*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53077 ***

PINOCCHION SEIKKAILUT

Kertomus marioneteista


Kirj.

CARLO COLLODI


Suom. Maija Halonen


Italialainen alkuteos: Le Avventure di Pinocchio





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1906.




SISÄLLYS:

      I. Miten mestari Kirsikka löysi puupalasen, joka osasi nauraa
         ja itkeä kuin pieni lapsi.

     II. Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle,
         joka lupaa veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken,
         joka osaa tanssia ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.

    III. Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja
         antaa hänelle nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset
         kujeilut.

     IV. Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme
         tietää, miten vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat
         niitä, jotka tietävät enemmän kuin he.

      V. Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä
         omeletin; mutta hänen suureksi harmikseen lentää omeletti
         ulos ikkunasta.

     VI. Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään
         ovat hänen jalkansa aivan palaneet.

    VII. Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan,
         jonka oli tuonut itselleen aamiaiseksi.

   VIII. Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan
         takkinsa voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.

     IX. Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan
         marionettiteatteria.

      X. Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä
         riemulla, mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri
         Magniafoco ja Pinocchio on saada surkean lopun.

     XI. Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka
         sitten puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.

    XII. Marionettitirehtööri Magniafoco lahjoittaa viisi kultarahaa
         Pinocchiolle, että hän veisi ne isälleen Geppettolle,
         mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan pettää itseään ja
         seuraa heitä.

   XIII. "Punaisen kravun" ravintola.

    XIV. Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja,
         joutuu hän rosvojen käsiin.

     XV. Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet
         jättiläistammen oksaan.

    XVI. Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas
         puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä
         saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.

   XVII. Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen
         kuin nähdessään haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen
         jälkeen hän valehtelee ja saa rangaistukseksi pitkän nenän.

  XVIII. Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän
         kanssaan Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.

    XIX. Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan
         senvuoksi neljän kuukauden vankeudella.

     XX. Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren
         talolle, mutta maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen
         ja tarttuu lopulta kiinni ketunrautoihin.

    XXI. Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa
         hänet olemaan kanatarhansa vahtikoirana.

   XXII. Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan
         pääsee vapaaksi.

  XXIII. Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän
         tapaa kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän
         heittäytyy veteen auttaakseen isäänsä Geppettoa.

   XXIV. Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja
         löytää haltijattarensa.

    XXV. Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja
         lukea ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan
         marionettina ja tahtoisi oikeaksi pojaksi.

   XXVI. Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle
         katsomaan hirvittävää haikalaa.

  XXVII. Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä.
         Yksi jää haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat
         Pinocchion.

 XXVIII. Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.

   XXIX. Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana
         päivänä lupaa muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi.
         Suuret kahvikekkerit tämän merkillisen tapahtuman kunniaksi.

    XXX. Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee
         Pinocchio salaa ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".

   XXXI. Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi
         ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän
         muuttuu aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.

  XXXII. Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi
         aasiksi ja alkaa huutaa kuin aasi.

 XXXIII. Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja
         sirkustirehtööri ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja
         hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa
         ontumaan ja joutuu toiselle omistajalle, joka aikoo tehdä
         rummun hänen nahastaan.

  XXXIV. Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas
         marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee
         hänet hirveän suuri haikala.

   XXXV. Pinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet?
         Lukekaa tämä luku, niin saatte sen tietää.

  XXXVI. Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.




I

Miten nikkari, mestari Kirsikka, löysi puupalasen, joka osasi nauraa ja
itkeä kuin pieni lapsi.


-- Olipa kerran...

-- Kuningas! pienet lukijani varmaankin heti huudahtavat.

-- Ei, lapseni, nyt te erehdyitte. Oli kerran puupalanen. Ei se ollut
mikään hieno puupalanen, olipahan aivan tavallinen halko, semmoinen
joita talvella uuniin pistämme, kun laitamme takkavalkean iltasella.

En niin tarkkaan tiedä tapausta, mutta varmaa on, että tämä halko
eräänä kauniina päivänä joutui erään vanhan nikkarin verstaaseen. Hänen
nimensä oli oikeastaan Antton, mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä
mestari Kirsikaksi, syystä, että hänen nenänipukkansa loisti aina
sinipunaisena kuin kypsä kirsikka.

Kun mestari Kirsikka näki halon, tuli hän hyvin iloiseksi. Hän hieroi
ihastuneena käsiään ja mutisi puoliääneen itsekseen:

-- Sattuipas tämä puupalanen kreivin aikaan, minä teen tästä pöydän
jalan.

Sanottu ja tehty. Hän otti terävän kirveen käteensä ja aikoi ruveta
kuorimaan ja muotoilemaan puuta, mutta sen sijaan, että olisi antanut
kirveensä pudota, hän jäi liikkumattomana seisomaan, käsi kohotettuna,
sillä juuri siinä silmänräpäyksessä kuuli hän pienen heikon äänen
rukoillen sanovan:

-- Älä lyö niin kovaa!

Arvata voitte miten kiltti vanha mestari Kirsikka pelästyi!

Hän katseli hätääntyneenä ympäri huonetta saadakseen selville mistä
ihmeestä tuo vieno ääni kuului, mutta hän ei huomannut mitään. Hän
kurkisti höyläpenkin alle... siellä ei ollut ketään; hän katsoi
kaappiin, jota aina pidettiin suljettuna... ei ketään sielläkään; hän
etsi korista, johon höylälastut ja sahajauhot koottiin... ei ketään, ei
ketään; hän avasi nikkarihuoneensa oven ja katseli ulos kadulle... ei
sielläkään ollut ketään. Mikähän se mahtoi olla?

-- Nyt minä ymmärrän, hän sanoi viimein ja silitteli nauraen
tekotukkaansa, -- minä vaan mielikuvituksessani kuulin tuon äänen.
Nopeaan taas työhön!

Hän tarttui uudelleen kirveeseensä ja iski voimakkaasti halkoon.

-- Voi, miten sattui kipeästi! sama vieno ääni valitti.

Tällä kertaa jäi mestari Kirsikka kuin kivettyneenä seisomaan. Hänen
silmänsä olivat pelästyksestä pudota päästä, hän tuijotti suu auki ja
kieli riippuen leualle, niin että hän oli aivan suihkukaivon irvistävän
kipsikuvan näköinen.

Kun hän viimein sai puhekykynsä takaisin, hän sanoi vapisten ja pelosta
änkyttäen:

-- Mutta mistä ihmeestä tämä pieni vieno ääni kuului, joka sanoi voi?
Eihän täällä ole elävää sielua. Onkohan tämä halko oppinut itkemään ja
voivottelemaan kuin pieni lapsi? Sitä minä en ikinä usko. Tässä se on,
se on samanlainen kuin muutkin halot ja jos heitän sen tuleen, sillä
voi keittää korkeintaan padallisen papuja... Mikähän se oli? Onkohan
joku piiloutunut sen sisälle? Niin, jos joku on sen sisässä, niin
syyttäköön vaan itseään, sillä nyt hän joutuu minun kanssani
tekemisiin.

Tämän sanoessaan hän tarttui molemmin käsin halkoparkaan ja alkoi
armotta koluuttaa sitä seiniä vasten.

Hän asettui sitten kuuntelemaan, alkaisiko tuo pieni vieno ääni taas
valitella. Hän odotti kaksi minuuttia -- mutta ei kuulunut mitään,
viisi minuuttia -- ei mitään, kymmenen minuuttia -- eikä vieläkään
mitään.

-- Minä ymmärrän, hän sanoi väkinäisesti nauraen ja pyyhkäisten
tukkaansa, -- tietysti minä vain mielikuvituksessani kuulin tuon äänen
valittelevan. Reippaasti työhön taas!

Mutta hän oli aikalailla pelästynyt ja koetti sen vuoksi hiljaa
hyräillä, pysyäkseen rohkeana.

Kirveen hän oli pannut pois ja otti sen sijaan höylän, höylätäkseen ja
kiillottaakseen halon, mutta juuri alkaessaan höylätä edestakaisin hän
kuuli saman vienon äänen nauraen sanovan:

-- Lakkaa toki, sinä kutitat minua!

Tällä kertaa mestari Kirsikka kaatui pitkälleen kuin salaman lyömänä.
Kun hän aukaisi silmänsä, hän huomasi istuvansa lattialla.

Hänen kasvonsa olivat aivan kuin muuttuneet, nenännipukkakin, joka
tavallisesti oli sinipunainen, oli nyt pahasta pelästyksestä tullut
aivan tummansiniseksi.




II

Mestari Kirsikka lahjoittaa halon ystävälleen Geppettolle, joka lupaa
veistää siitä itselleen hyvin ihmeellisen puunuken, joka osaa tanssia
ja tapella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa.


Samassa ovelle koputettiin.

-- Astukaa sisään, astukaa sisään! nikkari sanoi, joka ei vielä
jaksanut nousta ylös.

Silloin astui verstaaseen pieni ketterä ukko, nimeltä Geppetto. Kun
katupojat oikein tahtoivat häntä ärsyttää, antoivat he hänelle
haukkumanimen Polendina, sillä hänen kellertävä tekotukkansa muistutti
eräänlaista maissikakkua, jota italialaiset kutsuvat Polendinaksi.

Geppetto oli hyvin pikavihainen. Voi sitä, joka rohkeni häntä kutsua
Polendinaksi! Heti hän raivostui kuin villipeto, eikä häntä saanut
millään asettumaan.

-- Hyvää päivää, mestari Antton, Geppetto sanoi. -- Mitä te siellä
lattialla teette?

-- Opetan tässä muurahaisille kertomataulua.

-- Onneks' olkoon.

-- Mikäs teidät tänne toi, ystäväni Geppetto?

-- Omat jalkani. Tietäkää, mestari Antton, minä olen tullut tänne
pyytämään teiltä jotakin.

-- Teidän palvelijanne, nikkari vastasi ja nousi polvilleen.

-- Aamulla pälkähti mieleeni aatos.

-- Antakaapas kuulua!

-- Olen ajatellut veistää itselleni puunuken, kauniin marionetin, joka
osaa tanssia ja taistella ja heittää kuperkeikkoja ilmassa. Aikomukseni
on lähteä maailmaa kiertelemään tämän marionetin kanssa, tienaamaan
sillä leipäni ja viinitilkan vielä lisäksi. Mitä sanotte tuumastani?

-- Mainiota, Polendina! vieno ääni samassa huusi, mutta kukaan ei
tiennyt mistä se kuului.

Kun isä Geppetto kuuli itseään kutsuttavan Polendinaksi, tuli hän
suuttumuksesta punaiseksi kuin kukko ja ryntäsi aivan raivostuneena
nikkaria kohti:

-- Miksi pilkkaatte minua?

-- Kuka teitä pilkkaa?

-- Te haukuitte minua Polendinaksi.

-- En minä sanonut.

-- Ette kai väitä, että sen itse tein? Te sen sanoitte.

-- En!

-- Kyllä!

-- En!

-- Kyllä?

He tulistuivat yhä enemmän ja pian he kävivät toisiinsa käsiksi.
Molemmat ystävykset tarttuivat toistensa tukkaan, kynsivät ja purivat
ja retuuttivat toisiaan oikein perusteellisesti.

Kun tappelu oli loppunut, Geppetton keltainen tekotukka sattui olemaan
Anttonin käsissä ja Geppetto puolestaan huomasi, että hänellä oli
nikkarin tekotukka suussaan.

-- Anna takaisin tukkani! Antton-mestari huusi.

-- Anna sinäkin omani takaisin ja sovitaan pois riita!

Molemmat ukot ottivat tekotukkansa, puristivat toistensa käsiä ja
vannoivat jäävänsä ystäviksi koko elinajaksi.

-- Noh, isä Geppetto, nikkari sanoi rauhan ja sovinnon merkiksi, --
minkä palveluksen aioitte minulta pyytää?

-- Tarvitsen palasen puuta tehdäkseni marionettini, voinko saada sen
teiltä?

Vallan tyytyväisenä astui Antton-mestari suoraan höyläpenkin luo ja
otti halon, minkä vuoksi hän oli niin kovasti pelästynyt. Mutta juuri
kun hän aikoi ojentaa sen ystävälleen, halko kimmahti hänen käsistään
ja kovalla kolahduksella se putosi suoraan Geppetto paran laihaa säärtä
vasten.

-- Ohhoh, mestari Antton, näinkö rakastettavalla tavalla te
omaisuuttanne lahjoittelette pois? Olitte lyödä minut ontuvaksi!...

-- Voin vannoa, etten minä sitä tehnyt.

-- Tahdotteko taas väittää, että itse sen tein...

-- Syy oli kokonaan halon...

-- Minä tiedän, että syy oli halon, vaan tehän sen viskasitte jalkaani.

-- Minä en heittänyt sitä jalkaanne.

-- Valehtelija!

-- Geppetto, elkää solvaisiko minua, muuten kutsun teitä Polendinaksi!

-- Aasi!

-- Polendina!

-- Kuormajuhta!

-- Polendina!

-- Ruma apina!

-- Polendina!

Kun Geppetto kolmannen kerran kuuli itseään sanottavan Polendinaksi,
mustenivat hänen silmänsä, hän ryntäsi nikkarin kimppuun ja he alkoivat
pölyytellä toisiaan minkä jaksoivat.

Kun tappelu loppui, Antton-mestarilla oli kaksi naarmua muiden lisäksi
nenällään ja toisella kaksi nappia vähempi takissaan. He sopivat taas
keskenään ja vannoivat pysyvänsä ystävinä elämänsä loppuun asti.

Geppetto otti kuitenkin oivallisen puupalasen kainaloonsa, kiitti
Antton-mestaria ja astui ontuen kotiinsa.




III

Kotonansa Geppetto alkaa heti veistellä marionettiansa ja antaa hänelle
nimeksi Pinocchio. Marionetin ensimmäiset kujeilut.


Geppetto asui pienessä kellarihuoneessa, jonne valo tuli
porraskäytävästä. Huonekalut olivat yksinkertaisinta laatua: ontuva
tuoli, huono sänky ja rikkonainen pöytä. Peräseinällä leimusi iloinen
takkavalkea, mutta se olikin vain maalattu ja sen yläpuolelle hän oli
maalannut myös padan, joka hauskasti kiehui ja josta kohosi savupilvi,
ja se näytti aivan oikealta savulta.

Kotiin tultuaan Geppetto otti heti esille työkalunsa ja alkoi veistää
ja vuoleskella marionettiansa.

-- Minkähän nimen hänelle annan? hän kyseli itseltään. Niin, minäpä
nimitän hänet Pinocchioksi. Se nimi tuottaa hänelle onnea. Olen
tuntenut kokonaisen Pinocchio-nimisen perheen: isä Pinocchion, äiti
Pinocchion ja Pinocchio-lapsukaiset ja kaikki he tulivat mainiosti
toimeen. Rikkain heistä kuljeskeli kerjäämässä.

Keksittyään nimen marionetillensa hän alkoi työskennellä oikein
tosissaan. Ensiksi hän vuoli tukan ja sitten otsan ja sitten silmät.

Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun silmät olivat valmiit ja
hän huomasi että ne liikkuivat ja lakkaamatta katsoivat häneen.

Geppettoa melkein suututti, kun nuo kaksi puusilmää aina seurasivat
häntä ja hän sanoi harmistuneena:

-- Ilkeät puusilmät, mitä te minua katsotte?

Kukaan ei vastannut.

Silmien jälkeen hän alkoi veistellä nenää, mutta tuskin se oli valmis,
niin se alkoi kasvaa kasvamistaan ja parin minuutin kuluttua oli nenä
niin pitkä, ettei sillä loppua tuskin ollutkaan.

Geppetto-parka koetti katkoa sen poikki, mutta mitä enemmän hän veisti
ja vuoli, sitä pitemmäksi tämä nenäkäs nenä venyi.

Nenän jälkeen oli suun vuoro. Tuskin suu oli valmis, niin se jo alkoi
nauraa ja pilkata häntä.

-- Lakkaa nauramasta! Geppetto sanoi loukkaantuneena, mutta hän puhui
kuin seinälle.

-- Lakkaa nauramasta, sanon minä sinulle! hän huusi uhkaavalla äänellä.

Silloin suu lakkasi nauramasta, mutta pisti sensijaan ulos kielen.

Kotirauhan säilyttämiseksi Geppetto ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
jatkoi työtään. Suun jälkeen hän vuoli leuan, sitten kaulan, sitten
olkapäät, vatsan, käsivarret ja kädet.

Tuskin kädet olivat valmiit, niin jo Geppetto tuntee tekotukkaansa
nostettavan päästään. Hän katsahtaa ylös ja mitä hän näkeekään?
Totisesti hän näkee oman keltaisen tekotukkansa marionetin käsissä.

-- Pinocchio!... anna heti takaisin tukkani!

Mutta sen sijaan että antaisi takaisin tekotukan, Pinocchio asetti sen
omaan päähänsä, joka melkein hukkui siihen.

Tästä rohkeasta ja vallattomasta kujeesta Geppetto tuli niin
surulliseksi ja alakuloiseksi, niinkuin ei milloinkaan ennen
elämässään. Hän kääntyi Pinocchion puoleen ja sanoi:

-- Pojannulikka! Et ole vielä valmiiksi luotukaan ja jo alat osoittaa
uppiniskaisuutta isällesi. Pahoin tehty, poikani!

Ja hän pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.

Vielä oli jäljellä sääret ja jalat.

Heti kun jalat olivat valmiit, sai Geppetto potkun nenännipukalleen.

-- Se oli oikein minulle, hän sanoi itsekseen. -- Minun olisi ajoissa
pitänyt arvata miten käy.

Sen jälkeen tarttui hän marionettia kainaloihin ja asetti hänet
lattialle kävelemään.

Pinocchion jalat olivat niin jäykät, ettei hän voinut liikahtaa, ja
Geppetton täytyi taluttaa häntä kädestä, jotta hän oppisi vuorotellen
siirtämään jalkojaan.

Mutta heti kun sääret olivat vähän pehminneet, Pinocchio alkoi kävellä
itsekseen ja juosta ympäri huonetta ja lopuksi hän pujahti ovelle,
hyppäsi ulos kadulle ja lähti pakomatkalle.

Ja Geppetto parka juoksi jäljessä saamatta häntä kiinni, sillä
Pinocchio veitikka mennä vilahti kuin jänis, ja kun hänen puujalkansa
koskivat kivetykseen, kuului kopina kuin kahdestakymmenestä
puukenkäparista.

-- Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni! Geppetto huusi,
mutta kun ihmiset näkivät puunuken, joka juoksi eteenpäin kuin
kilpa-ajohevonen, jäivät he seisomaan kuin loihduttuina ja nauroivat
nauramistaan, -- niin te ette ikinä voi uskoa miten sydämen pohjasta
he nauroivat.

Onneksi eräs poliisi tuli viimein ja kuullessaan tuon kovan metelin,
hän luuli hevosen pillastuneen ja asettui rohkeasti keskelle katua
seisomaan, päättäen pidättää hevosen ja estää onnettomuudet.

Mutta kun Pinocchio jo kaukaa huomasi poliisin, joka salpasi koko
kadun, aikoi hän nopeasti pujahtaa tämän jalkojen välitse, mutta katso,
sepä ei onnistunutkaan.

Poliisi ei hievahtanut paikaltaan, vaan tarttui aivan kohteliaasti
hänen nenäänsä (hänen nenänsä olikin niin pitkä, että se näytti olevan
kuin tehty sitä varten, että poliisi saisi siihen tarttua) ja antoi
hänet Geppettolle itselleen. Tämä aikoi heti rangaista häntä
aikamoisella korvannipistyksellä. Mutta arvatkaapas miten noloksi hän
tuli, sillä etsiessään korvia niitä ei löytynytkään ja arvatkaapas
miksi? Niin, kas hän oli kiireessään unohtanut korvat tekemättä.

Silloin hän tarttui Pinocchion niskaan ja talutti hänet pois ja
uhkaavasti päätään puistellen hän sanoi:

-- Mennään heti kotiin! Ja kunhan olemme kotona, niin kyllä siellä
asiat selvitetään, usko pois!

Tämä kohtaus ei juuri Pinocchiota miellyttänyt. Hän heittäytyi maahan
eikä tahtonut kulkea edelleen. Tyhjäntoimittajia ja joutilasta väkeä
alkoi sillä aikaa kokoontua heidän ympärilleen.

Ja kaikilla oli jotain sanottavaa.

-- Marionettiparka, muutamat sanoivat, -- hänellä on kyllä syynsä,
joiden vuoksi ei tahdo palata kotiin. Kuka tietää, miten pehmeäksi tuo
Geppetto-ilkiö aikoo hänet mukiloida!

Ja toiset sanoivat:

-- Tämä Geppetto on kyllä kunnon miehen näköinen, mutta lapsille hän on
oikea tyranni. Jos marionettiparka jätetään hänen käsiinsä, voi hän
repiä hänet vaikka kappaleiksi.

Niin paljon siinä puhuttiin kaikenlaista, että poliisi viimein vihdoin
päästi Pinocchion vapaaksi, mutta heitti Geppetto-paran vankeuteen.
Tällä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen, hän vaan itki kuin vasikka
ja änkytti nyyhkyttäen.

-- Onneton poika! Ja ajatellessani miten paljon vaivaa minulla on ollut
tehdessäni hänestä kunnon marionettia! Mutta se oli oikein minulle.
Minun olisi pitänyt arvata...

Se mitä sitten tapahtui on niin kummallista, että sitä tuskin voi
uskoa, mutta sen kerron teille seuraavissa luvuissa.




IV

Juttu Pinocchiosta ja puhuvasta sirkasta, josta saamme tietää, miten
vastenmielisesti pahankuriset pojat tottelevat niitä, jotka tietävät
enemmän kuin he.


No, lapset, nyt kerron teille mitä Pinocchio-vekkuli teki sillä aikaa,
kun Geppetto-parka viattomasti sai istua vankilassa. Se veitikka, heti
kun hän pääsi irti poliisin kynsistä, alkoi juosta peltojen poikki
ehtiäkseen kotiin niin pian kuin suinkin. Ylös jyrkkiä mäkiä ja yli
orapihlaja-aitojen ja syvien vesiojien hän harppasi kuin mikäkin vuohi
tai jänönpoika, jolla on metsästäjä kintereillään.

Hänen kotiin tultuaan oli ovi kadun puolelta raollaan. Hän potkaisi sen
selälleen ja astui sisään, ja saatuaan oven hyvin salpaan hän
heittäytyi istumaan lattialle hengittäen syvään tyytyväisyydestä.

Mutta tätä tyytyväisyyttä ei kestänyt kauan, sillä samassa kuului ääni
huoneessa sanovan:

-- Kri-kri-kri!

-- Kuka minua huutaa? kysyi Pinocchio pelästyneenä.

-- Minä vaan.

Pinocchio kääntyi ja näki suuren sirkan hyvin verkalleen kiipeävän ylös
seinää pitkin.

-- Sanopas minulle sirkka, kuka sinä olet?

-- Minä olen puhuva sirkka ja olen asunut tässä huoneessa jo kauemmin
kuin sata vuotta.

-- Vai niin, mutta nyt on huone minun, marionetti sanoi, ja jos tahdot
tehdä minulle mieliksi, niin menet heti matkaasi taaksesi katsomatta.

-- Enpä aio mennä täältä, sirkka vastasi. -- Ennen kuin olen sanonut
sinulle totuuden.

-- No, laukaise sitten heti!

-- Voi niitä lapsia, jotka vastustavat vanhempiansa ja oikkujensa
vuoksi jättävät isiensä kodin! Heillä ei ole onnea maailmassa, ja
ennemmin tai myöhemmin he saavat katkerasti katua tekonsa.

-- Laula vaan, sirkkaseni, miten haluat ja mielesi tekee, mutta sen
minä tiedän, että huomenna päivän sarastaessa aion minä livahtaa
tieheni, sillä jos jään tänne, käy minun niin kuin kaikkien muiden
lasten, minut lähetetään kouluun ja pakotetaan lukemaan halusta tai
pakosta. Ja voinpa sanoa sinulle, että siihen ei minulla ole
vähintäkään halua. On paljon hauskempaa juosta perhosten jäljestä tai
kiivetä puihin hakemaan linnunpoikia pesistä.

-- Voi tuhmeliinia! Etkö tiedä, että jos teet niin tulee sinusta
suurena aika aasi, jota kaikki pitävät pilkkanaan?

-- Ole vaiti, sinä pahaa ennustava sirkka! Pinocchio huusi.

Mutta sirkka, joka oli kärsivällinen filosofi, sen sijaan että olisi
suuttunut toisen ilkeydestä, jatkoi samalla äänellä:

-- Ja jos sinua ei haluta käydä koulua, miksi et opettele jotain
ammattia, jolla voisit kunniallisesti leipäsi ansaita?

-- Tahdotko, että sanon sen sinulle? Pinocchio kysyi, jonka
kärsivällisyys alkoi loppua. -- Kaikista maailman ammateista on yksi
ainoa minun mieleiseni.

-- Ja mikä olisi tämä ammatti?

-- Syödä, juoda, nukkua, huvitella ja aamusta iltaan viettää joutilaan
elämää.

-- Tiedä siis, sanoi puhuva sirkka tavallisella tyynellä tavallaan, --
että kaikki, jotka tämän ammatin omakseen ottavat, poikkeuksetta
lopettavat päivänsä joko vankilassa tai sairashuoneessa.

-- Varo sinä pahaa ennustava sirkka! Voi sinua, jos todella suutun...

-- Pinocchio parka, minä oikein säälin sinua!

-- Miksi säälit minua?

-- Sen vuoksi että olet marionetti, ja sen pahempi senvuoksi, että
sinulla on pää puusta.

Nämä viimeiset sanat kuultuaan hypähti Pinocchio ylös aivan
vimmastuneena, otti puunuijan höyläpenkiltä ja heitti sen puhuvaa
sirkkaa kohti.

Ehkä hän ei luullut iskun sattuvan, mutta onnettomuudeksi sattui se
juuri sirkka paran päähän, niin että se tuskin ehti sanoa kri-kri-kri,
ennen kuin se lyötiin kuoliaaksi seinää vasten.




V

Pinocchio on nälissään ja etsii munan tehdäkseen siitä omeletin; mutta
hänen suureksi harmikseen lentää omeletti ulos ikkunasta.


Jo alkoi olla yön aika, ja Pinocchio muisti, ettei ollut syönyt mitään,
tunsi vatsansa tyhjäksi, ja tunsi ruokahalua.

Mutta poikien ruokahalu kasvaa nopeasti: muutamassa minuutissa oli
ruokahalu kasvanut näläksi ja käden käännöksessä muuttui nälkä
sudennäläksi, näläksi, jota voi vaikka veitsellä leikata.

Pinocchio-parka juoksi heti tulta kohti, jolla pata näkyi kiehuvan ja
ojensi kätensä nostamaan kantta nähdäkseen mitä siellä sisällä oli,
mutta pata olikin vaan seinälle maalattu. Hänen nenänsä, joka jo sitä
ennen oli pitkä, tuli vielä entistäänkin pitemmäksi.

Hän alkoi juoksennella ympäri huonetta, alkoi nuuskia kaikista
laatikoista ja kaikista piilopaikoista leivänpalasta, vaikkapa kuinka
kuivaa ja kovaa, korpunkuorta, puuronjätteitä, kalanluita,
kirsikansydämiä, toisin sanoen mitä tahansa, jota voisi jyrsiä; mutta
hän ei löytänyt mitään, tyhjää vaan, ei sitten mitään.

Mutta nälkä kiihtyi yhä eikä Pinocchio-parka voinut muuta kuin
haukotella ja sen hän tekikin niin perusteellisesti, että suu venyi
aivan korviin asti. Ja haukoteltuaan sylkäisi hän ja hänestä tuntui
kuin hänen vatsansa menisi matkaansa.

Itkien ja epätoivoisena huudahti hän:

-- Puhuva sirkka oli oikeassa. Tein väärin vastustaessani isääni ja
paetessani kotoani. Jos isäni olisi täällä, en minä tässä haukottelisi
itseäni kuoliaaksi. Voi miten ilkeä tauti nälkä sentään on!

Samassa hän oli näkevinään lattialla roskien seassa jotain pyöreää ja
valkeaa, joka näytti aivan kananmunalta. Yhdellä pitkällä harppauksella
hän heittäytyi sen yli, se oli silmänräpäyksellinen teko. Ja muna se
todellakin oli.

On mahdotonta kuvata marionetin iloa: se täytyy vain kuvitella. Hän
luuli melkein näkevänsä unta ja väänteli ja käänteli munaa sormiensa
välissä ja koetteli sitä ja suuteli ja suudellessaan sanoi:

-- Mutta mitenkä nyt saisin sen keitetyksi? Laittaisinkohan omeletin?
Ei, paistan sen mieluummin lautasella! Tai ehkä se maistuisi vieläkin
paremmalta pannussa paistettuna.

Tai, jospa minä vaan keittäisin sen. Ei toki, nopeammin se valmistuu
paistettuna lautasella tai pannussa. Miten hyvältä se maistuukaan!

Sanottu ja tehty. Hän asetti pienen pannun kolmijalalle, jonka alla oli
tulisia hiiliä: kaatoi pannuun hiukan vettä, öljyn tai voin puutteesta:
kun vesi alkoi höyrytä, ritsis, kopsautti hän munan kuoren rikki ja
aikoi juuri kaataa sisällön siitä pataan.

Mutta munanvalkuaisen ja keltuaisen asemasta pujahtikin kuoresta ulos
pieni iloinen ja soma kananpoika, joka kumarsi kohteliaasti ja sanoi:

-- Tuhannen kiitosta, herra Pinocchio, kun säästitte minulta vaivan
itse rikkoa kuoreni! Hyvästi, hyvästi, voi hyvin ja terveisiä kotiin!

Sen sanottuaan se levitti siipensä, pujahti ulos avonaisesta ikkunasta
ja lensi matkoihinsa.

Marionetti parka jäi seisomaan kuin kivettyneenä, silmät suurina, suu
auki ja munankuori kädessään. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä, hän
alkoi itkeä ja ulvoa ja polkea jaloillaan maata suuttumuksesta, ja
sanoi itkien:

-- Kuitenkin oli puhuva sirkka oikeassa! Jos en olisi paennut kotoani
ja jos isäni olisi täällä, en nyt olisi nälkään kuolemassa. Voi, miten
nälkä sentään on kamala tauti!...

Ja kun hänen vatsansa alkoi kurista vielä pahemmin kuin ennen, eikä hän
tiennyt millä saisi sen tyytymään, päätti hän lähteä naapurikylään
toivoen sieltä löytävänsä jonkun armeliaan ihmisen, joka antaisi
hänelle leipäpalan.




VI

Pinocchio nukkuu jalat tuliastiassa, ja aamulla herätessään ovat hänen
jalkansa aivan palaneet.


Sinä yönä oli oikein kamala rajuilma. Ukkonen jyrisi yhtä mittaa, ja
salamat välähtelivät kuin olisi taivas ollut tulessa ja kova, raju
tuuli vinkui ja ulvoi tomupilviä nostatellen, ja kaikki puut ratisivat
ja ritisivät myrskyssä.

Pinocchio pelkäsi kovasti ukkosta ja salamaa, mutta nälkä oli kuitenkin
pelkoa voimakkaampi. Hän avasi oven ja alkoi juosta minkä jaksoi,
sadalla pitkällä askeleella saavuttaen kylän, läähättäen suu auki kuin
hengästynyt koira.

Kylässä oli kaikki aivan pimeää ja autiota. Puodit olivat kiinni;
talojen ovet ja ikkunat suljetut, eikä tiellä näkynyt edes koiraakaan.
Kylä oli kuin kuolleitten valtakunta.

Nälän ja epätoivon pakottamana Pinocchio tarttui lähimpään kellon
nauhaan ja alkoi vetää sitä minkä jaksoi, itsekseen sanoen:

-- Joku kai tulee avaamaan?.

Todellakin, ukko, yömyssy päässä, pisti päänsä ikkunasta ja kysyi hyvin
äkäisenä:

-- Mitä tahdotte tähän aikaan vuorokaudesta?

-- Olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän leipää.

-- Odottakaa hiukan, tulen aivan paikalla takaisin, ukko sanoi, luullen
olevansa tekemisissä jonkun tuommoisen poikalurjuksen kanssa, joka
huvikseen öiseen aikaan soittelee rauhallisten ihmisten ovikelloja
häiriten heitä heidän parhaassa unessaan.

Puolen minuutin kuluttua ikkuna avautui taas ja sama ukon köntyrä huusi
Pinocchiolle:

-- Asetu ikkunan alle ja ojenna hattusi!

Pinocchio ojensi hattunsa, mutta sai samassa pesuvadillisen vettä
päälleen; hän kastui kiireestä kantapäähän, aivan kuin olisi hän ollut
geraniumkukka jota kastellaan.

Hän palasi kotiin märkänä kuin kananpoika ja melkein puolikuolleena
väsymyksestä ja nälästä. Kun hän ei enää jaksanut pysyä pystyssä, hän
istuutui tuolille asettaen märät jalkansa hehkuvilla hiilillä
täytettyyn tuliastiaan.

Ja hän nukahti; ja nukkuessaan hänen puiset jalkansa syttyivät tuleen,
ja vähitellen, vähitellen ne hiiltyivät ja muuttuivat tuhkaksi.

Mutta Pinocchio vaan nukkui ja kuorsasi, aivankuin hänen jalkansa
olisivat olleet jonkun toisen omaisuutta. Aamun sarastaessa hän
viimeinkin heräsi siihen että ovelle koputettiin.

-- Kuka siellä? kysyi hän haukotellen ja hieroen silmiään.

-- Minä olen! ääni vastasi. Tämä ääni oli Geppetton ääni.




VII

Geppetto palaa kotiin ja antaa marionetille sen ruuan, jonka oli tuonut
itselleen aamiaiseksi.


Pinocchio parka, joka tuskin oli saanut unen hierotuksi pois
silmistään, ei ollut vielä huomannut jalkojensa palaneen. Kuultuaan
isänsä äänen, hän hyppäsi alas jakkaralta ja aikoi juosta avaamaan oven
salvasta, mutta parin kolmen yrityksen jälkeen putosi pitkälleen
lattialle.

Hänen pudotessaan lattialle kuului aivan samanlainen kalina kuin olisi
säkillinen puulusikoita pudonnut alas viidennestä kerroksesta.

-- Ovi auki! huusi Geppetto kadulta.

-- Isä kulta, en voi... vastasi marionetti itkien ja pyöritteli itseään
pitkin lattiaa.

-- Miksi et voi?

-- Sen vuoksi, että ovat syöneet minun jalkani.

-- Ketkä ovat syöneet?

-- Kissa, sanoi Pinocchio, nähdessään samassa kissan leikittelevän
lattialla höylänlastujen kanssa.

-- Avaa paikalla, kuuletko! uudisti Geppetto, -- jollet niin kyllä minä
sinulle kissan annan, kunhan sisään pääsen!

-- En voi seisoa pystyssä, usko minua. Voi, minua raukkaa, minun täytyy
koko elämäni kulkea polvillani.

Geppetto, joka uskoi, että tämä voivotteleminen oli taas vaan
marionetin uusia koirankujeita, päätti tehdä siitä lopun; hän kiipesi
pitkin ulkoseinää, ja kapusi sisään ikkunasta.

Ensin hän aikoi ruveta sekä nuhtelemaan että kurittamaan, mutta
nähdessään Pinocchion makaavan pitkällään lattialla, todellakin
jalattomana, leppyi hän. Hän otti Pinocchion syliinsä, syleili ja
suuteli ja hyväili häntä. Suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan
pitkin ja hän sanoi nyyhkyttäen:

-- Pikku Pinocchioni! Miten sinä oikein poltit jalkasi?

-- En tiedä, isä, mutta usko pois, kyllä viime yö oli kauhea, sen
muistan niin kauan kuin elän. Ukkonen jyrisi, salamat leimusivat ja
minulla oli niin hirveä nälkä, ja silloin sanoi puhuva sirkka minulle:
"Se on oikein sinulle: olet ollut paha ja ansaitset sen", ja minä
sanoin sille: "Varo itseäsi sirkka!" Ja se sanoi minulle: "Sinä olet
marionetti ja puukallo", ja minä heitin sitä puuvasaralla ja se kuoli,
mutta se oli sen oma syy, sillä en minä sitä aikonut tappaa, minä vaan
asetin pienen pannun tuliastialle hehkuville hiilille, mutta kananpoika
pujahti ulos sanoen: "Hyvästi, hyvästi... ja terveisiä kotiin!" Ja
nälkä yhä kiihtyi ja silloin se pieni ukko, yömyssy päässä pisti päänsä
ikkunasta ja sanoi: "Asetu tähän ikkunan alle ja ojenna hattusi", ja
minä sain vadillisen pesuvettä päälleni, mutta eihän ole häpeä pyytää
leivänpalaa? Sitten minä palasin nopeasti kotiin, ja kun minä yhä vaan
olin kovin nälissäni, nostin minä jalkani kuivumaan tulikopan päälle ja
sitten palasit sinä ja löysit minut näin surkeana, ja nälkä minun on
vielä, mutta jalkoja minulla ei ole enää! uh!... uh!... uh...

Ja Pinocchio-parka alkoi itkeä ja ulvoa niin kovaa, että se kuului
ainakin viiden kilometrin päähän.

Koko tästä sekavasta puheesta oli Geppetto ymmärtänyt ainoastaan sen,
että marionetti oli kuolemaisillaan nälästä. Hän otti sen vuoksi
taskustaan kolme päärynää ja ojensi ne Pinocchiolle sanoen:

-- Nämä kolme päärynää ovat minun oma aamiaiseni, mutta minä annan ne
mielelläni sinulle. Syö ne, ja olkoot ne sinulle terveydeksi.

-- Jos tahdot että ne syön, niin ole hyvä ja kuori ne ensin.

-- Kuoria? Geppetto huudahti ihmeissään. -- En ikinä olisi uskonut
sinua semmoiseksi herkkusuuksi. Hyi sinua! Lapsesta saakka täytyy oppia
syömään kaikkea, sillä ei tiedä mitä kunkin eteen voi sattua tässä
maailmassa. Elämän tiet ovat ihmeelliset!

-- Voit olla oikeassa, Pinocchio sanoi, -- mutta en minä ainakaan
milloinkaan aio syödä kuorimattomia hedelmiä. Inhoan kuoria.

Ja tuo hyvä Geppetto-ukko otti esille pienen veitsen ja kuori pyhällä
kärsivällisyydellä kaikki kolme päärynää, mutta kuoret hän asetti
pöydän nurkalle.

Syötyään kahtena suupalana ensimmäisen päärynän Pinocchio aikoi viskata
pois siemenkodan, mutta Geppetto tarttui häntä käsivarteen ja sanoi:

-- Elä heitä sitä pois, kaikesta tässä maailmassa voi olla hyötyä.

-- Niin, mutta siemenkotaa minä nyt en ainakaan syö, marionetti
huudahti, sähähtäen äkäisenä kuin pieni kyykäärme.

-- Saadaan nähdä! Elämän tiet ovat ihmeelliset, Geppetto toisti
rauhallisesti.

Ja lopputuloksena oli, ettei noita kolmea siemenkotaa heitettykään ulos
ikkunasta, vaan ne joutuivat pöydännurkalle säästöön kuorien kanssa.

Kun Pinocchio oli syönyt tai oikeimmin sanoen ahminut nuo kolme
päärynää, haukotteli hän hartaasti ja sanoi nyyhkyttäen:

-- Minun on vielä nälkä!

-- Mutta minulla, poikaseni, ei ole mitään sinulle antaa.

-- Eikö mitään?

-- Minulla on ainoastaan nämä päärynän kuoret ja siemenkodat.

-- Olkoon menneeksi! sanoi Pinocchio, -- ellei todellakaan ole muuta,
niin syön yhden kuoren.

Ja hän alkoi imeksiä yhtä kuorista. Ensin hän vähän väänsi suutaan;
mutta sitten hän söi yhtä kyytiä kaikki päärynän kuoret, yhden toisensa
jälkeen ja vielä kuorien jälkeen siemenkodat ja ne kaikki syötyään hän
taputti tyytyväisenä vatsaansa ja sanoi iloisena:

-- Kas nyt minun on hyvä olla!

-- Niin, siinä nyt näet, Geppetto huomautti. -- Enkö ollut oikeassa
sanoessani sinulle, ettei saa valita ruokia ja aina etsiä herkkupaloja.
Ei rakkaani, ei sitä tiedä, mitä kunkin eteen voi sattua tässä
maailmassa. Ihmeelliset ovat elämän tiet...!




VIII

Geppetto tekee uudet jalat Pinocchiolle ja myy ainoan takkinsa
voidakseen ostaa hänelle aapiskirjan.


Heti nälästä päästyään marionetti alkoi itkeä ja marista, sillä hän
tahtoi uudet jalat.

Mutta Geppetto rangaistakseen Pinocchiota tämän kujeista antoi hänen
itkeä ja valitella puolen päivää; sitten hän sanoi:

-- Minkätähden tekisin sinulle uudet jalat? Ehkä sen vuoksi, että taas
uudelleen pakenisit kotoasi?

-- Lupaan sinulle, marionetti sanoi nyyhkien, -- että minä tästä
päivästä asti olen hyvä...

-- Niin kaikki pojat sanovat, vastasi Geppetto, -- kun heidän jotain
tekee mieli.

-- Minä lupaan sinulle, että menen kouluun ja luen ahkerasti ja olen
sinulle iloksi...

-- Saman jutun toistavat kaikki pojat, kun heidän tekee jotain mieli.

-- Mutta minä en ole samanlainen kuin muut pojat! Minä olen paljon
parempi kuin kaikki muut ja puhun aina totta. Minä lupaan sinulle isä,
että opettelen jonkun ammatin ja olen sinun vanhuutesi tuki ja turva.

Vaikka Geppetto koetti olla hyvin julman näköinen, täyttyivät
hänen silmänsä kyynelillä ja sydämensä säälillä hänen nähdessään
Pinocchio-paran surkean tilan. Hän ei vastannut sen enempää, mutta otti
esille työkalunsa ja kaksi kuivaa puupalasta ja alkoi rivakasti tehdä
työtä.

Ei tuntiakaan kulunut, jalat jo olivat valmiit: kaksi niin solakkaa,
somaa ja notkeaa jalkaa, että olisi luullut niitä hyvän taiteilijan
tekemiksi.

Geppetto sanoi sitten marionetille:

-- Sulje silmäsi ja nuku:

Ja Pinocchio sulki silmänsä ja oli nukkuvinaan. Hänen ollessaan
nukkuvinansa Geppetto kaatoi hiukan sulatettua liimaa munankuoreen,
sovitteli molemmat jalat tarkasti paikoilleen ja liimasi ne niin
taitavasti yhteen, ettei kukaan voinut aavistaa missä jatko oli.

Kun marionetti huomasi, että hänellä oli uudet jalat, hän hyppäsi alas
pöydältä, jolla oli maannut ja alkoi hyppiä ja tanssia, niin kuin olisi
tullut hulluksi ilosta.

-- Palkinnoksi siitä mitä olet tehnyt minulle, tahdon mennä heti
kouluun.

-- Hyvä, poikani.

-- Mutta voidakseni mennä kouluun tarvitsisin hiukan vaatteita.

Geppetto, joka oli niin köyhä, ettei hänellä ollut penniäkään taskussa,
teki nyt hänelle puvun kukikkaasta paperista, kengät tuohesta ja pienen
hatun leivänkuoresta.

Pinocchio juoksi heti peilailemaan itseään pesuvatiin, joka oli täynnä
vettä ja ihastui niin itseensä, että hän sanoi rehennellen:

-- Minä olen aivan hienon herran näköinen.

-- Tosiaankin, Geppetto sanoi, -- mutta älä unohda että katsotaan puvun
siisteyteen eikä vaan kauneuteen.

-- Niin mutta kuulepas, huudahti marionetti, -- mitä kouluun tulee,
niin minulta puuttuu vielä kaikkein tärkein.

-- No, mikä sitten?

-- Aapiskirja.

-- Siinä olet oikeassa. Mutta mistä se saadaan?

-- Sehän on hyvin yksinkertainen asia, sen ostan kirjakaupasta!

-- Entä rahat?

-- Minulla ei ole penniäkään.

-- Eikä minullakaan, kiltti vanhus sanoi hyvin surullisen näköisenä.

Ja vaikka Pinocchio oli maailman iloisin poika, tuli hänkin
surulliseksi, sillä silloin kun köyhyys todellakin on puute, tuntevat
sen lapsetkin.

-- Odotapas! Geppetto huudahti äkkiä, nousi ylös, puki ylleen vanhan
sarkatakkinsa, jossa ei ollut juuri muuta kuin paikkoja ja kiiruhti
ulos.

Vähän ajan perästä hän palasi takaisin kädessään aapinen pojalleen,
mutta takkia ei hänellä enää ollut. Ukko parka oli aivan
paitahihasillaan ja ulkona satoi lunta.

-- Mutta takkisi, isä?

-- Sen olen myynyt.

-- Minkä tähden sen möit?

-- Sillä minun oli kuuma.

Sen vastauksen Pinocchio ymmärsi heti paikalla. Hän ei voinut vastustaa
hyvää sydäntään, vaan hyppäsi Geppetton kaulaan ja suuteli häntä
kasvoille minkä ehti.




IX

Pinocchio myy aapisensa päästäkseen katsomaan marionettiteatteria.


Heti lumisateen lakattua Pinocchio pisti uuden aapisen kainaloonsa ja
lähti kävelemään koululle päin. Ja matkalla hänen pienet, vilkkaat
aivonsa laativat tuhansia tuulentupia, toinen toistaan kauniimpia.

Hän puheli itsekseen:

-- Tänään opin koulussa heti lukemaan, huomenna opin kirjoittamaan ja
ylihuomenna laskemaan. Sitten minun tiedoillani on helppo ansaita
paljon rahaa, ja ensimmäisillä rahoilla, jotka taskuuni osuvat, ostan
isälleni kauniin verkatakin. Mitä sanoinkaan, verkatakinko? Ei,
hopeasta ja kullasta sen teetän, ja napit panetan timanteista. Sen
ukkoparka todella ansaitseekin. Että saisin lukea, ostaa hän minulle
kirjoja ja itse kulkee paitahihasillaan... tässä talvipakkasessa!

Nämä sanat sanoessaan hyvin liikutettuna hän oli kuulevinaan etäältä
huilujen soittoa ja bassorummun kuminaa: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam,
tam.

Hän seisahtui ja kuunteli. Nämä äänet kuuluivat pitkän poikkikadun
päästä, joka johti pienelle torille aivan meren rannalla.

-- Mitähän siellä soitetaan? Vahinko, että minun täytyy mennä kouluun,
muuten...

Hän jäi seisomaan epätietoisena. Mutta päätös oli tehtävä, joko oli
mentävä kouluun tai kuuntelemaan huilun soittoa.

-- Tänään menen kuuntelemaan huiluja ja huomenna kouluun. Kyllä sitä
aina vielä kouluunkin ehtii, sanoi pojanlurjus niskojaan heitellen.

Sanottu ja tehty. Hän pujahti poikkikadulle ja alkoi juosta minkä
jaksoi. Mitä kauemmas hän juoksi, sitä selvemmin hän kuuli huilujen ja
rumpujen huminan: pi-pi-pi, pi-pi-pi, tam, tam, tam, tam.

Samassa hän oli pienellä torilla. Se oli täynnä väkeä. Ihmiset
tunkeilivat suuren teltan ympärillä, jonka seinät olivat kirjavaksi
maalatusta säkkikankaasta.

-- Mikä teltta tuo on? Pinocchio kysyi sieltä kotoisin olevalta
pieneltä pojalta.

-- Lue ilmoitus, niin näet mitä siihen on kirjoitettu, niin saat
tietää!

-- Lukisinpa mielelläni, mutta juuri tänään en sattumalta voi lukea.

-- Sinäpä aasi olet! Minä luen sen siis sinulle. Tiedä siis, että tälle
paperille on isoilla tulipunaisilla kirjaimilla kirjoitettu: suuri
Marionetti-teatteri...

-- Onko siitä kauan, kun näytäntö alkoi.

-- Se alkaa juuri nyt.

-- Mitä sisäänpääsylippu maksaa?

-- Kaksikymmentä penniä.

Pinocchio oli uteliaisuudesta aivan sairas, hän kadotti kokonaan
itsehillintänsä ja kysyi häpeämättä siltä pieneltä pojalta jonka kanssa
oli puhellut:

-- Voitko lainata minulle huomiseksi kaksikymmentä penniä?

-- Lainaisin toki mielelläni, vastasi poika pilkallisesti, mutta juuri
tänään ei minulla satu olemaan.

-- Kahdestakymmenestä pennistä myyn sulle takkini, marionetti sanoi.

-- Mitä luulet minun tekevän kukikkaalla paperitakilla? Jos se sateella
kastuu, ei sitä enää saa päältään riisutuksi.

-- Tahdotko ostaa kenkäni?

-- Korkeintaan ne kelpaavat tulen sytykkeeksi.

-- Paljonko tarjoat hatustani?

-- Totisesti hauskaa kaupantekoa! Hattu leivänkuoresta. Rotat voisivat
hypätä päähäni ja syödä sen.

Pinocchio seisoi kuin neuloilla. Hän oli jo tekemäisillään viimeisen
tarjouksensa, mutta siihen puuttui rohkeutta, hän epäröi, horjui ja
taisteli itsensä kanssa. Viimein hän sanoi:

-- Annatko minulle kaksikymmentä penniä uudesta aapiskirjastani?

-- Minä olen itse vielä pieni poika, enkä osta mitään muilta pojilta,
sanoi puhuteltu, jolla oli enemmän älyä kuin Pinocchiolla.

-- Minä ostan aapisesi kahdestakymmenestä pennistä, huusi samassa eräs
vanhoja vaatteita myyskentelevä mies, joka oli sattunut kuulemaan
keskustelun.

Ja niin myytiin aapinen. Ja ajatelkaa, kotona istui Geppetto-parka
väristen paitahihasillaan kylmästä sen vuoksi, että oli ostanut aapisen
pojalleen.




X

Marionetit tuntevat veljensä Pinocchion ja tervehtivät häntä riemulla,
mutta samassa astuu sisään marionettitirehtööri Magniafoco ja Pinocchio
on saada surkean lopun.


Kun Pinocchio astui sisään marionettiteatteriin, oli siellä vähällä
syntyä pieni vallankumous.

Kas, esirippu oli jo ylhäällä ja näytäntö alkanut.

Näyttämöllä Harlekin ja Polichinelle paraikaa kiistelivät, ja minä
hetkenä tahansa voi alkaa tavallinen kepittäminen ja korvapuustien
vaihto.

Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan
näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen
kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että
olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta
taivaankappaleeltamme.

Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin
kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa
teatterimaisella äänellä:

-- Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan
on Pinocchio!

-- Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.

-- Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön
perältä.

-- Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen
ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.

-- Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!

-- Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, -- tule ja
heittäydy puuveljesi syliin!

Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen
takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella
harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.

Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä,
puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä
korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja
näyttelijättärien seurassa.

Tämäkin näytelmä oli tavallaan liikuttava, mutta, kun permantoyleisö
huomasi ettei kappaletta jatkettukaan, se tuli kärsimättömäksi ja alkoi
huutaa: -- Me tahdomme nähdä huvinäytelmämme!

Mutta he puhuivat kuin tuuleen. Sen sijaan että olisivat jatkaneet
näyttelemistä, marionetit huusivat ja melusivat sata kertaa pahemmin,
he nostivat Pinocchion hartioilleen ja kantoivat häntä ympäri
näyttämön.

Samassa marionettitirehtööri astui sisään, hän oli pitkä kuin
jättiläinen, ja niin ruma hän oli, että pelkkä ulkonäkökin pelotti.
Hänen partansa oli musta kuin piki ja niin pitkä että se ulottui maahan
asti, ja kävellessään hän melkein polki sen päälle. Hänen suunsa oli
suuri kuin leivinuuni, hänen silmänsä paloivat kuin kaksi punaista
lyhtyä ja kädessään hän heilutti käärmeistä ja ketunhännistä punottua
piiskaa.

Tämän odottamattoman ilmiön nähdessään kaikki vaikenivat, ei kukaan
tohtinut hengittääkään. Olisi voinut kuulla vaikka kärpäsen surisevan.
Kaikki nämä marionettiparat, sekä miehet, että naiset, vapisivat kuin
haavanlehdet.

-- Minkä vuoksi olet tullut tänne ja saanut aikaan hämmingin
teatterissani? kysyi marionettitirehtööri Pinocchiolta ja hänen äänensä
oli karkea kuin joulupukin, silloin kun hänellä on nuha.

-- Uskokaa minua, teidän ylhäisyytenne, ei syy ollut minun!

-- Älä väitä vastaan! Illemmalla tehdään laskut tästä.

Kun näytös oli loppunut, meni marionettitirehtööri kyökkiin, jossa
hänen illallistaan, komeaa lammasta juuri käänneltiin vartaalla. Mutta
koska oli puute haloista ja hän pelkäsi, ettei paisti tarpeeksi
ruskettuisi, huusi hän luokseen Harlekinin ja Polichinellen ja sanoi
heille:

-- Kantakaa heti tänne se marionetti, joka riippuu kamarini naulassa!
Se näkyy olevan tehty erittäin kuivasta puusta, jos sen heitän tuleen,
saan aimo tulen paistilleni.

Harlekin ja Polichinelle epäröivät ensiksi, mutta heidän herransa
peloittava katse pakotti heidät tottelemaan. Hetken päästä palasivat he
kyökkiin kantaen käsivarsillaan Pinocchio parkaa, joka heittelihe ja
rimpuili sinne tänne kuin ankerias kuivalla maalla ja huusi
epätoivoisesti: -- Isä, isä, pelasta minut! Minä en tahdo kuolla, en
tahdo kuolla!




XI

Magniafoco aivastaa ja antaa anteeksi Pinocchiolle, joka sitten
puolestaan pelastaa ystävänsä Harlekinin kuolemasta.


Marionettitirehtööri Magniafoco (se oli hänen nimensä) oli kyllä
peloittavan näköinen, en sitä suinkaan kiellä, erittäinkin kamalan
vaikutuksen teki tuo musta parta, joka peitti vatsan ja jalat kuin
mikäkin esiliina, mutta oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha
ihminen. Siitä antoi hän nytkin todisteen. Sillä kun Pinocchio-parka
tuotiin hänen eteensä, ponnistellen vastaan ja itkien: "En tahdo
kuolla, en tahdo kuolla!" niin tuli hän heti tästä liikutetuksi ja
sääliväiseksi. Hän taisteli ensin vastaan, mutta ei voinutkaan kauempaa
pidättää itseään ja päästi aika aivastuksen.

Harlekin oli näihin asti seisonut hyvin surullisena, pää painuksissa
kuin piilipuulla, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli hyvin iloisen näköiseksi,
kumartui Pinocchion puoleen ja kuiskasi puoliääneen:

-- Hyviä uutisia, veliseni! Marionettitirehtööri on aivastanut, se
merkitsee että hän säälii sinua, ja sinä olet pelastettu.

Asia on nähkääs semmoinen, että Magniafoco ei milloinkaan itkenyt, ja
ei edes ollut kyyneleitä pyyhkivinäänkään, kuten muut ihmiset sääliä
tuntiessaan. Heti kun hän tuli liikutetuksi alkoi hän sen sijaan
aivastella. Se oli tapa yhtä hyvä kuin muutkin, osoittaa maailmalle
sydämensä tunteita.

Aivastettuaan huusi marionettitirehtööri yhä äkäisenä Pinocchiolle:

-- Lakkaa itkemästä! Kuunnellessani valitusvirsiäsi olen alkanut tuntea
omituista tunnetta täällä vatsanpohjassani... tuskaa, joka melkein...
ats, ats! -- ja hän aivasti vielä kaksi kertaa.

-- Terveydeksenne olkoon! sanoi Pinocchio.

-- Kiitos. Ovatko isäsi ja äitisi vielä elossa? kysyi Magniafoco.

-- Isäni elää; mutta äitiäni en ole koskaan tuntenut.

-- Niin, niin, kuka tietää miten suuren surun saattaisin vanhalle
isällesi, jos nyt antaisin heittää sinut tuleen. Ukko raiska, minun on
häntä sääli... atsi... atsi... atsi! -- ja hän aivasti vielä kolme
kertaa.

-- Terveydeksenne olkoon! -- sanoi taas Pinocchio.

-- Kiitos. Muuten minä säälin sinua myöskin, sillä niin kuin näet,
eivät halot riitä paistini valmistamiseen, ja sinä olisit ollut siinä
hyvään tarpeeseen. Mutta koska kerran olen säälin tuulella, niin saanen
koettaa pysyä kärsivällisenä. Minä heitän jonkun omista marioneteistani
tuleen sinun sijastasi. Hoi, santarmit!

Samassa astui esiin kaksi puista santarmia, pitkiä ja kuivia kuin
tikut, kolmikulmaiset hatut päässä ja paljastetut miekat kädessä.

Marionettitirehtööri sanoi heille karkealla äänellä:

-- Ottakaa kiinni tuo Harlekin, sitokaa hänet lujasti ja heittäkää
hänet sitten tuleen. Minä tahdon lammaspaistini kyllin ruskeaksi.

Ajatelkaa Harlekin parkaa! Hän pelästyi niin kovasti, että kaatui
pitkälleen vatsalleen lattialle.

Nähdessään tämän sydäntäsärkevän näyn, heittäytyi Pinocchio ääneen
itkien marionettitirehtöörin jalkoihin. Hän kasteli tämän parran
kyynelillään ja rukoili nyyhkyttäen:

-- Armoa, herra Magniafoco!

-- Ei täällä ole herroja, vastasi marionettitirehtööri ankarasti.

-- Armoa, herra ritari!

-- Ei täällä ole ritareita!

-- Armoa, herra ylipäällikkö!

-- Ei täällä ole ylipäälliköltä.

-- Armoa, teidän korkea-arvoisuutenne!

Tämä nimitys vasta oli Magniafocon mieleen, ja kuin taikaiskusta oli
hän paljon lempeämpi ja armollisempi.

-- No, mitä sinä tahdot?

-- Minä rukoilen armoa Harlekin-raukalle.

-- Täällä ei ole pysyväistä armoa. Koska säästin sinut, on hänet
heitettävä tuleen, sillä minä tahdon lammaspaistini kypsäksi.

-- Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja
heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, -- siinä tapauksessa tiedän
velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja
heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee
minun tähteni.

Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä
seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet
lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.

Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta
vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa
aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:

-- Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!

Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin
marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen
nenännipukalleen.

-- Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla
äänellä.

-- Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten
päätään ja sanoi huoaten:

-- Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä
puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro
ensiksi sattuu!

Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle,
sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten
ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.




XII

Marionettitirehtööri lahjoittaa viisi kultarahaa Pinocchiolle, että hän
veisi ne isälleen Geppettolle, mutta Pinocchio antaa ketun ja kissan
pettää itsensä ja seuraa heitä.


Seuraavana päivänä kutsui Magniafoco Pinocchion syrjemmälle ja kysyi
häneltä:

-- Mikä on isäsi nimi?

-- Geppetto.

-- Ja mikä on ammattinsa?

-- Kerjäläinen.

-- Miten paljon hän ansaitsee?

-- Hän ansaitsee sen verran, ettei milloinkaan ole penniäkään
taskussaan. Ajatelkaa nyt, että ostaakseen minulle aapiskirjan, täytyi
hänen myydä ainoa takkinsa, ja sekin oli niin paikattu, että oikein oli
surkean näköinen.

-- Mies parka! Minun on melkein sääli häntä. Tässä saat viisi
kultarahaa! Mene heti viemään ne hänelle ja sano minulta paljon
terveisiä.

Sen nyt jokainen ymmärtää, että Pinocchio kiitteli
marionettitirehtööriä tuhatkertaisesti. Sitten hän vuoroon syleili
kutakin marionettia, santarmejakin ja tyytyväisenä alkoi astua kotiin
päin.

Mutta kuljettuaan tuskin puolen kilometriä, tuli häntä vastaan ontuva
kettu ja sokea kissa. Ne kulkivat hyvin, hyvin hitaasti eteenpäin,
auttaen toisiaan kuin hyvät onnettomuustoverit ainakin. Ontuva kettu
kulki nojaten kissaan ja sokea kissa antoi ketun kuljettaa itseään.

-- Hyvää päivää, Pinocchio, sanoi kettu ja tervehti kohteliaasti.

-- Mistä sinä minun nimeni tiedät? kysyi marionetti.

-- Tunnen hyvin isäsi.

-- Missä olet hänet nähnyt?

-- Näin hänet eilen oman huoneensa ovella.

-- Mitä hän teki?

-- Hän seisoi paitahihasillaan ja värisi kylmästä.

-- Isä raukkani! Mutta jos Jumala suo, niin tästä lähtien hän ei enää
palele!

-- Minkätähden ei?

-- Sen vuoksi, että minusta on tullut suuri herra.

-- Sinustako suuri herra? sanoi kettu ja rähähti kovaa nauramaan. Kissa
nauroi myöskin, mutta ettei sitä huomattaisi, alkoi hän silitellä
etukäpälillään viiksiänsä.

-- Ei siinä ole mitään nauramista, huusi Pinocchio suuttuneena.
Todellakin minua säälittää, että saan veden suuhunne valumaan. Tässä
näette viisi kultarahaani, ymmärrättekö mitä ne ovat.

Samassa hän otti esille Magniafocolta saamansa rahat.

Kultarahojen somasti kilahtaessa ojensi kettu tahtomattaan juuri
ontuvan jalkansa ja kissa aukaisi molemmat silmänsä, jotka loistivat
kuin kaksi viheriää lyhtyä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ne
taas sulki, ettei Pinocchio huomaisi mitään.

-- Mitä aiot tehdä näillä rahoilla? kysyi kettu.

-- Ensiksikin, sanoi marionetti, aion ostaa isälleni uuden, kauniin
takin, hopeasta ja kullasta ja timanttinapeilla varustetun, ja sitten
ostan itselleni aapiskirjan.

-- Sinulleko?

-- Ihan varmaan, sillä aion mennä kouluun ja ruveta todellakin
lukemaan.

-- Katsopas minua! sanoi kettu. Tyhmää kouluhaluani saan kiittää siitä,
että menetin toisen jalkani.

-- Katsopas minuakin! sanoi kissa. Tyhmää lukuhaluani saan kiittää
siitä, että kadotin näköni kokonaan.

Valkea rastas, joka istui pensaaseen piiloutuneena, viserteli samassa
ja sanoi:

-- Pinocchio, älä kuuntele huonojen toverien neuvoja, muuten tulet
katumaan sitä!

Rastas parka, sitä sen ei olisi pitänyt sanoa! Yhdellä pitkällä
harppauksella otti kissa sen kiinni ja söi sen yhtenä suupalana
höyhenineen kaikkineen, ettei lintunen ehtinyt ääntäkään päästää.

Mutta kissa pyyhkäisi linnun syötyään suunsa, ja sulki taas silmänsä,
tekeytyen sokeaksi kuin ennenkin.

-- Rastas raukka! sanoi Pinocchio. Miksi olit niin häijy hänelle?

-- Annoin hänelle vaan pienen läksytyksen. Tästä hän oppi, ettei
vastedes sekaannu toisten asioihin.

He olivat jo kulkeneet enempi kuin puolet matkasta, niin kettu pysähtyy
äkkiä ja kysyy marionetilta:

-- Tahdotko saada kultarahasi kasvamaan kaksinkertaiseksi?

-- Millä tavalla?

-- Tahdotko saada nuo vaivaiset viisi tukaattiasi kasvamaan sadaksi tai
tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi?

-- Tietysti. Mutta millä tavalla?

-- Helpoimmalla tavalla maailmassa. Sen sijaan että menet kotiisi,
seuraatkin meitä.

-- Ja minne aiotte minut viedä?

-- Pöllöjen maahan.

Pinocchio mietti hetkisen, mutta vastasi sitten päättävästi:

-- Ei, en tule teidän kanssanne. Nyt olen lähellä kotiani ja sinne
tahdon mennä, sillä siellä odottaa minua isäni. Kuka tietää miten monta
kertaa ukkorukka jo on huokaillut, kun minä en eilen palannut kotiin.
Minä olen todellakin ollut paha poika ja puhuva sirkka oli oikeassa
sanoessaan: "Tottelemattomien lasten ei käy milloinkaan hyvin tässä
maailmassa." Ja sen olen oppinut omasta kokemuksestanikin, sillä olen
ollut monessa onnettomuudessa ja viimeksi eilen Magniafocon luona, olin
vähällä... huh... Jo pelkkä ajatuskin siitä saa minut värisemään.

-- Siis, sanoi kettu, tahdot todellakin mennä kotiin? Mene vaan ja
vastaa itse seurauksista!

-- Vastaa itse seurauksista! toisti kissa.

-- Ajattele nyt tarkkaan, Pinocchio, sillä nyt annat onnen livahtaa
käsistäsi.

-- Käsistäsi! toisti kissa.

-- Yhdessä yössä sinun viisi tukaattiasi kasvaisivat kahdeksi
tuhanneksi.

-- Kahdeksi tuhanneksi! toisti kissa.

-- Mutta mitenkä on mahdollista, että ne voisivat niin paljon kasvaa?
kysyi Pinocchio, suu auki ihmetyksestä.

-- Sen selitän sinulle heti, sanoi kettu. Tiedä siis, että pöllöjen
maassa on ihmeellinen niitty, jota kaikki kutsuvat Ihmeniityksi. Tähän
niittyyn kaivat pienen kuopan ja siihen pistät esimerkiksi yhden
kultatukaatin. Sitten peität taas kuopan mullalla, kastelet sen
kahdella ämpärillisellä lähdevettä ja heität sen päälle vielä hiukan
suolaa, ja sitten menet aivan rauhassa nukkumaan. Mutta yön aikana
onkin kultaraha itänyt ja alkanut kukkia ja noustessasi seuraavana
aamuna ja tullessasi niitylle, mitä löydätkään? Löydät kauniin puun,
täynnä kultatukaatteja, niinkuin kypsässä vehnäntähkässä on jyviä
leikkuuaikana.

-- Siis, sanoi Pinocchio, joutuen yhä enemmän hämilleen, jos minä nyt
kaivaisin niittyyn viisi kultatukaattiani, montako löytäisin sieltä
seuraavana aamuna?

-- Sehän on maailman helpoin laskuesimerkki, vastasi kettu, sen voit
laskea sormillasikin. Ajatellaan, että jokainen tukaatti tuottaa
tertun, jossa on viisisataa tukaattia, silloinhan sinun tarvitsee vaan
kertoa viisisataa viidellä ja siis löydät seuraavana aamuna taskustasi
kaksituhattaviisisataa kirkasta ja helisevää kultarahaa.

-- Oi ihanaa! huudahti Pinocchio, alkaen ilosta tanssia. -- Kun olen
saanut nuo tukaatit, pidän itse kaksituhatta ja loput viisisataa
lahjoitan teille molemmille.

-- Lahjoittaisit meille? huudahti kettu muka loukkaantuneena ja
harmissaan. -- Jumala meitä siitä varjelkoon!

-- Meitä siitä varjelkoon! toisti kissa.

-- Me, jatkoi kettu, emme työskentele itsekkään voiton vuoksi, vaan
toisia rikastuttaaksemme me työtä teemme!

-- Me työtä teemme! toisti kissa.

-- Miten kunnon ihmisiä, ajatteli Pinocchio itsekseen ja unohtaen
kokonaan isänsä, uuden takin, aapisen ja kaikki hyvät päätöksensä,
sanoi hän ketulle ja kissalle:

-- Tulkaa, lähtekäämme pian, minä tulen teidän kanssanne.




XIII

"Punaisen kravun" ravintola.


He kulkivat ja kulkivat ja kulkivat ja pimeän tullessa he saapuivat
viimeinkin väsymyksestä melkein puolikuolleina "Punaisen kravun"
ravintolaan.

-- Viivytään täällä vähän aikaa, sanoi kettu, niin kauan vaan että
ehdimme syödä hiukan ja levätä pari tuntia. Keskiyön aikana voimme
sitten jatkaa matkaa, niin että huomenna aamunkoitteessa olemme perillä
Ihmeniityllä.

Astuttuaan ravintolaan sisään, asettuivat he kaikki kolme pöydän ympäri
syömään, mutta ei kenelläkään heistä ollut ruokahalua.

Kissaparalla oli niin kovat vatsavaivat, ettei voinut syödä enempää
kuin viisi särkeä tomaattikastikkeen kanssa ja neljä annosta
vasikansylttyä, mutta koska syltyt eivät olleet hänen makunsa mukaan
maustetut, täytyi hänen tilata vielä kolme kertaa voita ja jauhennettua
juustoa.

Kettu olisi mielellään maistellut jotain hänkin, mutta lääkäri oli
määrännyt hänelle mitä ankarimman ruokajärjestyksen, sen vuoksi täytyi
hänen tyytyä vaan jänispaistiin hapankastikkeen kera ja helposti
sulavaan väliruokaan: lihaviin nuoriin kanoihin ja kukkopoikasiin. Sen
jälkeen antoi hän tuoda itselleen oivallista keittoa: kaniineista,
sammakoista, sisiliskoista ja paratiisiomenista tehtyä, mutta sitten
hän ei enää tahtonutkaan enempää. Hänelle oli ruoka niin
vastenmielistä, sanoi kettu, ettei hän tahtonut voida pistää ruokaa
ensinkään suuhunsa.

Mutta Pinocchio söi vähiten kaikista. Hän tilasi pähkinöitä ja leipää,
mutta jätti kaikki koskematta lautaselle. Ajatuksensa olivat niin
kokonaan Ihmeniityllä, että poika parka oli jo edeltäkäsin syönyt
itsensä sairaaksi kultarahoistaan.

Kun illallinen oli syöty, sanoi kettu isännälle:

-- Antakaa minulle kaksi hyvää huonetta, yksi Pinocchiolle ja toinen
minulle ja toverilleni! Ennen kuin edelleen matkustamme, lepäisimme
vähän aikaa. Mutta älkää unohtako herättää meitä keskiyön aikaan, että
voimme jatkaa matkaamme!

-- Kyllä, herrani, vastasi isäntä vilkuttaen silmää ketulle ja
kissalle, ikäänkuin sanoakseen: "Ymmärrän viittauksen ja kaikki on
selvänä..."

Heti sänkyyn päästyään nukkui Pinocchio ja alkoi uneksia. Ja unissa hän
oli olevinaan keskellä suurta niittyä, jolla kasvoi paljon pieniä puita
ja ne olivat terttuja täynnä ja nämä tertut olivat peitetyt
kultatukaateilla, jotka keinuivat ilmassa ja lauloivat ting, tang,
ting, niin kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Ken meitä haluaa, se tulkoon
meitä ottamaan!" Mutta juuri kaikkein jännittävimpänä hetkenä, kun
Pinocchio ojensi kätensä noukkiakseen kouransa täyteen noita kauniita
rahoja ja aikoi pistää ne taskuunsa, heräsi hän äkkiä siitä, että
koputettiin kolme kertaa kovasti huoneen ovelle.

Se oli isäntä, joka tuli ilmoittamaan keskiyön olevan käsissä.

-- Ovatko minun toverini jo valmiit? kysyi marionetti.

-- Enempi kuin valmiit, he läksivät jo kaksi tuntia sitten.

-- Mutta miksi heillä oli niin kiire.

-- Niin, kissa sai sanan, että hänen vanhin kissanpoikansa, jolla on
patit jaloissa, makaa kuoleman kielissä.

-- Maksoivatko he illallisen?

-- Mitä te ajattelette? He olivat liian hyvin kasvatettuja
aiheuttaakseen teille sen häpeän.

-- Sepä vahinko! Se häpeä olisi ollut minulle hyvinkin mieleen! sanoi
Pinocchio kynsäisten päätänsä. Sitten hän kysyi:

-- Ja missä lupasivat nämä hyvät ystävät odottaa minua?

-- Ihmeniityllä huomenna aamun koittaessa.

Pinocchio maksoi tukaatin omasta ja toveriensa illallisesta ja lähti
matkaan.

Mutta voisi melkein sanoa, että hän sai kulkea kopeloiden eteenpäin,
sillä majatalon ulkopuolella oli pimeä kuin säkissä. Ympäristöltä ei
kuulunut edes lehden kahinaa. Ainoastaan muutamia ilkeitä yökköjä
lenteli edestakaisin tien poikki, pensaasta toiseen sipaisten
siivillään Pinocchion nenää, niin että hän peräytyi pelästyksestä
takaperin ja huusi: -- Kuka siellä? ja kaiku läheisiltä kunnailta
toisti: -- Kuka siellä? Kuka siellä? Kuka siellä?

Mutta kuljettuaan vähän matkaa eteenpäin, huomasi hän puunrungossa
pienen, pikkaraisen elukan, joka levitti ympärilleen heikkoa, vaaleaa
valoa, ikään kuin se olisi johtunut läpinäkyvästä posliinisesta
yölampusta.

-- Kuka sinä olet? kysyi Pinocchio.

-- Minä olen puhuvan sirkan haamu, vastasi pieni eläin, hyvin heikolla,
hienolla äänellä, se kuului kuin toisesta maailmasta.

-- Mitä minusta tahdot? kysyi marionetti.

-- Tahtoisinpa antaa sinulle neuvon. Käänny takaisin kotiisi ja vie ne
neljä tukaattia, jotka sinulla vielä ovat jäljellä, isäraukallesi, joka
itkee epätoivoisena kun et sinä palaa kotiin.

-- Huomenna on isäni hieno herra, sillä nämä neljä tukaattia muuttuvat
kahdeksituhanneksi.

-- Älä usko, poikaseni, niihin, jotka lupaavat sinut yhdessä yössä
tehdä rikkaaksi. Semmoiset ihmiset ovat joko hulluja tai veijareita.
Tee niin kuin minä sanon ja palaa kotiin!

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- On jo myöhä...

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- Yö on pimeä...

-- Minä tahdon mennä eteenpäin.

-- Tie on vaarallinen.

-- Muista, että ne lapset, jotka tahtovat seurata omaa tahtoaan ja omia
oikkujaan, ennemmin tai myöhemmin saavat sitä katua.

-- Vanha, tavallinen juttu. Hyvää yötä, Sirkka.

-- Hyvää yötä, Pinocchio, ja taivas suojelkoon sinua ryöväreiltä ja
murhaajilta.

Tuskin oli puhuva sirkka lausunut viimeiset sanansa, niin se aivan
äkkiä sammui, niin kuin kynttilään olisi puhallettu ja maantie oli
vielä entistään pimeämpi.




XIV

Kun Pinocchio ei totellut puhuvan sirkan neuvoja, joutuu hän rosvojen
käsiin.


-- Totisesti, puheli marionetti itsekseen jatkaessaan matkaansa, miten
onnettomia me poikaparat olemmekaan. Kaikki meitä neuvovat, kaikki
meitä toruvat, kaikki meitä opettavat. Jos vaan tottelisi heitä, niin
kaikki he luulisivat olevansa meidän isiämme ja opettajiamme, kaikki,
jopa puhuvat sirkatkin. Niin kuin nyt esimerkiksi: sen vuoksi, etten
minä tahtonut totella tuon ikävän sirkan neuvoja, niin pitäisi hänen
puheittensa mukaan minua kohdata jos kuin monet onnettomuudet. Voisinpa
joutua rosvojenkin käsiin! Kaikeksi onneksi minä en usko rosvoja
olevankaan, enkä milloinkaan ole uskonut. Minä uskon, että isät ja
äidit ovat keksineet rosvot varta vasten niillä peloittaakseen poikia,
jotka tahtovat myöhällä tulla kotiin. Ja muuten, jos kohtaisinkin
jonkun tässä maantiellä, en ainakaan heitä pelästyisi. En unissakaan,
tarttuisin heitä kurkkuun ja huutaisin: "Herrat rosvot, mitä tahdotte
minusta? Muistakaa, ettei minun kanssani leikkiä lasketa. Menkää
matkaanne ja olkaa vaiti!" Olen aivan näkevinäni miten rosvoparat
pelästyvät julmaa ääntäni ja pakenevat minkä ennättävät. Jos he vastoin
luuloani olisivatkin niin huonosti kasvatettuja, etteivät
livahtaisikaan tiehensä, niin silloin juoksisinkin minä itse pois ja
niin olisi asia sovittu...

Mutta Pinocchio ei ehtinyt lopettaa todistelujaan, sillä samassa oli
hän kuulevinaan lehtien rapisevan selkänsä takana.

Hän kääntyi ja näki pimeässä kaksi mustaa olentoa, jotka olivat
kokonaan kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja nämä olennot juoksivat hänen
jäljestään varpaisillaan, kuin kaksi kummitusta.

-- Siinä ne kuitenkin ovat! sanoi hän itsekseen ja epävarmana siitä,
minne piilottaisi neljä tukaattiansa, pisti hän ne suuhunsa aivan
kielen alle.

Sitten hän koetti päästä pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti ottaa
ensimmäisen askeleensa, tunsi hän jonkun tarttuvan käsivarsiinsa ja hän
kuuli kahden karkean ja onton äänen sanovan:

-- Rahat tai henki!

Pinocchio ei voinut sanoa sanaakaan rahojen vuoksi, jotka olivat hänen
suussaan. Hän koetti tuhansilla kohteliailla kumarruksilla ja kasvojen
ilmeillä osoittaa noille kaapuun kääriytyneille, joista ei muuta
näkynyt kuin silmät säkkiin pistetyistä reijistä, että hän oli köyhä
marionetti, jolla ei ole edes väärää penninrahaa taskussaan.

-- Pois vaan! Ole hiljempaa ja anna rahat tänne! huusivat molemmat
ryövärit uhkaavasti.

Marionetti puisti päätään; levitti kätensä ikään kuin sanoakseen: "Ei
minulla ole mitään."

-- Tänne rahat tai olet kuoleman oma! sanoi pitempi ryöväreistä.

-- Kuoleman oma! toisti toinen.

-- Kun olemme tappaneet sinut, tapamme myöskin isäsi.

-- Myöskin isäsi!

-- Ei, ei, ei, ei minun isä raukkaani! huusi Pinocchio epätoivoisella
äänellä, mutta liikuttaessaan kieltänsä helisivät rahat suussa.

-- Vai sinä senkin roisto, olet piilottanut rahasi kielesi alle! Sylje
heti ne ulos.

Pinocchio ei ollut kuulevinaankaan.

-- Vai nii-iin, oletko olevinasi kuuro? Odotapas vaan, kyllä saamme
sinut ne ulos sylkemään.

Toinen rosvoista tarttui marionettia nenästä kiinni, toinen leuasta ja
sitten he alkoivat kumpikin kursailematta vetää omalle taholleen, siten
pakottaakseen häntä avaamaan suutaan; mutta se ei auennut. Marionetin
suu pysyi suljettuna kuin olisi se ollut kiinni juotettu.

Silloin lyhyempi rosvoista otti esille pitkän veitsen, jonka hän koetti
tunkea Pinocchion huulten väliin, mutta salaman nopeudella puri
Pinocchio yhteen hampaansa, purren kokonaan poikki käden ja sylki sen
suustaan. Mutta ajatelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi ettei
se ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä, jonka hän suustaan sylkäisi.

Rohkaistuneena tästä ensimmäisestä voitosta hän riuhtaisi itsensä irti
rosvojen kynsistä, hyppäsi maantienaidan yli ja alkoi juosta pitkin
peltoja. Ja rosvot hänen jäljestään, kuin kaksi koiraa jänistä ajaen,
ja se, joka oli menettänyt käpälänsä, juoksi yhdellä jalalla, ja
eteenpäin se vaan pääsi, kukaties miten.

Juostuaan viisitoista kilometriä, tunsi Pinocchio voimiensa loppuvan.
Luullen olevansa hukassa hän kiipesi korkeaan petäjään ja istuutui sen
ylimmälle oksalle. Rosvot yrittivät kiivetä jäljestä, mutta puolitiessä
he liukastuivat ja putosivat maahan, kädet ja jalat pahoin runneltuina.

Mutta he eivät jääneet toimettomiksi, vaan alkoivat koota kuivia risuja
kasaan petäjän juurelle, ja sytyttivät ne tuleen. Siinä samassa oli
petäjä tulessa ja paloi liekehtien kuin kynttilä vedossa. Pinocchio
näki liekkien kohoavan yhä ylemmäksi, ja kun hän ei halunnut kuolla
kuin paistettu lintu, hyppäsi hän aimo hyppäyksellä alas puusta ja
alkoi taas juosta yli peltojen ja viinitarhojen läpi. Ja molemmat
rosvot jäljestä yhtä väsymättöminä.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, mutta yhä jatkui takaa-ajo. Mutta voi
surkeutta! Äkkiarvaamatta näkee Pinocchio tiensä salvatun, edessään on
leveä syvä oja, täynnä kahvinväristä likavettä. Mitä on tehtävä? "Yks',
kaks', kolme!" huusi marionetti, otti hyvää vauhtia ja hyppäsi toiselle
puolelle. Rosvot hyppäsivät jäljestä, mutta he eivät olleet laskeneet
oikein etäisyyttä ja ploiskis!... he putosivat keskelle ojaa.
Pinocchio, joka kuuli heidän polskahtavan veteen ja näki veden
räiskähtävän kauas, juoksi iloisena edelleen, huutaen ääneen:

-- Hyvää kylpyä, herrat rosvot!

Hän luuli jo viimeinkin heistä päässeensä, mutta katsoessaan taakseen,
mitä hän näkikään, siellä ne olivat jo molemmat hänen kintereillään,
kääriytyneinä säkkeihinsä ja likomärkinä.




XV

Rosvot saavat Pinocchion kiinni ja hirttävät hänet jättiläistammen
oksaan.


Nyt oli Pinocchio kadottanut rohkeutensa ja hän oli jo aikeessa
heittäytyä maahan ja antautua vangiksi, kun hän samassa näki hyvin
kaukaa puitten välistä hohtavan pienen lumivalkoisen talon.

-- Jos vielä jaksaisin juosta tuolle talolle asti, niin ehkä olisin
pelastettu! sanoi hän itsekseen.

Ja kadottamatta minuuttiakaan alkoi hän juosta kovaa kyytiä metsän
halki. Ja rosvot jäljestä kuin ennenkin.

Juostuaan henkensä kaupalla kaksi tuntia hän saapui viimeinkin aivan
hengästyneenä pienen talon portille ja koputti sille.

Ei vastausta.

Hän koputti vielä kerran ja kovemmin, sillä takaa-ajajien melu ja
ähkyvä hengitys kuului yhä lähenevän.

Sama äänettömyys.

Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena
potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen
tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä
liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi
huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut
toisesta maailmasta:

-- Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.

-- Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.

-- Minäkin olen kuollut.

-- Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?

-- Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.

Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui
äänettömästi.

-- Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja
avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros...

Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin
hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti:

-- Nyt et enää pakene!

Marionetti tunsi kuoleman olevan lähellä ja hän alkoi niin kovasti
vapista, että jäsenet kalisivat, samaten kuin kultarahat kielensä alla.

-- No? kysyivät rosvot, avaatko suusi, vai etkö? vai et vastaa?...
Odotapas, kyllä me sen auki saamme...

Ja he vetivät esille kaksi hyvin pitkää puukkoa, teräviä kuin
partaveitset, ja ritsis, ratsis... he löivät häntä kaksi kertaa
aikalailla selkään.

Mutta onneksi oli marionetti niin kovasta puusta, että puukonterät
menivät sirpaleiksi ja rosvot jäivät seisomaan puukonkahvat kädessä,
tuijottaen tylsästi toisiinsa.

-- Nyt ymmärrän, sanoi viimein toinen heistä, hänet on hirtettävä.
Hirttäkäämme hänet!

-- Hirttäkäämme hänet! toisti toinen.

Sanottu ja tehty. Pinocchion kädet sidottiin selän taakse, nuoran
silmukka pantiin kaulan ympäri ja niin he ripustivat hänet sen puun
oksaan, jota kutsuttiin Jättiläistammeksi.

Sitten he istuutuivat nurmikolle odottamaan, että marionetti tekisi
viimeisen ilmahyppynsä. Mutta vaikka kolme tuntia oli kulunut, olivat
hänen silmänsä yhä auki ja suunsa suljettuna ja hän potki ja sätkytteli
pahemmin kuin milloinkaan ennen.

Viimein he väsyivät odottamiseen ja kääntyen Pinocchioon, sanoivat he
pilkallisesti hohottaen:

-- Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi
kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.

Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.

Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja
heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa,
kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean
merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri,
niin että hän tuskin enää voi hengittää.

Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi
kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime
hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään
tullut, muisti hän isä raukkansa... ja kuolevan äänellä änkytti hän: --
Voi isä kulta, jospa olisit täällä... Enempää hän ei saanutkaan
sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja
nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.




XVI

Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa
hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko
Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.


Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän
kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan.
Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa,
tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa
käsiänsä.

Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään
ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.

-- Mitä käskette, suloisin haltijatar? -- kysyi kotka, painaen nokkansa
ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen
tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän
metsän laidassa.

-- Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen
oksassa?

-- Kyllä näen.

-- Hyvä on, lennä nopeaan sinne, ja noki vahvalla nokallasi rikki
solmu, josta hän riippuu taivaan ja maan välillä, ja aseta hänet sitten
varovasti nurmikolle tammen juurelle.

Kotka lensi pois ja palasi kahden minuutin kuluttua.

-- Mitä käskitte, sen olen tehnyt.

-- Miltä hän näytti? Kuolleeltako vai elävältä?

-- Kyllä hän oli kuolleen näköinen, mutta ei hän aivan kuollut voi
olla, sillä irroitettuani silmukan, joka kiristi hänen kaulaansa,
hengitti hän syvään ja änkytti puoliääneen: "Nyt tuntuu paremmalta...!"

Haltijatar taputti taas kaksi kertaa käsiänsä ja heti astui sisään
komea villakoira, joka käveli takajaloillaan, aivan kuin ihminen.

Koira oli puettu komeaan takkiin. Hänellä oli päässään kolmikulmainen,
kultanauhoilla koristettu hattu, jonka alta kellertävän tekotukan
kiharat valuivat kaulalle, ja takki oli suklaanvärinen,
timanttinapeilla varustettu ja siinä oli kaksi suurta taskua, jonne hän
pisti ne luupalaset, jotka hänen valtiattarensa lahjoitti hänelle
päivällisen aikana, polvihousut karmosiininpunaisesta sametista,
silkkisukat ja matalat kengät, takapuolella oli hänellä jonkinlainen
sinisestä silkistä tehty sateenvarjon kotelo, jonne sadeilmalla sai
pistää häntänsä.

-- Joutuun, Medoro! sanoi haltijatar villakoiralle. -- Anna heti
valjastaa kauniit vaunut vaunuliiteristäni ja aja metsätietä pitkin.
Kun saavut Jättiläistammen luo, löydät puolikuolleen marionetin
makaavan maassa. Nosta hänet hiljaa ylös, aseta hänet hyvin varovasti
vaunun tyynyille ja tuo hänet tänne! Oletko ymmärtänyt?

Villakoira heilutti neljä tai viisi kertaa sinisessä silkkikotelossa
olevaa häntäänsä, osoittaaksensa, että oli ymmärtänyt käskyn ja juoksi
sitten pois nopeasti kuin kilpa-ajohevonen.

Vähän sen jälkeen veti hän ulos vaunuliiteristä mitä somimmat, pienet
taivaansiniset vaunut, jonka tyynyt olivat täytetyt kanarialinnun
höyhenillä ja vuorattu kermavaahdolla ja muroleivoksilla. Sata pientä
valkoista hiirtä veti vaunuja ja villakoira istui ajolaudalla
läjähyttäen piiskaa oikealle ja vasemmalle, niin kuin kaikki kuskit
tekevät pelätessään myöhästyvänsä.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo vierivät vaunut takaisin.
Haltijatar oli seisonut ovella odottamassa, ja nyt otti hän
marionettiparan syliinsä ja kantoi hänet pieneen huoneeseen, jonka
seinät olivat helmistä ja antoi heti kutsua lähiseudun taitavimmat
lääkärit.

Lääkärit saapuivat heti, toinen toisensa perästä: ensiksi korppi,
sitten pöllö ja viimeksi puhuva sirkka.

-- Hyvät herrat, sanoi haltijatar noille kolmelle lääkärille, jotka
seisoivat Pinocchion vuoteen ympärillä, tahtoisin saada teiltä tietää,
elääkö tämä onneton marionetti tai onko hän kuollut!...

Tätä kehoitusta seuraten astui korppi ensiksi vuoteen viereen ja koetti
Pinocchion valtasuonta, nenää ja pikkuvarvasta ja tehtyään sen oikein
perusteellisesti, lausui hän juhlallisesti seuraavat sanat:

-- Minun käsitykseni mukaan on marionetti kuollut, mutta jos hän ikävä
kyllä ei ole kuollut, on se varma merkki siitä, että hän yhä vielä
elää!

-- Ikävä kyllä, sanoi pöllö, -- olen eri mieltä arvoisan virkaveljeni
ja ystäväni kanssa. Minun käsitykseni mukaan marionetti vielä elää,
mutta jos hän onnettomuudeksi ei enää ole elossa, niin on se varma
merkki siitä, että hän todellakin on kuollut.

-- Ettekö te sano mitään? kysyi haltijatar puhuvalta sirkalta.

-- Minä sanon, että varovainen lääkäri tekee viisaimmasti, jos vaikenee
silloin, kun ei tiedä mitä puhuu. Muuten tämä marionetti ei ole mikään
uusi ilmiö minulle, me olemme vanhoja tuttuja.

Pinocchiota, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana kuin oikea
puupalanen, alkoivat puistattaa kylmät väreet, niin että koko sänky
alkoi täristä.

-- Tämä marionetti, jatkoi puhuva sirkka, on oikea täydellinen
veijari...!

Pinocchio avasi silmänsä, vaan sulki ne heti.

-- Hän on oikea hutilus, laiskuri, maankiertäjä...

Pinocchio piilotti kasvonsa lakanan alle.

-- Tämä marionetti on tottelematon poika, joka ennemmin tai myöhemmin
musertaa isäraukkansa sydämen...

Samassa kuului huoneesta omituista ääntä, ikään kuin pidätettyä itkua
tai tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Voitte arvata miten kaikki
hämmästyivät, kun hiukan lakanaa kohotettaessa huomattiin, että se
olikin Pinocchio, joka itki ja nyyhki.

-- Kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän on paranemaan päin,
sanoi korppi juhlallisesti.

-- Todellakin koskee minuun, että minun täytyy vastustaa rakasta
ystävääni ja virkaveljeäni, lisäsi pöllö, mutta minä puolestani uskon,
että kun kuollut itkee, on se merkki siitä, että hän vastenmielisesti
kuolee.




XVII

Pinocchio syö sokerin, mutta ei huoli lääkkeistä, ennen kuin nähdessään
haudankaivajien tulevan häntä hakemaan. Sen jälkeen hän valehtelee ja
saa rangaistukseksi pitkän nenän.


Heti kun lääkärit olivat jättäneet huoneen, astui haltijatar Pinocchion
luokse ja asetettuaan kätensä hänen otsalleen huomasi hän Pinocchiolla
olevan kovan kuumeen.

Hän sekoitti heti valkoisen pulverin puoleen lasilliseen vettä, ojensi
sen marionetille ja sanoi lempeästi:

-- Juo tämä ja parin päivän kuluttua olet terve!

Pinocchio katseli lasia ja irvisteli ja kysyi sitten itku kurkussa:

-- Onko se imelää vai karvasta?

-- Se on karvasta, mutta se tekee sinulle hyvää.

-- Jos se on karvasta, niin en minä sitä huoli.

-- Tee minulle mieliksi ja juo se!

-- Minä en huoli pahoista juomista.

-- Juo nyt, ja juotuasi tämän kaikki, annan sinulle sokeripalasen, niin
poistuu paha maku suustasi!

-- Missä sokeripalanen on?

-- Tässä, sanoi haltijatar, ottaen sen pienestä kultaisesta
sokerirasiasta.

-- Ensiksi tahdon sokeripalasen ja sitten vasta juon sen happamen
sekoituksen...

-- Lupaatko sen?

-- Kyllä...

Haltijatar antoi Pinocchiolle sokeripalasen, jonka tämä nielaisi heti
paikalla. Sitten nuoleskeli hän huulensa ja sanoi:

-- Voi, jos lääke olisikin sokeria, niin ottaisinpa sitä vaikka joka
päivä.

-- Pidä nyt lupauksesi ja juo nämä vesipisarat, joista saat terveytesi
takaisin.

Pinocchio otti vastenmielisesti lasin käteensä, haisteli sitä hiukan,
vei taas suulleen, haisteli taas ja sanoi viimeinkin:

-- Se on niin pahaa, niin pahaa! Minä en voi sitä juoda.

-- Mitenkä voit niin sanoa, vaikka et ole maistanutkaan sitä?

-- Miksen voi. Tunnenhan sen jo hajusta. Tahdon vielä yhden
sokeripalan... sitten minä sen varmasti juon.

Hyvän äidin ihmeteltävällä kärsivällisyydellä pisti haltijatar vielä
pienen sokeripalasen hänen suuhunsa ja ojensi sitten uudelleen lasin
hänelle.

-- En minä voi sitä näin juoda! -- sanoi marionetti irvistellen
kaikella tavalla.

-- Mikset?

-- Sen vuoksi, että tuo tyyny tuolla jaloillani on tiellä.

Haltijatar otti pois tyynyn.

-- Ei se auta. En minä näinkään voi sitä juoda.

-- Onko jotain muuta esteenä?

-- Tuo ovihan on raollaan.

Haltijatar meni ja sulki oven.

-- Mutta kuitenkaan minä en voi juoda tätä pahaa sekoitusta, huusi
Pinocchio ja alkoi itkeä, ihan varmaan minä en voi, en, en!

-- Poikani, sitä kadut vielä...

-- Se on sama minusta...

-- Sinun tautisi on vaarallinen...

-- Siitä en välitä.

-- Kuumeesi voi parissa tunnissa siirtää sinut tästä maailmasta
toiseen...

-- Siitä en välitä...

-- Etkö pelkää kuolemaa?

-- En vähääkään. Ennemmin kuolen kuin juon tuota ilkeää lääkettä!

Samassa aukenivat ovet selkoselälleen ja neljä pikimustaa kaniinia
astui sisään, kantaen hartioillaan pientä ruumispaaria.

-- Mitä te minusta tahdotte? huusi Pinocchio kauhistuneena ja nousi
istumaan.

-- Me tulemme sinua hakemaan, vastasi suurin kaniineista.

-- Minuako hakemaan? Mutta minä en ole vielä kuollut!...

-- Et vielä, mutta sinä et elä enää kuin pari minuuttia, koska et
ottanut lääkettä, joka olisi poistanut kuumeen!

-- Oi, rakas, armas haltijattareni! alkoi marionetti itkien rukoilla.
-- Antakaa minulle heti lääkelasi... Joutukaa, armahtakaa minua, sillä
en tahdo kuolla, en... en tahdo kuolla. --

Ja hän tarttui molemmin käsin lasiinsa ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella.

-- Täytynee odottaa, sanoivat kaniinit. -- Tällä kertaa teimme turhan
matkan.

Ja he nostivat taas pienet paarit hartioilleen ja läksivät huoneesta,
nuristen hiljaa jotain hampaittensa välitse.

Parin minuutin päästä hyppäsi jo Pinocchio pois sängystä, terveenä ja
reippaana kuin ennenkin, sillä katsokaapas: puumarionetit sairastuvat
hyvin harvoin ja silloinkin paranevat he uskomattoman nopeasti.

Kun haltijatar näki hänen juoksevan huoneessa ja leikkivän ja telmivän
iloisena kuin pienen kukonpoikasen, sanoi hän:

-- Lääke oli siis sinulle hyväksi?

-- Hyväksikö? Sehän teki minut terveeksi.

-- Miksi annoit minun niin monesti pyytää ennenkuin otit sen?

-- Semmoisia me kaikki pojat olemme. Me pelkäämme lääkkeitä enemmän
kuin tautia.

-- Hyi häpeä! Poikien pitäisi tietää, että lääkkeet, otettuna ajallaan,
pelastaa heidät kovista taudeista, jopa kuolemastakin...

-- Voi, vastedes en anna pyytää itseäni niin monta kertaa. Muistan
kyllä mustat kaniinit paareineen... ja silloin tartun lasiin ja juon
heti lääkkeet...

-- Tulepas nyt vähän tänne ja kerro mitenkä oikein jouduit rosvojen
käsiin!

-- Niin, katsokaas, marionettitirehtööri Magniafoco antoi minulle viisi
kultarahaa ja sanoi: Tästä saat, vie ne isällesi! -- mutta minä
tapasinkin maantiellä kissan ja ketun, molemmat oikein kunnon sieluja,
jotka sanoivat minulle: -- Tahdotko että nämä tukaatit muuttuvat
tuhanneksi tai kahdeksi tuhanneksi? Tule kanssamme, me viemme sinut
Ihmeniitylle! Ja minä sanoin, menkäämme! ja he sanoivat: -- Levätään
vähän aikaa "Punaisen kravun" majatalossa ja jatketaan matkaa puoliyön
jälkeen. -- Mutta kun minä heräsin, eivät he enää olleet siellä, vaan
olivat lähteneet matkaansa. Ja minä läksin yksin kulkemaan keskellä
yötä, ja oli pilkkosen pimeä. Tapasin maantiellä kaksi rosvoa, jotka
olivat kääriytyneet hiilisäkkeihin, ja he sanoivat minulle: -- Rahat
tänne! -- ja minä sanoin: -- Ei minulla ole mitään, -- sillä kultarahat
olin pistänyt kieleni alle, ja yksi rosvoista koetti pistää kätensä
minun suuhuni ja silloin purin hänen kätensä poikki ja syljin sen
suustani, mutta se minkä syljin ei ollutkaan käsi, vaan kissankäpälä.
Ja rosvot alkoivat juosta jäljestäni ja minä edellä ja kyllä minä
juoksin, mutta he saivat minut kiinni ja panivat nuoran kaulaani ja
ripustivat minut yhteen puuhun tuonne metsään ja sitten he sanoivat: --
Huomenna me tulemme tänne, ja silloin täytyy sinun olla kuolleena ja
pitää suusi auki, niin että me saamme kultarahat kielesi alta.

-- Missä ne kultarahasi nyt ovat? kysyi haltijatar.

-- Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä
rahat olivat hänen taskussaan.

Mutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin
oli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.

-- Minne sinä ne hukkasit?

-- Tuonne metsään.

Tämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.

-- Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään
etsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän
metsään hukkuu, saadaan takaisin.

-- Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän
sekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin
ne epähuomiossa.

Tästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi,
ettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle
päin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi
toiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään
nosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.

Haltijatar katseli häntä ja nauroi.

-- Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana,
sillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.

-- Minä nauran sille valheellesi!

-- Mistä tiedätte, että minä valehtelin?

-- Kyllä tiedän, poikaseni, valheet on helppo tuntea, sillä ne ovat
kahta laatua: lyhytjalkaisia valheita ja pitkänenäisiä valheita ja
sinun valheesi kuuluu juuri näihin pitkänenäisiin.

Pinocchio häpesi kovasti ja tahtoi piiloutua ja juosta pois huoneesta,
mutta kas, sepä ei onnistunutkaan. Hänen nenänsä oli kasvanut niin
pitkäksi, ettei hän mahtunut enää ulos ovesta.




XVIII

Pinocchio tapaa taas ketun ja kissan ja lähtee heidän kanssaan
Ihmeniitylle neljää kultarahaansa kylvämään.


Sen nyt voitte jo edeltäpäin arvata, että haltijatar antoi marionetin
itkeä ja ulvoa runsaan puolen tuntia pitkän nenänsä tähden, joka ei
enää mahtunut ulos ovesta. Sen hän teki antaakseen Pinocchiolle kunnon
läksytyksen, niin että tämä jättäisi pahan tapansa valehdella, rumin
tapa mikä lapsilla voi olla. Mutta kun hän näki miten Pinocchion kasvot
olivat muuttuneet, silmät olivat melkein päästä pudota epätoivosta,
silloin kävi hänen poikaparkaa sääli ja hän taputti käsiään. Tämän
merkin kuullessaan lensi tuhansittain tikkoja ikkunasta sisään, ja ne
asettuivat kaikki Pinocchion nenälle ja alkoivat nokkia sitä niin
innokkaasti, ettei kulunut montakaan minuuttia, niin jo oli tuo
muodottoman suuri nenä kutistunut luonnolliseen kokoonsa.

-- Miten hyvä te olette, rakas haltijattareni, sanoi marionetti
silmiään pyyhkien, voi miten rakastan teitä!

-- Minäkin pidän sinusta, vastasi haltijatar, jos jäät luokseni olen
minä sinun hyvä sisaresi ja sinä olet minun pieni veljeni...

-- Mielelläni minä jäisin... mutta isäraukkani?

-- Olen ajatellut häntäkin. Olen lähettänyt sanan isällesi ja vielä
tänä iltana hän on täällä.

-- Todellako? huudahti Pinocchio hyppien ilosta. -- Voi, rakas
haltijattareni, jos sallitte, tahtoisin mielelläni lähteä häntä
vastaan. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin saan suudella ukkoraiskaa,
joka on kärsinyt niin paljon minun tähteni.

-- Mene vaan, mutta varo ettet eksy! Mene metsätietä, niin varmasti
kohtaat hänet.

Pinocchio lähti matkaan, ja heti metsään saavuttuaan alkoi hän juosta
kuin villivuohi. Mutta jouduttuaan lähelle Jättiläistammea pysähtyi hän
äkkiä, sillä hän oli kuulevinaan kahinaa pensaikosta. Aivan oikein!
arvatkaapas ketkä ilmestyivät tielle?... Kettu ja kissa, samat
matkatoverit, joiden kanssa hän oli syönyt illallista "Punaisen kravun"
majatalossa.

-- Mutta hyvänen aika, tuossahan on meidän rakas Pinocchiomme! huudahti
kettu, syleillen ja suudellen häntä. -- Miten ihmeessä olet tänne
joutunut?

-- Sepä on pitkä juttu, vastasi marionetti, kerron sen teille toisen
kerran. Niin paljon kuitenkin voin teille kertoa, että samana yönä,
jolloin minut jätitte yksin majataloon, jouduin minä maantiellä
murhaajien käsiin...

-- Murhaajien käsiin?... Voi ystävä parka! Ja mitä ne sinusta
tahtoivat.

-- He tahtoivat varastaa kultarahani.

-- Sen roistot! sanoi kettu.

-- Sen roistot! toisti kissa.

-- Mutta minä pakenin, jatkoi marionetti kertomistaan, ja he jäljestä,
kunnes saivat minut kiinni ja ripustivat minut tämän tammen oksaan...

Ja Pinocchio osoitti jättiläistammea, joka oli kahden askeleen päässä
siitä.

-- Onko kuultu mokomaa? huudahti kettu. -- Miten katala tämä maailma
onkaan, jossa elämme! Mistä me kunnialliset ihmiset enää voimme löytää
rauhallisen olinpaikan?

Heidän siinä puhellessaan huomasi Pinocchio, että kissa ontui oikealla
etujalallaan, ja että koko käpälää kynsineen kaikkineen ei ollutkaan.
Hän kysyi sen vuoksi:

-- Mihin on käpäläsi joutunut?

Kissa aikoi vastata, mutta hämmentyi. Kettu ehätti kiireellä sanomaan:

-- Minun ystäväni on niin kovin ujo, senvuoksi hän ei vastaa. Minä teen
sen hänen sijastaan. Tiedä siis, että noin tunti sitten kohtasimme
maantiellä vanhan suden, joka oli melkein tiedoton nälästä ja se
kerjäsi meiltä almua. Mutta meillä ei ollut edes kalanruotoa antaa
hänelle, mutta mitä tekikään silloin ystäväni, jolla totisesti on
Caesarin sydän. Ajattele, hän puraisi omilla hampaillaan etukäpälänsä
poikki ja heitti sen tuolle nälkäiselle eläinparalle.

Sanoessaan tämän pyyhki kettu kyyneleen silmästään.

Pinocchiokin liikuttui tästä ja astuen kissan luokse kuiskasi tämän
korvaan:

-- Jos kaikki kissat olisivat sinun kaltaisiasi, miten onnellisia
olisivatkaan rotat!

-- Mutta mitä sinä teet näillä mailla? kysyi kettu marionetilta.

-- Minä odotan isääni, joka voi saapua minä hetkenä tahansa.

-- Entä kultarahasi?

-- Ne ovat yhä vielä taskussani, paitsi sitä yhtä, jolla maksoin
illallisenne "Punaisen kravun" majatalossa.

-- Ja ajattelepas, että sinulla huomenna voisi olla kaksituhatta
kultarahaa näiden neljän sijasta. Miksi et seuraa neuvoani? Miksi et
kylvä niitä Ihmeniitylle?

-- Tänään en mitenkään voi mennä sinne, mutta joskus muulloin.

-- Silloin se jo voi olla myöhäistä! sanoi kettu.

-- Miten niin?

-- Niin, sen niityn on eräs korkea-arvoinen herra ostanut ja huomisesta
asti ei hän salli kenenkään kylvää sinne rahoja.

-- Mitenkä pitkä on täältä Ihmeniitylle?

-- Tuskin kahta kilometriä. Tuletko mukanamme? Puolessa tunnissa olet
siellä, ja jos kylvät heti kultarahasi, voit muutamien minuuttien
päästä saada ne kaksituhattasi ja vielä tänä iltana palaat kotiisi
taskut täynnä. Tuletko mukanamme?

Pinocchio viivytteli vähän vastaustaan, sillä hän tuli ajatelleeksi
haltijatarta ja vanhaa Geppettoa ja puhuvan sirkan varoituksia, mutta
lopputuloksena oli kuitenkin se, että hän teki niin kuin kaikki muutkin
pojat, joilla ei ole oikeudentuntoa eikä sydäntä paikallaan: hän
keikautti niskaansa ja sanoi kissalle ja ketulle:

-- Hyvä on, lähtekäämme, minä seuraan teitä.

Ja niin he lähtivät.

Käveltyään puolen päivää saapuivat he kaupunkiin, jonka nimi oli
"Tyhmeliinien pyydys". Jo ensi silmäyksellä huomasi Pinocchio, että
kaikki kadut olivat täynnä karvattomia koiria, jotka haukottelivat
nälästä, hiljan kerittyjä lampaita, jotka värisivät kylmästä,
heltattomia kanoja, jotka kerjäsivät maissijyvästä, suuria perhosia,
jotka eivät voineet lentää, sillä he olivat myyneet kirjavat siipensä,
pyrstöttömiä paratiisilintuja, jotka häpesivät näyttää itseään, ja
äkäisiä fasaaneja, jotka ainiaaksi olivat kadottaneet kullalle ja
hopealle kimaltelevat höyhenensä.

Tämän kerjäläisjoukon läpi ajoi aina silloin tällöin jotkut
herrasvaunut, joissa istua vetelehti kettu tai ilkeä harakka tai joku
petolintu.

-- Mutta missä on Ihmeitten niitty? kysyi Pinocchio.

-- Parin askeleen päässä täältä.

Astuttuaan ulos kaupungin portista pysähtyivät he todellakin autiolle
niitylle, joka oli aivan samanlainen kuin kaikki muutkin niityt.

-- Kas niin, nyt olemme perillä, sanoi kettu marionetille.

-- Kumarru nyt alas ja kaiva pieni kuoppa maahan ja pane kultarahasi
siihen!

Pinocchio totteli. Hän kaivoi kuopan, pisti sinne neljä kultarahaa,
jotka hänellä vielä olivat ja täytti sitten kuopan mullalla.

-- Ja nyt, sanoi kettu, haet lähimmältä lähteeltä ämpärillisen vettä,
jolla kastelet maan siltä kohdalta, johon kylvit.

Pinocchio läksi lähteelle, mutta kun ei hänellä ollut ämpäriä, riisui
hän toisen kenkänsä, täytti sen vedellä ja kasteli sillä kuopan päällä
olevan mullan. Sitten hän kysyi:

-- Onko mitään muuta tehtävä?

-- Ei mitään, vastasi kettu. -- Nyt voimme mennä matkaamme. Mutta palaa
sinä tänne takaisin kahdenkymmenen minuutin päästä, sillä silloin on
puu jo kohonnut maasta, oksat täynnä kultarahoja.

Marionettiparka ylen ihastuneena, kiitteli tuhatkertaisesti kettua ja
kissaa, luvaten antaa heille komeat lahjat.

-- Emme me huoli mitään lahjoja, vastasivat molemmat vekkulit. --
Meidän ainoa toivomme oli opettaa sinulle miten vaivaa näkemättä voi
päästä rikkaaksi ja nyt olemme tyytyväisiä.

Tämän sanottuaan ottivat he hyvästit Pinocchiolta, toivottivat hänelle
runsasta saalista ja menivät sitten matkoihinsa.




XIX

Pinocchion kultarahat varastetaan ja häntä rangaistaan senvuoksi neljän
kuukauden vankeudella.


Palattuaan kaupunkiin alkoi marionetti laskea minuutteja ja kun hänestä
tuntui että määräaika oli kulunut, lähti hän aika kyytiä takaisin
Ihmeniitylle.

Ja kulkiessaan kiireisin askelin tykytti hänen sydämensä kovaa tik,
tak, tik, tak, aivan kuin salinkello olisi tiksuttanut. Hän ajatteli
hiljaa itsekseen:

-- Mitäs, jos tuhannen sijaan löytäisinkin puun oksilta kaksituhatta?
Jos kahdentuhannen sijasta löytäisinkin viisituhatta? ei mutta, jos
viidentuhannen sijasta sieltä löytäisin satatuhatta? Kylläpä minusta
silloin tulisi suuri herra! Hankkisin itselleni komean palatsin,
tuhannen puuhevosta ja tuhannen leikkitallia ja kellarin, joka olisi
täynnä ruusulikööriä ja kirsikkaviiniä, ja kirjaston, joka olisi täynnä
makeisia, torttuja, kakkuja, mantelileivoksia ja kermahyytelöä.

Näissä mietteissään hän oli saapunut aivan Ihmeniityn reunalle. Hän
pysähtyi katsomaan näkisikö sattumalta jo etempää oliko puunoksat
kultarahoja täynnä, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän kulki vielä sata
askelta eteenpäin -- ei mitään, hän astui niitylle... meni sille
paikalle asti, jonne hän oli kuopan kaivanut -- ei mitään. Nyt tuli hän
oikein totiseksi ja unohtaen hyvän kasvatuksen ja käytöksen, otti hän
toisen kätensä taskustaan ja raappasi aikalailla päätään.

Samassa hän kuuli kovan naurunrähähdyksen ja katsoessaan ylös huomasi
hän suuren papukaijan, joka istui puussa, nykien itsestään niitä
muutamia höyheniä, joita vielä oli jäljellä.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Pinocchio harmissaan.

-- Nyppiessäni höyheniäni satuin kutittamaan itseäni siipieni alta, se
minua nauratti.

Marionetti ei vastannut. Hän meni lähteelle ja täytti kenkänsä vedellä
ja kasteli vielä kerran mullan, joka peitti kultarahat.

Silloin kajahti autiolla nurmikolla uusi naurunhohotus, vielä äskeistä
nenäkkäämpänä.

-- Tahtoisinpa vihdoinkin tietää, huusi Pinocchio raivostuneena, mitä
sinä naurat, huonosti kasvatettu papukaija.

-- Minä nauran tyhmeliineille, jotka uskovat kaikkea leikkiä ja antavat
viisaimpien narrata itseään.

-- Ehkä tarkoitat minua?

-- Niin, sinua juuri tarkoitankin, Pinocchio-parka, sinua, joka olet
niin yksinkertainen, että luulet kultarahoja voitavan kylvää ja
kasvattaa peltoon, niin kuin kylvetään papuja ja pumppuja. Niin uskoin
minäkin kerran ja siitä saan nyt kärsiä. Nyt tiedän (vaikka liian
myöhään) että täytyy tehdä työtä ja ansaita omien kättensä töillä
rahoja, jos toivoo saavansa muutamankaan kolikon kokoon.

-- En minä ymmärrä sinua, sanoi marionetti, joka jo alkoi pelosta
vapista.

-- Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Minä selitän tarkemmin. Tiedä
siis, että sinun ollessasi kaupungissa, palasivat kissa ja kettu tänne
niitylle, ottivat haudatut kultarahat ja pakenivat kuin tuulen
nopeudella. Mies se, joka heidät kiinni saa!

Pinocchio jäi seisomaan suu auki, mutta kun hän ei uskonut papukaijan
sanoja toisiksi, alkoi hän käsin ja kynsin kaivaa maata siitä paikasta,
jota oli kastellut. Ja hän kaivoi kaivamistaan, kaivoi kuopan niin
syväksi, että olkilyhde olisi voinut siinä suorana seisoa: mutta
kultarahoja ei siellä ollut.

Epätoivon valtaamana palasi hän juoksujalassa kaupunkiin ja meni suoraa
päätä tuomarin luokse ilmiantamaan nuo molemmat petturit, jotka olivat
häneltä varastaneet.

Tuomarina oli vanha gorillan sukuinen apina, jonka korkea ikä ja
valkoinen parta teki hyvin kunnioitettavan näköiseksi, mutta ehkä
siihen vaikuttivat lasittomat kultasankaiset silmälasitkin, joita hän
käytti heikentyneitten silmiensä vuoksi.

Pinocchio selitti tarkasti tuomarille ilkeän petoksen, jonka uhriksi
oli joutunut, hän ilmaisi pahantekijöiden etu- ja sukunimet ja
erityiset tuntomerkit, lopettaen selityksensä oikeutta vaatimalla.

Tuomari kuunteli häntä hyvin ystävällisenä, seuraten tarkkaavaisena
kertomusta, ja tuli lopulta oikein liikutetuksi. Kun ei marionetilla
ollut muuta lisättävää, ojensi hän kätensä ja soitti kelloa.

Tämän soiton kuultuaan astui heti kaksi santarmiksi puettua verikoiraa
sisään.

Tuomari viittasi Pinocchioon ja sanoi: -- Tuolta lurjukselta on
varastettu neljä kultarahaa, ottakaa hänet kiinni ja heittäkää hänet
heti vankeuteen!

Kuullessaan tämän päättömän tuomion jäi marionetti seisomaan kuin
kivettyneenä ja aikoi ruveta vastustamaan, mutta santarmit tukkivat
hänen suunsa turhan ajanhukan vuoksi ja veivät hänet putkaan.

Ja siellä hän sai istua neljä pitkän pitkää kuukautta ja siellä hän
istuisi vieläkin, ellei eräs onnellinen sattuma olisi häntä sieltä
pelastanut. Nuori keisari, joka hallitsi tätä kaupunkia, oli saanut
loistavan voiton vihollisistaan ja sen johdosta käski hän panna
toimeen suuret, yleiset juhlat, ilotulitukset, kilpa-ajot, ja
polkupyöräkilpailut ja vielä suuremmaksi ilon osoitukseksi avattiin
kaikkien vankiloiden ovet ja vangit päästettiin vapaiksi.

-- Jos kaikki muut lähtevät vankilasta, tahdon minäkin ulos, sanoi
Pinocchio vanginvartijalle.

-- Ei, te ette pääse, vastasi vanginvartija, sillä te ette kuulu samaan
seuraan.

-- Pyydän anteeksi, sanoi Pinocchio, minä olen myöskin pahantekijä.

-- Vai niin, siinä tapauksessa olette aivan oikeassa, sanoi
vanginvartija kohteliaasti nostaen lakkia, avasi vankilan portit ja
antoi hänen juosta matkoihinsa.




XX

Vapautuneena vankilasta aikoo hän palata haltijattaren talolle, mutta
maantiellä kohtaa hän kauhean ison käärmeen ja tarttuu lopulta kiinni
ketunrautoihin.


Kuvitelkaapas Pinocchion iloa kun hän taas tunsi olevansa vapaana!
Ajattelematta sitä tai tätä lähti hän heti kaupungista ja löysikin sen
tien, joka johti haltijattaren talolle.

Oli ollut sateiset ilmat ja sen vuoksi oli maantie yhtenä ainoana
rapakkona, jonne vajosi melkein polviin saakka.

Mutta siitä ei marionetti välittänyt.

Hän paloi ikävästä saada nähdä isänsä ja pienen kultakutrisen
sisarensa, sen vuoksi hän loikkasikin kuin vinttikoira, niin että
maantien rapa räiski hänen hatulleen asti. Ja juostessaan hän ajatteli
itsekseen:

-- Kyllä on onnettomuus minua seurannut! Mutta sen olen ansainnutkin!
sillä olen itsepäinen ja tottelematon. Kaikessa tahdon tehdä oman
mieleni mukaan, kuulematta niitä, jotka minua rakastavat ja ovat
tuhatkertaa viisaammat kuin minä... Mutta tästä hetkestä saakka alan
elää uutta elämää ja tahdon olla tottelevainen ja hyvä poika! Olen
todellakin tullut huomaamaan, että tottelemattomien poikien käy
huonosti, eivätkä he koskaan onnistu missään. Voi, miten isäni on
saanut minua odottaa! Onkohan hän vielä haltijattaren luona. On jo
pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi näin, isäkultani, minä ihan kuolen
ikävästä päästäkseni sinua hyväilemään, minä ihan tukahdutan sinut
suudelmillani. Antaneekohan haltijatar anteeksi pahan mielen, jonka
hänelle olen saattanut? Kun ajattelen miten paljon hyvyyttä haltijatar
on minulle osoittanut! Häntä saan kiittää siitäkin, että tänään olen
elossa! Onkohan koko maailmassa kiittämättömämpää ja sydämettömämpää
poikaa kuin minä?

Näitä puhuessaan pysähtyi hän äkkiä kauhistuneena, peräytyen neljä
askelta taaksepäin.

Mitä luulette hänen nähneen?

Hän näki suuren käärmeen makaavan poikittain tiellä, viheriänahkaisen
käärmeen, jonka silmät iskivät tulta, ja jonka terävä pyrstö savusi
kuin uuninpiippu.

On mahdoton kuvailla marionetin pelästystä. Ensiksi juoksi hän puolen
kilometriä takaisin ja istuutui sitten kiviraunioille odottamaan siksi
kunnes käärme suvaitsisi mennä matkoihinsa ja jättää tien avoimeksi.

Hän odotti tunnin, kaksi, kolme tuntia, mutta yhä pysyi käärme
paikallaan ja hyvin, hyvin kaukaa loistivat sen punaiset tulisilmät ja
savupatsas kohosi sen pyrstönpäästä.

Viimeinkin koetti Pinocchio rohkaista itseään, lähestyi käärmettä parin
askeleen päähän ja sanoi äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi
ja suloiseksi kuin mahdollista:

-- Anteeksi, herra käärme, ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja siirtyä
hiukan syrjemmäksi, vain niin paljon, että minä pääsisin ohitsenne?

Yhdentekevää olisi ollut puhua seinälle. Käärme ei liikahtanutkaan.

Pinocchio jatkoi yhtä lempeällä äänellä:

-- Tietäkää, herra käärme, että minun pitäisi joutua kotiin, siellä
isäni odottaa minua, enkä minä ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...
Väistykää nyt hiukan, että voin jatkaa matkaani!

Hän odotti jotain merkkiä vastaukseksi kysymykseensä, mutta turhaan.
Päinvastoin käärme, joka tähän saakka oli ollut hyvin eloisan ja
pirteän näköinen, nyt äkkiä oli aivan jäykkä ja kankea. Silmäluomet
olivat painuneet kiinni ja pyrstö oli lakannut nytkähtelemästä.

-- Olisikohan se todellakin kuollut? kysyi Pinocchio hieroen käsiään
ihastuksesta, ja arvelematta sen enempää päätti hän kiivetä käärmeen
yli ja jatkaa toiselta puolen matkaansa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt
kohottaa jalkansa, niin jo ponnahtaa käärme ylös kuin jännitetty
vieteri ja kun marionetti pelästyksissään aikoi vetäytyä takaisin,
kompastui hän ja kaatui suinpäin rapakkoon.

Kaiken lisäksi kävi niin hullusti, että hän jäi seisomaan päälleen
rapakkoon ja jalat ilmaan ojennettuina.

Kun käärme näki marionetin seisovan päällään ja päristelevän jalkojaan
ilmassa kuin tuulimylly, alkoi häntä naurattaa ja hän nauroi ja nauroi
niin kauan, että lopulta joku suoni hänen rinnassaan katkesi -- ja
tällä kertaa hän todellakin kuoli.

Ja nyt alkoi Pinocchio taas juosta, toivoen joutuvansa ennen yötä
haltijattaren talolle. Mutta kun hän ei enää jaksanut vastustaa kovaa
nälkäänsä, kiipesi hän erääseen tien vieressä olevaan viinitarhaan,
aikoen poimia pari rypälettä. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä!

Hän oli tuskin ehtinyt ensimmäiselle viiniköynnökselle, naksis! hän
tuntee kahden terävän raudan puristavan jalkojansa, niin että hänen
silmissään alkoivat kuu, aurinko ja kaikki tähdet tanssia.

Marionetti parka oli tarttunut ketunrautoihin, jotka joku talonpoika
oli asettanut puutarhaansa toivoen saavansa kiinni jonkun niistä
näädistä, jotka olivat kaikkien lähiseudun kanatarhojen kauhuna.




XXI

Viinitarhan omistaja ottaa kiinni Pinocchion, ja pakottaa hänet olemaan
kanatarhansa vahtikoirana.


Sen nyt kaikki arvaatte, että Pinocchio alkoi itkeä ja ulista ja
voivotella. Mutta turhat olivat itkut ja valitukset, sillä lähellä ei
ollut ainoatakaan ihmisasuntoa ja maantielläkään ei kulkenut yhtään
elävää sielua.

Yökin oli jo käsissä.

Joko ketunrautojen tuottamasta tuskasta, tai sitten siitä pelosta että
oli aivan yksin autiolla tasangolla, oli marionetti vähällä mennä
tainnoksiin, mutta silloin hän samassa näki tulikärpäsen lentävän
päänsä yli. Hän huusi sitä luokseen ja sanoi:

-- Voi, pieni tulikärpäseni, ole minulle armollinen ja pelasta minut
tästä rangaistuksesta!

-- Poika parka! vastasi tulikärpänen, pysähtyen lennossaan häntä
katselemaan. -- Miten ihmeessä sinä olet tarttunut noihin rautoihin?

-- Minä aioin poimia muutamia viinirypäleitä tuosta köynnöksestä,
sitten...

-- Olivathan rypäleet sinun?

-- Ei...

-- Kuka on opettanut sinua ottamaan toisten omaisuutta?

-- Minun oli niin nälkä...

-- Nälkä, poikaseni, ei ole niin pätevä syy, että sen nojalla voimme
anastaa toisten omaa.

-- Se on totta, se on totta! huusi Pinocchio itkien, mutta minä en enää
milloinkaan tee niin.

Samassa silmänräpäyksessä keskeytyi puhelu hiljaisesta askelten
kopinasta, joka läheni. Se oli viinitarhan omistaja, joka tuli hiipien
varpaillaan katsomaan, oliko joku näädistä, jotka öiseen aikaan söivät
hänen kanojaan, joutunut ketunrautoihin.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän takin alla kantamansa lyhdyn
valossa huomasi pojan tarttuneen ansaan toivotun näädän asemasta.

-- Vai sinä sen varkaanalku! huudahti talonpoika vihaisena, sinäkö se
näpisteletkin minun kananpoikiani?

-- En minä ole, en minä ole! huusi Pinocchio nyyhkien. -- Tahdoin vain
poimia muutamia rypäleitä.

-- Se, joka varastaa rypäleitä, osaa myös varastaa kanoja. Odotapas
vaan, kyllä saat sellaisen läksytyksen, että sen vastakin muistat.

Hän avasi ketunraudat, tarttui marionettia niskasta ja kantoi hänet
sillä tavalla kotiin, niin kuin minkäkin juottovasikan.

Saavuttuaan talonsa pihamaalle, heitti hän Pinocchion nurmikolle,
asetti jalkansa hänen niskalleen ja sanoi:

-- On jo myöhä ja minä tahdon panna maata. Huomenna tehdään selvä
asiasta. Mutta koska vahtikoirani kuoli juuri tänään, saat mennä heti
hänen paikalleen. Saat nyt olla talonkoirana.

Sanottu ja tehty. Hän pani Pinocchion kaulaan messinkipiikkisen
kaulapannan ja kiristi sen niin kireälle, ettei sitä voinut vetää pään
yli pois. Kaulapannasta riippui pitkä seinään kiinnitetty rautaketju.

-- Jos yöllä alkaa sataa, sanoi talonpoika, voit kömpiä tuohon koppiin,
siellä ovat yhä vielä ne samat oljet, jotka neljän vuoden ajan olivat
koiraparallani vuoteena. Jos sattuisi niin onnettomasti, että tulisi
varkaita, niin älä unohda kuunnella tarkasti ja haukkua!

Tämän viimeisen varoituksen annettuaan meni talonpoika sisään, ja sulki
vielä ovensa varmuusketjuilla. Sillä aikaa makasi Pinocchio-parka
kokoonkyyristyneenä nurmikolla, puolikuolleena kylmästä ja pelosta.
Vähän väliä hän pisti onnettomana kätensä kiristävän, kovasti
puristavan kaulapannan sisään ja sanoi itkien:

-- Se oli oikein minulle! Sittenkin sen ansaitsin. Olen tahtonut olla
laiskottelija, maankiertäjä... olen seurannut huonojen toverien neuvoja
ja sen vuoksi ei minulla ole onnea missään. Jos olisin ollut hyvä poika
niin kuin muut, jos minulla olisi ollut halu lukea ja tehdä työtä, jos
olisin pysynyt kotona isäni luona, niin enpä nyt olisi ulkona
taivasalla, talonpojan vahtikoirana... Oi, jos saisin syntyä maailmaan
uudestaan! Mutta nyt on liian myöhä katua. Kärsivällisyyttä vaan!

Tämän sanottuaan kömpi hän koirankoppiin ja nukkui.




XXII

Pinocchio keksii varkaat ja palkinnoksi uskollisuudestaan pääsee
vapaaksi.


Nukuttuaan makeasti ainakin kaksi tuntia heräsi hän puoliyön aikaan
siihen, että kuuli pihalta hiljaista kuiskutusta, tissutusta ja
tassutusta. Hän pisti nenännipukkansa ulos koirankopin suusta ja näki
pihalla neljä mustaa kissannäköistä eläintä, kokoontuneena
neuvotteluun. Mutta kissoja ne eivät olleet, vaan näätiä, pieniä
petoeläimiä, jotka ovat hyvin ahneita munille ja nuorille kananpojille.
Yksi näistä näädistä erosi tovereistaan, astui koirankopin suulle, ja
sanoi hiljaa:

-- Hyvää iltaa, Melampo.

-- Ei minun nimeni ole Melampo, vastasi marionetti.

-- Kuka sinä olet?

-- Minä olen Pinocchio.

-- Ja mitä sinä täällä teet?

-- Olen täällä talonvahtina.

-- Missä Melampo on, minne vanha talonkoira on joutunut, joka asui
tässä kopissa?

-- Hän kuoli aamulla.

-- Kuoliko? Koira parka! Hän oli hyvin hyvä! Mutta kasvoistasi päättäen
näytät sinäkin olevan kunnon koira!

-- Pyydän anteeksi, mutta en minä ole koira!

-- Mikä sitten olet?

-- Minä olen marionetti.

-- Mutta olet täällä talonvahtikoirana?

-- Ikävää kyllä, syntieni tähden...

-- Hyvä on, minä ehdotan sinulle saman sopimuksen, joka meillä oli
autuaan Melampo-vainaan kanssa, siihen sinä kyllä tyydyt.

-- Mitkä ovat ehdot?

-- Me käymme niin kuin ennenkin kerran viikossa kanakopissa ja viemme
sieltä kahdeksan kanaa. Näistä kanoista me itse syömme seitsemän, ja
yhden me annamme sinulle, mutta sillä ehdolla tietysti, että sinä olet
nukkuvinasi etkä hauku vähääkään, etkä herätä isäntääsi.

-- Niinkö Melampokin teki? kysyi Pinocchio.

-- Aivan varmaan, ja me tulimme aina hänen kanssaan hyvin toimeen. Nuku
siis hyvässä rauhassa ja ole varma siitä, että ennen kuin lähdemme
täältä, jätämme koppisi eteen valmiiksi nypityn kanan, siitä saat
huomiseksi aamiaisen. Olemmeko ymmärtäneet toisemme.

-- Liiankin hyvin! vastasi Pinocchio pudistaen päätänsä uhkaavasti,
niin kuin olisi tahtonut sanoa: -- Odottakaa vaan, kyllä tästä vielä
puhutaan!

Kun siis näädät uskoivat olevansa varmoja asiastaan, menivät he suoraa
päätä kanahuoneeseen, joka olikin aivan koirankopin vieressä.
Hampaillaan ja kynsillään he saivat suljetun puuoven aukaistuksi ja
pujahtivat sisään, toinen toisensa perästä. Mutta tuskin he olivat
päässeet sisään, niin lyötiin ovi aika paukauksella kiinni.

Pinocchio sen sulki. Mutta hän ei ollut vielä siihenkään tyytyväinen,
vaan vieritti varmuuden vuoksi vielä suuren kiven oven eteen.

Ja sitten hän alkoi haukkua aivan kuin vahtikoira: hau, hau, hau.

Tämän äänen kuullessaan karkasi talonpoika ylös sängystään, otti pyssyn
käteensä, astui ikkunan luo ja kysyi:

-- Mitä on tapahtunut?

-- Täällä on varkaita! vastasi Pinocchio.

-- Missä ne ovat?

-- Kanahuoneessa.

-- Minä tulen paikalla.

Ja heti olikin jo talonpoika alhaalla. Hän kiiruhti juoksujalassa
kanahuoneelle, otti kiinni kaikki neljä näätää, pisti ne säkkiin ja
sanoi sitten hyvin tyytyväisenä:

-- Sainpa teidät viimeinkin käsiini! Voisinpa nyt rangaista teitä,
mutta niin pitkävihainen en ole. Tyydyn siihen, että vien teidät
naapurikylän ravintolan isännälle, hän nylkee teidät ja valmistaa
teistä sitten jänispaistin hapankastikkeen kanssa. Se on kunnia, jota
ette ole ansainneet, mutta jalomieliset ihmiset eivät välitä
pikkuasioista...

Sen jälkeen meni hän Pinocchion luo ja oikein hyväili häntä, sitten hän
kysyi muun muassa:

-- Mitenkä sinä sait vihiä näiden pikku veijarien liitosta? Ja kun
ajattelen, että Melampo, minun uskollinen vahtini, ei milloinkaan
huomannut mitään!

Nyt olisi marionetti voinut puhua mitä tiesi, tai toisin sanoen, hän
olisi voinut ilmaista koiran ja näätien häpeällisen sopimuksen, mutta
hän muisti että koira oli kuollut ja ajatteli sen vuoksi näin:

-- Mitä hyödyttää syyttää kuolleita? Kuollut on kuollut, ja paras on
jättää heidät rauhaan.

-- Olitko valveilla vai nukuitko, kun näädät tulivat pihalle? kyseli
talonpoika edelleen.

-- Minä nukuin, vastasi Pinocchio, mutta näätien kuiskailemisesta
heräsin ja yksi niistä tuli minun luokseni kopille ja sanoi: "Jos
lupaat ettet hauku etkä herätä herraasi, annamme sinulle valmiiksi
nypityn kananpojan." Ajatelkaapa! Olivat niin hävyttömiä, että tekivät
minulle sellaisen ehdotuksen! Tietäkää, että niin marionetti kuin
olenkin, ja vaikka minussa on kaiken maailman pahat tavat, niin en
kuitenkaan milloinkaan antaisi apuani epärehellisille ihmisille.

-- Hyvin sanottu, poikani! huudahti talonpoika, taputtaen häntä
olkapäälle. -- Se on sinulle kunniaksi, ja mielisuosioni osoitteeksi
vapautan sinut heti ja saat palata kotiisi.

Ja hän irroitti kaulanauhan.




XXIII

Pinocchio itkee kauniin kultakutrisen tytön kuolemaa. Hän tapaa
kyyhkysen, joka vie hänet merenrannalle, siellä hän heittäytyy veteen
auttaakseen isäänsä Geppettoa.


Kun Pinocchio ei enää tuntenut kaulapannan kuristavan kaulaansa, alkoi
hän juosta pitkin peltoja, eikä pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli
päässyt maantielle, joka johti haltijattaren talolle.

Saavuttuaan isolle maantielle, nousi hän kivelle, jolta tarkasteli
näkisikö metsää, jossa hän onnettomuudekseen oli tavannut ketun ja
kissan. Aivan selvästi hän sen erottikin, ja yli muitten puiden näkyi
Jättiläistammi, jossa hän oli riippunut nuora kaulassa, mutta vaikka
hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, ei hän nähnyt taloa, jossa
kultakutrinen tyttö asui.

Silloin hänet valtasi surullinen aavistus, ja hän alkoi juosta minkä
jaksoi ja muutamassa minuutissa hän oli nurmikolla, jolla valkoinen
talo ennen sijaitsi. Mutta valkoista taloa ei ollut enää. Sen sijasta
oli siellä pieni marmorinen kivi, johon oli kirjoitettu seuraava
surullinen hautakirjoitus:

               Tässä lepää
           kultakutrinen tyttö,
            hän kuoli surusta
           kadotettuaan pienen
        rakkaan veljensä Pinocchion.

Saatte itse kuvitella mielessänne miten surulliseksi marionetti tuli
murheellisena tavattuaan nuo sanat. Hän heittäytyi suulleen maahan,
suuteli marmorista hautakiveä ja puhkesi valtavaan itkuun. Hän itki
koko yön ja vielä seuraavan aamun. Aamun sarastaessa hän itki vielä,
vaikkei silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hänen huutonsa ja
valituksensa olivat niin haikeat ja sydäntä särkevät, että kaikkien
lähiseudun kukkuloiden kaiku vastasi niihin.

Ja hän sanoi itkien:

-- Oi haltijattareni, miksi kuolit? Miksi en minä saanut kuolla
edestäsi, minä joka olen niin paha, sinä sitä vastoin aina olit hyvä?
Ja missähän isäni on? Oi haltijattareni, sano minulle mistä hänet voin
löytää, sillä tahdon ikiajoiksi jäädä hänen luokseen, enkä milloinkaan
jätä häntä, en milloinkaan, milloinkaan! Oi haltijattareni, sano
minulle ettet ole kuollut! Jos sinä todellakin pidät minusta... jos
pidät pienestä veljestäsi, niin herää taas eloon... tule samaksi kuin
ennen olit. Eikö sinulla ole paha mieli, nähdessäsi minut yksinäni,
kaikkien hylkäämänä! Jos rosvot tulevat, ripustavat he minut taas
puuhun... ja silloin minä todellakin kuolen. Mitä tahdot, että minä
teen yksinäni tässä maailmassa? Kuka antaa minulle ruokaa, kun minulla
ei ole isää eikä äitiä? Missä nukun yöni? Kuka minulle ompelee uuden
takin? Oi, monta, monta tuhatta kertaa mieluummin minäkin kuolisin!
Voi, minä tahtoisin kuolla, voi, voi, voi!

Näin valittaessaan hän alkoi repiä tukkaansa, mutta voi, tukka olikin
puusta, niin ettei hän voinut edes vetäistä sormiaan sen läpi.

Samassa hän näki suuren kyyhkysen lentävän ilmassa päänsä päällä, se
pysähtyi siivet levällään ja huusi hänelle korkeudestaan:

-- Sano lapseni, mitä teet siellä alhaalla?

-- Etkö sitä näe! Minä itken! Pinocchio vastasi ja kohotti päänsä ääntä
kohti, hieroen silmiään hihaansa.

-- Sano minulle, kyyhkynen jatkoi -- etkö tunne sattumalta toveriesi
joukossa Pinocchio nimistä marionettia?

-- Pinocchio? Sanoitko Pinocchio? toisti Pinocchio nousten ylös yhdellä
hyppäyksellä. -- Pinocchio olen juuri minä.

Tämän vastauksen kuultuaan laskeutui kyyhkynen nopeasti alas ja
istuutui maahan. Se oli kalkkunaa suurempi.

-- Tunnet siis myöskin Geppetton? hän kysyi marionetilta.

-- Tunnenko hänet? Isä-raukkanihan hän on. Onko hän ehkä puhunut
minusta sinulle? Vietkö minut hänen luokseen? Elääkö hän vielä? Armahda
minua, vastaa, onko hän vielä elossa?

-- Neljä päivää sitten erosin hänestä meren rannalla.

-- Mitä hän siellä teki?

-- Hän rakensi itselleen pientä venettä, jolla aikoi mennä valtameren
yli. Jo neljä kuukautta on ukko-parka kulkenut ympäri maailmaa etsien
sinua. Mutta kun hän ei ole onnistunut sinua löytämään, on hänen
päähänsä pistänyt lähteä sinua hakemaan kauempaa uuden maailman
mantereelta.

-- Miten pitkälti on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi hyvin
huolissaan.

-- Enemmän kuin tuhat kilometriä.

-- Tuhat kilometriä? Oi, kyyhkys-kultani, olisipa minulla sinun
siipesi!

-- Jos tahdot, niin minä kannan sinut sinne.

-- Miten?

-- Selässäni tietysti. Oletko hyvin painava?

-- Painavako? Vielä mitä! Olen kepeä kuin höyhen.

Pitemmittä puheitta Pinocchio hyppäsi kyyhkysen selkään, asettui siihen
hajareisin istumaan ja huusi hyvin tyytyväisenä: "Hop, hei, hevoseni,
nyt on kiire matkalle!"

Kyyhkynen otti vauhtia ja muutamassa minuutissa he olivat korkealla
ilmassa, melkein pilvien tasalla. Marionetti oli utelias katsomaan,
miltä maailma näin korkealta näyttäisi, ja hän kurotti hiukan päätään,
mutta häntä alkoi heti niin pelottaa ja pyörryttää, että peläten
putoavansa hän kietoi molemmat käsivartensa hyvin, hyvin lujasti
höyhenisen hevosensa kaulan ympäri.

He lensivät koko päivän. Illan tullessa kyyhkynen sanoi:

-- Minua janottaa niin kovin!

-- Ja minun on kovin nälkä, lisäsi Pinocchio.

-- Viivytään vähän aikaa tuossa kyyhkyslakassa ja sitten taas pian
lähdetään edelleen, niin että huomenna aamun sarastaessa olemme meren
rannalla.

He astuivat sisään asumattomaan kyyhkyslakkaan, jossa ei ollut muuta
kuin pesuvadillinen vettä ja korillinen peltoherneitä.

Koko ikänsä oli marionetti inhonnut peltoherneitä, hän väitti että ne
oksennuttivat häntä ja pilasivat hänen vatsansa, mutta tänä iltana hän
söi niitä niin paljon että oli ihan haljeta, ja syötyään melkein kaikki
hän kääntyi kyyhkysen puoleen sanoen:

-- En olisi ikinä uskonut peltoherneitten maistuvan niin hyviltä!

-- Täytyy oppia, poikani, vastasi kyyhkynen, -- että peltoherneetkin
maistuvat hyviltä, kun vain on nälkä, eikä ole muuta syömistä. Nälkä ei
välitä oikuista eikä makeisista!

Syötyään tämän pienen välipalan lähtivät he taas matkaan, ja voi sitä
kyytiä! Seuraavana aamuna he jo olivat meren rannalla.

Kyyhkynen laski Pinocchion maahan ja levittäen heti siipensä lensi se
pois ja katosi, huolimatta edes kuulla Pinocchion kiitoksia.

Rannalle oli kokoontunut paljon väkeä, jotka huusivat ja huitoivat
käsillään, katsellen merelle päin.

-- Mitä on tapahtunut? Pinocchio kysyi eräältä vanhalta muijalta.

-- Niin katsos, eräs isä-raukka, joka on kadottanut poikansa, aikoo
pienellä veneellä lähteä häntä etsimään toiselta puolelta merta, mutta
tänään on myrsky merellä ja vene on vajoamaisillaan veden alle...

-- Missä vene on?

-- Tuolla, jonne sormellani viittaan, sanoi muija ja osoitti pientä
venettä, joka näin kaukaa katsottuna näytti pähkinänkuorelta, sisässään
pieni ukko.

Pinocchio suuntasi katseensa sanottuun suuntaan, ja katseltuaan vähän
aikaa hyvin tarkkaavasti, hän huudahti kimakasti:

-- Se on minun isäni! Minun isäni!

Sillä heitteli aikaa tuuli venettä äkäisesti aallolta toiselle; väliin
se kokonaan katosi jättiläisaaltoihin, väliin taas kohosi niiden
harjanteelle. Pinocchio seisoi korkealla kalliolla ja huusi lakkaamatta
isänsä nimeä, tehden hänelle merkkiä käsillään ja nenäliinallaan ja
viimein myös hatullaan.

Ja vaikka Geppetto oli hyvin kaukana rannasta, näytti siltä kuin olisi
hän tuntenut poikansa, sillä hän nosti vuorostaan lakkinsa
tervehdykseksi ja koetti kaikenlaisilla liikkeillä osoittaa, että hän
mielellään olisi palannut, mutta ei voinut myrskyltä soutaa maalle.

Samassa tuli hirvittävän suuri aalto vyöryen ja vene katosi. Odotettiin
veneen taas nousevan veden pinnalle, mutta sitä ei näkynyt enää.

-- Miesparka! rannalle kokoontuneet kalastajat sanoivat, mutisten
hiljaa rukouksen, ja kääntyivät palatakseen koteihinsa.

Ilmassa kajahti samassa epätoivon huudahdus ja kääntyessään katsomaan,
he näkivät Pinocchion syöksyvän mereen ja huutavan:

-- Minä tahdon pelastaa isäni!

Pinocchio, joka oli puusta aina kiireestä kantapäähän, pysyi veden
pinnalla ja ui kepeästi kuin kala. Joskus raivoisat aallot hänet
nielaisivat ja hän katosi vedenpinnan alle, joskus näkyi vain hänen
käsivartensa tai jalkansa sukeltavan esiin. Viimein hänkin kokonaan
katosi näkyvistä.

-- Poikaparka! sanoivat rannalle kokoontuneet kalastajat, lukivat
hiljaa rukouksen ja palasivat koteihinsa.




XXIV

Pinocchio saapuu "Ahkerien mehiläisten saarelle" ja löytää
haltijattarensa.


Toivoen joutuvansa ajoissa isäparkansa avuksi Pinocchio ui tässä
innossaan koko pitkän yön.

Se vasta oli kamala yö! Oli rankkasade, ukkonen jyrisi kamalasti ja
salamat leimahtelivat, niin että oli valoisaa kuin päivällä.

Vihdoinkin aamun sarastaessa hän näki kaukaa pitkän maasuikaleen. Se
oli saari keskellä merta.

Hän ponnisteli viimeiset voimansa saapuakseen sen rannalle: mutta
turhaan. Aallot temmelsivät hurjana heitellen häntä sinne tänne, kuin
lastua tai oljenkortta. Viimeinkin, hänen onnekseen, tuli suuri aalto,
joka oli kaikkia muita rajumpi ja voimakkaampi ja heitti Pinocchion
kauas saaren rannalle.

Sysäys oli niin raju, että hänen kaikki kylkiluunsa ja jäsenensä
natisivat hänen pudotessaan maahan, mutta hän lohdutteli itseään
sanoen:

-- Tälläkin kertaa pääsin ehjin nahoin hädästä!

Vähitellen taivas kirkastui, aurinko paistoi koko terältään ja meri
lepäsi tyynenä kuin peili.

Marionetti levitti vaatteensa kuivamaan auringon paisteeseen ja alkoi
sitten katsella joka taholle, toivoen mahdollisesti jossain, tuolla
kaukana äärettömällä ulapalla, näkevänsä isäukkonsa veneineen. Mutta
vaikka hän olisi kuinka tarkkaan katsonut, hän ei nähnyt kuin taivasta
ja merta ja jonkun purjeen, mutta hyvin, hyvin kaukaa, niin että nekin
olivat kärpäsen kokoisia.

-- Jospa edes tietäisin tämän saaren nimen! hän arveli. -- Jospa edes
tietäisin, asuuko tällä saarella kunnon ihmisiä, tarkoitan semmoisia
ihmisiä, joiden ei ole tapana hirttää poikia lähimpään puun oksaan!
Mutta keltäs sen nyt kysyisin? Eihän täällä ole ainoatakaan elävää
olentoa.

Tuo ajatus, että hän oli yksinään, aivan yksinään suurella
asumattomalla saarella, teki hänet niin surulliseksi, että hän oli
vähällä pillahtaa itkuun. Mutta samassa hän näki suuren kalan uivan
lähellä rantaa, se ui rauhallisesti omaa uraansa, koko pää vedenkalvon
yläpuolella.

Marionetti ei oikein tiennyt miksi kutsuisi kalaa, mutta huusi sitten
kovalla äänellä tullakseen kuulluksi:

-- Hohoi, herra kala, saanko puhua kanssanne pari sanaa?

-- Vaikka montakin, jos tahdot, vastasi kala, joka olikin hyvä
merisika, ettei sen parempaa ollut koko maailman merissä.

-- Tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa, onko tällä saarella yhtään
kylää, josta saisi ruokaa?

-- Onpa kyllä! vastasi merisika. -- Onpa aivan tässä lähelläkin.

-- Mitenkä löydän tien sinne?

-- Seuraa tuota vasemmanpuolista polkua ja kulje koko ajan siihen
suuntaan, mihin nenäsi viittaa. Silloin et eksy.

-- Sanopas minulle vielä toinenkin asia. Sinä, joka aina kuljeksit
merellä, etkö sattumalta ole nähnyt pientä venettä ja isääni?

-- Kuka sinun isäsi on?

-- Minun isänikö? Hän on maailman parhain isä ja minä maailman
tottelemattomin poika.

-- Viime yönä olleen rajuilman aikana on vene varmaankin uponnut,
merisika sanoi.

-- Entä isäni?

-- Luulenpa, että tuo kauhea haikala on hänet syönyt, se joka näinä
päivinä on uiskennellut näillä vesillä levittäen hävitystä ja pelkoa
ympärilleen.

-- Onko se haikala hyvinkin suuri? Pinocchio kysyi, pelosta vapisten.

-- Suuriko! merisika jatkoi. -- Saadaksesi oikean käsityksen siitä,
voin sanoa sinulle, että se on suurempi viisikerroksista taloa ja sen
kita on niin avara ja syvä, että siihen mahtuu kokonainen juna
vetureineen päivineen.

-- Voi kauhistus! Pinocchio huudahti pelästyneenä, ja puki hyvin ja
kiireesti vaatteet ylleen, huutaen merisialle:

-- Hyvästi, hyvästi, herra kala, anteeksi että teitä vaivasin ja
tuhannen kiitosta kohteliaisuudestanne!

Viimeisiä sanoja sanoessaan hän oli jo neuvotulla tiellä ja alkoi
kulkea eteenpäin nopein askelin niin kiireesti, että olisi melkein
luullut hänen juoksevan. Pienemmästäkin risahduksesta hän säpsähti ja
kääntyi taakseen katsomaan, peläten tuon kauhean haikalan häntä ajavan
takaa, suuren kuin viisikerroksinen talo ja kokonainen juna suussa.

Kuljettuaan runsaan puolen tuntia hän saapui pieneen kylään, nimeltä
"Ahkerien mehiläisten kylä". Kaduilla vilisi ihmisiä kulkien
edestakaisin toimissaan: kaikki olivat työssä, jokaisella oli oma
tehtävänsä. Siellä ei ollut ainoatakaan laiskuria, eikä maankiertäjää,
vaikka olisi lyhdyllä etsinyt.

-- Kyllä ymmärrän, tuo laiska Pinocchio sanoi heti, tämä kylä ei ole
minua varten. Minua ei ole luotu työtä tekemään.

Mutta nälkä alkoi häntä vaivata, sillä kahteenkymmeneenneljään tuntiin
hän ei ollut syönyt mitään, ei edes maistanut peltoherneitä.

Mitä tehdä!

Hänellä oli ainoastaan kaksi keinoa, joilla nälkänsä tyydyttäisi: joko
pyytää työtä, tai kerjätä viisipennistä tai leivänpalasta.

Kerjääminen häntä hävetti, sillä hänen isänsä oli aina saarnannut
hänelle, että ainoastaan vanhat ja sairaat ihmiset ovat oikeutettuja
pyytämään almuja. Todella köyhiä tässä maailmassa ovat ainoastaan ne,
jotka vanhuutensa ja sairautensa tähden eivät enää omin käsin voi
ansaita leipäänsä, he ansaitsevat sääliä ja apua. Kaikki muut ovat
velvollisia tekemään työtä ja jos eivät sitä tee, vaan mieluummin
näkevät nälkää, se on heidän oma syynsä.

Samassa häntä vastaan tuli mies, joka hikisenä ja ähkien veti aivan
yksinään kahta hiilillä täytettyä kärryä.

Pinocchio, jonka mielestä mies oli hyväntahtoisen näköinen, lähestyi
tätä silmät häpeästä maahan luotuina ja sanoi hiljaa:

-- Antakaa minulle viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?

-- En anna sinulle ainoastaan viittä penniä, vastasi hiiltenvetäjä, --
vaan annan sinulle viisi kertaa niin paljon sillä ehdolla, että autat
minua vetämään kotiin nämä hiilikärryt.

-- Sepä ihmettä! vastasi marionetti melkein loukkaantuneena, -- en ole
ikinäni ollut vetojuhtana, en ole milloinkaan vetänyt kärryjä.

-- Sitä parempi sinulle! vastasi hiiltenvetäjä. -- Mutta tahdonpa sanoa
sinulle jotain, poikani. Jos todellakin olet kuolla nälkääsi, niin syö
kaksi aimo viipaletta omaa ylpeyttäsi, mutta varo vaan, ettet saa siitä
vatsannipistyksiä!

Vähän ajan kuluttua hänen ohitsensa kulki muurari kantaen hartioillaan
raskasta tiilitaakkaa.

-- Tahdotteko, hyvä mies, armeliaisuudesta lahjoittaa poikaparalle
viisi penniä, olen kuolemaisillani nälkään?

-- Mielelläni, tule kantamaan kanssani tiiliskiviä, vastasi muurari, --
niin annan sinulle en ainoastaan viisi penniä, vaan viisi kertaa viisi
penniä.

-- Mutta tiiliskivet ovat raskaat, Pinocchio sanoi, -- enkä minä viitsi
liiaksi itseäni vaivata.

-- Vai niin, poikani, ellet tahdo vaivata itseäsi, niin ole sitten
nälissäsi. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon!

Noin puolen tunnin aikana kulki vielä ainakin kaksikymmentä henkeä
Pinocchion ohitse ja jokaiselta hän kerjäsi pientä almua, mutta kaikki
vastasivat:

-- Etkö häpeä? Mene etsimään itsellesi työtä ja opi ansaitsemaan
leipäsi sen sijaan että kuljeksit pitkin katuja!

Viimeksi tuli kiltti nuori vaimo kantaen kahta vesiruukkua.

-- Hyvä rouva, saanko juoda pienen kulauksen vettä ruukustanne?
Pinocchio pyysi menehtymäisillään janosta.

-- Juo vaan, poikaseni! hyvä vaimo sanoi ja asetti molemmat ruukut
maahan.

Pinocchio joi kuin sieni ja mutisi suutaan pyyhkien:

-- Nyt olen saanut janoni sammutetuksi. Kunpa vain pääsisin nälästäni!

Kun tuo pikku kiltti rouva kuuli nämä sanat, virkkoi hän heti:

-- Jos autat minua ja kannat kotiini toisen näistä vesiruukuista, annan
sinulle suuren palan leipää.

Pinocchio katseli ruukkua, mutta ei sanonut sanaakaan.

-- Ja leivän lisäksi saat aika annoksen kukkakaalia, kiltti rouva
jatkoi.

Pinocchio heitti taas silmäyksen ruukkuun, mutta ei vastannut mitään.

-- Ja kukkakaalin lisäksi saat oivallisen ruusuliköörillä täytetyn
karamellin.

Tätä viimeistä viekottelevaa makupalaa Pinocchio ei enää voinut
vastustaa, vaan teki rohkean päätöksen ja sanoi:

-- Olkoon menneeksi, minä kannan ruukun kotiinne asti.

Ruukku oli niin raskas, ettei marionetti jaksanut kantaa sitä
kädessään, vaan hänen täytyi nostaa se päänsä päälle.

Kun he saapuivat pienen hyvän rouvan kotiin, rouva pyysi Pinocchion
istumaan pienen valmiiksi katetun pöydän ääreen, ja asetti hänen
eteensä leipää, kukkakaalia ja karamellin.

Pinocchio ei syönyt ruokaa, vaan ahmi sen. Hänen vatsansa oli kuin
talo, joka oli ollut autiona ja asumattomana viisi kuukautta.

Vasta sitten kun hän oli saanut vähitellen pahimman nälkänsä
tyydytetyksi hän kohotti päänsä kiittääkseen hyväntekijätärtään, mutta
tuskin hän oli vilkaissut tämän kasvoihin, hän jo huudahti
hämmästyksestä ohhhh! Ja jäi sitten pitkäksi aikaa istumaan kuin
lumottuna silmät selällään, haarukka ilmassa ja suu täynnä leipää ja
kukkakaalia.

-- Mitä tämä hämmästys merkitsee? kiltti rouva kysyi nauraen.

-- Se merkitsee, Pinocchio vastasi änkyttäen, -- se merkitsee...
että... että... te muistutatte... niin, niin, niin... sama ääni...
samat silmät... sama tukka... niin niin... teilläkin on kullankeltainen
tukka... niin kuin hänellä! Voi minun haltijattareni... oi minun
haltijattareni... sanokaa minulle, että te olette hän itse, te itse!
Älkää pakottako minua enää itkemään! Oi jos tietäisitte! Olen itkenyt
niin paljon, kärsinyt niin paljon...

Tämän sanottuaan Pinocchio itki ääneen ja heittäytyi lattialle
syleillen pienen rouvan polvia.




XXV

Pinocchio lupaa haltijattarelle pysyä tottelevaisena ja lukea
ahkerasti, sillä hän on kyllästynyt olemaan marionettina ja tahtoisi
oikeaksi pojaksi.


Aluksi tuo pieni kiltti rouva kielsi olevansa kultakutrinen haltijatar,
mutta kun hän huomasi tulleensa tunnetuksi hän ei viitsinyt enää sen
enempää teeskennellä vaan sanoi lopuksi Pinocchiolle:

-- Sinä pieni veitikka! Miten ihmeessä sinä sait selville, että se olin
minä?

-- Minun rakkauteni sen sanoi.

-- Muistatko? Kun jätit minut olin minä pieni tyttö ja nyt tapaat minut
täysikasvaneena naisena, niin, melkeinpä niin täysi-ikäisenä, että
voisin olla sinun äitisi.

-- Se minulle vasta mieleistä onkin, ja nyt sisaren sijaan kutsunkin
sinua äidiksi. Minä olen aina niin hartaasti toivonut, että minullakin
olisi äiti niin kuin muilla pojilla. Mutta millä ihmeen tavalla olet
voinut kasvaa niin nopeasti?

-- Se on minun salaisuuteni.

-- Opeta se minullekin, tahtoisin niin mielelläni vähän kasvaa. Etkö
näe, että olen sama pieni nappula kuin ennenkin.

-- Mutta sinähän et voi kasvaa, haltijatar vastasi.

-- Minkä tähden?

-- Sen vuoksi, etteivät marionetit milloinkaan kasva. Ne syntyvät
marionetteina, elävät marionetteina ja kuolevat marionetteina.

-- Voi, olen kyllästynyt aina olemaan marionettina! Pinocchio huudahti
ja koputteli kalloansa. -- Olisi jo aika minunkin olla ihmisenä...

-- Siksi tuletkin, jos vaan ymmärrät olla niin että sen ansaitset.

-- Todellako? Ja mitä voin tehdä, että sen ansaitsisin?

-- Ei kovinkaan kummia: tottua olemaan kunnon poikana.

-- Enkö minä sitten jo olisi!

-- Kyllä kiitoksia! Kunnon pojat ovat tottelevaisia, sinä sitä
vastoin...

-- Minä en tottele milloinkaan.

-- Kunnon pojat mielellään lukevat ja tekevät työtä, mutta sinä...

-- Minä vuodesta toiseen olen tyhjäntoimittaja ja maankiertäjä.

-- Kunnon pojat puhuvat aina totta...

-- Minä valehtelen aina.

-- Kunnon pojat menevät mielellään kouluun...

-- Minut tekee koulu sairaaksi. Mutta tästä päivästä alkaen tahdon
alkaa uuden elämän.

-- Lupaatko sen minulle?

-- Kyllä, sen lupaan. Tahdon tulla kunnolliseksi pieneksi pojaksi ja
isäni tueksi ja avuksi. Missähän isäraukkani nyt lienee?

-- Sitä en tiedä.

-- Saanenkohan koskaan enää iloita siitä, että saan nähdä ja syleillä
häntä.

-- Sen kyllä uskon, olen aivan varma siitä.

Tämän kuultuaan tuli Pinocchio niin iloiseksi, että hän tarttui
haltijattaren molempiin käsiin ja peitti ne niin tulisilla suudelmilla,
aivan kuin olisi hän ollut suunniltaan. Sen jälkeen hän nosti päänsä ja
katsoen hellästi haltijattareen kysyi:

-- Sano minulle, äiti kulta ettei ole totta, että olet kuollut?

-- Ei taida siltä näyttää, haltijatar vastasi hymyillen.

-- Jos tietäisit minkä surun ja tuskan tunsin rinnassani kun luin:
tässä lepää...

-- Sen tiedän, ja sen vuoksi annoinkin sinulle anteeksi. Syvä surusi
osoitti minulle, että sinulla oli hyvä sydän, ja hyväsydämisistä
pojista voi aina toivoa jotakin, vaikkakin he olisivat vähän oikullisia
ja hemmoteltuja, voi toivoa, että he kuitenkin vielä palaavat oikealle
tielle. Katsos, sen vuoksi olen tullut tänne asti sinua etsimään. Olen
sinun äitinäsi.

-- Voi miten ihanaa! Pinocchio huudahti ilosta hyppien.

-- Sinun pitää totella minua ja tehdä aina minun sanani mukaan.

-- Niin mielelläni, mielelläni, mielelläni!

-- Huomisesta alat käydä koulussa! haltijatar jatkoi.

Pinocchion ilo laimeni heti hiukkasen.

-- Sitten saat valita oman makusi mukaan oman työalasi tai ammattisi...

Pinocchio tuli totiseksi.

-- Mitä sinä mutisit hampaittesi lomitse! haltijatar kysyi, hiukan
loukkaantuneena.

-- Sanoin vain, marionetti mumisi puoliääneen, -- että minusta on liian
myöhäistä enää lähteä kouluun.

-- Ei herraseni. Muista, ettei milloinkaan ole liian myöhäistä oppia
jotakin.

-- Mutta en tahdo oppia en sitä enkä tätä.

-- Miksi et?

-- Sen vuoksi, että minusta oppiminen on vaivaksi.

-- Kuulepas, poikani, haltijatar sanoi, -- ne, jotka noin puhuvat
joutuvat aina lopulta joko vankilaan tai sairaalaan. Kaikki ihmiset,
olkoot ne syntyneet maailmaan köyhinä tai rikkaina, ovat pakotetut
tekemään jotain, ryhtymään johonkin, tekemään työtä. Voi sitä, joka
heittäytyy laiskuuden orjaksi! Toimettomuus on paha tauti, joka on
parannettava aikaisin, jo lapsuudessa, sillä on liian myöhäistä koettaa
parantaa sitä sitten, kun on kasvanut suureksi.

Nämä sanat koskivat Pinocchion sydämeen, hän kohotti päänsä reippaasti
ja sanoi haltijattarelle:

-- Tahdon tehdä työtä ja lukea, tahdon tehdä kaikki mitä sinä käsket,
sillä olen todellakin ikävystynyt marionettielämään ja tahtoisin
oikeaksi pojaksi mistä hinnasta hyvänsä. Olethan luvannut muuttaa
minut, olethan aivan varmaan.

-- Olen luvannut ja nyt se riippuu sinusta itsestäsi.




XXVI

Pinocchio menee koulutoveriensa kanssa meren rannalle katsomaan
hirvittävää haikalaa.


Seuraavana päivänä Pinocchio meni kansakouluun. Koettakaapas kuvitella
näiden poikavekkulien hämmästystä, kun näkivät marionetin astuvan
kouluun! He rähähtivät nauruun, josta ei tahtonut loppua tulla. He
koettivat kilvan tehdä hänelle jos jonkinlaista kiusaa, joku nykäisi
hatun hänen kädestään, toinen veti häntä takin liepeestä, kolmas koetti
piirtää musteella viikset hänen nenänsä alle, vieläpä neljäs koetti
sitoa langat hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, pakottaakseen hänet
tanssimaan.

Alussa ei Pinocchio ollut tietävinään mistään, antoi heidän hommata,
mutta viimein loppui hänen kärsivällisyytensä ja kääntyen niiden
puoleen, jotka pahiten häntä kiusasivat ja härnäsivät, hän sanoi hyvin
varmalla äänellä:

-- Kuulkaa pojat, en ole tullut tänne teidän pilkattavaksenne. Minä
annan muiden olla rauhassa ja tahdon itsekin olla.

-- Oikein sanottu, marionetti! Sinä puhut kuin kirjasta, huusivat
pojanlurjukset, pakahtumaisillaan nauruun, ja yksi heistä, kaikista
nenäkkäin, ojensi juuri kätensä tarttuakseen Pinocchion nenään.

Mutta sitä hän ei ennättänyt tehdä, sillä Pinocchio oli ojentanut
jalkansa pöydän alle ja potkaissut häntä nilkkaan.

-- Voi, voi, miten kovat jalat! poika huusi, hieroen marionetin potkun
synnyttämää mustelmaa.

-- Entäs kyynärpäät sitten... vielä kovemmat kuin jalat! toinen sanoi,
joka oli kyynärpäästä saanut sysäyksen vatsaansa jonkun kepposensa
takia.

Mutta sillä potkulla ja kyynärpääniskulla marionetti oli saavuttanut
kaikkien koulupoikien suosion ja kunnioituksen. Kaikki koettivat nyt
häntä hyvitellä ja olla hänelle mieliksi.

Mutta opettaja oli tyytyväinen häneen, sillä Pinocchio oli lahjakas,
tarkkaavainen ja ahkera, aina saapui ensimmäisenä kouluun ja viimeisenä
sieltä lähti, kun koulu loppui.

Ainoa vika oli se, että hänellä oli liian paljon tovereita, joiden
joukossa oli monta vetelystä, joita koulunkäynti ei kiinnostanut.

Opettaja varoitti häntä joka päivä ja hyvä haltijatarkin toisti kerran
toisensa perästä:

-- Ole varuillasi Pinocchio! Nämä sinun koulutoverisi voivat ennemmin
tai myöhemmin tappaa sinun lukuhalusi ja kuka tietää mihin suureen
onnettomuuteen he vielä sinut saattavat.

-- Ei ole pelkoa! Pinocchio vastasi olkapäitään kohautellen ja
sormellaan osoittaen otsaansa ikään kuin sanoakseen: "Täällä sitä vasta
ymmärrystä on!"

Sattui sitten eräänä kauniina päivänä että kulkiessaan kouluun, hän
tapasi joukon näitä hyviä ystäviään, jotka tulivat häntä vastaan
sanoen:

-- Oletko kuullut suurta uutista!

-- En.

-- Tänne lähimpään merenlahteen on tullut vuoren kokoinen haikala.

-- Todellako? Olisikohan se se haikala, joka nähtiin samoihin aikoihin,
kun isäparkani hukkui?

-- Me lähdemme rannalle sitä katsomaan. Tule sinäkin mukaan!

-- En tule. Minä menen kouluun.

-- Mitä sinä koulusta välität. Sinne ehdimme huomennakin. Olkoon yksi
tunti enemmän tai vähemmän, yhtä suuria aaseja kuitenkin olemme.

-- Mutta mitä sanoo opettaja.

-- Anna hänen paukuttaa. Hänelle on maksettu, että pöpöttäisi aamusta
iltaan.

-- Mutta minun äitini?

-- Äidit eivät tiedä milloinkaan mistään mitään, nuo lurjukset
vastasivat.

-- Tiedättekö mitä minä teen? Pinocchio sanoi. -- Haikalan tahdon
nähdä, siihen on minulla omat syyni, mutta minä menen katsomaan sitä
vasta koulun loputtua.

-- Voi tyhmeliiniä! joku lurjuksista huudahti. -- Uskotko sinä, että
tuo mahtava kala jää sinne odottamaan sinun tuloasi? Kun se ikävystyy,
se kääntyy toiselle kyljelleen ja silloin se on mennyt matkoihinsa.

-- Pitkältikö on täältä meren rannalle? Pinocchio kysyi.

-- Tunnissa ennätämme edestakaisin.

-- Tulkaa sitten! Kuka pikemmin ennättää! Pinocchio huusi.

Näin oli lähtömerkki annettu ja poikajoukko alkoi juosta yli peltojen,
kirjat ja vihot kainalossa ja Pinocchio oli aina muita edellä, hänellä
oli kuin siivet jalkojen alla.

Aina vähän päästä hän kääntyi tovereihinsa päin ja pilkkasi heitä, kun
he jäivät jälkeen, eikä hän tuntenut yhtään sääliä nähdessään heidän
ähkien ja puhkuen ja kaikin voimin ponnistelevan eteenpäin tomuisina ja
kieli suusta ulkona. Poikaparka ei aavistanut sillä hetkellä mitä
kauhuja ja onnettomuuksia kohti hän kulki.




XXVII

Suuri tappelu Pinocchion ja hänen toveriensa välillä. Yksi jää
haavoittuneena paikalle ja poliisit vangitsevat Pinocchion.


Saavuttuaan meren rannalle Pinocchio alkoi tähystellä merelle, mutta
haikalaa ei näkynyt missään. Meri oli tyyni kuin kristallipeili.

-- Missä haikala sitten on? hän kysyi tovereihinsa kääntyen.

-- Se on varmaankin mennyt aamiaistaan syömään, eräs heistä nauraen
vastasi.

-- Tai se on sängyllään unosia vetelemässä, toinen lisäsi ja nauroi
vieläkin enemmin.

Näistä päättömistä vastauksista ja naurunrähähdyksistä Pinocchio
ymmärsi, että hänen toverinsa olivat häijysti narranneet häntä ja
kuvitelleet hänelle olemattomia. Hän suuttui ja sanoi heille vihaisella
äänellä:

-- Entä nyt? Mikä ilo teille oli siitä, että uskottelitte minulle
haijuttunne?

-- Tietysti siitä oli meille hauskuutta! pojanlurjukset vastasivat
yhteen ääneen.

-- Ja mitä hauskuutta?

-- Saimme sinut karkaamaan koulusta ja lähtemään kanssamme. Etkö sinä
häpeä päivät päästään kulkea noin säännöllisesti koulussa ja istua
tarkkaavaisena tunnilla? Etkö häpeä lukea niin ahkerasti kuin aina
teet?

-- Mitä se teihin kuuluu jos luen tai en?

-- Kuuluu paljonkin, sillä sen vuoksi me joudumme huonoihin väleihin
opettajan kanssa.

-- Miten niin?

-- Sillä ahkerat oppilaat asettavat aina varjoon ne, joilla ei ole
halua lukea, niin kuin meillä ei ole. Ja me emme tahdo joutua
varjopuolelle. Meilläkin on itsetuntomme.

-- Ja mitä pitäisi minun tehdä ollakseni teille mieliksi?

-- Sinun pitää niin kuin meidän vihata koulua, läksyjä ja opettajia,
meidän kolmea pahinta vihollistamme.

-- Mutta jos edelleenkin tahdon olla ahkera?

-- Sitten emme viitsi sinuun edes katsoakaan ja ensi tilassa saat
maksusi.

-- Totisesti minun tekisi mieleni nauraa teille, marionetti sanoi
päätään keikauttaen.

-- Vai niin, Pinocchio! huusi samassa suurin pojista ja ryntäsi
uhkaavasti hänen kimppuunsa. -- Äläpäs tulekaan tänne kehumaan. Älä
tule tänne ylpeilemään! Sillä jos sinä et meitä pelkää, niin emme
mekään sinua pelkää. Muista että sinä olet yksin ja meitä on seitsemän.

-- Seitsemän, niin kuin seitsemän kuolemansyntiä! Pinocchio sanoi
ääneen nauraen.

-- Kuulitteko? Hän on pilkannut meitä kaikkia. Hän on haukkunut meitä
kuolemansynneiksi!

-- Pinocchio! Pyydätkö heti anteeksi haukkumisesi -- tai varo itseäsi!

-- Kukkuu! huusi marionetti sormi nenännipukalla heitä kiusatakseen.

-- Pinocchio, tämä päättyy huonosti sinulle!

-- Kukkuu!

-- Saat aika selkäsaunan!

-- Kukkuu!

-- Odotapas, kyllä minä sinut kukutan, senkin käki! rohkein lurjuksista
huusi. -- Ota tämä aluksi ja säästä loput illalliseksi itsellesi.

Ja päähän isku seurasi näitä sanoja.

Mutta sana sanasta, teko toisesta, sanotaan, sillä marionetti
maksoi nyrkiniskun koroilla, sen saatte uskoa. Ja siitä alkoi
silmänräpäyksessä kova taistelu.

Pinocchio oli yksinään, mutta puolusti itseään kuin urho.

Hän taisteli niin rohkeasti kovilla puujaloillaan, että hän koko ajan
piti vihollisen tarpeeksi kaukana. Minne vain hänen puujalkansa
ulottuivat ja sattuivat, sinne jättivät ne aina mustelman muistoksi.

Vimmastuneina siitä etteivät käsikähmässä voittaneet marionettia, pojat
päättivät tarttua heittoaseisiin. He aukaisivat koululaukkunsa ja
alkoivat viskoa häntä aapiskirjoilla, kieliopeilla, lukukirjoilla ja
muilla koulukirjoilla, mutta marionetti, joka oli tarkkasilmäinen ja
vikkelä, ehti aina ajoissa väistyä syrjään, niin että kirjat lensivät
kaikki hänen ohitseen mereen.

Ajatelkaapas kalojen hämmästystä! Luullen kirjojen olevan syötäväksi
kelpaavaa ruokaa, uivat kalat suurissa parvissa ylös vedenpinnalle;
mutta maisteltuaan jotain kirjan lehteä tai kansilehteä, ne sylkäisivät
sen sukkelaan suustaan ja irvistivät pahasti niin kuin olisivat
tahtoneet sanoa:

"Tämä ruoka ei ole meitä varten, parempiin herkkuihin me olemme
tottuneet!"

Mutta tappelu kiihtyi kiihtymistään. Silloin sattui iso hummeri
hitaasti kömpimään kalliota pitkin vedestä ylös. Ehdittyään vähän
ylemmäksi rannalle se huusi äänellä, joka oli yhtä sortunut kuin
särkyneen pasuunan:

-- Lopettakaa jo lurjukset, sillä muuta ette ole! Tuollaiset poikien
väliset tappelut loppuvat harvoin kunnialla! Aina sattuu joku
onnettomuus.

Hummeriparka! Samaa olisi ollut saarnata tuulelle. Pinocchio-veitikka
oli vielä epäkohtelias, että kääntyi hummeriin päin, katsoi tätä
vihaisesti ja sanoi:

-- Ole vaiti, tyhmä hummeri! Tekisit viisaimmin jos imisit
rintakaramellia yskäsi parannukseksi. Tai mene mielummin sänkyysi ja
koeta hiota!

Sillä aikaa aikaa pojat viskoneet mereen kaikki omat kirjansa ja
huomattuaan Pinocchion kirjapakan, jonka hän oli laskenut maahan, he
silmänräpäyksessä tarttuivat siihen.

Yksi hänen kirjoistaan oli nidottu paksuihin pahvikansiin, selkä ja
kulmat olivat nahasta. Se oli Aritmetiikan oppikirja. Ymmärrätte kyllä
että se oli hyvin painava.

Tämän kirjan otti yksi poikanulikoista, tähtäsi Pinocchiota päähän ja
heitti sen koko käsivoimallaan häntä kohti, mutta se ei sattunutkaan
marionettiin, vaan yhden hänen toverinsa ohimoon. Tämä kalpeni
vaaleaksi kuin palttina ja sanoi ainoastaan:

-- Äiti, auta minua... minä kuolen! ja hän kaatui pitkälleen
hietikolle.

Nähdessään pienen kuolleen toverinsa alkoivat pelästyneet pojat juosta
pois niin pian kuin vain jalat kantoivat ja parin minuutin kuluttua
olivat he poissa näkyvistä.

Mutta Pinocchio jäi sinne ja vaikka hän itse oli melkein enemmän
kuollut kuin elävä surusta ja pelästyksestä, juoksi hän kastamaan
nenäliinansa meriveteen, jolla hautoi toveriparkansa ohimoita. Koko
ajan hän itki lakkaamatta ja huusi epätoivoisena häntä nimeltä:

-- Eugen! Eugen, ystäväparkani! Avaa silmäsi ja katso minuun! Miksi et
vastaa? En minä sinulle pahaa tehnyt. Usko minua, minä en tehnyt sitä!
Avaa silmäsi, Eugen! Jos pidät silmäsi ummessa kuolen minäkin... Voi
Jumalani, miten nyt voin palata kotiin? Miten tohdin näyttäytyä hyvälle
äidilleni? Mihin minä joudun? Minne pakenen? Minne piiloudun? Oi miten
paljon parempi, tuhat kertaa parempi olisi ollut, jos olisin mennyt
kouluun! Miksi kuuntelin noita tovereita, jotka ovat minulle
kiroukseksi? Olihan opettaja sanonut... ja minun äitini oli toistanut:
"Varo huonoja tovereita!" Mutta minä vaan olen aina itsepäinen...
uhkarohkea... sanokoot muut mitä tahansa, aina minä seuraan omaa
päätäni. Ja sitten saankin siitä kärsiä... Ja sen vuoksi ei minulla ole
ollut neljännestuntiakaan rauhaa siitä kun tulin maailmaan. Voi
Jumalani! Mikä minusta tuleekaan, mikä minusta tuleekaan?

Ja Pinocchio alkoi itkeä ja ulvoa ja lyödä päätänsä nyrkeillään ja
huutaa Eugenia nimeltä. Samassa hän kuuli kumeaa askelten töminää,
jotka lähenivät häntä.

Hän kääntyi ja näki kaksi poliisia.

-- Miksi siinä makaat pitkälläsi maassa? kysyivät he Pinocchiolta.

-- Minä autan koulutoveriani.

-- Onko hän sairas?

-- Siltä näyttää.

-- Tämä on jo muuta kuin sairautta! toinen poliiseista sanoi, ja
kumartui lähemmin tarkastamaan Eugenia. -- Tällä pojalla on haava
toisessa ohimossa, kuka sen on tehnyt?

-- En minä! marionetti änkytti, uskaltaen tuskin hengittää.

-- Jos et sinä sitä ole tehnyt, kuka sitten on häntä haavoittanut?

-- Minä en ole ainakaan! Pinocchio toisti.

-- Millä esineellä häntä on haavoitettu?

-- Tällä kirjalla.

Ja marionetti otti maasta pahviin ja nahkaan nidotun Aritmetiikan
Oppikirjansa ja näytti sitä poliiseille.

-- Kenen tämä kirja on?

-- Se on minun.

-- Kyllä riittää, ei tarvita muuta. Nouse heti ylös ja seuraa meitä.

-- Mutta minä...

-- Seuraa meitä!

-- Mutta minä olen syytön...

-- Seuraa meitä!

Mutta ennen kuin he poistuivat, poliisit huusivat muutamille
kalastajille, jotka juuri soutivat lähelle rantaa veneillään:

-- Jätämme teidän huostaanne tämän pienen pojan, joka on saanut haavan
päähänsä. Viekää hänet kotiinne ja auttakaa häntä! Huomenna palaamme
häntä katsomaan.

Sitten he kääntyivät Pinocchion puoleen, ottivat hänet keskeensä ja
komensivat:

-- Eteenpäin ja nopeaan, muuten saat maistaa toista ruokaa!

Antamatta uudistaa käskyä, marionetti alkoi kulkea eteenpäin sitä
tietä, joka johti kylään. Poikaparka ei enää oikein tiennyt missä
maailmassa eli! Hän luuli uneksivansa pahaa unta! Hän oli aivan
epätoivoissaan. Hän näki kaikki kaksinkertaisena, hänen jalkansa
vapisivat, kielensä oli kuivanut kiinni kitalakeen, niin ettei hän
saanut sanaa sanotuksi. Niin sekava ja tylsistynyt kuin olikin, oli
kuitenkin yksi aisa, joka terävän orjantappurapiikin tavoin pisti häntä
sydämeen ja se oli pelko siitä, että hänen täytyisi kulkea hyvän
haltijattaren ikkunan alitse kahden poliisin keskellä. Ennemmin hän
olisi kuollut.

He olivat jo perillä ja aikoivat juuri astua kylään, kun tuulenpuska
samassa kiskaisi Pinocchiolta hatun päästä, lennättäen sen jonkun
kymmenen askeleen päähän.

-- Saanko juosta hakemaan hattuni? marionetti kysyi poliiseilta.

-- Juokse vaan, mutta tee se joutuun!

Marionetti juoksi ja sai kiinni hattunsa, mutta sen sijaan että olisi
pannut sen päähänsä, pisti hän sen hampaittensa väliin ja alkoi juosta
täyttä laukkaa meren rantaa kohti. Hän mennä viiletti kuin pyssynluoti.

Poliisit huomasivat, että häntä oli vaikea saada kiinni ja usuttivat
sen vuoksi hänen päälleen suuren verikoiran, joka oli saanut
ensimmäisen palkinnon kaikissa koirakilpajuoksuissa. Pinocchio juoksi,
mutta koira juoksi nopeammin ja kaikki ihmiset asettuivat ikkunoihin ja
kerääntyivät keskelle katua, uteliaina katsomaan miten kilpailu
päättyisi. Mutta sitä huvia ei heille sallittukaan, sillä verikoira ja
Pinocchio pölyyttivät semmoisen tomupilven juostessaan, että muutaman
minuutin kuluttua heitä ei erottanut ollenkaan.




XXVIII

Pinocchio on vähällä tulla paistetuksi pannussa kuin kala.


Tämän toivottoman kilpajuoksun kestäessä kerran oli kamala hetki, hetki
jolloin Pinocchio luuli olevansa hukassa. Sillä Alidoro (se oli
verikoiran nimi) juoksi niin äärettömän nopeasti, että se oli vähällä
saada hänet kiinni.

Marionetti kuuli aivan takaansa pedon ähkyvän läähätyksen ja tunsi sen
kuuman hengityksen aivan niskassaan.

Mutta silloin oli onneksi ranta aivan lähellä ja meri näkyi parin
askeleen päässä.

Rannalle ehdittyään, marionetti otti vauhtia ja hyppäsi kuin sammakko
suoraa päätä veteen. Alidoro puolestaan aikoi pysähtyä, mutta juoksi
niin kovaa, että sekin joutui veteen. Ja se raukka ei osannutkaan uida,
vaan alkoi loiskia käpälillään sinne tänne pysyäkseen pinnalla. Mitä
enemmän se loiski, sitä syvemmälle vajosi sen pää veden pinnan alle.

Kun koiraparan onnistui hetkeksi saada päänsä veden pinnalle, pyörivät
sen silmät kauhistuneina ja se huusi kovaa haukkuen:

-- Minä hukun! Minä hukun!

-- Huku vaan! Pinocchio huusi kaukaa, huomatessaan olevansa vaarasta
pelastunut.

-- Auta minua, Pinocchio-kulta! Pelasta minut kuolemasta!

Nämä valitushuudot liikuttivat Pinocchiota, sillä hänellä oli
pohjaltaan hyvin hellä sydän ja kääntyen koiraan päin hän huusi:

-- Jos nyt pelastan sinut, lupaatko ettet enää tee minulle pahaa, etkä
aja minua takaa?

-- Kyllä, sen lupaan, sen lupaan. Armahda minua ja joudu jo, jos
viivyttelet puolenkaan minuuttia olen kuoleman oma.

Pinocchio epäili ensin hiukan, mutta muisti sitten, että isä oli monta
kertaa sanonut, että hyvää työtä tehdessä ei milloinkaan saata
itselleen vahinkoa. Hän ui Alidoron luo, tarttui molemmin käsin sen
häntään, ja veti koiran sitten kuivalle hiekkarannalle.

Koiraparka ei enää pysynyt jaloillaan. Se oli tahtomattaan nielaissut
niin paljon suolavettä, että se oli paisunut isoksi kuin ilmapallo.
Marionetti puolestaan ei ollenkaan luottanut häneen, vaan katsoi
viisaammaksi pysyä loitommalla ja heittäytyi uudelleen mereen.
Edetessään rannasta, hän huusi pelastetulle ystävälleen:

-- Hyvästi Alidoro, onnea kotimatkalle ja terveisiä kotiin!

-- Hyvästi Pinocchio! koira vastasi, -- tuhannen kiitosta, kun pelastit
minut kuoleman kynsistä! Olet tehnyt minulle suuren palveluksen, ja
palvelusta seuraa vastapalvelus! Jos tilaisuus sattuu, niin puhutaan
siitä enemmän...

Pinocchio ui edelleen, mutta pysytteli koko ajan lähellä rantoja.
Viimein luuli hän ehtineensä varmalle paikalle, ja tarkasteltuaan
ympäristöä, hän huomasi jonkinlaisen rotkon, josta kohosi korkea
savupatsas.

-- Tuossa rotkossa on varmasti tuli. Sitä parempi! Minä kiipeän sinne
sisään kuivailemaan itseäni ja lämmittelemään ja sitten... Niin
tapahtukoon sitten mitä tahansa!

Aikoen toteuttaa päätöksensä hän lähestyi kalliota, mutta juuri
kiivetessään sille hän tunsi vähitellen, vähitellen itseään nostettavan
vedestä ylöspäin. Hän koetti heti paeta, mutta se oli jo liian
myöhäistä, sillä suureksi hämmästyksekseen hän huomasi olevansa isossa
verkossa, jossa vilisi kaikennäköisiä ja kokoisia kaloja, räpistellen
ja heitellen itseään kuin mitkäkin pahat henget.

Samassa hän näki rotkosta astuvan kalastajan, niin ruman, että hän
näytti joltain merenkummitukselta. Tukan asemasta hänellä oli tukko
vihreää meriheinää, ihonväri oli vihreä, vihreät olivat hänen silmänsä,
vihreä hänen pitkä partansa, joka ulottui maahan asti. Hän oli aivan
takajaloilleen nousseen vihreän sammakon näköinen.

Kun kalastaja oli saanut onnellisesti verkkonsa ylös merestä, hän
huudahti mielissään:

-- Siunattu saalis! Saanpa tänäkin päivänä oivallisen kalakeiton!

-- Onpa onni, etten ole kala! Pinocchio sanoi itsekseen ja rohkaisi
mielensä.

Verkko kaikkine kaloineen vietiin luolaan, joka oli pimeä ja
savustunut, sen keskellä sihisi pata öljyä täynnä ja se kärysi niin
että tuskin voi henkeä vetää.

-- Katsotaanpas nyt mitä kaloja on saatu! sanoi vihreä kalastaja
pistäen verkkoon mahdottoman suuren kätensä, ison kuin leipälapion ja
nosti sieltä kourallisen ahvenia.

-- Nepä oivallisia ahvenia! ukko sanoi, nuuskien ja katsellen niitä
mielihyvällä. Nuuskittuaan niitä tarpeeksi asti hän heitti ne tyhjään
saviastiaan.

Tämä temppu toistettiin useampia kertoja, ja ottaessaan muut kalat
verkosta, vesi nousi hänelle suuhun ja hän huudahti riemuissaan:

-- Miten mainioita haukia!

-- Erinomaisia mateita!

-- Herkullisia kampeloita!

-- Herkullisia mutta ei ruodottomia hailia!

Niin kuin arvaatte, joutuivat kaikki ahvenet, hauet, mateet ja kampelat
sekaisin saviastiaan.

Lopulta oli Pinocchio yksin jäljellä verkossa.

Mutta kun kalastaja oli noukkinut hänetkin sieltä, pyöristyivät hänen
silmänsä suuriksi hämmästyksestä ja hän huusi melkein pelästyneenä:

-- Mikä kala tämä on! En muista ennen syöneeni tämän näköistä kalaa.

Kalastaja tarkasteli Pinocchiota kerran vielä hyvin tarkkaan, käänteli
ja katseli joka puolelta ja sanoi viimein:

-- Nytpä ymmärränkin, tämä on varmasti merihummeri.

Pinocchio huomatessaan, että häntä luultiin merihummeriksi, joutui
aivan epätoivoon ja huusi harmistuneena:

-- Hummeri en ole, enkä hummeriksi tule! Miten pahasti minua
kääntelette! Minä olen marionetti, tietäkää se.

-- Marionettiko? kalastaja kysyi. -- Totta sanoakseni, marionettikala
on minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.

-- Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala?
Ettekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?

-- Totta totisesti! kalastaja vastasi. -- Koska siis olet kala, joka
osaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi
tarpeellisella kunnioituksella.

-- Minkälainen on tämä kunnioitus?

-- Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun
valita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko
tulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi
tomaattikastikkeessa.

-- Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, -- niin mieluummin tahdon
vapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.

-- Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen
kalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni
livahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän
vesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen
kanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä
seurassa.

Nämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri
lupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: -- Miksi
olin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni
viekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!

Hän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia
ponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta
tämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin
makkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.

Sitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja
alkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt
hän viskasi ne pannuun paistumaan.

Ahvenparat saivat alkaa tanssiaiset kiehuvassa öljyssä; sitten tuli
haukien vuoro, sitten mateitten, kampeloiden ja viimein oli Pinocchion
vuoro. Mutta tämä huomatessaan olevansa näin lähellä kuolemaa (ja miten
julmaa kuolemaa) pelästyi ja alkoi vapista niin kovasti, ettei saanut
ääntäkään suustaan ja tahtoi pyytää armoa.

Poikaparka rukoili ainoastaan silmillään. Mutta vihreä kalastaja ei
ollut sitä huomaavinaankaan, pyöritteli vaan häntä viisi, kuusi kertaa
jauhoissa ja jauhosi hänet niin perusteellisesti päästä jalkoihin, että
Pinocchio oli viimein aivan kipsimarionetin näköinen.

Sitten tarttui hän Pinocchiota päähän ja...




XXIX

Hän palaa kotiin haltijattaren luo, joka jo seuraavana päivänä lupaa
muuttaa hänet marionetista oikeaksi pojaksi. Suuret kahvikekkerit tämän
merkillisen tapahtuman kunniaksi.


Juuri kun kalastaja aikoi heittää Pinocchion paistinpannuun luolaan
kiipesi suuri koira, jonne sen oli houkutellut voimakas ja herkullinen
paistetun öljyn tuoksu.

-- Menetkö matkaasi! huusi kalastaja uhaten ja yhä vielä pitäen
kädessään jauhotettua marionettia.

Mutta koiraparka oli nälkäinen ainakin neljän edestä ja se ulisi ja
heilutti häntäänsä kuin sanoakseen:

-- Anna minulle suupalanen niin minä jätän sinut rauhaan.

-- Mene matkaasi, sanon minä! kalastaja toisti, ojentaen jo jalkansa
antaakseen hänelle potkun.

Mutta koira, joka todellakin oli nälissään, ei ollut halukas saamaan
potkuja turvalleen, vaan kääntyi vihaisesti muristen kalastajan puoleen
näyttäen hänelle hirvittäviä hampaitaan.

Samassa luolassa kuului hyvin, hyvin heikko ääni kuiskaavan:

-- Pelasta minut, Alidoro! Ellet pelasta minua, joudun paistettavaksi!

Koira tunsi heti Pinocchion äänen ja huomasi suureksi ihmeekseen äänen
kuuluvan tuosta jauhotusta esineestä, jota kalastaja piteli käsissään.

Mitä se nyt teki? Ottaen maasta vauhtia se oli yhdellä hyppäyksellä
kalastajan luona, tarttui hampaillaan varovasti jauhottuun esineeseen
ja juoksi ulos luolasta salaman nopeudella!

Kalastaja suuttui silmittömästi nähdessään kalan, jonka niin mielellään
olisi syönyt tällä tavalla puikahtavan käsistään. Hän koetti saada
kiinni koiraa, mutta jo ensi askeleella hän sai semmoisen
yskänkohtauksen, että hänen täytyi kääntyä takaisin.

Kun Alidoro oli saapunut kylään johtavalle tielle hän pysähtyi, ja
laski ystävänsä Pinocchion aivan varovaisesti maahan.

-- Oi, miten kiitollinen minä olen! marionetti sanoi.

-- Ei mitään syytä! koira vastasi. -- Olethan sinä pelastanut minut,
tämä oli vaan pieni vastapalvelus. Maailmassahan on tapana, että kaikki
koetamme auttaa toisiamme.

-- Mutta miten ihmeessä sinä satuit tulemaan luolaan?

-- Minä makasin puolikuolleena rannalla ja sinne toi tuuli muassaan
heikon paistetun öljyn hajun. Tuo haju ärsytti ruokahaluani ja minä
lähdin sitä kohti. Jos olisin tullut vähän myöhemmin...

-- Älä puhu siitä! Pinocchio huudahti, vapisten vieläkin pelästyksestä.
-- Älä puhu siitä! Jos olisit tullut minuuttiakaan myöhemmin, niin
olisin näihin aikoihin sekä paistettu että syöty. Huh! minua värisyttää
jo pelkkä ajatuskin.

Alidoro ojensi nauraen käpälänsä marionetille, joka pusersi sitä
voimakkaasti hartaan ystävyyden osoitukseksi ja niin he erosivat.

Koira palasi kotiinsa ja Pinocchio lähti yksinään kulkemaan lähellä
olevaa mökkiä kohti. Mökin oven edessä istui ukko auringon paisteessa
lämmitellen. Pinocchio kysyi tältä:

-- Sanopa minulle kunnon mies, tiedättekö mitään eräästä
Eugen-nimisestä poikaparasta, joka sai haavan päähänsä?

-- Tiedän kyllä, saman pojan kantoivat kalastajat tupaani ja nyt...

-- Nyt hän on kuollut! Pinocchio keskeytti hänet hyvin suruissaan.

-- Ei, hän elää ja on jo palannut omaistensa luo.

-- Todellako? Todellako? marionetti huudahti hypähtäen korkealle
ilosta. -- Haava ei siis ollutkaan vaarallinen?

-- Se olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen, jopa kuolettavakin, ukko
vastasi, -- sillä he olivat heittäneet paksun, nidotun kirjan hänen
päätään kohti.

-- Kuka sen heitti?

-- Eräs hänen koulutoverinsa, Pinocchio-niminen...

-- Mikä tämä Pinocchio on? marionetti kysyi, tekeytyen tietämättömäksi.

-- Sanovat hänen olevan pahankurisen, maankuljeksijan, aika heittiön.

-- Se on panettelua! Paljasta panettelua!

-- Tunnetko sinä sitten sen Pinocchion?

-- Ulkonäöltä! Pinocchio vastasi.

-- Ja mitä sinä sanot hänestä? kysyi ukko.

-- Minusta hän näyttää olevan oikein hyvä poika, lukuhaluinen,
tottelevainen, kiintynyt isäänsä ja kaikkiin omaisiinsa...

Marionetin lasketellessa näitä valheita, hän tunsi miten hänen nenänsä
alkoi kasvaa, niin että se kohta oli pidentynyt korttelin verran.
Pelästyksissään hän alkoi huutaa:

-- Älkää uskoko, hyvä mies, siihen mitä puhuin äsken. Minä tunnen
Pinocchion hyvin ja voin omasta puolestani vakuuttaa teille, että hän
on todellakin pahankurinen, tottelematon ja kunnoton poika, joka sen
sijaan että menisi kouluun, kulkee toveriensa kanssa vallattomuuksia
harjoittamassa.

Tuskin hän oli tämän saanut sanotuksi, kun hän jo tunsi nenänsä
kutistuvan entiseen luonnolliseen kokoonsa.

-- Mutta mistä olet tullut noin valkoiseksi, kiireestä kantapäähän?
ukko kysyi äkkiä.

-- Sen kyllä sanon... huomaamattani nojauduin vasta maalattuun seinään,
marionetti vastasi häveten kertoa, että hänet oli jauhotettu kuin kala
pannussa paistettavaksi.

-- Ja minne on joutunut takkisi, housusi ja lakkisi?

-- Tapasin rosvoja, jotka ryöstivät ne minulta. Sanokaa, hyvä ukkoseni,
eikö teillä sattumalta olisi antaa minulle vanhoja vaatteita, sen
verran, että pääsen kotiin?

-- Poikaseni, minulla ei ole muuta kuin pieni säkin pahanen, jossa
säilytän sipulini. Jos sen tahdot, niin ota pois! Se on tässä.

Pinocchio ei antanut tätä sanoa toista kertaa, hän otti tyhjän
sipulisäkin, leikkasi saksilla pienen reiän pohjaan ja kaksi kumpaankin
sivuun ja pujotti sen sitten päälleen kuin paidan. Ja tässä kepeässä
puvussa hän sitten lähti kylään. Mutta kulkiessaan hän alkoi tulla
levottomaksi, sen jo huomasi siitäkin että hän aina astuttuaan askeleen
eteenpäin, heti otti toisen taaksepäin puhellen itsekseen:

-- Miten tohdin näyttäytyä hyvälle haltijattarelleni? Mitä hän
sanookaan minut nähdessään? Voiko hän antaa anteeksi tämänkin
tottelemattomuuteni? Lyönpä vetoa, ettei hän tällä kertaa anna
anteeksi! Voi, totisesti hän ei anna anteeksi! Ja se on oikein minulle,
sillä minä olen pojan vetelys, joka aina lupaan parantaa itseni, mutta
en milloinkaan pidä sanaani.

Saapuessaan kylään oli jo pimeä yö; mutta kun ilma oli ruma ja sade
valui virtanaan hän meni suoraa päätä haltijattaren asunnolle, päättäen
varmasti koputtaa porttia, siksi kunnes se avattaisiin.

Mutta sinne tullessaan, hän tunsi kadottaneensa rohkeutensa ja sen
sijaan että olisi koputtanut hän kääntyi ja juoksi ainakin
kaksikymmentä askelta takaisinpäin. Hän palasi taas takaisin portille,
mutta ei tohtinut koputtaa, hän lähestyi kolmannen kerran -- ei
koputusta, vasta neljännellä kerralla hän tarttui vapisevin käsin
portin rautaiseen kolkuttimeen ja naputti aivan hiljaa sillä.

Hän odotti odottamistaan. Puolen tunnin kuluttua vihdoinkin yläkerran
ikkuna avautui (talo oli nelikerroksinen) ja Pinocchio näki lihavan
etananeitosen katselevan sieltä ulos palava kynttilä pään päällä. Etana
kysyi:

-- Kuka siellä tähän aikaan!

-- Onko haltijatar kotona? marionetti kysyi.

-- Haltijatar nukkuu, eikä tahdo tulla herätetyksi, mutta kuka sinä
olet?

-- Minä olen minä!

-- Mikä minä?

-- Pinocchio.

-- Mikä Pinocchio?

-- Marionetti, joka asuu haltijattaren luona.

-- Aha, jo ymmärrän, etana vastasi, -- odota siellä, minä tulen heti
avaamaan portin sinulle.

-- Joudu hyvä etana, olen paleltua kuoliaaksi.

-- Poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole milloinkaan
kiirettä.

Kului tunti ja kaksikin, mutta porttia ei aukaistu. Pinocchio, joka
värisi kylmästä ja pelosta ja oli läpimärkä sateesta, rohkaisi
vihdoinkin mielensä ja koputti vielä kerran, mutta entistä kovemmin.

Tällä toisella koputuksella ikkuna avautui kolmannessa kerroksessa ja
sama etana tirkisti ulos.

-- Hyvä, kaunis etanaiseni, huusi Pinocchio alhaalta kadulta, -- nyt
olen jo odottanut kaksi tuntia. Ja kaksi tuntia tämmöisenä rajuilman
yönä on pitempää, kuin kaksi vuotta. Joudu, armahda minua!

-- Poikaseni, vastasi tämä rauhallinen ja hidas elukka ylhäältä
ikkunasta, -- poikaseni, minä olen etana, ja meillä etanoilla ei ole
milloinkaan kiirettä.

Ja ikkuna sulkeutui taas.

Vähän ajan päästä kello löi kaksitoista yöllä: sitten löi se yksi, se
löi kaksi, mutta portti yhä vaan pysyi suljettuna. Silloin loppui
Pinocchion kärsivällisyys. Vihapäissään hän tarttui portin kolkuttimeen
koputtaakseen niin kovaa, että koko talo siitä kajahtaisi, mutta siinä
samassa muuttui kolkutin eläväksi ankeriaaksi, joka luiskahti hänen
käsistään ja katosi vesiojaan, joka virtasi pitkin katua.

-- Vai niin! Pinocchio huusi, yhä enempi vihansa sokaisemana. -- Jos
portinkolkutin häviää, niin voihan koputtaa jalkavoimalla.

Hän astui askeleen taaksepäin ja suuntasi aika potkun porttia vasten.
Hän teki sen niin kiivaasti, että puoli jalkaterää upposi puun sisään
ja turhaa oli koettaa saada sitä pois. Jalka oli sinne sisään painunut
kuin kiinni taottu naula.

Ajatelkaa Pinocchio parkaa! Hänen täytyi siinä viettää yönsä, toinen
jalkansa maassa ja toinen ilmassa.

Aamulla päivän koittaessa avautui portti vihdoinkin. Tämä erinomainen
etanaelukka oli tarvinnut ainoastaan yhdeksän tuntia kulkeakseen
neljännestä kerroksesta alas kadulle. Todellakin se oli nopeaa kulkua!

-- Miksi makaat siinä toinen jalka oveen likistettynä? hän kysyi
nauraen marionetilta.

-- Minulle on tapahtunut onnettomuus. Koetapas, pieni soma etanani, jos
onnistuisit saamaan jalkani irti.

-- Poikaseni, siihen tarvitaan nikkarin apua, minä en ole milloinkaan
ollut nikkarin opissa.

-- Puhukaa haltijattarelle minun puolestani!

-- Haltijatar nukkuu, eikä häntä saa häiritä.

-- Mutta miten minä jaksan tässä olla koko päivän porttiin naulittuna?

-- Huvittele itseäsi laskemalla muurahaisia, jotka kulkevat tiellä!

-- Hanki minulle edes jotain syötävää, minä aivan menehdyn!

-- Heti! etana vastasi.

Ja kolmen ja puolen tunnin kuluttua se viimeinkin palasi, hopeainen
tarjotin pään päällä. Tarjottimella oli leipä, paistettu kananpoika ja
neljä kypsää aprikoosia.

-- Tässä on aamiainen, jonka haltijatar lähetti teille! etana sanoi.

Nähdessään nämä kaikki Jumalan lahjat marionetti tunsi itsensä aivan
tyytyväiseksi. Mutta kyllä hän pettyi surkeasti, sillä ruvetessaan
syömään hän huomasi, että leipä oli kipsiä, kananpojat pahvia ja nuo
neljä aprikoosia alabasteria, mutta kaikki niin maalatut, että
näyttivät luonnollisilta.

Hän tahtoi itkeä, tahtoi heittäytyä epätoivonsa valtaan, hän aikoi
viskata tarjottimen herkkuineen menemään, mutta sen sijaan kaatuikin
pyörtyneenä maahan, liekö syynä siihen ollut syvä suru vai typösen
tyhjä vatsa.

Kun hän heräsi, hän makasi mukavasti sohvalla ja haltijatar istui hänen
vieressään.

-- Vielä tälläkin kertaa annan sinulle anteeksi, haltijatar sanoi,
mutta voi sinua, jos vielä kerran olet tottelematon!

Pinocchio lupasi ja vakuutti lukevansa ahkerasti ja käyttäytyvänsä
kiltisti. Ja hän pitikin sanansa vuoden loppuun saakka. Ja
vuositutkinnossa hänellä oli kunnia olla luokan ensimmäinen ja
muutenkin arvosteltiin hänen käytöstään niin kiitettäväksi ja hyväksi,
että haltijatar oli oikein tyytyväinen ja sanoi:

-- Huomenna täytetään viimeinkin sinun toiveesi.

-- Mikä toiveeni?

-- Huomenna lakkaat olemasta marionetti ja muutut oikeaksi pojaksi.

Se, joka ei itse ollut näkemässä Pinocchion iloa hänen kuullessaan
tämän toivotun uutisen, ei voi myöskään sitä kuvailla. Kaikki hänen
koulutoverinsa ja ystävänsä olivat kutsutut seuraavana päivänä
kahvikekkereihin haltijattaren kotiin viettämään suurta tapahtumaa.
Haltijatar oli tilannut kaksisataa kuppia kahvia ja oli antanut
valmistaa neljäsataa vehnäsvoileipää, joissa oli voita molemmin puolin.
Päivästä tulisi oikein ilon ja riemun juhla, mutta...

Onnettomuudeksi marionettien elämässä on aina eräs mutta, joka pilaa
kaikki asiat.




XXX

Sen sijaan, että hänet olisi muutettu pojaksi, pakenee Pinocchio salaa
ystävänsä Kynttilän kanssa "Leikkikalumaahan".


Luonnollisesti Pinocchio pyysi päästä itse kaupungille kutsuja viemään
ja haltijatar sanoi hänelle:

-- Mene vain itse kutsumaan tovereitasi huomiseen kahvikestiin, mutta
muista, että tulet kotiin ennen pimeän tuloa. Ymmärsitkö?

-- Tunnin päästä lupaan varmasti olla kotona, marionetti vastasi.

-- Varo itseäsi, Pinocchio! Pojat ovat aina valmiit lupaamaan, mutta
hitaat täyttämään lupauksiansa.

-- Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin
pidän sen myöskin.

-- Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää
itseäsi.

-- Miten niin?

-- Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja,
joutuvat aina johonkin onnettomuuteen.

-- Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. -- Mutta nyt se ei
enää tule tapahtumaan.

Tuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit
herttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti
sitten laulaen ja tanssien ulos portista.

Reilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat
mielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta
kuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita
molemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: -- Voimmehan
tulla sinun mieliksesi.

Mutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa
joukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo
nimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä
"Kynttilä", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin
kellertävä talikynttilä.

Kynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio
piti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan
kahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen
kerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä
kolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.

Mistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet
viimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.

-- Mitä sinä täällä teet? Pinocchio kysyi, -- mennen hänen luokseen.

-- Minä odotan keskiyötä ja sitten minä lähden...

-- Minne lähdet?

-- Kauas, kauas, kauas!

-- Ja minä olen ollut etsimässä sinua kotoasi jo kolme kertaa.

-- Mitä asiaa sinulla oli minulle.

-- Etkö ole kuullut suurta uutista? Etkö tiedä mikä onni on tullut
osakseni?

-- Mikä sitten?

-- Huomenna minä lakkaan olemasta marionetti ja minä muutun pojaksi
niin kuin sinä ja kaikki muut.

-- Olkoon onneksi!

-- Huomenna odotan sinua kahvikesteille kotiini.

-- Mutta olenhan sanonut sinulle, että lähden tänä iltana.

-- Mihin aikaan?

-- Aivan heti.

-- Minne sinä lähdet?

-- Minä lähden asumaan toiseen maahan, joka on maailman ihanin maa,
oikea satumaa!

-- Mikä sen maan nimi on?

-- Sen nimi on "Leikkikalumaa". Miksi et lähde mukaan?

-- Minäkö? En toki!

-- Oletpa hullu, kun et tule, Pinocchio. Usko pois, kyllä kadut, jos et
tule mukaan. Mistä löydät terveellisemmän maan meille pojille? Siellä
ei ole kouluja, ei opettajia, eikä kirjoja. Tässä siunatussa maassa ei
lueta milloinkaan. Torstaina on lupapäivä ja viikossa on vielä kuusi
torstaita ja yksi sunnuntai. Ajattele vaan, että kesäloma alkaa
ensimmäisenä päivänä tammikuuta ja loppuu joulukuun viimeisenä. Siinäpä
oikein minun mieleiseni maa! Sellaisia jos olisivat kaikki
sivistysmaat!

-- Miten he viettävät päivänsä siellä "Leikkikalumaassa?"

-- He leikkivät ja huvittelevat aamusta iltaan. Illalla mennään
nukkumaan ja aamulla aletaan taas uudelleen alusta. Mitä sinä siitä
sanot?

-- Hm! hymähti Pinocchio, heiluttaen hiljakseen päätään ikään kuin
sanoakseen: semmoista elämää minäkin mielelläni viettäisin.

-- Siis, tahdotko lähteä mukaani? Ei tai kyllä? Päätä heti!

-- En, en, en ja vieläkin: en lähde. Olenhan juuri luvannut hyvälle
haltijattarelleni tulla hyväksi pojaksi, ja tahdon pitää lupaukseni.
Kas, nyt aurinko juuri laskee, minun täytyy heti lähteä ja jättää
sinut. Hyvästi nyt ja onnea matkalle!

-- Minne sinä juokset semmoisella kiireellä?

-- Kotiin. Hyvä haltijattareni tahtoo, että olen kotona ennen pimeän
tuloa.

-- Odota edes kaksi minuuttia!

-- Minä myöhästyn.

-- Ainoastaan kaksi minuuttia.

-- Mutta, jos haltijatar sitten toruu minua?

-- Anna hänen torua! Kun on vähän aikaa torunut, kylläpähän tyyntyy,
sanoi tuo Kynttilä-lurjus.

-- Mitä aiot tehdä? Lähdetkö yksin tai seurassa?

-- Yksinkö? Meitä on yli sata poikaa.

-- Kuljetteko jalkaisin?

-- Hetken päästä kulkevat vaunut tästä ohitse, ja ne vievät minut yli
sen onnellisen maan rajojen.

-- Mitä maksaisinkaan, jos vaunut kulkisivat nyt heti!

-- Miten niin?

-- Että saisin nähdä teidän kaikkien lähdön.

-- Viivy vielä hetkinen, niin saat nähdä.

-- En, en minä lähden heti kotiin.

-- Odota vielä kaksi minuuttia!

-- Olen jo viivytellyt liiankin kauan. Varmasti on haltijatar levoton
minun tähteni.

-- Haltijatar parka! Hän taitaa pelätä, että yököt syövät sinut?

-- Mutta kuulehan, jatkoi Pinocchio, -- sinä tiedät siis aivan varmaan,
että siinä maassa ei ole yhtään koulua?

-- Ei edes koulun varjoakaan.

-- Eikä opettajiakaan.

-- Ei ainoatakaan.

-- Eikä milloinkaan pakoteta lukemaan?

-- Ei, ei milloinkaan!

-- Oi ihanaa maata! Pinocchio sanoi tuntien veden kohoavan suuhunsa. --
Miten ihana maa! Enhän ole milloinkaan siellä ollut, vaan voin sen
kuvitella...

-- Miksi et tule mukaan sinäkin?

-- Ei maksa vaivaa minua viekotella! Kun kerran olen haltijattarelleni
luvannut tulla hyväksi pojaksi, niin tahdon pitää sanani.

-- No, hyvästi sitten ja sano minulta terveisiä kaikille lyseolaisille
ja muille koululaisille, jos tapaat tiellä.

-- Hyvästi, Kynttilä! Onnellista matkaa, huvittele nyt oikein ja muista
joskus ystäviäsi!

Tämän sanottuaan marionetti astui kaksi askelta eteenpäin, mutta
pysähtyi sitten taas ja kääntyi ystäväänsä päin kysyen:

-- Mutta oletko sinä aivan varma siitä, että siinä maassa kaikkina
viikkoina on kuusi torstaita ja yksi pyhä?

-- Aivan varma.

-- Mutta tiedätkö myöskin varmasti, että kesäloma alkaa ensimmäisenä
päivänä tammikuuta ja loppuu viimeisenä päivänä joulukuuta?

-- Aivan varmasti.

-- Mikä ihana maa! Pinocchio toisti ja hänen täytyi sylkäistä paljaasta
ihastuksesta. Mutta sitten hän soimasi itseään ja sanoi hyvin kiireesti
ja hätäisesti:

-- Ei, hyvästi nyt totisesti ja onnea matkalle!

-- Hyvästi!

-- Milloin lähdette?

-- Aivan pian.

-- Vahinko! Jos ei viipyisi tuntia enempää lähtöönne, olisin melkein
valmis odottamaan.

-- Mutta entä haltijatar?

-- Nyt olen jo myöhästynyt... ja on samantekevää tulenko kotiin yhtä
tai kahta tuntia myöhemmin.

-- Pinocchio parka! Entä jos haltijatar sinua toruu?

-- Torukoon vaan! Kylläpähän tyyntyy, kunhan on aikansa torunut.

Sillä aikaa oli jo tullut yö ja oli pilkkosen pimeä. Silloin he näkivät
hyvin etäällä pienen valon liikkuvan... he kuulivat kulkusten kilinää
ja rummun pärinää, mutta niin heikosti ja kaukaa, että se ei kuulunut
kovempaa kuin hyttysen hyrinä.

-- Siinä ne ovat! Kynttilä huudahti, nousten seisomaan.

-- Mitkä sitten? Pinocchio kysyi hyvin hiljaa.

-- Vaunut, jotka tulevat minua hakemaan. Entä sinä, lähdetkö vai etkö?

-- Onko aivan totta, marionetti kysyi, -- ettei tässä maassa poikien
milloinkaan tarvitse lukea?

-- Ei milloinkaan, ei milloinkaan?

-- Mikä ihana maa! Mikä ihana maa! Mikä ihana maa!




XXXI

Oltuaan viisi kuukautta satumaassa, Pinocchio tuntee suureksi
ihmeekseen korviensa muuttuneen pieniksi aasinkorviksi. Hän muuttuu
aasiksi, jolla on häntä ja kaikki muukin kuin aasilla.


Vihdoinkin tulivat vaunut, mutta niin hiljaa ettei kuulunut
pienintäkään ratinaa, sillä pyörien ympäri oli kääritty rääsyjä ja
tappuroita.

Vaunuja veti kaksitoista paria aaseja, jotka olivat muuten
samankokoisia, mutta karvoiltaan erivärisiä.

Muutamat olivat harmaita, toiset valkoisia, tai pilkullisia kuin
pippuri ja suola ja toiset taas olivat keltaisen ja sinisen
juovikkaita.

Mutta ihmeellisintä kaikista oli se, että näiden kahdentoista aasiparin
tai näiden kahdenkymmenenneljän aasin kaviot eivät olleet kengitetyt
niin kuin muiden kuorma- ja vetojuhtien, vaan niillä oli pienet
nahkasaappaat jaloissaan.

Entä vaunujen kuski?

Kuvitelkaa mielessänne pieni mies, joka on leveämpi kuin pitkä, pehmeä
ja rasvainen kuin voikimpale, jolla on tulipunaiset kasvot, aina
naurava pieni suu, ohut ja hyväilevä ääni, joka muistuttaa
kissannaukumista, kun se koettaa mielistellä talonsa emäntää.

Kaikki pojat heti ensi silmäyksellä rakastuivat häneen silmittömästi ja
kilpailivat keskenään päästäkseen kiipeämään hänen vaunuihinsa, jotka
veisivät heidät tuohon oikeaan satumaahan, jolla on kartassa
houkutteleva nimi: "Leikkikalumaa".

Itseasiassa vaunut olivat jo aivan täpösen täynnä pieniä poikia, tuossa
kahdeksan ja kahdentoista välillä, niin täyteen sullottuina kuin
sardiinit laatikossa. Vaikka heillä oli niin epämukavaa ja ahdasta,
että tuskin voivat hengittää, ei kukaan voivotellut eikä valitellut. He
olivat mielissään ja tyytyväisiä siitä tiedosta, että he vain muutaman
tunnin päästä olisivat maassa, jossa ei ollut kirjoja, ei kouluja eikä
opettajia, etteivät he tunteneet vaivaa, ei nälkää, ei janoa eikä
väsymystä.

Kun vaunut pysähtyivät kääntyi pikkumies heti Kynttilän puoleen ja
kysyi imelästi hymyillen ja pokkuroiden:

-- Sanopas minulle, pieni kaunis poikani, etkö sinäkin tahdo seurata
minua siihen onnelliseen maahan?

-- Tahdon kyllä.

-- Mutta minun täytyy huomauttaa, sydänkäpyseni, ettei ole enää yhtään
sijaa vaunuissa. Niin kuin näet, on se täpösen täynnä.

-- Mitä siitä! Kynttilä vastasi, -- jos ei ole sijaa sisässä, niin
tyydyn istumaan aisalla.

Ja yhdellä hyppäyksellä hän istui hajareisin toisella vaunun aisoista.

-- Entä sinä, lemmikkini, pikkumies sanoi, kääntyen hyvin kohteliaasti
Pinocchion puoleen, -- mitä sinä aiot? Tuletko sinä mukaamme, vai
jäätkö tänne?

-- Minä jään tänne, Pinocchio vastasi. -- Palaan kotiini. Menen kouluun
ja luen ahkerasti niin kuin kaikki hyvät pojat.

-- Onneksi olkoon!

-- Pinocchio! Kynttilä pyysi taas. -- Seuraa minun neuvoani, tule
mukaan ja kyllä pidetään lystiä!

-- En, en, en!

-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä, neljä ääntä huusi vaunujen
sisästä.

-- Tule pois mukaan ja pidetään lystiä! huusi sata ääntä yhtaikaa.

-- Jos tulen mukaanne, mitä silloin sanoo hyvä haltijattareni?
marionetti sanoi, ja hänen päätöksensä alkoi horjua.

-- Älä turhista välitä! Ajattele vain, että pääsemme maahan, jossa
saamme vapaasti telmiä aamusta iltaan!

Pinocchio ei vastannut mitään, huokasi vain syvään, huokasi vielä pari
kertaa ja sanoi sitten:

-- Siirtykää vähän, minä tulen mukaan!

-- Kaikki paikat ovat täynnä, pikku mies vastasi, -- mutta
näyttääkseni, miten tervetullut olet, saat sinä minun paikkani
kuski-istuimella.

-- Entä te itse?

-- Minä itse kävelen.

-- Ei, se ei käy päinsä. Ennemmin nousen jonkun aasin selkään,
Pinocchio sanoi.

Sanottu ja tehty. Hän astui lähimmän oikeanpuoleisen aasin luokse ja
otti vauhtia hypätäkseen sen selkään, mutta aasi kääntyikin äkkiä ja
töytäisi häntä turvallaan vatsaan niin kovaa, että Pinocchio kaatui
suin päin tielle.

Kyllä arvaatte, miten tämä hullu näky poikalaumaa nauratti.

Mutta pieni mies ei nauranut. Hän astui hyvin lempeän näköisenä
vastahakoisen aasin luo ja oli sitä suutelevinaan, mutta itse asiassa
purikin siltä pois puolet oikean puoleisesta korvasta.

Mutta sillä aikaa Pinocchio oli noussut ylös aivan raivoissaan vihasta
ja yhdellä hyppäyksellä hän oli hajareisin eläinraukan selässä. Tämä
hyppy oli niin loistava poikien mielestä, että he heti lakkasivat
nauramasta ja sen sijaan ulvoivat: eläköön Pinocchio! ja taputtivat
käsiänsä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Mutta samassa potkaisi aasi molemmilla takajaloillaan ja viskasi
marionettiparan selästään, heittäen hänet kovalla vauhdilla maantielle
kivikasaa vasten.

Uudet naururähäkät alkoivat, mutta pikkumies ei nauranut nytkään. Hän
näkyi olevan niin täynnä rakkautta tuota uppiniskaista aasia kohtaan,
että hän jälleen suutelemalla poisti puolet toisestakin korvasta. Sitten
sanoi hän marionetille:

-- Nouse vain uudelleen selkään, äläkä pelkää! Tällä aasilla oli omat
tuumansa, mutta minäpä kuiskasin pari sanaa sen korvaan ja luulen sen
kyllä viisastuneen.

Pinocchio kapusi paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle. Mutta aasien
nelistäessä ja vaunujen pyöriessä eteenpäin pitkin maantietä,
marionetti luuli kuulevansa hillityn, tuskin kuuluvan äänen sanovan:

-- Tyhmeliiniparka! Sinä olet tahtonut tehdä oman mielesi mukaan, mutta
sitä sinä saat katua!

Pinocchio melkein pelästyi ja alkoi katsella joka puolelle, saadakseen
selville mistä nuo sanat kuuluivat, mutta ei nähnyt ketään. Aasit
nelistivät, vaunut pyörivät eteenpäin, pojat vaunuissa nukkuivat,
Kynttilä kuorsasi kuin porsas ja pikku mies kuskilaudalla hyräili
hampaittensa välistä:

    Kaikki ne nukkuvat yöllä,
    Vaan minä en milloinkaan...

Kun he olivat kulkeneet vielä puolen kilometrin verran, Pinocchio kuuli
saman heikon äänen sanovan:

-- Panepa mieleesi, pikku tyhmeliini! Pojat, jotka jättävät
lukunsa ja kääntävät selkänsä kirjoille, koululle ja opettajilleen
saadakseen yksinomaan leikkiä käy lopulta huonosti! Minä tiedän sen
kokemuksesta... ja voin sen sanoa sinulle. Vielä on koittava sekin
päivä, jolloin sinä itket yhtä katkerasti kuin minä nyt, mutta silloin
se on myöhäistä.

Kuullessaan nämä hiljaa kuiskatut sanat marionetti hyppäsi alas aasinsa
selästä vielä pelästyneempänä kuin ennen ja meni koettelemaan sen
turpaa.

Ja kuvitelkaapas hänen hämmästystään, kun hän huomasi että pieni aasi
itki... itki aivan kuin poika.

-- Hohoi, herra kuski! Pinocchio huusi vaunun omistajalle. -- Oletteko
kuulleet viimeistä uutista? Tämä pieni aasi itkee.

-- Antaa sen itkeä! Kylläpähän vielä nauraakin.

-- Mutta oletteko opettaneet sen puhumaankin?

-- En, se on itsekseen opetellut mutisemaan jonkun sanan niinä kolmena
vuotena, jolloin se oli muutamien opetettujen koirien mukana.

-- Eläinparka!

-- Eteenpäin, eteenpäin, pikkumies sanoi, ei kuluteta aikaamme aasin
kyynelten katsomiseen. Nouskaa vaunuihin ja eteenpäin mars! Yö on
kylmä, tie pitkä.

Pinocchio totteli, ehtimättä miettiä sitä sen enempää. Vaunut lähtivät
liikkeelle ja seuraavana päivänä aamun koittaessa saapuivat he
onnellisesti "Leikkikalumaahan".

Tämän maan kaltaista ei ollut missään muualla maailmassa. Siellä oli
vain poikia asukkaina. Vanhimmat olivat neljätoista- ja nuorimmat
tuskin kahdeksanvuotiaita. Kaduilla oli sellainen naurun ja leikin melu
ja rähinä, että siitä oli tulla aivan hulluksi! Kaikkialla oli pojan
veijareita.

Muutamat leikkivät pähkinöillä tai noppasivat pikkukivillä, toiset
olivat pallosilla, yksi ajoi polkupyörällä, toinen ratsasti
puuhevosella. Muutamat leikkivät sokkosta tai olivat hippasilla, toiset
olivat pukeutuneet klovneiksi ja söivät palavia tappuroita, yksi
lausui, toinen heitti kuperkeikkoja, kolmas taas lauloi, neljäs
huvitteli kävelemällä käsillään. Tuolla yksi pyöritti tynnyrin vannetta
ja toinen käveli kenraalin puvussa, paperihattu päässä ja pahvimiekka
kädessä. Siellä naurettiin, ulvottiin, huudettiin, taputettiin käsiä,
vihellettiin ja kaakateltiin kuin munivat kanat, sanalla sanoen, siellä
oli semmoinen melu ja hälinä, niin pahuksenmoinen hyörinä, että täytyi
pistää pumpulia korviinsa ettei menettäisi kuuloaan. Joka torille oli
pystytetty kangastelttoja, joissa näyteltiin aamusta iltaan, yleisönä
oli tietysti vain poikia ja talojen seinille oli hiilellä piirretty
kauniita lauseita, sellaisia kuin: eläköön leikikalut (leikkikalut
asemesta), me eme tahdo mennä kouluun (me emme tahdo mennä kouluun
asemesta) alas arimetika (alas aritmetiikan asemesta) ynnä muita
samanlaisia tavausvirheitä.

Pinocchio, Kynttilä ja nuo muut pojat, jotka olivat sinne matkustaneet
pikkumiehen mukana, olivat tuskin ehtineet jalallansa astua kaupunkiin,
kun jo olivat samassa hälinässä mukana ja muutamassa minuutissa olivat
he hyviä ystäviä kaikkien kanssa. Kuka voisi olla onnellisempi ja
tyytyväisempi kuin he? Huveissa ja leikeissä kuluivat tunnit, päivät ja
viikot salaman nopeasti.

-- Oi, ihanaa elämää! Pinocchio sanoi joka kerran tavatessaan
Kynttilän.

-- Enkö ollut oikeassa, nyt sen näet! tämä sanoi. -- Ja ajattelepas,
ettet olisi lähtenyt mukaan! Ja sinä olit jo valmis palaamaan kotiin
haltijattaresi luokse, viettämään aikasi lukemisella! Saat minua
kiittää siitä, että tänään olet vapaa kirjoista ja koulun ikeistä,
minun neuvojani ja sanojani, eikö ole totta? Ainoastaan tosiystävät
ymmärtävät semmoisia palveluksia tehdä!

-- Se on totta, Kynttilä! Se että tänään olen onneeni tyytyväinen, on
kokonaan sinun ansiosi. Tiedätkö mitä sen sijaan opettajamme aina sanoi
minulle, kun oli sinusta puhe? Hän sanoi aina: "Älä seurustele sen
Kynttilä-lurjuksen kanssa, sillä Kynttilä on huono toveri, eikä osaa
muuta kuin opettaa sinulle pahuutta..."

-- Opettajaparka! toinen vastasi päätään puistaen. -- Minä tiedän
kyllä, ettei hän voinut kärsiä minua ja hänen ilonsa oli minua
panetella, mutta minä olen siksi jalomielinen, että annan hänelle
anteeksi.

-- Sinä suuri sielu! Pinocchio sanoi hellästi syleillen ystäväänsä ja
suuteli häntä molemmille poskille.

Viisi kuukautta oli jo tätä ihanaa satuelämää kestänyt, leikkien ja
huvien vaihdellessa aamusta iltaan, ei tarvinnut ajatellakaan kirjoja
eikä koulua. Sattui sitten eräänä aamuna että Pinocchio herätessään
teki niin sanoaksemme epämiellyttävän huomion, josta hän tuli todella
pahalle tuulelle.




XXXII

Pinocchiolle kasvaa aasinkorvat, hän muuttuu itsekin oikeaksi aasiksi
ja alkaa huutaa kuin aasi.


Ja mikä oli tuo hämmästyttävä huomio?

Sanonpa sen teille, pienet, rakkaat lukijani: hämmästys oli se, että
Pinocchio herätessään, kuten tavallista, alkoi raapia päätään ja
raapiessaan päätään hän tunsi...

Voittekohan arvata mitä hän tunsi?

Hän huomasi suureksi ihmeekseen, että korvat olivat kasvaneet enemmän
kuin kämmenen verran.

Te tiedätte, että marionetilla syntyessään oli hyvin, hyvin pienet
korvat, niin että paljain silmin niitä ei nähnyt! Kuvitelkaa siis hänen
hämmästystään, kun hän tunsi, että ne yön aikana olivat kasvaneet niin
pitkiksi, että näyttivät kahdelta ruo'onpäältä. Hän lähti kiireesti
etsimään peiliä, siitä katsellakseen itseään, mutta kun hän ei
sellaista löytänyt, täytti hän pesuvadin vedellä ja peilaili siinä ja
näki mitä ei olisi tahtonut nähdä, nimittäin oman kuvansa jota
koristivat komeat aasinkorvat.

Voitte itse kuvitella mikä suru, häpeä ja epätoivo Pinocchion valtasi.

Hän alkoi itkeä ja huutaa ja löi päätään seinään, mutta hänen korvansa
kasvoivat kasvamistaan kilpaa epätoivon kanssa, ja karvatkin alkoivat
jo vähitellen kasvaa niiden kärkiin.

Pieni soma piikkisika, joka asui kerrosta ylempänä, kiirehti tämän
melun kuultuaan huoneeseen ja kysyi huolestuneena nähdessään Pinocchion
suuren tuskan:

-- Mikä sinun on, rakas naapurini?

-- Minä olen sairas, pikku piikkisikaseni, hyvin sairas. Minulla on
tauti, joka pelottaa minua. Osaatko koettaa valtimoa?

-- Hiukkasen.

-- Koetapas sitten, onko minulla kuumetta?

Piikkisika ojensi oikean käpälänsä ja koeteltuaan Pinocchion valtimoa
se sanoi huoaten:

-- Ystäväni, minun täytyy ikävä kyllä sanoa sinulle huono uutinen!

-- Mikä sitten?

-- Sinulla on hyvin paha kuume.

-- Mikä kuume?

-- Aasikuume.

-- Sitä kuumetta en tunne! marionetti vastasi, vaikka kyllä ymmärsi
liiankin hyvin.

-- Sitten selitän sen sinulle, sanoi piikkisika. -- Tiedä siis, että
kahden tunnin kuluttua et ole enää marionetti etkä poika...

-- Mikä minä sitten olen?

-- Kahden tai kolmen tunnin kuluttua sinä muutut oikeaksi pieneksi
aasiksi, samanlaiseksi kuin ne, jotka vetävät kaali- ja salaattikärryjä
torille.

-- Voi minua raukkaa, minua raukkaa! Pinocchio huusi, tarttuen molemmin
käsin korviinsa ja repi niitä niin rajusti kuin olisivat ne olleet
toisen omaisuutta.

-- Kultaseni, piikkisika sanoi häntä lohduttaakseen, -- et sinä voi
sille mitään! Se on nyt sinun kohtalosi, sillä on kirjoitettu viisauden
lakikirjaan, että kaikki tottelemattomat pojat jotka eivät välitä
kirjoista, koulusta, eivätkä opettajista, vaan tahtovat viettää
päivänsä leikkimällä ja huvittelemalla, ne ennemmin tai myöhemmin
muuttuvat pieniksi aaseiksi.

-- Onko se varmasti totta? marionetti kysyi nyyhkyttäen.

-- Valitettavasti on. Ja nyt eivät kyyneleet enää auta. Olisit
aikaisemmin ajatellut asiaa!

-- Mutta se ei ollut minun syyni, usko minua, piikkisika, syy oli
kokonaan Kynttilän!

-- Kuka on Kynttilä?

-- Eräs koulutoverini. Minä tahdoin palata kotiin, minä tahdoin olla
tottelevainen, minä tahdoin jatkaa lukujani ja lukea ahkerasti, mutta
Kynttilä sanoi: -- "Miksi väsytät itseäsi lukemisella? Miksi menet
kouluun? Tule mieluummin minun mukaani Leikkikalumaahan, siellä me emme
enää lue, siellä huvittelemme aamusta iltaan ja olemme aina iloisia."

-- Mutta miksi seurasit tämän petollisen ja huonon ystävän neuvoja?

-- Miksi? Sen vuoksi, rakas piikkisikani, että minä olen marionetti,
jolla ei ole järkeä eikä sydäntä. Jos minulla olisi ollut sydämen
hituistakaan, niin en milloinkaan olisi jättänyt hyvää haltijatartani,
joka rakasti minua kuin äiti ja teki niin paljon minun tähteni! Ja nyt
en minä olisikaan enää marionetti, vaan hyvä pieni poika niin kuin moni
on! Voi! Mutta, jos tapaan Kynttilän niin varokoon hän itseään! Kyllä
saa poika kuulla kunniansa.

Ja Pinocchio nousi lähteäkseen ulos. Mutta kynnyksellä hän muisti
aasinkorvansa ja häveten näyttää niitä julkisesti, arvatkaa mitä hän
keksi? Hän veti ison pumpulisen yömyssyn päähänsä ja veti sen tarkasti
korvien yli.

Sen jälkeen hän meni ulos ja alkoi etsiä Kynttilää kaikkialta. Hän etsi
tätä torilta, kaduilta ja teattereista, joka mahdollisesta paikasta,
mutta ei löytänyt. Hän kysyi jokaiselta, jonka tapasi kadulla, mutta
kukaan ei ollut häntä nähnyt.

Vihdoin meni hän etsimään Kynttilää hänen asunnostaan ja koputti
ovelle:

-- Kuka siellä? Kynttilä kysyi sisästä.

-- Minä olen, marionetti vastasi.

-- Odota vähän, minä avaan heti!

Puolen tunnin kuluttua ovi viimein avattiin. Kuvitelkaapas Pinocchion
tunteita, kun hän astuessaan huoneeseen näki ystävänsä Kynttilän päässä
suuren pumpulisen yömyssyn, vedettynä melkein nenän yli.

Nähdessään tämän myssyn Pinocchio tunsi itsensä lohdutetuksi, sillä hän
ajatteli heti itsekseen:

-- Ystävälläni taitaa olla sama tauti kuin minulla? Ehkä hänelläkin on
aasikuume?

Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan, kysyi vain hymyillen:

-- Miten voit, rakas Kynttiläni?

-- Mainiosti, kuin rotta Sippolan juustossa.

-- Sanotko sen aivan tosissasi?

-- Ja miksi valehtelisin sinulle?

-- Suo anteeksi ystäväni, mutta miksi pidät tuota pumpulimyssyä
päässäsi, niin että se peittää aivan korvasikin?

-- Lääkäri on määrännyt, kun loukkasin polveni. Mutta miksi sinä
Pinocchio olet yömyssy päässä, ja miksi olet vetänyt sen aivan nenänkin
yli?

-- Lääkärin määräyksestä, kun hankasin jalkani kipeäksi.

-- Voi sinua Pinocchio-parkaa!

-- Voi sinua Kynttilä-parkaa!

Näiden sanojen jälkeen seurasi hyvin pitkä äänettömyys. Sen aikana
ystävät eivät tehneet muuta kuin vain katselivat toisiaan
pilkallisesti.

Viimein Pinocchio sanoi hyvin huilumaisella ja suloisella äänellä
toverilleen:

-- Olen kovin utelias, rakas Kynttilä ja kysyn, eivätkö korvasi
milloinkaan ole särkeneet?

-- Ei milloinkaan! Entä sinun?

-- Ei milloinkaan. Mutta tänä aamuna on kyllä toista korvaani hirveästi
pakottanut.

-- Minun myöskin.

-- Sinunkin? Ja kumpi korvasi pakottaa?

-- Molemmat. Entä sinun?

-- Molemmat. Ehkä meillä onkin sama tauti?

-- Pahasti pelkään.

-- Kynttilä, teetkö minulle mieliksi?

-- Kyllä, sydämestäni.

-- Näytä minulle korvasi!

-- Miksei? Mutta ensiksi tahdon nähdä sinun, rakas Pinocchio.

-- Ei, näytä sinä ensiksi.

-- Ei, rakkaani. Ensiksi sinä, sitten minä!

-- Hyvä, marionetti sanoi, -- tehkäämme sopimus, niin kuin hyvien
ystävien sopii.

-- Anna kuulua!

-- Nostamme myssymme yhdellä kertaa, suostutko siihen?

-- Suostun kyllä.

Ja Pinocchio alkoi laskea kovalla äänellä:

-- Yksi! Kaksi! Kolme!

Kolmella molemmat pojat vetivät myssyt päästään ja heittivät ne ilmaan.

Se mikä nyt seurasi voisi tuntua uskomattomalta, ellei se olisi totta.
Pinocchiota ja Kynttilää oli kohdannut sama onnettomuus, mutta
huomattuaan sen, ei se heitä hävettänyt eikä surettanut. He alkoivat
vilkutella toisilleen luonnottoman pitkillä korvillaan, ja monta
hullunkurista temppua tehtyään purskahtivat he vihdoin hillittömään
nauruun.

He nauroivat, nauroivat niin että olivat menehtyä. Mutta kesken
naurunsa Kynttilä vaikeni äkkiä, horjui, kalpeni ja sanoi ystävälleen:

-- Auta, auta, Pinocchio!

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Voi, voi! En voi enää seisoa jaloillani.

-- Enkä minäkään! Pinocchio huusi itkien ja horjuen edestakaisin.

Heidän näin puhuessaan molemmat kaatuivat suinpäin lattialle ja
alkoivat juosta nelinkontin ympäri huonetta. Ja heidän juostessaan
muuttuivat heidän käsivartensa etujaloiksi, heidän kasvonsa piteni
turvaksi ja selkänsä peitti vaaleanharmaa karva, jossa siellä täällä
näkyi tummempia kohtia.

Mutta tiedättekö mikä silmänräpäys oli pahin näille onnettomille? Pahin
ja nöyryyttävin oli se silmänräpäys, jolloin he huomasivat hännän
alkavan kasvaa ulos takaapäin. Häpeän ja tuskan valtaamina heidän teki
mielensä itkeä ja valittaa kohtaloaan.

Mutta sen he olisivat saaneet olla tekemättä! Sillä valitusten ja
vaikerrusten sijaan heiltä pääsi aasinammunta, he huusivat molemmat
kuin aasit: j-a, j-a, j-a!

Samassa joku koputti ovelle ja ääni ulkopuolelta sanoi:

-- Avatkaa! Minä olen pikkumies, se vaunukuski, joka toi teidät tähän
maahan. Avatkaa heti, muuten varokaa itseänne!




XXXIII.

Aasiksi muuttunut Pinocchio tarjotaan kaupaksi ja sirkustirehtööri
ostaa hänet, opettaen hänet tanssimaan ja hyppäämään tynnyrivanteen
läpi. Mutta eräänä iltana hän rupeaa ontumaan ja joutuu toiselle
omistajalle, joka aikoo tehdä rummun hänen nahastaan.


Kun pikku mies huomasi, ettei ovea avattu, potkaisi hän sen äkäisesti
auki, aivan selko selälleen ja astui sisään huoneeseen. Pinocchiolle ja
Kynttilälle sanoi hän tavallisella imelällä äänellään:

-- Mainiosti pojat! Hyvin huusittekin, minä tunsin teidät heti äänestä
ja sen vuoksi tulinkin tänne.

Aasiparat seisoivat aivan hiljaa hyvin nolon näköisinä, päät
alaspainuneina, korvat lerpallaan ja häntä koipien välissä.

Ensiksi pikku mies heitä silitteli, hyväili ja taputteli. Sitten hän
otti harjan esille ja alkoi oikein perinpohjin heitä harjata.

Harjattuaan heidät kiiltäviksi kuin peilit hän pani päitset heidän
suuhunsa ja vei heidät torille myytäväksi, toivoen siellä saavansa
heistä hyvänkin hinnan.

Eikä sieltä ostajiakaan puuttunut.

Eräs talonpoika, jonka aasi oli edellisenä päivänä kuollut, osti
Kynttilän, ja Pinocchio myytiin eräälle sirkuksen johtajalle, joka osti
hänet opettaakseen aasia tanssimaan ja hyppimään muiden seurueen
eläinten kanssa.

Olettekohan, pienet lukijani, ollenkaan arvanneet mikä tämän pikku
miehen kunnon ammatti oli? Tämä inhottava olento, jonka kasvot olivat
imelät kuin maito ja hunaja, teki silloin tällöin matkan vaunuillaan
maailmalle. Matkansa varrella hän houkutteli lupauksilla ja kauniilla
sanoilla mukaansa kaikki laiskat pojat, jotka olivat kyllästyneet
kirjoihin ja kouluun. Saatuaan heidät vaunuihinsa hän kuljetti pojat
"Leikkikalumaahan", jossa he saivat kuluttaa päivänsä leikkimällä ja
huvittelemalla. Kun sitten nämä petetyt poikaparat muuttuivat pieniksi
aaseiksi, sen vuoksi että alituiseen vaan leikkivät, eivätkä tahtoneet
milloinkaan lukea, otti pikku mies heidät hyvin mielissään ja
tyytyväisenä omikseen ja kaupitteli heitä markkinoilla ja toreilla.
Tällä tavoin oli hän muutamassa vuodessa koonnut rahaa kuin roskaa ja
oli miljoonan omistaja.

Kynttilän vaiheita en tunne, mutta sen tiedän, että Pinocchio jo ensi
päivästä kulki kohti raskasta ja vaivalloista elämää.

Uusi isäntä vei hänet talliin ja täytti hänen seimensä oljilla, mutta
heti muutamaa kortta pureskeltuaan Pinocchio sylkäisi ne suustaan.

Muristen isäntä täytti seimen heinillä, mutta nämäkään eivät hänelle
maistuneet.

-- Vai ei heinät sinulle kelpaa! isäntä huusi harmistuneena. --
Odotapas vaan, aasi pienoiseni, jos oikkuja kannat, niin kylläpä minä
olen mies ne ajamaan pois!

Ja sanojensa vahvistukseksi isäntä löi häntä heti koiville ruoskallaan.

Pinocchio alkoi itkeä tuskasta ja huutaa aasin äänellä:

-- J-a, j-a, en voi niellä olkia!

-- Syö sitten heiniä! isäntä vastasi, ymmärtäen erinomaisesti aasin
kieltä.

-- J-a, j-a, heinistä vatsani tulee kipeäksi!

-- Vaaditko sinä siis, että sinunlaistasi aasia olisi syötettävä kanan
rintalihalla ja täytetyillä kalkkunoilla? isäntä jatkoi yhä
suuttuneempana ja läimäytti aasia uudelleen piiskallaan.

Tämän toisen piiskan läjäyksen jälkeen Pinocchio näki parhaaksi vaieta,
eikä puhunut enää sen enempää.

Viimein suljettiin tallin ovi ja Pinocchio jäi yksin. Mutta kun hän ei
ollut syönyt moneen tuntiin, alkoi hän nälästä haukotella, ja kita,
jonka hän haukotellessaan avasi oli iso kuin leivinuuni.

Vihdoin kun ei parempaakaan ollut seimessä saatavilla, hän koetteeksi
alkoi pureksia heiniä, ja kun ne olivat oikein hyvin pureksitut hän
sulki silmänsä ja nieli.

-- Tämä heinä ei ole ollenkaan huonoa, hän jutteli itsekseen, -- mutta
miten paljon viisaampi olisinkaan ollut, jos en lukujani olisi
jättänyt! Heinien sijaan olisin tähän aikaan päivästä saanut syödä
palasen hyvää leipää ja makkaraa. Oh hoi, jaa, jaa! Kärsivällisyyttä
nyt tarvitaan!

Herätessään seuraavana aamuna hän etsi heti seimestä vähän lisää
heiniä, mutta turhaan, sillä hän oli syönyt kaikki yöllä unissaan.

Sitten hän otti suunsa täyteen silppuja ja niitä pureksiessaan hän tuli
siihen tulokseen, että olkisilput eivät ollenkaan maistu milanolaiselta
riisikeitolta tai napolilaiselta makaronilta.

-- Kärsivällisyyttä vaan! hän toisti jatkaen pureksimistaan. -- Jos
vain onnettomuuteni olisi opiksi kaikille tottelemattomille pojille,
joilla ei ole halua lukea! Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä vaan!

-- Vähät kärsivällisyydestä! isäntä huusi, tullen samassa talliin. --
Vai luuletko sinä pikku aasini, että minä olen ostanut sinut tänne vaan
syömään ja juomaan? Minä olen ostanut sinut tienatakseni sinulla rahaa.
Ylös siitä ja joutuin! Tule kanssani sirkukseen, niin minä opetan sinut
hyppäämään tynnyrivanteen läpi ja murtamaan silkkipaperipyörylät
päälläsi ja tanssimaan valssia ja polkkaa takajaloillasi.

Pinocchio-paran täytyi joko hyvällä tai väkisin oppia kaikki nämä
kauniit temput, mutta tähän tarvittiin kolmen kuukauden oppiaika ja
niin monta piiskan lyöntiä, että karvat lähtivät hänen selästään.

Vihdoinkin koitti päivä, jolloin isäntä voi ilmoittaa antavansa
erinomaisen ja todella harvinaisen esityksen. Eriväriset ilmoitukset,
joita oli naulattu katujen kulmiin, kuuluivat näin:

                 Suurenmoinen Juhlaesitys

                       tänä iltana

                ERINOMAISIA ILMAHYPPYJÄ JA
               HÄMMÄSTYTTÄVIÄ TAIDETEMPPUJA

                        esittävät

        Sirkuksen kaikki taiteilijat ja sirkuksen kaikki
                         hevoset

        Vielä esiintyy ensi kerran kuuluisa

                     AASI PINOCCHIO

                        myöskin
                    mainittu nimellä

                     TANSSIN TÄHTI.

              Teatterihuone komeasti valaistu.

Voitte uskoa, että sinä iltana teatteri oli täpösen täynnä väkeä jo
tuntia ennen näytöksen alkua.

Ei ollut enää saatavissa ainoatakaan nojatuolia tai permantopaikkaa,
tai aitiota, ei vaikka olisi maksanut kourallisen kultaa.

Sirkus oli täynnä kaikenikäisiä lapsia, pieniä tyttöjä ja poikia, jotka
aivan kuumeella odottivat saada nähdä tuon kuuluisan pienen aasi
Pinocchion tanssivan.

Kun esityksen ensimmäinen osa oli lopussa, sirkuksen johtaja astui
puettuna mustaan hännystakkiin, valkoisiin ratsuhousuihin ja
korkeavartisiin saappaisiin, suurilukuisen yleisön eteen. Tehtyään
syvän kumarruksen, lausui hän hyvin juhlallisena seuraavan puheen:

"Kunnianarvoinen yleisö, naiset ja herrat!

"Saapuessani matkallani tähän kuuluisaan pääkaupunkiin olen kaikkein
nöyrimmästi tahtonut hankkia sekä kunnian että huvin esittää tälle
nerokkaalle ja etevälle yleisölle kuuluisan pienen aasin, jolla jo on
ollut kunnia tanssia hallitsijain edessä kaikissa Euroopan
mahtavimmissa hoveissa.

"Minä kiitän teitä, auttakaa meitä elähdyttävällä läsnäolollanne ja
unohtakaa puutteellisuutemme!"

Tähän puheeseen vastattiin naurulla ja kättentaputuksilla, mutta
taputukset kiihtyivät moninkertaisesti, aivan rajuilman kaltaisiksi,
kun pieni aasi Pinocchio näyttäytyi keskellä sirkusta. Se oli kokonaan
juhla-asussa. Sillä oli uudet kiiltonahkaiset valjaat, koristetut
messinkiheloilla, ja kummankin korvan takana valkoinen kamelia, harja
oli jaettu pieniin kiharoihin, joihin oli solmittu punaisia
silkkinauhoja. Sen ruumiin ympäri oli sidottu leveä kullalla ja
hopealla kirjailtu vyö ja häntä oli letitetty punaisilla ja kirkkaan
sinisillä samettinauhoilla. Sanalla sanoen niin soma oli tämä pieni
aasi, että siihen voi aivan rakastua.

Tirehtööri lisäsi, esittäessään hänet yleisölle:

"Korkeasti kunnioitetut kuulijani! En ole tässä valehdellakseni, vaan
kertoakseni teille, mitkä suunnattomat vaikeudet minulla on ollut ennen
kuin sain taltutetuksi ja opetetuksi tämän märehtijän, jonka koti on
vuoristossa päiväntasaajan kuumilla tasangoilla. Pyydän huomauttaa sen
hurjuutta, jonka vuoksi huomasin mahdottomaksi käyttää sitä tavallisena
sivistyneenä nelijalkaisena, minun on monen monituiset kerrat täytynyt
turvautua ruoskan rakastettavaan kieleen. Mutta sen sijaan, että se
olisi ruvennut pitämään minusta, on minun hyvä tahtoni vain lisännyt
sen vastenmielisyyttä. Mutta kuitenkin löysin minä, Gallin järjestelmää
seuraten, hänen pääkallostaan pienen luuruston, jonka itse Pariisin
lääkeopillinen tiedekunta on tuntenut hiusten ja piruettitanssin
perusjuureksi. Ja sen vuoksi minä tahdoin opettaa aasin tanssimaan ja
myöskin hyppäämään tynnyrivanteen ja silkkipaperilevyjen läpi. Ihailkaa
siis sitä ja arvostelkaa sitten itse! Ennen kuin sanon teille hyvästi,
hyvä herrasväkeni, sallikaa minun kuitenkin ensiksi kutsua teidät
huomispäivän aamupäiväjuhlaan, ja jos ennustus sateesta toteutuisi,
niin huomispäivän iltanäytös siirretään huomenaamuksi aikaiseksi, kello
yhdeksitoista jälkipuolen aamupäivätunniksi".

Tässä johtaja teki uuden, hyvin syvän kumarruksen ja kääntyi sitten
Pinocchioon sanoen:

-- Rohkeutta, Pinocchio! Ennen kuin alamme taidetemppuinemme, saat
tervehtiä tätä arvoisaa yleisöä, herroja, naisia ja lapsia!

Pinocchio taivutti tottelevaisesti etujalkansa polvet ja jäi siihen
asentoon siksi kunnes johtaja läimäytti piiskallaan ja huusi:

-- Juoksuun!

Silloin kohosi aasi kaikille neljälle jalalleen ja alkoi kiertää rataa
koko ajan juosten.

Hetkisen kuluttua huusi johtaja:

-- Nelistä! Seuraten käskyä muutti Pinocchio juoksun nelistämiseksi.

-- Täysi vauhti! ja Pinocchio alkoi juosta täyttä vauhtia. Mutta juuri
hänen juostessaan kuin kilpa-ajohevonen, johtaja ojensi käsivartensa
suoraan ilmaan ja laukaisi revolverilla laukauksen.

Tämän kuullessaan kaatui aasi pitkälleen sirkuksen lattialle, ollen
muka haavoitettu ja kuolemaisillaan.

Kun se sitten taas nousi ylös, puhkesi yleisö niin äänekkäisiin
hyvä-huutoihin ja taputti niin kovaa käsiään, että olisi luullut
tähtiin asti kuuluvan, ja oli luonnollista, että aasi kohotti päänsä ja
katsoi ylös ja sen tehdessään huomasi hän eräässä aitiossa kauniin
naisen, jonka kaulassa kultaketjussa riippui medaljonki. Medaljonkiin
oli maalattu marionetin kuva.

-- Se on minun muotokuvani! Tuo neiti on minun hyvä haltijattareni!
Pinocchio sanoi itsekseen, tuntien haltijattaren heti paikalla. Ja
kokonaan ilon valtaamana hän koetti huutaa:

-- Oi pieni haltijattareni! Oi pieni haltijattareni!

Mutta näiden sanojen sijaan hänen kurkustaan pääsi niin kaikuva ja
räikeä aasinhuuto, että kaikki katsojat ja etenkin kaikki pojat, jotka
olivat teatterissa, purskahtivat nauruun.

Mutta tirehtööri tahtoi opettaa aasille, ettei ole hyvän kasvatuksen
merkki asettua noin aasinhuutoja ammumaan aivan yleisön eteen ja löi
sitä kuonolle piiskan varrella.

Aasi parka pisti ulos pitkän kielensä ja nuoleksi kuonoansa ainakin
viisi minuuttia arvattavasti toivoen, että se sillä lakkaisi
kirvelemästä.

Mutta miten suuri olikaan sen epätoivo kun katsoessaan ylös toisen
kerran huomasikin aition tyhjäksi ja haltijattaren kadonneen.

Se tunsi kuolevansa, silmät täyttyivät kyynelillä ja purskahti
katkerasti itkemään. Mutta sitä ei kukaan huomannut, kaikkein vähiten
johtaja, joka vaan läiskytteli piiskallaan ja huusi:

-- Joutuun, Pinocchio! Näytäpäs nyt herrasväelle, miten somasti osaat
hypätä tynnyrivanteen läpi!

Pinocchio koetti kaksi tai kolme kertaa, mutta joka kerran joutuessaan
vanteen luokse se kulki aivan mukavasti sen alitse, sen sijaan että
olisi hypännyt lävitse. Viimein se otti vauhtia ja pääsi todellakin
läpi, mutta onnettomuudeksi takajalat tarttuivat vanteeseen ja se
putosi suinpäin toiselle puolelle yhtenä käärönä.

Noustuaan taas ylös ontui se ja pääsi töin tuskin talliin.

-- Pinocchio esiin! Me tahdomme nähdä pikku aasin! Pieni aasi esiin!
huusivat pojat permannolta, jotka surullinen tapahtuma oli täyttänyt
säälillä.

Mutta pieni aasi ei näyttäytynyt enää sinä iltana.

Seuraavana aamuna eläinlääkäri tutki sen, ja selitti että aasi jäisi
koko elinajakseen ontuvaksi.

Silloin johtaja sanoi tallirengilleen:

-- Mitä nyt teen tällä ontuvalla aasilla? Se olikin hyödytön
leivänpureksija. Vie se torille ja myy siellä!

He tapasivatkin torilla heti ostajan, joka kysyi tallirengiltä:

-- Paljonko maksaa ontuva aasisi?

-- Kaksikymmentä markkaa.

-- Kaksikymmentä viidenpennin lanttia saat. Älä luulekaan että minä
ostan sen vetojuhdaksi, minä ostan sen ainoastaan nahan vuoksi. Minä
näen, että sillä on erikoisen paksu nahka ja siitä aion tehdä rummun
kotikyläni soittokunnalle.

Koettakaapas, poikani, kuvitella miten iloiseksi Pinocchio tuli, kun
hän kuuli, että hänestä tahdottiin tehdä rummun nahka!

Niin sitten kävi, että ostaja maksettuaan markkansa, talutti aasin
merenrannalle, ripusti kiven sen kaulaan ja sitoi sen yhden jalan
ympäri nuoran, jonka toisesta päästä piti kädellään kiinni ja sysäsi
äkkiä aasia, niin että tämä putosi mereen.

Suuri kivi, joka oli köytetty Pinocchion kaulaan, veti sitä suoraa
päätä pohjaan, mutta ostaja istui kalliolle odottamaan nuora kädessään,
sillä hän tahtoi antaa aasin kunnollisesti hukkua, saadakseen sitten
nylkeä siltä nahan.




XXXIV

Meren pohjassa kalat syövät Pinocchion ja hän muuttuu taas
marionetiksi, mutta aikoessaan pelastautua uimalla, nielee hänet
hirveän suuri haikala.


Kun aasi oli ollut viisikymmentä minuuttia veden alla, sanoi ostaja
itsekseen:

-- Kyllä kai ontuva aasiparkani jo nyt on hyvin ja onnellisesti
hukkunut. Vedetäänpäs se sieltä ylös ja tehdään kaunis rumpu sen
nahasta!

Ja hän alkoi vetää nuoraa, joka oli sidottu aasin jalkaan kiinni, ja
vedettyään pitkän aikaa, niin jo ilmestyi veden pinnalle... arvatkaa
mikä? Kuolleen aasin sijasta näkyikin veden pinnalla ilmielävä
marionetti, kiemurrellen sinne tänne kuin ankerias.

Kun miesparka näki marionetin hän luuli uneksivansa, jääden
liikkumattomana seisomaan hyvin nolon näköisenä, suu auki ja silmät
selällään.

Toinnuttuaan hiukan ensi hämmästyksestään hän sanoi itkien ja
änkyttäen:

-- Missä on aasi, jonka heitin mereen?

-- Se aasi olen minä, vastasi marionetti nauraen.

-- Sinäkö?

-- Minä.

-- Vai sinä veitikka! Sinä pilkkaat minua?

-- Pilkkaisinko teitä? En toki, hyvä isäntäni, minä puhun täyttä totta.

-- Mutta miten ihmeessä sinä, joka vasta äsken olit aasi, olisit voinut
vedessä muuttua puunukeksi?

-- Luultavasti merivesi sen teki. Meri se tekee väliin tämmöisiä
ihmeitä.

-- Varo itseäsi, marionetti! Älä koetakaan nauraa minun
kustannuksellani. Voi sinua, jos kärsivällisyyteni loppuu!

-- Hyvä on, isäntäni, tahdotteko tietää koko tarinani? Irrottakaa nuora
jalastani ja minä kerron sen teille.

Hyväntahtoinen ostajan vetelys oli utelias tietämään tämän asian ja
aukaisi sen vuoksi heti nuoran solmun, joka piti Pinocchiota kiinni, ja
tämä tuntiessaan itsensä vapaaksi kuin lintu ilmassa alkoi heti kertoa:

-- Tiedä siis, että minä olin kerran puumarionetti niinkuin nytkin
tänään. Ja minun piti juuri muuttua pojaksi, jommoisia tässä maailmassa
on niin paljon, mutta kun minulla ei ollut vähääkään halua lukemiseen
niin minä kuuntelin huonojen toverien neuvoja ja pakenin kotoa, ja
herätessäni eräänä kauniina aamuna huomasinkin muuttuneeni
pitkäkorvaiseksi aasiksi, ja pitkä häntäkin oli minulle kasvanut. Kyllä
minua hävetti kovasti! Minä toivon, rakas isäntä, että Pyhä Antonius
säästää teidät sellaisesta häpeästä! Sitten minut vietiin myytäväksi
aasimarkkinoille, joilta hevossirkuksen johtaja minut osti, ja hän
aikoi kasvattaa minusta suuren tanssijan ja taitavan vanteen läpi
hyppääjän. Mutta eräänä iltana näytännön aikana lankesin pahasti,
loukkaannuin ja molemmat jalkani tulivat ontuviksi. Johtaja ei tehnyt
ontuvalla aasilla mitään ja lähetti minut taas myytäväksi torille ja
siellä te ostitte minut!

-- Ikävä kyllä! Maksoinpa sinusta kokonaisen markan. Kuka nyt antaa
minulle takaisin kaksikymmentä kuparirahaani?

-- Mutta miksi ostitte minut? Te ostitte minut tehdäksenne minusta
rummun! Rummun...!

-- Ikävä kyllä! Mistä nyt saan uuden rumpunahan?

-- Älkää siitä huolehtiko, isäntä. Aaseja on kyllä tässä maailmassa!

-- Sanopas minulle nenäkäs poikani, joko kertomuksesi on lopussa?

-- Ei vielä, marionetti vastasi, -- vielä kaksi sanaa ja sitten
lopetan. Kun te olitte ostanut minut, veitte te minut tälle paikalle
tapettavaksi, mutta olitte sääliväinen ja sidoittekin kiven kaulaani ja
heititte minut meren pohjaan. Tämä hienotunteisuutenne on luettava
teille kunniaksi ja minä olen teille iäti kiitollinen siitä. Mutta
tällä kertaa, hyvä isäntä, ette ollut muistanut haltijatarta...

-- Kuka on tämä haltijatar?

-- Se on äitini, ja hän on kaikkien hyvien äitien kaltainen, jotka
kovasti rakastavat poikiaan, eivätkä milloinkaan päästäisi heitä
näkyvistään, ja jotka kaikissa onnettomuuksissa heitä auttavat,
silloinkin, kun nämä pojat ajattelemattomuutensa ja huonon käytöksensä
takia ansaitsivat tulla hyljätyiksi ja jätetyiksi oman onnensa nojaan.
Minä tahdoin sen vuoksi sanoa, että kun hyvä haltijatar näki, että olin
vaarassa hukkua, niin lähetti hän heti luokseni lukemattomat määrät
kaloja, jotka alkoivat syödä minua, luullen minua kuolleeksi aasiksi.
Ja kyllä ne ahmivat! En olisi ikinä uskonut, että kalat ovat vieläkin
ahneempia kuin pojat! Yksi söi korvani, toinen turpani, yksi kaulani ja
harjani, toinen nahan jaloistani, toinen nahan selästäni... niin, olipa
yksi kala niin kunnollinen, että söi minun häntäni.

-- Tästä päivästä alkaen en enää syö kalaruokaa, sen vannon totisesti!
kauhistunut ostaja huudahti. -- Ajattele miten kamalaa, jos avatessaan
paistetun ahvenen tai kampelan löytäisi sen sisästä aasinhännän.

-- Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne, toisti Pinocchio nauraen.
-- Muuten, jos tahdotte kuulla jatkon tarinaani, niin sitten kun kalat
olivat syöneet koko sen aasinkuoren, joka peitti minut päästä
jalkoihin, niin silloin tietysti tuli luu vastaan tai oikeammin sanoen
puu, sillä niin kuin näette olen minä tehty mitä kovimmasta puusta.
Mutta puraistuaan muutaman kerran kalat huomasivat pian, ettei puu
ollut soveliasta herkkua heidän hampailleen ja suuttuneina huonosti
sulavaan ruokaan ne uivat matkoihinsa, kukin omalle taholleen, eivätkä
edes muistaneet minua kiittääkään. Kas niin, nyt olen kertonut, mistä
johtui, että vetäessänne nuorasta löysitte elävän marionetin kuolleen
aasin sijasta.

-- Viis minä välitän sinun jutuistasi, ostaja huusi aivan raivoissaan.
-- Tiedän vain, että olen antanut kokonaisen markan sinut ostaessani ja
minä tahdon takaisin rahani. Tiedätkö mitä aion tehdä? Minä vien sinut
taas torille ja myyn sinut painon mukaan käytettäväksi uunin
sytykkeenä.

-- Myy vain, ei minulla ole mitään sitä vastaan, Pinocchio sanoi.

Mutta sanoessaan sen hän otti vauhtia ja hyppäsi kauas veteen. Uiden
iloisena eteenpäin, yhä kauemmaksi rannasta, hän huusi ostajaparalle:

-- Hyvästi, isäntä, muistakaa minua, kun olette rumpunahan tarpeessa!

Ja nauraen hän ui yhä edemmäksi. Mutta hetken päästä kääntyi hän taas
takaisin ja huusi vieläkin kovempaa:

-- Hyvästi, isäntä, muistakaapas minua, kun tarvitsette sytykettä
uuniinne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo niin kaukana poissa, että
häntä tuskin näkyi. Kaukana merellä huomasi vain pienen mustan pilkun,
joka aina vähän päästä ojensi jalkansa vedestä ja hyppi ja keikkui kuin
delfiini hyvällä tuulella ollessaan.

Uidessaan näin ilman päämäärää Pinocchio huomasi kallion keskellä
merta. Se näytti olevan valkoista marmoria, ja ylhäällä kallion
kukkulalla seisoi soma pieni vuohi, joka määki niin sydämen pohjasta ja
viittasi häntä tulemaan luokseen.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli kuitenkin se, ettei vuohen villa ollut
valkoista eikä mustaa, ei kirjavaakaan niin kuin vuohien tavallisesti
on, vaan kullankeltaista, niin kirkkaan keltaista, että se aivan
muistutti kauniin haltijattaren tukkaa.

Saatte itse mielessänne kuvitella aikoiko Pinocchion sydän sykkiä
tavallista kovemmin! Kahta kertaa suuremmalla voimalla ja innolla alkoi
hän uida valkoista kalliota kohti. Hän oli jo puolitiessä, kun huomasi
merihirviön kamalan pään kohoavan vedestä, se lähestyi häntä suu
ammollaan, josta kuulsi kolme riviä hampaita, niin kamalia, että olisi
pelästynyt jo niiden kuvankin nähdessään.

Tiedättekö mikä tämä hirveä meripeto oli?

Tämä kamala peto ei ollut enempää eikä vähempää kuin se
jättiläishaikala, josta jo monta kertaa on puhuttu tässä kirjassa ja
jota julmuutensa ja ahneutensa vuoksi kutsuttiin "kalojen ja
kalastajien Attilaksi".

Kuvitelkaa Pinocchio-paran kauhistusta nähdessään tuon pedon! Hän
koetti väistää sitä uimalla toiseen suuntaan, hän koetti paeta, mutta
tuo ammollaan oleva kauhea kita läheni häntä nuolen nopeudella.

-- Kiirehdi, Pinocchio! soma pieni vuohi huusi.

Ja Pinocchio ui epätoivoisena, ui käsin, jaloin, ui koko ruumiillaan.

-- Joudu, Pinocchio, peto lähenee!

Ja Pinocchio kokosi kaikki voimansa lisätäkseen vauhtia.

-- Varo Pinocchio! Peto saavuttaa sinut! Tuossa se jo on! Tuossa se on!
Kiirehdi, jos henkesi on sinulle kallis, muuten olet hukassa!

Ja Pinocchio ui nopeammin kuin milloinkaan, hän mennä viiletti kuin
pyssyn luoti. Hän oli jo ehtinyt melkein kallion luokse, vuohi kumartui
koko ruumiillaan merta kohti, ojentaen etujalkansa auttaakseen häntä
vedestä... Mutta...

Mutta nyt se oli jo myöhäistä! Hirviö oli hänet saavuttanut. Se vetäisi
henkeä yhden kerran ja nielaisi marionettiparan niin kuin juodaan munan
sisältö ja nielasi niin äkkiä ja ahnaasti, että Pinocchio aivan
yksinkertaisesti sujahti hain sisään ja sinne pudotessaan loukkaantui
niin pahoin, että oli tajuttomana neljännestunnin ajan.

Toinnuttuaan pelästyksestään hän ei alussa ymmärtänyt missä maailmassa
oli. Kaikkialla hänen ympärillään oli pilkkosen pimeää, pimeys oli niin
sankka ja musta, kuin hän olisi pudonnut pää edellä mustepulloon. Hän
kuunteli, mutta ei kuulunut ääntäkään, ainoastaan silloin tällöin tunsi
ikään kuin kovan tuulenpuuskan lehahtavan kasvojaan vasten. Alussa hän
ei käsittänyt mistä tuuli puhalsi, mutta sitten hän ymmärsi sen
johtuvan hirviön keuhkoista. Sillä tietäkäämme, että haikalaa vaivasi
kova hengenahdistus, niin että sen hengitys oli kuin pohjatuulen
pauhinaa.

Pinocchio koetti alussa pysyä rohkeana, mutta vakuuttuen siitä, että
todellakin oli suljettu merihirviön ruumiiseen, hän alkoi itkeä ja
ulvoa ja huusi itku kurkussa:

-- Auttakaa! Auttakaa! Voi minua raukkaa! Eikö kukaan tule pelastamaan?

-- Kenen luulet voivan sinut pelastaa, onneton? pimeästä kuului
särkynyt ääni, joka kaikui kuin kieletön kitara.

-- Kuka sieltä puhuu? Pinocchio kysyi, jähmettyneenä kauhusta.

-- Minä vain, mitätön turska, jonka hai nielaisi samalla kuin sinutkin.
Mutta mikä kala sinä olet?

-- Kalojen kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Minä olen
marionetti.

-- Mutta, jos et ole kala, miksi annoit hirviön nielaista itsesi?

-- En minä itseäni antanut nielaista, vaan sehän se minut nielaisi.
Mutta mitä teemme tässä pimeydessä?

-- Odotamme tyytyväisinä kunnes hai on sulattanut meidät molemmat...

-- Mutta minä en tahdo tulla sulatetuksi! Pinocchio ulvoi ja alkoi taas
itkeä.

-- Enkä minäkään tahtoisi, turska jatkoi -- mutta olen kylliksi
filosofi voidakseni lohduttaa itseäni ajatuksella, että kun kerran on
syntynyt turskaksi, on kunniallisempaa kuolla vedessä kuin öljyssä...

-- Joutavia! Pinocchio huusi.

-- Mutta se nyt on minun mielipiteeni, turska vastasi, -- ja
mielipiteitä on kunnioitettava, sanovat turskapolitikoitsijat.

-- Mutta minä... minä tahdon pois täältä... minä tahdon paeta...

-- Pakene, jos voit!

-- Onkohan tämä hai, joka meidät nieli, hyvin iso? marionetti kysyi.

-- Luulenpa että sen ruumis on enemmän kuin kilometrin pituinen,
pyrstöä lukuunottamatta.

Heidän näin puhellessaan Pinocchio oli näkevinään jonkinlaista valoa
hyvin, hyvin kaukaa.

-- Mikähän tuo valo tuolla hyvin, hyvin kaukana on? Pinocchio kysyi.

-- Se on varmaankin joku onnettomuustoverimme, joka odottaa niin kuin
mekin sitä hetkeä, jolloin hänet sulatetaan.

-- Menenpä häntä katsomaan. Jospa se olisikin joku vanha viisas kala,
joka voisi neuvoa minulle pakotien.

-- Toivon sydämestäni sen sinulle, rakas marionetti.

-- Hyvästi, turska.

-- Hyvästi marionetti ja onnea matkalle! Missä taas tavataan?

-- Kuka sen tietää. Parempi on olla sitä ajattelematta.




XXXV

Pinocchio tapaa haikalan vatsassa... arvatkaa kenet? Lukekaa tämä luku,
niin saatte sen tietää.


Sanottuaan hyvästit ystävälleen turskalle Pinocchio alkoi kompuroida
eteenpäin pimeässä. Hän koetti päästä eteenpäin haikalan sisässä sitä
heikkoa valoa kohti, joka silloin tällöin näkyi häämöttävän hyvin,
hyvin kaukaa.

Kulkiessaan hän tunsi jalkojensa rämpivän jonkinlaisissa mutaisissa
liukkaissa vesirapakoissa, joista kohosi niin voimakas paistetun kalan
haju, että hänestä tuntui kuin eläisi paastoaikaa.

Mitä edemmäksi hän kulki sitä kirkkaammaksi ja selvemmäksi valo kävi.
Ja vihdoin kuljettuaan kulkemistaan hän saapui perille, ja saavuttuaan
perille... mitä hän löysi? Lyönpä vetoa vaikka mistä ettette arvaa. Hän
näki pienen katetun pöydän, jolla paloi kynttilä. Se oli pistetty
vihreään pulloon, ja pöydän ääressä istui pieni ukko, niin valkoinen
kuin olisi ollut lumesta tai kermavaahdosta, syöden pieniä eläviä
kaloja, niin eläviä että muutamat vielä kimmahtivat hänen suustaan, kun
hän söi.

Pinocchio-parka tuli tämän nähtyään niin suunnattoman iloiseksi, että
oli tulla hulluksi. Hän alkoi nauraa ja itkeä yhtaikaa, ja hän olisi
tahtonut saada sanotuksi monta asiaa; mutta hän ei voinut muuta kuin
vain nyyhkiä kovasti ja änkyttää katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Viimein hänen onnistui huutaa ilosta ja hän heittäytyi levitetyin
käsivarsin pikku-ukon kaulaan ja huusi nyyhkien:

-- Oi, rakas isäni! Vihdoinkin olen sinut löytänyt! Mutta nyt en jätä
sinua enää milloinkaan, en milloinkaan.

-- Eivätkö siis minun silmäni petä? pikku ukko huudahti, hieroen
silmiään. Sinä olet siis todellakin minun rakas Pinocchioni?

-- Kyllä, minä se olen! Olethan jo antanut minulle anteeksi, olethan?
Oi isä kultani, miten hyvä sinä olet! Kun ajattelen millainen minä olen
ollut... Voi! Mutta jos tietäisitte miten onnettomuuksia on satanut
pääni yli ja miten paljon vastoinkäymisiä minulla on ollut! Ajatelkaa,
että samana päivänä, jolloin te, isäparkani, myitte takkinne
ostaaksenne minulle aapiskirjan, pakenin minä katsomaan marionetteja
ja marionettijohtaja tahtoi heittää minut tuleen saadakseen
lampaanpaistinsa ruskeaksi. Hän se oli, joka antoi minulle viisi
kultarahaa, jotka minun piti viedä sinulle, mutta silloin tapasin ketun
ja kissan, jotka veivät minut "Punaisen Kravun" ravintolaan, jossa ne
söivät kuin sudet ja kun lähdin yksinäni pois keskellä yötä, tapasin
minä rosvot, jotka alkoivat juosta perässäni, ja minä viilletin pakoon,
ne jäljessäni, ja minä juoksen ja ne yhä jäljessäni, ja minä juoksin
siksi kunnes ne ripustivat minut jättiläistammen oksaan, josta sitten
kultakutrinen tyttö antoi hakea minut vaunuilla ja lääkärit sanoivat
heti minut tutkittuaan: "Jos hän ei ole kuollut, on se merkkinä siitä
että hän elää". Silloin satuin minä valehtelemaan ja minun nenäni alkoi
kasvaa, niin ettei se enää mahtunut ulos ovesta ja sen vuoksi minä
menin kissan ja ketun kanssa hautamaan ne neljä kultarahaani, sillä
yhden olin menettänyt ravintolassa, ja papukaija alkoi nauraa ja
kahdentuhannen kultarahan sijaan en löytänyt mitään, mutta kun tuomari
sai tietää että minulta oli varastettu, hän antoi heittää minut
vankeuteen tehdäkseen varkaille mieliksi, ja kun minä sieltä pääsin
satuin näkemään kauniin viinirypäleen viinitarhassa ja sitten minä
tartuin ketunrautoihin ja talonpoika oli aivan oikeassa pannessaan
koiran kaulanauhan kaulaani ja minut vahtimaan kanatarhaansa, ja hän
huomasi syyttömyyteni ja antoi minun mennä ja käärme, jolla oli savuava
häntä, alkoi nauraa ja suoni sen rinnassa katkesi ja sitten tulin minä
taas kotiin sen kauniin tytön luo, ja hän olikin kuollut, ja kun
kyyhkynen näki minun itkevän se sanoi minulle: "Minä olen nähnyt isäsi
rakentavan pientä venettä, jolla hän aikoo lähteä sinua etsimään", ja
minä sanoin hänelle: "Oi, jospa minullakin olisi siivet!", ja hän sanoi
minulle: "Tahdotko tulla isäsi luo?" ja minä sanoin hänelle: "Tietysti!
Mutta kuka minut sinne kantaa?" ja hän sanoi minulle: "Minä kannan
sinut sinne", ja minä sanoin hänelle: "Mitenkä?" ja hän sanoi minulle:
"Nouse minun selkääni!" ja niin me lensimme koko yön, ja aamulla
sanoivat kaikki kalastajat, jotka seisoivat katsellen merelle: "Tuolla
on miesparka pienessä veneessä hukkumaisillaan", ja minä tunsin sinut
heti jo kaukaa ja minä annoin merkin sinulle, että palaisit rantaan...

-- Minäkin tunsin sinut, Geppetto sanoi, -- ja minä olisin mielelläni
palannut rantaan, mutta miten päästä? Meri myrskysi ja suuri aalto löi
veneeni kumoon. Hirvittävä haikala oli aivan lähellä ja nähdessään
minut vedessä kiiti se heti minun luokseni, pisti ulos kielensä ja
nuolaisi minut aivan varovasti, hotkaisi kuin herkkuleivoksen.

-- Ja miten kauan olet ollut tänne suljettuna? Pinocchio kysyi.

-- Siitä päivästä on nyt tainnut kulua kaksi vuotta, kaksi vuotta,
rakas Pinocchio jotka ovat minulle olleet kuin kaksi vuosisataa.

-- Mutta miten olette voinut elää? Mistä olet löytänyt kynttilän? Ja
mistä sait tulitikut sen sytyttääksesi?

-- Kerron sinulle kaikki. Tiedä siis, että sama myrsky, joka kaatoi
veneeni, kaatoi myöskin erään kauppalaivan. Kaikki merimiehet
pelastuivat, mutta laiva vajosi pohjaan ja haikala, jolla sinä päivänä
oli erinomainen ruokahalu, nielaisi ensiksi minut ja sitten laivan...

-- Mitä? Nielaisiko se laivan yhtenä suupalana? Pinocchio kysyi
ihmeissään.

-- Yhtenä suupalana. Ainoastaan ison maston se sylkäsi pois, sillä se
oli tarttunut kuin mikäkin kalanruoto sen hampaitten väliin. Tämä laiva
oli minun onnekseni lastattu läkkilaatikoissa olevilla säilykelihoilla,
laivakorpuilla, viinipulloilla, rusinoilla, juustolla, kahvilla,
sokerilla, kynttilöillä ja tulitikuilla. Näiden jumalan lahjojen avulla
olen kestänyt elossa nämä kaksi vuotta, mutta tänä päivänä loppuivat
nekin ihanuudet. Nyt ei ole mitään muuta jäljellä kuin tämä kynttilä,
jonka näet pöydälläni palavan, se on viimeinen...

-- Entäs sitten?

-- Sitten, rakkaani, saamme molemmat istua pimeässä.

-- Rakas isäni, Pinocchio sanoi, -- sitten meillä ei ole aikaa
viivytellä. Meidän täytyy heti paeta.

-- Paetako? Ja miten?

-- Me pujahdamme ulos hain suusta, heittäydymme mereen ja uimme pois.

-- Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä rakas Pinocchio, minä en
osaa uida.

-- Mitä siitä? Sinä asetut poikkireisin minun selkääni, sillä minä olen
taitava uimari ja kannan sinut kunnialla rannalle asti.

-- Lapsellisuuksia, poikani! Geppetto vastasi, päätään puistaen ja
surumielisesti hymyillen. -- Luuletko sitä mahdolliseksi, että tuskin
metrin korkuisella marionetilla olisi voimia niin paljon, että se uiden
jaksaisi kantaa minut selässään?

-- Kunhan koetat, niin saat nähdä! Ja, jos on tähtiin kirjoitettu että
meidän täytyy kuolla, niin onhan se meille lohdutus kuolla toistemme
sylissä.

Ja sen enempää sanomatta Pinocchio otti kynttilän käteensä ja kulki
edeltä valaisten ja sanoi isälleen:

-- Tule aivan minun jäljessäni, äläkä pelkää.

Sillä tavoin he kulkivat pitkän matkan kävellen koko haikalan vatsan
läpi. Mutta jouduttuaan siihen kohtaan josta haikalan nielu alkoi he
pitivät viisaampana pysähtyä ja katsella ympärilleen ja odottaa
sopivampaa hetkeä paetakseen.

Mutta nyt teidän on tiedettävä, että haikala, ollen hyvin vanha, kärsi
kovaa hengenahdistusta ja sydämentykytystä ja sen täytyi nukkua suu
auki, minkä vuoksi Pinocchio astuessaan nielun suuhun ja katsoessaan
ylöspäin näki ison palan tähtitaivasta ja kauniin kuutamon tämän
hirveän, ammottavan kidan ulkopuolella.

-- Nyt on sopiva hetki paeta, hän kuiskasi kääntyen isäänsä. -- Hai
nukkuu sikeästi, meri on tyyni, ja ulkona on valoisaa kuin päivällä.
Seuraa sen vuoksi, isä kulta, aivan jäljessäni ja me olemme pian
pelastetut.

Sanottu ja tehty. He kiipesivät ylöspäin pitkin merihirviön nielua ja
kulkivat hirvittävän suun läpi, kävellen varpaisillaan pitkin kieltä,
joka oli pitkä kuin puutarhan käytävä. He olivat juuri aikeissa hypätä
mereen, kun haikala samassa silmänräpäyksessä aivasti niin rajusti,
että Geppetto ja Pinocchio sujahtivat takaisin hirviön vatsaan.

Vedosta johtuen kynttiläkin sammui ja isä ja poika jäivät seisomaan
pilkkosen pimeään.

-- Entä nyt? Pinocchio kysyi hyvin totisena.

-- Nyt, poikani, olemme hukassa.

-- Minkä vuoksi hukassa? Ojenna kätesi, isä-kulta ja varo
liukastumasta!

-- Minne viet minut?

-- Meidän täytyy tehdä uusi pakoyritys. Seuraa minua, äläkä pelkää!

Tämän sanoessaan Pinocchio tarttui isänsä käteen ja he kulkivat vielä
kerran varpaillaan ylös hirviön nielua pitkin, alas pitkin kieltä ja
sitten he kiipesivät kolmen hammasrivin ylitse. Mutta ennen kuin he
tekivät rohkean hyppäyksensä, marionetti sanoi isälleen:

-- Asetu hajareisin selkääni ja pidä oikein, oikein lujasti kiinni!
Minä pidän huolen muusta.

Kun Geppetto oli istuutunut mukavasti poikansa hartioille Pinocchio
heittäytyi veteen varmana asiastaan ja alkoi uida. Meri oli rasvatyyni,
kuu paistoi kirkkaasti ja haikala nukkui niin raskaasti, ettei edes
kanuunanlaukaus olisi voinut sitä herättää.




XXXVI

Pinocchio muuttui viimeinkin marionetista oikeaksi pojaksi.


Pinocchion uidessa niin nopeasti kuin vain voi ehtiäkseen rannalle hän
huomasi että isä Geppetto, istuen hänen selässään, sääret polviin asti
vedessä alkoi täristä kuin kovassa kuumeessa.

Tärisikö hän kylmästä, vai pelostako? Kuka sen tietää? Ehkä vähän
kummastakin. Mutta Pinocchio luullen hänen palelevan pelosta lohdutteli
häntä sanoen:

-- Rohkeutta, isä! Muutaman minuutin päästä olemme maalla ja
pelastetut.

-- Mutta missä on sitten se siunattu maa? ukko kysyi yhä levottomampana
ja siristeli silmiään kuin räätäli neulansilmään lankaa pujottaessaan.
-- Tässä minä istun ja tarkkaillen joka taholle, mutta en näe muuta
kuin vettä ja taivasta.

-- Mutta minäpä näen maata, marionetti sanoi. -- Katsos minulla on
samanlaiset silmät kuin kissalla, näen paremmin yöllä kuin päivällä.

Pinocchio-parka koetti pysyä hyvällä tuulella, mutta hänkin oli
kadottamaisillaan rohkeutensa. Voimat alkoivat loppua, hän alkoi
hengittää raskaasti ja vaikeasti, toisin sanoen hän ei jaksanut edemmäs
ja ranta oli vielä kaukana.

Hän ui vielä hetken, mutta kääntyi sitten isäänsä päin ja sai vaivoin
sanotuksi:

-- Isä kulta, auta minua, sillä minä kuolen!

Jo olivat isä ja poika hukkua, mutta silloin he kuulivat äänen kuin
kielettömän kitaran kysyvän:

-- Kuka kuolee?

-- Minä ja minun isäparkani.

-- Tuon äänen minä tunnen. Sinä olet Pinocchio.

-- Niin juuri olenkin, entä sinä?

-- Minä olen turska, toverisi vankeudessa haikalan vatsassa.

-- Ja mitenkä sinä pääsit pakenemaan?

-- Seurasin sinun esimerkkiäsi. Sinä näytit minulle tien, ja minä
pakenin sinun jäljessäsi.

-- Hyvä turskani, tuletpa juuri kreivin aikaan. Minä vannotan sinut
turskanpoikiesi, lapsukaistesi kautta, auta meitä, sillä muuten olemme
hukassa.

-- Hyvin mielelläni. Riippukaa molemmat kiinni pyrstössäni ja seuratkaa
mukanani! Neljässä minuutissa vien teidät maalle.

Geppetto ja Pinocchio ottivat kutsun heti vastaan, sen kyllä
ymmärrätte, mutta eivät he tarttuneetkaan kiinni pystöön, vaan heistä
oli paljon mukavampaa aivan yksinkertaisesti nousta istumaan turskan
selkään.

-- Olemmeko me liian raskaita? Pinocchio kysyi.

-- Raskaitako? Ei vähääkään, tuntuu kuin olisi kaksi näkinkengän kuorta
selässäni, turska vastasi, joka oli melkein yhtä iso kuin kaksivuotinen
vasikka.

Rannalle saavuttuaan Pinocchio hyppäsi ensiksi maalle ja auttoi sitten
sinne isänsä. Sen tehtyään hän kääntyi turskaan päin ja sanoi
liikuttuneella äänellä:

-- Ystäväni, sinä olet pelastanut isäni. En osaa sanoin sinua kiittää
niin kuin tahtoisin. Mutta suo minun edes suudella sinua iäisen
kiitollisuuteni osoitukseksi!

Turska nosti päänsä vedestä, ja Pinocchio laskeutui polvilleen rannalle
ja suuteli sitä. Tällaiseen hellyyteen ja sydämellisyyteen ei
turskaparka ollut tottunut, ja se tuli siitä niin liikutetuksi, että
alkoi itkeä, mutta peläten että hänen kyyneleensä huomattaisiin,
piilotti se nopeasti päänsä veden alle ja katosi.

Sillä aikaa oli jo päivä valjennut.

Pinocchio tarjosi käsivartensa isälleen, joka tuskin jaksoi pysyä
pystyssä, ja sanoi:

-- Nojaudu vain minuun, isäkultani, niin koetetaan kulkea eteenpäin.
Kävellään hyvin, hyvin hitaasti, niin kuin muurahaiset ja kun väsymme
istuudumme lepäämään tiepuoleen.

-- Mutta minne me menemme? Geppetto kysyi.

-- Etsimään majaa tai mökkiä, jossa joku kunnon ihminen antaisi meille
palasen leipää ja hiukan olkia maataksemme.

Kuljettuaan noin sata askelta he näkivät tien veressä kaksi rumaa
olentoa, almuja kerjäämässä.

Ne olivat kissa ja kettu, mutta ne olivat muuttuneet niin surkean
näköisiksi, ettei Pinocchio ollut heitä tuntea. Ajatelkaapas että
kissa, teeskenneltyään niin kauan olevansa sokea, lopultakin todella
oli menettänyt näkönsä, ja kettukin oli kovin vanhentunut, toinen puoli
oli kulunut karvattomaksi, eikä sillä ollut enää komeaa häntääkään
jäljellä. Niin käy. Tämä ilkeä varas oli joutunut niin suureen
kurjuuteen, että sen eräänä päivänä oli pakko myydä tuuhea häntänsä
eräälle kulkukauppiaalle, joka teki siitä kärpäslätkän.

-- Oi Pinocchio! kettu huudahti itkunsekaisella äänellä. -- Lahjoita
jokunen ropo köyhille sairasparoille!

-- Sairasparoille! kissa toisti.

-- Hyvästi petturit! marionetti vastasi. -- Te olette pettäneet minut
kerran, nyt en enää joudu ansaanne.

-- Usko meitä, Pinocchio, me olemme todella köyhiä ja sairaita.

-- Sairaita! kissa toisti.

-- Jos olette köyhiä, niin olette sen ansainneetkin. Muistakaa
sananlaskua: "Väärin hankittu, nopeasti kulutettu." Hyvästi senkin
petturit!

-- Sääli meitä!

-- Sääli meitä!

-- Hyvästi vain, te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Petoksella
hankittu, surussa nautittu!"

-- Älä hylkää meitä!

--. .. meitä! kissa toisti.

-- Hyvästi te petturit! Muistakaa sananlaskua: "Se paidatta kuolee,
joka toiselta takin varastaa."

Sen sanottuaan Pinocchio jatkoi Geppetton kanssa tyynesti matkaa
edelleen. Astuttuaan taas sadan askeleen verran he huomasivat erään
polun päässä pienen, soman majan, joka oli rakennettu kokonaan oljista,
katto vain oli liuskakivillä peitetty.

-- Mennään sinne, kai siellä joku asukaskin lienee, Pinocchio arveli.
-- Koputetaan ovelle.

He astuivat tuvan luo ja koputtivat ovelle.

-- Kuka siellä? heikko ääni kysyi sisästäpäin.

-- Isäparka poikaraukkansa kanssa, leivättä olemme ja kattoa vailla,
marionetti vastasi.

-- Väännä avainta niin ovi aukenee, sama heikko ääni sanoi.

Pinocchio väänsi avainta ja ovi aukesi. He astuivat sisään ja
katselivat ympärilleen tähystäen joka puolelle, mutta eivät nähneet
ketään.

-- Missähän talon isäntä on? Pinocchio kyseli ihmeissään.

-- Täällä ylhäällä minä olen!

Isä ja poika kohottivat heti katseensa kattoon ja huomasivat ylhäällä
orrella puhuvan sirkan.

-- Oi minun rakas sirkkasiskoseni! Pinocchio sanoi kohteliaasti
tervehtien.

-- Niin, kylläpä nyt kutsut minua "rakkaaksi sirkkasiskoksesi!" Mutta
muistatko kun heitit vasaran varren jälkeeni ajaaksesi minut pois
kodistasi?

-- Oikeassa olet, sirkkaseni! Aja sinä nyt vuorostasi pois minut. Heitä
vasaran varsi minun jälkeeni, mutta sääli isäraukkaani...

-- Minä säälin isää ja säälin poikaakin, mutta tahdoin vain muistuttaa
mieleesi ruman käytöksesi ja opettaa sinulle, että meidän on kohdeltava
hyvin kaikkia täällä maailmassa, jos tahdomme että meitä onnettomuuden
päivinä kohdellaan samalla tavalla.

-- Kyllä olet oikeassa, pikku sirkkani, todellakin oikeassa, ja pidän
muistissa opetuksesi. Mutta sanopas minulle, miten tulit ostaneeksi
tämän soman tuvan?

-- Tämän tuvan sain eilen lahjaksi pieneltä somalta vuohelta, jonka
karvat olivat aivan kullankeltaiset.

-- Minne vuohi itse meni? Pinocchio kysyi hyvin uteliaana.

-- Sitä en tiedä.

-- Milloin se tulee takaisin?

-- Hän ei palaa enää milloinkaan. Vuohi lähti eilen pois hyvin
huolissaan ja hänen määkinänsä kuului aivan siltä, kuin olisi sanonut:
"Pinocchio-parka, nyt en enää milloinkaan saa sinua nähdä. Nyt on jo
haikala sinut syönyt..."

-- Niinkö se todellakin sanoi? Se oli siis sittenkin hän? Hän se oli!
Se oli minun rakas oma haltijattareni! Ja Pinocchio alkoi ääneen
nyyhkyttää ja itkeä.

Itkettyään kyllikseen hän pyyhki silmänsä kuiviksi ja laittoi oljista
kuntoon hyvän vuoteen, johon auttoi vanhan Geppetton levolle. Sitten
kysyi hän puhuvalta sirkalta:

-- Sanopas, sirkkaseni, mistä voisin saada lasillisen maitoa
isäraukalleni?

-- Kolmannessa talossa tästä asuu puutarhuri Giangio, hänellä on
lehmiä. Mene sinne, sieltä saat maitoa.

Pinocchio lähti juoksujalkaa puutarhuri Giangion luokse. Mutta
puutarhuri kysyi:

-- Miten paljon maitoa haluat?

-- Yhden lasillisen.

-- Lasi maitoa maksaa viisi penniä. Annapas ensiksi minulle raha.

-- Ei minulla ole penniäkään, Pinocchio vastasi aivan masentuneena ja
suruissaan.

-- Sepä hullua, rakas marionettini, puutarhuri sanoi. -- Jos ei sinulla
ole penniäkään, niin ei minullakaan ole edes sormustimen täyttä maitoa.

-- Minkä sille sitten voi! Pinocchio sanoi ja aikoi lähteä pois.

-- Odotapas hiukan! Giangio sanoi. -- Ehkäpä tässä vielä sovitaan.
Tuletko vääntämään minulle kiertomyllyä?

-- Mitä kiertomyllyä?

-- Minun kiertomyllyäni, jolla nostetaan vettä kaivosta vihannesten
kastelemista varten.

-- Minä koetan.

-- Kun nostat minulle sata ämpärillistä vettä, niin annan minä sinulle
siitä palkaksi lasillisen maitoa.

-- Hyvä on.

Giangio vei Pinocchion keittiöpuutarhaansa ja opetti hänen käyttämään
kiertomyllyä. Pinocchio ryhtyi heti työhön, mutta jo paljon ennen kuin
nuo sata ämpärillistä vettä oli nostettu, oli hän hiestä märkä
kiireestä kantapäähän asti. Niin raskasta työtä hän ei ollut vielä
milloinkaan ennen tehnyt.

-- Minun aasini on näihin asti tätä myllyä kiertänyt, puutarhuri sanoi,
-- mutta nyt se on juuri kuolemaisillaan.

-- Viekää minut sitä katsomaan! Pinocchio pyysi.

-- Mielelläni.

Hän vei Pinocchion talliin, jossa soma, pieni aasi makasi pitkällään
oljilla nälän ja rasituksen murtamana. Katseltuaan sitä tarkasti
Pinocchio puheli itsekseen hyvin liikuttuneena:

-- Mutta minähän tunnen tämän aasin, se on vanha tuttu minulle.

Hän kumartui alas ja kuiskasi aasin kielellä:

-- Kuka sinä olet?

Kuullessaan kysymyksen aasi avasi puoleksi sammuneet silmänsä ja
vastasi änkyttäen:

-- Minä olen Kynt... ti... lä...

Ja sitten se ummisti silmänsä ja veti viimeisen henkäyksensä.

-- Voi sinua, Kynttilä-parka! Pinocchio sanoi hiljaa, pyyhkäisten
olkitukolla pois kyyneleet, joita oli valunut hänen poskelleen.

-- Kovinpa sinä liikutuit aasin vuoksi, joka ei sinulle ole maksanut
mitään, puutarhuri sanoi. -- Mitä sitten minun pitäisikään tehdä, joka
olen sen ostanut puhtaalla rahalla?

-- Tiedättekö, tuo aasi oli minun ystäväni.

-- Sinun ystäväsikö?

-- Minun koulutoverini.

-- Mitä sinä hupsit? Giangio huudahti nauruun purskahtaen. -- Mitä sinä
puhut? Ovatko aasit olleet koulutovereinasi? Kylläpä sitten mahdat olla
oppinut!

Marionetti aivan nolostui tämän kuultuaan, eikä vastannut mitään, otti
vaan lämpöisen maitolasin ja palasi majaan.

Siitä päivästä lähtien hän viiden kuukauden ajan nousi joka aamu ennen
auringon nousua ja meni käyttämään kiertomyllyä tienatakseen sen
maidon, joka oli niin tarpeellinen hänen isänsä heikolle terveydelle.
Eikä hän tyytynyt ainoastaan siihen, vaan opetteli loma-aikoina
letittämään pajuista monenlaisia koreja, ja tienaamillaan rahoilla hän
sitten hankki heidän jokapäiväiset tarpeensa. Muun muassa hän valmisti
aivan omin päin pienen työntötuolin, jossa hän vei isänsä ulos kauniina
päivinä hengittämään raitista ilmaa.

Iltaisin hän valvoi ja opetteli kirjoittamaan ja lukemaan.
Naapurikylästä hän oli ostanut muutamalla pennillä paksun kirjan, josta
puuttui sekä kansilehti että sisällysluettelo ja sitä hän luki. Kynänä
hänellä oli sulka, sen hän oli vuollut kynänmuotoiseksi ja musteena oli
kirsikkamehua pienessä pullossa.

Ahkeruudellaan ja hyvällä taidollaan hän näin onnistui hankkimaan
sairaalle isälleen hänen jokapäiväiset tarpeensa ja olipa hän vielä sen
lisäksi onnistunut säästämään kaksi markkaa, joilla aikoi ostaa uuden
puvun itselleen.

Eräänä aamuna hän sanoi isälleen:

-- Minä menen lähimmälle torille ostamaan itselleni takin, pienen hatun
ja kengät. Kun palaan kotiin, lisäsi hän nauraen, olen niin hieno,
ettet minua tunnekaan.

Iloisena ja tyytyväisenä hän juoksi pois. Mutta samassa hän kuuli
jonkun kutsuvan häntä nimeltä ja kääntyessään katsomaan hän näki
kauniin etanan kömpivän esiin pensaasta.

-- Tunnetko sinä minut? etana kysyi.

-- Tunnen enkä tunne...

-- Etkö sinä muista etanaa, joka oli kultakutrisen haltijattaren
kamarineitinä? Etkö muista kun minä tulin alas valoa näyttämään, ja
sinä makasit jalka puristuneena oven väliin?

-- Muistan kaikki, Pinocchio huusi. -- Vastaa minulle heti, soma, pieni
etanani, minne olet jättänyt hyvän haltijattareni? Mitä hän tekee? Onko
hän antanut minulle anteeksi? Muistaako hän vielä minua? Pitääkö hän
vielä minusta? Onko hän täältä hyvin kaukana? Voinko mennä häntä
etsimään?

Kaikkiin näihin kysymyksiin, jotka hän lasketteli huimaavaa vauhtia,
hengittämättä, etana vastasi tavallisella hitaudellaan:

-- Hyvä Pinocchio! Haltijatar parka makaa sairaana sairashuoneella.

-- Sairashuoneellako?

-- Niin on asiat. Tuhannen onnettomuuden musertamana hän sairastui,
eikä hänellä ole varaa edes leipäpalaa ostaa.

-- Mitä sanot? Voi, miten suru sydämeni täyttää! Oi rakas pieni
haltijattareni, rakas haltijatar-parka! Jos minulla olisi miljoonia,
veisin ne hänelle heti. Mutta minulla ei ole muuta kuin neljäkymmentä
kuparilanttiani. Tässä ne saat! Aikomukseni oli juuri mennä ostamaan
uutta pukua itselleni. Ota ne, etana, ja vie ne heti hyvälle
haltijattarelleni!

-- Entä uusi pukusi?

-- Mitä minä uudesta puvusta välitän! Myisin mielelläni nämä päälläni
olevat repaleet, jos sillä voisin häntä auttaa. Mene, etana, mutta
joudu, ja tule takaisin parin päivän päästä, silloin toivottavasti voin
antaa sinulle lisää rahaa. Tähän asti olen tehnyt työtä isäni hyväksi,
tästä päivästä alkaen teen työtä viisi tuntia pitempään voidakseni
elättää äitinikin. Hyvästi etana, kahden päivän päästä odotan taas
sinua.

Vastoin tapojaan etana alkoi juosta pois niin kuin sisilisko
mätäkuussa.

Kun Pinocchio palasi kotiin hänen isänsä kysyi:

-- Entä uusi pukusi?

-- En löytänyt oikein sopivaa. Tyydyn odottamaan ja ostan sen toisella
kertaa.

Sinä iltana Pinocchio ei valvonut kymmeneen niin kuin tavallista, vaan
kahteentoista asti ja kahdeksan pajukorin sijasta hän valmisti
kuusitoista.

Sitten hän paneutui levolle ja nukkui. Ja unissaan hän oli näkevinään
haltijattaren kauniina ja hymyilevänä, joka suudeltuaan häntä sanoi:

-- Oikein Pinocchio! Hyvän sydämesi tähden annan sinulle anteeksi
kaikki tähänastiset koirankujeesi. Ne pojat, jotka rakkaudella auttavat
vanhempiansa heidän ollessaan köyhiä ja sairaita, ansaitsevat kiitosta
ja hellyyttä, vaikkeivät olisikaan tottelevaisuuden ja hyvyyden
esikuviksi sopivia. Viisastu yhä edelleenkin ja sinä tulet
onnelliseksi.

Uni loppui tähän ja Pinocchio heräsi ja avasi silmänsä.

Kuvitelkaa hänen hämmästystänsä, kun hän herätessään huomasi, ettei hän
enää ollutkaan puumarionetti, vaan oli muuttunut oikeaksi pojaksi. Hän
silmäili ympärilleen huoneessa, ja tuvan olkiseinien sijasta hän näki
pienen soman yksinkertaisen somasti sisustetun huoneen. Hypätessään
pois sängystään hän löysi tuolilta uuden soman puvun, uuden hatun ja
pienet saappaat, jotka sopivat hänelle aivan mainiosti.

Puettuaan vaatteet päälleen, hän laittoi tietysti kädet taskuihinsa ja
löysi sieltä pienen norsunluisen kukkaron, johon oli kirjoitettu:
"Kultatukkainen haltijatar lähettää rakkaalle Pinocchiolleen hänen
neljäkymmentä viidenpennin lanttiaan kiittäen häntä hänen
hyväsydämisyydestään." Mutta avatessaan kukkaron loisti sieltä
neljänkymmenen kuparilantin sijaan yhtä monta uuden uutukaista
kultatukaattia.

Sitten meni hän katsomaan itseään peilistä ja hän luuli näkevänsä
siellä aivan toisen henkilön. Hän ei enää nähnytkään siellä
puumarionettia, vaan pienen vilkkaan pojan, jolla oli ruskea tukka,
siniset silmät ja mitä ilosimmat ja onnellisimmat kasvot.

Tämä kaikki oli niin ihmeellistä ja uskomatonta, ettei Pinocchio
tiennyt oliko hän oikein valveilla vai uneksiko hän vielä silmät auki.

-- Ja missä isäni on? hän huusi äkkiä, mutta astuessaan viereiseen
huoneeseen vanha Geppetto istui siellä terveenä ja reippaana ja mitä
parhaimmalla tuulella. Hän oli taas alkanut tehdä nikkaritöitä ja istui
juuri piirtämässä mallia pieniin somiin taulunkehyksiin, joissa
koristeina oli kukkia, lehtiä ja eläinten päitä.

-- Hyvä isäni, selittäkää minulle tämä ihmeellinen ja äkkinäinen
muutos! Pinocchio huudahti, heittäytyen isänsä kaulaan ja suudellen
häntä.

-- Tämä äkkinäinen muutos kodissamme on kokonaan sinun ansiotasi,
Geppetto sanoi.

-- Minunko ansiotani?

-- Niin katsos, kun pahat pojat muuttuvat hyviksi on heillä ihmeellinen
kyky saada koko kotinsa näyttämään viihtyiseltä.

-- Mutta minne vanha puinen Pinocchio on joutunut?

-- Tuossahan se on! Geppetto sanoi osoittaen suurta marionettinukkea,
joka nojasi tuoliin, pää kallellaan, käsivarret rentoina ja jalat
koukussa taaksepäin taipuneina, niin että oli oikein ihme, että se
pysyi pystyssä.

Pinocchio kääntyi sitä katsomaan, ja katseltuaan vähän aikaa, hän sanoi
hyvin tyytyväisenä:

-- Olinpa sentään hyvin hullunkurisen näköinen silloin, kun olin
marionetti! Olen nyt onnellinen, kun olen muuttunut oikeaksi pojaksi!








End of the Project Gutenberg EBook of Pinocchion seikkailut, by Carlo Collodi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53077 ***