muodostanut
kieliä. Ja vuonna 1765 Sigfrid Porthan selittää, miten oli jonkin
verran edistytty kehityksessä ennenkuin kielen lauseparret muuttuivat
ensimäisestä raakuudestaan. Sen näkee siitäkin, että kaikki sanat
alkujaan ovat johdetut merkityksistä, jotka tarkoittavat jotakin aivan
aineellista käsitettä.[287]

Ylläolevista esimerkeistä näemme, että käsitys kielestä oli muuttumassa
jo Porthanin ensimäisistä oppivuosista alkaen. Sen sijaan, että sitä
ennen oli pidetty itsessään valmiina muuttumattomana kokonaisuutena,
jonka Jumala oli ihmisille antanut tahi nämät itse keksineet, ruvettiin
sitä nyt pitämään pitkällisen kehityksen tuloksena. Porthanin omista
mielipiteistä voi huomata tuon käsityksen kehittymisen eri asteita, hän
kun on tässäkin yhdistänyt eri mielipiteitä ja niistä muodostanut
omansa. "Riita siitä", sanoo hän, "ovatko kielet luonnollisia vai
tahallisia, on sanasotaa. Jos luonnollisella ymmärretään sitä, jolla on
syynsä luonnossa -- kaikissa kielissä on sanoja, jotka perustuvat
luontoon -- voi sanoa, että kaikki kielet ovat luonnollisia. Äänteiden
matkiminen on tässä suhteessa etenkin merkillinen ilmiö, mutta paljon
riippuu sopimuksesta. Jos taas tahallisella tarkotetaan sitä, joka
perustuu yksinomaan meidän mielivaltaamme, niin kielet eivät ole
tahallisia". Hän arvelee, että osa sanoista syntyi sen kautta, että
tunteet saattoivat hermot johonkin määrättyyn tilaan ja tämän
seurauksena oli erilaisia huudahduksia. Täten syntyneitä äänteitä
täydenneltiin osottamalla erilaisia esineitä luonnossa ja matkimalla
niiden ääntä. Sopimuksesta riippui sitten mitä sanoja eri seuduilla
otettiin käytäntöön.[288]

Tässä esitetyt Porthanin mielipiteet kielen synnystä ja luonteesta ovat
kuitenkin jotenkin myöhäiseltä ajalta eikä varmuudella voi sanoa
milloin ne pääasiassa ovat muodostuneet. Hänen väitöskirjassaan "De
consilio convertendi in vernaculam scripta Grsecorum Romanorumque
classica" vuodelta 1786 huomautetaan, että ihmiset eivät voi ajatella
ilman totuttua kieltään ja että heidän mielteensä ja ajatuksensa
suuresti riippuvat tästä.[289] Sen jälkeen tavataan sama ajatus aina
uudelleen ja myöhemmissä esityksissä kuvaillaan usein kielen ja
ihmissielun rinnakkaiskehitystä ja vaikutusta toinen toiseensa.[290]

Myöhemmin Porthan tunsi kaikki ylläluetellut teokset kielen laadusta ja
hän esittääkin aivan Herderin mukaan ja vedoten häneen välittömästä
tunteesta lähtevien äänteiden luonnetta.[291] Tiedämme, että Herder
edusti teoksissaan alkavaa geneetistä käsitystapaa selvemmin kuin muut
aikalaisensa erittäin juuri tutkimuksissaan kielestä. Erittäin
huvittavaa on sentähden saada selville Porthanin suhdetta häneen.

Olen jo maininnut, että Porthanin runotutkimusharrastukset eivät saata
olla missään suoranaisissa tekemisissä Herderin samanlaisten puuhien
kanssa. Eikä Porthan häntä pitkään aikaan sen jälkeenkään mainitse.
Vasta vuodesta 1795 siteerataan Herderiä Porthanin esityksissä ja siitä
asti jotensakin usein. Samana vuonna Porthan esittäessään Herderin
elämäkertaa luennoillaan kutsuu häntä yhdeksi Saksan neroista lisäten,
että hän kirjoittaa hienosti ja asiallisesti. Hänen kirjoituksiaan hän
erityisesti kiittää teräviksi ja perinpohjaisiksi. Hänen teoksestaan
"Vom Geist der Hebräischen Poësie" sanotaan, että se esittää tämän
runouden etevyyden vielä selvemmin kuin Lowth, joka sen ensin
osotti.[292] Sen sijaan Porthan on verrattain aikaisin tutustunut
englantilaisiin kirjoittajiin, jotka pyrkimällä alkuperäisyyteen ja
luonnon itsenäiseen käsittelyyn asettuivat kaavamaisuutta ja
klassillisuutta vastaan. Olen jo maininnut, että hän 1760 luvun alulla
ainakin on tutustunut Aurivilliuksen teoksiin, jotka ovat Lowthin
henkeen kirjoitettuja. 1770 luvulla hän tuntee Youngin,[293] ja Hugh
Blairin teoksen "Lectures on rhetoric and belles lettres" mainitsee hän
erityisellä kunnioituksella.[294] -- Myöskin Winckelmannin teos, joka
ensimäisenä selitti taidetta geneetisen käsitystavan mukaan oli
Porthanille arvatenkin aikaisin tunnettu.[295]

Kuitenkaan ei Porthan ole antautunut luonnollisuuteen pyrkimyksen ja
sen yhteydessä olevan tunteellisen suunnan valtaan. Tapansa mukaan hän
on asettunut välittävälle kannalle. Goethen Wertherissä olevaa henkeä
ja sen vaikuttamaa tunnesuuntaa hän ei ole hyväksynyt; enempää kuin hän
koskaan on käsittänyt niitä suurenmoisia ajatuksia, jotka filosofian
alalla myöhemmin esiintyivät. Samoin on Porthan aina vastustanut
Rousseaun innokasta vaatimusta palaamaan luontoon. -- Mutta toiselta
puolen ei hän myöskään ole koskaan yksipuolisesti pannut arvoa järkeen,
vaan on aina huomauttanut tunteen ja etenkin mielikuvituksen suurta
merkitystä. Nimenomaan hän on puolustanut sitä Malebranchen hyökkäyksiä
vastaan.[296]

Eri tutkimukset suomalaisten ja heimokansojen alkuperästä ja
vanhemmasta historiasta, jotka olivat tulleet suoritetuiksi, aikoi
Porthan yhdistää kokonaisuudeksi kirjallisuusakatemian julkaisujen
palstoilla. Kuitenkin oli tutkijamme aikonut ottaa esitykseensä vain ne
suomensukuiset kansat, jotka ovat yhteydessä pohjolan eli Skandinaavian
vanhimman historian kanssa. Ja syyksi hän mainitsee sen, että näiden
kansakuntien historia valaisee "meidän" s.o. Ruotsin vanhempaa
historiaa.

Tässä esiintyy selvässä muodossa käsitys, joka Porthanilla oli Suomen
historiasta itsenäisenä erityisen maan historiana. Tulopuheessaan
kirjallisuusakatemiassa hän oli selittänyt pakon vaatineen häntä
rajoittamaan historiallisen tutkimustoimintansa kotiseudun historian
tutkimiseen. Ja kirjeissä ruotsalaisille miehille oli Porthan viitannut
samaan välttämättömyyteen, johon eristetty asema ja vaikeat olot
vaativat. Ei ole luultavaa, että Porthan pelkästä kohteliaisuudesta
varsinaisia ruotsalaisia kohtaan olisi näin esittänyt asian, pitänyt
Suomen historiaa melkein maakuntahistoriana Ruotsin historian rinnalla.
Päinvastoin viittaa koko silloinen käsitystapa siihen, että hän todella
niin ajatteli.

Mutta toiselta puolen on Porthan todellisuudessa käsitellyt Suomen
historiaa tavallaan itsenäisesti, Ruotsin historiasta riippumatta. Olen
jo ennen osottanut, että kansallinen tunne oli tämän käsittelyn
perustana ja nautti tästä itsenäisyydestä. Itse sanoo Porthan, että hän
oli ikäänkuin uudestaan perustanut Suomen historian, jolla hän lienee
kuitenkin enemmän tarkoittanut sen historian täydellistä puhdistusta
erehdyksistä ja kriitillisen perustan uudestaan luomista, kuin sen
ensikertaista omaperäistä käsittelyä tahi sen aatteen keksimistä.[297]
Turun sanomissa oli Porthan samoin käsitellyt pääasiassa suomalaisia
asioita, mutta toiselta puolen oli niitä julkaiseva seura ottanut
Ruotsin kirjallisuuden ja kielen tutkimustensa esineeksi. Tämä
kaksinaisuus on nähtävänä koko ajan toiminnassa. Kun Porthan
kirjoituksessaan "Om de i åtskilliga landsorter på Svenska sidan boende
Finnar" käsittelee kysymystä suomalaisten ruotsalaistuttamisesta,
kääntää hän vihansa väkivaltaa vastaan, jolla sitä oli koetettu
aikaansaada, ja huomauttaa, että ajan sekä luonnollisten asianhaarain
tulee aikaansaada muutos. Samoin huomauttaa hän rajasta Ruotsin ja
Suomen välillä, että se erottaa maanlaatunsa puolesta erilaisia
maa-alueita. "Niin, että vaikka kieli vaatii, että kaikki 3 Tornion
pitäjää ovat vietävät Turun hiippakuntaan ja Oulun lääniin, ei nykyinen
erotus kuitenkaan ole ilman syytä".[298] Porthanin valistusajan
mukainen kanta lienee verrattava Josef Dobrovskyn mielipiteihin
tschekkiläisestä isänmaastaan.[299] Hänkin oli tschekkiläisen
kansallisuuden herätyksen alkajia, piti itseään slaavilaisena ja koetti
enentää oman heimonsa mainetta. Mutta toiselta puolen on hän kutsunut
itseään saksalaiseksi ja aina jäi hänelle alkavan romantiikan
patriotismi vieraaksi.

Tällaisesta käsitystavasta johtui se seikka, että Porthan käsitteli
suomalaisten heimojen historiaa sikäli kuin ne olivat Ruotsin historian
yhteydessä. Hän lisää tosin muutaman sanan, joka on omiansa muuttamaan
hiukan käsitystämme. "Useat Venäjällä hajallaan olevat kansakunnat,
joita myöskin pidetään samaan pääheimoon kuuluvina, mutta joista vasta
uusimpina aikoina olen saanut jotakin tietoa, jätän tämän tähden
huomioon ottamatta." Juustenin kronikassa onkin Porthan antanut lyhyen
luettelon näistä kaukaisemmista sukukansoista, lähteistä, joissa näitä
mainitaan sekä niiden asuinpaikoista. On siis ilmeistä, että Porthan
luki ne tavallaan Suomen historiaan kuuluviksi. Mutta on kuitenkin
huomattava, että hän käsitteli niitä vain sentähden, että ne olivat
omiansa valaisemaan tätä samaista historiaa eikä siksi, että ne
olisivat muodostaneet kokonaisuuden, josta varsinainen Suomenmaan
historia olisi ollut vain yksi osa.

Ensimäinen kappale Porthanin kirjoitussarjassa, joka akatemian
julkaisuissa seurasi hänen tulopuhettaan, oli kirjoitus "Om Lapparne".
Se ei oikeastaan sisällä mitään uutta tärkeämpää sen lisäksi mitä
Porthan ja Lencquist jo ennen olivat julkaisseet. On vain
täydellisemmin ja tarkemmin esitetty, mitä noissa vähemmin tunnetuissa
kyhäyksissä oli väitetty. Vaikka lappalaiset ja suomalaiset olivat
Porthanista eri kansaa, kuten heidän ulkonäöstään saattoi päättää, luki
hän heidät kuitenkin kielellisen sukulaisuuden tähden samaan
kansanheimoon kuuluviksi. Sitävastoin oli Lindheim arvellut heidän
olevan rodultaan ja alkuperältään aivan eri heimoa, pannen pääpainon
heidän ruumiinominaisuuksiinsa, kuten edellä jo on mainittu.
Myöhemmistä tutkijoista oli esim. A.F. Skjöldebrand samalla kannalla,
ottaen hänkin ensi sijassa huomioon rotuominaisuudet.[300] Porthan oli
ylimalkaan tutkimuksissaan ottanut tämän puolen hyvin vähän huomioon,
ja tässäkin kirjoituksessa, missä hän on sille enemmän arvoa antanut,
lienee hänen menettelytapansa suureksi osaksi Lindheimin vaikuttamaa.

Porthanin esitys lappalaisista jäi ainoaksi kirjoitukseksi aijotussa
julkaisusarjassa. Kuten edempänä tulemme huomaamaan käänsi juuri tuo
aije hänen huomionsa muualle ja hänen tutkimuksensa suomalaisista
sukukansoista sekä niiden yhteydessä olevat kielelliset tutkimukset
siirtyivät syrjemmälle. Tulen niitä edempänä koskettelemaan uudelleen.
Tähän vaikuttivat osaltaan alat, joihin Porthan nyt joutui
kirjoittaessaan pääteostaan ja joiden yhteydestä on etsittävä hänen
teostensa syntyä 1790 luvulla, sikäli kuin tämän tutkijan monilla
aloilla liikkuvaa tutkimusta yleensä voi ryhmittää eri alojen ja
aikakausien mukaan. -- Kuitenkin lienee Porthan vielä elämänsä
lopulla aikonut jatkaa sarjaansa. Vuonna 1800 kirjoittaa hän näet
Hallenbergille, että hän ei ole pitänyt kiirettä kirjoittaakseen
puhtaaksi loppua memoaaristaan pohjoisista kansoista ja lähettääkseen
sen kirjallisuusakatemialle, hän kun ei ole vielä kuullut, oliko sen
julkaisujen kuudes osa ilmestynyt.[301] Mutta sen jälkeen ei tuosta
kirjoituksesta ole mitään tietoa ja sen konseptit, millaisia lienevät
olleetkaan, näyttävät ainiaaksi hävinneen.

Porthanin väitöskirjain joukossa tältä ajalta on kuitenkin pari, jotka
käsittelevät nyt esittämäämme tutkimusalaa -- "De antiqua gente
Quenorum" ja "De imperio Hermanrici Ostrogothorum regis". Porthan ei
kyllä pidä kveenejä suomensukuisena kansana, vaan arvelee hän niiden
olleen skandinaavilaista alkuperää. Mutta tutkimus on tehty
kansantieteellisten olojen selvitykseksi pohjolassa ja ennen kaikkea
Suomessa, jotta Suomen historiaa saatettaisiin sitä varmemmin
käsitellä. Hän erottaa kveenit pois suomensukuisista kansoista,
niinkuin tästä yhteydestä oli erotettu ennen juutalaiset, skyytat ja
monet satukansat.

Ihre oli tutkimuksessaan "De Quenlandia Antiqua" sijoittanut kveenit
Pohjanlahden länsipuolelle, mutta oli jättänyt kysymyksen heidän
kansallisuudestaan ratkaisematta. Porthan antaa vastauksen tähän
selittämällä, että kveenit olivat helsingejä, tosin ilmeisessä
ristiriidassa Eigil Skallagrimsonin sadun todistuksen kanssa, joka
nimenomaan erottaa Helsinglannin ja Kveenlannin.

Toinen mainitsemistani väitöskirjoista koski gootein historiaa, joka
oli jotenkin paljon käsitelty ala ruotsalaisten tutkijain keskuudessa,
Pidettiinhän sitä gootein Ruotsista polveutumisen perusteella Ruotsin
historiaan kuuluvana. Vielä vuonna 1795 julkaisee Bilmark väitöskirjan
"De regno Vestro-Gothorum in Gallia". Kuitenkaan ei ole syytä otaksua,
että Porthania olisi aine huvittanut tässä yhteydessä tahi että hän
edes olisi antanut jonkun oppilaansa tässä tarkoituksessa sitä tutkia.
Oikeana syynä aineen valintaan voisi ajatella olleen sen, että
Hermanrikin valtakuntaan kuuluivat useat pohjoismaiset kansat. On
kuitenkin myönnettävä, että niihin on pantu jotensakin vähän huomiota
ja Jornandeen kuuluisa kertomus noiden kansain nimistä on mainittu vain
viittaamalla Suhmin ja Thunmannin tutkimuksiin. Tämä on omiansa
kummastuttamaan, kun tietää, että Jornandeen kertomus, niinkuin tämä
kirjoittaja yleensäkin, oli ollut kiinteän huomion esineenä viime
aikain tutkimuksessa.[302] -- Mahdollisesti myöskin Porthan
ajatteli vain aineen yleishistoriallista puolta, sillä tällaisia
yleishistoriallisia aineita käsittelivät muutamat muutkin hänen
väitöskirjoistaan, kuten vastedes tulemme näkemään.

Nyt mainitut Porthanin tutkimukset, jotka olivat lähteneet vanhemmista
tutkimuskokeista, olivat verrattoman tärkeitä Suomen historian
käsittelylle. Tutkimuksillaan kansansa alkuperästä hän oli erottanut
sen historian ruotsalaisen historian yhteydestä ja asettanut omalle
pohjalleen. Tutkimuksillaan kansansa esihistoriallisesta tilasta hän
oli kumonnut Schlözerin käsityksen siitä, osottanut tällä kansalla
silloin olleen jotenkin korkean sivistyskannan. Se oli suuri askel sitä
kantaa kohti, joka alkoi ihailla tätä kansan muinaisuutta, valmistava
aste varsinaisen kansanhengen löytämiseksi sen historiasta. Tuo
tutkimus piti tarkoin silmällä eri elämän muotoja, voimatta tarkoin
tuoda esille sitä, joka niille kaikille oli yhteistä ja omituista.

Montesquieun, Humen ja useitten muitten oppineitten nostama
riitakysymys syistä, jotka vaikuttavat kansanluonteeseen ja
tapoihin, oli, niinkuin näimme, herättänyt innokasta huomiota noihin
asioihin. 1770 luvun lopulla käsiteltiin niitä Ruotsissa ja
Suomessakin innokkaasti ja parin vuosikymmenen kuluttua johtavat ne
kansanluonteitten kuvailemiseen ja tarkastamiseen. Epäilemättä olivat
Porthanin tutkimukset 1780 luvulta tämän ilmiön kanssa yhteydessä,
vaikka hän ainoastaan ohimennen on noita kysymyksiä yleisemmin ja
teoreetisesti kosketellut. Hän on vain saanut aiheensa asiallisiin
yksityistutkimuksiinsa tästä virtauksesta. Toisen aikakauden piti
tästäkin valmistustyöstä ottaa tulokset.






IV.

Juustenin kronikan julkaiseminen.




I.


1780 luku on Porthanin tieteellisessä toiminnassa määräävä, ratkaiseva
aika, etenkin juuri hänen historiankirjoituksessaan. Edellisinä
vuosikymmeninä on hänen kantansa kyllä jo vakaantunut ja hänen
elintehtävänsä selvinnyt, hänen toimintansa oli saanut omituisen,
moninaisen luonteensa. Suomessa oli silloin Aurora seura toiminut ja
sen toiminta oli koskenut suurelta osalta juuri meidän maamme historiaa
ja kieltä. Siinä oli puhjennut ilmi halu vaikuttaa ja toimia, joka
silloin vallitsi. Se oli epäilemättä Porthanillekin tärkeä
valmistuskausi ja päättyi hänen opintomatkallaan Saksaan vuonna 1779.

Mutta nyt 1780 luvulla esiintyy se, joka silloin oli valmistumassa;
hänen monet pyrintönsä vasta nyt tulevat täyteen vauhtiin. Nyt vasta
alkaa hän varsinaisen toimintansa yliopistomiehenä, opettajana ja
konsistoorion jäsenenä, nyt vasta alkaa hänen toimintansa varsinaisena
historiantutkijana. Keskellä käytännöllisiä puuhia, jotka vievät hänet
milloin yhdelle milloin toiselle alalle, jotka riistävät häneltä suuren
osan ajasta, ryhtyy hän varsinaiseen historiantutkimukseen. Ja
huomattava on, että kaikki tämä tapahtuu aikaan, jolloin yleisön
osanotto laimenee, sen maku kääntyy toiseen suuntaan. Itse Turussakin
on suomalaisen historian harrastus laimennut. Aurora seura, joka oli
ottanut sen asian ajaakseen, on hajonnut ja sen jäsenet joutuneet
muihin toimiin. Mennander on muuttanut Ruotsiin, useat yliopiston
opettajista ovat jättäneet nämät puuhat ja viettävät verrattain
toimetonta elämää.

Porthan itse valittaa, että työteliäisyys nuorisossa vähenee, mutta
ylellinen elämä voittaa alaa ja tekee ylioppilaitten oleskelun Turussa
vaikeaksi ajan pitkään. Erittäinkin valitellaan aatelisten
välinpitämättömyyttä opillisista toimista, ne kun ripustavat lastensa
hartioille sinisen takin ja kultareunukset niin pian kuin voivat. Näin
kertoo Porthan ja näin kertovat useat muutkin Turussa 1780
luvulla.[303] Eivätkä yliopiston opettajatkaan suinkaan aina tehneet
tieteiden hyväksi, mitä olisi voinut heiltä odottaa. Porthanin
kirjeissä tavataan vähän väliä valituksia siitä, että ne liiaksi
harrastavat omaa mukavuuttaan ja kaikkea muuta kuin mitä virka
heiltä olisi vaatinut. Erittäinkin joutui väitöstilaisuuksissa
presideeraaminen ja väitöskirjain valmistaminen täten vain muutamien
niskoille.[304] Valitellaan myöskin historiallisten opintojen
laimiinlyöntiä. Gadd kertoo seuraavan vuosikymmenen alussa: "Katsoen
siihen, että professori Bilmark on tullut vanhaksi ja on liian säästävä
ostaakseen kirjallisuutta alallaan eikä meillä myöskään ole mitään
historiarum docensia, on tämä jalo tiede suureksi osaksi viljelemättä.
Sentähden on historiallisella kirjallisuudella meillä liian pieni
menekki puhumattakaan siitä, että kaiken kirjakaupan Suomeen on
täytynyt lakata, meillä kun ei ole muuta kuin Fahnehjelmaria eli
sotakomissariaatin seteleitä, jotka Ruotsissa eivät ole käypiä".[305]
Kuitenkaan ei asianlaita ollut niin perin huonosti.

1780 luvun alulta kertoo Cederhielm: "Täällä Turussa olen saanut nähdä
useita huvittavia elämäkerrallisia kokoelmia eräällä adjunkti
Tidgrenillä; Calonius ja Bilmark ovat hyviä kokoilijoita in historicis,
Clewberg belles lettresissä; ja pieni adjunkti Tengström, joka
muistuttaa Lidéniä hilpeydessä ja sukkeluudessa, silloin kun tämä oli
nuori, on kaksi kertaa kirjallisuusakatemialta saanut kultamitalin
nerontuotteistaan".[306] Huomattava on kuitenkin, että Tidgrenin
harrastukset kohdistuivat suurimmaksi osaksi ruotsalaiseen
maakuntahistoriaan, johon hän käytti kriitillisen kykynsä ja
tutkimustaitonsa. Hän on sentään osaltaan täydentänyt Porthanin
tutkimuksia suomalaisten vanhimmista vaiheista ja alkuperästä. Tämä ei
näet ottanut noissa tutkimuksissaan ensinkään huomioon antiikin
kirjailijain tiedonantoja, vaan on erottanut ne ilman muuta
suomalaisten historiasta, kuten ruotsalaiset sadutkin. Nyt Tidgren on
vahvistanut tämän menettelyn oikeuden näyttämällä toteen, ettei
Herodotoksen luettelemia skyytalaisia kansoja voi asettaa
minkäänlaiseen yhteyteen lappalaisten ja muiden pohjoismaiden kansojen
kanssa.[307]

Bilmark, jonka Cederhielm mainitsee hyvänä kokoilijana, oli historian
professorina Turun yliopistossa melkein koko sen ajan kuin Porthan sen
opettajana toimi. Hän julkaisi kyllä innokkaasti väitöskirjoja ja toimi
uutterasti historian alalla, mutta hän pysyi monessa kohdassa vanhalla
Scarinin aikuisella kannalla. Hän etsi edelleenkin suomalaisten
vanhimpia asuinsijoja Ruotsin ja Norjan nykyisiltä rajamailta eikä
erottanut suomalaisten ja lappalaisten vanhinta historiaa toisistaan.
Ja todisteina hän käyttää yhä edelleenkin skandinaavilaisia lähteitä.
Kuitenkaan hän ei ole jäänyt aivan vieraaksi tutkimustavalle, jota
Porthan harjoitti.

Niinpä hän jo 1785 esittää väitteen, ettei suomalaisilla ollut
kuninkaita esihistoriallisella ajallaan. Todisteeksi ottaa hän sen,
että suomalaiset kansanrunot ja muut luotettavat lähteet eivät
sellaisia mainitse, eikä niistä myöskään puhuta minkään ruotsalaisen
Suomeen tehdyn retken yhteydessä yhtä vähän kuin puhutaan suomalaisten
omintakeisesti tekemistä retkistä. Lisäksi ei suomen kielellä ole
mitään omaa sanaa merkitsemään ruhtinasta eikä mitään kuninkaanlinnaa
tavattu maassa. Nämät aatteet toi Bilmark esille vuotta ennen kuin
Porthan niitä käsitteli aivan samaan tapaan väitöskirjassa "De
Bircarlis".[308] Mutta tällaisia yrityksiä kauemmaksi ei Bilmark
päässyt ja hänen väitöskirjansa alkoivat nyt jo käydä sekä kooltaan
että luvultaan vähäpätöisemmiksi.[309]

Tältä tutkijalta puuttui sitäpaitsi olojen ja rientojen tuntemusta
maassa, jossa hän toimi, ja tämä oli kuitenkin välttämätön edellytys
senaikuisen tutkimuksen menestykselle. Itse hän myöntää, että
Porthanilla on laajempi yhteys maaseudun kanssa ja siis on voinut
hankkia enemmän tutkimukseen tarvittavia lähteitä.[310] Ja suomalaista
kansaa ei hän saattanut ymmärtää. Lidénille hän kerran kirjoitti tästä:
"Väitän kuitenkin samalla, että jos järjellisempiä ihmisiä olisi tullut
Suomen osaksi, ei Suomi siltä olisi ollut onnellisempi. Sillä Suomi ei
olisi kumminkaan voinut synnyttää muuta kansaa kuin suomalaisia.
Tiedetään ylipäänsä miten suuri vaikutus ilmastolla on kansan
käytökseen, siis kun Suomi on jotenkin kovassa ilmanalassa, täytyy
kansan tapainkin olla hyvin kovia ja karkeita".[311]

Vaikka ei näin ollen mitään varsinaista yhteistyötä Bilmarkin ja
Porthanin välillä voinut tulla kysymykseen historiallisissa
tutkimuksissa, helpotti edellinen kuitenkin jälkimäisen opettajatointa
ja samalla myöskin julkaisutointa toiminnallaan. Hän näet presideerasi
lukuisissa väitöstilaisuuksissa ja esti siten vielä suurempaa
työtaakkaa lankeamasta Porthanin niskoille. Sillä tämä piti
velvollisuutenaan johtaa väitöskirjain tarkastusta, kun muut eivät
siihen suostuneet ja ylioppilaat tarvitsivat preesestä. Tuollainen
ylenmääräinen presideeraaminen ei taas voinut olla väitöskirjoille eikä
opettajan tutkimustoiminnalle eduksi. Siihen Porthan viittaa
kirjoittaessaan vuonna 1797 Caloniukselle: "Useimmat toimeni ovat jo
tulleet koneellisiksi, niin että ne eivät paljon kysy sielua.
Väitöskirjojeni määrää tulee minun kuitenkin koettaa vähentää. Mutta
kenen tulee astua sijaan? Veli ei usko kuinka vaikeata poikain on saada
preesestä. Bilmark väsyy myöskin".[312]

Enemmän arvoinen oli kuitenkin se apu, jonka Porthan sai eri osista
maata. Kun Mennander oli muuttanut Ruotsiin, tuli Porthan yhä
yksinomaisemmin Suomen historiaa koskevien harrastusten keskustaksi ja
tämä hänen merkityksensä on hyvin suureksi arvattava. 1780 luvun alulta
on Porthan tällaisten puuhain etunenässä, joista edellisessä luvussa
osaksi olen selkoa tehnyt. 1784 on hän puuttunut Suursillin
sukuluettelon julkaisemiseen, kiiruhti sen lopullista valmistamista ja
kehotti sitä painattamaan osittain.[313] Laajan kirjevaihdon kautta oli
hän yhteydessä henkilöitten kanssa kaikkialla Suomessa. Kesän alulla
vuonna 1795 oli hänen kirjoitettava niin paljon kirjeitä
poismatkustavien ylioppilaitten ja maisterien mukana, että hänen muu
kirjevaihtonsa keskeytyi.[314] Ja varmana voi pitää, että tämä
kirjevaihto suureksi osaksi koski Suomen historiaakin.

Ei näet ollut historiantutkimus maaseuduiltakaan kokonaan hävinnyt,
vaikka Aurora seuraa ei enää ollut sitä elvyttämässä ja Porthan
valitteli, ettei täältä enää tahtonut saada apua Turun lehtiin. Tämän
tutkimuksen edustajina mainittakoon ennen kaikkea Alopaeukset. Isä,
M.J. Alopaeus oli jo 1770 vaiheilla nuorena kynmaasinlehtorina ruvennut
kokoamaan aineksia Viipurin kymnaasin historiaan. Ja tässä auttoi
Porthan häntä innokkaasti. Hänen välityksellään lähettää Calonius
Alopaeukselle sen, mitä Palmsköldin kokoelmassa oli Viipurin koulua
koskevaa. Itse lähettää hän 5. p. huhtik. 1796 muutamia tietoja
Juustenista. Niinikään kesällä 1795 Porthan oli saanut toimekseen erään
Kristiina kuningattaren kirjeen kopioituttamisen.[315] -- Alopaeuksen
pojat olivat Porthanin oppilaita ja julkaisivat hänen johdollaan
väitöskirjansa, joista yksi perustui isän käsikirjoitukseen. Kun yksi
pojista P.J. Alopaeus vuonna 1793 omalla presidiollaan painatti
väitöskirjan "Specimen Historiae Litterariae Fennicae", lienee Porthan
sitä tarkastanut ja korjaillut.[316]

Myöskin jatkui Porthanin yhteistyötä suomenkielen ja mytologian
tutkimisen alalla, josta jo edellä olen puhunutkin. 1780 luvullahan hän
yhdessä Lencquistin kanssa julkaisi, kuten olen maininnut, "De
superstitione Pennorum" ja silloin ilmestyi myöskin Gananderin
mytologia, jonka valmistamisessa Porthan oli osallisena. Mutta 1780
luvun lopussa oli tämä työ vähenemässä, samalla kuin Porthanin omatkin
tutkimukset tällä alalla lakkasivat. 1790 kuoli sitten Porthanin
uskollinen auttaja Kristfrid Ganander.

Sen sijaan alkoi Porthanin ympärille muodostua nuorempi tutkijajoukko,
joka oli saanut tieteellisen sivistyksensä hänen omassa koulussaan.
1780 luvun alulla liittyi Tengström Suomen historiantutkimustyöhön ja
paria vuotta myöhemmin otti Franzén ensimäiset askeleensa tällä alalla.
Nämät nuoremmat tutkijat, runoilijoita kun samalla olivat, osasivat
panna paljon suuremman arvon muotoon ja esitystapaan, kuin mitä
tähänasti oli osattu niille antaa. En siis ihmettele, jos Porthan
näissä oli nähnyt tulevat Suomen historian esittäjät, sen filosoofisen
ja kauniin esityksen luojat. Hän koettikin tehdä Franzénista
professorin Bilmarkin kuoleman kautta avoimeksi jääneelle oppisijalle,
hänellä kun sitä virkaa varten kyllä olisi lahjoja historian
esittämiseen ja sitäpaitsi erinomaisen hyvä stiili.[317]

Sensijaan oli Caloniuksen merkitys Porthanin tieteelliselle toiminnalle
aina ollut ja oli yhä edelleenkin jotenkin suuri sen yhteistoiminnan
kautta, jossa nämät miehet olivat. Caloniuskin oli ollut Aurora seuran
jäsen ja hän oli hakenut kaunopuheliaisuuden opettajan virkaa
yliopistossa yhdessä Porthanin kanssa. Gadd lausui tässä tilaisuudessa
heistä kummastakin, että "he molemmat ovat yleisesti tunnettuja
laajasta ja perinpohjaisesta opista kysymyksessä olevalla alalla ja
ovat selvällä ja tarkalla opetustavalla useissa tieteissä jo ennen
paljon hyödyttäneet akatemiaa sekä erinomaisella taidolla hoitaneet
toimia, joita heille on uskottu".[318] Myöskin suomen kielen taitava
tuntija oli Calonius ja neuvotteli Porthanin kanssa sen
ominaisuuksista.[319]

Tästä toiminnasta on erityisesti huomattava sen historiaa koskeva
puoli. Calonius lakimiehenä oli antautunut tutkimaan Suomen
hallinnollista ja oikeushistoriaa ja kokoili varsinkin Turun
hovioikeutta koskevia tietoja. Vuonna 1782 ryhtyivät hän ja Porthan
toimiin hankkiaksensa kamarikolleegion arkistosta joukon tietoja, ja
Porthan valittaa silloin, että asiakirjain kopioituttaminen sieltä
tulee kovin kalliiksi. Maakirjain otteesta, joka olisi kirjoitettu
heidän määräämänsä metoodin mukaan vaadittiin kamarikolleegiossa 100
taalaria. Sitäpaitsi oli lääninhallitusten arkistoista otettava mitä
saatavissa oli.[320] Myöskin hovioikeuden pöytäkirjoja käyttivät
kumpikin apunaan, Porthan omiin tutkimuksiinsa,[321] Calonius taas
kokoelmiinsa Suomen hallinnollisen ja oikeushistorian alalta.
Tarkoituksena oli nimenomaan valaista Suomen historiaa, joka on niin
köyhä ja vähän tunnettu.

Porthan sanoo jo edellisenä vuonna, että oli hankittu kokoelmia, joita
kannattaa saattaa yleisön luettaviksi ja että aijottiin sentähden
uudestaan ruveta julkaisemaan Turun lehtiä. Väitöskirjainsa rinnalla
piti Porthan näitä lehtiä paraimpana keinona tietojen julkaisemiseen.




II.


Nämät virkeät toimet lähteiden kokoamiseksi ja julkaisemiseksi
päättyivät paremmin, kuin alussa oli toivottu ja kääntyivät suuntaan,
jota ei oltu aavistettu. Huhtikuussa vuonna 1782 kertoo Porthan
Mennanderille aikovansa uudestaan painattaa Juustenin kronikan
selityksillä varustettuna. Tämä asiakirja oli kyllä painettuna
Nettelbladtin Schwedische Bibliothekiin, mutta muistutukset siinä
olivat aivan lyhyitä ja itse teksti oli virheellinen. Tekstin
parantaminen ja korjaaminen vertaamalla eri käsikirjoituksia lieneekin
ensin ollut päätarkoituksena Porthanilla ja varmaankin ajatteli hän
lähinnä juuri jotakin filoloogista interpretatioonityötä.[322]

Tällainen interpretatiooni kuului Porthanin varsinaiseen alaan latinan
kielen opettajana. Mutta sitäpaitsi käytettiin sitä erityisellä innolla
raamatun tekstien selityksissä juuri näihin aikoihin. Olen jo ennen
maininnut miten yleisesti tällaista metoodia opetettiin Porthanin
ylioppilasaikana Turun yliopistossa. Göttingenissä Porthan joutui,
kuten näimme, yhteyteen kuuluisan Michaeliksen kanssa, joka käänsi
saksaksi ja varusti selityksillä raamattua. Kennicottin suurenmoiset
vertailuhankkeet olivat myöskin herättäneet hänen huomiotaan ja
harrastustaan. Kuitenkin olisivat nämät harrastukset olleet erillään
varsinaisesta historiantutkimuksesta, ellei Schlözer olisi tavattomalla
innolla vaatinut filoloogista tekstikritiikkiä kaikessa ankaruudessaan
noudatettavaksi historiallisten tekstien julkaisussa. Miten suurta
tarkkuutta hän vaati, osottaa seuraava lausunto: "Kaikki variantit,
jotka kriitikeri voi tarvita, merkittäkööt. Sanon tahallani: joita
kriitikeri voi tarvita. Tuskin on sadan variantin joukossa kymmentä,
joilla välittömästi on historialle merkitystä: mutta muut ovat toisiin
tarpeihin omiaan: ne kuuluvat kielitieteeseen; ne auttavat määräämään
käsikirjoitusten ikää, isänmaata ja sisällistä arvoa j.n.e. Näiden
varianttien kokoaminen vaatii, jos se tapahtuu tarpeellisella huolella
ja tarkkuudella (jota ilman koko työ tulee epäluotettavaksi ja
mahdottomaksi käyttää) taitoa ja pitkällistä harjaantumista, jotka
tässä oletan jo edeltäkäsin".[323]

Kuitenkin oli selitysten kirjoittaminen Juustenin kronikkaan alusta
asti ollut oikean tekstin julkaisemisen ohella Porthanin tarkoituksena.
Nähtävästi aikoi hän tässä täydellisemmin ja uuden käsitystapansa
mukaan tutkia kronikassa esiintyviä asioita, joita Scarin ja Bilmark
olivat ennen häntä käsitelleet. Bilmark oli näet vuosina 1771-1772
julkaissut väitöskirjan "Hypomneumata quaedam in Chronicon Episcoporum
Aboensium a Paulo Juusten consignatum". Tässä oli lyhyitä muistutuksia
Juustenin kronikkaan ilman itse kronikan tekstiä. Olemme nähneet, että
Porthan edellisillä julkaisuillaan pyrki uudestaan käsittelemään ja
täydentämään, mitä muut jo ennen, useinpa juuri vähää ennen, olivat
aloittaneet. Niin aikoi hän tässäkin.

Mutta Porthanin julkaisusta tuli jotakin aivan toista, kuin mitä hän
ensin näin oli aikonut. Pari kuukautta sen jälkeen kuin hän ensin
ilmoittaa aikomuksestaan julkaista Juustenin kronikka, oli hän
Tukholmassa saanut käsiinsä Turun tuomiokirkon mustan kirjan. Tämä
asiakirjakokoelma oli 1600 luvulla joutunut Ruotsiin, useat tutkijat
olivat sitä silmäilleet, toiset vähän käyttäneetkin, mutta pääasiassa
sen sisältö oli jäänyt aivan tuntemattomaksi.[324] Sittemmin oli se
joutunut saman kohtalon alaiseksi, kuin useat muutkin vanhat
asiakirjakokoelmat tähän aikaan, oli hävinnyt antikviteettiarkistoon,
"suureen mereen", kuten tutkijat sitä kutsuivat. Kohta eivät edes
ammattimiehetkään tienneet paikkaa, jossa sitä säilytettiin. Niin
kirjoitti suuri tutkija ja kokoilija M. v. Celse: "Onko Codex Aboensis
(Svarteboken) nykyjään olemassa, en tiedä".[325]

Kuitenkin oli jo jonkun aikaa turkulaisten tutkijain huomio kääntynyt
vanhoihin Suomea koskeviin asiakirjoihin Ruotsin puolella. Olen ennen
puhunut siitä tietojen välityksestä, jota Mennander harjoitti tähän
aikaan Ruotsin ja Turun oppineitten välillä, -- hän nyt myöskin ensinnä
sai Ruotsista mustan kirjan hankkimisen aatteen.

Vuonna 1763 tekee v. Stiernman selkoa Mennanderille muutamista Pyhän
Sigfridin alttaria Turussa koskevista kirjeiden kopioista. Kuvaavaa
hänen käsitykselleen on, että näistä kirjeistä, jotka enimmäkseen ovat
lahjoituskirjeitä mainitulle alttarille, ei ole hänen mielestään muuta
hyötyä, kuin että niistä saa muutamia muinoin eläneiden henkilöiden
nimiä.[326] Viittä vuotta myöhemmin lähettää Gahm Mennanderille
luettelon asiakirjoista, jotka löytyvät eräässä vanhassa kirjassa. Gahm
oli sen matkoillaan hankkinut ja oli se kopia toisesta, jonka hän
myöhemmin löysi valtioarkistosta. Luultavasti tarkoittaa Gahm tällä
kirjalla niin kutsuttua Registrum Aboenseä, joka sisälsi Turun piispain
säännökset ja "Åbo Klockare lag" nimisen asiakirjan. Lähettäessään
luettelon tästä Mennanderille huomauttaa Gahm, että pitäisi etsiä Turun
tuomiokirkon mustaa kirjaa, josta tässä kirjassa puhutaan.[327]

Kesällä 1782 teki Porthan sopimuksen tuon asiakirjan kopioituttamisesta
Gjörwellin yksityissihteerin Stechaun kanssa.[328] Ei ole mitään tietoa
siitä kuka tuon lähdekokoelman löysi, mutta arvattavasti Gahm jollakin
tavalla oli siinä osallisena. Hänen kauttansa Porthan sai kopioimistyön
järjestetyksi ja kutsuu hän Gahmia vanhaksi ystäväkseen. Tämä löytö
muutti kokonaan Porthanin Juustenin kronikan julkaisun suunnitelman,
vaikkei hän itsekään sitä vielä heti tajunnut. Lokakuussa vuonna 1783
hän toivoo voivansa saada työnsä loppuun kolmessa, neljässä
väitöskirjassa. Marraskuun lopulla kertoo hän saaneensa kolmannen osan
tilaamastaan mustan kirjan kopiasta ja kertoo siinä olevista monista
paavillisista bullista, jotka hän aikoo täydellisinä liittää
esitykseensä.[329] Nyt oli aineksien kokoamishalu voittanut varsinaisen
tekstin julkaisemistarkoituksen täydelleen ja samalla oli koko teos
muuttunut aivan toisenlaiseksi kuin mitä siitä oli aijottu.

Sitä myöten kuin musta kirja tuli kopioiduksi ja osia siitä lähetettiin
Turkuun, ruvettiin tekemään valmistavia tutkimuksia ja aineskokoelmia
sen avulla. Huomattava on, että Calonius oli tässä työssä osallisena.
Caloniuksella oli kopia v. Stiernmanin teoksen "Svea och Götha
Höfdingaminne" toisesta osasta, joka oli jäänyt painamatta. Tätä hän
täydenteli muistutuksilla ja lisäyksillä, jotka hän sai Porthanin
mustan kirjan kopiasta, arvatenkin omia tutkimuksiaan varten
hallinnollisessa historiassa. Porthan on tämän Caloniuksen omistaman
kopian ja hänen tekemiensä lisäysten perustalla laatinut luettelon
Suomen maaherroista Kustaa Waasan aikaan asti. Itse on hän paikoitellen
lisäillyt ja vähän muutellut käyttäen etupäässä Lagerbringin Swea Rikes
Historiaa apunaan.[330] Luettelon hän julkaisi Turun sanomissa vuonna
1785 nimellä "Förtekning på Finlands Höfdingar intil Konung Gustaf I:s
tid". Samana vuonna julkaistiin myöskin Turun sanomissa useita otteita
mustasta kirjasta sekä sen perustalla tehty Porthanin tutkimus "Någre
Anmärkningar til K. Magni Erikssons Historia, egenteligen rörande
Finland".

Mutta vuonna 1785 teki kuninkaallinen julistus aikakauskirjoista lopun
Turun sanomista ja samalla myöskin mahdottomaksi lähteiden
painattamisen tässä lehdessä. Varmaankin tämäkin asianhaara aiheutti
lähteiden julkaisemisen välttämättömyyttä juuri Juustenin kronikan
selityksissä. Nämät saivat osaksi nyt edellisten tehtävän.

Nämät olivat lähimmät syyt siihen, että Porthanin selitykset Juustenin
kronikkaan muuttuivat historiallisen asiakirjan julkaisusta yhä enemmän
Suomen historiaa koskevain ainesten kokoelmaksi. Erittäinkin huvittavaa
on seurata Porthanin omaa ajatusta tästä muutoksesta. Vuonna 1785
kirjoittaa hän Hallenbergille, että hänen olosuhteissaan ei voi
ajatella suuria aikeita eikä yrityksiä ei historiallisiin kokoelmiin
eikä esityksiin. Niinpä on Suomea koskeva historia ainoa, jota hän
koettaa parantaa ja täydentää. "Tuolla minun työlläni ei tosin ole
mitään yleistä intressiä; mutta niinpä tahdon kuitenkin koettaa tehdä
sen niin täydelliseksi kuin mahdollista". Ja sen hän todella tekikin.
Kahta vuotta myöhemmin tavataan ensi kerran vertaus, jota Porthan
sitten aina on käyttänyt kuvaamaan työtään. "Juustenin kronikassa" --
sanoo hän -- "aijon erityisen vakavasti työskennellä; ja siihen sarjaan
ikäänkuin varastohuoneeseen koota kaikki, mitä minulla on ollut
tilaisuus tavata Suomen historian valaisemiseksi ennen reformatioonin
aikaa".[331]

Vuonna 1784 alkoi Porthanin Juustenin kronikan julkaisu ilmestyä
nimellä "M. Pauli Juusten episc. quondam Ab. Chronicon Episcoporum
Finlandensium, annotationibus et sylloge monumentorum illustratum". Se
tuli julkisuuteen 56:na eksersitiaaliväitöskirjana monen vuoden
kuluessa; vasta 1800 painettiin näet kolme viimeistä osaa, jotka
sisälsivät lopun teoksen sisällysluettelosta.

Voimme erottaa Juustenin kronikan selityksissä oikeastaan kaksi eri
lajia aineksia. Toiset olivat varsinaiset uudet lähteet, jotka nyt
julkaistiin joko kokonaisina, osittain tahi niin, että niiden sisältö
esitettiin. Toisen aineksen taas muodostivat vanhempain kirjoittajain
tarkastelu ja historiallisten kysymysten ratkaisu. Molemmat puolet
tosin usein sekaantuivat toisiinsa ja sulivat yhdeksi, mutta ne
edustivat kuitenkin eri harrastuksia tutkijassa ja muodostavat
sentähden eri osansa julkaisussa. Tiedot, jotka eivät koskettaneet
kumpaakaan harrastusta jäivät pois, viitataan vaan sinne, missä niitä
ennen on käsitelty.

Kuitenkaan Porthan ei julkaise kaikkia saatavilla olevia ennen
painamattomia lähteitä. Vaikka hän julkaistavien lähteitten valinnassa
ei noudata mitään tarkkaa periaatetta, on hänellä kuitenkin vissejä
näkökohtia, joiden mukaan hän ottaa niitä teokseensa. Joko olivat
asiakirjat harvinaisia ja siis painatettavat, etteivät menisi hukkaan,
tahi olivat ne omiansa erityisesti valaisemaan esitettyjä asioita, tahi
useammin vielä kysymyksessä olevaa aikaa, sen tapoja ja
ajatustapaa.[332]

Sen suunnitelman mukaan, jonka Porthan vähitellen oli sovittanut
Juustenin kronikkaan, oli lähteiden hankkiminen yksi pääedellytyksiä
yrityksen onnistumiseen. Näitä Porthan koettikin saada uusia heti
aloittaessaan julkaisunsa. Hän pyytää Hallenbergiä lähettämään
tiedonantoja Suomea koskevista asiakirjoista, jos tapaisi niitä, samoin
hän kääntyy Mennanderin puoleen pyynnöllä, että hän saisi tiedon siitä,
löytyisikö hänen alaansa koskevaa Roomasta äsken saapuneista
bullista.[333] Porthanin yhteys ruotsalaisten tutkijain kanssa lujittui
ja laajeni juuri 1780 luvulla huomattavasti. Niinpä Mennander ja hänen
poikansa Fredenheim eivät enää ole varsinaisia välittäjiä, vaan Porthan
asettuu suoranaiseen kirjevaihtoon tutkijain kanssa.

Jo vuonna 1788 tekee Porthan yhdessä suuren kokoilijan ja tutkijan
C.G. Nordinin kanssa matkan Upsalaan, ja jälkimäisen Porthanille
kirjoittamat kirjeet osottavat, miten vilkkaasti he keskustelivat
myöhemminkin erinäisistä tieteellisistä kysymyksistä. Nordinilta on
Porthan saanut joukon tärkeitä lähteitä teokseensa.[334] Paljon apua
sai Porthan myöskin Upsalan yliopiston kirjastonhoitajalta P.F.
Aurivilliukselta, joka toimitti hänelle kopioita Palmsköldin
kokoelmista. Tuttavuus hänen kanssaan sai alkunsa kirjainostojen ja
tilausten kautta, jotka Porthan teki kirjastoa varten Upsalassa, ja se
alkoi 1780 luvun keskivaiheilla.[335]

Tätä yhteyttä Porthan ylläpiti sitäpaitsi tiheillä matkoilla Ruotsiin.
Olen jo maininnut, että hän kesällä 1782 oleskeli siellä. Senjälkeen
huomaamme hänen käyttävän loma-aikojaan oman maan eri osissa
matkustamiseen. Hän tekee sen osaksi yksityisten sukusuhteitten tähden,
osaksi oppiaksensa tuntemaan maata. Sitten tapaamme Porthanin jälleen
Ruotsissa heinä- ja elokuulla vuonna 1788, jolloin hän tapansa mukaan
kävi Tukholmassa ja Upsalassa. Nyt otettiin hänet kirjallisuus-,
historia- ja antikviteetti-akatemian jäseneksi heinäkuun 30. päivänä.
Uudelleen oleskeli Porthan taas Ruotsissa kesällä 1791, kuten näemme
muutamista Caloniukselle kirjoitetuista kirjeistä.

Näistä kirjeistä saamme käsityksen millaisissa oloissa Porthan
työskenteli täällä. Hän kirjoittaa Caloniukselle siitä: "Kuninkaallinen
kirjasto täällä on, kuten useimmat kirjastomme, kauneimmassa
epäjärjestyksessä. Kirjat, jotka antikviteettiarkistosta sinne
muutettiin ja olivat paraimmassa järjestyksessä ja tarkoilla
luetteloilla varustettuja, ovat nyt hajallaan hyllyillä niinkuin
vahtimestarit muutossa ne asettivat: niihin kiinnitetyt nimiliput ovat
osaksi pois pudonneet ja kaikki sekaisin, niin että on jotensakin
vaikeata löytää mitä etsii. Siitä johtuu, että saan käydä läpitse osan
hyllyistä kirja kirjalta ja etsiä mitä alaani kuuluu".[336]

Kuitenkin oli lähteiden ja kirjavarojen kokoaminen ylipäätänsä saanut
suuremman vauhdin, niitä järjestettiin ja kirjoitettiin luetteloihin.
Niinpä katalogiseerasi Aurivillius paraillaan Upsalan yliopiston
kirjaston kirjavaroja ja Georgii sai 1780 luvun lopulla valmiiksi
luettelonsa Palmsköldin kokoelmasta.[337] Tästä kokoelmasta oli kyllä
ollut muistiinpanoja Suomessa jo paljon ennen, niihin kun viitataan
muutamissa väitöskirjoissa vuosisadan keskivaiheilta, samoin myöskin
Turun sanomissa vuodelta 1771. Vuonna 1768 kirjoittaa Mennander
pojalleen, joka silloin oli virkamiehenä valtioarkistossa: "Jos
Palmsköldin käsikirjoitusten joukossa, jotka arkistosta on löydetty, on
jotakin, joka koskee Suomen historiaa, niin kirjoita tahi kirjoituta se
minua varten".[338] Mutta tiedot, jotka tähän asti oli Suomeen saatu,
olivat aivan hajanaisia ja mitättömiä. Nyt vasta tiedettiin mitä
kokoelmassa oli ja nyt vasta sitä todella saattoi käyttää. Nyt
aljettiin myöskin julkaista Warmholtzin Historiskt Bibliothekiä, joka
tavattomasti helpotti Ruotsin historiaa koskevien lähteitten
arvostelemista ja tuntemista. Eipä ihmettä siis, että tapaamme
Porthanin teoksen tilaajain joukossa siinä, missä ne ovat lueteltuina,
sen toisen osan ensi lehdillä. Tämä osa ilmestyi vuonna 1783.

Melkein yhtä tärkeä kuin tämä esityö oli v. Celsen Ruotsia koskevain
paavillisten bullain sisällysluettelo, joka ilmestyi vuonna 1782. Mutta
itse bullat olivat niinkuin useat muutkin asiakirjakokoelmat vielä
julkaisematta ja itse ruotsalaisille jotenkin tuntemattomia. Nordin
sanoo lausunnossaan kansliakolleegiolle 4. p. huhtik. 1783:
kuninkaallisessa kirjastossa säilytetyt diploomit tunnen vain
registeristä, joka niistä on tehty. Ne ovat suurimmaksi osaksi
kopioidut herrojen Örnhjelmin ja Peringsköldin toimesta ja olen minä
nähnyt jäljennökset Kuninkaallisessa Antikviteettiarkistossa.[339]

Peringsköldin, Örnhjelmin sekä Broocmanin kokoelmat erilaatuisien
kirjeiden jäljennöksistä tunsi Porthan kyllä, mutta ei lähimainkaan
tarkoin. Peringsköld jakoi kokoelmansa kuninkaallisiin kirjeisiin,
paavien bulliin sekä vihdoin piispain ja kirkolliskokousten päätöksiin,
privilegioihin ja testamentteihin. Mutta yksityiset ja luostarien
kirjeet hän oli pannut muistiin aivan lyhyesti. Örnhjelmin kokoelman
mainitsee Porthan ensi kerran vuonna 1796 kirjoituksessa "Om St.
Anna-Kloster vid Åbo". Luultavasti tuli Porthan tuntemaan nuot
kokoelmat Caloniuksen välityksellä, siihen viittaa ainakin Porthanin
lausunto kirjeessä tälle 9. p. tammik. 1794: "Tulee olemaan hauskaa
kuulla, saako veli mainituista päärmäkirjeistä mitään valaistusta
Suomen historiaan".[340] Ylipäänsä on Porthan vasta 1790 luvun lopulla
saanut tarkempia tietoja noista kokoelmista ja hän käyttää niitä vasta
teoksensa lopulla sekä lisäyksissään.

Caloniuksen kautta sai Porthan aina vuodesta 1793 alkain kaikenlaisia
tietoja, joita tarvitsi. Calonius oleskeli näet tästä lähtien
Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä. Hänen kauttaan kysyi
Porthan neuvoa tukholmalaisilta oppineilta useista työtään koskevista
kysymyksistä. Ja Calonius ilmoittaa heidän ajatuksensa. Niinpä hän
kertoo Marks v. Würtembergin arvelevan, että piispat käyttivät
enimmäkseen erityisiä piispallisia vaakunoita eikä sukuvaakunoitaan.
Porthan oli näet kysynyt vaakunoista Missale Aboensen kansilehdellä,
minkä suvun merkkejä ne lienevät, lähettäen kirjeessä tuon kansilehden.
Myöhemminkin lähettää Porthan samanlaisia lippuja ja vastauksissaan
kertoo Calonius, että kanslianeuvos Adlerbeth ja revisioonisihteeri
Marks v. Würtemberg mielellään antavat selityksiä vaakunoista, jos
voivat.[341]

Mutta Suomessakin oli syntynyt lähdekokoelmia ja luetteloja, joita
yksityiset henkilöt olivat koonneet. Etenkin oli sellaisia vanhoista
päärmäkirjeistä. Vapaaherra G. Cederhielm oli Suomessa ollessaan
vuosien 1780 ja 1788 välillä tehnyt laajoja kokoelmia Suomen
historiasta ja topografiasta. Näissä tavataan osaksi sellaisiakin
tietoja, joita Porthan esityksessään on jättänyt käyttämättä.

Niin on niissä muun muassa "Rovasti, tohtori Idmanin luettelo
tuomareista ja virkamiehistä Suomessa vanhempina aikoma, sisältävä alla
olevat vanhat tuomiot ja asiakirjat". Merkkejä siitä, että Porthan
olisi sitä tuntenut ei ole Porthanin puheena olevassa julkaisussa.
Niinpä asettaa hän Klaus Meiningin laamanniajan vuosien 1404 ja 1424
välille säilyneiden asiakirjain nojalla, vaikka eräässä Idmanin
luettelossa olevassa tuomiossa Fleming esiintyy Itämaiden laamannina jo
vuonna 1400. Samoin on luettelossa tuomio, jossa Bo Jonsson esiintyy
laamannina vuonna 1378 ja jota Porthan ei mainitse koettaessaan saada
selville Bo Jonssonin laamannina oloaikaa.[342] Mutta riittäkööt
esimerkit. Tästä jo huomaa, että Porthan kokoilemisestaan huolimatta ei
käyttänyt kaikkia Suomessakaan saatavissa olevia lähteitä, vielä
vähemmin kaikkia niitä, jotka piilivät Ruotsin arkistoissa.

Cederhielmin kokoelmat ovat nekin todisteena siitä, miten vilkas
kokoilija-into Ruotsin puolelta välittömästi vaikutti meren ylitse
Suomeen. Vaikka kokoelmat ovatkin tehdyt ilman mitään tarkempaa
järjestystä tahi kritiikkiä, lienevät nekin osaltaan edistäneet
sensuuntaista toimintaa, joka oli Turussa vallalla. Toiselta puolen
kuitenkin se seikka, ettei Porthan ole niissä esitettyjä asioita
tuntenut, viittaa siihen, ettei yhteys hänen ja ruotsalaisen kokoilijan
välillä ollut erityisen harras.

Porthan siis suureksi osaksi vasta tutkimuksen ja julkaisemisen
kuluessa kokosi lähteitä, niin paljon kuin saattoi hankkia. Kaikkea hän
ei voinut eikä koettanutkaan saada, hän tahtoi vaan laskea järjestetyn
perustan, johon sitten saattoi liittää lisät kohdalleen. Kuitenkin on
huomattava, että hänellä kuten muillakin suomalaisilla tutkijoilla oli
se käsitys, että Suomea koskevia tietoja hyvin vähän oli saatavissa.
Niinpä hän kirjoittaakin Hallenbergille, ettei muita painamattomia
lähteitä liene kuin musta kirja.[343] Tällainen käsitys tietysti oli
omiansa ehkäisemään Porthanin lähteiden etsimistoimintaa. Mutta
muutenkin on Porthanin toiminnalla tässä suhteessa sama leima, kuin
yleensä Juustenin kronikan julkaisussa: vasta vähitellen ja itse työn
kuluessa muodostuu se kokonaisuudeksi.




III.


Toinen puoli kysymyksessä olevasta Porthanin tutkimuksesta oli
erilaisten ilmoitusten arvon tutkiminen, syiden esittäminen puolesta ja
vastaan ja vihdoin näin syntyneen historiallisen kysymyksen lopullinen
ratkaisu. Koko tämä menettely tuodaan esiin itse esityksessä. Siinä
eroaa tämä kritiikki siitä, jota ennen noudatettiin, se kun tyytyi
useimmiten ilmoittamaan tutkimuksen tulokset tahi sen ohella yhden ja
toisen syyn tulokseen, johon oli tultu, mutta ei käsitellyt asiaa
kaikilta puolin julkisesti esityksessä. Toisinaan oli tämä puoli
säästetty väitöstilaisuuteen, jotavastoin itse tutkimuksen tulokset
esitettiin aforismeina tahi teeseinä kuten Bilmarkilla muistutukset
Juustenin kronikkaan.

Tällaiselle tarkastelulle oli Juustenin kronikka epäilemättä sopivin
lähtökohta, se kun oli verrattain luotettava perusta, jolle saattoi
rakentaa. Olisihan Messeniuksen riimikronikka tahi ehkä paremmin
Scondia illustrata myöskin sopinut sellaiseksi. Bilmark oli varustanut
edellisen muistutuksilla, kuten Juustenin kronikankin, mutta oikeastaan
vain alkuosan siitä ja senkin niukasti ja Porthan on selityksissään
Juustenin kronikkaan käsitellyt Messeniuksen ilmoituksia aivan yhtä
paljon kuin Juusteninkin. Jo Benzelius aikoinaan piti tuollaista
yritystä toivottavana.[344] Mutta se olisi ollut liian epävarma perusta
nyt perustettavalle Suomen historialle ja itse teos oli Porthanille
paljon vieraampi kuin Juustenin asiallinen ja lyhyt esitys.

Tämän pohjalla Porthan tarkasteli kaikki saatavissa olevat tiedot ja
arvosteli niitä. Ruotsissa oli Lagerbring tehnyt saman työn Ruotsin
historian alalla kuin Porthan nyt Suomen, ja hänen teoksensa Swea Rikes
Historia oli sen tuloksena. Esityksessään tuli hän usein koskettaneeksi
Suomenkin historiaa, kuitenkin vain lyhyesti, mustaa kirjaa hän ei
tuntenut. Porthan onkin sentähden kritiikissään läheisesti liittynyt
Lagerbringiin, kuitenkin käsitellen laajemmin ja perinpohjaisemmin
hänen esittämiään kysymyksiä ja epäilyksiä. Tästä johtuvat lukuisat
sitaatit Lagerbringin teoksesta, jotka Porthanilla tavataan.

Voipa sitäpaitsi näyttää eittämättömiä jälkiä vaikutuksesta, joka
Lagerbringin teoksella oli Porthanin julkaisuun. Kun Lagerbring kertoo
Birgerin antamasta suojeluskirjasta Karjalan naisille arvelee hän, että
sen tarkoituksena oli parantaa sitä orjan asemaa, jossa karjalaiset
pakanuudesta asti olivat tottuneet pitämään naisia. Nyt Porthan kertoo
asian aivan samalla tavalla, vaikka itse suojeluskirjeessä, jonka hän
kyllä tunsi, nimenomaan viitataan aivan toiseen syyhyn.[345] -- Toinen
samanlainen tapaus on heti Porthanin ensimäisessä nootissa, hän kun
siinä selvästi Lagerbringin mukaan hyväksyy Vesteråsin piispan Kaarlen
kirjoitukset, joita siihen aikaan yleisesti pidettiin epäiltävinä.
Porthan onkin itse myöntänyt sen merkityksen, joka Lagerbringillä oli
ruotsalaisen ja samalla myöskin suomalaisen kritiikin varsinaisena
alkajana, hän kun lausuu: "Kuitenkin olemme suuressa kiitollisuuden
velassa etupäässä Lagerbringin työlle, joka erinomaisesti auttoi
keskiajan rakentamista, ja kokoomalla kaikkialta uutterasti aineksia
sekä tarkemmin tutkimalla vanhempain kirjoittajain väitteitä tuotti
näitä asioita harrastaville hyväntyön. Ei hän sentään voinut ammentaa
kaikkea eikä joka paikassa varautua erehdykseltä, jota ei voi
odottaakaan häneltä, ihminen kun oli".[346]

Toiselta puolen erosi Porthanin kritiikki -- sanottakoon se jo nyt --
monessa suhteessa Lagerbringin menettelytavasta. Tämä oli kritiikissään
niinkuin kirjoitustavassaan paljoa jyrkempi ja yksipuolisempi kuin
Porthan eikä jäänyt koskaan selvittämään erehdyksien syytä, kun
sellaisen kerran oli löytänyt. Kun tarkkaa Porthanin menettelytapaa,
johtuu ehdottomasti mieleen aivan toinen, tosin paljoa kaukaisempi
vertauskohta, tulee näet ajatelleeksi sitä kritiikkiä, jota
benediktiinit ovat suurissa lähdekokoelmissaan ja muissa julkaisuissaan
harjoittaneet.

Heidän kritiikissään huomaa melkeinpä pääpiirteenä omituisen sekotuksen
kunnioittavasta varovaisuudesta vanhoja lähteitä kohtaan ja
itsenäisestä arvostelusta. He ottavat huomioon kaikki asianhaarat
käyttäen apunaan tavattoman laajaa oppiaan ja antavat lopullisen
päätöksen erinomaisella maltilla ja hienotunteisuudella. Todella
noudattivat nämät tutkijat ohjettaan, jonka olivat asettanut
itsellensä: "meidän on kuljettava keskitietä ja pidettävä se kohtuuden
käsky, että puolustamme järkisyillä laillisten asiakirjain oikeutta ja
näytämme vääriksi laittomat joko varmoilla tahi hyväksyttävillä
todisteilla". Ja he pitivät itseänsä vain edeltäjinä, joiden oli
alkaminen, jotta muut kerran tarkemmin ja laajemmin tutkimalla voisivat
täydentää ja lopettaa. Myöskin lohdutti heitä ajatus, että heidän
työstään saattoi olla myöskin suorastaan käytännöllistä hyötyä eri
tahoilla.

Ja tämän tutkimustavan mukainen oli esityskin. "On myöskin
käytettävä kohtuutta itse tavassa, jolla hyväksytään tahi hyljätään,
rauhallisuutta ja tyyneyttä kuten totuuden ja kristinuskon puoltajain
tulee". Oli pidettävä myöskin keskitietä siinä, ettei toiselta puolen
liiaksi innokkaasti kumottaisi sitä mikä on väärää, toiselta taas ei
pitäisi peitellä sitä totuutta, jonka tuo esille.[347]

Nämät aatteet ovat paljon lähempänä Juustenin kronikan kritiikkiä ja
esitystapaa, kuin valistusajan kirjoittajain teoksissa tavattavat.
Juustenin kronikassa tosin on paljon, joka muistuttaa Lagerbringin
menettelyä, mutta, kuten mainitsimme, on itse kritiikissä eroa. Samaa
voimme sanoa Schlözerin ja hänen heimolaistensa teoksista eikä
Porthanilla sitäpaitsi ole heidän useinkin opettavaa tahi syyttelevää
stiiliään. Kuitenkin luulisin tästä huolimatta, että yhtäläisyys
Porthanin Juustenin kronikan ja benediktiinien sekä muidenkin
vanhempain kokoilijain teosten välillä johtuu enemmän samanlaisista
oloista ja yhdenlaisesta ajatustavasta tahi jonkinlaisesta
hengenheimolaisuudesta kuin mistään suoranaisesta vaikutuksesta.

En ole näet tavannut minkäänlaisia viittauksia siihen, että Porthan oli
heidän teoksiaan käyttänyt ja laajemmalti tuntenut. Luennoissaan
arkeologiasta hän kyllä luettelee useita benediktiinein diplomaatisia
teoksia, m.m. "Mabillonin erinomaisen teoksen De re diplomatica, joka
paljon auttaa diploomien tutkimisessa, mutta vähemmän arvoinen on
Maffei, Historia Diplomatica. Sitä täydellisempi on Nouveau traité
Diplomatique, jonka muutamat benediktiinimunkit ovat julkaisseet"
j.n.e.[348] Mutta hän piti luentonsa vasta vuonna 1800 enkä ole
tavannut mitään merkkejä siitä, että Porthan milloinkaan olisi
harrastanut diplomatiikkaa. Ja luettelossa, jonka hän antaa yliopiston
kirjaston kirjoista, puuttuvat kerrassaan benediktiinien suuret
lähdejulkaisut.[349]

Oli kuitenkin muitakin valmistavia tutkimuksia, kuin Lagerbringin
epookkia tekevä teos. Paitsi tätä ja useita ruotsalaisia
erikoisjulkaisuja, jotka noita kysymyksiä koskettelivat, oli, kuten jo
mainitsin, 18. vuosisadan turkulaisissa väitöskirjoissa samoja asioita
käsitelty. Ensi sijassa olivat Scarinin ja Bilmarkin selitykset
Juustenin kronikkaan.

Porthan ei ole niitä melkein milloinkaan maininnut, ainoastaan joskus
hän viittaa niihin moittiakseen niitä jostakin virheestä tahi
mainitessaan lähteen, jonka ovat julkaisseet. Kuitenkin saattaa väittää
tuon Porthanin tutkimusten syrjäyttämän kirjallisuuden vaikuttaneen
hänen menettelyynsä jotenkin tuntuvasti. Siinä oli asetettu kysymyksiä
kriitillisen tutkijan ratkaistaviksi, siinä oli väitteitä, jotka
vaikuttivat uuden tutkijan menettelyyn joko positiivisesti tahi
negatiivisesti.

Niin selittää jo Bilmark, ettei suomalaista Folqvinusta saisi sekottaa
virolaiseen, joka eli samaan aikaan, vaikka Porthan seikkaperäisesti
esittää syyt tähän väitteeseen. Edelleen huomauttaa hän sitä
merkillistä seikkaa, että kolme Turun piispaa perätysten olivat olleet
kuninkaan kanslereita, selittäen sen niin, että epävarmat olot
maassamme vaativat lähempää liittymistä Ruotsiin. Myöskin on hän
Scarinia seuraten pitänyt mahdottomana, että Henrik olisi ollut Suomen
ensimäinen piispa, hän kun jo ennestään oli Upsalan hiipan kantaja.
Eroavia mielipiteitä Eerikin ristiretken ajasta Bilmark myöskin
koskettelee, vaikka hän tässä tulee tuohon merkitsemättömään tulokseen:
"Mutta tämän riidan sovittaminen ei ole minun tehtäväni".[350]

Porthan on tullut samoihin tuloksiin käsitellessään noita kysymyksiä,
ja täydellä syyllä. On sitten vielä toisia tapauksia, joissa hän on
mielestäni liian keveillä syillä yhtynyt siihen asti Suomessa vallalla
olleeseen mielipiteeseen. Niin on se mielipide, että kuningas Eerik oli
sijoittanut ruotsalaiset uutisasukkaat Uudellemaalle jokaisessa sitä
asiaa koskevassa väitöskirjassa tavattavana ja niistä on se kulkenut
Porthanillekin, vaikka kyllä on huomattava, ettei tämä sitä ilman
tarkkaa tutkimusta hyväksynyt. Suuresti on se vaikuttanut koko hänen
käsitykseensä noista ajoista, määräten luultavasti muun muassa hänen
mielipiteensä siitä, milloin ruotsalaiset lainasanat tulivat suomeen.

Kuitenkin tulee muistaa, että tämä vanhempi tutkimus oli samalla
laskenut liikkeelle tavattoman joukon perustelemattomia tietoja, jotka
Porthan nyt kumosi kriitillisillä tutkimuksillaan. Näitä oli enemmän
kuin noita varmoja ilmoituksia, joihin hän saattoi liittää omat
tutkimuksensa ja jatkaa niitä. Niiden näyttäminen vääriksi oli juuri
Porthanin kriitillisen toiminnan päätehtäviä ja sen hän saattoi tehdä
usein vetoamalla ennen tuntemattomiin lähteihin, jotka hän samalla
julkaisi. Näin liittyi hänen kriitillinen toimintansa välittömästi
hänen julkaisemistoimintaansa.

Samalla kun Porthan näin kriitillisesti arvosteli kaikkia ilmoituksia
tuli hän myöskin arvostelleeksi koko sitä kirjallisuutta, jossa nuot
ilmoitukset tavattiin. Erinomaisen laajalti hän onkin sitä ottanut
huomioon. Mainitsematta hän kumminkin jättää varsinaisen rudbeckiläisen
suunnan, jonka seikkaperäinen kumoaminen olisi ottanut tarpeettoman
suuren tilan ilman vastaavaa hyötyä. Sentähden hän vain parissa
kohdassa mainitsee Rudbeckin mielipiteet, toisessa näistä sentähden,
että vasta ilmestynyt Thuneldin maantiede oli ne hyväksynyt. Myöskään
ei Porthan ole käsitellyt Johannes eikä Olaus Magnusta eikä
Messeniuksen aikuista kirjallisuutta muuta kuin sivumennen. Mutta siltä
voi sanoa, että Porthan on ottanut teokseensa melkein kaiken mitä
käsiteltävältä ajalta oli maastamme tunnettua. Niin on hän antanut
luettelon virkamiehistä kunakin aikana, vieläpä mahtavista ylimyksistä
ja heidän suvuistaan sekä vaiheistaan. Hän on käsitellyt valtiollisia
tapahtumia ja sotaretkiä yhtä hyvin kuin kirkon olojakin. Ei missään
ruotsalaisessa piispain kronikassa tahi kirkkohistoriassa ole ainetta
käsitelty näin laajalta kannalta. Esityöt, jotka Porthan teoksessaan
tarjosi, muistuttivat melkein jotakin asiasanakirjaa, ne olivat
ensyklopeedisia luonteeltaan, niinkuin kaikki nuot muut teokset eri
aloilta, joita tavallisesti merkittiin nimillä "Bibliotheca" tahi
"Thesaurus". Mutta ainekset olivat ryhmitetyt asialliseen ja samalla
kronoloogiseen järjestykseen ja liittyivät kiinteästi toinen toisiinsa.
Hänen teoksensa suuri ansio onkin, että se on koonnut kaiken tuon
hajanaisen kirjallisuuden yhteen kohtaan, josta sitten helpolla saattoi
löytää mitä tarvitsi. Hän oli täten tehnyt samansuuntaisen työn Suomen
historialle kuin Warmholtz Historiskt Bibliothek nimisellä
julkaisullaan Ruotsin historialle, sillä erotuksella, että jälkimäinen
antoi aivan ylimalkaisen luettelon lähteistä, kun taas edellinen
viittasi kuhunkin erikoiskohtaan niissä ja sitä arvosteli
yksityiskohtiin asti.

On kuitenkin asioita, joita turhaan etsii tästä varastosta tulevaa
Suomen historiaa varten; erittäinkin ovat poisjääneet varsinaiset n.s.
antikviteetit. Vanhoja rahoja, joita oli maastamme tavattu, ei ole
milloinkaan mainittu, vaikka ne kyllä herättivät muitten tämän ajan
tutkijain huomiota. Erittäinkin oli väitelty rahoista, joiden arveltiin
olevan piispa Henrikin maahan tuomia, vieläpä hänen nimellään
lyötyjäkin. Niinikään ei ole minkäänlaista kertomusta ruotsalaisista
linnoista maassamme, joita kuitenkin Palmsköld kokoelmissaan kuvaa,
mainiten niiden kaikkein vanhimpia muistomerkkejä.[351]

Laurentius Suurpään ajasta asti lakkaa Porthan luettelemasta maan
hallinnollisia virkamiehiä. Syynä siihen oli se, että Caloniuksen
omistama v. Stiernmanin Höfdinga Minne oli joutunut kadoksiin eikä
toista kappaletta tästä käsinkirjoitetusta teoksesta ollut saatavissa.
Se oli ollut kadoksissa vuodesta 1793 asti, ja oli Porthan sitä turhaan
etsinyt pitäen sitä välttämättömänä Juustenin kronikkaansa varten.[352]

Julkaisemistapa, jota Porthan käytti, antoi Juustenin kronikalle sen
omituisen muodon. Ensiksikin se paisutti äärettömästi teoksen kokoa.
Tämä oli sillä yhteistä useimpain ajan historiallisten teosten kanssa
ja oli luonnollinen seuraus osaltaan siitäkin, että ruvettiin yhä
enemmän ottamaan huomioon kaikki tarjolla olevat yksityisseikat.
Teokset kasvavat aina tutkijain käsissä, ja vaikka tämä on usein
uudistuva ilmiö, on se erittäin tälle ajalle omituinen. Bilmark
kirjoittaa Messeniuksen riimikronikan editioonista: "Aikomukseni oli
alussa liittää muutamia muistutuksia, mutta kun niitä tuli paljon ja
laajempia kuin itse teksti, olen ollut pakotettu säästämään ne toiseen
tilaisuuteen".[353] Ja kuitenkin on hän jättänyt yrityksen
varustettuaan oikeastaan vain teoksen alun muistutuksilla. Samoin
kirjoittaa Calonius "De prisco servorum jure" teoksestaan, jota
valmisti samaan aikaan kuin Porthan Juustenin kronikkaa: "Työ on
kasvanut käsissäni, niin että kolme osaa, kaikki noin kuusi arkkisia,
vielä vaaditaan, ennenkuin se suunnitelmani mukaan tulee
valmiiksi".[354]

Mutta esitystavalla oli toinen ikävämpi seuraus, se oli ristiriidassa
niiden taiteellisten vaatimusten kanssa, joita oli totuttu asettamaan
historiallisiin esityksiin. Oli luonnollista, että tämä ristiriita
etenkin vaivasi Porthania, joka virkansa puolesta harrasti juuri
taiteellista kirjoitustapaa ja jota kauan jäljestäpäinkin ihailtiin
klassillisen kirjoitustapansa tähden. Sitäpaitsi ei yleisö pitänyt
tarkasta yksityiskohtiin menevästä kritiikistä, jota Porthanin
teoksessa käytettiin. Sanalla sanoen, tässä oli vanha vastakohta
esoteeristen ja eksoteeristen kirjoittajain välillä. Lukuisat ajan
kriitilliset historiantutkijat ovat siitä kärsineet ja esittäneet
kaikenlaisia puolustuksia menettelytavalleen, mainitsen tässä vaan
kritiikin tienraivaajat Saksassa ja Ruotsissa, Schlözerin ja
Lagerbringin.

Porthankin on sentähden arvostellut teostaan hyvin vaatimattomasti. 10.
p. toukok. 1794 kirjoittaa hän siitä Caloniukselle: "Veli tuntee tuon
teoksen ennestään, se ei sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen
vähäpätöisyyksiä; mutta koska olen siihen tahtonut ikäänkuin
varastohuoneeseen asettaa kaikki mitä olen voinut koota Suomen asioita
koskevaa, sekä sitäpaitsi poistaa kaikki valheet ja tarkastaa
vääryyksiä, joilla on peitetty se vähä, joka Suomen historiasta on
jäljellä, ei ole voitu välttää sellaista minuta diligentiaa". Hän piti
teostaan vain esityönä, jolle muut sitten saattoivat rakentaa
kauniimman ja täydellisemmän rakennuksen, ja hän viittaa mielihyvällä
teoksiin, jossa siihen on ryhdytty.

Antaessaan teokselleen tuollaisen esityön muodon, oli Porthan
epäilemättä osannut oikeaan. Jos hän näet olisi liittänyt
tutkimuksiinsa täydellisen esityksen, voinee pitää varmana, että
jälkimäinen olisi edellisiä haitannut. Sen huomaa hyvin Lagerbringin
teoksesta, jossa tutkimus on useinkin tullut näkyviin ainoastaan
tuloksissaan ja painettuna nootteihin esityksen alle. Olosuhteitten
pakosta ja silloisen tutkimuksen tilan vaatimuksesta on siis Juustenin
kronikka syntynyt ja erilaisia pyrkimyksiä on siinä yht'aikaa koetettu
toteuttaa. Se on lähdekokoelma, samalla kuin se on kokoelma
kriitillisiä huomautuksia vanhemman kirjallisuuden ilmoituksista; se on
sitäpaitsi myöskin täydellinen ja hyvin järjestetty käsikirja, jonka
avulla voi löytää tarvittavia lähdekohtia eri teoksista. Ja sitäpaitsi
on se mitä sen alkujaan piti olla, tarkan tekstikritiikin avulla
toimitettu julkaisu vanhasta historiallisesta lähteestä, Juustenin
kronikasta.

On senlisäksi huomautettu, että tuo Porthanin teos oli vielä muutakin,
oli huolimatta muodostaan myöskin esitys Suomen vaiheista aikoina,
joita siinä käsitellään, tahi, että lukija siitä ainakin saa hyvän ja
yhtenäisen käsityksen niistä.[355] Epäilemättä niin olikin. Aineen
ryhmittäminen muistutuksiin suurimmaksi osaksi pääkohtain mukaan teki
sen kaikesta huolimatta sisällöltään joksenkin kokonaiseksi.
Muistutukset olivat todella, niinkuin Porthan lausui: "Noten ohne Text"
siinä merkityksessäkin, että ne sellaisinaan ilman Juustenin tekstiäkin
muodostavat lukijan käsityksen. Teksti, jota niiden tuli kommenteerata,
tuntuu monasti vain siteeltä, joka muodollisesti yhdistää sisällön
osat.

Voisi siis kutsua puheena olevaa teosta Suomen keskiajan historiaksi,
etupäässä sen sivistyshistoriaksi. Olen edellä jo viitannut siihen,
miten vaikeata tutkijoille vielä oli luoda historiallista teosta, joka
esittäisi kaikkien elämänalojen historiaa toistensa yhteydessä ja
rinnan. Toiset olivat onnistuneet siinä paremmin, toiset huonommin,
mutta tehtävä oli pääasiassa ratkaisematta. Porthan antoi sille nyt
uuden omituinen ratkaisun. Hän saattoi kehyksensä sisällä antaa tietoja
kaikilta aloilta, vieläpä monenmoisia pikkutietoja, joille sen ajan
kirjoittajat eivät olisi voineet löytää sijaa varsinaisessa
esityksessä. Erityisen tärkeänä puolena tässä suhteessa olivat
lähteitten julkaisut, tosin vielä varsinaisten muistutusten
alamuistutuksina, siis samaan suuntaan, kuin mainitsin muutaman
brittiläisen tutkijakoulun kirjoittajan menetelleen. -- Saatan siis
sanoa Juustenin kronikan julkaisun, vaikkapa sillä olikin vanhan
kokoilevan tutkimuksen ulkonainen muoto, edustavan hyvinkin edistynyttä
astetta pyrkimyksessä kehityskykyistä tulevaisuutta kohti.




IV.


Porthanin Juustenin kronikan selitykset perustivat todella Suomen
historian. Se tapahtui aikana, jolloin monen muun kansan historia
alotettiin, erittäin sellaisten, jotka elivät germaanilaisten kansain
naapureina tahi niiden seassa, mutta ilman omaa korkeampaa sivistystä.
Slaavilaiset kansat Venäjällä, Böömissä ja Itä-Saksassa olivat
samanlaisessa asemassa, ja heillä esiintyi sama harrastus samaan aikaan
kuin meilläkin. Venäjän historian perustaminen tapahtui ensinnä,
herätti enimmin huomiota ja joutui siis ensinnä myöskin Porthanin
huomion ja harrastuksen esineeksi.

Erityisessä teoksessa "Probe Russischer Annalen" esitti Schlözer
suunnitelman, jonka mukaan venäläisten vanhat asiakirjat olisivat
julkaistavat. Hän huomauttaa nimenomaan, että se olisi Venäjän
historian perustushetki, jos se vain tapahtuisi sopivalla tavalla. Ja
hän antaa muun muassa seuraavia neuvoja tuosta julkaisutavasta: "Jotta
tuossa työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös
tavallaan koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan
samalla asettaa kaikki, mitä erityiskronikoissa, astekirjoissa
(Stuffenbücher), kronograafeilla ja muissa syrjälähteissä löytyy, ja
niin julkaista täydellinen Corpus Historiae Russicae".[356] Ja vähän
edempänä jatkaa Schlözer: "Kaikki muut työt hyötyvät tuon metoodin
mukaan tehdyn alun kautta ja voivat säännöllisemmin seurata toinen
toistaan. Kun Venäjän historia on kotimaisista lähteistä ammennettu,
silloin mentäköön ulkomaalaisiin, etsittäköön Pohjan, Lännen vieläpä
Idänkin arkistot ja koottakoon ainesta, missä vaan sellaista
löytyy".[357] Tämän johdosta hän lisää, ettei annaaleihin voi täyttä
selvitystä saada, ennenkuin myöskin ulkomaalaiset lähteet ovat
käytetyt. Mutta kun työn mukavammin voi tehdä jäljestäpäin, on
muistutuksissa julkaisun ohessa vain arvosteltava eroavaisuuksia,
parannettava turmeltuneita kohtia, selvitettävä epäselviä, karsittava
pois myöhemmät lisäykset ja jos mahdollista verrattava keskenään
vastakkaiset ilmoitukset.

Schlözerin Probe Russischer Annalen mahtoi sitä enemmän herättää
Porthanin huomiota, kun hän 1770 luvun lopulla erityisesti tutki
Venäjän historiaa. Tämä harrastus aiheutti hänen pienen kirjoituksensa
"Grundstrek til Ryska Historien",[358] jossa hän muun muassa
laajanlaisesti tekee selkoa Venäjän historian kirjoittajista ja
lähteistä. Lähteinään on Porthan käyttänyt uudempia saksankielisiä
teoksia, jotka käsittelevät Venäjän historiaa, kuten Müllerin "Sammlung
Russischer Geschichte", Fischerin "Sibirische Geschichte" sekä
Schlözerin ja Thunmannin teoksia. Venäjänkielisiä kirjoittajia hän
kyllä laajalti käsittelee, mutta arvostellen niitä äskenmainittujen
teosten johdolla, samoinkuin lukuisia venäläisiä alkulähteitäkin.
Muodosta ja sisällyksestä päättäen on tämä vihkonen aijottu jonkun
yksityisen luentojakson perustaksi, mutta onko se sellaisena ollut, en
ole voinut saada selville.

Oli luonnollista, että historiankirjoituksen perustaminen Venäjällä
ainakin vahvisti Porthanissa Suomen oman historian aatetta. Olosuhteet
olivat siksi samanlaiset ja niiden vertaileminen lähellä kylläkin.
Kuitenkin oli Suomen oman historian luominen seuraus paljon
yleisemmistä syistä, joista olen muutamiin jo viitannutkin. Niinpä
näemme, että Böömissäkin tapahtui aivan sama kehitys kuin meillä,
vaikka kyllä vähän myöhemmin.

Heräävä böömiläinen historiankirjoitus ei siis voinut suomalaiseen
ja lähinnä Porthanin Juustenin kronikassa toteuttamaan
historiankirjoitukseen vaikuttaa. Vasta myöhemmin joutui Porthan
tekemisiin böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkajan Josef Dobrovskyn
kanssa. Vuonna 1792 teki tämä laajan matkan Europaan, kootakseen eri
maista tietoja siellä löytyvistä böömiläisen kirjallisuuden jätteistä.
Matkallaan oleskeli hän myöskin Turussa ja seurasi erityisellä
huomiolla Porthanin kielitieteellisiä tutkimuksia ja sanakirjan
valmistelua.[359]

Miten laajalle oman kansallisen historian aate oli levinnyt tähän
aikaan Europassa ja kuinka kauvaksi taaksepäin ajassa se ulottui,
osottaa myöskin slaavilais-vendiläisen historian ehdotus, joka on
julkaistuna J.C Dähnertin aikakauskirjassa nimellä "Eines
Ober-Lausitzschen Gelehrten Entwurf einer slawischen und wendischen
Historie".[360] Tässä nimenomaan valitellaan, ettei ole mitään
täydellistä slaavein historiaa, on vain maitten, kyläkuntien tahi
perheitten historiaa. "Näitä kaikkia voimme pitää kivenä ja kalkkina,
jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden mukaan rakennus
on tehtävä". Tällaiset aatteet eivät voineet olla vaikuttamatta
tutkijoihin, jotka huomasivat oman maansa historian olevan samassa
viljelemättömässä tilassa. -- Myöskin ilmaantui tähän aikaan kokoelmia,
"varastoja", useitten saksalaisten maakuntain ja pikkuvaltioitten
historiasta, jotka eivät olleet merkitystä vailla, vaikka kyllä
perustuivat enemmän maakunnalliseen erikoisharrastukseen.

Selitykset Juustenin kronikasta Porthan täydensi julkaisemalla
kokonaisuudessaan tärkeimmät lähteistä, joita teoksessa oli käyttänyt.
Ne ilmestyivät vuosien 1802 ja 1804 välillä nimellä "Sylloge
Monumentorum ad illustrandam Historiam Fennicam pertinentium"
viidessätoista osassa. Itse kutsuu Porthan niitä kirjeissään nimellä
Monumenta Fennica. Porthanin sairauden tähden ilmestyivät kaksi
viimeistä osaa Franzénin johdolla, ja tutkijamme heti sen jälkeen
sattunut kuolema lopetti sitten teoksen julkaisemisen.[361]

Tällaista lähdekokoelmaa lienee Porthan aikonut julkaista jo
ryhtyessään painattamaan Juustenin kronikkaa, vieläpä tämän yhteydessä.
Siihen viittaa teoksen nimikin. Kuitenkin tuntuu mahdolliselta, että
sillä tarkotettiin vain niitä lähteitä, joita tutkija niin runsaasti
liitteli sinne tänne teokseensa. Ensimäisenä varmana oireena tästä
teoksesta on tietääkseni Fredenheimin kehotus kirjeessä Porthanille 22.
p. tammik. 1796: "Sitten pitäisi Sinun lopuksi saksalaiseen tapaan
painattaa Elenchus eli Mantissa vuosilukujen mukaan kaikista
asiakirjoista, jotka tuossa teoksessa siellä täällä esiintyvät, sekä
sitten täydellinen registeri, jonka luulen huomanneesi teoksen
tarvitsevan".[362] Tämä Fredenheimin kehotus on samassa kirjeessä,
jossa hän lausuu ajatuksensa tavasta, jolla resensiooni bullista oli
tehtävä. Mahdollista on, että tämä kirjallinen yritys, joka juuri oli
hänen mielessään selviytynyt, herätti ajatuksen tästä toisesta
samantapaisesta julkaisusta. -- Porthan itse mainitsee ensi kerran
aikeestaan Caloniukselle 7. p. maalisk. 1797 sanoen aikovansa liittää
teokseen registerin, joka tosin vie paljon aikaa, mutta jota paitsi
teosta ei saata käyttää. "Lopuksi liitetään muutamia tähän asti pois
jääneitä asiakirjoja".[363] Näyttää siis siltä kuin hän olisi aikonut
alussa liittää ne itse teokseen ainoastaan pienempänä liitteenä.

Tätä tarkoitusta varten hän teki matkan Tukholmaan, voidaksensa verrata
asiakirjainsa kopioita siellä oleviin alkuperäisiin kirjoituksiin ja
arvatenkin täydentää niitä. Hän oleskeli siellä heinä- ja elokuulla
vuonna 1799, oltuaan akateemisen virkansa tähden edellisinä vuosina
siitä estetty.[364]

Juustenin kronikan julkaisu liitteineen oli Porthanin tutkimuksen
suurtyö. Lienee tarvis jo tässä tarkastaa tapaa, jolla hänen
aikalaisensa sitä arvostelivat ja miten he ylipäätänsä siihen
suhtautuivat. Siten näet selviää niin sanoakseni tutkijamme laajemman
henkisen ympäristön merkitys tälle hänen toiminnalleen. Näemme missä
määrin hänen tutkimuksensa sai huomiota ja myötätuntoisuutta osakseen
ja siitä ehkä saatamme hiukkasen arvata, missä määrin hän oli saattanut
sitä toivoa ja odottaa.

Ennen jo olen maininnut, että Porthan joskus oli puolitellen valitellut
oppineille ystävilleen, miten olosuhteet pakottivat hänet tyytymään
oman maan köyhän historian tutkimiseen, jolla ei ollut mitään
yleisemmän huomion toivoa.[365] Todella ei Juustenin kronikan julkaisua
mainita sen ajan oppineitten kirjevaihdoissa niinkuin useimpia muita
tärkeitä tutkimuksia ja sen tekijästä on niissä hyvin harvoin puhetta.
Tosin kiitteli Fredenheim sitä kirjeessä Porthanille, samoin Gjörwell
ja jotkut muut asianharrastajat, mutta yleensä se lienee ollut
muodoltaan kovin vaikeatajuista suuremmalle yleisölle ja aineeltaan
sille verrattain vieras.[366]

Tanskalainen tutkija Nyerup sitä arvosteli aikakauskirjassa
"Skandinavisk Museum" ja tässä arvostelussaan on hän erityisesti
huomauttanut kohtia, jotka olivat huvittavia ja arvokkaita. Niitä hän
luettelee tutkimuksen suomalaisten esihistoriallisesta tilasta, tiedot
kirjain hinnoista ennen kirjapainotaitoa, maan asumattomuudesta 15.
vuosisadan keskivaiheilla, tutkijan mietteet papiston vaikutuksesta
valtakunnan menestykseen y.m..[367] Samoin göttingeniläiset tutkijat
erinomaisen kiittävästi arvostelivat Porthanin teosta.[368] Porthania
ehkä ilahutti aikalaisten antama hyväksyminen hänen työlleen, se ehkä
toisinaan rohkaisi ja lohdutti häntä, mutta ei hän sitä ensi sijassa
ajatellut. Hänen katseensa oli kiintynyt tulevaisuuteen ja hän näki
Suomen historian vastaisuudessa selvästi ja kauniisti esitettynä niiden
ainesten perustalla, jotka hän oli sanomattomalla vaivannäöllä koonnut
ja järjestellyt. Ehkäpä kuvitteli hän sen jonkun etevän oppilaansa,
Franzénin tahi hänen kaltaisensa kirjoittamaksi. Tämä isänmaanhistorian
onnellinen tulevaisuus oli Porthanin vaivaloisen, yksityiskohtaisen
tutkimustyön parhaana kiihottimena ja sen hän aina esittää, kun hänen
julkaisunsa tulee puheeksi.




V.

Porthanin muut historialliset julkaisut.




I.


Juustenin kronikan julkaiseminen suuntasi Porthanin tutkimukset Suomen
keskiaikaan. Hän oli siihen asti käsitellyt maamme uudempaa aikaa,
etenkin sen sivistystä, kouluja, akatemiaa ja kirkkoa. Pääasiassa
olen siitä jo edellä puhunut, kohta olen vielä lisäävä muutamia
piirteitä. Porthanin tutkimus oli ollut läheisessä yhteydessä hänen
sivistyttämisharrastustensa kanssa. Sentähden oli se laajentunut yhä
useammille aloille jälkimäisten kanssa rinnan.

Mutta 1780 luvun alulla muuttui suunta. Porthan alkaa tutkia
suomalaisten kaikkein vanhinta historiaa ja heidän keskiaikaansa. Hänen
uskollinen työtoverinsa Tengström ottaa jatkaaksensa hänen töitään
syventymällä uuden ajan tutkimiseen.[369] Samaan aikaan Porthan löysi
runsaat lähdevarastot Ruotsin puolella ja niiden tunnetuksi saattaminen
tuli kohta hänen julkaisemistoimensa tärkeimmäksi tehtäväksi.

Siltä se ei kuitenkaan tullut ainoaksi eikä yksinomaiseksi. Porthan oli
joutunut yhä enemmän maansa henkisten rientojen keskustaksi. Samalla
oli hänen historiallisen tutkimuksensa selvänä ja määräävänä
tarkoituksena koko Suomen historian edistäminen. Sentähden jatkuvat
hänen uutta aikaa koskevat julkaisunsa. Ne liittyvät vaan nyt hänen
toimintaansa kirjastonhoitajana ja johtuvat hänen läheisestä
suhteestaan Turun lehtiin. Hän ei tosin enää ollut niitä toimittamassa,
kun ne uudelleen ilmestyivät vuonna 1789 ja sitten yhtämittaa vuodesta
1791. Mutta toimitusta lähellä ollen auttoi Porthan sitä pontevasti.

Aineeltaan kuuluivat nuot avustukset etupäässä sivistyshistoriaan, joko
sitten oppihistoriaan tahi kirkon ja hallinnon historiaan. Jotenkin
runsaasti edustettuna oli biograafinen puoli, joka sekin käsitteli
enimmäkseen kahta ensinmainittua alaa. Kuvatut henkilöt olivat näet
melkein yksinomaan pappeja, muutamaa yliopistomiestä tahi muuta
virkamiestä lukuunottamatta. Tähän valintaan vaikutti kuitenkin paljon
lähteitten laatukin, sillä hautajaispuheita näistä oli akatemian
kirjastossa suuri joukko. Hautajaispuheet taas olivat enimmin
käytettyjä ja tavallisimpia lähteitä tuollaisiin elämäkertoihin.

Elämäkerrat olivat näet aivan lyhyitä ja asiallisia pitemmittä
kuvauksitta. Ne perustuivat alkuperäisiin lähteihin, joko tuollaisiin
hautajaispuheisiin tahi myöskin omakätisiin muistiinpanoihin ja muihin
samanaikuisiin tietoihin. Miten tärkeitä edelliset silloisille
tutkijoille olivat, huomaa kirjoituksesta, jonka Porthan niistä
kirjoitti vuonna 1791 Turun lehtiin nimellä "Något om likpredikningar".
Siinä hän kehottaa kaikin mokomin säilyttämään tapaa pitää noita
puheita, joka tapa siihen aikaan oli häviämässä.[370]

Elämäkertoja toimitti Porthan suureksi osaksi yksissä Jaakko
Tengströmin kanssa. Vuonna 1794 alkoi niitä ilmestyä kokonainen sarja
"Kårta biographier öfver Finske män", joka jatkui vuosina 1796 ja 1797.
Niiden tarkoitus oli yleensä hankkia helposti saatavia ja helposti
käsiteltäviä lisiä Suomen historiaan. "Ennen on useita tällaisia
elämäkertoja otettu näihin lehtiin jälkeentulevain opiksi maan
valtiollisessa, kirkko- ja oppihistoriassa sekä sukujen ja henkilöitten
muiston ylläpitämistä varten; vähitellen jatketaan tätä edelleen".[371]

Elämäkerrallisten tietojen kokoileminen oli ruotsalaisten kokoilijain
kesken hyvin suosittu toimi. Todistuksena siitä ovat lukuisat
"Biographica" osastot sen ajan kokoelmissa ja tuollaisten tietojen
hankkiminen oli tavallinen aine oppineitten kirjeissä. Porthankin on
kirjeellisesti tuota hankintaa välittänyt, osaksi maaseudulta
hankkinut, osaksi taas ruotsalaisille tiedemiehille lähettänyt.[372]
Esimerkkinä siitä otan tähän tapauksen, joka koskee erästä Turun
sanomissa julkaistua elämäkertaa. "Kort lefvernesbeskrifning öfver Hr.
Adolph Magnus Klingspor" on elämäkerrallinen kuvaus kirjoitettu
Klingsporin jälkeenjättämän päiväkirjan nojalla. Se julkaistiin vuonna
1791. Porthan oli tästä kirjoituksesta tehnyt otteen jo vuonna 1788
lähettääksensä sen vanhalle ystävälleen Lidénille Linköpingiin, mutta
Nordin, jolle hän sen suvella samana vuonna näytti, otti sen
mukaansa.[373] Se löytyy vieläkin Nordinin kokoelmissa Upsalassa.
Referaatti käsittää 23 neljännes sivua Porthanin omalla käsialalla,
alussa on vain lyhyesti viitattu tärkeämpiin kuvauksiin ja
ilmoituksiin, jotka selittävät ajan käsitystapaa ja sivistysoloja sekä
sivuluku merkitty viereen. Mutta sivulta 994 alkaen on referaatti
täydellisempi, etenkin 1682 vuoden valtiopäiviä kuvattaessa, joilla
Klingspor oli mukana.[374]

Lidén oli julkaissut asiakirjoja näiltä valtiopäiviltä ja sentähden
edellämainittu päiväkirjan kohta häntä erityisesti huvitti. Porthan
lähettääkin hänelle uuden referaatin päiväkirjasta liittäen mukaan
kohtia, jotka valaisevat Klingsporin esitystapaa. Hän lopettaa
kysymällä, voisiko Lidén painattaa sen liitteenä asiakirjakokoelmaansa;
ellei, niin aikoi hän julkaista sen Turan sanomissa. Tämä oli
alkuvuodesta 1789 ja kahta vuotta myöhemmin se ilmestyi noiden lehtien
palstoilla nimellä "Anteckningar ang. 1682 års riksdag ur öfverst.
Klingspors journal".[375]

Tulen nyt niihin kirjoituksiin, jotka yksinomaisesti ja välittömästi
koskevat varsinaista oppihistoriaa. Olemme edellä nähneet, että Porthan
oli sitä viljellyt yhtenä tutkimuksensa pääalana, ennenkuin hän
antautui varsinaiseksi historiantutkijaksi. Hänen kirjastonhistoriansa
oli samalla jossakin määrin yliopistonhistoriaa ja tätä hän nyt
edelleenkin harrasti, kuten hänen pienemmistä kirjoituksistaan näkyy.
Jo vuonna 1772 oli hän julkaissut kuvauksen Svenoniuksen ja Terseruksen
välisestä oppiriidasta yliopiston konsistoorion pöytäkirjain mukaan.
Oli luonnollista että niissä tavattavat erinomaisen runsaat ainekset
aiheuttivat hänet tuollaisiin pienempiin kyhäyksiin, hän kun niitä
laajalti käytti kirjastonhistoriaa varten. Äskenmainittu kyhäys oli
nimeltään "Religionstvisten emellan J. Terserus och E. Svenonius".

Pienempiä yliopistoa koskevia lähteitä julkaisi Porthan edelleenkin
silloin tällöin. Vuotta ennen Porthanin kuolemaa ilmaantui Turun
sanomissa kirjoitus "Förteckning öfver Theologiska Faculteten i Åbo
tillhörige handskrifne handlingar". Tässä julkaistuista asiakirjoista
koskee suuri osa yllämainitun Svenoniuksen teoloogista toimintaa.
Varmuudella ei voi sanoa onko se Porthanin vai Tengströmin kynästä
lähtenyt, vaiko molempain yhdessä toimittama. Olihan Tengström
kirjoittanut laajan esityksen Svenoniuksen vastustajasta Terseruksesta
ja Turun lehdissä oli hän julkaissut koko joukon kirkon ja sen opin
historiaa koskevaa. Mutta, kuten juuri näimme, ei tuo ala ollut
Porthanillekaan outo. Myöskin tiedämme, että hänellä oli kopioituna
paljon tietoja 17. vuosisadan oppihistoriasta, jotka oli saanut
ruotsalaisista lähteistä, Palmsköldin ja Nordinin kokoelmista.[376]

Onkin hyvin mahdollista, että kirjoitus oli Porthanin ja Tengströmin
yhdessä toimittama. Yksissä neuvoin he näet kokoilivat aineksia Turun
yliopiston historiaa varten.[377] Bilmark oli kyllä jo 1770 luvun
alkupuoliskolla julkaissut yliopiston historian, mutta se oli jäänyt
vaillinaiseksi eikä täydennystä kuulunut, vaikka aineksista ei olisi
hänellä ollut puutetta. Vasta Bilmarkin kuoleman jälkeen painatti
Porthan ne väitöskirjana "De professoribus Regiae Academiae Aboensis,
ab hujus natalibus primum designatis". Bilmark oli ne ehtinyt laittaa
lopulliseen muotoonsa, Porthan oli ainoastaan pari muistutusta siihen
oheen viivan alle liittänyt.[378]

Sitä ennen -- vuonna 1799 -- oli Porthan kuitenkin ehtinyt alkaa lyhyen
akatemian historian Turun lehdissä. Tengström kirjoitti tästä tuumasta
Gjörwellille seuraavana kesänä: "Professori Porthan alkoi viime vuonna
akatemiamme historian pienoiskoossa, jonka hän on luvannut lopettaa
ennen pitkää ja johon yhdessä olemme koonneet aineksia. En jätä hänelle
muistuttamatta tämän huvittavan luonnoksen täydentämistä kesäloman
aikana, jonka hän viettää tällä kertaa Turussa".[379] Kirjoitus jäi
kuitenkin jatkoa vaille, vaikka Porthan vielä syksyllä 1800 puhui sen
laittamisesta valmiiksi.[380]

Oppihistoriallinen kuten äskenmainitut teokset oli myöskin kirjoitus
"Korta Historiska Underrättelser om de förnämsta Scholor i Finland". Se
ilmestyi jo vuonna 1772 Turun sanomissa. Ensimäisen kappaleen siitä,
sen, joka käsittelee Turun katedraalikoulua, luullaan Porthanin
kirjoittaneen, ainakin osaksi. Toiset ovat kuitenkin sitä epäilleet
epätarkkuuksien tähden, jotka siinä esiintyvät.[381] Kuitenkin on
tekijän käsitys Suomen keskiajan alusta jotenkin samanlainen, kuin se
on esim. Porthanin Turun akatemian kirjaston historiassa, joka
kirjoitettiin melkein samaan aikaan. Sitäpaitsi harrasti Porthan
innokkaasti myöskin opetusta ja kouluja koskevia kysymyksiä. Muutamia
vuosia myöhemmin eli vuonna 1775 keskusteli hän Fredenheimin kanssa
uuden kymnaasin perustamisesta Turun hiippakuntaan.[382] Vielä vuosina
1793 ja 1794 julkaisee Porthan joukon Turun koulua koskevia
asiakirjoja, joita säilytettiin akatemian kirjastossa.[383]

Viipurin koulun historiaa käsitteli tavallaan kirjoitus "Om en i Wiborg
uppförd Comoedia, kallad Thet himmelska Consistorium" vuodelta 1792. Se
kuului kuitenkin pikemmin kirjallisuushistoriaan, kertomus kun oli
eräästä tässä koulussa esitetystä näytelmästä. Porthan julkaisi sen
vanhan kirjan perusteella, joka löytyi akatemian kirjastossa.

Paitsi kirjastosta sai Porthan myöskin maaseudulta tarvittavia
lähteitä, etenkin Pohjanmaalta. Pohjanmaalla oli hänellä useimmat
ystävänsä ja lukuisimmat auttajansa. Hän kun oli pohjalaisen osakunnan
inspehtorina, olivat sen ylioppilaat häntä lähinnä. Ei siis ole
ihmeteltävää, että Porthan Turun lehdissä julkaisi kirjoituksia, jotka
erityisesti koskivat tätä osaa maastamme. Niissä oli laaja kirjoitus
"Berättelse om Österbottens öden under det långvariga kriget ifrån 1700
till 1721" vuosina 1789 ja 1791.[384] Tämä vanha kertomus oli
Mennanderin välityksellä tullut pohjalaisen osakunnan kirjastoon ja sen
säilössä se oli silloinkin, kun Porthan toimitti sen julkisuuteen.

Pohjanmaata koski myöskin kirjoitus "Om en i nyligare tider skedd
ansenlig Folk-utflyttning ifrån Wermeland til Österbotten".
Kirjoituksen tekijä sanoo aineen etupäässä herättäneen hänen huomiotaan
sentähden, että hän ei ennen ollut siitä kuullut, vaikka oli tämän
seudun historiaan jotenkin perehtynyt.[385]

Kuitenkaan ei voitane sanoa Porthanilla olleen erityistä
paikallishistorian harrastusta Pohjanmaahan nähden. Päinvastoin käytti
hän tämän maakunnan historiallisia lähteitä vain sentähden, että ne
valaisivat osaltaan Suomen historiaa.

Uuden ajan alkua käsittelee myöskin kirjoitus "Anmärkning ang. de
förste biskopar i Wiborgs stift" vuodelta 1793. Tästä aineesta oli
Porthan kirjevaihdossa Nordinin kanssa vuonna 1791 ja lähetti hän
silloin tälle tarkastettaviksi useita noita piispoja koskevia
asiakirjoja. Härkäpään anomuskirjan iästä ja merkityksestä
lausui Nordin arvelunsa, joka samanlaisena tavataan Porthanin
kirjoituksessa.[386] Ensimäisen aiheen Porthanin tutkimuksiin antoivat
kai kuitenkin muutamat Palmsköldin kokoelmassa olevat tiedonannot.
Nähtävästi olivat nämät niiden tietojen joukossa, jotka P.F.
Aurivillius toimitti Porthanille lopulla vuotta 1790.[387]

Kirjoituksessa käsitelty aine koski Porthania erittäinkin sen tähden,
että se liittyi läheltä asioihin, joita hän aikoi käsitellä Juustenin
kronikassa. Myöhemminkin 1790 luvulla on hän siihen palannut. M.J.
Alopaeus oli näet jo 1770 luvun alulta keräillyt aineksia Viipurin
kymnaasin historiaan ja joutui myöskin tämän kautta käsittelemään näitä
samaisia asioita. Kirjevaihdossa vuosina 1794-1796 tutkijat
ilmoittelevat toisillensa kysymyksiä aineesta ja keksimiään
asiakirjoja,[388] kuten edellä mainitsin.

Alopaeukselta sai Porthan myöskin lähteitä tutkimuksiinsa Karjalan
kreikkalaisuskoisista pitäjistä. Hän oli näistä kirjoittanut Turun
sanomiin jo vuonna 1789 nimellä "Anmärkningar ang. de Församlingar i
Swenska Karelen som bekänna sig til den Grekiska Kyrkan".[389] Vuonna
1795 näkyy hän uudelleen ruvenneen ainetta tutkimaan, sillä tästä
alkaen saa hän Alopaeuksien välityksellä piispaintarkastuspöytäkirjoja
ja muita alkuperäisiä asiakirjoja kopioituina.[390] Tutkimusten
tulokset tulivat esiin A.H. Vinterin julkaisemassa väitöskirjassa "De
Ecclesiis Careliae Svecicae Graecam Religionem profitentibus", jonka
ensi osa tuli painosta vuonna 1796, jälkimäinen 1798. Tulokset noista
tutkimuksista julkaisi Porthan itse lyhyessä kirjoituksessa Turun
sanomissa, samannimisessä kuin se, jonka mainitsin vuodelta 1789.[391]

Tähän suuntaan kävi Porthanin julkaisemistyö Turun lehdissä, sikäli
kuin se koski uudempaa aikaa. On vaikeata sitä lähemmin ryhmitellä ja
määräillä aineittensa mukaan, sillä se käsitti kaikkea, mikä vaan
kelpasi valaisemaan Suomen historiaa. Eikä se riippunut niin paljon eri
aineitten viehättävyydestä, kuin lähteistä, jotka olivat saatavissa.
Kotimaisia lähteitä julkaistiin ensi sijassa, etenkin akatemian
kirjastossa olevia, mutta myöskin ruotsalaisia, jotka maatamme
koskivat. Mainittakoon vain "Suomen historiaa koskevat muistiinpanot"
Palmsköldin kokoelmasta, jotka tavataan lehdissä vuosina 1793 ja
1794.[392] Yleensä olivat nämät kirjoitukset pieniä poimintoja vain,
joille Porthan ei sellaisenaan pannut suurtakaan arvoa. Itse hän kerran
niistä kirjoittaa Gjörwellille: "Turun sanomiin (jotka nyt julkaistaan
Prof. Franzénin toimesta ja hänen kustannuksellaan) heittelen
edelleenkin silloin tällöin historiallisen tahi antikvaarisen kyhäyksen
sellaisen kuin numero 6:ssa ja 7:ssä olleen Pyhän Henrikin luista,
itsessään vähäpätöisestä aineesta, joka kuitenkin on herättänyt
maanmiestemme huomiota".[393]




II.


Juustenin kronikan julkaisemista kesti kuusitoista vuotta, se täytti
melkein koko loppuosan Porthanin elämästä. Mutta edeltäpäin jo saattoi
arvata, ettei Porthanin monella alalla liikkuva harrastus ja
monipuolinen tuotantokyky voinut rajoittua tähän yhteen, joskin
suurenmoiseen tehtävään. Se vaati ja se löysi yllin kyllin muita
tilaisuuksia ja aiheita tutkimuksiin.

Sellaiseen syrjäaloilla liikkumiseen antoi pääjulkaisun laatukin
aihetta, se kun pakotti tutkijan koskettelemaan kaikenlaisia aloja ja
etsimään vastausta kysymyksiin, joiden laajempi käsittely ei voinut
sopia teoksen jo muutenkin paisuvain rajain sisään. Eihän sitäpaitsi
Porthanin vastaisuutta varten tehty tutkimus, joka perusluonteeltaan
oikeastaan oli tilapäinen, voinut pysähtyä siksi kuin hän ensiksi oli
sen tahi sen syrjäalan tutkinut. Näistä syistä johtuivat lukuisat
väitöskirjat, jotka Porthan julkaisi joskus suunnilleen samaan aikaan
kuin hän käsitteli lyhyemmälti samoja asioita pääteoksessa, tahi
useammin vähän jäljestäpäin.

Tällaisia tutkimuksia olivat tavallaan lukuisat
kirjoitukset suomalaisista kansoista, heidän alkuperästään ja
sukulaisuudestaan. Kuitenkin ne oikeastaan johtuivat Porthanin
kieltenvertailu-harrastuksesta, joka oli vanhempi Juustenin kronikkaa
ja siitä riippumaton. Olenkin näistä jo ennen puhunut. Edelleen kuului
tähän ryhmään joukko tutkimuksia, jotka käsittelivät perinpohjaisemmin
Suomen historiaan kuuluvia erityisaiheita, joita Porthan kyllä piti
pääteoksensa aineeseen kuuluvina, mutta ei siinä ollut loppuun
käsitellyt. Sellainen oli "De anno suscepti a rege Erico sancto imperii
et expeditionis in Fenniam motae" vuodelta 1797, jossa käsitellään
uudelleen kysymystä milloin Eerik pyhä teki ristiretkensä Suomeen,
mutta ei jouduta nytkään mihinkään varmaan tulokseen.

Tarkka erikoistutkimus niin rajoitetulta alalta, kuin tämä nyt
käsitelty oli, oli vielä jotenkin tavaton ilmiö. Se on todisteena
siitä, että tutkimus kävi yhä yksityiskohtaisemmaksi, ja samalla
merkkinä siitä, miten tutkimusta ruvettiin yhä laajemmin myöskin
esittämään. Historialliset aikakauskirjat, joissa myöhempi tutkijapolvi
tuollaiset kysymykset ratkaisi, eivät vielä olleet sitä ottaneet
tehtäväkseen, ne sisälsivät enimmäkseen lähteitä tahi lyhyitä kuvauksia
laajemmista aiheista. Mutta lyhyet akateemiset väitöskirjat olivat
omiansa tuollaisiksi tutkimuksiksi.

Vuotta myöhemmin ilmaantui samansuuntainen erikoistutkimus "De
expeditione Johannis I:mi Svercheridae, in Livoniam" Lindahlin
puolustamana. Aiheena siihen näkyy olleen Lagerbringin jyrkkä ja
mielivaltainen kritiikki kysymyksestä, jota Porthan koetti vakaannuttaa
liiviläisten lähteitten avulla. Tässä siis yksi esimerkki Lagerbringin
teoksen suuresta vaikutuksesta tutkijamme toimintaan, kohta tapaamme
toisen samansuuntaisen. -- Epäilemättä Porthanin kirjanen selvitti
suuresti käsitystä näistä seikoista. Mainittakoon vain, että hän
määräsi Rotala eli Rotalum nimisen seudun paikan, josta ruotsalaiset
tutkijat siihen asti olivat olleet epätietoisia. Lagerbring oli etsinyt
sitä Ruotsin rannikolta, Nordin taas asetti sen nykyisen Pietarin
kaupungin tienoille.[394]

Uudistettu erikoistutkimus aineesta, jota Porthan oli Juustenin
kronikassa käsitellyt, oli "Om S:t Anna kloster vid Åbo" 1796 vuoden
Turun sanomissa. Aine oli hyvin hämärä ristiriitaisten ja epätarkkojen
lähteitten tähden, jotka olivat olleet käytettävissä. Nyt oli Porthan
saanut useita Naantalin luostaria koskevia asiakirjoja käsiinsä
kuninkaallisesta kirjastosta Tukholmasta ja näiden perustalla
käsittelee tutkijamme jälleen ainetta, josta ei esityksessään Juustenin
kronikassa ollut mihinkään johtopäätöksiin tullut.[395]

Asioita, joista Porthan jo Juustenin kronikassa oli antanut esityksen,
ottaa hän uudelleen käsiteltäväkseen kirjoituksessa "K. Christian I:s
resa til Finland" vuodelta 1800. Kuitenkin tuo kyhäys ei aiheutunut
niin paljoa Juustenin kronikassa olleista tutkimuksista, kuin
Lagerbringin esityksestä "Swea Rikes Historiassa".

Tämän teoksen viides osa jäi tekijänsä kuoleman sekä hänen
perillistensä verukkeitten tähden painamatta. Mutta kirjallisuuden
harras ystävä Gjörwell oli saanut siitä osan haltuunsa -- neljä
painettua ja kolme kirjoitettua arkkia. -- Nämät lähetti hän
ystävilleen lahjana ja samalla muistona Lagerbringistä. "Nuot kolme
käsinkirjoitettua arkkia koskevat vuosia 1461-1463 ja niissä kuvaillaan
elävästi kuningas Kristiania ja Juhana Pentinpoikaa. Ette taida
ihmettelemättä ja harmistumatta lukea, että sellainen ryöväri on
istunut Ruotsin valtaistuimella ja sellainen kavaltaja ollut
arkkipiispana", lausuu sen johdosta Gjörwell.[396]

Porthankin oli saanut tuollaisen kappaleen ja siitä hän julkaisi
äskenmainitun palan, se kun koski Suomea. Muistutuksia hän liitti
oheen. Tämä tapaus kuvaa hyvin silloista julkaisemistapaa,
satunnaisesti saadut esitykset kun usein aiheuttivat niiden
varustamisen oppineilla, arvokkailla muistutuksilla. Vertauksena
mainittakoon monien muiden joukosta tanskalainen tutkija Kall, jonka
tärkeimmät julkaisut olivat tällaisia, etenkin hänen muistutuksensa
P.F. Suhmin jälkeenjättämään Tanskan historian 8:een ja 9:een osaan.
Erotus oli siinä, että Porthanin julkaisu oli paljoa mitättömämpi.[397]

Edelleen voisi tähän ryhmään lukea väitöskirjan "Dissertatio Historiam
Borgoae urbis Nylandiae leviter adumbrans", joka vuosina 1794 ja 1795
ilmaantui Maunu Alopaeuksen ollessa respondenttina. Se oli pääasiassa
Alopaeuksien, edellä mainitun Maunu Alopaeuksen ja hänen isänsä työtä
ja siis alkujaan heidän harrastuksistaan lähtenyt. Aineeltaan oli se
lisä verrattain laajalle paikallishistorialliselle kirjallisuudelle,
joka vuosisadan kuluessa oli meilläkin versonut ja antanut aineksia
suuremmille tutkimuksille. Kaupunkien historiat kuuluivat sitäpaitsi
hyvin läheisesti kaupunkien kuvauksiin ja muodostivat usein osan
näistä.

Eivät ne aivan hyvässä maineessa olleet. Väitöskirjoja, jotka tätä
ainetta koskivat, pidettiin yleensä hyvin helppoina kirjoittajille,
mutta aineeltaan samalla mitättöminä. Uudenkaupungin historiallisesta
ja taloudellisesta kuvauksesta lausuu eräs aikalainen ivallisesti:
"Kehotetaan jokaista hankkimaan tämä väitöskirja, koska tuskin missään
väitöskirjassa Ruotsissa tahi muualla tavattanee tärkeämpää tahi
merkillisempää ainetta, jolla maisterinarvon voi saavuttaa, vielä
vähemmin sellaista, johon terävämpää järkeä tahi suurempaa oppia olisi
tarvittu".[398] Historia Borgoae on ainoa tämänlaatuinen väitöskirja,
joka Porthanin presidiolla on ilmestynyt ja tämä seikka saattaa
herättää kummastusta, kun ajattelee hänen edeltäjäinsä lukuisia
tämänlaatuisia tuotteita. Sitäpaitsi olivat pitäjänkertomukset
hyvin muodisssa, vieläpä Turun lehtien palstoillakin. Mutta
paikallishistorian aika oli oikeastaan jo mennyt, juuri Porthanin
tutkimustoimi tarkoitti isänmaamme historian laveampaa käsittelyä ja
hänen yksityistutkimuksensa koskivat jotakin määrättyä sivistyselämän
alaa tahi epäselvää ilmoitusta. Samoin käsittelivät Porthanin
maantieteelliset tutkimukset koko maatamme ja tulivat ne julkaistuiksi
toisella tavalla.

Porthanilla oli jo kauvan ollut harrastuksia, jotka keskittyivät oman
maan ja sen kansan tutkimiseen. Olemme edellisestä nähneet, että nämät
harrastukset olivat silloisessa Suomessa yleisiä ja muistamme, että
Aurora seura otti niitä edistääkseen. Turun sanomissa julkaistiin
lukuisia pitäjänkertomuksia sekä lisäyksiä ja oikaisuja Thuneldin
maantieteeseen ja julkaisijain joukossa oli myöskin Porthan. Vuonna
1777 kirjoitti hän noihin lehtiin "Anmärkningar om Wiitasaari socken"
ja Thuneld kääntyi erityisesti hänen puoleensa tietoja saadakseen.[399]
Porthan oli näet jo aikaisin tehnyt laajoja matkoja maassamme ja
kansanrunoja kootessaan oli hän samalla keräillyt maantieteellisiä ja
tilastollisia tietoja.

Porthanin tiedot tulivat hyvään tarpeeseen, kun Schlözer Porthanin
ollessa Göttingenissä pyysi tältä "kirjallista kertomusta, joka käsitti
uusimmat tiedot maasta, niin paljon kuin saattoi muistaa". Schlözer
sitten vertaili näitä muihin jo painettuihin tietoihin ja pyysi
Porthania selittämään epäselviä kohtia. Näin syntyi Porthanin
ensimäinen kuvaus Suomesta, jonka Schlözer painatti nimellä "Neueste
Nachrichten von Finnland, dem europäischen Kanada" aikakauskirjassaan
"Briefwechsel meist historischen und politischen Inhalts".[400]

Tämä kuvaus Porthanin kotimaasta herätti täälläkin huomiota ja antoi
aihetta tutkimusten jatkamiseen tällä alalla. Niinpä kertoo Cederhielm
vuonna 1785: "Kun taitava Porthanimme oli Göttingenissä, julkaisi hän
useita muistutuksia Suomesta, oikein huvittavia, jotka Schlözer pani
valtiolliseen lehteensä: minä pyydän häntä tarkastamaan ne ja
julkaisemaan ruotsiksi, muuten uhkaan itse ne kääntää ja painattaa,
vaikka ne paljon menettävät arvostaan, elleivät ilmesty hänen omalla
johdollaan".[401]

Melkein samaan aikaan sai Porthan Fredenheimiltäkin kehotuksen
julkaista tuollaisen kuvauksen. Harmistuneena tietämättömyydestä, jota
ulkomaalaiset osottivat kuvatessaan Suomea, pyytää hän Porthania
toimittamaan lyhyen, mutta varman kuvauksen tästä maasta. "Se olisi
mainio aihe muutamiin väitöskirjoihin ja saataisiin varmaan nähdä se
käännettynä useille kielille, jota minä mielelläni tahdon edistää. Sano
minulle ajatuksesi siitä. Se voisi alkaa lyhyellä maamme historialla ja
tekisi Serkkuni kuolemattomaksi. Älä anna tuon aatteen jäädä toteutusta
vaille".[402]

Ja Porthan antautuikin innolla yritykseen. Näin heräsi hänessä aate
antaa täydellinen kuvaus maastaan jotenkin samaan aikaan, kuin hän
Juustenin kronikan selityksissä tahtoi muodostaa pohjan maansa
historialle. Se häneltä nyt vie loma-ajat, hän kun silloin tekee
laajoja matkoja maassa, käy Hämeessä, Savossa ja Karjalassa sekä
Pohjanmaalla.[403] "Voidakseni kaikkialla päästä kulkemaan käytän vain
kepeitä kääsejä, enkä voi vaatia mukavuuksia: mutta sen korvaa sitä
varmempi ja suurempi mahdollisuus tuntea synnyinseutuni, jonka siten
saan" -- kertoo hän itse.[404] Kuitenkin sai Porthan Thuneldilta
pyynnön auttaa häntä uudessa maantieteen laitoksessa, jonka hän aikoi
valmistaa. Vanha oli puutteellinen monessa kohdassa. Porthan jätti nyt
tuumansa itsenäisestä teoksesta ja käytti aineksensa, jotka oli
koonnut, Thuneldin maantieteen parantamiseen. Fredenheimkin kehottaa
häntä auttamaan Thuneldia, Porthan kun jo voi saada parempaa aikaan,
kuin minkä arvoinen koko muu teos on.[405]

En voi tarkemmin käsitellä Porthanin ansioita maantieteen tutkijana, se
kun kuuluu varsinaisen alamme ulkopuolelle. Mainitsen vain, että hän
erinomaisen laajan kirjevaihtonsa kautta lisäili tietojaan ja
kokoelmiaan tällä alalla. Erittäinkin 1790 luvulta on säilynyt joukko
tuollaisia kirjeitä. Myöskin hankki hän itse matkoillaan statistisia
tietoja, etenkin lääninhallituksista. Niinpä hän vuonna 1794
sai sellaisia Vaasan ja Oulun läänien maaherroilta ja heidän
virkamiehiltään sekä Kuopion lääninhallituksesta.[406] Sentähden
arvelikin Calonius, lähettäissään Porthanille tilastollisen taulun
Suomenmaan väestön lukumäärästä, maan suuruussuhteista y.m., että tämä
kykenisi sitä monessa suhteessa tarkastelemaan ja korjailemaan.[407]
Erittäinkin elämänsä lopulla toimiessaan koskenperkauskomiteassa ja
talousseurassa liittyivät hänen harrastuksensa entistä vielä lähemmin
Suomen maantieteen, erittäinkin sen tilastollisen ja taloudellisen
puolen tutkimiseen.

Ja tuntuu kuin olisi Porthanin täytynyt maantieteeseen syventyä. Olemme
nähneet Porthanin historiallisten teosten suurelta osalta lähteneen
siitä vilkkaasta huomiosta, jota käsittelemänsä asiat juuri silloin
aikalaisissa herättivät. Oli läheinen yhteys hänen ajatuksissaan asiain
nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Porthan oli tutkimuksissaan
lähtenyt Suomen kansasta ja joutui siten sen historiaan. Mutta yhtä
vähän saattoi hän käsitellä kansaa, käsittelemättä samalla maata, kuin
hän saattoi päästä sen historiaan, ottamatta pohjakseen maan
tuntemista.




III.


Mutta työskentely Suomen keskiajan historiassa vaati myöskin
erityistietoja jopa erityistutkimuksiakin naapurikansain historian ja
yleisen historiankin alalla. Etenkin Suomen varhaisin historia viittasi
Venäjälle, josta suomalaiset olivat tulleet ja jossa heidän
heimokansansa asuivat, kristillinen aika taas näytti Ruotsiin, vaati
ottamaan selvää sen maan kirkollisista ja hallinnollisista oloista.
Näiden maiden historian tutkiminen oli siis välittömässä yhteydessä
Porthanin harrastusten kanssa.

Olen jo ennen puhunut Porthanin Venäjän historiaa koskevista
harrastuksista. Näimme, että hän jo 1770 luvun lopulla, siis ennen
laajempia tutkimuksiaan Suomen historiassa, oli ottanut sen erityisen
esityksen aiheeksi. Hänellä oli myöskin Venäjän rajain sisällä paljon
ystäviä, jotka saattoivat häntä auttaa, etenkin siellä asuvassa
suomalaisessa papistossa, ja sitäpaitsi opiskeli Turussa hänen
oppilainaan sen puolen nuorukaisia. Porthanilla oli sentähden
edellytyksiä tässä suhteessa, jotka kerrassaan puuttuivat hänen
virkaveljiltään ruotsalaisessa emämaassa.

Kun Porthan siis kirjallisuus-, historia- ja antikviteettiakatemian
julkaisuihin aikoi vuonna 1790 kirjoittaa tutkimuksen Pähkinäsaaren
rauhasta,[408] niin olisi voinut odottaa aikomuksen toteutuvan. Hän
ryhtyikin toimiin saadakseen ystäviensä kautta Nestorin kronikan, jota
työhönsä tarvitsi ja joka sitäpaitsi oli päälähde Venäjän vanhemmassa
historiassa. Vastaus, jonka hän Cygnaeukselta sai, kuvaa hyvin
vaikeuksia, jotka Porthanilla tässä oli voitettavana: "Nestorin
kronikasta kuuluu saksalainen käännös ilmestyneen jossakin Saksassa,
jos oikein muistan Danzigissa; sitä ei saa täältä ostaa kuin sattumalta
tahi jos se ulkoa tilataan erityisesti. Muita kronikoita ei liene
käännetty, jota kuitenkin vielä tahdon tarkemmin kysellä. Täällä ne
eivät ainakaan ole käännetyt. Myöskin kuuluu ruhtinas Schtscherbatovin
historiasta Saksassa löytyvän käännös, jota ei täällä myödä ja
ulottunee se vain toiseen osaan".

Painos, jota Cygnaeus tarkoittaa kirjeessään on Schererin vuonna 1774
julkaisema saksalainen käännös, joka monessa suhteessa oli
puutteellinen ja virheellinenkin. Sitäpaitsi oli Pietarin tiedeakatemia
julkaissut Nestorin kronikan vuosina 1767-1790. Porthanilla oli
kuitenkin aije yhä edelleenkin mielessään. Vuonna 1797 hankki hän
Caloniuksen kautta itselleen Nestorin kronikan käännöksen, mutta monet
muut puuhat hidastuttivat hänen työtään. Hän aikoi nyt valmistaa sen
Upsalan tiedeseuraa varten ja vielä 1803 kertoo hän jo alottaneensa
sitä. Kuolema kuitenkin ehti ennen, kuin teos valmistui.[409]

Muutamia venäläisiä kronikoita oli kyllä Turun yliopiston kirjastossa,
Lindheimin peruja, mutta ei ole mitään merkkiä siitä, että Porthan
olisi niitä käyttänyt. Tämä oli kyllä sitä luonnollisempaa, kun
tutkijamme kriitillisten periaatteittensa mukaan vaati varmoja,
tarkastettuja lähteitä, eikä tyytynyt yksityisiin kappaleisiin, jotka
satunnaisesti löysi. "Sitten kun ovat tarkoin ja kriitillisesti
julkaistut", -- sanoo Porthan -- "kootut ja tarkastellut, antavat nämät
vanhan venäläisen historian jätteet sille, joka tuntee tuon kansan
kielen ja kirjallisuuden yhtä hyvin kuin meidän historiamme,
tilaisuuden päättää tätä".[410] Porthan oli tässä suhteessa samassa
asemassa, kuin ruotsalaiset tutkijatkin, jotka kyllä käsittivät Venäjän
historian tärkeyden, mutta eivät koskaan ottaneet siitä selvää, v.
Celse sanoo nimenomaan kokoelmissaan: "Naapureimme historia on
verrattava meikäläiseen. Venäläisillä kronikoilla on iässä etusija
meikäläisten ja muitten naapureimme historian rinnalla".[411] Ja
kuitenkin oli eräässä Vesteråsin arkistossa venäläisiä kronikoita
useitakin, mutta ne jäivät ymmärtämättä ja huomaamatta. Niiden joukossa
oli eräs kokonaista 78 arkkia käsittävä kappale Nestorin
kronikkaa.[412]

Samalla lailla kävi myöskin Porthanin kielellisten ja
kansatieteellisten tutkimusten suomensukuisista kansoista. Ne
perustuivat vain sanakirjoihin ja matkakertomuksiin, muita tarkempia
tietoja hänellä ei ollut. Sentähden eivät Porthanin tutkimukset tähän
suuntaan voineet edistyä ja hän pysyi edelleen kannalla, jolla
saksalainen tutkimus oli. Tosin hän vuonna 1795 sai tarjouksen
Pallakselta raha-apuun Venäjän keisarinnalta suomalaisten kansain
tutkimista varten, mutta hän sen hylkäsi. "Jos minulla nuorempana olisi
ollut mahdollisuutta sellaiseen apuun, olisin joutunut kiusaukseen sitä
käyttämään: nyt on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan
sellainen kauhu, ettei minulla edes ole ollut halua matkustaa
Pietariin, johon entiset oppilaani usein ovat minua kutsuneet, vielä
vähemmin syvälle noiden barbaarien maihin. Mutta kyllä toivoisin, että
joku nuori ja taitava mies saisi tehdä sen matkan, ennenkuin kaikki
nuot eri heimot ovat sekaantuneet venäläisiin".[413]

Näin meni tuo suurenmoinen aate hukkaan ja Porthan rajoittui
edelleenkin verrattain vähäpätöiseen toimintaan tällä alalla. Se koski
erittäin suomalaisten lähimpiä sukukansoja, jotka samalla olivat heidän
naapurikansojaan. Jo 1780 luvun loppupuolella -- siis aikana, jolta
Porthanin varsinaiset tutkimukset suomalaisista sukukielistä olivat
peräisin -- oli hänen oppilaansa L.A. Zetraeus koonnut tietoja
vatjalaisten kansallisuudesta ja elintavoista. Mahdollisesti oli
virolaisen papin Trefurtin kertomus näistä, jonka Porthan saattoi lukea
Gadebuschin kokoelmista, herättänyt hänen huomiotansa ja tiedonhaluaan
vatjalaisista.[414] Kysymys näyttää edelleenkin häntä viehättäneen 1790
luvulla ja 1802 hän Turun lehdissä julkaisi yllämainitun Zetraeuksen
tietojen mukaan kertomuksen vatjalaisista. Hän oli samalla uudelleen
pyytänyt heistä tietoja, mutta ilmoitukset, joita hän sen johdosta sai,
supistuivat hyvin mitättömiin.[415]

Näin ollen ei Porthan voinut laajemmalti ottaa Venäjää koskevia
kysymyksiä erityistutkimuksensa aiheeksi. Sen sijaan oli Porthanin
yhteys Ruotsin kanssa yhä lujittunut monenlaisten kosketusten kautta
siltä taholta. Hän tuli myöskin matkoillaan siellä tutustumaan
ruotsalaisiin lähteisiin ja ruotsalaisten oppineitten seurain jäsenenä
oli hän velvoitettu käsittelemään niiden julkaisuissa joitakin
kysymyksiä alaltaan. Kun näiden melkeinpä täytyi olla yleisempää
laatua, tuli Porthan helposti valinneeksi kysymyksiä, jotka, samalla
kuin liittyivät hänen omiin tähänastisiin tutkimuksiinsa, käsittelivät
ruotsalaista tahi yleensä pohjoismaiden historiaa.

Lähimpänä aineena olivat Ruotsin puolella asuvat suomalaiset, joista
Porthan kirjoitti tutkimuksen "Om de på Svenska sidan boende Finnar"
Turun lehtiin vuonna 1793. Tähän hän sai tilaisuutta sen kautta, että
useat ruotsalaiset kokoilijat vähää ennen olivat julkaisseet
kokoelmansa maakunnista, joissa suomalaisia asui. Niin Hülphers vuonna
1789 painatti viidennen osan kokoelmistaan "Samlingar til en
Beskrifning öfver Norland" ja Linderholm vuosina 1788 ja 1790 "De
Fennonibus Wermelandiae" j.n.e. Kirjoituksensa alussa huomauttaakin
Porthan, että hän tahtoo näistä hajanaisista lähteistä koota yhtenäisen
kertomuksen, etenkin kun Turun sanomain lukijoilla ei liene tilaisuutta
noihin kaikkiin tutustua. Että kirjoitus ilmestyi vasta 1793, siihen
oli nähtävästi syynä se, että Porthan vasta myöhemmin sai tiedon tätä
alaa koskevasta uudemmasta kirjallisuudesta. Niin sai Turun yliopisto
vasta vuonna 1792 Upsalan yliopiston väitöskirjat vuodesta 1789 alkaen,
joissa oli toinen osa Linderholmin väitöskirjaa.[416]

Aine ei kuitenkaan vetänyt Porthania puoleensa vain sentähden, että se
käsitteli omaa suomalaista sukua olevaa maaseutuväestöä, sen kieltä ja
tapoja. Päinvastoin tuntuu hyvinkin luonnolliselta, että se huvitti
tutkijaamme senkin tähden, että se oli läheisessä yhteydessä kysymyksen
kanssa suomen kansan alkuperästä ja alkukodista. Scarinin ja Bilmarkin
edustama ajatussuunta piti Pohjois-Ruotsin ja Norjan rajamaita
suomalaisten alkukotina ja Vermlannin suomalaisia jäännöksenä tästä
alkuperäisestä asutuksesta näillä seuduilla. Vielä 1785 oli
Bilmark tuonut esille tämän väitteen kirjoituksessa "De regihus
Finlandiae".[417] Kun Porthan nyt nojautuen viimeisiin ruotsalaisiin
tutkimuksiin todisti täällä asuvat suomalaiset aivan myöhäisenä aikana
sinne muutetuiksi, tähtäsi hän Bilmarkin edustamaa ajatustapaa vastaan
ankaran iskun.

Porthanin viimeisinä elinvuosina joutui kysymys näistä Vermlannin
suomalaisista vielä kerran hänen huomionsa alaiseksi. Eräs suomalainen
ylioppilas Johan Ahlberg oleskeli sikäläisellä suomalaisalueella
lopulla vuotta 1801 ja Porthanin pyynnöstä kertoo hän oloista siellä.
Ahlberg oli valmis jatkamaan tutkimuksiansa ja kirjoittamaan
väitöskirjan "Medelpadissa, Helsinglannissa ja Gestriklannissa,
Vermlannissa sekä Taalain maassa olevista suomalaisista" Porthanin
johdolla tarkastettavaksi. Nimenomaan huomauttaa hän, että Porthan ei
voisi kirjevaihdon kautta tutkia oloja täällä, vaan tarvittaisiin
siihen jonkun suomalaisen tutkijan oleskelua paikkakunnalla.[418] --
Mutta sen jälkeen ei ole yrityksestä mitään tietoa.

Ensimäiseen julkaisuunsa kirjallisuus-, historia- ja
antikviteettiakatemian toimituksissa oli Porthan ottanut aineen, joka
kuului suorastaan Suomen historiaan. Se oli hänen tulopuheensa, josta
ennen puhuin. Sen aine oli kylläkin omiansa kiinnittämään huomiota
puoleensa; siitä olisi todistuksena akatemian sihteerin vastauskin, jos
tuollaisiin korupuheisiin voitaisiin suurempaa arvoa panna. Siinä on
kuitenkin huomattava yksi kohta, vakuutus, että akatemia valitessaan
Porthanin jäsenekseen "ei ole etsinyt vain sitä apua, jota nero ja oppi
aina tarjoovat, vaan erittäinkin hyötyä, jota ei kukaan muu kuin
Porthan ole voinut tuottaa". Sillä hän yksin oli kykenevä edustamaan
Suomen historian tutkimusta akatemiassa.[419] Vaikka siis Porthan
saattoi tarjota Suomen historiasta sellaisenaan aineita, jotka sopivat
akatemian julkaisujen palstoille -- sellainenhan oli paitsi tulopuhetta
myöskin ennen mainittu kirjoitus suomensukuisista kansoista --
huomaamme hänen piankin kääntyvän aloille, jotka samalla koskivat
naapurimaitten historiaa. Kun Venäjän historiaa koskeva aine sitten
epäsuotuisten olosuhteitten tähden viivästyi, ryhtyi Porthan
Skandinaavian vanhempaan historiaan. Tämä aiheutti kirjoituksen "Försök
at uplysa Konung Aelfreds geographiska Beskrifning öfver den Europeiska
Norden", joka julkaistiin yllämainitun akatemian toimitusten
kuudennessa osassa.

Tämä Alfredin kertomus oli jo aikaisin herättänyt Porthanin huomiota
sentähden, että se sisälsi tärkeitä tietoja suomensukuisten kansojen
vanhemmista asuinsijoista. Jo väitöskirjassa "De Bircarlis" oli siitä
mainittu ja huomautettu, että Langebekin editiooni kertomuksesta oli
virheellinen. Kahta vuotta myöhemmin on Porthan laajasti tehnyt selkoa
kainulaiskysymyksestä väitöskirjassaan "De antiqua gente Quenorum"
esittämällä kveenejä koskevan kohdan Alfredin esityksestä ja selitellen
sitä. Paitsi Langebekin tuntee Porthan nyt myöskin Forsterin editioonin
teoksesta, mutta ei Barringtonin esitystä. Jos Porthan tutkiessaan
kainulaisia usein oli ottanut huomioonsa Otherin Peripluksen, niin
antoi lopullisen aiheen sen julkaisuun toisen sukulaiskansan tutkimus.
Itse kertoo Porthan, että hän kääntyessään permalaisiin aikeissa jatkaa
kirjoitussarjaansa suomensukuisista kansoista tuli kirjoittaneeksi
selitykset Periplukseen.[420]

Nordinin kanssa Porthan sitten keskustelee kirjeellisesti tuosta
Alfredin kirjoituksesta ja tiedustelee häneltä Barringtonin editioonia,
jota Nordin ei kuitenkaan tuntenut. Nordin kehottaa Porthania
kääntymään British Museumin hoitajan puoleen englantilaista
kirjallisuutta saadaksensa teostaan varten. Tämä oli helmikuussa
1791.[421] Varmaankin varsinainen kirjoituksen selittely tapahtui
näihin aikoihin, sillä joulukuussa vuonna 1794 kertoo Porthan, että
hänen memoaarinsa aineesta on valmiina. Hän aikoo jättää sen
kirjallisuusakatemialle, mutta pelkää, että se jo on nukkunut, ja siltä
varalta hän tuumii muuttaa tämän ynnä muita memoaarejaan latinalaisiksi
väitöskirjoiksi.[422] Kuitenkin Porthan vielä 1795 viimeistelee
kirjoitustaan, hankkien silloin Aurivilliuksen kautta anglosaksilaisen
sanakirjan Upsalasta[423] ja Caloniukselta Saksan keskiajan
maantiedettä koskevan teoksen.[424]

Porthanilla oli käytettävänään kaksi eri jäljennöstä asiakirjasta,
Spelmannin ja Barringtonin, mutta itse käsikirjoitusta hän ei tuntenut.
Tästä oli seurauksena, että hän tuli painattaneeksi tekstiinsä, jossa
hän pääasiallisesti seuraa Barringtonin tekstiä, muutamia tämän
huolimattomuuksia ja painovirheitä. Mutta nämät koskivat vain
sivuasioita. Hänen muistutuksensa ovat laajat ja käsittelevät asiaa
erittäin tarkoin. Forsterin tunnetut muistutukset ottavat melkein
puolta pienemmän alan, Langebekin muutamista huomautuksista
puhumattakaan. Mutta tärkeämpi on niissä esiintyvän kritiikin arvo.
Hänen tekstin tulkitsemisensa ja sen yhteydessä olevat selitykset
edustavat käsitystapaa, joka parhaiten sopii sekä sanaetymologioihin
että maantieteelliseen kokonaisuuteen. Tässä on Porthanin onnistunut
löytää useita ennen huomaamattomia selitystapoja, joista esim. Sillende
nimen selittäminen on huomattava. Lisättäköön tähän myöskin, että
Porthan myöhemmin eräästä käsinkirjoitetusta muistiinpanosta päättäen
vertasi sanaa Syssyle Schlesiaan. Useat hänen edeltäjistään seurasivat
liiaksi sanojen etymologiaa ja heidän hypoteesinsa tulivat sentähden
kovin rohkeiksi, kun maantieteellisiä käsitteitä pidetään silmällä.
Porthan osasi yhdistää molemmat vaikeudet niin, että tuli luontevaan
ajatukseen. Eräs hänen seuraajansa on arvostellut hänen tutkimustaan
näin: "Hän on siinä antanut verrattoman todisteen opistaan ja
tarkkanäköisyydestään, hän on itse, vaikka hänellä oli sellainen mies
kuin Langebek edeltäjänä, tehnyt niin monta korjausta selityksiin ja
käännökseen ja perustellut kaiken niin perinpohjaisilla todisteilla,
ettei voi kyllin ihmetellä hänen tietojaan kielessä, joka on niin
eroava hänen äidinkielestään, kuin anglosaksin kieli todella on suomen
kieleen nähden".[425] Tähän suuntaan ovat viime ajan tutkijatkin tällä
alalla arvostelleet Porthanin teosta.[426] Sen ajan tutkijoista ainakin
Schlözer sitä suuresti kiittelee, käyttäen esityksissään Porthanin
antamia selityksiä.[427]

Kun Porthanin laitos Otherin matkasta oli ilmestynyt, sanoo hän
olevansa utelias näkemään miten sitä arvostellaan Tanskassa ja
Saksassa, hän on näet siinä mennyt hiukan niiden rajojen ylitse, jotka
hän muuten on pannut tutkimuksilleen.[428] Se oli hänen ensimäinen
aineensa, joka aiheeltaan oli yleisskandinaavinen; näemme, että se oli
alkuna muihin samanlaisiin. Ja samaan aikaan alkaa myöskin hänen
yhteytensä tanskalaisten oppineitten kanssa. Vuosina 1787 ja 1788
olivat P.F. Suhm ja Porthan vaihtaneet keskenänsä jonkun kirjeen. Mutta
vasta vuodesta 1797 alkoi jälkimäisen yhteys tunnetun tanskalaisen
polyhistorin Nyerupin kanssa. Se ei johtunut suomenkielisten kansain
tutkimuksesta saaduista yhteisestä intressistä, vaan pikemmin yleisistä
kirjallisista harrastuksista. Mahdollisesti aiheutti sen skandinavismi,
joka 1790 luvun lopulla levisi pohjoismaissa. Nyt vasta joutuikin
Porthan lähempään yhteyteen tanskalaisen tieteen kanssa.

Yhtä yleinen aineeltaan ja sen kautta samaten omiansa herättämään
laajempaa huomiota oli Porthanin viimeinen suurempi julkaisu: Ad
recensionem Bullarii Romano-Sveogothici, a Nobil. a Celse editam,
accessio. Julkaisun aiheena olivat Fredenheimin Roomasta hankkimat
paavien bullat, jotka saapuivat Ruotsiin 23. p. marraskuuta 1783.
Nordin teki näistä luettelon, jonka hän esitti kuninkaallisessa
kansliakolleegiossa 1. p. joulukuuta samana vuonna.[429] Luettelon
lähetti Mennander senjälkeen v. Celselle, jotta tämä voisi esittää
bullain sisällyksen erityisessä julkaisussa. Se oli aijottu jatkoksi
hänen teoksensa "Recensio Bullarii" ensi osaan, joka käsitti jo ennen
Ruotsissa tunnetut bullat ja viittasi niitä mainitseviin teoksiin.
Mutta v. Celse oli tuskin päässyt työnsä alkuun, kun hänet kohtasi
kuolema.

Hänen työnsä, jäi aluksi jatkamatta. Porthan oli kuitenkin saanut
käyttää hyväksensä noita bullia julkaistessaan Juustenin kronikkaa ja
niin kypsyi hänessä vähitellen päätös jatkaa v. Celsen työtä. Niinpä
hän 7. p. toukokuuta 1795 kirjoitti Caloniukselle: "Olisi hyvin hyvä,
jos saisimme hänen kokoelmansa bullae papales: varmaan antaisin
väitöskirjoina niistä resensioonin, joka olisi jatkoa v. Celsen
teokseen". Tämä oli vastauksena Caloniuksen ilmoitukseen, että
Fredenheim oli luvannut lahjoittaa kokoelmansa Turun yliopiston
kirjastoon, kirjeessä Porthanille, 10. p. huhtik. 1795. Seurauksina
tällaisista toimenpiteistä oli, että Porthanin vanha suosija Fredenheim
lahjoitti kokoelman Turun yliopistolle ja resensiooni todella joutui
Porthanin tehtäväksi.

Missä määrin Porthan resensioonissaan perustui Nordinin ja v. Celsen
esitöihin, ei voi varmuudella tietää. Kun teos oli tekeillä, kirjoitti
Fredenheim siitä Porthanille:[430] "Muistutuksesi ovat hyvin valaisevia
ja on hyvä, ettei Nordin voi sanoa meidän kyntäneen hänen vasikoillaan.
-- -- -- Minkä säännön mukaan olet pannut päivämäärät? Oletko kaikessa
voinut luottaa Nordiniin; sillä tiedän että Celsellä oli muutamia
epäilyksiä tässä suhteessa?" Nordinin resenseeraava luettelo,
sellaisena kuin se tavataan hänen kokoelmissaan Upsalan yliopiston
kirjastossa, on verrattain lyhyt ruotsalainen selonteko bullain
sisällyksestä. Silloin tällöin on liitetty oheen lyhyitä huomautuksia
niissä esiintyvistä seikoista. Niin huomautetaan esim. karjalaisista,
että näillä tarkoitettiin myöskin virolaisia, liiviläisiä ja venäläisiä
j.n.e.

Porthanin resensiooni on tehty aivan samaan malliin kuin v. Celsen,
kuitenkin on hän liittänyt tekstin alle hyvin lukuisia muistutuksia.
Sellaiseksi oli resensioonia heti alustapitäin aijottukin. Jo vuonna
1783 ilmoittaa Mennander Fredenheimille toivomuksensa julkaisutavasta:
"Neuvoni on siis, että kukin bulla laitetaan ja painetaan niinkuin v.
Celse on tehnyt bullaariossaan. Tämä voi tapahtua sitä helpommin, kuin
asiakirjain päällekirjoitus jo sisältää sen sisällön, jota kuitenkin
tulee siellä täällä vähän pitentää. Mutta Kustaa I:sen kirjeet ja
ehkäpä yksi ja toinen bulla ovat kokonaisuudessaan painettavat, samassa
muodossa ja samoilla kirjasimilla kuin v. Celsen, että ne voidaan tämän
kanssa yhteen nidokseen liittää. Luulen, että sellainen teos ei nouse
yli 10 à 12 painoarkin".[431]

Paitsi näitä lähdejulkaisuja, aiheutti tutkimus Juustenin kronikkaa
varten Porthanin tekemään lukuisia erikoistutkimuksia eri aloilla.
Useat näistä muodostuivat yleisruotsalaisiksi aiheeltaan, ne kun
pyrkivät selvittämään Suomessa vallalla olevia ruotsalaisia laitoksia
ja tapoja. Niin väitöskirjat "Observationes circa historiam decimarum
ecclesiasticarum in Svecia", joka ilmestyi vuosina 1796 ja 1798
kahdessa osassa ja "Observationes circa historiam Denarii Petrinii in
Svecia" vuodelta 1802.

Edellinen tutkimus osottaa, miten Porthan vähitellen joutui
erikoisaineistaan yhä yleisempiin tutkimuksiin. "Tämän väitöskirjan
johdosta olen huomannut" -- sanoo hän -- "miten huonosti
maakuntalakimme (niin mainio lähde historiallemme) ovat sekä
julkaistuja että käännettyjä: se olisi aine juriidiselle
historiankirjoittajalle". Erityisesti huomauttaa hän, että olisi
vertailtava eri maitten lakeja ja tutkittava niiden vaikutuksia
toisiinsa; arvellen omasta puolestaan, että anglo-saksilaiset lait
vanhojen norjalaisten kautta ovat vaikuttaneet ruotsalaisiin.[432] Ja
muutamia vuosia myöhemmin hän palaa tähän aatteeseensa, kehottaen
Caloniusta pitämään tulopuheensa kirjallisuusakatemiaan tästä aineesta.
Silloin olisi paitsi muita myöskin venäläiset ja mongoolilaiset lait
otettavat huomioon.[433]

Milloin Porthan ryhtyi ensimäiseen noista kirjoituksista? Epäilemättä
oli hänen toimenpiteensä vanhojen maakuntalakien hankkimiseksi
kirjastoon sen kanssa yhteydessä. Jo vuonna 1791 oli Porthan tutkinut
vanhoja lakeja Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa, etupäässä kyllä
suomalaisia lainkäännöksiä, mutta pitäen muitakin kappaleita vanhoista
laeista silmällä. Keväällä vuonna 1794 lähettää Calonius hänelle useita
sellaisia,[434] mahdollisesti Porthan silloin viehättyi kirjoittamaan
tästä aineesta. Porthanilla näkyy olleen se valmiina jo vuonna 1796,
vaikka toinen puoli silloin jäi painamatta syystä, että respondentilta
puuttui tarvittavia varoja.[435]

Ruotsin vanhempaa hallinnollista historiaa valaisi myöskin väitöskirja
"Observationes nonnullae De dignitate Jarlorum in Svecia" vuodelta
1798. Se ei ollut enää missään yhteydessä Suomen historian tutkimisen
kanssa, vaan oli se alusta asti lähtenyt yleisskandinaavilaisesta
intressistä, johon edellä mainitsemani tutkimukset ehkä olivat
Porthania vieneet ja varmaan polyhistoriallinen harrastus häntä
kehotti. Lähimpänä syynä oli kai Botinin liiaksi kaavamainen ja
systematiseeraava esitys tästä aineesta, jota Rosenhane oli seurannut.
Tämä oli arvellut varsinaisen jaarlin arvon sellaisena, kuin se
myöhemmin oli, alkaneen Ruotsin hämärästä muinaisuudesta asti. Aivan
saman periaatteen mukaan olivat Peringsköld, v. Dalin ja v. Stiernman
käsitelleet neuvosherran virkaa. Siinä esiintyi vielä vanha halu
toisarvoisten lähteitten perustalla viedä vanhain laitosten alkujuuri
niin kauvas taapäin kuin suinkin mahdollista, halu joka oli
jonkinlainen jäte vanhasta systematiseeraavasta suunnasta. Ruotsin
historiograafi Schönberg lausuu jo vuonna 1789, että on luettava
neuvosherroiksi vain sellaiset, jotka kuninkaankirjeissä ja muissa
vanhoissa asiakirjoissa sillä nimellä mainitaan, sillä ei voida luottaa
vanhoihin sukukirjoihin, vielä vähemmin uudempiin genealogioihin tässä
suhteessa.[436] Porthan on noudattanut samaa menettelyä tutkimuksessaan
jaarlin arvosta ja tullut edellisistä tutkijoista eroaviin tuloksiin.
Hänen tutkimuksensa merkityksen silloisille tiedemiehille todistaa
Schlözerin lausunto: "Etsikäämme ilmeisempää totuutta ja kysykäämme
kiitollisina neuvoa Porthanilta, joka ensimäisenä tällä alalla uskalsi
epäillä ja lakkasi uskomasta kärsivällisesti pelkkiin kuvitteluihin,
joka uskominen juuri oli erehdystä".[437]

Porthanin skandinaavilaista historiaa käsitteleviin tutkimuksiin lukisi
helposti myöskin teoksen "De Poësi Gentium Septentrionalium
antiquissima" ensi osan, ellei tietäisi sitä pääasiassa respondentin
kirjoittamaksi. Itse Porthan antaa tälle kunnian teoksen
kirjoittamisesta, selittäen ettei hän itse pystynyt tämäntapaisiin
aineisiin. "Vanhaa pohjolan kieltä ja runoutta en ole kyllin
perinpohjaisesti opiskellut, rohjetakseni niissä luomaan mitään
arvokasta teosta: sikäläisissä aineissa kuulun vain diletantein
joukkoon".[438]

Porthan ei olekaan tutkimuksissaan käsitellyt kysymyksiä, jotka
vaativat tarkempaa islantilaisen kirjallisuuden tuntemista. Ne olivat
kuitenkin läheisimmässä yhteydessä toisten kysymysten kanssa,
kysymysten suomalaisten muinaisuudesta, joiden tiedämme olleen
Porthanin tarkastuksen esineenä, vaikka tutkijamme ne erotti toisistaan
käsitelläkseen jälkimäisiä erikseen. Edellisistä hän ei ole edes
selvästi mielipidettään esittänyt, vaan osotti siinä suurta
varovaisuutta.

Pohjoismaitten historiaa laajemmalle alalle eivät Porthanin tutkimukset
oikeastaan ulottuneet. Tosin on hänen presidiollaan ilmestynyt
historiallisia väitöskirjoja, joiden aihe on yleisempi, mutta ne ovat
melkein kaikki graduaaleja ja siis aijottuja etupäässä oppilaitten
harjoituksiksi. Sellaisia ovat "De libertate Graecis callide a Romanis
oblata" ja "De ambiguis Pontificum Romanorum de Litterarum flore
promovendo meritis", edellinen vuodelta 1794 ja jälkimäinen seuraavalta
vuodelta. Vielä voisi tähän luokkaan lukea ennen mainitun "De imperio
Hermanrici, Ostrogothorum Regis".

Samoihin aikoihin ilmaantui "De origine et propagatione Litterarum",
sekin yleisempää kulttuurihistoriallista ainetta käsittelevä. Se
ilmaantui vuosina 1794 ja 1795 S.W. Heurlinin ollessa respondenttina ja
tämä julkaisi sitten omalla johdollaan siihen jatkon. Tämä seikka
tuntuu osottavan, että respondentilla oli verrattain suuri osuus
julkaisuun, erittäinkin kun sen lisäksi otamme huomioon, että hänet
myöhemmin määrättiin kirjallisuushistorian dosentiksi. Mutta toiselta
puolen oli Porthan sielutieteen luennoilla käsitellyt samaa ainetta ja
yleensä osottanut harrastavansa sitä. Niinpä oli hänen presidiollaan jo
vuonna 1786 ilmestynyt tutkimus latinalaisten kirjainten alkuperästä
"De origine Litterarum Latinarum". Lähimpänä aiheena tutkimukseen oli
se, että yliopiston kansleri kreivi Sparre oli lahjoittanut yliopiston
kirjastoon muutamia uudempia teoksia, jotka käsittelivät etruskien
kieltä ja kirjallisuutta. Tiedemiesten huomio oli kiintyneenä tähän
alaan noin 1740 seuduilta asti, tutkimuksia siitä oli julkaistu eri
maissa ja nyt ilmestynyt väitöskirja oli ensimäinen ilmaus tästä
harrastuksesta Suomessa. Syyn tällaisen aineen valintaan Porthan
selittää, määritellessään aineen merkitystä: "Kirjoitustaidon historia
osottaa, paitsi inhimillisen neron moniaita edistysaskeleita sekä
kansojen alkuperää ja sukulaisuutta, myöskin erilaisen määrän
sielunvoimia, jotka eri kansakunnat ovat saaneet osakseen".[439]

Tällaisten sivistysilmiöiden alkuperän ja kehityksen tunteminen näytti
Porthanista erittäin tärkeältä. Sentähden on hän kirjoitustaidon
historiaa tutkinut, niinkuin hän on kielen, uskonnon, tieteitten ja
taiteitten sekä valtion syntyä selvittänyt ja luennoillaan esittänyt.
Hän on kuitenkin pääasiassa tyytynyt esittämään muitten, erittäinkin
uudempain tutkijain tutkimusten tuloksia tällä alalla.

Kuten mainitsin, on Porthan usein huomauttanut, että Juustenin kronikan
julkaisu oli vain esityö varsinaiseen Suomen historiaan, jonka tuleva
tutkijapolvi saisi tehtäväkseen. Olen myöskin ennen huomauttanut, että
tämä merkillinen tutkija siinäkin oli aikakautensa lapsi, että hänkin
niinkuin sen tutkijat yleensä piti itseänsä esitöitten tekijänä ja
kokoilijana. Gjörwell kirjoitti 13. p. tammik. 1797 Lindahlille, että
Ruotsilla oli vain yksi historioitsija sanan täydessä merkityksessä,
nimittäin Hallenberg, muut olivat kyllä hyviä alallaan, mutta he eivät
voi asettaa, yhdistää, elostuttaa ja sovittaa tapauksia, samalla kuin
heillä olisi historiallista stiiliä. Ei edes Porthankaan ole poikkeus,
vaikka onkin paras nyt elävistä tutkijoista ja julkaisijoista.[440]

Edelleen olen viitannut ristiriitaan, joka Porthanissa syntyi, kun
hänen täytyi julkaista lähteitä muodottomissa julkaisuissa, vaikka
hänelle kauniin esitystavan saavuttaminen oli kunnianasiana. Tämän
tähden ei saata ihmetellä, että Porthan joskus oli tuntenut halua
muodostaa aineksistaan muodoltaan täydellisen esityksen ja itse
kirjoittaa Suomen historian, jota varten hän tulevalle tutkijapolvelle
oli aineksia koonnut. Niinpä julkaiseekin hän näytekappaleen aiotusta
teoksestaan Turun lehdissä alkuvuodella 1800. Mutta ennen sen
ilmestymistä kirjoittaa hän Gjörwellille aikeestaan ikäänkuin se olisi
jätetty sikseen: "Yhteen aikaan oli minulla aikomus valmistaa Suomen
historia (tahi oikeammin katkelmia Suomen historiasta, sillä muuta emme
voi tarjota) siitä asti kuin maa tuli Ruotsin vallan alle aina meidän
päiviimme; siitä oli tämä pala aijottu näytekappaleeksi. Mutta monet
muut sitten väliin tulleet tehtävät ovat vieroittaneet minut tästä
aikeesta".[441]

Kappaleella oli päällekirjoituksena: "Finlands Historia under Konung
Christiern den 2:s Regering". Enimmäkseen käsitellään siinä ajan
valtiollisia tapauksia, vasta viimeisessä 14:nessä pykälässä esitetään
maan sisällistä tilaa. Minkäänlaisessa lähemmässä yhteydessä nämät osat
eivät ole keskenään. Käsitys on tavallinen pragmaatinen, antiikin
kirjoittajain malliin. Varsinaisia syitä Kristianin menettelyyn ei
koeteta selittää, enempää kuin hänen luonnettaankaan.

Porthan näyttää kuitenkin aikoneen uudelleen käsitellä tätä ainetta ja
varmaan olisi hän silloin tarkemmin koskettanut juuri viimemainittua
vajanaista puolta kuvauksesta. Näin lienee selitettävissä muutama hänen
muistiinpanonsa P.J. Alopaeuksen 14. p. kesäk. 1803 kirjoittaman
kirjeen takasivulla.[442] Otan siitä otteen:

"Uudempain tanskalaisten taipumus puolustamaan Kristian II:sta. Ei
kielletä, että hän oli vapaa taikauskosta ja että hänellä oli useita
aatteita valtakunnan voimistuttamiseksi, ei rakkaudesta alamaisiin,
vaan keinona mahtinsa lisäämiseksi. Mutta hänen luonteensa ilman kuntoa
ja arvoa, väärine valoineen ja petoksineen, salakavaloine keinoineen ja
hillittömine haluineen, rajaton viha; ei välittänyt mistään oikeuksista
eikä laeista, ei Jumalan eikä maailman. Hänen innokkaimmat ruotsalaiset
puoluelaisensa petollisesti murhattuina (Thure Jönsson, Trolle).
Roistot hänen ministereitään (Slaghök, Beldenack)." Vielä on muutamia
viittauksia Stuuren suhteesta paaviin sekä Kristianiin y.m.
Muistiinpanot näkyvät syntyneen etupäässä muistutuksina johonkin vasta
ilmestyneeseen teokseen. Vai olisiko tutkija aikonut laajentaa
kirjoitustaan Turun lehdissä tahi eikö hän olisikaan luopunut
aikeestaan kirjoittaa täydellisen Suomen historian, johon parhaimman
osan elämästänsä oli tulevaa polvea varten aineita koonnut? Sitä en
tiedä, sillä kohta sen jälkeen päättyi Porthanin uuttera toiminta
historiantutkijana. Jo vuonna 1800 oli hän muistuttanut, että hänen
pääteoksensa olivat lopussa ja hänen loppuikänsä salli hänelle vain
muutamien kesken jääneitten teosten valmistamisen ja parin lyhyemmän
kyhäyksen sepittämisen. Ei edes siihenkään hänelle tilaisuutta
sallittu, sillä kuolema kohtasi hänet keskellä uutterinta työtä -- 16.
p. maalisk. 1804 -- ja antoi sen levon, jota tutkija ei milloinkaan
eläissään ollut itsellensä pyytänyt eikä saanut. Hänen elintyönsä oli
kuitenkin todella suoritettu ja hän jätti sen ajalle, jonka luonnetta
hän ei enää täysin käsittänyt.




VIITESELITYKSET:


[1] B. Mazzarella, Della oritica libri tre I, Genua 1866, siv. 122 ja
seur. G. Monod, Du progrès des études historiques etc. Revue historique
I, siv. 5 ja seur.

[2] Mabillon, De re diplomatica, libri sex. Pariisi 1681, Esipuhe.

[3] N. Fréret, Reflexions sur l'étude des anciennes Histoires et sur le
degré de certitude de leurs preuves. Mémoires de Littérature tiréz des
Registres de l'Aoadémie Royale des Inscriptions et des Belles-Lettres
VIII, siv. 247 j.n.e.

[4] Tractatus de studiis Monasticis I, kapp. XIII. Vrt. Mazzarella,
Della critica, siv. 164.

[5] Méthode pour étudier l'histoire etc. I. Uusi painos, Pariisi 1735,
Esipuhe, siv. XXX ja seur.

[6] Dictionnaire historique et critique, art. Bonfadius, III. Uusi
painos Pariisi 1820, siv. 549.

[7] Heinrich Voltz, Ueber die historische Skepsis des 17. und 18.
Jahrhunderts in Frankreich und über ihre Bedeutung für die
fortschreitende Entwickelung der hist. Kritik. Köln 1890.

[8] de Vertot, Dissertation au sujet de nos derniers rois de la premier
race, auquel un grand nombre d'historiens ont donné injustement le
titre odieux de faineants et d'insensez. Mémoire de Litterature etc.
VI, siv. 515.

[9] Dictionnaire historique et critique, art. Aconoe, I, Uusi painos.
Pariisi 1820, siv. 183.

[10] Lenglet du Fresnoy, Méthode pour étudier l'histoire avec un
catalogue des principaux Historiens etc. Pariisi 1735 I, 78 ja seur. V,
234 ja seur.

[11] Kollin, Histoire ancienne des Egyptiens, des Carthaginois, des
Assyriens etc. I, Pariisi 1740. Esipuhe siv. VIII.

[12] Rollin, Histoire ancienne, Esipuhe, siv. LVII.

[13] Robert Flint, La philosophie de l'histoire en France, Pariisi
1878, siv. 47 ja seur.

[14] Vertaa esim. Goguet, De l'origine des lois, des arts et des
sciences et de leur progrès chez les anciens peuples. Uusi painos.
Pariisi 1778. Siv. XXXIV, jossa erityisesti huomautetaan Amerikan
villikansain merkitystä.

[15] Vertaa Villemain, Cours de littérature française II. Pariisi 1851,
luvut 28-30.

[16] Louis Beaufort, Dissertations sur l'incertitude des cinq premiers
siécles de l'histoire romaine, Utrecht 1738.

[17] Robert Flint, La philosophie de l'histoire en Allemagne, Pariisi
1878, siv. 1 ja seur.

[18] W. Dilthey, Das naturliche System der Geisteswissenschaften im 17.
Jahrhundert. Archiv für Geschichte der Philosophie VI, siv. 69 ja seur.

[19] Vert. F.X. Wegele, Geschichte der Deutschen Historiographie.
München ja Leipzig 1885, siv. 670 muist. 1.

[20] A.B. Michaelis, Gedanken über die vornehmsten Fehler der heutigen
Geschichtswissenschaft. Hamburg 1761.

[21] J.C. Gatterer, Allgemeine historische Bibliothek I, Halle 1767,
siv. 83 ja 85.

[22] Nestor, Russisohe Annalen, Göttingen 1802-1809 IV, siv. 125.

[23] Allgemeine Nordische Geschichte, Halle 1772, siv. 261.

[24] Nestor III, siv. 219.

[25] Nestor II, siv. 283.

[26] Kirje päivätty elok. 11 p. 1751. Literarischer Briefwechsel von
J.D. Michaelis, geordnet und herausgegeben von J.G. Buhle I. Leipzig
1794, siv. 2 ja seur.

[27] Allg. Nord. Gesch., siv. 262 muist. o.

[28] Nestor III, siv. 198.

[29] Allg. Nord. Gesch., siv. 106.

[30] De auctoritate traditionis in historia, siv. 15.

[31] C.A. Bel, De futurorum et praesentium historia, siv. VI.

[32] M. Johann Thunmann, Untersuchungen über die alte Geschichte
einiger Nordischen Völker, Berliini 1772, siv. 73 ja seur.

[33] Thunmann Burensköldille, ilman päivämäärää. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[34] Sibirisohe Geschichte I, Pietari 1768, siv. 174.

[35] Allgm. Nord. Gesch., siv. 108.

[36] Allgm. Nord. Gesch. siv. 108.

[37] Allgm. Nord. Gesch., siv. 23 muist. P. j.n.e.

[38] C.G. Leibnitius, Brevis designatio meditationum de Originibus
Gentium, ductis potissimum ex indicio linguarum, Miscellanea
Berolinensia, Berliini 1710 I, siv. 2 j.n.e.

[39] Probe Russischer Annalen, Bremen ja Göttingen 1768, siv. 72
muist. 22.

[40] H. Reuterdahl, Öfversigt af den behandling, som det hedniska
Sweriges historia erhållit före medlet af 17:de århundradet. Tukholma
1839. Ludvig Stavenow, Olaus Petri som historieskrivare, Göteborg 1898,
siv. 2 ja seur.

[41] Cornelius Tacitus. de moribus Germanorum. Nordinin kokoelmat N:o
484. Ups. yliop. kirj.

[42] Claudius Örnhjälm, Historiae Sveonum Gothorumque eoolesiasticae,
Tukholma 1689. Esipuhe lukijalle.

[43] O. Hermelin, De origine Livonorum § 1. Painettu Schererin
teoksessa Nordische Nebenstunden, Frankfurt 1776.

[44] Anmärkningar i Swenska Historien 1782-1786 af O.C. Gjörwell,
siv. 160.

[45] Andreas Rydelius, Breve Specimen Novae Scientiarum Scientiae, De
eruditione humana, Lund 1721 IV, siv. 10; Clausula Pedantismi etc. Lund
1723, siv. 71 j.n.e.

[46] Jacob Wilde, Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning til
Swenska Statens Historia II. Tukholma 1743, siv. 564.

[47] Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning etc. I, Tukholma
1738, siv. 20.

[48] Sueciae Historia Pragmatica, quae vulgo Jus Publicum dicitur etc.
Tukholma 1731, siv. 50-51 j.n.e.

[49] Fri-Herrens Samuelis von Puffendorfs Inledning etc. II, siv. 18.

[50] Olof Dalin, Swea Rikes Historia I, Tukholma 1747, Esipuhe.

[51] Puffendorfs Inledning I, siv. 320 ja seur.

[52] Olof Celsius, Swea Rikes Kyrko-Historia I, Tukholma 1767,
1 kappale § 6.

[53] Esipuhe Swea Rikes Historiaan.

[54] Rhyzeliuksen memoriaali Upsalan yliopiston kirjastossa.

[55] Vertaa Varburg, Olof Dalin, hans lif och gerning. Svenska
Akademiens Handlingar ifrån år 1796 LIX, siv. 361.

[56] Erik Benzelius Gustaf Benzelstiernalle 27. p. helmik. 1734. Lidén,
Brefwäxling, Linköping 1791, siv. 174.

[57] Monumentorum veterum ecclesiae Sveogothiae Prolegomena, Upsala
1709, siv. XXXV.

[58] Tilas Lidénille 2. p. tammik. 1772. Upsalan yliop. kirjasto.

[59] Anmärkningar vid Herr Hof-Cancellerens och Riddarens Olof v.
Dalins Swea Rikes Historia, Tukholma 1771. siv. 12 ja seur.

[60] Warmholtz Lidénille 15. p. marrask. 1768. Upsalaa yliop. kirjasto.

[61] Katkelma Benzeliuksen elämäkerrasta. Lidén, Brefväxling, siv. XXI.

[62] Kirje päivätty 2. p. marrask. 1781. Helsingin yliopiston kirjasto.

[63] Schönberg Tengströmille 4. p. tammik. 1782. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[64] Arckenholtz Warmholtzille 15. p. jouluk. 1763. Tukholman kunink.
kirjasto.

[65] Gjörwell Lidénille 23. p. tammik. 1766. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[66] Nestor V, siv. XXX. Samoin kirjeessä Lüdekelle 13. p. marrask.
1791... "täällä laskin perustuksen myöhemmälle kokonaan toisenlaiselle
elintehtävälleni". Tukholman kunink. kirjasto.

[67] Lagerbring Gjörwellille 14. p. jouluk. 1787. Tukholman kunink.
kirjasto.

[68] Gjörwell Lidénille 30. p. elok. 1768. Upsalan yliopiston kirjasto.

[69] I, Göttingen ja Gotha 1773.

[70] Upsala 1772.

[71] Thunmann Burensköldille 5. p. toukok. 1774. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[72] Antiquitates septentrionales et Britannicae atque Hibernicae inter
se comparatae. Novi Commentarii Societatis Regiae Scientiarum
Goettingensis IV. Göttingen ja Gotha 1774, § 2 ja 3.

[73] Gagnerus Aurivilliukselle 24. p. maalisk. 1783. Tukh. kun.
kirjasto.

[74] Kirje päivätty Tukholmassa 23. p. elok. 1774. Tukh. kun. kirjasto.

[75] Glossarium Sviogothicum, Upsala 1769, Esipuhe, siv. II ja seur.

[76] Swen Bring, Samling af åtskilliga Handlingar och Påminnelser, som
förmodeligen kunna gifva lius i Svänska Historien I. Ilman painovuotta
ja painopaikkaa, n:o 1.

[77] Knös Gjörwellille, 7. p. lokak. 1783. Tukholman kunink. kirjasto.

[78] Den Swenska Mercurius, heinäk. 1758, 4 vuosik. I. siv. 6 ja seur.

[79] Episcoposoopia Sviogothica eller en Swea Göthisk Sticht- och
Biskops-Chrönika I, Linköping 1752. Omistus papistolle.

[80] Vertaa Thamin ja Hallenbergin kirjevaihtoa, esim. Tham
Hallenbergille 1. p. elok. 1794. Upsalan yliop. kirjasto.

[81] Schönberg Gjörwellille 20. p. maalisk. 1789. Tukholman kunink.
kirjasto.

[82] Puffendorffs Inledning I, siv. 2.

[83] Anmärkningar etc, siv. 10 ja seur.

[84] Svea Rikes Historia II, Tukholma 1773, Esipuhe § 17.

[85] Gjörwell Lindahlille 13. p. tammik. 1797. Tukholman kunink.
kirjasto.

[86] Viitasaaren kirkonkirjassa ilmoitetaan syntymäpäiväksi 8. päivä
marrask. Vert. Hist. Arkisto XV, 221-222.

[87] Omistuskirjoitus väitöskirjassa Revelationi quid debeat
philosophia nostra I, 1758.

[88] Gjörwell Porthanille 26. p. marrask. 1798. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[89] M.J. Alopaeus Gjörwellille 1. p. jouluk. 1804. Tukholman kunink.
kirjasto.

[90] Porthan Mennanderille 29 p. lokak. 1784. Bref från Henrik Gabriel
Porthan till samtida, utgifna af Ernst Lagus, Helsinki 1898, siv. 109.
Porthan Caloniukselle 10 p. lokak. 1793. H.G. Porthans bref tili M.
Calonius I, Helsinki 1886, siv. 30.

[91] C.F. Mennander, Theses de informatione juventutis, 1748, § XI
ja XIV.

[92] Lidén Schönbergille 29. p. syysk. 1791. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[93] Turun yliopiston luentoluettelot vuosina 1755-1760.

[94] Fredenheim Mennanderille 26. p. maalisk. 1762 ja 17. p. helmik.
1764 j.n.e. Tukholman kunink. kirjasto. Porthan mainitsee omistavansa
kappaleen Rollinin äskenmainittua teosta kirjeessä M.J. Alopaeukselle
9. p. elok. 1774. Bref till samtida, siv. 7.

[95] Gjörwell Lindahlille 13. p. tammik. 1797. Tukholman kunink.
kirjasto.

[96] Vert. edellä, siv. 9 ja seur.

[97] Scarinin luennot päällekirjoituksella "Annotationes in Collegio
privato Celeberrimi Domini Professoris Scarin in historiana patriam
excerpti", kappaleet 7-11, 65. Nordinin kokoelma Upsalan yliopiston
kirjastossa. Historia Sveogothica, deficiens & restaurata I 1736, 1
kappale § 1-3.

[98] De fide historica, aforismi XIV. De studio historico. teesi XVIII.

[99] Nicolaus Stobaeus, Officium historici, Lund 1740, § XIV.

[100] Katso M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,
Helsinki 1891, siv. 79.

[101] Cicero im Wandel der Jahrhunderte von Th. Zielinski, Leipzig
1897. siv. 21, 42 ja seuraava.

[102] Ideen zur Geschichte und Kritik der Poesie und bildenden Künste.
Sämmtliche Werke, Stuttgart ja Tübingen 1829 XV, siv. 70 ja seur.

[103] J. Denis, Histoire des théories et des idées morales dans
l'antiquité. Pariisi 1856 II, siv. 16 ja seur.

[104] Herder, Ideen zur Geschichte und Kritik der Poesie und bildenden
Künste XV, siv. 67 ja seur.

[105] "Arveli sitä kaikkien muiden tieteitten erinomaiseksi auttajaksi
ja ihmiselämän valoksi; jonka puutetta piti turmiollisena ja häpeänä.
Sentähden uudelleen ja yhä uudelleen suositteli sitä nuorisolle".
Porthan, Oratio funebris in memorian Henrici Hassel, siv. 28.

[106] Mennander samoin. Vrt. väitöskirjaa An recentioribus vel
antiquioribus palma eruditionis sit tribuenda? 1753, § IX.

[107] Turun yliopiston luentoluettelot vuosina 1754-1760.

[108] Sigfrid Porthan ja C.G. Wernan, Aphorismi miscellanei ad ideam
eruditi pertinentia tractantes I, Turku 1765, afor. XXXIX.

[109] Sama teos, afor. V.

[110] Den Swenska Mercurius, heinäk. 1758, Esipuhe, siv. 5 ja seur.

[111] Oratio funebris, qua in memoriam amplissimi atque celeberrimi
viri Henrici Hassel etc, siv. 20 ja seur.

[112] § V.

[113] S. Porthan ja J.M. Ytter, Aphorismi miscellanei, Turku 1765 II,
afor. XLIII.

[114] Aphorismi miscellanei II, afor. XLIII.

[115] Kalm Mennanderille 25. p. jouluk. 1771. Tukholman kunink.
kirjasto.

[116] Toimestaan hän kirjoittaa viimemainitulle: "S.T. Koska M.
Fattenberg on matkustanut maalle muutamiksi päiviksi ja koska en sillä
välin tahdo viivyttää painattamista, olen itse lukenut korrehtuurin
läpitse; en siis ole varma sen tarkkuudesta; mutta tahdon neuvoa häntä
hänen palattuaan sitä tarkemmin läpikäymään tarkastusarkin, niin että,
mitä nyt on mahdollisesti korjattavaa, silloin huolellisesti otetaan
huomioon". Kirje ilman päivämäärää Upsalan yliop. kirjastossa. Vrt. P:n
muita kirjeitä Hallenbergille kesällä 1800 samasta asiasta. Bref till
samtida, siv. 245 j.n.e.

[117] Hakemuksessaan kaunopuheliaisuuden ja runouden lehtorin virkaan
Porvoon kymnaasissa, sanoo Porthan että tämä tieteenhaara koko hänen
yliopistoaikansa oli ollut hänen pyrkimystensä määränä. Hist. Arkisto
XV, siv. 224. Vertaa myöskin Porthanin yliopistolta saamaa
virkatodistusta yliopiston konsistoorion pöytäkirjassa 22. p. toukok.
1769. Schybergson, Historiens Studium vid Åbo universitet, siv. 106 ja
seur.

[118] Porthanin luennot Horatiuksen Ars poëticasta. Helsingin yliop.
kirjasto.

[119] Luennot Ernestin retoriikasta, siv. 7. Turussa.

[120] Vertaa Porthanin korjaamia latinalaisia kirjoitusharjoituksia,
joita säilytetään Kuopion lyseon kirjastossa, lueteltuina Hist.
Arkistossa XV, siv. 229-230.

[121] Porthan Yrjö Maunu Sprengtportenille 19. p. jouluk. 1784 ja
luultavasti jouluk. lopulla 1785. Bref till samtida, siv. 111 ja seur.,
126-127.

[122] Porthan Mennanderille 7. p. jouluk. 1781. Bref till samtida, siv.
38; 14. p. jouluk. 1780, siv. 35; Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801.
Bref till samtida, siv. 257.

[123] 7. p. jouluk. 1781, siv. 38.

[124] Porthanin kielitieteellisiä muistiinpanoja Helsingin yliopiston
kirjastossa.

[125] Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801, Bref till samtida,
siv. 257.

[126] Hist. Arkisto XV, siv. 231-232.

[127] Porthan Mennanderille 25. p. huhtik. 1783. Bref till samtida,
siv. 71.

[128] Oratio funebris in memoriam Henrici Hassel, siv. 29.

[129] Kårt Historia om K. Academien i Åbo, § 6. Åbo Tidningar, 1799,
numero 13.

[130] Porthan Lidénille 20. kesäk. 1788 ja Rosensteinille 24. p.
jouluk. 1788. Bref till samtida, siv. 143 ja 151. Luennot
sielutieteestä 1788. Valtion, hist. museo.

[131] De sermone, Turku 1738, § XVI.

[132] Hassel Fredenheimille 14. p. heinäk. 1772. Tukholman kunink.
kirjasto.

[133] Isaac Fortelius Mennanderille 7. p. maalisk. 1751. Tukholman
kunink. kirjasto. Vertaa J.R. Forsman, Kaarle Fredrik Mennander ja
hänen aikansa, Turku 1900, siv. 191.

[134] Gananderin mytologian esipuhe päivätty Frantzila 28. p. huhtik.
1785. Kirjevaihdosta mainitsee Ad. Neovius kolme kirjettä Kaarlepyyn
kirkkoherralta Juhana Snellmanilta Porthanille ja yhden Porthanin
kirjeen Snellmanille. Hist. Arkisto XV, siv. 236 muist. 2.

[135] 12. p. helmik. 1767, numero 13. ja 16. p. helmik. numero 14.

[136] "A critical Dissertation on the Poems of Ossian, the son of
Fingal." Macphersonin julkaisemassa "The Poems of Ossian, Translated by
James Macpherson" II, Lontoo 1773.

[137] A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpano I, Runokokous Väinämöisestä,
Helsinki 1898, siv. 14.

[138] Gothenius Gjörwellille 17. p. elok. 1765. Tukholman kunink.
kirjasto.

[139] De poësi Fennica, § IX muist. b.

[140] Väitöskirja, joka ilmestyi vuonna 1758 S.M. Ullholmin
respondenttina ollessa Upsalassa, siteerataan "De poësi Fennica" § V.

[141] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:s osa, 8:s kappale, 4 §.
Suom. Kirj. Seur. kirj. n:o 4967.

[142] Luennot Ernestin retoriikasta, siv. 76, Turussa olevassa
kappaleessa.

[143] Helsingin yliopiston kirjasto.

[144] Helsingin yliopiston kirjasto.

[145] Historia Sveogothica deficiens & restaurata, § IV muist.

[146] Dissertatio academica, praecipuas caussas defectuum, quibus
laborat Historia Fennica leviter adumbrans, 1764, § X.

[147] Indicia mineralogiae in Fennia sub gentilismo, C.R. Giers, 1767.

[148] De poësi Fennica, § XIII. Kysymys on tässä erityisesti
loitsurunoista.

[149] De poësi Fennica, § XIII. K. Krohn, Loitsurunoja viime
vuosisadalta, Valvoja 1890, siv. 543 ja seur.

[150] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida,
siv. 13-14.

[151] De fama magiae Fennis attributae, § III.

[152] Chronicon Episcoporum Finlandensium, siv. 50.

[153] Anmärkningar rörande Finska folkets tillstånd och läge. Vitt.-,
Hist.- o. Ant.-Ac. Handl. IV, siv. 6.

[154] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778 ja 7. p. jouluk. 1781.
Bref till samt., siv. 13 ja 38.

[155] Sama 5. p. huhtik. 1782. Bref till samt., siv. 50.

[156] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Bref till samt.,
siv. 249.

[157] Nordin Gahmille 22. p. jouluk. 1774. Tukholman kunink. kirjasto.

[158] Tilas Lidénille 3. p. huhtik. 1766. Upsalan yliopiston kirjasto.

[159] Esm. Vindiciae Fennorum, alku.

[160] Gagnerus Aurivilliukselle 24 p. maalisk. 1783. Ups. yl. kirj.

[161] Undersökning om Lagskipningen i de äldre tider, Esipuhe, preeses
Bilmark, 1772.

[162] Erik Lencquist Mennanderille 8. p. huhtik. 1773. Tukholman
kunink. kirjasto.

[163] Mennander Strickerille 31. p. toukok. 1767, Tilasille 12. p.
marrask. 1762. Tukholman kunink. kirjasto. Bilmark, Praecipuae oaussae
defectuum, quibus laborat historia Fennica, 1764.

[164] "Mitäpä on tehtävä suurilla kirjastoilla ja kokoelmilla
julkisissa paikoissa? Ne vaativat suuria rahoja ostoksiin; ne vaativat
suuria huoneita ja saleja, että sinne vieritettäisi kasottain kirjoja
ja kirjastonhoitajain tulee näön vuoksi niitä hoitaa. Hänellä on joko
palkkaa tahi ansiota siitä, että hän säilyttää avaimia ja mielensä
mukaan näyttelee kirjaa tahi käsikirjoitusta, joka hänen mielestään on
omituinen". Tilas Lidénille 11. p. lokak. 1764. Upsalan yliopiston
kirjasto j.n.e.

[165] "Valtioarkistossa on useita kirjoja, joissa on kaupunkien
oikeuksia, mutta ne ovat tuskin enää saatavissa, sillä v. Stiernman,
joka nyt on viimeisillään. ei ole koskaan laskenut ketään ihmistä niitä
katsomaan -- -- -- Tämä sekä muut asiakirjat ovat niin paperien sekaan
haudattuja, että niitä tuskin saa v. Stiernmanin eläessä". Gahm
Lidénille 6. p. helmik. 1765. Upsalan yliop. kirjasto.

[166] Diplomatarium Suecanum I, Tukholma 1829, siv. XX.

[167] Tähän edelliseen seikkaan viitataan väitöskirjan "De urbe Uloa"
esipuheessa, josta vuonna 1737 ilmestyi ensi osa Scarinin presidiolla.

[168] Aurora seuran perustuksesta katso G. Castrén, Sällskapet Aurora,
Förhandlingar och uppsatser, Skrifter utgifva af Svenska
Litteratursällskapet i Finland XLVII, siv. 143 ja seur. Seuran
perustamisessa jo esiintyi kaksinainen tehtävä, joka sille oli
omituinen.

[169] Sällskapet Auroras almänna lag, Esipuhe sekä 1:nen määräys § 2 ja
3. Helsingin yliopiston kirjasto.

[170] Pöytäkirja 25. p. elokuuta 1770 pidetystä Aurora seuran
kokouksesta. Helsingin yliopiston kirjasto.

[171] Kirjeessä Nyerupille 27. p. elok. 1801 Porthan itse huomauttaa,
että etenkin hänen aikanaan Suomen historiaa koskevat asiat olivat
vallalla lehdissä. Bref till samtida, siv. 260.

[172] Porthanin kertomus siitä revisioonitilaisuudessa, liitetty
konsistoorion pöytäkirjaan 18. p. maalisk. 1777.

[173] Hyllénin luentoilmoitus vuodelta 1767. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[174] Historia Bibliothecae, Esipuhe.

[175] Haartman kertoo jo ollessaan amanuensina kirjastossa vuosina
1750-1755 tulleensa huomaamaan tuollaisen kronoloogisen luettelon
tarpeellisuuden. Yliopiston konsistorin pöytäkirja vuodelta 1777, 18.
p. maalisk.

[176] Konsistoorion pöytäkirjaan 15. p. jouluk. 1748 liitetty
tilintarkastajain kertomus.

[177] Olavus Celsius. Bibliothecae Upsaliensis Historia 1745, 153
sivua. A. Celsius, Bibliothecae Regiae Stockholmiensis Historia. Vertaa
Claes Annerstedt, Upsala Universitetsbiblioteks historia. Witterhets
Historie och Antiqvitets Acad. Handlingar, ny följd 12, 2, siv. 3 ja
seur.

[178] Porthanin kertomus näistä lähteistä. Yliopiston konsistoorion
pöytäkirja 18. p. huhtik. 1777. Vrt. memoriaali 18. p. maalisk. 1777.

[179] Hist. Bibl., § XXXI num. 14 ja num. 37.

[180] Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo, 1778. Vrt. Neovius, Ur
Finl. Hist., siv. 741 ja seur.

[181] Gahm Mennanderille 24. p. heinäk. ja 31. p. jouluk. 1774. Bilmark
Gahmille 25. p. lokak. 1772. Tukh. kun. kirj.

[182] Tidningar, 30. p. marrask. 1776, siv. 177 ja seur. Vert.
Warmholtz, Historiskt Bibliothek I, siv. 152.

[183] Kalm Mennanderille 16. p. huhtik. 1779. Tukh. kunink. kirjasto.
August Hjelt, Några bidrag till Aurora förbundets historia. Hist.
Arkisto IX, siv. 143.

[184] Cederhielm Älfville 8. p. helmik. 1782. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[185] Porthan Mennanderille 28. p. marrask. 1783. Bref till samtida,
siv. 91.

[186] O.A. Knös Gjörwellille. 19. p. maaliskuuta 1791. Tukh. kunink.
kirjasto.

[187] Porthanin luennot Ernestin retoriikasta, siv. 65, Turussa.

[188] Något om likpredikningar Åbo Tidningar v. 1791.

[189] Porthan Europaeukselle 25. p. tammik. 1800. Bref till samtida,
siv. 236. Choraeus Porthanille 17. p. jouluk. 1802. Helsingin yliop.
kirjasto. Ad. Neovius, Ur Finlands historia, siv. 176 ja seur.

[190] Porthan Lidénille 26. p. jouluk. 1788. Bref till samtida,
siv. 157.

[191] N.G. Schultén Porthanille 11. p. lokak. 1796, 15. p. toukok. ja
9. p. lokak. 1797. Helsingin yliopiston kirjasto.

[192] "Porthan on tarjoutunut ensi tilassa parenteeraamaan akatemian
senior vainajasta. Saa nähdä tapahtuuko se." Mennander Fredenheimille
23 p elok. 1776. Tukh. kunink. kirjasto.

[193] Mennander Fredenheimille 10. p. syysk. 1776. Tukh. kunink.
kirjasto.

[194] Fredenheim Porthanille 14. p. helmik. 1777. Helsingin yliopiston
kirjasto. Hassel Fredenheimille 20. p. tammik. 1775. Tukh. kunink.
kirjasto. Fredenheim Porthanille 4. p. lokak. 1776. Hels. yliop.
kirjasto.

[195] Konsist. pöytäkirja 18. p. huhtik. 1777.

[196] Mennander Fredenheimille 21. 25. ja 28. p. kesäk. 1782. Tukholman
kunink. kirjasto.

[197] Mennander Fredenheimille 1. p. huhtik. 1783. Tukholman kunink.
kirjasto.

[198] Oratio funebris, siv. 4.

[199] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida,
siv. 13.

[200] Clewberg Porthanille 17. p. huhtik. 1778. Helsingin yliop.
kirjasto.

[201] Bilmark Mennanderille 29. p. toukok. 1781. Tukholman kunink.
kirjasto.

[202] De mediis restaurandis barbariei, afor. XIV.

[203] De accitis ab aqvilone domesticis imperatorum Romanorum
armigeris.

[204] Kirje on Helsingin yliopiston kirjastossa.

[205] Gjörwell Porthanille 19. p. syysk. ja 21. p. marrask. 1775. Hels.
yliop. kirj.

[206] Porthanin luennot logiikassa, § 248. Valtion historiallinen
museo; De praejudiciis amovendis, § VII; De libris raris, § 1.

[207] Gjörwellin ja Clewbergin kirjeet Porthanille. Helsingin
yliopiston kirjasto.

[208] Cygnaeus Gjörwellille 15. p. maalisk. 1791. Tukholman kunink.
kirjasto; Ad. Neovius arvelee Porthanin oleskelleen Tukholmassa myöskin
marraskuussa 1772 erään M.J. Alopaeuksen muistiinpanoissa olevan
ilmoituksen johdosta. Historiallinen Arkisto XV, siv. 238.

[209] 10. p:stä heinäk. 10. p:ään elok. Fredenheim Mennanderille 11. p.
heinäk. ja 11. p. elok. 1775. Tukholman kunink. kirjasto.

[210] Porthan Tengströmille 12. p. syysk. 1779. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[211] Porthan Tengströmille 12. p. syysk. 1779. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[212] Warmholtz Lidénille 15. p. marrask. 1768. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[213] Gjörwell Porthanille 11. p. kesäk. 1776 ja 8. p. heinäk. 1777.
Helsingin yliopiston kirjasto. Gjörwell Warmholtzille 13. p. elok.
1773. Upsalan yliopiston kirjasto.

[214] Opuscula academica collecta et animadversionibus locupletata III.
Göttingen 1788, siv 33.

[215] Vita antiquissimorum hominum Graeciae ex ferorum et barbarorum
populorum comparatione illustrata. Opuscula Academica III, siv. 1 ja
seur.

[216] Esitelmä pidettiin 17. p. heinäk. Göttinger Anzeigen 1779, n:o
97. Luettelo kesäluennoista Göttingenissä. Göttinger Anzeigen 1779, n:o
35. Porthan Z. Cygnaeukselle 22. p. heinäk. 1779. Bref till samt.,
siv. 27.

[217] Porthan Cygnaeukselle 22. p. heinäk. 1779. Bref till samtida,
siv. 28.

[218] Lidén Aurivilliukselle 1. p. marrask. 1768. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[219] Edellä mainittu Porthanin kirje Cygnaeukselle sekä hänen
kirjeensä M.J. Alopaeukselle samalta päivältä.

[220] Edellä mainittu kirje Tengströmille sekä Tengström, Oratio
funebris in memoriam H.G. Porthan, siv. 19.

[221] "Itse ranskalaiset muodit ja tavatkin (niinkuin kaikenlaiset
tavarat ja tiedot) olemme enimmäksi osaksi saaneet välillisesti, jo
hiukan muuttuneina ja saksalaistuneina". Åbo Tidn. 24. p. heinäk. 1797.

[222] Porthan Mennanderille 14. p. jouluk. 1780. "Haluten saada
akateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun johdollani voivat ilmestyä,
paitsi aihetta ylioppilasten harjaantumiseen, myöskin tilaisuutta
palvelemaan köyhää Suomen historiaamme, olen antanut muutamille
oppilailleni aineita valmistettaviksi, jotka ovat sen kanssa
yhteydessä." Bref till samtida, siv. 35.

[223] Siitä ilmestyi vain ensi osa Tukholmassa 1767.

[224] Porthan Mennanderille 14. p jouluk. 1780. Bref till samtida,
siv. 36.

[225] Sama kirje.

[226] Porthan Mennanderille 14. p. jouluk. 1780, 6. p. huhtik. ja 7. p.
jouluk. 1781. Bref till samtida, siv. 35 ja seur.

[227] De Superstitionibus hodiernis ex gentilismo residuis.
Respondentti Jonas Moman I, 1750 -- II, 1752.

[228] Heyne, Opuscula academica I, siv. 189.

[229] Heyne, Opuscula academica I, siv. 201.

[230] De superstitione veterum Fennorran, § XV.

[231] Fredenheim Porthanille 9. p. jouluk. 1785. Helsingin yliop.
kirjasto.

[232] Yllämainittu Goguetin teos I, Esipuhe siv. 30 j.n.e. Olen
käyttänyt painosta, joka ilmestyi Pariisissa 1778.

[233] Nestor II, 282. Vert. myöskin Nestor II, siv. 33.

[234] O.A. Knösin kopiat Thunmannin kirjeistä Burensköldille, joista
yksi päivätty Hallessa 5. p. toukok. 1774, toinen ilman päivämäärää.
Upsalan yliopiston kirjasto.

[235] Porthan Mennanderille 22. p. toukok. 1778. Bref till samtida.

[236] Leibniz Sparfvenfeldtille 6. p. jouluk. 1695, Bring, Samling af
åtskilliga Handlingar II, siv. 149 ja 150.

[237] Kirje päivätty kesäk. 7. p. 1716. Hallenius, De Borea Fennia,
siv. 39 ja seur. vert. Setälä, Lisiä suomalais-ugrilaisen
kielentutkimuksen historiaan, Suomi 1892, siv. 260 ja seur.

[238] Erik Benzelius Gustaf Benzelstiernalle 10. p. maalisk. 1733.
Lidén, Brefväxling, siv. 116.

[239] Kirje päivätty Gööteporissa 12. p. huhtik. 1731. Swensk
Mercurius helmik. 1758, siv. 939-940.

[240] Vertaa Setälä, Lisiä, siv. 260 ja seur.

[241] Yliopiston konsistoorion pöytäkirja 22. p. lokak. 1754. Helsingin
yliopiston kirjasto.

[242] De diversa origine Finlandorum et Lapponum. Nova Acta Upsaliensia
II, v. 1773. Esitelmä oli kuitenkin kirjoitettu sen alussa olevan
ilmoituksen mukaan jo vuonna 1759.

[243] Wilde, Svenska Stats Författningars historia I, siv. 137. Sigfrid
Porthan ja Abraham Fabritius, "De Germania magna" I, 1764, § VII.
Scarin, Om Finlands fordna namn, Finska Folkets ursprung och fordna
hemvist m.m. Suomi 1843.

[244] Historia Bibliothecae, § XXX ja § XXXI n:o 50.

[245] De poësi Fennica, § III muist.

[246] § IV.

[247] Tidningar utgifna af et Sällskap i Åbo, 15. p. tammik. 1771.

[248] Lagerbring, Swea Rikes Historia I, siv. 46. Idman, Försök; at
wisa gemenskap emellan Finska och Grekiska Språken, Turku 1774, § 17.
Lencquist, Tidningar etc. 1772, siv. 148 ja seur.

[249] Esim. Luennot Pufendorfln "De officiis" teoksesta, siv. 269.
Valt. hist. museo.

[250] Grundstrek til Ryska Historien, 1 kappale, § 2. Helsingin
yliopiston kirjasto.

[251] Porthan Mennanderille 5. p. huhtik. 1782. Bref till samtida,
siv. 50.

[252] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782. Bref till samtida,
siv. 54.

[253] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782. Bref till samtida,
siv. 54.

[254] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:mas osa, 10:nes kappale, § 1.

[255] V osa: Om Vesterbotten, siv. 4 muist. o. siv. 277 muist. g j.n.e.
Tämä on painettu vasta vuonna 1789.

[256] Kolmessa ensi muistutuksessa esitetyt asiat käsitellään uudelleen
kirjoituksen "Om Lapparne", viides muistutus sisältää samoja asioita
kuin "Om Finska folkets läge och tillstånd", samoili' kahdeksas. Tämän
lopulla kosketellaan kysymystä kainulaisista.

[257] J.G. Eccard, De usu et praestantia studii etymologici in
historia. Helmstad 1707. VII kappale, siv. I4-K1.

[258] Aboa vetus et Nova, 1700, III kappale, § 2 ja seur.

[259] De usu et prsestantia studii etymologici, I kappale, siv. A2.

[260] Niin esimerkiksi Thunmann, Untersuchungen über die alte
Geschichte einiger Nordischen Völker. Berliini 1772, siv. 75 ja seur.
huomauttaa, että liettualaiset ovat lainanneet suomalaisilta koko
joukon merenkulkua koskevia sanoja.

[261] Försök at igenfinna Den Finska Nationens och Språkets Härkomst af
G. Bonde. Vitterhets-Academiens Handlingar I, siv. 78 ja seur.

[262] De diversa origine etc. Nova acta reg. societatis scientiarum
Upsaliensis II, siv. 9-10.

[263] Respondentti C.E. Giers.

[264] Respondentti J. Lizelius.

[265] Dissertatio academica praecipuas caussas, quibus laborat Historia
Fennica etc, § III.

[266] Vitterhets-, Historie- ooh Antiqvitets Academiens Handlingar IV,
siv. 1-33.

[267] Helsingin yliopiston kirjasto.

[268] Helsingin yliopiston kirjasto. Huomautus on latinan kielellä.

[269] De usu linguae Sveogothicae, § II.

[270] Porthan Europaeukselle 3. p. huhtik. 1783. Bref till samtida,
siv. 66-67.

[271] Yllämainittu esitys, III kappale § III. Väitöskirjan "Om jordens
svedande och kyttande I", alussa oleva huomautus kansan ravinnosta oli
usein tavattava mielipide valistusajan kirjailijoilla.

[272] Porthanin interfolieerattu kappale mainittua Jusleniuksen teosta
Helsingin yliop. kirjastossa.

[273] De superstitione Fennorum, § IV.

[274] Thunmann, Untersuchungen, siv. 69 j.n.e. Schlözer, Isländische
Litteratur, siv. 185.

[275] Om Lapparne. Vitterh. Hist. o. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 44.

[276] De Bircarlis § 1.

[277] § 1.

[278] Chron. Ep. Finl., siv. 63.

[279] Om Lapparne, Undersökning om de nationer hörande til Finska
Folkstammen, hvilka i den äldre Nordiska Historien omtalas, Vitterh. H.
o. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 43 ja seur.

[280] Chron. Ep. Finl., siv. 72 j.n.e.

[281] Sibirische Geschichte. Johdanto, siv. 127 ja seur.

[282] X:nen kirjan, 2 luku Herderin teoksesta.

[283] Strödda kortta anmärkningar, II kappale, 9 §.

[284] Jäljennökset käskykirjeistä ja maaherrain vastauksista Upsalan
yliopiston kirjastossa.

[285] Wegelius Porthanille 8. p. huhtik. 1788. Helsingin yliopiston
kirjasto.

[286] De Brosses, Traité de la formation méchanique des langues et des
principes physiques de l'Etymologie. Pariisi 1765. Monboddo, On the
origine and progres af language, 1773-1792.

[287] De Sermone, 1738, respondentti Ericus Petri Ljung. Aphorismi
miscellanei ad ideam eruditi, resp. Sigfr. Porthan ja C.G. Weman,
aforismi XX.

[288] Porthanin luennot sielutieteestä, 3:s osa, 5:s kappale, § 1 ja
seur.

[289] Respondentti C.F. Johnsson, I, § IV.

[290] Cogitationes quaedam de Pandora Hesiodea, J.H. Fattenborg, § III.
Cogitationes quaedam de Lingvarum usu historico, J.H. Avellan, § I.

[291] Porthanin luennot sielutieteestä, 3:s osa, 1:n kappale, § 3.

[292] Luentoja teologian historiasta vuonna 1795, siv. 96. Suom. Kirj.
Seur. arkisto, n:o 5923.

[293] A.N. Clewberg Porthanille 18. p. huhtik. 1776. "Youngia on kaksi
kappaletta, joista Herra Kirjastonhoitaja sai yhden, minä toisen, noin
12 kuparirahalla. Käännös ei ole paraita, se ei ole Eberthin."
Helsingin yliop. kirjasto.

[294] Luennot sielutieteestä, 3:s osa, 1:n kappale, § 1. "Jos
Silfverstolpella on jäljellä Blairin retoriikka, tahtoisin minäkin sen
omistaa." Porthan Caloniukselle lokak. alulla 1795. Bref till samtida,
siv. 205.

[295] Gjörwell ilmoittaa lähettäneensä Turun yliopiston kirjaston
laskulle Winckelmannin Geschichte der Kunst, uuden painoksen, kirjeessä
Porthanille 8. p. heinäk. 1777. Helsingin yliopiston kirjasto.

[296] Esm. Luennot sielutieteestä I:nen osa, 3 kapp. § 4. Suom. Kirj.
Seur. arkisto n:o 4967.

[297] Sylloge monumentorum, Esipuhe.

[298] Porthan Caloniukselle 9. p. elok. 1794. Bref tili Calonius,
siv. 124.

[299] M. Murko. Deutsche Einflüsse auf die Anfänge der Slavischen
Romantik I. Die Böhmische Romantik, Graz 1897, siv. 19 ja seur.

[300] A.F. Skjöldebrand. Voyage pittoresque au Cap Nord. Tukholma 1801.
Troisiéme Cahier, siv. 29-30.

[301] Kirje päivätty 22. p. toukok. 1800. Bref till samtida, siv. 246.

[302] Vert. esim. Schlözerin lausuntoa, Isländische Litteratur und
Geschichte, siv. 297.

[303] Porthan Mennanderille 7. p. jouluk. 1781. Bref till samtida, siv.
39. Porthan Lidénille 7. p. heinäk. 1787. Sama, siv. 132. Cederhielm
Älfville 2. p. huhtik. 1786: "Muuten on historiallisen kirjallisuuden
laita huonosti. Suurin osa aatelista täällä maassa ei kehota poikiansa
opintoihin, vaan aapiskirjasta ja ensi alkeista asti he ripustavat
näiden päälle sinisen takin ja silmiin pistävät päärmät". Upsalan
yliopiston kirjasto.

[304] Kreanderista Bref till samtida, siv. 122 y.m. "Bilmark on tätä
promotioonia varten presideerannut 17 graduaalissa ja minä 13:ssä;
sitävastoin olen minä presideerannut 26 spesimenissä ja hän 3:ssa. Kun
virkaveljillämme on ollut vaivaa vain 2:sta tahi 3:sta ja muutamat
(kuten Planman ja Schalberg) eivät ole ainoatakaan julkaisseet, niin on
työ sitä enemmän joutunut meidän niskoillemme. Niin että on anteeksi
annettavaa, jos olemme olleet huolimattomia ja esityksissämme lyhyitä".
Porthan Caloniukselle 25. p. kesäk. 1795. Bref tili Calonius, siv. 196.

[305] Gadd Gjörwellille 1. p. helmik. 1791. Tukholman kunink. kirjasto.

[306] Cederhielm Älfville 8. p. helmik. 1782. Upsalan yliop. kirj.

[307] Dissertatio de populis Herodoto memoratis, qui Scandiam habitasse
feruntur, 1786.

[308] Dissertatio gradualis continens stricturas oriticas in Chronicon
incerti Auctoris de Kegibus Finlandiee. Resp. Erik Slottman, § 111.

[309] Vertaa M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,
siv. 96.

[310] Vertaa M.G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo universitet,
siv. 96.

[311] Bilmark Lidénille 19. p. maalisk. 1762. Upsalan yliop. kirjasto.

[312] Kirje päivätty 16. p. marrask. 1797. Bref tili Calonius,
siv. 438.

[313] Porthan Mennanderille 24. p. toukok. 1782; 24. p. syysk. ja 29.
p. lokak. 1784. Bref till samtida, siv. 54, 107 ja 109.

[314] Porthan Caloniukselle 25. p. kesäk. 1795. Bref tili Calonius,
siv. 196.

[315] Calonius Porthanille 4. p. toukok. 1795. Hels. yliop. kirj.
Porthan P.J. Alopaeukselle 5. p. huhtik. 1796. Bref till samtida, siv.
205 ja seur. Hist. Arkisto XV, siv. 228.

[316] Ad. Neovius, Spridda anteckningar rörande Henric Gabriel Porthan.
Hist. Arkisto XV, siv. 233.

[317] Porthan Gjörwellille 26. p. elok. 1801. Bref till samtida.,
siv. 256.

[318] Calonius tuli Auroran jäseneksi 28. p. elok. 1770. Aurora seuran
pöytäkirjat Helsing. yliop. kirjastossa. Yliopiston konsistoorion
pöytäkirja 1. p. heinäk. 1777.

[319] Calonius Porthanille 26. p. maalisk. 1795: "Omasta puolestani en
mitään enemmän toivoisi, kuin että tuntisin perinpohjin slavoonian ja
tatarin kielet; ja sen ainoastaan siksi, että voisin verrata niitä
suomeen". Helsingin yliopiston kirjasto.

[320] Porthan Mennanderille 8. p. helmik. 1782. Bref till samtida,
siv. 41 ja seur.

[321] Porthan Tengströmille 8. p. heinäk. 1783. Tarjoutuu vaihtamaan
Gahmin kanssa otteensa hovioikeuden ja akatemian pöytäkirjoista.

[322] Porthan Mennanderille 5. p. huhtik. 1782. Bref till samtida,
siv. 49.

[323] Probe Russischer Annalen, siv. 229-230. Vertaa myös edellä,
siv. 21.

[324] Porthan Mennanderille 10. p. lokak. 1783. "Ihmettelen, ettei
Örnhielm ole kokoelmaansa käyttänyt Mustaa kirjaamme, jota kuitenkin
Peringsköld ynnä muut ovat käyttäneet hyväkseen". Porthan Mennanderille
28. p. marrask. 1783. Bref till samtida, siv. 86 ja 91. "Merkillistä,
ettei Peringsköld, joka on sen nähnyt ja sitä käsitellyt, ole
suuremmalla huolella ottanut siitä selvää, johon jo sisällysluettelon,
kirjoitettuna vanhalla käsialalla kirjan eteen, olisi pitänyt antaa
aihetta". Porthan Mennanderille 14. p. toukok. 1784. Bref till samtida,
siv. 103.

[325] Apparatus Historiae Sveogothicae. Sectio secunda. Kappale XXVIII.
Käsikirjoitus Upsalan yliopiston kirjastossa.

[326] v. Stiernman Mennanderille die Antonii 1763. Tukholman kunink.
kirjasto.

[327] Gahm Mennanderille 18. p. elok. 1768. Tukholman kunink. kirjasto.
Vertaa J.R. Forsman, Mennander, siv. 160.

[328] Porthan Mennanderille 10. p. lokak. 1783. Bref till samtida, siv.
86. Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Sama, siv. 119.

[329] Porthan Mennanderille 28. p. marrask. 1783. Bref till samtida,
siv. 91.

[330] Caloniuksen omistama kopia v. Stiernmanin teoksen toisesta osasta
hänen muistutuksillaan varustettuna. Helsingin yliopiston kirjasto.
Vertaa Caloniuksen muistiinpanoja ja esitöitä Suomen hallinnolliseen
historiaan samassa paikassa.

[331] Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,
siv. 119 ja seur. Porthan Lidénille 7. p. heinäk. 1787. Sama, siv. 129.

[332] Esim.: "Koska tämä jo on jotenkin harvinainen ja tavallaan sopii
valaisemaan meikäläisten luonnetta tuona aikana". Chron. Ep. Finl. siv.
148 m. 5. "Koska en muista sitä missään nähneeni kokonaisena painetun,
niin esitän sen sentähden". Chron. Ep. Finl. siv. 606.

[333] Porthan Hallenhergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,
siv. 120. Porthan Mennanderille 1. p huhtik. 1785. Bref tili samtida,
siv. 117

[334] Porthan Aurivilliukselle 4. p. elok. 1788. Bref till samtida,
siv. 146. Nordinin kirjeet Porthanille vuosilta 1790 ja 1791. Helsingin
yliopiston kirjasto.

[335] Aurivillius Gjörwellille 9. p. toukok. 1804. Tukholman kunink.
kirjasto. "Kohta kahdenkymmenen vuoden kuluessa on hän osottanut minua
kohtaan sellaista rohkaisevaa ystävyyttä; etten voi verrata sitä muuhun
kuin Herra Asessorin osottamaan."

[336] Porthan Caloniukselle 25. p. heinäk. 1791. Bref till Calonius,
siv. 4.

[337] Aurivilliuksen kirjeet Lidénille 1790 luvulta. Upsalan yliop.
kirjasto. Georgii Gjörwellille 18. p. maalisk. 1791. Tukholm. kun.
kirjasto.

[338] 19. p. heinäk. 1768. Tukholman kun. kirjasto.

[339] Liljegren, Svenskt Diplomatarium I, siv. XXI.

[340] Bref tili Calonius, siv. 50.

[341] Calonius Porthanille 3. p. Jouluk. 1793, 6. p. toukok. 1794.
Helsingin yliopiston kirjasto.

[342] Cederhielmin kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa
Sign. S. 175.

[343] Porthan Hallenbergille 29. p. huhtik. 1785. Bref till samtida,
siv. 119.

[344] Lidén. Brefwäxling, siv. 135.

[345] Lagerbring, Swea Eikes Historia III, 1 kappale 35 ja muist. 3.
Porthan Chron. Ep. Finl., siv. 217.

[346] De expeditione Johannes Svercheridae, § 1.

[347] Mabillon, De re diplomatica, libri VI, Pariisi 1681, Esipuhe sekä
1. kirja, 1. kapp., 3-4 osasto y.m. Vertaa edellä siv. 4 ja seur.

[348] Vasta vuonna 1797 aikoo Porthan hankkia Montfauconin teoksen,
nähtävästi Palaeographia graecan. Porthan Caloniukselle 18. p. jouluk.
1797. Bref tili Calonius, siv. 446.

[349] Porthan itse piti tätä puutetta hyvin haitallisena, vert. Porthan
Mennanderille 24. p. toukok. 1782, Bref till samtida, siv. 53.

[350] Hypomneumata quaedam, 5, 1. j.n.e.

[351] Palmsköldin kokoelmat, Tavastland, siv. 869, Karelen, siv. 415.
Upsalan yliop. kirjasto.

[352] Porthan Caloniukselle 21. p. marrask. 1793. Bref tili Calonius,
siv. 42; j.n.e.

[353] Bilmark Gahmille 19. p. marrask. 1773. Tukh. kun. kirjasto.

[354] Calonius Gjörwellille 23. p. toukok. 1784. Tukholman kunink.
kirjasto.

[355] Gabriel Rein, Henrik Gabriel Porthan, Helsinki 1864, siv. 35 ja
seur. Schybergson, Historiens studium, siv. 119. ja seur.

[356] Probe Russicher Annalen, siv. 230-231.

[357] Sama, siv. 231-232.

[358] Helsingin yliopiston kirjasto.

[359] Litterarische Nachrichten von einer auf Veranlassung der
böhmischen Gesellschaft der Wissenschaften im Jahre 1792 unternommenen
Reisen nach Schweden und Russland von J. Dobrovsky, Prag 1796, siv. 87.
ja seur.

[360] Pommersche Bibliothek. Vuosikert. 1753.

[361] Tengström. Oratio funebris in memoriam H.G. Porthan, Turku 1821,
siv. 91.

[362] Helsingin yliopiston kirjasto.

[363] Bref tili Calonius, siv. 356.

[364] Vrt. esim. Porthan Gjörwellille 24. p. syysk. 1798. Bref tili
samtida, siv. 227 j.n.e.

[365] Vert. edellä (Tulopuheessaan kirjallisuusakatemiassa...).

[366] Fredenheim Porthanille 22. p. tammik. 1796. Gjörwell Porthanille
20. p. marrask. 1798. Hels. yliop. kirj.

[367] Skandinavisk Museum, 1800, I:nen osa, siv. 156 ja seur.

[368] Esim. Schlözer, Acta Soc. Iablon. nova III, siv. 78.

[369] Vrt. Schybergson, Jacob Tengström såsom historiker. Hist. Arkisto
XVI, Helsinki 1900, siv. 7 ja seur.

[370] Åbo Tidningar 1791, numero 3. Vert. edellä siv. 100.

[371] Sama 1794, numero 7 muist. Vertaa numeroja 31 ja 39; numeroja 40
ja 42 vuodelta 1793 j.n.e.

[372] Esim. Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800, 7. p. huhtik.
1803. Porthan Alopaeukselle 8. p. maalisk. 1803 j.n.e. Bref tili
samtida, siv. 242, 281, 286 ja seur. y.m.

[373] Porthan Lidénille 26. p. jouluk. 1788. Bref till samtida, siv.
152-153.

[374] Numero 956 Nordinin kokoelmissa; osastossa Biographica Suecana.

[375] Porthan Lidénille 26. p. helmik. 1789. Bref till samtida, siv.
158-159. Åbo Tidningar 1791, n:o 27-29.

[376] Tengström Fantille 7. p. jouluk. 1793 ja 19. p. maalisk. 1794.
Upsalan yliop. kirjasto.

[377] Vert. Schybergson, Tengström såsom historiker. Hist. Arkisto XVI,
siv. 10 ja seur.

[378] Porthanin esipuhe mainittuun väitöskirjaan.

[379] Tengström Gjörwellille 11. p. heinäk. 1800. Tukholman kunink.
kirjasto.

[380] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Bref till samtida,
siv. 249.

[381] K.A. Bomansson, Hvad betecknar "Collegium Raumense"? Hist.
Arkisto VI, siv. 52 muist. 16.

[382] Fredenheim Mennanderille 8. p. syysk. 1775. Tukholman kunink.
kirjasto.

[383] Åbo Tidningar 1793, numero 49, 1794, numerot 31, 33, 45 ja 52.

[384] Åbo Nya Tidningar 1789, n:o 6 ja seur. Åbo Tidningar 1791, no 18
j.n.e.

[385] Åbo Tidningar 1794, numero 27.

[386] Nordin Porthanille 22. p. helmik. ja 3. p. maalisk. 1791.
Helsingin yliop. kirjasto.

[387] Porthan Aurivilliukselle 7. p. lokak. 1790. Bref till samtida,
siv. 169.

[388] M.J. Alopaeus Porthanille 4. p. helmik. 1794. Helsingin yliop.
kirjasto. Porthan P.J. Alopaeukselle 5. p. huhtik. 1796. Bref till
samtida, siv. 204 ja seur.

[389] 3. p. syysk. numerossa 36.

[390] M.J. Alopaeus Porthanille 9. p. toukok. 1795. P.J. Alopaeus
Porthanille 26. p. huhtik. 1796 ja 5. p. jouluk. 1797. Helsingin yliop.
kirjasto.

[391] 10. p. tammik. j.n.e. 1798, numero 2 y.m.

[392] 1793, numerot 11 ja 15, 1794, numero 4.

[393] Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800. Bref till samtida,
siv. 239.

[394] Muistutukset Hülphersin teokseen "Om Westerbotten". Vert.
Nordinin kokoelmat n:o 484. Upsalan yliop. kirjasto.

[395] Vert. Chron. Ep. Finl., siv. 359 ja seur., 449 ja seur.

[396] Gjörwell Lidénille 25. p. heinäk. 1790. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[397] Joh. Steenstrup, Historieskrivningen i Danmark i det 19:de
Aarhundrede, Kööpenhamina 1889, siv. 22. ja seur.

[398] Nordinin kokoelmat, numero 1062. Ups. yliop. kirjasto.

[399] Thuneld Porthanille 16. p. kesäk. 1772; 17. p. huhtik. 1778.
Hels. yl. kirj.

[400] V osa, 28. julkaisu.

[401] Cederhielm Alfille 19. p heinäk. 1785. Upsalan yliopiston
kirjasto.

[402] Fredenheim Porthanille 9. p. jouluk. 1785. Helsingin yliop.
kirjasto.

[403] Porthan oli "Hämeen matkalla" m.m. alkukesällä 1776. Vrt.
Mennander Fredenheimille 30. p. heinäk. 1776. Tukholm. kun. kirjasto.
Pohjois-Karjalassa hän ei ollut käynyt vielä 1788. N.G. Schultén
Porthanille 13. p. helmik. 1788. Helsingin yliop. kirjasto.

[404] Porthan Lidénille 7 p. heinäk. 1787. Bref till samtida, siv. 132.

[405] Fredenheim Porthanille 8. p. kesäk. 1787. Helsingin yliop.
kirjasto.

[406] Porthan Caloniukselle 28. p. elok. 1794. Bref tili Calonius, siv.
127 ja seur.

[407] Calonius Porthanille 30. p. maalisk. 1796. Helsingin yliop.
kirjasto.

[408] Nordin Porthanille 22 p. helmik. 1791. Hels. yliop. kirj.

[409] Porthan Caloniukselle 18. p. jouluk. 1797. Bref tili Calonius,
siv. 446. Porthan Aurivilliukselle 1. p. syysk. 1803. Bref till
samtida, siv. 288. Cygnaeus Porthanille 20. p. huhtik. v.l. Hels. yl.
kirj.

[410] Chron. Ep. Finl., siv. 114 muist 88.

[411] v. Celsen kokoelmat Upsalan yliopiston kirjastossa.

[412] Vertaa Svensk Literatur Tidning 4. p. syysk. 1813.

[413] Porthan Caloniukselle 10. p. maalisk. 1795. Bref tili Calonius,
siv. 175.

[414] Allgemeine Deutsche Bibliothek LXIV, siv. 194 ja seur., 502.

[415] Porthanin noota vatjalaisista J.H. Cygnaeuksen kirjeessä 20. p.
huhtik. 1795 v.l.; Muistiinpano Nordinin kirjeessä 2. p. elok. 1790.
Helsingin yliopiston kirjasto. Johan Schönberg Porthanille 3. p. lokak.
1802. Helsing. yliop. kirj.

[416] Porthan Aurivilliukselle 12. p. marrask. 1792, 1. p. helmik.
1793. Bref till samtida, siv. 190 ja seur., 196.

[417] Dissertatio gradualis continens stricturas criticas in Chronicon
incerti auctoris de Regibus Finlandiae, § II.

[418] Ahlberg Porthanille Norrbon pitäjästä pohjoisessa Helsinglannissa
21. p. elok. 1801. Helsingin yliop. kirjasto.

[419] Vitt. H. o. Ant. Ac. Handl. IV, siv. 34.

[420] Alkumuistutus kysymyksessä olevaan teokseen.

[421] Nordin'in vastaus Porthanille 22. p. helmik. 1791. Helsingin
yliopiston kirjasto.

[422] Porthan Caloniukselle 22. p. jouluk. 1794. Bref tili Calonius,
siv. 156.

[423] Porthan Aurivilliukselle 28. p. heinäk. 1795 ja 10. p. maalisk.
1796. Bref till samtida, siv. 201, 203.

[424] Porthan Caloniukselle 2. p. huhtik. 1795. Bref tili Calonius,
siv. 178.

[425] R. Rask, Ottars og Ulfstens Rejseberetninger. Kööpenhamina 1816,
siv. 3.

[426] Sven Lönborg, Adam af Bremen och hans skildring af Nordeuropas
länder och folk, Upsala 1897, siv. 34. ja seur.

[427] Nestor II, siv. 316; V, siv. 36-37.

[428] Porthan Gjörwellille 16. p. elok. 1800. Porthan Nyerupille 27. p.
elok. 1801. Bref till samtida, siv. 249 ja seur., 259.

[429] Recenserande förteckning uppå de d. 23. Nov. 1783 ifrån Rom
ankomna afskrifter af Påfvebref, rörande Svenska, dels Politiska, dels
Ecclesiastique ärender ifrån år 1198 til 1585, hwilka hitintils varit
okända för wåra Historici. Stockholm d. 28. Nov. 1783. Nordinin
kokoelmat N:o 37 Upsalan yliopiston kirjastossa.

[430] Kirje päivätty 1 p. heinäk. 1796. Helsingin yliop. kirj.

[431] Kirje päivätty 9 p. jouluk. 1783. Tukh. kun. kirjasto.

[432] Porthan Caloniukselle 21. ja 25. p. heinäk. 1791; 23. p. kesäk.
1796. Bref tili Calonius, siv. 1 ja seur., 272 ja seur.

[433] Porthan Caloniukselle 30. p. syysk. 1799. Bref tili Calonius,
siv. 578 ja seur.

[434] Calonius Porthanille 31. p. toukok. ja 1. p. heinäk. 1794.
Helsingin yliop. kirjasto.

[435] Porthan Caloniukselle 23. p. kesäk. 1796. Bref tili Calonius,
siv. 272.

[436] Schönberg Gjörwellille 9. p. huhtik. 1789. Tukholman kunink.
kirjasto.

[437] Quae fuit quondam septentrionalibus in regnis iarliatuum ratio?
Acta Societatis Iablonovianse nova III, siv. 45 ja seur.

[438] Porthan Nyerupille 27. p. elok. 1801. Bref till samtida, siv. 257
ja seur.

[439] Porthanin luennot sielutieteessä, 3:mas osa, 11 kappale § 1.
Suom. Kirj. Seur. arkisto n:o 4967.

[440] Tukholman kunink. kirjasto.

[441] Porthan Gjörwellille 20. p. helmik. 1800. Bref till samtida,
siv. 239.

[442] Helsingin yliopiston kirjasto.








End of the Project Gutenberg EBook of Henrik Gabriel Porthan
historiantutkijana, by Gunnar Suolahti

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53090 ***