*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53076 ***

KIUSAAJA

Romaani


Kirj.

MAURI JÓKAI


Unkarin kielestä suomeksi N. E. W. [Niilo E. Wainio]





Hj. Hagelberg, Tampere, 1892.
Emil Hagelberg & Kumpp. kirjapainossa.




I.


Kello oli kolme aamupuolella yötä, kun jätin "Sinikissan" ravintolan;
mutta miten nyt saisin aikani kulumaan?

Minusta kävi tuo elämä ikäväksi; -- joka päivä samat laulut, ennestään
hyvin tunnetut kaksimielisyydestään; samat laulajattaret, toisella
vaalea toisella tumma tekotukka päässä; rähinä, olut, viini, punssi,
sikarit, hiusvoiteen haju, hurjat tanssit, tuuppaukset, huono samppanja
ja naiset, joille sekin kelpaa; tytöt, joita sinutellaan ja miehet,
joiden arvonimi on "lurjus"; ei ihmekään, jos tämmöisessä seurassa
menettää kaikki paremmat tunteensa.

Jos olisin kirjailija, niin harmissani ja ikävässäni kuvaisin elämää
"Sinikissassa" kasvavalle nuorisolle hyödylliseksi lukemiseksi, ja
lisäisin lopussa, että tämä on kuvailtu ihan todellisuuden mukaan ja
kaikella tarkkuudella, jotta semmoista elämää tietäisivät pelolla
välttää kaikki, jotka sitä eivät tunne, ja koettaisivat oman
kokemuksensa pohjalla oppia inhoomaan tuota ilettävää elämää. Voisin
kuvata sitä niin kauniisti, että olisi kauheata lukea.

Mutta kaikista märistä aineista pelkään minä enimmän mustetta; sitä ei
saa kukaan minua käyttämään; olkoonpa missä muodossa tahansa.

Mutta suoraan sanoen, ei olisi haitaksi, jos joku kirjailija ottaisi
kokoon kyhäelläksensä, mitä minä olen sauhut kokea.

Niinkuin jo mainitsin oli kello kolme aamupuolella enkä voinut tulla
päätökseen, minne nyt menisin.

Liian aikaista on mennä kotiinkin. Jos menen maata niin nukun
puolipäivään saakka, mutta tänään on suuri äänestys valtiopäivillä; jos
jään pois, niin puolueeni painattaa nimeni karkurien joukkoon.

Jos sentään olisin tuonut puolisoni kaupunkiin, niin olisi tiedossa
hauska työ, kun kohta kotiin saavuttuani tutkittaisiin: "missä olet
ollut?" Silloin saisin keksiä valheita toisen toistaan kauniimpia.
Onhan sekin huvitusta; vihdoin saisin aika nuhdesaarnan, onhan sekin
hauskaa, mutta menneenvuotiset tulot eivät sallineet sellaista
ylellisyyttä. Täytyy kärsiä tätä ikävää elämää!

Entä jos menisin Kasinoon, ehkä vielä tapaisin pelitoveria. Tosin he
näin aamupuoleen pelaavat suuria summia ja tänään on juuri minun
häviö-päiväni.

Entä jos laittaisin sähkösanoman valitsijoitteni esimiehelle kotia. Kai
hän tulisi hyvin iloiseksi, kun hän puoli neljän aikaan ajettaisiin
vuoteelta tiedolla, että on tullut sähkösanoma ja saisi lukea, että
Rotschild on tehnyt vararikon tai että Venäjän keisari on julistanut
tasavallan. -- Kun vain tietäisin, josko tytöt tähän aikaan toimittavat
sähkösänomain lähettämistä?

Päähäni pisti ajatus. Menen kun menenkin P. Gerhardin vuorelle.
[Yksinäinen vuori Budapestissä, Unkarin pääkaupungissa, saks.
Blocksberg. Suom.] En ole koskaan nähnyt auringon nousua. Sanotaan
olevan sangen kaunis näky. Raitis tuulikin saa puhaltaa pois höyryt
päästäni. Paluumatkalla saatan sitte poiketa "Kolmen miekan"
ravintolaan, missä saa mainiota makkarasoppaa ja puhdasta
koiruoho-viiniä.

Kaikkia hullutuksia ihminen tekee kun on kiivastunut.

Gerhardin kukkulalle siis!

Tonavan sillalla tuli vastaani konstaapeli ja kysyi, minne menen?
Sanoin ajavani takaa varasta, joka oli varastanut Brasilian keisarinnan
timantit ja koettavani saada häntä kiinni. Nytpä konstaapeli
rukoilemaan, että päästäisin hänet menemään, hän ei koskaan enää olisi
minua estävä.

Saavuttuani sillan ensimmäisen osaston päähän, näin naisolennon
seisovan lyhtypatsaan vieressä.

Naisolento on jo itsestään jotain merkillistä mutta vielä merkillisempi
tämä näky sillankorvassa, lyhdyn vieressä kello kolmen aikaan
aamuyöstä.

Yllänsä oli yksinkertainen musta puku, hartioille kulunut nelikulmainen
huivi huolettomasti heitettynä, kädet paljaat, hattu rypistynyt, siinä
vanha sulka sivulla; mutta nämät puutteet korvasi runsaassa määrin
paksu sysimusta tukka, joka oli hämmästyttävän kaunis.

Kuullessaan narisevat askeleeni, poistui naisolento lyhtytolpan taakse
ja näytti kolkoin katsein mittaavan sillan ja virran väliä.

Minä seisahduin hänen selkänsä taakse, jotta hän äkäisesti veti
päähänsä huivin ja peitti sillä kasvonsa.

Tuosta suutuin minä ja astuin lähemmäksi.

-- Älä pelkää, tyttöseni; vuosisatamme ja kansamme ei ole vielä niin
siveellisesti turmeltunut (nykyisen hallituksen kirousta tuottavan
järjestyksen kautta) että väkisin veisimme tyttöjä, kyllä ne ilmankin.
tulevat, kun heitä vähän vain katselee. Hyvästi!

Mutta kuljettuani toiseen lyhtypatsaasen saakka, en voinut olla
katsahtamatta taakseni.

Nyt näin tuon naisolennon äkkiä heittävän yltä huivinsa ja hattunsa, ja
kaikin voimin kiipeevän ylös sillan rintavarustukselle; -- riensin
juuri paraaseen aikaan estämään häntä hyppäämästä Tonavan virtaan.

Ensiksi sain kiinni toisesta paksusta palmikosta. Näytti olevan oikeat
omat hiukset, kosk'eivät irtaantuneet.

-- Hyvä herra, älkää vetäkö minua tukasta! -- huusi hän ja peitti
toisella kädellä kasvonsa.

-- Mistä minä sitte pitäisin kiinni?

-- Päästäkää, antakaa minun mennä!

-- Niin mieletön en toki olekaan. Tulkaa alas sieltä!

Mutta kun hän ei tahtonut totella sanaa, nostin minä hänet pitkittä
mutkitta alas vaarallisesta asemastaan.

Silloin tulivat hänen kasvonsa aivan lähelle minun kasvojani.

En vielä milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää kaunotarta.

Mitkä ihanat silmät! Ihanat lyhdyn valossakin!

En milloinkaan ole nähnyt niin kirkkaasti tuikkaavia silmiä.

Näitten kauneuden on kertomukseni vast'edes tarkemmin osoittava.

Kohta kun näin nämät elävät tähdet, tuli mieleeni, että olisi suuri
vahinko heittää niitä Tonavaan.

-- Mikä on saattanut teitä tämmöiseen kauheaan päätökseen? kysyin
isällisestä. Olettehan, vielä aivan nuori! Ehkä onneton rakkaus?

-- Minulla ei ole rakastajaa.

-- Kenties emäntänne on teitä loukannut?

-- En ole palkollinen.

-- Suokaa anteeksi! Siis huono toimeentulo?

-- Älkää tutkiko! Hellittäkää vaatteeni; sillä jos ne ratkeevat, ei
minulla ole toisia.

-- Ennen kaikkea tulkaa pois täältä sillalta.

-- Miksi niin? Jos annatte minut poliisin haltuun, panevat he minut
vankeuteen, tutkivat minua, ja vapaaksi päästyäni tulen taas tänne.

-- Kuulkaa minua. Sanokaa minulle huolenne! Entä jos voisin keksiä
avun? Minä olen perheenisä; siis teidänkin isänne. Velvollisuuteni on
suojella kärsiviä: siis teitäkin; se on minun ohjelmani.

-- Miten voisitte te minua auttaa? Huomenna tulee isäni talo ja tehdas
ryöstöön pantavaksi. Sitte -- tiedän kyllä, mikä minun kohtaloni on!

-- Paljoko isänne on velkaa?

-- Oi paljon, paljon.

-- Mutta jos minä voisin laittaa tarvittavan summan.

-- Jos vielä kerran noin sanotte, hyppään minä kohta virtaan.

-- No, no, tyttöseni! Älä ymmärrä väärin. En aiokaan itse antaa rahoja,
vaan käännyn edustajakunnan puoleen valtiopäivillä; sinne tulee joka
päivä samanlaisia anomuksia. Valtiopäivämiehet eivät maksa muuta kuin
hyväntekeväisyyden veroa. Sen he tekevät aivan mielellään.

-- Velka on liian suuri.

-- Olkoonpa.

-- Tietääkseni tuhannen floriinia ja siihen vielä oikeuskustannukset.

(Tuhannen floriinia. No, sen verran on minulla paraikaa taskuissani.
Tosin olen säästänyt nämät rahat maksaakseni erään vekselin. Mutta jos
lupaan yhden prosentin korkoa lisää, niin kai juutalainen suostuu ajan
pidennykseen. Olenhan ennenkin tuhlannut tuhat floriinia kauniin
silmäparin tähden, vaikkeivät olleet niinkään kauniit kuin tämän
tytön).

-- Eihän tuo summa ole niin surmaavan suuri. Entä jos antaisin sen
isällenne?

Tyttö katsoi surullisena minuun.

-- Älkää tehkö sitä. Ettehän tahdo yllyttää minua hyppäämään Tonavaan.

-- Älkää ymmärtäkö väärin. Tiedän, että teille ennenkin on tehty
loukkaavia tarjouksia kauneutenne tähden, mutta älkää luulko minua
_semmoiseksi_ mieheksi. Mitä isänne tehdas valmistaa?

-- Nitroglyseriiniä,

(Kemian taito ei koskaan ole ollut vahva puoleni. Glyseriinistä tiedän
sen verran, että sitä löytyy kahta lajia. Toista lajia glyseriiniä
käyttää vaimoni käsiensä voiteeksi, ja kun minä suutelen niitä, tulee
suuhuni makea maku; ja eräs valtiopäivämies-kumppanini, joka on aika
juoppo, panee glyseriiniä viiniin, jonka sanoo siitä tulevan
paremmaksi; se on siis toista lajia. Sana "nitro" tietää tavallisesti
salpietaria. Nuo kaksi ainetta yhdessä mahtavat olla jotakin hyvää
parempaa; kun vain tietäisin, miten sitä nautitaan).

-- No, sitte ostan tuhannesta floriinista osakkeita tuohon
nitroglyseriini-tehtaasen, Älkää katselko minua noin epäilevästi.
Minä olen kaiken kotimaisen teollisuuden innokas harrastaja.
Ohjelmanikin velvoittaa minua siksi. Semmoisissa yrityksissä on
nimeni kaikkialla tavattava. Minä olen yksi perustaja-jäsen
Balaton-höyrylaiva-osakeyhtiössä, kotimaan silkkiteollisuus-seurassa,
kirsikkapuisten piipunvarsien tehtaan osakeyhtiössä, sateenvarjojen
varastuksen vakuutus-seurassa ja Corvina yhdistyksessä! Pöytälaatikko
on kotona täynnä semmoisia osakkeita. Niistä minä elän. Olen myöskin
perheenisä. Ja kun itse suosin nitroglyseriiniä, pitää minun ehdoittaa
laki, joka velvoittaa maata nauttimaan nitroglyseriiniä. -- Tarjoukseni
on siis kokonaan affääri, joka ei siis missään suhteessa liikuta teitä.
Mutta kenties sopisi siitä paremmin keskustella teidän arvoisan isänne
kanssa; jos sanoisitte, missä hän asuu.

Tyttö mahtoi näistä sanoistani tulla täydelleen vakuutetuksi, että
minulla on todelliset ihmisystävälliset tuumat; eikä enää epäillyt,
kumpi on parempi, minä vaiko Tonava.

-- Sallikaa minun siis saattaa teitä isänne luo. Missä hän asuu?

-- Sinne on pitkä matka.

-- Tuolla kadun kulmassa on issikka. Hän vie meidät pian sinne.

-- Emme voi mennä sinne issikalla.

-- Ettekö ehkä luota minun ritarillisuuteeni?

-- Minä en tiedä, mitä ritarillisuus on. Sanoin ett'emme voi mennä
sinne issikalla, kun siellä kadulla ei ajeta koskaan hevosella.

-- Mikä katu se onkaan?

-- "Kuiskaaja-katu".

-- Kummallinen nimi! Kenties sillä kadulla kulkijat puhuvat aina
kuiskutellen?

-- Kenties.

-- Minä seuraan teitä sitte jalkasin sinne.

Tyttö katsoi minua kiireestä kantapäähän.

-- Tuollaisessa puvussa te ette saata tulla sinne.

-- Mitä? Enkö olisi tarpeeksi hienosti puettu? Kaulukseni tosin on
hieman rypistynyt.

-- Päinvastoin. Kohta voidaan huomata teidän olevan herrasmiehen.

-- Tähänkö aikaan? Onhan nyt yö.

-- Löytyy ihmisiä, jotka juuri öiseen aikaan ovat liikkeellä.

-- Ettekä pelkää semmoiseen aikaan käydä ulkona?

-- Läksin kotoa jo illalla ja olen siitä saakka kävellyt täällä
Tonavan rannalla ja katsellut vettä.

-- Mutta olkaa huoleti minun suhteeni. Ei minua kuoliaaksi lyödä. Olen
minä kummallisemmissakin paikoissa ollut. Lontoossa Rotherhydessä,
Pariisissa Montmartrella; taskussani on "hengensuojelija" ja taidan
tapella kuin paraskin nyrkkimies.

-- Oh! Tuossa asussa ette saata tulla sinne kanssani.

-- Tiedättekö mitä? Täällä on Doroteankadulla "Kranatyörin-kellari".
sangen oiva kapakka, vastapäätä vapaamielisten klubia. Siellä olen minä
hyvä tuttu. Kapakan isännältä pyydän minä vanhan puvun, jota hän
käyttää mennessään siankauppoja tekemään; semmoisessa puvussa kai saan
täyden kansalais-oikeuden "Kuiskaaja-kadulla", Te juotte lasin
munapunssia, sill'aikaa kun minä muutan pukua; se tekee teille hyvää,
kun olette ollut ulkona yökylmässä. Tiellä saamme sitte miettiä, mitä
sanomme isällenne.

-- Eipä hänen kanssaan voi tähän aikaan puhuakaan.

-- Miks'ei?

-- Siksi että -- -- --.

Arvasin asian; tuo kunnon mies on kai tähän aikaa tavallisesti
semmoisessa tilassa, ett'ei hän tiedä tästä maailmasta niin mitään.

-- Saanko tarjota teille käteni?

Yhä vielä huomasin, ett'ei hän luottanut minuun.

-- Te ette tunne minua vielä tarpeeksi, sanoin hänelle; minä en ole
samanlainen kuin muut. -- Tunnetteko Yrjö Sztupaa? Ehkä nimeltä? No
niin, melkeinpä olen hänen kaltaisensa. Olen kaikkein lastenkotien,
armeliaisuus-laitoksien ja punaisenristin-yhdistysten suojelija.
Vaimoni on valiokunnan jäsen useassa hyväntekeväisyys-laitoksessa
naisia varten.

Sana "vaimoni" vaikutti. Tyttö huomasi, että hänellä on tekemistä
kunnon miehen kanssa, joka ei väitä olevansa naimaton nuorimies, jotta
viettelevillä valheillansa saisi pauloihinsa kokemattomia
tyttöraukkoja, vaan tunnustaa elävänsä laillisessa avioliitossa.

Tämän tunnustuksen tehtyäni tarttui hän käsivarteeni ja tuli kanssani
"Kranatyorin kellariin". Kun minä tartuin hänen käteensä, paremmin
sovittaakseni sitä kainalooni, tunsin käden olevan hennon ja pienen,
mutta kämmen oli kova ja sormien päät neulanläpiä täynnä: tyttö
ansaitsee leipänsä pesemällä ja neulomalla. Kapakassa ei tällä kertaa
ollut niin paljon tupakansavua, jott'ei olisi voinut löytää isäntää.
Erään sotamiehen, joka oli ottanut haltuunsa kaksi tuolia maaten
niitten päällä, laskin kauniisti pöydän alle, toivoen hänelle hyvää
jatkoa, ja laitoin sijaa meille kulmapöydän ääressä, vaatien kuolemasta
pelastamaani naista istumaan toiselle tuolille. Tällä hetkellä vapisi
häh kuin haavan lehti.

Isäntä käsitti kohta pyyntöni ja vei minut makuuhuoneesensa, missä sain
ylleni toiset vaatteet. Niin täydellinen oli valekuoreni, että
sattumalta katsahtaissani peiliin, tuli mieleeni tuo suloinen ajatus:
ehkä joku nautasaksa rupee kanssani siankauppoja hieromaan.

Näin ulkonäöltä muuttuneena palasin holhottini luo. Muotoni oli
muuttunut siihen määrään, että hän, astuessani toisen tuolin luo,
vakavasti kieltäen lausui: "tämä sija on toisen".

Kun tyttö-raiska sitte tunsi minut äänestä, naurahti hän. Tosin tämä
naurahdus kesti vain silmänräpäyksen, mutta oi kuinka se somisti hänen
muotoansa. Kasvonsa olivat lasitetun porsliinin näköiset, johon ruumiin
väriä on päälle puhallettu. Kasvonpiirteet hienot, silmät vetovoimaa
täynnä ja huulten takana loistava helmirivi; mutta somin kuitenkin oli
hänen puhdas ja kirkas otsansa.

Mutta höyryävä punssilasi seisoi koskematta pöydällä.

-- Miks'ette juo? kysyin häneltä.

-- Pelkään sen hajua, vastasi hän; -- se haisee samanlaiselta kuin
isänikin, kun hän tulee myöhään yöllä kotia ja vetää minua molemmin
käsin tukasta ähisten korvaani: "sinäkö se oletkin?" Hänen henkensä
haisee juuri tuommoiselta.

Tuleva yhtiö-mieheni mahtaa olla mainio perheenisä! Käskin viedä pois
punssin ja tuoda holhotilleni kahvia, jota hän joi ja kiitti.

-- Joko lähdemme? Olenko nyt kelvollinen kulkemaan Kuiskaaja-katua?

-- Olette aivan. Mutta ottakaa mukaanne myöskin paksu keppi, sillä
siellä on paljo vihasia koiria, jotka öisin ovat liikkeellä.

-- Minulla on toiset tuumat. Isännällä on hevonen ja kuormarattaat,
joilla hän kulettaa oluttynnörejä. Minä otan hänet kyytiin. Me kaksi
mahdumme kuskin tuolille. Hän saa istua keskellämme.

Ehdotus hyväksyttiin.

Kun ilmoitin ehdotukseni kapakan isännälle, suostui hän siihen,
kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei hänen tarvitse tulla kauemmas kuin
Kuiskaaja-kadun kulmaan, sillä itse Kuiskaaja-kadulle hän ei tohdi
ajaa, pelkää rattaitansa.

-- Mahtaa olla mainio katu, kosk'ei semmoisilla rattailla uskalla ajaa,
jotka jokapäivä kaksi kertaa kulkevat Asema-katua!

Hevonen oli valjaissa, ja minä autin holhottiani rattaille kuskin
viereen; itse asetuin seisomaan heidän taaksensa, jott'en olisi heille,
haitaksi. -- En vielä ollut kysynyt tytön ristimänimeäkään.

Mutta nyt pankaamme tähän alle kolme tähtöstä, kuten on tavallista
uutta lukua alkaessa, ja otaksukaamme niitä kolmeksi lasiksi viiniä,
jotka minä join hyvän ystävyyden vuoksi kuskin kanssa.




II.


Kuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon
Unkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka
täällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy
moista.

Kun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan
pohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä
todellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.

Kohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa
jonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin
asukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.

Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin
säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta
ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja
kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa
paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi
muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä
saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan
rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä,
navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät
myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten
ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on
olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa
roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä.
Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on
useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja
lakastuneita.

Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on
kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja,
kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja
jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo
aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla
ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren.
Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut
saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa
historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.

Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten
hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten
käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja
salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat
hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään
kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.

Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä,
mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen
rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli",
ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".

Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat
varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat
ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet
kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta!
huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu
vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole
havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon
varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset
talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska
lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä
sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja
koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".

Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin
se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on
saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut
rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja
heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin,
sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet
mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän
eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla
lomapaikoilla varustettu trottoaari.

Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme
pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas;
tästä alkaa Kuiskaaja-katu.

Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee
pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten
kulkevan edestakaisin.

-- Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta
alas.

Täällä vallitsi salpietarin haju.

-- Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista
savutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi
painanut sitä alas.

Kun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka
taholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit
koirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja
sittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta
päässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin
ne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli
aidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä
moista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on
jonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten
pihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja
syviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät
sitte isompaan kanavaan -- johon vesi sitte jää.

Sentähden ei tänne voi kulkea rattailla.

Näitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija
sattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen
märkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.

Tuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua
pysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen
verran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku
kadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. --
Tuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän
haukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo
kauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea.
Isäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain
seiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta
Rikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen
taasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja
avuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen
rauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan
oikeauskoinen kristitty.

-- Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän
saavuta meitä.

Mutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja
etsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.

-- Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle
tule.

-- Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.

-- Ei hän meitä näekään pimeässä.

-- Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on
öisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät
kaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.

-- No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei
hän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.

-- Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet
äänestään ja lauluistaan.

Herjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva
henkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista
renttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin;
erittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.

-- Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni
niin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä
ammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?

-- Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona
päivällä, sillä hän on karannut sotamies!

Arvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?

-- Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika.
Saan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa
sotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja
koetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse
kärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan
pienen viran.

-- Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti
jo rupeevan luottamaan minuun.

Tuo veli, jolla ei ole muuta vikaa, kuin että hän on karannut sotamies
ja juo suruaan lievittääkseen, joka makaa päivät ja tappelee hereille
päästyänsä, -- näki tullessansa Kuiskaaja-kadulle rattaat, joilla
olimme tänne tulleet ja rupesi tekemään kuskin kanssa riitaa. Ensin he
riitelivät kappaleen aikaa keskenänsä, mutta vihdoin sivalsi kuski
häntä muutaman kerran piiskallansa, jolloin poika alkoi heitellä
tiilenkappaleita kuskin päälle, mutta kuski ajoi kohta tiehensä jättäen
meidät oman onnemme nojaan. Velikulta lähti juoksemaan hänen perässänsä
täyttä kurkkua huutaen: "ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" -- Hänestä
pääsimme siis -- ainakin hetkeksi.

Vihdoin saavuimme kaivon luo joka, nerokkaasti kyllä, oli asetettu
keskelle katua, ja josta kaivosta oli asetettu lautaränni läheisen
talon pihaan, jotta kulkijan täytyi kiertää kaivon ympäri, jollei
tahtonut kontata rännin alatse. -- Tässä tarttui holhottini käteeni,
kehoittaen minua luottamaan häneen nyt, kun tulemme siihen
sekamelskaan, joka on edessämme. -- Täällä ei nimittäin ole
aavistustakaan pääkaupungin arkkitehtikonttorista. Jokainen rakentaa
mitä ja miten tahtoo; rakentamaton paikka on jokaisen oma. Jos joku
rakentaa maanalaisen kodan naapurin portin eteen, on se paikka tuon
jonkun oma; mutta jollei naapuri hyväksy, että toinen naapuri on hänen
tiellänsä, tekee hän läven aitaan ja tekee itselleen tien toisen pihan
läpi. Tällä tavoin pääsimme nitroglyseriini-kumppanini taloon kahden
naapurin pihan kautta. Kaikeksi onneksi ei näillä ollut koiria, sillä
he olivat juutalaisia. Kuten tiedämme, ei yleensä hebrealainen porvari
pidä koiria eikä siipikarjaa, vaan hankkii itselleen mieluummin pieniä
lapsia, niitten ruokkiminen kun ei maksa juuri enempää.

Puusalvalla varustetun oven läpitse pääsimme jonkinlaiseen puutarhaan,
missä enimmäksi osaksi löytyi luukasoja. Yhdessä nurkassa oli
jäännöksiä lehtimajan juhlasta, nimittäin neljän tolpan ympäri
sidottuja kuivia lehtiä; näihin tolppiin taas oli pingoitettu nuoria,
mistä riippui kaikenlaisia valituita rääsyjä, joita ennen ollessaan
nuorina kutsuttiin liinavaatteiksi. Seuraavan aidan takaa saattoi jo
nähdä tehtaan savutorven ja tuntea nenässään siitä maahan laskeuvan
savun, jolla oli tuo ilettävä suolainen haju.

Tässä aidassa oli pieni porttikin, mutta se oli lukossa. Toiselta
puolelta haukkui meille kauhean suuri raivoisa koira ja pureskeli
portin alapäätä sekä koetti hypätä yli aidan, mutta ei päässyt kun se
oli liian korkea.

-- Jääkää te tänne, lausui holhottini, minä koetan päästä sisään, sidon
koiran ja avaan teille portin.

Tuo suloinen olento löysi aidasta paikan, missä lauta oli irti. Näytti
olevan tahalla tehty läpi asukasten mukavuudeksi, ett'ei tarvinnut
portin avainta ottaa mukaansa. Päästyänsä sen läpi näin tytön menevän
sisään, varmaankin tuomaan portin avainta; minä jäin kahden kesken
koiran kanssa, joka yhä vielä osoitti tyytymättömyyttään. Taskussani
(nimittäin kapakan isännän takin taskussa) oli makkaran pala; sen
heitin hänelle portin alta, ett'ei pitäisi niin suurta melua.

-- Jos nyt, näin ajattelin itsekseni, kun jäin yksin tänne Babeliin,
holhottini unhottaa tulla minua noutamaan ja "naapuri" havaitsee minun
koettavan myrkyttää hänen koiraansa, niin huutaa hän kansaa kokoon,
enkä minä tiedä mistä olen tänne tullutkaan; ottavat minut kiinni
vievät poliisikomisarjuksen luo ja huomisissa sanomalehdissä on
luettavana, että valtiopäivämies X. "on otettu kiinni itse rikoksen
teossa", kun juuri aikoi varastaa kuivamassa olevia liinavaatteita!

Huoleni haihtuivat ennen pitkää; pimeän huoneen ikkunasta alkoi valo
pilkistää, pihanpuolinen ovi aukeni ja sieltäkin näkyi valoa. Näin
holhottini astuvan ulos seurassaan nainen, joka näytti melkein
luurangolta. Pukunsa ei ollut tavattomaan aikaan katsoen aivan sopiva
vierasten vastaan-ottoon. Kädessään oli rautalangalla vyötetty lamppu.

Sill'aikaa kun luuranko-nainen kutsui koiraa luoksensa sitoakseen sitä
kahleisin, avasi tuntematon tyttöni minulle oven ja vei minut pihaan.
Homeisia sankoja ja saavia ammotti meille joka taholta, muutamissa
arveluttavaa lientä sisällä, lipeääkö vai mitä lienee ollut.

-- No! vihdoin viimeinkin tuo neiti mukanansa herrasmiehen kotiansa!
Pulska poika!

Näillä sanoilla tervehti luuranko tähystäen minua lamppunsa valossa
kiireestä kantapäähän.

Tyttö löi häntä vihaisesti suulle.

-- Pidä suusi kiinni! Tämä herra hakee isääni, hänellä on asiaa.

Nainen purskahti nauruun.

-- Kyllä tiedän! Niin on tapana. Olen minäkin ollut nuori; on
minullakin ollut rakastaja.

(Saakeli soikoon! Se on mahtanut olla siihen aikaan, kun tuoni vielä
oli pikkupoika).

-- Astukaa vaan neiden kamariin, sanoi hän kääntyen minuun ja taputtaen
käsivarttani. Nyt on paras aika. Minä jään kyökkiin, ja jos nuori herra
tulee sill'aikaa, niin minä ajan hänet ulos. Vanhuksesta kyllä pidämme
huolta, jos hän herää.

Nyt saavuimme asunnon edustalle; rappeutuneet ja narisevat portaat
veivät sisään ensimmäiseen huoneesen, joka oli kyökki, sieltä saattoi
mennä ullakolle. Huoneessa löytyi muutamia keitto-astioita ja sen
perällä luuranko-naisen vaatetuspöytä. Pöydällä oli peili josta hopea
oli kaikki kulunut pois ja jonka laatikosta riippui puoliksi ulkona
irtonainen palmikko. Tulisijan edustalla oli leveä penkki, jolle oli
laitettu leposija.

-- Olkaa hyvä, astukaa neiden kamariin, kehoitti tuo kunnon nainen,
nyrkillänsä tuupaten minua selkään; kyllä minä sanon, kun ukko herää.
-- Näin puhuen sytytti hän kynttilän ja sulki oven sisään mentyämme.

Silmäilin tätä pientä kamaria. Siellä vallitsi mitä suurin
yksinkertaisuus. Ei mattoja eikä peiliä. Puhtaalla lakanalla peitetty
vuode, pieni tyyny toisessa päässä. Vuoteen kohdalla riippui seinällä
pieni mustiin kehyksiin pantu kuva harsolla peitettynä. (Olisin
mielelläni tahtonut saada tietää, kenen kuva se lienee ollut?)

Vielä löytyi siellä vanhanpuolinen sohva, pari tuolia pöydän ääressä;
pöydällä oli lasi, täynnä jotain sinisen viheriää nestettä, sekä --
partaveitsi.

Jäätyäni kahdenkesken tytön kanssa, katsahti hän ensi kerran niin
kummallisesti minuun, ja pöydällä oleviin esineisin, jotta ymmärsin
koko asiain laidan. Tämä tyttö on miettinyt muitakin keinoja
surmatakseen itsensä, ennenkuin päätti hypätä Tonavaan. Mitä
partaveitsi tekee tytön pöydällä? -- Vieläkö hän nytkin aikoo sitä
keinoa käyttää?

- Te olette väsynyt, lausuin hänelle; hänen näytti olevan vilu myöskin.
Menkää maata. Minä odotan tuolla kyökissä, kunnes isänne herää.
Hyvästi.

Jätin hänet yksin ja menin kyökkiin.

Mutta täällä oli pimeä, kun tuo nainen oli vienyt lampun muassaan.

Kuitenkin löysin vihdoin istuinpaikkansa. Se oli jo muodostettu
penkiksi. Siihen istuin ja aloin miettiä mikä loppu tästäkin tullee?
aivan kuin uudenaikainen novellikirjailija, joka olisi hyvin
mielissään, jos joku sanoisi hänelle miten hänen kertomuksensa on
päättyvä.

Tytön kamarin ovi oli ihan minua vastapäätä. Oven yläpäästä oli lauta
haljennut, ja tämän halkeaman läpi pilkisti sieltä valo.

Enpä kysynyt lupaa omaltatunnoltani, kun hiivin oven taa kurkistaakseni
huoneesen. Nyt tunnustan syntini -- päästäköön minut synnistäni pappi
-- tai hänen vaimonsa.

Tyttö seisoi yhä vielä pöydän ääressä, katsoa tuijottaen noita kahta
vaarallista esinettä. Väliin pyyhkäsi hän otsaansa ikäänkuin
vetääksensä syrjään irtonaisia hiussuortuvia, joita ei kuitenkaan ollut
otsalla. Väliin taas peitti hän kasvonsa käsillään. Ruumiinsa värisi
kauhusta. Hän väänteli suonenvedontapaisesti käsiänsä. Vihdoin otti hän
pöydältä tuon lasin, vei sen ikkunan luo, avasi ikkunan ja kaatoi
pimeyteen sen sisällön. Lasissa oli mahtanut olla myrkkyä. Sitte otti
hän partaveitsen käteensä, avasi sen ja tarkasteli terää; hän nauroi
niin kummallisesti tätä tehdessään, ehkä häntä huvitti irvikuva, minkä
hän näki kirkkaan terän kuvastimessa. Hän näytti puhelevan sen kanssa.
He hieroivat kauppaa. Partaveitsi kielsi, aivan kuin olisi kuuluisakin
naisten viettelijä. Ei pyytänyt muuta kuin yhden suukon. Kerran vain
sattuu, ei muuta. Jollei hän olisi hyvä kalu, ei häntä suosittaisi.
Tyttö ei antanut itseänsä viekoitella. Pudisti kieltävästi päätänsä ja
pani partaveitsen kiinni, sanoen: ehkä toiste; ja heitti sen sänkynsä
pohjalle.

Sitte laski hän kätensä ristiin rinnallensa ja syvästi huoaten kohotti
kasvonsa taivasta kohden. Oi, jos osaisin piirtää kuvansa!

Nyt tempasi hän äkisti harson kuvan päältä, joka pii hänen vuoteensa
yläpuolla. Se oli tähän asti ollut peitossa, ehkä sentähden, ett'ei se
näkisi mitä täällä tapahtuu. Hyvin tunnen tuon "Herran"; usein olen
nähnyt hänen kuvansa; tavallisesti on sillä orjantappuraruunu päässä.
Tyttö lankesi polvilleen sen eteen peittäen kasvonsa vuodetta vastaan
ja pysyi tässä asennossa liikkumatonna.

Minä menin takaisin penkille istumaan ja mietin pää käsiin vaipuneena,
mikä on oleva loppuna tästä?

Ulkoa kyökin oven takaa kuulin hiljaista tassutusta; varmaan tulee tuo
tuonen akka. Olin aivan hiljaa pimeässä. Hän tuli sisään. Lampun jätti
hän ulos portaille, otti tohvelit jalastaan, jott'ei kuuluisi askelten
ääntä ja hiipi kamarin oven taakse kurkistamaan raosta sisään. Kova
uteliaisuus mahtoi vaivata. Annoin hänen hetkisen koettaa parastansa,
sitte puhuttelut häntä pimeästä.

-- Oletteko yksin?

Hän kääntyi minuun.

-- Kas kas! missä onkaan herra täällä?

-- Istun penkillä.

-- Miksi siellä istutte.

-- Odotan päivän valkenemista.

-- Sitä olisitte tuolla sisälläkin voinut odottaa.

Kunnon nainen suuttui.

-- Pyydän, sanokaa, kuinka te olette noin laihaksi jäänyt?

Tällaista kysymystä hän ei ollut odottanut.

-- Kuinkako minä olen laihaksi jäänyt?

-- Kun _toiset_ tavallisesti ovat kaikki lihavia.

-- Mitä? Luuleeko herra ehkä minua _semmoiseksi_ naiseksi?

-- Niin on puheesta kuulunut.

-- Väärä luulo. Minä olen kunniallinen nainen. Olen kaksikymmentä
vuotta ollut isännän emännöitsijä. Ei minulla ole mitään tekemistä
kenenkään tyttöjen kansaa. Mutta tuota meidän tyttöä minun tulee surku;
mieleni olisi hyvä, kun joku veisi hänen täältä.

-- Joko kunnollisesti tai kunnottomasti?

Laiha nainen toi lampun sisään ja asetti sen pöydälle. Ei ollut
kuulevinansakaan kysymystäni.

Sitte istui hän viereeni penkille.

-- Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun näillä meidän seuduilla levisi
huhu, että morsian ja ylkä menevät vihille; morsiamen päässä oli
valkoinen ruunu; joka ihminen juoksi tätä kummaa katsomaan.

-- Eikö sitte enää ole naimaliittoja tehty?

-- On kyllä, mutta ruunutta.

-- Hauska onkin tämä teidän korttelikunta.

-- Niin on koko Kuiskaaja-katu.

-- Oliko tämä vastaus vain kysymykseeni?

-- Oli. Kukapa tulisi tänne Kuiskaaja-kadulle kosioretkille? Kukapa
tänne lähettäisi kosiomiehiä? Pitkä on matka täältä kirkkoon. Kukapa
täällä esiintyisi morsiuspäähine päässä? Revittäisiin hänen
tukkansakin. -- Mutta kyllä te minun selityksittänikin tiedätte
tehtävänne. Mistähän olette onkineet tuon tytön?

-- Melkeinpä hänet todellakin Tonavasta ongin. Sain hänet kiinni
sillalla, juuri kun hän oli hyppäämäisillään virtaan.

-- Kas sitä vaan! Enkö minä ole sanonut, ett'ei isä saa hullutella
hänen kanssaan. Hyvänen aika! Meidän tienoilla ovat häät harvinaisia,
mutta myöskin peijaiset. Meikäläisiä kuolleita kannetaan tavallisesti
ulos vankilasta. Sentähden soisin jonkun kunniallisen ihmisen ottavan
täältä tuon hyvän ja siivon tytön. Hän on liian hyvä kalojen ruuaksi!
Mutta siksi se vielä käy; kummallinen olento hän on. Hän ei sovi tänne
Kuiskaaja-kadulle. Mutta emme täällä ole aina asuneetkaan. -- Sillä
katsokaas, hyvä herra, tytön isä on sangen oppinut mies, mutta hänen on
järjessään vika. Hän keksii ja koettaa kaikkia mahdottomiakin. Hän
tekee veden alla palavia tuli-soihtujakin. Hän tietää keinoja joilla
tunnin kuluessa voi hävittää vahvimmankin linnoituksen. Hän sanoo, että
hän saisi miljoonia, jos ilmaisisi vieraille valtakunnille
salaisuutensa, sillä niitten avulla voi noin vaan pyyhkäistä pois
kaikki viholliset; mutta hän ei tahdo toimia isänmaatansa vastaan.
Ennen kuolisi hän nälkään. Kummallista kyllä, on hän ihan toinen mies
aamulla kuin illalla. Kun hän aamulla herää kohmelostaan, alkaa hän
kohta käydä minun kimppuuni. Minut sitte hyvänpäiväiseksi haukuttuaan
alkaa hän torua tytärtänsä. Hän soimaa häntä, että hän vielä on hänen
niskoillaan. Miks'ei mene hakemaan rakastajaa? Jotain rikasta
rakastajaa, joka ylläpitäisi häntä! Jotain suurta herraa joka voisi
korkealle esivallalle ilmoittaa isänsä keksinnöt! Isä toruu, kunnes
tyttö lähtee työhönsä. Tyttö parka on erään ompelijattaren luona
työssä. Hän saa kahdeksan floriinia kuukaudessa. Täytyy istua työssä
myöhään iltaan. Pelolla tulee hän illalla kotiin, varpaillaan hiipien,
sillä isä odottaa häntä pamppu kädessä. Ukko on tähän aikaan päissään
ja ihan toinen mies kuin aamupäivällä. Silloin kurittaa hän tytärtään
ulkona kuleksimisesta. Varmaan on hän muka ollut rakastajaa tapaamassa.
Ukko on nyt kovin arka kunniastaan ja saarnaa siveellisyydestä kuin
pappi. Tavallisesti ruoskii hän myöskin tällöin tytärtään. Tämä ei
muuta tee, vain itkee. Ihme ja kumma, kun hän voi tätä elämätä kestää.

Nainen pyyhki esiliinalla silmiään.

Luurangolla on siis myöskin sydän.

Sitte nauroi virnisti hän taas.

- Niin, hyvä herra. Sentähden olin hyvillä mielin nähdessäni teidän;
kun isäntä hoipertelee aamulla sisään, voin sanoa, ett'ei hänen
tarvitse kiukutella enää, täällä on jo se, jota hän on kaivannut, eikä
hän ainakaan aamupäivällä lyö Agnes parkaa.

Nyt sain tietää tytön nimen olevan Agnes.

En saattanut olla tekemättä yhtä muistutusta.

-- Miks'ette puolusta tuota hentoa tyttöä? Te näytätte vahvalta
naiselta.

-- Vahva minä olenkin, voittaisin vaikka kaksi hänen oloistaan miestä;
mutta hän on kiero ihminen. Jos tartun hänen käteensä estääksensä häntä
mielensä mukaan ruoskimasta meitä, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja
lennättää meidät ilmaan kaikkityyni.

-- Miten?

-- Nitroglyseriinillä, jota hän valmistaa.

-- Mitä on tuo nitroglyseriini?

-- Mitäkö nitroglyseriini on? Ettekö vielä sitäkään tiedä? Kenties
olette nautasaksa. Se on sellaista ainetta, jolla kaivoksissa ja
vuorimurroksissa kalliota särjetään. Sormeni kokoinen tuutti sitä on
tarpeeksi kukistamaan tämän huoneen, ja meillä on tavallisesti noin
kaksikymmentä sentneriä sitä tuolla alakerrassa. Tätä nykyä on sitä
erittäin paljon, kun sen hinta on alennut, ja ukko vannoo ennen
räjähyttävänsä kaikki ilmaan kuin myyvänsä sitä niin halvasta. Se
lennättäisi meidät kuuhun saakka. -- Sen hän saattaa tehdä joko aamulla
tai illalla. Sillä illalla kun hän on juovuksissa, tulee mieleensä
kunnia; aamulla taas kun hän on selvällä päällä, muistuvat mieleensä
velkojat, ja silloin on hän raivoissaan. Ilmaan saamme lentää joko
varhemmin tai myöhemmin!

Hauska uutinen! Seisoa dynamiitilla täytetyssä tehtaassa. Tuolla
nimellä tunnen jo tavaran. Hyvänpä yhtiömiehen sainkin!

-- Sentähden soisin jonkun vievän täältä pois Agneksen, lausui vihdoin
nainen.

Näin sanoen sammutti hän lamppunsa. Aamurusko pilkisti ikkunasta
sisään. Pestissä oli jo kirkas aamu, mutta täällä Kuiskaaja-kadulla
yksi kolmannes sumua toinen kolmannes savua.

Aamuruskosta oli seurauksena nuoren herran kotiin tulo. Ei tarvinnut
porttia avata, kaikella kunnialla hän pujahti läpi aidan. Ensin lauloi
hän sisarensa ikkunan alla yhtä noista ilkeistä renttulauluista, joille
en voi antaa muuta nimeä kuin "runottaren kolera"; sitte kömpi hän
miten kuinkin ylös rappusia ja pääsi viimeinkin monen koetuksen perästä
ovesta sisään.

Uljas poika! Missä ei reikää siinä savea. Rypistyneessä hatussa
likainen tekokukka; vaatteissa tuskin yhtään nappia. Kaulahuivin päät
riippuivat alas niskasta. Pöhöttyneet veripunaiset kasvot olivat täynnä
kirjavia sinermiä, jotka olivat eri ajoilta punaisen, sinisen ja
tummanvihreän värinsä mukaan, -- toisesta korvasta vuoti verta. Joskus
nuorena oli hän saattanut olla kauniskin poika. Nyt näytti hän
tuommoiselta kahdenkymmenen vuotiaalta ukolta. Oikeassa kädessä oli
märkä sikaarin pätkä, jota hän pisteli suuhunsa milloin yhtä milloin
toista päätä siinä luulossa että toinen pää palaa. Vasemmassa kädessä
oli naisen huivi.

Laiha nainen meni häntä kohta ovessa vastaan ottamaan.

-- Ylös ullakolle kohta paikalla!

-- Enpä mene Rézi rouva, siellä on torakoita,

-- Mene kohta. Siellä on vuoteesi.

-- Voi; älkää lyökö, taikka huudan.

-- Huuda vaan, huuda vaan! Kohta tulee isä ja silloin saat selkääsi.

-- Eipä tulekaan, eipä tulekaan; hän on juovuksissa kuin sika.

-- No, missä tahdot sitte maata?

-- Tuolla kamarissa. Tytön kamarissa.

-- Täällä ei ole mitään tyttöjä, sinä pöllö.

-- No no no, rouva Rézi. On maar!

-- Sinä aasi! Hän on sisaresi. Varmaan olet riistänyt tuon huivin
joltain kaltaiseltasi naiselta?

-- Sama se.

-- Mene hiiteen.

-- Sama se.

Todistaaksensa, mihin määrin se oli hänelle sama, suuteli hän
luurankonaista poskelle; siitä sai hän palkinnoksi hyvin ansaitun
korvapuustin ja vielä paremmin ansaitun herjausnimen.

Minä näin hyväksi astua väliin.

-- Kuules velihopea --.

-- Kas vaan, täällähän on "yksi" jo! änkkäsi poika hämmästyneenä.

-- Tuoss' on floriini; kansani toivo, ota ja mene takaisin kapakkaan;
hae se, jonka huivin olet vienyt.

Tämä teki suuremman vaikutuksen kuin pitkät puheet.

-- Jos annatte kaksi, niin pysyn siellä iltaan saakka.

Ei sovi kitsastella, kun on nuorison kasvatuksesta kysymys, lausuin
itsekseni ja myönnyin hänen ehdotukseensa.

Tähän oli hän täydelleen tyytyväinen ja alkoi antaa minulle
kaikenlaisia kauniita neuvoja, jommoisia ei löydy edes Vollftin
teoksessa: "Seurustelu naisten kanssa"; kunnes rouva Rézi ajoi hänen
ulos ovesta; hän kömpi miten milloinkin rappusia alas, yhä laulaa
loilottaen kieleensäkään purematta.

Hauska lankous!

Mennessään herätti hän ukon; alakerrasta alkoi kuulua epäselvää
rähinää, josta ei kuitenkaan voinut selittää ainoatakaan sanaa.

-- Onko herra noussut ylös, kysyin.

-- Vasta hän nyt alkaa nousta. Kuuluu kiroilevan vasta ensimmäistä
värssyä. Haukkuu ikkunasta poikaansa. Sitte seuraa riita Kozákin
kanssa. Sitte alkaa hän kiroilla saapastensa luojaa, kun ei oikean
jalan saapas mene vasempaan. Sen jälkeen tulee hän ulos torumaan
koiraa. Sitte huutaa hän naapurille, miksi hän taas on yöllä päästänyt
tänne kartanolle viinan rapaa. Sitte tulee hän minun kimppuuni.
Viimeiseksi jää Agnes. Sillä tavoin hän toivottaa "hyvää huomenta".

Tuo kunnioitettava perheen-isä pysyi todellakin aivan täydellisesti
ohjelmassaan. Kello oli puoli kuusi, kun tuolta alhaalta kuului
ensimmäinen "jumalauta", ja seitsemän aikaan nousi kirousten
jakeleminen ylimmilleen, vain yskä keskeytti väliin sadatuksien tulvaa.

Jo astui hän rappusia ylös. Rouva Rézi seisoi tulisian ääressä ollen
tulta tekevinään.

-- Tiedättekö mitä, hyvä herra? Jos en vielä olisi tehnyt tulta, toruu
hän minua, etten vielä ole laittanut hänelle suurusta; jos taas jo
valkea palaa, on sekin pahasti, kun tuhlaan kalliita kivihiiliä.

-- Senkin seitsemän tulista p--lettä vieköön tuon oven, kuului ulkoa.
Aina loukkaan käteni lukkoon.

Hän potkasi oven auki.

En ole vielä milloinkaan niin pettynyt luulossani kuin nyt. Päättäen
äreästä ja karkeasta äänestä luulin tapaavani jonkun jättiläisen, mutta
edessäni seisoikin pieni puoliviidettä jalkaa pitkä kääpiö, kyttyräinen
sekä edestä että takaa, pitkät kädet roikkuivat alapuolelle polvia,
toinen sääri oli sisäänpäin väärässä, jotta koko vartalo näytti olevan
kaatumaisillaan. Mutta pää oli suunnattoman suuri; tukka pörrössä aivan
kuin suortuvat olisivat pelänneet koskea toisiinsa. Kasvoissa kuvautui
ylpeys ja kohmeloa seuraava äreys.

Nähdessään vieraitakin olevan kyökissä vaikeni hän äkkiä. Aivan
kummallisella tapaa saattoi hän vääntää leuatonta päätään kyttyräistä
vartaloansa kääntämättä. Hän katsahti rouva Réziin ja viittasi pitkällä
kädellään Agneksen kamariin päin.

Ennätin sanomaan asiani, ennenkuin akka ehti ruveta hulluuksiaan
latelemaan.

-- Hyvää huomenta, herra! Tulin tänne näin aikaiseen kun luin
Közlöny-lehdestä, että tänään tulee tämä nitroglyseriini-tehdas
myytäväksi huutokaupalla. Tahdoin estää sitä. Kun minä juuri tarvitsen
tuollaista tehdasta, mutta en itse ole asiantuntija ja teidän tietonne
tässä suhteessa ovat yleisesti maassa tunnetut, niin haluaisin koettaa,
eikö voisi saattaa teidän raha-asioitanne sellaiseen tasapainoon, että
tämä yleishyödyllinen tehdas edelleenkin tyydyttäisi maan tarpeita
nitroglyseriinin suhteen.

Tämä oli suoraan tunnustaen kaunis puhe. Eikä minulla ollut sitä
paperillakaan. -- Mutta isäntä ei ollut sitä mieltä.

-- Onko herralla rahoja? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka oli
ratkaistava, ennenkuin itse asiaan ryhdyttäisiin.

Otin taskustani koko tukun, "Ensimmäisen Kamarin" nauhalla sidottuna ja
seuraavalla kauniisti sointuvalla päällekirjoituksella varustettuna:
"100 kplta 10 floriinin: = 1,000 fl."

Tämä ei ollut puhetta, mutta teki hyvän vaikutuksen.

-- Mennään tänne tyttäreni kamariin.

-- Mutta ehkä neiti nukkuu vielä.

-- Kyllä minä hänet pian hereille saan.

-- Emmekö voisi mennä johonkin toiseen huoneesen?

-- No, älkää saamaelko! Omaan kamariini emme saata mennä; se on kuin
sikaläätti; muut huoneeni ovat ryöstömiehet sinetillään lukinneet. Nyt
tiedätte syyn. Astukaa sisään!

Tiesin tytön menneen maata täysissä vaatteissa; kenties ei hän
pelästyne aivan kovin.

Astuessamme kamariin istui tyttö ikkunan ääressä (se oli hänen
peilinsä) ja palmikoitsi ihania mustia hiuksiaan.

Kyttyräselkä ärjäsi kovasti:

-- Miksi siivoat itseäsi vaatteet yllä? Tahraat rasvaisilla hiuksillasi
puhtaat vaatteesi! Riisu yltäsi kohta!

Tyttö valmistausi tottelemaan.

Ukko asetti tuolin minua varten pöydän ääreen vastapäätä ikkunaa.
Kumminkin istuin toiselle tuolille selin tyttöä, joka riisui pukuansa.

-- Miksi kampaat hiuksiasi ikkunan ääressä kaikkein nähden? ärjäsi taas
ukko.

(Kaikkein nähden!)

Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin kolme varpusta, jotka istua könöttivät
kuivettuneen puun oksalla.

-- Tytärtännekö rupeettekin torumaan? Vai aiotteko keskustella kanssani
asiasta? huudahdin kovemmalla äänellä. Istukaa; ottakaamme esille
paperia sekä kynä ja ruvetkaamme laskemaan.

-- Mutta mikä on teidän nimenne?

(Sitä en jumaliste itsekään tiennyt. Oikeata nimeäni en voinut sanoa,
sillä siitä minut kohta tunnettaisiin ja arvattaisiin, etten minä
tarvitse mihinkään nitroglyseriiniä. En tohtinut ottaa myöskään mitään
yleistä nimeä sillä jollakin muulla saattaisi olla sama. Mieleeni tuli
eräs kummallinen nimi, jonka olin joskus asiakirjoissa nähnyt).

-- Nimeni on Ignatius Koribanya.

-- Oo! Tuon nimen tunnen minä aivan hyvin. Nyerges-Ujfalusta kotoisin,
eikö niin? Te olette useasti ennenkin tilannut minulta dynamiittia
marmorilouhostanne varten.

(-- Hyvinpä arvasin! Otin kun otinkin elossa olevan miehen nimen!
Mielelläni olisin antanut sen takaisin).

-- Miten aiotte auttaa minua? Tilaamallako? Vaiko etumaksulla? Tai
annatteko lainaksi?

-- En ehdota yhtään noista keinoista, vaan haluaisin ruveta
yhdysmieheksenne tehtaassa tuhannen floriinin maksua vastaan.

-- Ei käy laatuun. Minulla on jo yksi "yhdysmies".

-- No sittehän meitä olisi kaksi.

-- Ei käy laatuun. Kozák ei kärsi kumppalia.

-- Siinä tapauksessa maksamme hänelle osansa ja hän saa mennä muualle.

-- Kozák ei ole antanut rahoja liikkeesen. Hän on työnjohtaja. Hän on
harvinainen olento, jota ei saada joka oksalta. Vai mitä luulette
miehestä, joka yksin johtaa nitroglyseriini-tehdasta? Täytyy olla
raittiina Ja päihtymättä yöt päivät! Täytyy olla niin tarkka
toimessaan, että työ käy minuutin mukaan. Sillä jos vain yksikin aste
lämmintä puuttuu tai rahtunenkin jotain ainetta puuttuu sekoituksesta
tai jos valmis latinki epähuomiosta putoo lattialle, niin lentää koko
huone ilmaan, vieläpä "Punaruusun" kapakankin tiilet sinkoilevat sinne,
mistä ne ovat varastetutkin. Siihen toimeen ei kelpaa joka mies.

-- Herra Kozák on siis juuri semmoinen kelpo mies. Sepä hyvä. Koetan
voittaa hänen luottamustaan, jotta hän ottaisi minut toiseksi
yhdysmieheksi.

-- Kuulkaa hyvä herra! Se käypi vaikeaksi. Kozák ei kärsi rinnallaan
muita, ei ainakaan nuorta miestä, hän ei huoli apulaisestakaan.
Mieluummin tekee hän yksin kahden työt.

Näin sanoen lähestyi hän minua ja kuiskasi korvaani: "hän on rakastunut
tyttöön".

Sitte jatkoi hän taas kovasti:

-- Hän on tuommoinen kiero mies, joka kerran jo istui viisi vuotta
vankilassa, kun hän revolverilla oli ampunut kuoliaaksi mielitiettynsä
viettelijän.

(Taaskin uusi oiva tuttavuus!) Hurja kosija, joka vainoo revolveri
kädessä kilpailijaansa, ja jo kerran on murhasta istunut vankeudessa.

-- Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhiin. Jos ei herra Kozák huoli
yhdysmiehestä, niin on minulla toinen yksinkertaisempi ehdotus. Minä
ostan teiltä nitroglyseriiniä tuhannen floriinin hinnasta ja te annatte
minulle siitä kuitin. Kun sitä sitte tarvitsen, tulen noutamaan.

-- Hm. Tuota seikkaa pitää ensin vähän miettiä.

-- Ei mitään miettimistä, vaan rientäkää maksamaan nämät rahat
tuomarille ennenkuin tulee ryöstöhuutokauppa. Sehän on suurin kipu,
jota lainopin tohtori parantelee, eikä se aine ole kaikkein kalliinta,
jota lääketieteen tohtorin osoitteen mukaan annetaan apteekista, vaan
se on tuon toisen tohtorin muste; koettakaa siis päästä siitä erilleen,
niin kauan kuin vielä on mahdollista.

Kyttyräselkä ravisti päätään.

-- Puhuitte "musteesta". Mustetolpponi on tuolla kamarissa, joka
lukittiin, kun kaikki omaisuuteni kirjoitettiin ryöstön alaiseksi;
ovella on sinetti, jott'en voi teille kirjoittaa kuittia.

-- Ettekö voisi pyytää joltain naapurilta vähän mustetta lainaksi?

-- Minulle ei täällä anna kukaan musteen tippaakaan.

-- Ovatko kaikki niin suuttuneet teille?

-- Eivät juuri suuttuneet, vaikka kylläpä heillä olisi siihenkin syytä,
sillä minä en suinkaan mielistele ketään; -- mutta he pelkäävät minua.
Tehdasliikettäni olen harjoittanut jo melkein kaikkialla kaupungissa;
ensin alotin Ferenczvárin kaupunginosassa, mutta naapurit juonittelivat
minua vastaan, kunnes kaupungin neuvosto ajoi minut pois sieltä. Sitte
muutin Jozsefváriin, mutta siellä sain taas kimppuuni joka sielun;
pelkäsivät minun lennättävän heidät yläilmoihin; muutin taas majaa
Terezváriin; sielläkin ahdistettiin minua, kunnes vihdoin jouduin tänne
Kuiskaaja-kadulle, missä asuu vain semmoisia ihmisiä, jotka eivät
mielellään etsi oikeutta raastuvasta. He koettavat sitä vastoin omin
päinsä saada minua poistumaan täältä; sentähden en saa mistään läkkiä,
jollei minulla itsellä sitä ole.

Aloin tutkia kapakan isännän takin taskuja. Semmoisen miehen taskuissa
on tavallisesti aina kirjoitusneuvot. Löysin todellakin pienen
pullosen. Siinä oli kun olikin punaista läkkiä, luultavasti aniliinia.
(En koskaan enää juo hänen luonansa punaista viiniä).

-- Tässäpä on. Kynän me saamme hanhen sulasta, ja sitte tuumasta
toimeen. Paperia on mulla sen verran muassani. Kirjoittakaa siis.
Tuhannen floriinin kuitti.

-- Puhutaan ensin Kozákin kanssa.

-- Käskekää sitte Kozák tänne.

-- Hän ei tule tänne.

-- Miks'ei?

-- No niin. Johan sen sanoin. Hän on rakastunut tyttöön ja on siitä
hänelle suuttunut.

-- Suuttunutko rakkaudesta? tuo menee yli ymmärrykseni. Mennään me
Kozákin luo sitte.

-- Mennään vaan, mutta minä en takaa häntä.

Lahonneita rappusia myöten pääsimme jokseenkin helposti alas, ja
maanalaiseen kertaan vieviä niljakkaita rappusia myöten oli
kyttyräselän helppo mennä, sillä jos olisimme kompastuneet, niin hän ei
olisi langennut minun niskoilleni vaan minä hänen.

Pieni kamari, jonka ikkunasta oli vain kolmas osa maan pinnan
yläpuolella, oli Kozák herran asunto, johon me nyt saavuimme. Siinä oli
yksi tuoli ja olkivuode, jonka alusta oli kirjastona.

Edellä mainittu mies saattoi olla noin viisineljättä vuotta vanha;
kasvot peitti ruskea parta, joka oli takkuinen ja sikinsokin kuin
rakeitten lakoon lyömä elopelto, keltainen tukka riippui pitkänä
niskassa. Syvissä koloissaan säihkyivät nenälasien takaa uhkaavat
silmät. Koko muotonsa oli juhlallinen, ankara, kammottava.

Kyttyräselkä mainitsi valenimeni.

Tuo arvoisa herra astui luokseni ja astui varpailleni.

En tiennyt varmaan tapahtuiko tämä siitä syystä, että jos tässä
ahtaassa komerossa kolmesta parista jalkoja yksi pari alkaa liikkua,
niin ehdottomasti tulee astuneeksi yhdelle noista toisista
pareista, vai lieneekö tämä ehkä ollut joku salainen merkki, josta
nihilistit tuntevat toinen toisensa? Eräältä tuttavaltani, joka on
sanomalehtimies, olin saanut kuulla, ett'eivät nihilistit kuten
vapaamuurarit, tervehdi toisiaan salaisella käden annolla, vaan
salaisesti jaloille astumalla. Joka ei vastaa samalla lailla
tervehdykseen tai joka sanoo: "suokaa anteeksi!" se ei ole liittoon
kuuluva.

Tehtaan isäntä mainitsi yhtiömiehellensä minun tahtovan ostaa
dynamiittia -- oikein tukuttain.

Yhtiömies kysyi äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:

-- Mitä sorttia? Latinkiako? Vaiko Bickfordin sytyttimellä
varustettuja? Yksinkertaistako? Vaiko yhdistettyä?

En tahtonut ilmaista tietämättömyyttäni.

-- Joka lajia sekasin, mitä vain on saatavana.

Nuo mustat silmät säihkyivät niin kummallisesti lasien takaa.

-- Tulkaa kanssani!

Hän astui edellä läpi huoneen, jossa oli kaikkialla kauheata höyryä
päästäviä astioita ja tislauskapineita. Kädessään oli lasilla peitetty
lamppu, jota hän ei antanut kädestään kenellekään. Olimme hornan
porstuansa.

Tavara oli pantu valmiisin laatikkoihin, ja kunkin kylkeen oli
kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla, paljoko kussakin on
dynamiittia.

Herra Kozák avasi laatikkojen kannet; niissä oli eri suuruisia
latinkia, ja kysyi mitä minä haluan?

Minä olin ymmärtävinäni niitten laatua. Vähäksyin kaikkia. Pyysin nähdä
suurempia.

Vihdoin toi hän yhden lätinkin äärimmäisestä nurkasta.

-- Näitten luulen olevan tarpeeksi suuria, lausuin oikein viisaan
näköisenä, aivan kuin olisin puhunut sokurivero-ehdoituksesta.

-- Kyllä maar. Niillä on laskettu olevan miljoonan kahdeksansadan
tuhannen kertainen vastustusvoima.

-- Tämä, luulen ma, on semmoista, kuin minä tarvitsen.

-- Vai se kelpaa? kysyi hän epäilevästi; ja avattuaan laatikkoa
paljasti hän vasemman käsivartensa, missä näin ihoon piirrettynä
nihilistien tunnusmerkin: punainen ympyrä, ja sen alla kaksi ristiin
pantua tikaria.

Varmaan tahtoi hän antaa merkin!

Mutta minä en voinut antaa vastausta, sillä minun käsivarressani ei
ollut tuommoisia kuvia.

-- Niin, tämä kelpaa.

Herra Kozák veti lakin lippua silmilleen ja lausui kolkolla ja äreällä
äänellä:

-- Mutta tätä ei myydä

-- Miksei?

-- Sillä on jo omistajansa, joka on tuleva sitä noutamaan.

Kyttyräselkä aikoi ruveta kiistelemään, mutta Kozák herra meni
lamppuinensa ulos ovesta; jos emme tahtoneet jäädä pimeään, täytyi
meidän seurata häntä. Hän ei ollut meitä enää näkevinänsäkään, vaan
palasi takaisin komeroonsa, heittäytyi vuoteelle ja alkoi lukea jotain
kirjaista; kyttyräselkä yhä vielä kiroili ja haukkui hurjistuneena.
Minä jätin heidät sinne ja aloin astua rappusia ylös, antaen heidän
päättää asian kahdenkesken.

Ei aikaakaan niin tuli isäntä perässäni, riideltyään yhtiömiehensä
kanssa, jotta äänensäkin oli mennyt sorroksiin.

-- Näittekö nyt? Tuota hullua! Vaikka minä sanon, että kohta ovat
ryöstömiehet täällä ja lyövät myttyyn koko ammattimme, niin vastaa hän
vain, että noitten suurten latinkien omistaja on viimeisellä hetkellä
tuleva. -- Hurja mies!

Ihana yksimielisyys tässä talossa! Kukin pelkää toinen toistansa, tyttö
parka jokaista ja taloa koko kaupunginosa.

Tämäpä juuri minun mieleni mukaista.

-- Mutta kuulkaa, kello on jo neljänneksen yli seitsemän. Jos ette
kiirehdi, niin ovat puolentoista tunnin päästä ryöstömiehet täällä ja
myyvät Kozák herrankin, jos hän ei ennen korjaa roippeitansa. Sentähden
neuvon teitä ottamaan edeltäkäsin tarjoomani rahat; tavaran kuljetan
täältä sitte vähitellen, en sitä kaikkea yhtähaavaa tarvitsekaan.

-- Mennään kamariin; täällä ei käy siitä puhuminani Sillä naapurit
kuulevat.

"Kamarilla" tarkoitti hän Agneksen huonetta.

Tyttö oli jo saanut hiuksensa kuntoon ja emännöitsijä suuruksen
valmiiksi. Sikurikahvi höyrysi kahdessa korvattomassa kupissa, jotka
ynnä laihan maidon kanssa olivat asetetut huoneen ainoalle pöydälle.
Vanha nisuleipä oli leikelty palasiksi suurusta varten.

Käskin ukon juoda ennenkuin jähtyy. Kohmeloiselle päälle ja äreälle
mielelle tekee kuuma kahviliemi erittäin hyvää. Tyttökin istui pöydän
ääreen sanomatta jo juoneensa tänään kahvia. Minullekin tarjottiin
sitä, mutta minä vastasin ett'en nauti suurukseksi tavallisesti muuta
kuin pippurilla höystettyä sianlihaa.

Nyt oli aikaa puhua asiastamme.

Eipä ollut helppoa saada häntä ottamaan vastaan noita tuhatta
floriinia.

Vanhus epäili minun aikovan sitte jonkun oikeuden muodolla ja lain
varjon alla anastaa hänen helvetinkone-tehtaansa, kun ensin olin saanut
hänet ottamaan rahat vastaan. Tehtaansa oli hänelle rakas; hänellä oli
todellinen "pyromania".

-- Olkoon menneeksi, minä annan teille tuon summan lainaksi -- vekseliä
vastaan. Vekseli on minulla aina.

Nyt hän alkoi epäillä minun olevan koronkiskojan, sillä nepä ovat
konstikkaita miehiä! Kun saavat tietää että jotakuta uhkaa ryöstö,
tulevat he heti sanomaan: "olen kuullut teidän tarvitsevan rahoja. Minä
lainaan. Vain viidellä sadasta korkoa". -- "Antakaa tänne!" -- Mutta
kun tulee maksun aika, niin käy selville, että korko onkin laskettu
_viideksi sadalta kuukaudessa_. Sitte tulee hän sen sijaan ryöstöön
panemaan.

Siksipä kyttyräselkä ensin kysyi minulta:

-- Suurtako korkoa vastaan?

Vastasin samaan tapaan: sangen suurta korkoa vastaan. Sen vaadin
koroksi, että olette sanomatta pahaa sanaa tyttärellenne ja häntä
muuten pahasti kohtelematta, kunnes olette maksanut veikanne.

Agnes hypähti seisoalle. Kasvonsa lentivät tulipunaisiksi.

Mutta ukko ei päästänyt häntä menemään, vaan veti hänen luoksensa.

Nyt alkoi hän käsittää asian laidan. Ei herra ollutkaan koronkiskoja.
-- Mutta sitä pahempi. Herra oli ukon _ideaali_.

Hän syleili tytärtään ja suuteli hellästi häntä otsalle.

-- Tästä päivästä alkaen olkoon sinulla siunaukseni!

Tyttö vapisi.

Äkkäsin kyttyräselän tuuman; hän aikoi asettaa tyttärensä istumaan
samalle tuolille, jolla _minä istuin_. -- Minä nousin seisoalle.

-- Suostutteko tuumaani? kysäsin.

-- Suostun. Tästä päivästä alkaen on tämä huone pyhä paikka.

Mikä kunnon mies!

-- Mutta jott'ei tämä kaunis lupaus jäisi unhotuksiin, niin
kirjoittakaamme se ylös.

Otin kappaleen liitua (kapakan isännän takin taskussa löytyi liitupala)
ja kirjoitin sillä huoneen ovelle sekä ulko- että sisäpuolelle:

_Tämä huone olkoon pyhä paikka kaikille_.

Kyttyräselkä allekirjoitti sill'aikaa vekselin. Siitä nain tietää
nimensä olevan "Haggeus Templomtornyi". Taisi olla syntyisin
arvokkaastakin perheestä.

Kun sitte vaihdoimme vekselin ja rahat, saattoi hän taas tyttärensä
punastumaan.

-- Nyt menen asioilleni. Mutta sinun ei tänään tarvitse mennä
ompelemaan. Ei tarvitse mennä koskaan enää sinne. Minä en salli sinun
enää tekevän työtä vieraille ihmisille. Saat elää minun tyttärenäni,
kuten sinun sopiikin. Kun minä menen kaupungille, saat jäädä kotiin
kalliin ystävämme huviksi. Laske minut sitte ulos pikku ovesta, ett'ei
Kozák näe minun menevän täältä yksin. Pyydän herraa, rakasta ystävääni,
kulkemaan tästä pikku ovesta, kun toiste tulette meitä tervehtimään.
Siitä voi päästä suoraan kadulle, ja kenenkään näkemättä. Huomenna
teetän siihen yhden avaimen lisään.

Kunnon mies vei minut ulos mainitsemastaan pienestä ovesta, josta ensin
tulimme kaalimaahan ja sieltä kadulle, ja samaa tietä takaisin.

Tämä asia on siis täysin selvillä. Parempaa miestä ei saata tavata kuin
herra Haggeus -- aamupäivällä.

Astuessani takaisin kamariin, seisoi tyttö parka kalpeana pöydän
ääressä ja katseli surusilmin pientä koriansa, missä hänen
ompelutarpeensa olivat. Tuo kori käsivarrella oli hän tähän aikaan
tottunut lähtemään työhönsä.

Hän ei odottanut, kunnes minä puhuttelisin häntä. Nyt oli hän kovin
rohkea.

-- Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt.

En voinut arvata.

-- Sitä, että isäni täst'edes antaa minulle _yhtä haavaa_
kaksinkertaisena illalla sen kurituksen, josta hän ennen on antanut
puolet _aamulla_ puolet _illalla._

-- Älkää pelätkö! Minä pidän huolen, että tuota kirjoitusta ovella
noudatetaan pimeän tultuakin. Mutta ensin pyytäisin teiltä jotain.

Hän pudisti kieltävästi päätään. Hän luuli minun pyytävän jotain, johon
olisi -- edellisestä päättäen ehdottomasti antaminen kieltävä vastaus.

-- Antakaa minulle silmäneula.

Tuota hän ei tosiaankaan voinut arvata.

Tätä pyyntöäni hän ei saattanut kieltää, vaan antoi koristaan neulan,
uteliaasti odottaen, mitä minä sillä alkaisin tehdä.

Minä taasen kiersin ylös takkini hihan ja aloin punaiseen läkkiin
kastetulla neulalla pistellä ihooni pieniä pilkkuja, joista syntyi
ympyrä sekä kaksi tikaria ristissä sen alla.

Kun tyttö huomasi, mitä minä tein, hypähti hän pelästyneenä luokseni ja
tarttui käteeni.

-- Tiedättekö mitä teette?

-- Tiedän.

-- Jumal' armahtakoon! Sitte hukka teidät perii!

-- Monessa vaarassa olen ollut, mutta ei hukka vielä ole minua perinyt.
Ei se veteen huku, joka hirteen on tuomittu.

Hän ei enää tahtonut kiistellä kanssani, vaan pyyhki nenäliinallaan
pois käsivarrestani nuo salaperäiset merkit. Ne olivat vielä tuoreet.

Minä nauroin. Kuvat eivät lähteneet.

-- Älkää huoliko, -- ne eivät lähde; hyvää aniliiniväriä ei saa
lähtemään ihosta saipuallakaan. Älkää pelätkö minun suhteeni. Minä olen
isäni seitsemäs lapsi.

Nyt menen Kozák herran puheille.

-- Te saatte mennä työhönne. Se on teille paras. Ei teidän tarvitse
pelätä tulla kotiin illalla. Teitä ei ole loukkaava isänne -- _eikä
kukaan muukaan_.

Tyttö parka ihastui, kun taas sai ottaa käsivarrelleen pienen korinsa.

Me miehet emme voi käsittääkään mikä onni on muutamille tytöille päästä
työhönsä.

Ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja hän pudisti sitä.

Mutta pankaamme tähän alle taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea
dynamiitti-pommia.




III.


Tavattuani Kozákin, astuin minä vuorostani heti hänen jalalleen.

Hän oli paraikaa työssään, teki tulta kattilan alle. Ollen todellinen
demokraatti hän ei hävennyt alhaisintakaan työtä.

Hän vastasi astumalla minun jaloilleni.

Minä taasen kiersin ylös hihan ja mansettini käsivarrelta ja näytin
hänelle merkkini.

Tämän huomattuansa nosti hän sormensa suun eteen; tämä kai oli myöskin
joku nihilistien salainen merkki, Kaikki tuon miehen liikkeet olivat
niin kummallisia, etteivät muut ihmiset semmoisia tehneet.

-- Aika on käsissä? kysäsi hän asettaen hiuksensa korvan taa.

-- Niin on. -- Mitä muuta olisin voinutkaan vastata?

-- Minä annan teille Phlegetonin tippoja. Näin sanoen laski hän oikean
kätensä etusormen vasempaa pivoonsa. Helppoa oli arvata hänen noilla
mainitsemansa hornan tulijoen tipoilla tarkoittavan kysymyksessä olevia
dynamiitti-latinkeja.

-- Hyvä! Paljoko maksaa?

-- Ei mitään. -- Meillä on kaikki yhteistä. Mikä on minun, se on sinun;
mikä sinun, se minun. Nyt annan minä pyhään tarkoitukseen, sitte tulee
sinun vuorosi.

(No, jos tuohon pyhään tarkoitukseen otetaan, mitä on minun, niin annan
velkani; siten niistä voisin päästä).

-- Mutta minua vielä arveluttaa eräs seikka, lausuin, -- eivätkö nuo
kapineet ole laillisesti ryöstöön kirjoitetut ja otetut takavarikkoon?

-- Mitähän me laista? takavarikoista? Jos jotain on poissa niin me
vannomme ettei sitä ikänä ole ollutkaan. Meillä ei ole mitään tekemistä
apostoli Pietarin eikä Pilatuksenkaan kanssa. Meidän vapahtajamme on
Barrabas, jonka kansa päästi vapaaksi kun se ristiin naulitsi tuon.
toisen.

-- Hyvä, apostoli veikkoni. Saan siis viedä Phlegetonin tipat, jos
tahdon.

-- Et ehdoin tahdoin; vaan se on velvollisuutesi.

-- Sillä minä teen aika räjähdyksiä _kaivoksessa_.

Näistä sanoista hän syleili ja suuteli minua.

-- Niin. "Kaivoksessa". Siinä kaivoksessa, josta kansan verihiellä
huuhdotaan kultaa; siinä kaivoksessa jossa kansan kyynelistä
tehdään suolaa; siinä kaivoksessa, josta saadaan rautaa kansan
kahleiksi. -- -- --

Minä tarkoitin Nyerges-Ujfalun marmorikaivosta.

-- Oh, veli kulta! puhui hän kaulukseeni tarttuen. Miks'et luota
minuun? Tuolla valenimellä et vie minua harhaan. Tiedänpä hyvin oikean
nimesi. Olen useasti nähnyt sinut tuolla "kaivoksessa". Kun te
työskentelitte alhaalla ja kaivelitte uurroksia kansan sydämeen, olin
minä usein kuulijain parvella; tiedänpä, missä istutkin: oikealla
kädellä. Oikein. Sitä parempi valekuoresi. Minä en ollenkaan luota
tuohon suurisuiseen vasemmistoon. Meikäläiset ovat vaiti ja toimivat.
Nimesi on (hän lausui sen).

Tuo harmitti minua. Olisin mielelläni pitänyt nimeni salassa.

-- Ymmärrän, sanoi hän. Tuon hupsun ukon suhteen täytyy sinun pitää
nimesi salassa. Aamupäivällä rakastaa hän rahaa, iltapäivällä viiniä ja
illalla kunniaansa. Täytyy pitää häneltä salassa koko asia. Mutta hänen
tyttärensä saakoon tietää kaikki.

-- Johan hän tietääkin. Minä ilmaisin hänelle oikean nimeni ja asemani.

-- Tunnette siis toisenne?

Luulin hänen heti paikalla tempaavan esiin tikarin ja pistävän minut
puhki. Päinvastoin; hän syleili minut, jotta nenänsä kosketti minun
nenääni.

-- Sepä oli hyvä. Siis on sekin seikka selvillä. Meidän täytyy olla
joka askeleella hyvin varovaiset. Salapoliisit vakoovat meitä joka
taholta ja pitävät silmillä kaikkia toimiamme.

(Ahaa! Senpätähden meidän puolella ei ole poliisia, kun ne kaikki ovat
sijoitetut Kuiskaaja-kdulle!)

-- Jos me veisimme yhtä haavaa koko tämän laatikon räjähdysainetta
suoraan asuntoosi, niin he arvaisivat koko asian laidan. Sitä täytyy
kantaa sinne vähitellen. Mutta sekin olisi ollut yhtä vaikeata, jos
sinä kävisit täältä noutamassa tai minä kävisin sinun luonasi. Nuo
nuuskijat aavistaisivat kohta pahaa. Mutta tyttö saattaa korissansa
kantaa pari kolme latinkia erällään luoksesi, siitä ei kukaan voi pahaa
aavistaakaan. Sinä olet nuori ja rikas, tyttö kaunis, mutta köyhä. Ei
kukaan voi ajatellakaan asian oikeata laitaa.

Kummastus kai näkyi kasvoistani, koska vale-veljeni alkoi tarkemmin
selittää asiaa.

-- Kuinkas muuten? Arvellaan ettei hän ole siivo tyttö. Hullutusta ovat
muuten haaveilut kunniasta. Eikö se ole yhtäläistä itsekkyyttä, kuin
esimerkiksi ahneus? Itsekkyyttä, omarakkautta. Omaa kunniaa ei kukaan
saa pitää; vaan yhteistä kunniaa saattaa löytyä.

Yleensä täytyi minun hyväksyä väite, mutta lausuin minua vähän
arveluttavan, miten tuo yleinen kunnia hyödyttäisi ihmiskunnan kaunista
sukupuolta.

-- Se on vain käsitteiden sekaannusta. Seuraelämän ennakkoluuloja,
joita pitää särkeä. Me emme huoli niistä mitään. Kukapa sanoisi
ruusupensasta kunniattomaksi sentähden että sen ruusuja poimitaan?
Yleiseksi hyväksi täytyy jokaisen toimia ruumiin sieluin. Kukin uhraa,
mitä hänellä on: yksi järkensä, toinen voimansa, kolmas omaisuutensa,
neljäs taasen kauneutensa. Tätä seikkaa olen usein selittänyt tytölle,
mutta hän ei ole ottanut sitä ymmärtääkseen. Olipa hyvä kun asia
onnistui sinulle paremmin.

-- Mitä hittoa! Olethan rakastunut tyttöön.

-- Eihän se asiaa muuta. Mikä on minun, se on minun; mikä sinun, se
minun. Mikä ei ole sinun, se ei ole minunkaan.

Tämäpä vasta filosofiaa! Hyväksytään tämä, niin loppuvat kaikki
kaksintaistelut.

-- Siis ei saa luulevaisuutta löytyä keskuudessamme?

-- Ymmärtäkäämme toisiamme. "Keskuudessamme!" Se on perussana. Vain
keskuudessamme. Jos emme olisi liittolaisia, tuota, joka kurottaa
kättänsä tämän aarteen puoleen, polttaa kyntensä. Meillä on tikarit!
Kunnialliset herrat olkoot kunnialliset! Joka meihin kajoo, se kuolee.
Mutta meidän kesken eivät tule kiistat kysymykseen. Siis saa "hän"
tuoda sinulle joka päivä parin näistä.

-- Ja mitä minun on niillä tekeminen?

-- Mitä itse jo sanoit: tärisyttää kaivosta aika räjähdyksillä.

-- Tarkoitat parlamentti-huonetta Aleksanderinkadulla.

-- Aivan niin. Tiedäthän.

-- Räjähdetäänkö se suoraa päätä ilmaan?

-- Niin. Silloin kun se on täpösen täynnä. Tiedäthän.

-- Tiedän. Mutta siinä on yksi vaikea kohta. Tuossa sanoja jauhavassa
myllyssä ei ole kellaria.

-- Tunnen senkin seikan. Tahalla on niin rakennettu, ettei ole
kellaria. Jo perustusta laskettaessa tiesivät rakentajat, että tässä
huoneessa päätetään isänmaan kavaltamista ja kansan turmelemista,
eivätkä tehneet kellaria alle, ettei joku uusi Guy Favques lennättäisi
ilmaan koko tuota helvetin sauhedrinia. -- Mutta he pettyvät suuresti
luullessaan voivansa välttää kohtaloansa.

-- Tiedäthän, että salin lattiassa ministeri-penkkien edessä on
kolme ilmareikää. Näitä peittää rautaiset kalteri-kannet. Näissä on
tähden muotoisia läpiä, joista voit pudottaa alas nämät latingit.
Valtiopäivämies voi sen helposti tehdä, kun hän tulee saliin ennen
istuntoa, jolloin ei siellä ole vielä ketään. Joka päivä muutamia
erällänsä. Kun sitte kaikki on saatu paikalleen, on vain odotettava
sopivinta tilaisuutta; kun kaikki ovat koolla, esimerkiksi yhteisen
äänestyksen tapahtuessa, niin...

-- Mutta...! Kenties on tarkemmin miettiminen tuota seikkaa; siinä
tapauksessa lennätämme ilmaan myöskin vasemmiston isänmaan ystävät.

-- Lentäkööt ilmaan! Mitä meihin koskee vasemmisto valtiopäivillä?
Siellä ei ole meillä ainoatakaan liittolaista. Se ei ole parempi
vastapuolue kuin imperialistit Ranskassa. Hallituksen puoluelaisilla on
syytä olla rauhan rakastajia; siis heidät tuomitsemme heti kuolemaan.
Vasemmiston miehetkin ovat kaiken perinpohjaisen kumoustyön kiivaita
vihollisia ja heilläkin on suuret miehensä, joita he jumaloivat; mutta
me emme huoli suurista miehistä, joitten nimeä mainitaan muita
paremmaksi Meillä on tyhjyys kaikkeus! Ilmaan siis joka mies!

-- Onko se, joka tämän toimittaa myöskin lentävä ilmaan?

Mies laski molemmat etusormensa ristiin.

-- Se ei ole tapahtuva. Koko tuuma on valmiiksi ajateltuna. Me emme
uhraa tarpeettomasti liittolaisiamme. Kuule nyt ohjeitani!

-- Kuulen.

-- Kun tulilävet ovat täytetyt, sidot viimeiseen Bickfordin latinkiin
pitkän ja hienon kuparilangan. Tämän langan voi huomaamatta johdattaa
salin lattiaa peittävän maton alatse presidentin pöydälle. Presitentin
pöydällä on sähkökone. Siitä kulkee vaskilanka etehisessä löytyviin
kelloihin, joita sähkön avulla kilistämällä presidentti kutsuu
valtiopäivämiehiä kokoon. Näillä on nimittäin tapana yleisen
äänestyksen edellä istuskella etuhuoneissa. Valitset ajan, jolloin
heitä on enimmän koolla. Esimerkiksi valtiovarain arviolaskuista
kiistettäessä tai kun on kysymys Bosnian hallinnosta. Kun sitte
presidentti lausuu, että tapahtuu äänestys, niin keskeytetään istunto
viideksi minuutiksi. Sillä aikaa yhdistät sinä Bickfordin latinkiin
kiinnitetyn langan presidentin sähkökilistyskoneen lankaan. Sen
tehtyäsi riennät ulos huoneesta, heittäydyt issikalle ja ajat täyttä
kyytiä ulos kaupungista; sillä kun presidentti viiden minuutin kuluttua
painaa sähkökoneen nuppiin, soittaa hän muuttoansa toiseen maailmaan,
(vaikk'ei toista maailmaa olekaan) ja ympärillä olevat rakennukset
menevät kaikki raunioiksi, kuten Babylon ja Ninive. Jos Aatelisto pitää
kokousta samaan aikaan museossa, niin lyömme kaksi kärpäistä yhdellä
iskulla.

-- Ymmärrän.

-- Toimit siis näitten ohjeitten mukaan. Niin on Kosmokaen [kosmos,
kreikkalainen sana, suomeksi maailma. Suom.] käsky. Meitä ivataan
nihilisteiksi, mutta me nimitämme itseämme Kosmirtaiksi. Jokainen jäsen
on vain "atoomi" suuressa maailma-kaikkeudessa. -- Siis suostut siihen,
että välittäjä tulee luoksesi joka päivä seitsemän aikaan aamulla.

(Hän tarkoitti Agnesta).

Minä olin varma siitä, ett'ei Agnes olisi sitä tekevä, vaikka kaikki
demiurgit käskisivät häntä kantamaan atoomeja uuden maailman luomista
varten.

-- Kuitenkin katson tarpeelliseksi, atoomi-veikkoseni, huomauttaa --
lausuin -- että jos tuo pahikko kyttyräselkä atoomi saa tietää
tyttärensä olevan välittäjänä, niin lyö hän hänen kuoliaaksi heti
paikalla.

-- Tiedän, Ukko himoo aamupäivällä rahaa, iltapäivällä kunniaa.
Tästäkin asiasta on huolta pidetty. Tästälähin ukko ei tohdi tehdä
pahaa tyttärellensä; minä olen häntä suojeleva. Nyt hän on meidän
yhteinen omaisuutemme. Minä annan hänet sinun haltuusi, sinä taas minun
haltuuni. Hänelle ei kenkään enää saa lausua pahaa sanaa. Minä olen
täällä.

Sitä minä juuri tahdoinkin.

Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan
parlamentti-huoneen kolmea ilmareikää.




IV.


Nyt ymmärsin täydellisesti, minkätähden tyttö parka oli päättänyt
hypätä sillalta Tonavan virtaan.

Mutta sitä en ymmärtänyt, miten minä voisin häntä siitä estää.

Kärpällä on se luonto, että se ennemmin antaa tappaa itsensä kuin menee
lokaan.

Tämän tytön on myöskin lokaa edessä, lokaa takana. Ainoa pelastuksensa
on Tonavan silta.

Mutta mitä se minuun koskee?

Ovatko valitsijani lähettäneet minut tänne romaania sepittämään?

Ja kunpa sitte tietäisin mitä seuraava luku tätä romaania on sisältävä?

Alku on jo tehty. -- Vararikon tehnyt isä, joka illalla vainoo
tytärtään siitä, minkä vastakohdasta hän kuritti häntä aamulla; joka
aamupäivällä on kavala orjakauppias, iltapäivällä ylpeä ja
kunnianhimoinen. -- Heittiö veli, joka ei tohdi päivällä kulkea ulkona;
-- Nihilisti rakastaja, joka etsii kumppania lemmen julistukseen, johon
eivät omat varat riitä; -- dynamiittitehdas; vielä parlamenttirakennus,
jota aiotaan ilmaan räjähyttää; -- ja tyttö jonka sielulla on kärpän
luonto. Joka pelkää ja vapisee kaikkea, mitä hän näkee, kuulee,
aavistaa. -- Ja vieläpä sattumalta asiaan sekaantunut puolustaja, joka
on elämän pilana pitänyt ja jolle on kotona jo puoliso ja kolme
paitaressua sekä velkojia enemmän kuin yhteen romaaniin tarvitaan.

Mikähän tästä lopuksi tullee?

Mutta olin unohtaa yhden päähenkilön tästä näytelmästä.

Tämä päähenkilö on -- appeni.

Hän on sangen kelpo, järkevä ja rehellinen mies. Ihmissydämessä ei voi
löytyä hyvää avua, jota ei hänellä ole suuremmassa määrässä; maan
päällä ei löydy tiedettä jota hän ei tunne.

Mutta kolmea seikkaa ei hän saa millään keinolla päähänsä; ja kuitenkin
ovat ne yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita. Ensimmäinen on: miten
ihminen saattaa enemmän kuluttaa kuin hänellä on tuloja? Toinen: kuinka
mies saattaa puhutella muuta naista kuin sitä, jonka kanssa hän on
vihitty? Kolmas: kuinka voi ihminen puuttua asioihin joita hän ei
ymmärrä?

Näistä _kolmesta syystä_ hän ei voi käsittää, miksi minä olen täällä
Budapestissä maan edusmiehenä?

Kun saavuin kotiin, tuli palvelija eteisessä vastaani sanomalla, että
"kunnianarvoisa herra" on tullut kaupunkiin.

(Kunnianarvoisia herroja ei löydy enää maailmassa muita kuin "apet". Me
"vävyt" olemme jo "armollisia herroja". Mutta hän ei salli muuta
arvonimeä. Hän rypistää nenäänsä siitäkin, että minä annoin kutsua
itseäni armolliseksi herraksi. "Millä oikeudella annat sinä kutsua
itseäsi armolliseksi?" tutki hän. "Olenhan ainakin _kunnon
juutalainen_." -- Tästä sai hän tarpeeksensa eikä enää kysynyt).

Appeni oli siis saapunut, ja ollen säästävä mies ei hän majoittunut
ravintolaan, vaan ajoi asemalta suoraan asuntooni. Hän oli noussut
vuoteeltaan jo aikaisin aamulla ja oli jo juonut kahviakin sekä odotti
nyt minua.

Ollen kohtelias mies ei hän kysynyt, mistä minä tulen näin _varhain?_
jottei minun tarvinnut ruveta selittelemään, että nyt juuri päättyi
keskustelu 5 §:än johdosta. (Jokaisen laki-ehdoituksen 5 §:äähän
vastapuolue tavallisesti aina ahdistaa; se on yleisesti tunnettu asia).
Hän ryhtyi suoraan asiaansa, tai kuten me "_sttus-puhujat_" sanomme:
"_in medias res_".

Hän tuli viemään minua kotiin.

Hän esitti asiansa niin vahvoilla todisteilla, että minä huomasin
nykyisen asemani puollustuksen hyvin vaikeaksi.

"Rakas poikani, velkojat ovat pidättäneet teidän palkkanne jo kaksi
kuukautta; jos tähän tulee vielä lisää kolmas kuukausi, niin Teidän
_täytyy_ valtiopäiväjärjestyksen mukaan ottaa ero luottamustoimestanne.
Mutta jos tätä ennättäen _vapaaehtoisesti_ otatte eron, niin voitte
tuoda esiin perusteellisia syitä. Taloutenne vaatii persoonallista
silmällä pitoa. Olla kahdeksan kuukautta täällä Budapestissä on
maanviljelijälle sama kuin vararikko kotona. _Oculus domini saginat
boves_. Isännän silmä härjän lihottaa. Joka ei ole niin suuri herra,
että jaksaisi pitää tilanhoitajaa, hänen täytyy itse johtaa väkeänsä.
Rouva ei voi sitä tehdä, etenkin kun lasten kasvatus on kokonaan hänen
poloisen huolenansa. Valtiopäivämiehen toimi sopii vain Pestin
sanomalehti-miehille ja asianajajille, jotka täällä ilmankin
laiskottelevat, suurille tilanhaltijoille, joille se on huvitusta,
tuommoisille suurille valtiomiehille, jotka pyytävät päästä
ministeriksi ja valtiosihteeriksi; tai noille epatoille, jotka joka
päivä tupakoivat viidenfloriinin ja viidenkolmatta kreutzerin hinnasta
parlamenttlhuoneen eteiset savua täyteen; mutta ei millään muotoa
Teidän moiselle miehelle. Luulenpa teidän jo saaneen tarpeeksi tuosta
kunniasta. Joka päivä saatte siellä kuulla vastapuolueen haukkuvan
itseänne kalmukiksi, petturiksi, kansan veren imijäksi, olette saanut
nähdä itsestänne jos jonkinlaisia irvikuvia pilalehdissä: apina, koira,
elefantti, kyykäärme, villisika, rosvo, varas, kerjäläinen, härkä,
aasi, hevonen, kameli, giraffi, papukaija, mustalainen, juomari,
pyöveli, lurjus, vanha akka, kolmet kaunottaret; luulen, että olette
tarpeeksi huvitellut itseänne. Eihän se pellolle hyvää tee, jos siihen
kuusi vuotta perätysten kylvetään nisua, kasvaahan se sitte toiset
kuusi vuotta pelkkää rikkaruohoa? Varmaan olette jo kyllästynyt tähän
toimeenne, rakas poikani. Mutta minä en suinkaan vaadi Teitä ottamaan
häpeällistä askelta. Kyllä minä tiedän, mikä on soveliasta: laillisuus.
En vaadi Teitä nyt heti äkkiarvaamatta luopumaan valtiopäivämiehen
toimesta; se ei sovi isänmaalliselle miehelle. Pysykää täällä vielä,
kunnes valtiovarain kulunki-asia on päätetty; vasta kun huomaatte,
ettei teitä enää tarvita luovutte toimestanne. Ilmoittakaa myöskin
aikeenne ajoissa puolueellenne, jotta se voisi hyvissä ajoin ruveta
pitämään huolta jälkeläisenne valitsemisesta. Sillä aikaa koetan minä
saada velkojianne suostumaan ajan pidennykseen, jotta lakkaisivat
pidättämästä palkkaanne, sitte suoritan minä kaikki, jottei tänne jäisi
jälkeenne mitään ikäviä muistoja..."

Catilinalle ei saattanut tuntua olo paremmalta kun Cicero häntä
ahdisti, kuin minun oloni tuntui minusta appeni puhuessa.
Vastaväitteeni olivatkin vain persoonallista laatua. Minun täytyi
hyväksyä hänen ehdotuksensa kokonaisuudessaan. Pitkän keskustelun
päätyttyä täytyi minun luvata, etten kirjoita enää nimeäni vekseliin;
etten pelaa kymmentä kreutzeriä suuremmasta summasta ja vietän kotonani
pääsiäis-loman. Kotona sitte sovitaan lähemmin asioista, piirikunta
lähettää tuomarin apulaisen minun sijaani valtiopäiville, sillä hän on
kovin huolimaton eikä tee mitään; muulla tapaa he eivät saisi hänestä
eroa.

Tämän vakavan keskustelun kestäessä hän ei kertaakan maininnut sen
naisen nimeä, jonka edestä minä varmaan uhraisin henkenikin ja joka
varmaan ei voi aavistaakaan, että hänen miehensä täällä Budapestissä --
sepittää romaania.

Minun täytyi hyväksyä kaikki antaumiseni ehdot. Minä myönnyin kaikkiin
ja vakuutin kunniasanallani pitäväni lupaukseni.

Sitte pyysi hän luetteloa velkojistani ja lupasi heti mennä
asianajajansa luokse järjestämään raha-asiani; nyt saisin mennä
keveillä mielin valtiopäiväistuntoon.

Kellon ensi kerran soidessa tuli mieleeni dynamiittimiehen puhe. Menin
tarkastamaan kysymyksessä ollutta sähkökonetta. Presidentin pöydällä
olevan sähkökoneen luo ei voinut mitenkään päästä. Se vaskilanka, joka
puhuja-pulpetin kulmasta kulkee penkkien alatae menee pikakirjoittajien
huoneesen. Pikakirjurien päämies antaa sillä koneella merkin
kirjureille, joll'eivät pidä vuorostansa vaaria. Mutta tämmöistä ei ole
tapahtunut muuta kuin kerran puolessa vuodessa. Ei niin tulekaan mitään
helvetinkuvaa yleisen äänestyksen tapahtuessa.

Olin utelias tutkimaan ilmareikiä, josko joku toinen hullu olisi jo
tehnyt sen pilan mikä oli uskottu minulle; mutta niissä ei ollut
mitään.

Kun taas tuli tuo tavallinen yleinen äänestys, seurasi semmoinen
miellyttävä epäjärjestys, jolloin jokainen valtiopäivämies jättää
paikkansa, liittyen joukkioihin tarinoimaan, suunnittelemaan
rautateistä, kiusaamaan ministerejä muistutuksillaan. Notarius lukee
tämän yleisen Babelin häiriön kestäessä lavean keskustelun alaisena
olleet pykälät yksitellen seuraavalla tavalla:

"5:s § (kovasti) _kaikissa niissä tapauksissa, joissa_, (sitte hiljaa);
piff paff puff, -- ja niin edespäin. Filosofia, filharmonia,
filantropia, filomela, fylloxera, -- missä ovat nenälasini? --
_vastedes_... telegrafi, typografi, litografi, fotografi, hektografi,
-- kello kuusi illalla kokous! Joka mies! -- _samaten_... alfa, beta,
gamma, delta, ypsilon, omega... (taas kovasti) _määrätään_!"

Presidentti kysyy: "hyväksyykö arvoisa huone 5:nnen §:än?"

Mikä on hyväksyessä koska siinä on niin paljo hyvää?

Mutta appeni kutsutti minut kotia, sillä kello on jo yksi, ja siihen
aikaan syövät muka kaikki kunnon ihmiset päivällistä.

Asiat oli vanhus jo toimittanut. Iltapuolella oli meidän määrä
suorittaa vekselit.

Kiitollisuudesta lupasin mennä hänen kanssan illalla kansanteaatteriin.
Hän ei mielellään käy kansallisteaatterissa. Kun hänen muinaiset
mieliteoksensa katosivat näyttämöltä, ei hän tahtonut nähdä uudempia.
Nuo vanhukset luulevat vain sen olevan hyvää, minkä he itse ovat
nähneet.

Kansanteaatterissa sai hän korvauksen; siellä näytettiin sangen
siveellinen kappale. Hän ei voinut katsoa loppuun asti.

"Vaimoni tulee ehkä kysyneeksi mitä näyteltiin, enkä tohtisi kertoa sen
sisältöä".

Sitte vein hänet illalliselle Orfeumiin. Aluksi hirvitti häntä istua
selkä päin soittajia; minulle sanoi hän: "suoraan puhuen ovat minun
poskeni punaisemmat häpeästä kuin tuo biffipaisti!" Lähtiessämme sieltä
pyysi hän minun olla ilmaisematta anopilleni, että me kävimme täällä,
sillä siinä tapauksessa hän ei päästäisi meitä koskaan enää Pestiin.

Appeni mieliksi menin varhain maata, mutta en saanut unta silmiini
ajatukselta, että tuo tyttö ehkä kumminkin saattaa tulla huomis-aamuna
luokseni kori täynnä dynamiitti-latinkeja, kun appenikin on täällä.

Koko yön näin tästä asiasta unta.

Kaikeksi onneksi oli vanhuksella hyvänä tapana nousta ylös jo viiden
aikaan aamulla ja ollessaan Budapestissä ei hän jättänyt menemättä
Rudásfürdöön kylpemään, se oli hänen mieleisensä kylpypaikka.

Jott'en heräisi, astui hän varpaisillaan (narisevat saappaat jalassa)
poikki kamarin, missä minä makasin; mutta tuskin oli hän päässyt ulos
niin minäkin hyppäsin ylös vuoteelta, puin ylleni, istuin issikkaan ja
ajoin "Punaruusun" hoteelliin ilmoittamaan Kuiskaaja-kadulle
esiintulleen välttämättömän esteen tapahtuneen. Tällä kertaa en voinut
vaatettaa itseäni kapakoitsijaksi. Luulin, ettei se enää ollut aivan
tarpeellistakaan.

Mutta myöhäänpä saavuinkin, vaikka vielä oli nivan varhain aamulla;
kaikenlaisten tehtaitten kanavat päästivät tuoretta pesuvettä, joka
höyrysi pitkin katua aivan kuin Islannin Geyser-vuori. Naapurin pihan
läpi päästyäni kolkutin portilla, kunnes tultiin avaamaan.

Portissa tuli vastaani luurankonainen; hän otti minut sangen
ystävällisesti vastaan. Hän vei minut kyökkiin, käski istumaan
penkille; hän näytti olevan kovin hyvällä tuulella.

-- Täällä ei ole enää ketään kotona, lausui hän. Sen huomasin itsekin,
kun kaikki ovet olivat selki selällään; kamarista tuleva tomu, joka oli
noussut lakaisemisesta, osoitti että minä keskeytin tuota
kunnianarvoisaa naista hänen siivoomistyössään. "Kaikki menivät jo
varhain aamulla, mikä minnekin."

-- Eikö ukolla ollut eilen illalla tekemistä tyttärensä kanssa? kysyin
innolla asiaani ryhtyen. "Mutta jatkakaa vain lakaisemistanne, rouva
hyvä, älkää oudoksuko minua, olen minä nähnyt herttuattariakin luuta
kädessä."

-- Olisi ollut, mutta ei tohtinut, vastasi tuo laihuuden jumalatar,
taas tarttuen tomua tekevään kapineesensa. Sillä ukolla ei ole tapana
iltapäivällä muistaa, mitä hän on aamupäivällä luvannut. -- Näin tekee
hän joka päivä. Kello kolmen aikaan iltapäivällä menee hän Punaruusuun
ja juo siellä yhdeksään saakka _suruissansa_; sitten tulee hän kotia,
kun hän näkee Agneksen palaavan ompelemasta. Tyttöparan täytyy käydä
kapakan ikkunain alatse, sillä Kuiskaaja-kadulle pääsee vain yhdeltä
puolelta; toisen pään sulkee rautatie. Kotona ukko sitte reuhkaa,
raivoo ja sadattelee, ei löydy rumaa nimitystä, jota hän ei silloin
heitä tyttärelleen. Hän syyttää tyttöraukkaa häpeällisistä asioista,
jommoisia ei koskaan ole tullut hänen mieleensäkään. Tyttö on vaiti ja
itkemättä, sillä jos hän sanankin sanoo tai purskahtaa itkuun, niin isä
varmaan pieksee häntä; mutta jos hän on vaiti, tyytyy ukko siihen, että
hän kaksin käsin vetää tytärtään kummastakin palmikosta huutaen
korvaansa: "sinä Senja sen vietävä! Missä olet taas ollut. Missä olet
ollut?"

"Kun tämä peli loppuu menee ukko taas 'Kolmen rummun' kapakkaan ja juo
_iloissaan_ itsensä punssia täyteen. Sieltä jokin palkollinen tuo hänen
aina kotia selässänsä ja panee hänen maata kamariin, missä häh makaa
aamuun saakka. _Siis voi hänen toisen kerran mentyänsä aamuun asti
täällä tapahtua mitä tahansa._ Kello yhdeksästä illalla aamuun asti."

Viimeistä lausetta lausuessaan nainen seisahtui eteeni, kädessä luuta,
jolla hän oli koonnut lakaisemansa rikat pieneen peltilapiooa, jonka
hän nyt nosti minua kohden, aivan kuin hän olisi tarjonnut minulle nuo
rikat -- yhdessä tuon lauseen kanssa.

-- Jatkakaa vain!

-- Kuten jo sanoin, en tohdi sekaantua riitaan, sillä jos ajan isännän
ulos ovesta, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja räjähyttää meidät
ilmaan. Mutta kun hän eilen kotiin tultuansa taas alkoi raivota, -- nyt
kahta kiukkuisemmin, kun muisti täällä aamulla olleen herran, joka
pyysi koroksi, ettei hän saisi tehdä pahaa tyttärelleen; siis oli tämä
herra varmaan tytön rakastaja; niin ryntää äkkiä Kozák rappusia ylös ja
nuoraan tytön kamariin, missä ukko paraikaa lasketteli mulatuksiaan.
Kozák ei ole tänne tullut koskaan ennen. Hän seisahtui isän eteen, ja
tarttuen hänen kaulukseensa, osoitti hän kädellään tuota kirjoitusta
ovella: "tämä huone olkoon kaikille pyhä paikka!" Tämä oli öljyä
tuleen. Tästä huomautuksesta muisti ukko koko asian laidan, että tämän
oli kirjoittanut oven kummallekin puolelle eräs korkea herra, joka oli
rakastunut tyttöön ja että tyttö oli juuri äsken mennyt hänen
luoksensa. -- Lupasi tappaa hänet. Mutta nytpä tapahtui kummia, --
Kozák, joka ennen oli veitsi kädessä uhannut tyttöä, jos hän oli
tervehtinyt miestä, sanoi nyt ukolle että Agnes oli tehnyt sangen hyvin
käydessänsä herran luona; hän oli muka tehnyt sen pyhän asian vuoksi ja
olisi tästälähinkin niin tekevä: sentähden ei häntä saa kukaan pahoin
pidellä. --

Nytpä he kamalasti riitelemään keskenänsä. Vielä tappelivatkin; vihdoin
kierivät he molemmat rappusia alas ja jatkoivat vielä pihalla
kahakkaansa. -- Minä ja Agnes katselimme toisiamme kummastellen, mitä
nyt on tapahtunut? Pelkäsimme kovasti, että ukko heti lennättäisi
ilmaan talon kaikkineen päivineen. Mutta Kozák ei päästänyt häntä
tehtaasen, vaan ajoi hänen ulos portista. Sitte meni ukko "Kolmeen
rumpuun" ja jatkoi päivätyötänsä kuten tavallista. Mutta Kozák tuli
luokseni ja lausui: "sanokaa Agnekselle että tästälähin on hän
pidettävä yhtä suuressa kunniassa kuin joku kuningatar, mutta huomenna
olisi Kozákilla jotain sanomista tytölle ennenkuin hän menee työhönsä".
Kun sanoin tämän Agnekselle, vastasi hän hyvin kummallisella äänellä:
"sen hän lupasi minulle jo edeltäkäsin, ettei hän salli kenenkään minua
pieksävän". Tyttö ei selittänyt tarkemmin, kuka tuo "hän" oli.

En minäkään ruvennut tuota naiselle selittämään.

Nainen ei enää vainonnut rikkojen jätteitä, jotka olivat jälellä oven
suussa, vaan jätti ne siksensä ja istui viereeni peittäen kätensä
esiliinaan ja jatkoi kertomustaan:

-- Aamulla nousi Agnes sangen varhain, kun vielä oli pimeä, eikä
odottanut kahviakaan. Varmaan kiirehti hän, ettei hänen olisi tarvinnut
tavata Kozákia. Mutta tämä oli valvonut koko yön ja kuullessaan oven
aukenevan seisoi hän jo rappusilla tytön tiellä. Minä kuuntelin
ikkunassa, mutta kuulin heidän puheestaan vain sen, minkä he tulivat
lausuneeksi kovemmin, kumpikin puhui hiljaa kuiskaellen. "Teidän täytyy
mennä hänen luoksensa!" Näin sanoi Kozák useat kerrat, mutta Agnes
vastasi aina kiivaasti: "en koskaan, koskaan!" Kozák polki suuttuneena
jalkaansa: "pyhä asia vaatii". Tyttö väänteli käsiään: "Hyvä Jumala!"
-- "Teidän täytyy viedä sinne..." (En kuullut, mitä?) Tyttö vapisi kuin
vilusta. "Minä sallin, sanoi Kozák, -- minä vaadin... minä käsken!"...
"_En en_!" kuiskasi tyttö. -- "Hän vaatii!... Hän käskee..." -- Nyt
tyttö kiljahti aivan kuin olisi sydämeensä pistetty; sitte kuiskasi
hän: "hyvä!" ja ojensi korinsa Kozákille sekä jäi seisomaan pihtipielen
nojaan laskien kätensä sydämmelle. Kozák tuli takaisin kori kädessä.
Tyttö otti sen häneltä ja juoksi sanaa sanomatta tiehensä.
"Seisahtukaa! Minä seuraan teitä Sädekadulle saakka!" huusi Kozák,
mutta ensin meni hän noutamaan tikarikeppiänsä. Luulen hänen
saavuttaneen tytön, koska hän viipyi niin kauan tiellä.

Tarpeeksi sain kuulla. Täytyi rientää kotiin.

-- Odottakaa, pidätteli nainen. Puhun vielä ukosta. Kun hän tänä aamuna
heräsi, ei hän löytänyt kotoa ketään, jonka kanssa hän oli voinut
tepastella, kahvikin vartoi häntä yksin; hän oli hyvin sävyisä. Kahvia
juotuaan iski hän viekkaasti silmiä kysyessään, missä Agnes on? Hän oli
kovin mielissään, kun sai tietää, ettei tyttö ollut juonut kahvia
kotona. Sanoi että _korkeat herrat_ juovat suurukseksi teetä munan ja
voin kanssa. -- (Tyttöparka varmaan syö nisuleivän palaista pitkin
katua käydessään). -- Ukko sanoi, että meidän täytyy kutsua se herra,
joka täällä kävi toissa päivänä joskus illalliselle. Tähän minulta
pääsi kolminkertainen nauru ja huudahdin: "illalliselle!" Kun ajattelee
meidän tilaamme, on mahdotonta olla kolmenkertaisesti nauramatta
tämmöistä puhetta kuullessaan. Sitte otti hän taskustaan avaimen, joka
avaa tuon pienen taka-oven, ja kysyi, josko tunnen täällä läheisyydessä
kunnon lukkoseppää, joka tekisi toisen samanlaisen avaimen? Miks'en
tuntisi? Asuuhan täällä niin monta tikarintekijä-varasta, että
riittäisi vaikka koko kaupungille. Nyt läksi hän -- luultavasti
lukkoseppää hakemaan. Mutta ensin heitti hän sormillaan suukon ovelle
piirrettyä kirjoitusta kohti, ja lausui laskien pitkän kätensä
olalleni: "hän on kunnon mies!" Kunpa olisitte kuullut, mitä nimiä hän
antoi teille eilen illalla.

Sanoin hyvästi ja riensin takaisin issikkaan. Punaruusun edustalla oli
juuri nyt nähtävänä pieni hauska tapaus. Kuski kiristi nuorta miestä
kurkusta ja mäjähytteli hänen päätänsä seinää vastaan; tunsin tämän
Agneksen toivorikkaaksi veljeksi. Jotta voisi hyödyllisellä tavalla
tänä aamuna lopettaa eilisen päivän, oli hän käyttänyt hyväkseen
tilaisuutta siten, että hän issikan mentyä kapakkaan ottamaan naukkua,
otti viedäkseen hänen hevosloimensa kauppaliikkeesen; tämän aikeen teki
issikka kumminkin tyhjäksi takasin palatessaan siten, että hän riensi
toimeliaan pojan luo ja vaati häntä tilintekoon. Uhkasi kutsua
poliisin. Mutta havaittuansa minun tulevan kutsui tämä kelpo poika
minua vanhan tuttavuuden vuoksi apuun. Enkä minä viipynyt häntä
pelastamasta. Issikan rauhoitin tiedolla, että tämä mies harjoittaa
sangen etevää ammattia -- hän on satulamaakari, ja tahtoi nähdä juuri
ammattiinsa kuuluvaa kapinetta; sitte pyhin hänen takkinsa selästä
kalkin ja kehoitin häntä menemään kotia isän katon alle ja koettamaan
edespäinkin saattaa yhä suurempaa iloa vanhemmilleen. -- Näin erkanimme
hänestä. Kotiin päästyäni havaitsin että sikarikoteloni oli poissa
päällystakkini taskusta. Varmaan oli suosikkini ottanut sen muistoksi
minulta. Pitäköön rauhansa!

Sitä suurempi oli huoleni, kun ajattelin, miten nyt käy, jos tyttö
parka todellakin tulee asuntooni tuomaan tuota vaarallista lähetystä ja
tapaa minun sijastani appeni kotona. Miten tuo poloinen on asiansa
selittävä, kun hän ei ole tottunut valehtelemankaan?

Rintani rauhoittui kokonaan kuullessani palvelijalta, ettei täällä ollut
käynyt ketään tyttöä.

Pysyin kotonani aina kello yhteentoista saakka; mutta tyttö ei tullut.
Tiesinhän sen. Sitte vein appeni mukanani parlamenttihuoneeseen, missä
me istuimme parvelle; minä jäin sinne hänen kanssaan ja selitin
hänelle, kenen valtiopäivämiehen kukin pää oli tuolla alhaalla
huoneessa. Kun hän alkoi kovasti haukotella, kehoitin minä häntä
jäämään vielä hetkiseksi, sillä pääministeri oli pitävä puheen. Hänellä
oli nimittäin kahdet silmälasit, toiset lukemista toiset puhumista
varten. Nyt otti hän nenälleen jälkimmäiset. Vanhus jäi siis
paikallensa.

Tällä tavoin saimme onnellisesti kaksi tuntia kulumaan; söimme yhdessä
päivällistä. Sen jälkeen kävimme katsomassa teollisuus-näyttelyä ja
teimme puimakoneen kauppaa; sillä aikaa tuli ilta, vanhus ei enää
tahtonut katsoa näytelmää, vaan tahtoi että minä veisin hänet klubiin,
minkä minäkin puolestani pidin suurimpana huvituksena.

Kun seisahdimme Lloydin rakennuksen eteen, annoin kaikeksi onneksi
vanhuksen astua edellä, jott'ei hän huomannut hämmästystäni. Portilla
seisoi Agnes.

Sama yksinkertainen musta puku yllä, sama kulunut iso huivi, sama
ompelukori käsivarrella.

Huomattuansa minut käänsi hän pois kasvonsa eikä ollut tuntevinaan
minua. Varmaankaan hän ei olisi suonut minun tervehtivän häntä. Mutta
epäilemättä odotti hän minua.

Riensin hinaamaan vanhusta klubiin ja kokosin pika pikaan häntä varten
vhistiseuran; kun sain hänen näin hyvään toimeen, kiirehdin takaisin
portille.

Mutta tyttö ei ollut enää siellä. Minne lienee mennyt? Minuahan hän
näkyi odottavan; pitihän hänen tietämän, että tulen takaisin!

Mutta pankaamme jo taas tähän kolme tähtöstä otaksuen niitä kolmeksi
vhistimarkaksi.




V.


Ensimmäinen ajatukseni oli mennä sillalle. Jos olisin taikauskoinen,
niin sanoisin tämän tapahtuneen aavistuksesta; mutta luulen että tuo
ajatus syntyi yksinkertaisemmasta syystä. Vain hetkisen katsahdin tytön
silmiin, kun näin hänet portilla, mutta kuitenkin huomasin niissä
jotain kummallista; aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: "olen taas
matkalla sinne, mistä minut kerran toit pois". Tämä oli Tonavan vettä
tarkastava katse.

Enpä pettynyt. Tuolla seisoi hän taas nojautuen sillan
kaasulyhty-tolppaan ja läpi rintavarustuksen katsellen sillan pylväitä
vastaan loiskivia laineita. Sillalla kulkijat eivät hänestä
välittäneet.

Hiivin hiljaa hänen luoksensa.

Havaittuansa minut katsoa tuijotti hän minuun ja kuiskasi itkusta
värähtelevällä äänellä:

-- Kuinka tiesitte tulla tänne minua hakemaan?

-- Tiesinhän mitä varten te _etseitte_ minua ja mitä varten te
_kartatte_ minua.

Hän kääntyi äkkiä kiivaalla liikunnolla puoleeni.

-- Ettehän käskenyt tuomaan "noita"?

-- Kun arvaisin, mitä?

-- Älkää niin puhuko! Sanokaa vain, ettei se ole totta.

-- Jos luulette sen olevan jotain pahaa, niin ei se suinkaan ole totta.

-- Tiesinhän sen!

-- Missä ovat ne esineet, jotka teidän käskettiin tuoda minulle?

-- Tiedätte siis mitä ne ovat?

-- Miks'en tiedä, olenhan ne ostanut!

Tyttö vaaleni ja vapisi.

-- Mutta ettehän ai'o niillä tehdä tuota kauheata tekoa?

Rupesin nauramaan. "Luuletteko minua hulluksi?"

Hänkin rupesi nauramaan: Hänen laitansa oli sama kuin sen, joka kärsii
suuria tuskia, mutta pidättää valitushuutoa, kunnes se väkisin tunkeuu
esiin; se tekee niin hyvää. Hänen naurunsa oli kyyhkysen kuherruksen
kaltainen; kasvonsakin kuumenivat siitä.

-- Olihan se siis vain pilapuhetta, mitä sanoitte tuolle miehelle?

-- Ainoastaan yksi kohta siinä ei ollut pilaa, nimittäin kun sen kautta
saatoin tuon miehen puolustamaan teitä isämme vastaan.

-- Kun väin olisitte itse ollut minulle surua saattamatta!

-- Mutta missä ovat nuo vaaralliset kapineet, jotka teidän piti tuoda
minulle? Eiväthän ne vaan ole muassanne?

-- Oi! eivät. Aamulla tulin jo pimeässä tänne sillalle ja heitin ne
veteen, syvimpään paikkaan. Rannalta en tahtonut niitä heittää, sillä
sieltä olisi joku voinut nähdä, ja kun vesi rannalla on matala, niin
olisi joku vene saattanut tarttua niihin ja räjähtää.

-- Viisaasti tehty.

-- Sitte kävelin hetken aikaa rantakadulla ja palasin takaisin sillan
toiselta puolelta.

-- Sekin sangen viisaasti tehty.

-- Hyvä. Mutta miten nyt käy, kun palaan kotia? Oletteko ajatellut,
mitä minun pitää vastaaman tuolle miehelle, kun hän kysyy, josko olin
teidän luonanne? Minulle on yhtä vaikeata vastata joko myöntäen tai
kieltäen.

Kasvonsa punastuivat kovasti jo tätä puhuessaankin.

-- Tämähän on mitä yksinkertaisin asia. Sanokaa hänelle totuus. Ette
löytänyt kotoa. Asuntooni oli majoittunut vieras herra, sentähden
odotitte minua klubin luona, ja tapasimme toisemme portilla. Tästä
selityksestä ei teille ole mitään seurauksia.

-- Entä dynamiitti-latingit!

-- Ne otin minä teiltä, enempää ette niistä tiedä.

-- Mutta sehän ei ole totta. Latingit ovat Tonavan pohjassa.

-- Sinne minäkin ne olisin heittänyt.

-- Sanonko minä samoin huomenna ja ylihuomenna sekä joka päivä, kunnes
olen kantanut pois kaikki latingit. -- Mutta oletteko ajatellut> että
tuo kauhea mies odottaa työn onnistumista, ja kun ei niin tapahdukaan,
on hän teitä vaativa tilintekoon.

-- Se on minun asiani.

Tyttö laski kätensä ristiin ja sanoi rukoilevasta:

-- Hyvä herra! Älkää ryhtykö mihinkään toimiin tuon miehen kanssa!
Älkää leikilläkään! Te ette voi aavistaa, mimmoinen ihminen hän on.
Käyköön minun miten tahansa. Minä olen onneton nainen. Te ette tiedä
minkä syvyyden partaalla olette!

Hänen silmissään näkyi kauhistus, jommoinen valtaa meidät, jos
esimerkiksi näemme kuutautisen kiipeevän tornin huipulle ja odotamme
häntä joka hetki putoovaksi maahan.

En vielä koskaan ole nähnyt kenenkään niin ihanin katsein rukoilevan.
Tämä tyttöparka ei ole peloissaan itsensä vaan minun suhteeni.

-- Älkää surko rahtuakaan Agnes neiti! Jo kouluajoiltani saakka olen
ollut jos jonkinlaisissa vehkeissä. Eikä koskaan ole nolosti käynyt.
Hauska loppu tästäkin tulee. Kyllä minä tunnen nuo seikat. Unkarilainen
ystäväni ärisee, mylvii ja uhkailee; mutta sitte kun kädessään on
puukko ja vihamies edessään, niin leikkaa hän palan leipää hänelle,
sanoen: "tuosta saat, lurjus! Älä kerjää täällä kuten kotonasi!"

Luulin saavani tytön nauramaan; mutta hän pudisti vain hiljaa päätänsä;
-- hymy ei tullut enää niin helposti huulilleen.

-- Tuo mies ei olekaan "unkarilainen ystävänne". Hän ei ole semmoinen
mies, jommoisten kanssa te olette tottunut yhdessä istumaan hauskassa
juomaseurassa ja kaikkein nähden ilvettä tekemään. Tällä ovat omat
tuumansa eikä hänellä ole ihmisen tunteitakaan. Jos hänellä on
tunteita, ovat ne joko eläimellisiä tai pirullisia. Hän on jo kerran
murhannut tytön, kun tämä ei tahtonut olla hänen -- koiranansa. Tätä
tekoansa on hänen tapana kehua. Kilpakosijansa hän myöskin ampui
kuoliaaksi. Hän istui sentähden monta vuotta vankeudessa; siellä hän
oppi hylkäämään kaikki nautinnot: ei tupakkaa eikä viiniä anneta
siellä. Mutta hän oppi tekemään työtä ja miettimään. Samaa elämää hän
jatkaa yhä vielä, aivan kuin istuisi Szamos-Ujvärin linnassa.
Päiväkausiin ei hän poistu maanalaisesta kolostaan. Kun tehdas ei tee
työtä, menee hän viljavarastoihin säkkejä kantamaan tai asemahuoneelle
kantajaksi. Hän ei karta minkäänlaista työtä, ja säästämillään
rahoilla ostaa hän koneita, joita hän ei salli kenenkään nähdä, sekä
kirjoja, jotka ovat kirjoitetut englannin, ranskan ja italian kielellä.
Hänelle tulee venäläisiä sanomalehtiä, joita voi vain salaa saada. Hän
on itse oppinut kaikkia kieliä, mutta jos vieras tulee hänen luoksensa,
sanoo hän taitavansa vain unkarin kieltä, ei muita. Eikä hän koskaan
puhu, mitä muualta maailmasta kuuluu. Eikä hän ketäkään rakasta. Hän ei
pelkää Jumalaa eikä ihmisiä. Runokirjallisuutta hän ei koskaan lue.
Naisista käyttää hän vain yhtä nimitystä -- jota minä en kehtaa
sanoakaan. Varakas on hänestä varas; rehellinen on petturi. Johon hän
luottaa sitä hän salaisesti pitää silmällä. Kuolemaa hän halveksii
niinkuin sitä saattaa halveksia vain dynamiittitehtailla, jonka alla
maa kumajaa joka askeleelta, aivan kuin kävisi yhdeltä hautakummulta
toiselle. -- Hyvä herra, tämän miehen kanssa ei ole hyvä asua samassa
kaupungissakaan. Jos voisin, niin juoksisin maailman ääriin häntä
pakoon.

-- Kaikella tällä puheellanne teette minun vain uteliaammaksi. Rupeen
mieltymään häneen. Minulla on jo suuri kokoelma tuollaisia kummallisia
tuttavia. Niistä ei kalienkaan yksikään ole ollut alkuperäistä laatua,
vaan kaikki jälittelyjä. Kun sain kokoelmaani uuden jäsenen, luulin
sitä ensin kansan villitsijäksi, salavehkeilijäksi, murhayritysten
toimeenpanijaksi, mutta pianpa huomasinkin sen olevan vain äsken
nimitetyn veron ylöskantajan. Tohdin luvata, jos tuttavuutemme Kozákin
kanssa kestää pitemmän ajan, tehdä hänet työnjohtajaksi johonkin
valtion tehtaasen; sitte saatte nähdä, kuinka hänestä tulee rehellinen
ja kunnon mies.

â-?- Tuota en usko.

-- Mutta sehän on luonnollista. Ihmisiä saattaa epätoivoon juuri se
seikka, että he tietävät itsellään olevan kykyä, mutta eivät voi saada
sitä suurempaan käytäntöön; vaan kun he tulevat oikeaan paikkaan,
muuttavat he mielipiteensä.

-- Jospa niin olisi laita! Mutta vielä olemme kaukana siitä. Huomenna
ja sitte joka päivä pitää minun siis tuoda teille muutamia noista
hirviöistä. Täällä me huomenna tapaamme toisemme, tällä paikalla, eikö
niin?

-- Agnes kulta! Teitä vaivaa ajatus, että teidän täytyy tavata minut.
-- Eikö teidän ole käsketty tuoda minulta jonkinlaista todistusta
takaisin, mistä saataisiin tietää teidän todellakin antaneen minulle
mitä on lähetetty.

-- On, paperilapulle kirjoitettuna se valenimi, jonka sanoitte eilen
isälleni.

-- No, minä kirjoitan siis tuon nimen viidellekymmenelle paperilapulle.
Niistä annatte sitte yhden joka päivä; silloin ei teidän ole tarvis
tavata minua.

-- Hm. -- Tuota miestä ei niin helposti petetä. Rientäessäni viemään
tätä lähetystä juoksi hän perässäni ja seurasi minua koko Sädekadun ja
puhui sillä aikaa, mitä hän teistä tiesi. Sanoi teidän taistelleen
Garibaldin joukoissa, ottaneen osaa kommuniin Pariisin piirityksen
aikana ja olevan hyvässä ystävyydessä Bakuninin kanssa. Hänellä on
suuri luottamus teihin. Mutta kumminkin hän epäilee. Sanoi, että te
tästedes saatte joka päivä kirjeen, johon on kirjoitettu vain yksi nimi
ja tämä nimi pitää teidän antaa minulle vastaan ottaessanne latingia.
Tätä nimeä en minä tiedä edeltäkäsin, ettekä tekään. Näin tavoin täytyy
meidän joka päivä tavata toisemme.

-- Tämä täytymys on vain teille vastenmielistä. Minulle on sangen
hupaista saada nähdä teitä ja puhella kanssanne. Huomenna siis tällä
paikalla samalla aikaa. Mennään nyt sillan toista puolta.

Toista sivua Budaan ja toista takaisin Pestiin päin, aivan kuin
Budapestin oppineet Frans Kazinczyn aikana, jotka alkoivat puuhata
unkarilaista almanakkaa ja havaitsivat Tonavan sillan sopivimmaksi
kokouspaikaksi. Tonavalla ei ole korvia.

-- Tiedättekö, mikä saattoi minut tuomaan tätä lähetystä? alkoi tyttö
kävellessämme; ajattelin, että tekee sen ehkä joku muu, jollen minä
tee. Minä tiesin, miten olisin menettelevä; pelkäsin jonkun toisen
todellakin antavan sen teille.

-- Myöskin pelkäsitte siis, että minä teen mitä olen luvannut?

-- Niin pelkäsin. Se on juuri vikani, että luulen kaikkein ihmisten
suovan pahaa toisilleen.

-- Mutta ettehän nyt enää niin luule?

-- En. Tuntuu minusta kuin olisin parantunut jostain viasta. Mutta sen
sijaan painaa taas eräs toinen seikka mieltäni. Jos te ette pane
toimeen tuota helvetillistä tuumaa, niin onhan niitä muita
toimeenpanijoita?

Näin puhuessaan katsoi hän silmiini syvästi surullisena; nuo elelevät
silmät lausuivat vielä tähän: semmoiseen aikaan, jolloin sinä olet
siellä; sinä, jolle en minä ole mitään, mutta joka minulle olet kaikki.

-- Huomenna otan varman tiedon tästä seikasta ja ilmoitan sitte teille,
lohdutin minä. Pestin puolisessa sillanpäässä erkanimme; hän palasi
Kuiskaaja-kadulle, minä klubiin katsomaan, miten appeni pelasi vhistiä.

Seuraavana aamuna varhain oli jo kirje pöydälläni. Se sisälsi nimen:
"Herostratus".

(Sen jälkeen lahjoitettiin minulle joka päivä kirjeissä tällaisia
samalla tapaa mainioita nimiä, jotka ovat kuuluisia hävityksen töissä:
Nebukadnezar, Brennus, Soliman, Simson, Pugatscheff, Booths, Batukhan.
-- Kun maan päälliset nimet loppuivat, seurasi maanalaisia nimiä:
Lucifer, Leviathan, Belzebub; -- viimein uudemman ajan urosten nimiä,
jotka ovat ikuisen maineen saavuttaneet sanomalehtien kautta: Orsinista
aina Hartmanniin).

Suostuttuun aikaan illalla olin taas sillan korvassa. Tällaisille
kohtauksille ei saata ajatellakaan parempaa paikkaa kuin tämä.

Hetkisen kuluttua tuli Agneskin paikalle.

Määrä-aika oli silloin kun sillalla sytytettiin lamput.

Jonkunlainen suloisuus löytyi jo näissä kohtauksissa. Hän tuli aivan
lähelle minua, jotta voisimme hiljaa kuiskaella keskenämme.

Kaikkein ensin sanoin hänelle tämänpäiväisen nimeni.

-- Mitä kotoa kuuluu? -- kysäsin.

-- Samaa kuin toissa päivänäkin. Sanomattanikin sen tiedätte.
Kernaimmin olisin niistä puhumatta.

-- Kozák ei siis sallinut teitä loukattavan?

-- Hyvä Jumala! Nyt ovat asiat pahemmalla kannalla kuin milloinkaan!
Ennen tosin isäni kotia tullessaan oli kova ja ankara minulle ja löikin
minua; mutta se ei tehnyt niin kipeää kuin nyt nähdessäni toisen minun
tähteni lyövän isääni. Vihdoin syöksin minä heidän väliinsä, kun he
hosuivat toisiaan; enkä tiedä itsekään, mistä näin äkkiä sain semmoisen
rohkeuden? Minä eroitin heidät; "älkää enää tehkö pahaa toinen
toisellenne, sillä jos minun vielä kerran pitää tätä näkemän, niin
surmaan itseni!" Oi, taivaan Jumala, tätä elämää! -- Isäni meni heti
ulos ja lupasi ampua minut revolverilla. -- Mutta tänä aamuna vaatei
hän minua ottamaan avaimen, tuodakseni sen teille; teillä on jo tieto
siitä.

-- En tiedä niin mitään.

-- En sitä tuonutkaan. -- Tuo toinen mies närkästyi kovasti, kun
selitin tavanneeni teidät vain hetkiseksi kadulla kulkevien ihmisten
seassa. "Sinä pöllö!" vastasi hän. Luulen tuntevani tuon miehen. Kerran
toi Rézi rouva minulle leivosen, joka viserteli iloisesti jo varhain
aamuisin, sen häkki oli kamarini ikkunalla. Mutta tuo mies heitteli
pieniä kiviä sen päälle, jotta se vaikenisi. Kerran puhuttelin häntä
tuosta asiasta: "ettekö te pidä leivosesta?" -- "Kyllä -- paistettuna".
Hän pitää minuakin tuommoisena leivosena.

Niinpä itsekin luulen.

-- No, sitä ilahuttavamman uutisen voin teille kertoa. Tänään tutkin
perinpohjin valtiopäivämieshuoneen kaikki salaisimmatkin komerot ja
voin vakuuttaa teille, ettei löydy minkäänlaista mahdollisuutta siellä
aikaan saattaa mitään hulluja uhka-yrityksiä. Parlamenttihuoneen alla
ei ole kellaria. Lämmityslaitos on erityisessä rakennuksessa, jonka
sisäänkäytävässä on vahva rauta-ovi; itse uunin edessä on myöskin
rautainen ovi; ilmajohtotorvet, jotka kulkevat seinäin sisässä, ovat
kalterilla suljetut. Nuo kolme ilmareijän tapaista salin laattiassa
ovat oikeastaan vain kaksi, kolmas rautainen kalterikansi
(sotaministerin penkin edustalla) on tehty symmetrian vuoksi. Nuo
toiset kaksi välittävät ilmavaihtoa salissa. Kultusministerin edessä
oleva ilmatorvi vie salin lämpimän ilman ulos, oikeusministerin edessä
oleva päästää taas raitista ilmaa sisään. Tupakan savu menee siis
edellisen kalterin alle ja kohouu jälkimäisen luota. Näitten alla
olevasta pienestä komerosta menee maan alatse ahdas torvi, jonka suu ei
ole kadulle päin, vaan avautuu pienelle pihalle, jonka olemassa olosta
ei 433:sta laillisesta valtiopäivämiehestä 432:lla ole vähintäkään
tietoa. Sinne istuttaa vartijan perhe kukkapensaita ja kasvattaa
graniittikivien keskelle mansikoita ja vaadermia; näitten aukkojen luo
ei siis pääse vieras ihminen ja sitä paitsi peittää niitä tiheä ja
paksu valetusta raudasta tehty kalteri, jonka lävitse ei mahtuisi
pippurin jyvääkään. Sisältä salista ei näihin voi piilottaa mitään
sillä näitten päällitse kulkee sadottain ihmisiä edestakaisin, jotka
selvästi voivat huomata kaikki, ja sitä paitsi puhdistavat salin
vartijat ne joka päivä. Kozák veikko on siis perin pohjin erehtynyt
luullessaan tätä tietä toimeen panna jonkinlaista Guy Fawkesin
tuhotyötä. Kosk'ei yhdistetyn vastapuolueen glyseriini yhteydessä
äärimmäisen vasemmiston salpietarin kanssa ole vielä hajoittanut
parlamenttihuonetta, ei Kuiskaaja-kadun nitroglyseriini voi sitä
räjähyttää.

Tällä esitelmälläni tein suuren ilon tytölle.

Päättäen siitä, mitä joka päivä olen lukenut sanomalehtien
pääkirjoituksista Unkarin parlamenttihuoneen suhteen, en todellakaan
olisi uskonut tapaavani semmoista hyväsydämistä olentoa maan päällä,
jota voisin ilahuttaa selittämällä, ettei parlamenttihuonetta voi
ilmaan lennättää.

Tästä päivästä alkaen vietin sangen säännöllistä elämää. Aamuisin
saavuin säntilleen kello kymmenen parlamenttiin, kello viisi klubiin ja
aivan täsmälleen kello puoli seitsemän olin sillan korvassa, jotta
olisin voinut olla esikuvana mille virkavaltiaalle tahansa.

Appeni viipyi yhä vielä täällä ja järjesteli asioitani. Velkojani
rauhoittuivat, päiväpalkkani pääsivät pidätyksestä. Minä taasen opin
kunniallisesti elämään näillä. Mahdotonta se ei ollutkaan. Kun lakkaa
polttamasta floriinin maksavia sikareja ja tyytyy viisikymmentä
kreuzeriä maksaviin, eikä polta päivässä enempää kuin kymmenen, niin
jää vielä viisikolmatta kreutzeriä ruokaankin.

Eräänä iltana hämmästytti pikku holhottini minua tavallisella
kohtauspaikallamme (nimeni oli silloin Belial) sillä, että yllänsä oli
uusi puku, jopa uusi hattukin sekä uusimuotoinen takki.

Minä en pitänyt salassa havaintoani, vaan huudahdin: "kas kun olette
sievistyttänyt itseänne!"

-- Ne ovat isäni ostamat, vastasi hän sangen surullisella äänellä. Hän
tuotti huonekalujakin kamariini -- parempia kuin minä olisin
ansainnutkaan.

-- No sitte on liike kääntynyt parempaan päin viime aikoina.

Tyttö kohotti olkapäitään ja katsoi poispäin.

-- Isäni käski pyytää, että jos ehditte, tulisitte huomenna hänen
luoksensa, kiireiset asiat vaativat.

-- Hyvä, minä tulen aamulla varhain.

Tyttö oli sangen pahalla mielellä tästä, vaikka hänen olisi pitänyt
olla iloissaan uudesta puvustaan. Hän ei jäänyt kauvaksi puhelemaan
kanssani; me kävimme sillan toisesta päästä toiseen ja taas takaisin,
sitte erkanimme -- näkemisiin asti.

Seuraavana päivänä saavuin aikaisin aamulla Kuiskaaja-kadun tehtaalle.

Haggeus herra oli jo selvällä päällä ja vastaanotti minut pihassa;
näytti odottavan minua.

Mutta kuitenkin koetti hän esiintyä ihan toisella tavalla.

-- Oikein olen iloissani, kun on onni näin sattumalta tavata teitä.
Juuri palasin saattamasta tyttöstäni. Ehkä satuitte tapaamaan häntä
tiellä? Minä annan hänen käydä konservatoriossa, jotta hän oppisi
laulamaan ja soittamaan pianoa; niin hän saattaa elää kunniallisesti,
kun minä kerran kuolen.

Hän päästi niin monta valhetta kuin henkäystäkin.

Kuten sittemmin havaitsin oli Haggeus herra niitä merkillisiä kykyjä,
jotka sujuvasti ja helposti voivat valehdella, aivan kuin muutamat
ihmiset voivat suoraa päätä tehdä runoa.

Hän vei minut käsivarteeni tarttuen rakennukseen.

-- Suvaitkaa astua sisään tänne puhtaasen kamariin!

Mutta tässä puhtaassa kamarissa pieksi taas Rézi rouva tomua, niin että
meidän täytyi kääntyä takaisin. Gleichenbergin hengitys-kone, jolla hän
täyttää sairaat lääkkeillä tomun muodossa, ei saata tehdä
täydellisempää työtä kuin Rézi rouvan luuta.

Olin olevinani tarpeeksi tuhma ymmärtämään, että tämä suuri tomun
piekseminen oli ennen ajateltua tarkoitusta varten, jotta Haggeus herra
voisi sanoa: "no ei haittaa, mennään tytön kamariin, saammehan
sielläkin puhua asioitamme."

Hän tahtoi näyttää uusia huonekaluja tyttärensä kamarissa -- sekä
jotain muutakin.

Huonekalut olivat todellakin uudet: eivät itsenäisesti vaan esineisesti
uudet; tähän kamariin katsoen. Joka kalu oli eri lajia; joukossa löytyi
kunnollisiakin, mutta löytyi taas toisia, jotka prameilivat kuluneessa
loistossaan. Ylellisyyttä osoitti kirjaeltu vuode, jonka peitteen alta
loisti päänaluksen päällys sinisestä silkistä. -- Lieneekö sen alla
vielä ollut partaveitsi ja cyonkalia?

-- Olkaa hyvä, istukaa tänne sohvalle herra ystäväkultani!
Suvaitsetteko sikaria? -- Hän tarjosi omasta kotelostaan. -- Mimmoisia
sikareja teidän on tapana polttaa?

Olin antamaisillani hänelle vastauksen: "Sitä voit kysyä esikoiseltasi;
hän kyllä tietää".

-- Ryhtykäämme asiaan, hyvä herra, kiirehdin minä, kieltäytyen sikaria
ottamasta. Te olette käskenyt tyttärenne kutsua minut.

-- Niin olen rohjennut tehdä, vastasi kyttyräselkä huuliaan
nuoleskellen.

-- Mutta kuinka saatoitte tulla ajatelleeksikaan lähettää nuorta sievää
tyttöä asialle herrasmiehen luo, kysyin suuttuneena.

Kyttyräselkä mulkoili silmiään taivaasen päin.

-- Oi, hyvä herra vastasi hän teeskennellen haikealla ja vapisevalla
äänellä, joka muistutti kerjäläisistä näyttämöllä, -- minun tyttäreni
on pyhimyksen, enkelin kaltainen. Viattomuus ympäröi häntä kuten
panssari tai pilvi, kuten näkymätön palatsi. Hän saattaisi tehdä
suurimmatkin syntiset kääntyneiksi. Teidän tietää hän olevan hänen
hyväntekijänsä, henkensä pelastajan, toisena isänänsä pitää hän teitä.
Pitäkää tekin häntä tyttärenänne. Rakastakaa häntä kuten omaa lastanne.
Sallikaa hänen rakastaa teitä, kuten omaa isäänsä. Hän on vielä
todellinen lapsi, jonka jokainen ajatus on pelkkää viattomuutta. --
Mutta olkaa hyvä, sytyttäkää omista sikareistanne sitte.

-- Minulla ei ole koskaan ollut tapana polttaa tupakkaa naisten
huoneessa; -- ei oman _vaimonikaan_.

Nyt hän ehkä lakkaa ylistämästä orjatarta.

Mitä vielä! Onhan naineilla miehillä paremmat etuoikeudet kuin
naimattomilla orjakauppiasten silmissä.

-- Olisin minä voinut lähettää poikanikin, se on totta, mutta hän makaa
kovasti sairaana.

(Tiedän: juovuksissa).

Hänen silmänsä eivät kärsi päivänvaloa.

(Eivätkä poliisia).

-- Sentähden päätin käyttää hyväkseni tilaisuutta

-- Mitä tilaisuutta?

Kyttyräselkä hieroi käsiään ja hymyili.

-- Kumppanini sanoi, ja ollen yhdysmieheni, oli hänen
velvollisuutensakin sanoa, että te olette tehnyt tilauksen, että olette
suostuneet kauppaan ja että Agnes tämän tähden tapaa teidät joka päivä.
Hän ilmaisi sen minulle salaisuutena.

(Salaisuutena kai, nyrkillä paukuttaen selkääsi).

-- Siis on hän sanonut senkin, ettei neiti ole koskaan tavannut minua
muualla kuin kadulla, missä enimmän ihmisiä on liikkeellä?

Kyttyräselkä asetti kasvonsa vaakasuoraan asemaan ja huoahti:
"tyttäreni antaisi varmaan surmata itsensä ennenkuin hän astuisi
vieraan miehen kynnyksen yli."

-- Mutta palatkaamme vihdoinkin asiaan!

-- Niin, pyydän, palatkaamme. Kun minun ensi kerran oli onni nähdä
teitä, suvaitsitte tarjoutua ammattiini yhtiömieheksi ja tarjota
minulle tuhannen floriinia. Tähän vastasin minä silloin kieltävästi,
väittäen minulla jo olevan yhdysmiehen, joka ei kärsi toista
rinnallaan, mutta nyt sanon oikean syyn. En ottanut teitä silloin, kun
luulin liikkeeni olevan hukassa; en tahtonut vetää teitä häviöön, sillä
pääasiana minulla on rehellisyys. Mutta nyt on liikkeeni tehnyt äkkiä
odottamattoman, yli toiveitteni menevän käänteen parempaan päin:
Scaramellin tehdas Fiumessa on tilannut minulta summattoman suuren
määrän dynamiittia torpedoita varten.

-- Mitä varten se noita torpedoita tekee -- nyt sodan jälkeen?

-- Se pysyköön salassa. -- Mutta pitäähän teidän tietää kaikki. -- Nyt
nousi hän seisoalle, katsoi ympärinsä joka taholle, avasi oven, katsoi
kyökkiin, ei nähnyt ketään, tuli takaisin, päästi kartiinin alas
ikkunan eteen ja jatkoi sitte suu aivan minun korvassani: niin...
irredentistejä varten.

(Hän osasi valhetella kuin kirjasta lukien).

-- Nyt on siis vahva toivoni ennen pitkää saada suoritetuksi teidän
jalomielinen lainanne. Näin sanoen pisti hän kätensä poveen.

-- Ei sen kiirettä ole. Onhan se hyvässä paikassa.

-- Tällä luottamuksellanne teette sangen suuren kunnian minulle, --
puhui Haggeus eikä enää huolinut etsiä kukkaroansa lakkarista.
Puhun siis toisen asiani. Olen valmis ottamaan teidät toiseksi
yhtiömiehekseni. Keksintöjeni aikakausi on tullut. Minun päiväni on
valjennut. Hornan päivä, ha ha ha! Irredentistit ostavat keksimäni
koneen, pyranastatorin.

-- Mitä kummia se on?

-- Se on semmoinen kone, joka on siirtävä koko maailman asemaltaan.
Kone on yhdistetty ilmalaivasta, torpedosta sekä kellorakennuksesta, ja
vissille ajalle asetettuna ampuu se alas voittamattomiksi luultuihin
linnoituksiin hävittäviä pommeja.

Minä koetin saada isänmaallisia tunteitani hereille.

-- Eiköhän se ole vähän niin ja näin antaa maan vihollisille tällaista
keksintöä?

Ulkoa kirjasta osasi hän puolustaa itseänsä.

-- Irredentistit ovat vain Itävallan vihollisia, eivät meidän. Ja entä
jos ei tämä maa suvaitse suosia kotimaisia keksintöjä? Olen minä
tarjonnut sitä Unkarin hallituksellekin. Ottiko se korviinsakaan
ehdotustani? Vieläpä minua vainottiinkin vaarallisena miehenä, hyvä
että maailmassa löytyi Kuiskaaja-katu, minne voin vetäytyä. Tänne jäin
viheliäisyyteen, lapseni jäivät nälkää näkemään, vaikka minulla oli
niin paljon taitoa ja kokemusten kautta saatuja tietoja. Murhakoneeni
olisi saattanut hävittää venäläisetkin Plevnan luota. Otettiinko
sitäkään huomioon? Mutta nyt on minun aikani tullut! Kaksisataa tuhatta
liraa saan siitä, kuulkaa hyvä herra, kaksisataa tuhatta liraa! Voiko
kukaan ihminen tai omatunto syyttää minua, jos ollen perheenisä,
vainottu isänmaan ystävä, keksinnöstään ylpeä tiedemies, kaksin käsin
otan tarjouksen vastaan? Tämä keksintö on tekevä ikuiseksi maineeni,
kuten raketit Congreven nimen.

Herkesin vastaamasta. Olin vakuutettu, ettei yksikään sana ollut totta
siitä, mitä nyt kuulin.

-- Ja tämä summa maksetaan minulle kohta, kun ensimmäinen kone, vaikka
pienemmässäkin koossa, on valmis, puhui Haggeus ylpeästi heittäen
päänsä taaksepäin hartioittensa välissä. Mutta tähän tarvitaan noin
kaksituhatta floriinia, -- tiedättehän: ilmalaiva, liikkellepaneva
kone, aikaamääräävä kellorakennus ja niin edespäin...

Näin sanoen otti hän taskustaan koneen kuvan, jonka sekasotkusta hän
alkoi selittää minulle juurta jaksain tuon kauhean pyranastatorin
rakennusta, kunnes täydellisesti ymmärsin asian laidan. -- Semmoista
konetta hän tarkoitti, jolla hän voisi vetää taskustani kaksituhatta
floriinia. Mutta sellaista masinaa et sinä keksikään, vanha
kyttyräselkä!

Täydellisesti selitettyänsä nousi hän tuoliltaan, laski kätensä
olalleni ja lopetti ylpeästi puheensa näin:

-- Kun ammattini oli kurjuuden ja perikadon partaalla, en tahtonut
teitä ottaa kanssaperilliseksi: -- mutta nyt, kun on tarjona kunniaa ja
rikkautta, tulen tarjoomaan liittoa.

Mikä jalomielinen mies!

Varroppas! Kyllä minä sinut siitä parannan.

-- Mutta, hyvä oppinut ystäväni, minulla ei tähän aikaan satu olemaan
noita kahtatuhatta floriinia.

-- Oh, hohoo! Väitteli ystäväni heittäytyen nojatuoliin ja nostaen
toisen polvensa kättensä väliin jotta hän oli suunnattoman nelivinon
näköinen. Ettehän vain ajatelle minun kääntyneen teidän puoleenne
teiltä kiskoakseni rahoja? Se olkoon kaukana minusta! Mitä? Kun olen
saanut näin äärettömiä tilauksia, niin voisin ilmoittaa joko Fiumen
firmalle tai irredentisteille, että tarvitsen kaksituhatta floriinia ja
ylihuomenna ne olisivat jo täällä pöydälläni. Mutta sitä en ikinä tee.
Pyytää etumaksoa tilaajalta, etenkin italialaiselta, on aina
vahingollista; sillä silloin luulee hän tehtaan olevan ahtaassa tilassa
ja lupaa vain neljännen osan hintaa. Taattu firma ei koskaan pyydä
etumaksoa; Eikä sitä tarvitakaan! -- Kaikkia vielä! -- Vankka firmako
joutuisi seisaukseen vaivaisen kahdentuhannen floriinin tähden. Niin
pahoin ei "meidän" vielä ole käynyt. "Meillä" on luottamusta.

En vielä aavistanut, että minäkin olin luettuna sanaan "meidän".

Pian saattoi Haggeus herra minun tämän ymmärtämään. Povestaan otti hän
esiin lompakkonsa ja veti sen kätköistä esiin rahamiehen uljuudella
pitkän paperin, jonka keltaisesta väristään jokainen asiantuntija jo
huomaa vekseliksi. Se oli jo täytetty ja varustettu Haggeus herran
kirjoituksella: "hyväksytään".

Tämä se oli pyranastator!

Tunnen jo ennestään "tämän" _helvetinkoneen_, rakas kyttyräselkä! Monta
kertaa ovat minun "kapinallisen" olleet minut räjähyttämäisillänsä
sillä.

Minä hämmästyin kovasti ja kysäsin: "mitä varten tämä?"

Tämä kysymykseni oli niin suuri hävyttömyys, että vain hänen oli vielä
suurempi, kun hän vastasi:

-- Ei maksa vaivaa puhuakaan, sanoi hän heittäen toisen jalkansa yli
nojatuolin kylkipuun. Pelkkä muodon asia! Pestin säästöpankit vaativat,
että vekselissä on kolme allekirjoittajaa. Minä olen hyväksyjä, siis
minä suoritan sen, kun se lankee maksettavaksi; antaja on herra Kozák,
kumppalini; teidän tulisi ystävyyden vuoksi vain kirjoittaa nimenne
takapuolelle, missä ei vielä ole kirjoitusta. Teettehän tuon, rakas
herra _Koribanya?_

-- Herra! vastasin vakavasti. Tämä käsi ei ole vielä ikinä kirjoittanut
vekseliin nimeä _Koribanya_.

Tämmöistä totuutta ei minun vielä ole koskaan eläissäni onnistunut
sanoa, mutta nyt koetin umpimähkään.

-- Herra! lausui hän viattoman näköisenä, aivan kuin ei koskaan
eläissään olisi nähnyt vekselinkieltoa. -- Tässä ei tule
kysymykseenkään takaaminen eikä maksaminen. Ettekö luota minun
rehellisyyteeni? Pyydän vain nimeä: en mitään muuta.

(Nimeäni kai? Mutta kumpaa? Etten enää kirjoita oikeata nimeäni
minkäänlaiseen vekseliin, olen kunniasanallani luvannut apelleni, ja
söisinkö nyt sanani näin pian? Samassa täytyisi minun ilmaista Haggeus
herralle oikea asemani sekä yhdessä sen kanssa saisi hän tietää, ettei
minulla ole tänne muuta asiaa kuin saattaa hänen tytärtänsä kotia. Vai
kirjoittaislnko sen nimen, jonka umpimähkään otin muististani? Vieraan
miehenkö nimen? Onhan tämä todellista vekselin väärennystä! Jos
menisinkin takaukseen, josta minä tiedän sen verran -- monivuotisesta
kokemuksesta, -- että se on sama kuin maksaminen, niin pitää minun
myöskin ajatella, että tämmöisen allekirjoituksen kautta vekseli
muuttuu "vesikopin vekseliksi" ja saattaa helposti allekirjoittajan
vankilaan).

Keksein sen keinon, että raiskaan tuon vekselin. Kyttyräselällä ei
mahda olla taskussa toista blankettia varalla. Houkutelkoon hän sitte
tänne minua vaikka mesileivällä kädessä!

-- Hyvä, missä ovat kirjoitusneuvot?

-- Minä tuon heti. Millaisella kynällä suvaitsette kirjoittaa?

-- Hanhenkynällä. Teräskynä menee läpi paperin.

-- Minä laitan heti kynän; olkaa hyvä, ottakaa tolppo _tyttäreni_
pöytälaatikosta. Nyt ei enää ole laita niinkuin viime kerralla, kun
kirjoitimme punaisella läkillä.

Haggeus herra meni huoneesta hakemaan hanhensulkaa, jonka hän muodosti
kynäksi, antaen minun sillä aikaa kaivaa pöytälaatikossa.

Me muinaistutkijat pidämme tällaista etsimistä miellyttävimpänä, kun
saamme kaivaa ylösalaisin naisten pöytälaatikoita. Tässä on kuiva kukka
(kivikaudelta), tuossa kirjetukku (pronssikaudelta), maatuneita
albumilehtiä, kivettyneitä sokurisydämmiä, kirjavia munia,
muinais-kaldealaisia merkkejä täyteen piirretyt, sekaisia hiussuortuvia
jostakin anteadamitisesta ihmisapinasta, kuvia nuorista miehistä
muinaisajan vaatteissa ja muita samanlaisia muinaisjäännöksiä; --
omistajaton hammasharja helmillä koristettuine koteloineen, jonka
alkuperästä ei kukaan tiedä. Tällaisiin tutkimuksiin olin minä aina
hyvin innokas.

Mutta täällä ei ollut mitään erinomaista löydettävää. Ylinnä oli
kirjekoteloon pistettynä -- oma muotokuvani; suurta kapinettilajia,
päällystakki yllä.

Ensiksi sykähti sydämmeni kovasti. Sitte jouduin todelliseen raivoon.
-- Mahdotonta oli olla huomaamatta asian oikeata laitaa läpi karkean
peitteen. Sentähden on tämä muotokuva tänne pantu ja sentähden on
minulle osoitettu tämä pöytälaatikko, että löytäisin tämän ja siitä
päättäisin tytön haaveksivan minusta. Tätä kuvaa ei ole tänne pannut
kukaan muu kuin Haggeus herra itse. Varmaankaan ei tyttö tiedä mitään
koko asiasta. Valokuvani on helppo saada käsiinsä; Ellingerin
varastossa on niitä satojen muitten samanlaisten maankulkurien
seurassa. Mutta jos hän on tämän sieltä ostanut, niin tietää hän
varmaan myöskin oikean nimeni ja asemani. Ja kuitenkin sallisi hän
minun kirjoittaa vieraan miehen nimen vekseliin, jotta minua sitte
vainottaisiin, kuten Lugarto Gontrantia läpi viiden näytöksen! Voi kun
suutuin tuolle kyttyräselälle! Mieleni teki lyödä hänet mäsäksi, kun
hän taas tallustaa luokseni.

Hän toi kynän, minä tolpon.

Hän vilkaisi salakavalasti minuun. Ajatteli kai: joko menit satimeen?
joko jouduit koreasti kiikkiin?

Käteni vapisi todellakin kastaessani kynää läkkiin.

Tipahutin aika porsaan kuvan vekselin takapuoleen, jotta siitä puuttui
vaan korvat ja häntä; sillä oli neljä jalkaakin.

-- Ei tee mitään, lausui ukko, ja nuoli kielellään pois läkin.

Kielsin häntä niin tekemästä, sillä se on myrkkyä.

Hän nauroi tähän. Hän oli tottunut myrkkyäkin juomaan.

Minä laskin kynän toisen kerran paperille ja päästin siitä heti isoa
K:ta kirjoittaessani kaksi uutta läkkitahraa, semmoista, joissa oli jo
kaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat porsaalle. Nämät tahrat pyyhkäisin
itse pois takkini hihalla.

-- Rakas ystäväni, sanoin heittäen kädestäni kynän, tämmöistä tahrattua
vekseliä on mahdotonta viedä säästöpankkiin, sillä siellä sanottaisiin,
etteivät he lainaa rahojansa sikalaumoille. Mutta tämän minä olen
tehnyt kelvottomaksi. Tuossa on kaksi floriinia; ostakaa uusi
blanketti. Huomenna tulen takaisin, tuon muassani paremman kynän ja
parempaa läkkiä ja allekirjoitan kuten sopiikin. Mutta minun on nyt
kiire; minua odotetaan; hyvästi!

Pikku kääpiö huomasi, mihin suuntaan minun juoneni kallistuivat. Mutta
hän ymmärsi juonitella paremmin. Hän oli "kirjansa lukenut"
juonittelija, kuten sanotaan. Hän alkoi mulkoilla taivaaseen päin.

-- Mutta emme juuri tarvitsekaan tätä vekseliä enää huomenna aamulla,
sillä kymmenen jälkeen ei sitä enää oteta vastaan; paljoa
yksinkertaisemmin kävisi asia, jos te, rakas yhdysmieheni, kävisitte
luonani toisen kerran jälkeen puolenpäivän, illan tullen. Minä en tosin
ole silloin kotona, kiireisissä asioissa täytyy mennä kaupungille.
Mutta tyttäreni on kotosalla. Minä jätän vekselin hänen haltuunsa. En
tohdi antaa sitä muille, sillä täytyy olla varova. Ja jottei tuloanne
huomaisi Kozák eikä kukaan muukaan, niin pyydän teidän hyväntahtoisesti
ottamaan minulta tämän avaimen, jotta pääsette pienen puutarhan läpi
pikku ovesta sisään; te tunnette jo tien. -- Siis Herran haltuun!
Toivon, ettette unhota käydä talossa... hän pudisteli kättäni, kunnes
hänen onnistui pistää pivooni tuo avain. -- Sitte kumarteli hän vielä
ovessa.

Mutta pankaamme tähän jo taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea
vekselille päästettyä suurta läkkitahraa.




VI.


Määrätyllä hetkellä olin taas Tonavan sillalla.

Agneksella oli hattu nurin päässä, sulka etupuolella. Kysyin, josko hän
oli tehnyt lupauksen pitää hattua päässä sulka etupuolella. Tähän ei
hän hymyillytkään; vastasi vaan: "kyllä se minulle kelpaa".

-- Ette ole varmaankaan katsonut peiliin hattua päähän pannessanne.

-- Minun ei juuri tee mieleni itseäni katsella. (Eikä näyttänyt tekevän
mieli katsella minuakaan).

-- Mitä sitte teette tuolla kauniilla seinäpeilillä kamarissanne?

-- Oletteko nähnyt sen? kysyi hän miltei pelästyneenä.

-- Miks'en? Pyysittehän minua käymään isänne luona.

-- Ja hän vei teidät sinne?

-- Toisessa huoneessa siivottiin.

Tyttö oli erittäin surullinen tänään.

-- Olette kai jo toista kertaa tänään täällä sillalla? -- kysyin.

-- En. Aamulla en ollut täällä.

-- Entä missä ovat dynamiitti-latingit? Minä saan yhä vielä Kozákilta
kirjeitä historiallinen nimi kunkin sisässä; mikä osoittaa, että vielä
tulee noita raketteja.

-- Jonkun ajan olen jo jättänyt tuomatta niitä tänne Tonavaan
heittääkseni.

-- Mitä niitten teette sitte?

-- Tänne tullessani palaan tieltä kotia, ollen unhottavinani jotain, ja
kätken dynamiitti-latingit sänkyni pohjalle.

-- Ja sitte makaatte nuo helvetinkoneet allanne.

-- Eivät ne minua häiritse.

Hauskoja makuukumppania! Partaveitsi, myrkky ja dynamiitti-latingit.

-- Ehkä ne jo loppuvatkin, lisäsi hän.

-- Enpä luule. Niitä oli koko laatikko.

Tähän seisahtui taas keskustelu. Minä en puhunut mitään
varkaan-avaimesta.

-- Oletko ollut päivällä kotona?

-- Olen. Nyt syön kotona päivällistä.

-- Joko kauankin?

-- Siitä saakka, kun sain uudet vaatteet ja huonekalut.

-- Puhuttelitteko isäänne tänään päivällä?

-- Hän puhutteli _minua_.

Näin sanoessaan lensivät kasvonsa tulipunaisiksi.

-- Jättikö hän teidän haltuunne jotakin, joka olisi minulle annettava?

-- Jätti: vekselin. -- Mutta ettehän sitä tee, ettehän? -- lisäsi hän
kiivaasti.

-- Mitäkö en tekisi?

-- Ettehän vain tule sinne allekirjoittamaan tuota vekseliä.

En ollut ymmärtävinäni.

-- Onko teillä tietoa meidän asioistamme?

-- Minä en ymmärrä niistä mitään. En tiedä mitä se on? Onko siitä
hyötyä, vaiko vahinkoa? Sen vain tiedän, ettette saa tulla sinne
allekirjoittamaan vekseliä.

-- Tiedättekö mikä vekseli on?

-- En ollenkaan. Sen vain tiedän, että teidän pitäisi siihen kirjoittaa
nimi, joka ei ole teidän nimenne, ja ettei maailmassa löydy aarretta,
jonkatähden te sen tekisitte.

-- Sen voisin tehdä yhdessä tapauksessa. Jollei tämä vekseli joutuisi
yleiseen pankkiin vaan yksityisen lainaajan käsiin, niin voisi sen
säilyttää sinetillä suljetussa kirjekuoressa, ja kun sitte isänne saa
maksun Fiumen firman tilauksista tai minä saan maatilastani suurempia
tuloja, esim. villojen tai karjan myymisestä niin maksamme vekselin ja
revimme sen palasiksi eikä kellään ole mitään siihen sanomista.

-- Siis on luvallista tehdä väärin, kun vain tekee salassa? -- kysäsi
hän katsoen rohkeasti silmiini.

-- Ei luvallista, mutta tavallista.

-- Tavallistako rehellisille ihmisillekin?

-- Niin, jos siitä on hyvät seuraukset, esimerkiksi, jos perheenisä,
jolla on varma toivo kolmen kuukauden kuluttua saada suuri voitto
ammatistaan, täksi ajaksi turvautuu tähän hieman mutkalliseen mutta ei
ketään vahingoittavaan keinoon.

-- Olisitteko te valmis turvautumaan tämmöiseen keinoon _itsenne_
tähden.

-- En.

-- Mutta jos voisitte siten toisia auttaa, tekisitte niin?

-- Tämä on kokonaan uskonopillinen kysymys.

-- Sitte pitää kai vastauksenkin olla uskonopillisen?

-- Saattaa löytyä erinäisiä tapauksia, jolloin ihminen hypähtää ulos
säännöllisen ajatusten juoksun radalta.

-- Sitä minä en ymmärrä. Sen vain tiedän, että jollemme voi rauhoittaa
omaa sieluamme, kun se kauhistuu jotakin tekoa, niin vaikka silloin
olisi ympärillämme sadottain ihmisiä, ja jokainen tekisi samoin, emme
rauhoitu _oman itsemme kanssa_.

Kuka kuiskailee tällaisia ajatuksia Kuiskaaja-kadulla kaupungin
lokalätäkköjen hajussa kasvaneelle tytölle? -- Syntyneekö ehkä ja
kasvaneeko muutamissa ihmisissä siveyden tunne: saastutuksen pelko?

Kenties on ihmisillekin annettu semmoinen vaisto, joka kauhistuu
"ensimmäistä" askelta lokaan. Vaisto, joka sanoo, että jos lokaantunut
jalka on häpeä, niin on jo kunnia olla silmiin korviin loassa!

Kerran oli minulla renki, joka joi itsensä joka sunnuntai niin
juovuksiin, että häntä täytyi aina korjata kadun loasta. Kun häntä
sentähden toruin, vastasi hän: "kun vain kerran koettaisitte kuinka
hyvä on loassa maata, niin ette koskaan enää haluaisi maata
höyhen-vuoteella".

Me saavuimme sillan päähän. Tässä piti meidän erkaantua.

-- Ettehän vain tule tänään meille? -- sanoi tyttö ja laski kätensä
rukoilevasti ristiin.

-- Entä jos varustaisin omalla nimelläni isänne vekselin?

-- Sitä ette myöskään saata tehdä; sillä kunniasanallanne olette
luvannut eräälle henkilölle, ettette enää kirjoita nimeänne vekseliin.

-- Keneltä olette sen kuullut?

-- Siltä mieheltä, jonka käskystä minä tulen joka päivä tänne. Hän
tietää kaikki, mitä teille tapahtuu. Ja sittekin, jos tämä olisi teille
mitä helpointa; (mutta tiedän aivan hyvin, että mitä te tuhlaatte
meille, sen varastatte melkein kuin alttarilta), siinäkin tapauksessa
voin kysyä: mitä varten? mitä hyötyä teillä on siitä? kuka maksaa
takaisin? Mitä velkoja voisi ottaa häneltä? Kahlekoiransako?

Näin sanoen kiersi tyttö kaulastaan riippuvan mustan rihman pään
peukalonsa ympäri: -- silmänsä puhuivat:

-- Kas tässä isäni kahlekoira!

Sitte liikkuivat hänen huulensakin:

-- Lähettäkää vielä tänään kantajan kautta meille kirje, jossa
ilmoitatte isälleni, ettette voi tulla luoksensa.

Näin sanoen juoksi hän tiehensä vastausta odottamatta.

Mutta minulla oli koko yön kovat puuhat, milloin hain minä
järki-kultaani, milloin haki taas tämä minua; vaikeata oli löytää
toisiamme.

Samanlaisissa tiloissa ei tavallisesti ennen minua häirinneet tällaiset
huolet. Suloisen hetken tähden minä tavallisesti unhotiin, että siitä
on seurauksena kokonainen ikävä vuosi. Löytyypä ilkitöitä, joita
hyvässä seurassa pidetään hyvinä töinä. Joka ihminen nauraisi minua,
jos sanoisin, että minulla on avain, jolla voisin avata paratiisin
portin, mutta en tohdi käyttää sitä; vaan vien sen mukanani kotiin,
lasken sen pöydälleni ja puhelen sen kanssa kahdenkesken.

Nyt täytyy joko astua eteenpäin tai palata takaisin; kynnyksellä ei käy
seisominen.

Unissanikaan en voinut paeta noita ihania silmiä, jotka sulkeutuessaan
sulkivat minutkin, niin että olin kuin vanki muurien takana, mutta
jotka minuun katsoessaan karkottivat minut luotaan, niin että luulin
kuuhun lentäväni.

Seuraavana päivänä oli suuri ottelu valtiopäivillä. Yleinen äänestys
valtion tulo- ja menoarvion suhteen neljän viikon kovan kiistan
jälkeen. Jokainen puolue oli koonnut kaikkialta kaikki mahdolliset
äänet. Kuten sieniä syksyllä, nähtiin ilmaantuvan muodoltaan
tuntemattomia edusmies-kryptogaameja, jotka koko vuoden olivat olleet
näkymättömiä kuten itiöt kasvissa. Puolueet toivat sairaatkin
jäsenensä; vieläpä nekin nousivat vuoteeltaan, jotka tavallisesti
panevat maata vasta aamulla. Äänestyksen edellä pidettyjen
loppupuheitten jälkeen kimalteli jo 32 astetta lämmin ilma salissa
opaalin väreissä ja ilmakehä näytti merenpinnalta, josta vasemmiston
miehet vyötäisiin saakka ulottuvine partoineen kohousivat kuten
merihirviöt. Äärimmäisellä penkillä istui hydran kaltainen olento, joka
tavallisesti ahmasi vatsaansa kahdeksan ministeriä. Parvilla
vallitsi yleinen hiljaisuus, joka yhä kesti, vaikka puolen päivän
aika jo oli kulunut ohi. Nuo kunnioitettavat naiset tuolla ylhäällä
eivät varmaankaan syö kotona päivällistä, nuo kunnioitettavat
herrat ylioppilaat luultavasti eivät missään. -- Äkkiä sattui
teaatteri-kiikarini tuttavani kasvoihin. Tuo kalpea katsanto,
ryppyinen ja uhkaa osoittava otsa; se oli yhtiömieheni: herra Kozák.

"Ai, tuhat tulimmaista! Nyt muistui mieleeni, että minun pitäisi
räjähyttää nyt ilmaan koko tämä huone kaikkineen päivineen! -- Kokonaan
olin tämän unhottanut. -- Nyt hän odottaa parvella minun nousevan
sijaltani ja menevän presidentin pöydän luo yhdistämään sähkökoneen
lankaa helvetin kolon langan kanssa, jotta hän silloin voisi mennä
pakoon. Mutta sinun asiasi ei tänään tule esille! -- Miten minä
suoriudun asiasta, kun hän vetää minut edesvastaukseen? Se on lykätty
anomus valiokuntaan!"

"Kirottu hallitus" voitti tälläkin kertaa. Eikä maa vaipunut sen alla,
lukemattomien syntiensä taakan alla.

Appeni oli vain odottanut tätä tilaisuutta; hän aikoi palata kotiin jo
iltajunassa. Minä seurasin häntä asemahuoneelle. Ennestään tiedän, että
jokaiselle apelle tekee hyvää lähtiessään kotimatkalle Budapestista,
kun sekasorrossa asemalla vävy kantaa hänen kapineitansa; -- suoraan
sanoen hyvää se tekee vävyllekin. Päässäni kihisi vain yksi ajatus:
tänään illalla olen taas vapaa, ei kukaan kysy: paljoko kello oli kun
kotia tulit?

Toisiansa tuuppailevien matkustavien ja kantajajoukon keskellä tulee
minua kohden mies kantajan mekko yllä ja olalla kapsäkki, jolla
hän tuppaa ikäänkuin tahallaan minua selkään ja astuipa vielä
jaloillenikin. -- Olin juuri antamaisillani hänelle hyvän läksyn mutta
kun näin hänen kasvonsa sanoinkin: "suokaa anteeksi!" Se oli Kozák.

Epäilemättä aikoo hän puhutella minua. Ei mikään paikka ole soveliaampi
salavehkeille kuin asemahuoneitten odotussalit, ja jos tahdot olla
oikein turvan takana, niin katso missä on poliisi, seiso hänen
viereensä!

Minä menin hänen perässänsä, jottei hän tulisi minun perässäni.

-- Mitä täällä teet? -- kysäsin häneltä astuen varpaillensa.

-- Rahan ansiolla olen. Kotona on tehdas tauonnut työstä, vastasi hän,
vetäen lakin lippua silmilleen.

-- Olettehan saaneet suuren tilauksen irredentisteiltä.

-- Kuka sen on sanonut? Kyttyräselkä Thersitesko? Aina hän joko uneksii
tai valhettelee. -- Nuo tuolla Adrian meren toisella puolella soisivat
kernaammin meidän todistavan loistavalla työllä, että olemme heidän
liittoonsa kelpaavaa kansaa, vaan emme pelkkiä suurisuisia pettureita.

-- Kovaa puhetta.

-- Ja sinulle kovinta! Miksi jäi täksi päiväksi määrätty tuhotyö
tapahtumatta?

-- Se, hyvä serkkuni, on sula mahdottomuus, mitä sinä suunnittelit.
Presidentin kilistyskoneesta ei löydy salissa osaa, jota lähelle voisi
päästä. Nuo kaksi vaskilankaa menevät pikakirjurien huoneesen.
Ilmareikää ei myöskään voi käyttää, kuten sinä arvelit; sillä kun ovet
avataan, menee salinvartia heti sisään, jotta tämä paikka ei jää
koskaan vartijattomaksi.

-- Entä missä ovat Phlegetonin tipat?

-- Ne olen minä niin kätkenyt, ettei niitä löydä yksikään ihminen.

-- Tämä kaikki on valhe.

-- Herra!

-- Ei mitään "herroja!" Meikäläiset eivät ryhdy kaksintaisteluun. Se on
nautamaista. Jonka me olemme tuominneet kuolemaan, sen pistämme salaa
kuoliaaksi. Tämä on järkevyyttä. Keskuudessamme ei kukaan saa tuntea
itseään loukatuksi, kun hänelle sanotaan totuus vasten silmiä. Joko
kuulut liittoomme tai et kuulu! Edellisessä tapauksessa pitää sinun
totella ja olla vaiti, jälkimmäisessä taas olet joukkoomme tunkeunut ja
kuolemaan tuomittu. Älä ole noin nolon näköinen. Tikarilla emme sinua
surmaa, jos olet kavaltaja.

-- Voin näyttää toteen, etten ole teitä kellekään kavaltanut.

-- Oh, kavaltamista ei ole vain yhdenkaltaista. Kavaltamiseksi emme
kutsu vain sitä, kun joku antaa meidät ilmi poliisille, vaan myöskin
kun joku pettää meidät.

-- Perhana! Tämä on liikaa! Minäkö olisin pettänyt teidät, minä joka
annoin puhdasta rahaa teidän raketeistanne?

Mies pisti kreutzerin rahan hampaittensa väliin ja lausui sitä purren;
(Hänen oli tapa aina puhua hampaitansa avaamatta).

-- Rahaa annoit vietelläksesi tyttöä! Kyllä minä tiedän! Hän rakastaa
sinua ja ylönkatsoo sentähden minua. Sen hän sanoi minulle suoraan. Hän
vihaa minua, sillä hän rakastaa sinua. Eihän tämä ollut suostumuksemme,
veikkoni. Kahdeksannentoista sataluvun käsitys on, ettei miehen
ole tarvis olla uskollinen "yhdelle" naiselle, vaan hänelle on
uskollinen "kaksikin"; jopa kaikkikin. Tässä suhteessa löytyy kaksi
mahdollisuutta. Joko olet kosmisti tai "poroporvari". Jos olet
kosmisti, niin älä anasta yksin itsellesi tyttöä, joka kelpaisi
minullekin; jos taasen olet poroporvari niin mene kotia vaimosi luo ja
pysy koreasti hänen luonansa. Tahdothan tehdä Agneksen orjattareksesi.

-- Minä panen vastalauseen.

-- Mutta minulla on todisteita siihen. Eikö tuo kyttyräselkä
sielukauppias ole tehnyt kanssasi kauppaa? Ethän aikone sitä kieltää?
Tuossa kahdentuhannen floriinin vekselissä on myöskin minun nimeni.

-- Mutta ei minun.

-- Ei vielä. Mutta kun se tulee siihen, on se oleva pettämätön todistus
sinua vastaan, aivan kuin koko kansanpaljous olisi ollut kuulemassa
suostumustasi hänen tähtensä. Mutta tämän minä pian saan tietää. Sillä
se rivi, johon kirjoitetaan hänen "määräämällensä" on vielä tyhjä. En
tehnyt Haggeukselle sitä hyvää että olisin kirjoittanut vekselin
minun maksettavakseni. Tahdon tietää, kuka on siirtäjä? Jos siis
allekirjoitat vekselin illalla, saan minä siitä tiedon jo seuraavana
aamuna. Ja jos kirjoitat siihen valenimesi, niin on seuraavana päivänä
kaikissa kansanlehdissä uutinen, että valtiopäivämies X. on
kirjoittanut vekseliin vieraan miehen nimen! Jos taas kirjoitat oman
oikean nimesi, niin kirjoitan minä suoraan sille vanhalle herralle,
jota sinä saatoit tänne ja joka on sinun appesi ja ilmoitan hänelle,
että sinä ensiksikin olet syönyt sanasi, ettet enää kirjoita nimeäsi
vekseliin, toiseksi saatat perheesi perikatoon, kun kevytmielisesti
tuhlaten heität pois rahoja, jotka eivät ole omiasikaan ja kolmanneksi
petät vaimosi ja minä kirjoitan hänelle myöskin. Tunnenpa hyvin
olosuhteesi. Kummassakin tapauksessa lankee ruumis-arkun kansi
ylitsesi.

Kiero ihminen! Helppohan minun on sitoa hän kahleisin.

Sillä arvoisa veikko erhettyi yhdessä kohden suuresti, kun nimittäin
luuli peloittavansa minua uhkauksillaan. Päinvastoin: hän ei ole mies
minua pettämään. Kun sanotaan: "vaara uhkaa" -- niin menkäämme sinne!
Mutta jos sanotaan: "suuri vaara uhkaa!" -- silloin rientäkäämme!

-- Olet ymmärtänyt väärin koko asian, veikkoseni, -- vastasin
levollisesti. Minua saat luulla niin koirankuriseksi kuin tahdot, mutta
tuon tytön edessä sinun _täytyy_ kumartaa sekä päätä että polvea.
Hänellä on jalo luonne: hän on Vera Sassulitsch.

-- Se sikseen. Tiedänhän sen. Mutta saattaahan olla jalo luonteeltaan ja
kuitenkin Raamatun Rahab: ensimmäinen kosmisti-nainen.

-- Mutta kumminkin väitän, että jos minulla olisikin itsekkäitä
tarkoituksia, niin ne särkyisivät hänen teräksistä luonnettansa
vastaan. Jos minä autan Haggeusta kirjoittamalla vekseliin joko oman
nimeni tai toisen, niin teen sen vain siinä tarkoituksessa, että hän
voisi valmistaa pyranastatorin irredentisteille.

-- Hyvä. -- Luotan sanaasi. Siis kuulut meihin ja tahdot pysyä
liittolaisenamme. Mutta tämä täytyy sinun koetuksella näyttää toteen.
Me emme usko liittolaisiammekaan. Sanotaan, ettei unkarilaisella ole
mielen lujuutta. Hän ei voi tehdä kuten italialainen tai venäläinen,
nimittäin antaa helvetinkoneen räjähtää missä enimmän ihmisiä on
koossa; meidän veikkomme asettavat petardejansa paikkoihin, joissa ne
eivät vahingoita ketään. Runollista kansaa. Hyvä. Huomaan, ettei koko
maassa löydy rhinoceros-mielistä miestä, joka lennättäisi ilmaan korsua
Aleksanderin kadun varrella, silloin kun se on täynnä. Minä tiedän
miedomman keinon, -- Tarkoitan nyt tällä kertaa erästä pientä
helvetinkonetta, joka mahtuu valtiopäivämiehen pöytälaatikkoon. Tämän
panee räjähtämään omituinen kone-laitos. Varmaan olet kuullut
puhuttavan Thomaksen helvetinkoneesta, jolla voisi upottaa suuren
laivan meren pohjaan. Minun keksintöni on samaa laatua, Se on
taskukellon kaltainen. Sen saattaa vetää ylös ja asettaa viisarin sille
minuutille, jolloin tahdomme sen räjähtämään. Kun hammasratas tulee
sille minuutille, lyö pieni naula sytyttimeen ja koko kone räjähtää.
Sinä voit asettaa sen semmoiselle ajalle, jolloin parlamenttihuone on
tyhjä. Räjähdys ei tapa ketään, ei hajoita seiniäkään, vaan panee
palaisiksi ylimmäiset penkit, missä pääkalmukit tavallisesti
istuvat. Tämä on oiva mielenosoitus. Me näytämme koko suurelle
kosmisti-liitolle, että olemme kelpo kumppaneita ja arvomme on suuresti
kohoava. Kättä päälle!

-- Tuossa käteni.

-- Nyt lakkaavat vähäksi ajaksi kohtauksesi tytön kanssa, kunnes minä
saan helvetinkoneen valmiiksi. Jos työ onnistuu, antaa tavallinen kirje
aamulla tietää historiallisen nimen kautta, että hän odottaa sinua
illalla tavalliseen aikaan. Paikan, missä teidän on tapana tavata
toisenne pitää hän minultakin salassa. Oikein tehty. Vain ensimmäisestä
ja viimeisestä askeleesta _pitää_ meidän tili tehdä toisillemme,
niitten välisistä ei ole _lupakaan_. Silloin siis otat vastaan häneltä
tuon pienen leikkikalun. Ikävä vaan, että se on vain leikkikalu; Lasten
huviksi se kelpaisi. Joskus toiste annan sinulle suuremman koneen,
nimittäkäämme sitä "tulikelloksi", mutta sitä varten täytyy minun ostaa
aineksia monelta taholta.

-- Kyllä minä laitan itseni paikalle.

Tuo mies katsoi minua puoleksi suljettujen silmälautojensa alta.

-- Mutta muista se, ettei tämä ole mitään kavalierileikkiä! -- Ja jos
petät, kavallat, jos rupeet ilveilemään kanssamme, niin karkaa pois
koko kaupungista äläkä seisahdu, ennenkuin olet kotonasi oman lieden
ääressä, sillä tämä käsi, jota äsken pudistit, on sangen mahtava.

-- Siitä olen vakuutettu.

Vielä yksi seikka, nimittäin tuon vekselin allekirjoitus-asia. Että
kirjoitat siihen valenimesi, sitä vastaan ei minulla (in thesi) ole
mitään muistuttamista. Mutta erityisissä tapauksissa teen eroituksen.
Nimen väärennys ei meillä ole ainoastaan luvallista, vaan kiitettävää,
jos voimme siten langettaa kruunun jonkun päästä; mutta väärentää nimeä
varastaaksemme neitsyyden tytöltä, on kuoleman rikos. Pidä se
mielessäsi.

Niin sanoen poistui hän kapsäkkineen.

-- Kauanpa tinkailitkin tuon kantajan kanssa, huomautti appeni, kun
palasin hänen luoksensa.

-- Kantamastaan pyysi lurjus neljäkymmentä kreutzeriä, mutta minä
näytin toteen taksasta, ettei puolesta kolmatta kilogrammista tule
muuta kuin viisikolmatta kreutzeriä. Tässä ovat rahat, jotka sain
takaisin.

Vanhus syleili ja suuteli minua: "sinusta tulee, näen minä, hyväkin
isäntä!" ja antoi palkinnoksi minulle nuo kolme viiden kreutzerin
rahaa.

Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan tuhlaajapojan
kolmea onnenrahaa.




VII.


Yliopppilas-ajoistani saakka, kun ensin kosin pientä valkoveristä
kaunotarta ja olin ylen autuas, kun hän pisti rintaansa antamani kukan,
en ole ollut niin tuhmalla päällä kuin nyt. Tuntui kuin olisin vasta
nyt alkanut oppia joltain tanssimestarilta, miten pitää astua naisen
eteen kysymään, josko hän on vapaa ensi franseesiin? Nuo illat Tonavan
sillalla kuutamossa ja kuutamatta, esiintyivät kaikessa viehättävässä
suloudessaan vasta nyt, kun ne olivat ohi. Tavakseni oli jo tullut
kohta kun katulyhdyt sytytettiin,. juosta ulos klubista ja rientää
sillalle. Kumpi ehti ennen paikalle, hän odotti ensimmäisen osaston
korvassa. Vielä sittekin, kun tiesin, ettei kukaan ole siellä minua
odottamassa, olin levoton; tavallisella ajalla oli minun sisällinen
pakko kuljeskella sillalla, väliin katsellen vyöriviä laineita, väliin
taas astuskella eteenpäin. Todellakin sangen suloista huvitusta. Ei
kukaan tule kysymään, kuka olet? minne menet? miksi niin huonolla
tuulella? kauanko valtiopäivät vielä kestävät? hauskaa kun tapasin!
hyvästi! -- Ainoastaan yhden kerran tuli kinttuihini eräs
sanomalehtimies kysyen mitä minä niin tarkasti katson tuonne Margaretan
saarta päin! Vastasin jo viikkokausia havainneeni, että Margaretatan
sillan Pestin puolinen osa silminnähtävästi on vaipumassa veteen. --
Seuraavana päivänä oli tästä asiasta luettavana joka sanomalehdessä.
Arkkitehti oli saada halvauksen pelästyksestä.

Tyttö parka! Olin tottunut näkemään hänen surulliset kasvonsa joka
päivä. Vasta nyt havaitsin pitäneeni häntä aivan omaisenani.

Mutta onhan aivan minun vallassani tavata häntä taasen. Tiedänhän mistä
Kuiskaaja-katu alkaa. Taskussani on sala-oven avain. Ja sainhan jo
tietää, että _Haggeus herran toisen kerran mentyä voi aamuun asti
tapahtua talossa mitä tahansa_.

Mutta tornin korkuisia esteitä kohousi vastaan estämään minua sitä
tekemästä. Jos menen sinne, niin sorran ensiksikin tytön viattoman
sydämen. Jo tämä seikka yksin tuottaisi omantunnon vaivoja. Sitä paitsi
panisin alttiiksi oman elämäni, tavarani ja kunniani. Mahdollista on
myöskin, että kilpailijani ampuisi minut salaa kuoliaaksi tai juopunut
isä lennättäisi minut ilmaan yhdessä tehtaansa kanssa; mutta hyvin
luultavaa on, että he kielittelisivät perheelleni; menettäisin vaimon,
lapset sekä appenikin ja sitte joutuisin minä mieron teille. Jos taas
kirjoitan vekseliin ihanan silmäparin tähden väärän nimen, niin
pelkäisin joka hetki, että salaisuuteni tulee ilmi, ja jos se tulisi
tiedoksi, niin ei minulla olisi muuta neuvoa, kuin ampua heti luoti
otsaani.

Mutta kumminkaan en voinut karkottaa mielestäni tuota seikkaa.

Jumalan kiusaamista on joka askel, jonka astun, ja kuitenkin yllyttävät
kaikki ajatukseni minua eteenpäin. Tiedän, että olen mieletön, järkeni
on poissa.

Mitä useampi päivä kuluu minun häntä näkemättä, sitä raivoisammaksi
tulee sisässäni paha henki, joka yllyttää minua menemään tytön luokse.
Minut valtasi sama tunne, joka kiihoittaa tornin huipulta alas katsovaa
ihmistä hyppäämään maahan.

Eräänä aamuna löysin taas pöydältäni kirjeen, tunnetulla käsialalla
kirjoitettu osoite päällä, jommoisia kirjeitä Kozák tavallisesti
lähetti. Sisässä oli nimeni ja virkani näin: "Petöfin hullu".

Ahaa! Tunnen tuon ulkoa kirjastakin.

    "Maan keskustaan mä itsen kaivan,
       Otan ruutia
    Ja räjähytän ilmaan koko tämän maailman.
       Ha ha' ha!"

Siis saan taas illalla tavata Agneksen.

Koko päivän kävin kuin kuumeessa. Minusta ei ollut mihinkään. Kaikki
jotka tapasivat minut, vaivasivat minua kysymällä: mikä minua vaivaa?
Vihdoin uskotin heitä, että valmistan itseäni pitämään suurta puhetta
Siebenbürgin paloviina-asiassa; siten sain heistä eron, mutta tuskin
sain odotetuksi päivän loppua. En muistanut, josko olin päivällistäkään
syönyt.

En malttanut odottaa iltaa. Mikä mahtoi viedäkään minut Tonavan rantaa
ylöspäin, en itsekään tiennyt, ennenkuin olin tuolla puolen Margaretan
siltaa. Täällä loppui jo tunnettu maailma ja kivikatu. Ulkotilukset
alkavat, joista on paras se, jota käytetään polttopuiden
varastopaikaksi.

Erään tämmöisen tulevan vuosisadan kadun kulmassa tuli äkkiä vastaani
Agnes.

Ihan ehdottomasti kuvautui tyttöparan kasvoissa ilo tavatessaan minut.

-- Mitä täällä teette? kysyin.

-- Täällä minä tavallisesti kävelen, kun minun pitää tavata teitä,
kunnes lyhtyjen sytyttämisaika tulee.

-- Sitä minäkin aavistin. Jonkinlainen tunne kutsui kai teitä tänne.
Näin ollen emme ehkä menekään sillalle; täällä voimme paremmin
keskustella. Käykäämme käsitysten.

Myöntyen kehoitukseeni pisti hän käsivartensa kainalooni; toisella
käsivarrellaan riippui ompelukorinsa.

-- No, eikö korissa ole mitään? kysäsin. Eikö minulle ole mitään
lähetettykään? Vai oletteko jo heittänyt sen Tonavaan?

-- En mar. Jätin kotia.

-- Ette vain pannut sitä päänalusen alle?

-- Panin kun paniikin, sinne kätkin sen.

-- Mutta miksi?

-- En tohtinut kantaa sitä kadulle. Pelkäsin, että se löydettäisiin
minulta ja tutkittaisiin mitä se on. Ja minä tiedän mitä se on.

-- Mutta kumminkaan ei teidän olisi pitänyt kätkeä sitä päänalusen
_alle_. Olisittehan voinut panna sen pöytälaatikkoonkin. Mahtuuhan se
sinne.

Pidin silmällä, josko kasvonsa punastuivat, kun minä mainitsin
pöytälaatikkoa. Mutta näitten juonteissa ei näkynyt mitään muutosta.

Tahdoin saada varman tiedon.

-- Sanokaa, Agnes kulta, onko teillä vielä valokuvani?

Kysyessäni katsahti hän pelästyneenä minuun ja veti kätensä ulos
kainalostani.

-- Joko senkin tiedätte? kuiskasi hän kalpeana ja vetäytyi seinän
viereen.

-- Mutta miten olette saanut sen käsiinne? kysyin; -- tahdoin tietää,
josko isä oli tuonut sen?

-- Näin sen valokuvamyymälässä ja ostin. Oletteko siitä suuttunut?

-- Mitä ajattelettekaan? Jos olisin tietänyt teidän huolivan riitä,
olisin sen itsekin teille antanut. Mutta mistä ostitte sen?

-- Kerepesin kadulla on valokuvaaja.

__ Kerepesin kadulla? Siellä en ikinä ole antanut ottaa itsestäni
muotokuvaa.

-- Mutta siellä se oli. Usein olen sen siellä nähnyt mennessäni
ompelemaan; jo monta vuotta sitte.

-- Mahdotonta. Vasta tänä vuonna otin valokuvia kumppanieni tähden.

-- Mutta siellä se vaan oli; sieltä minä sen ostin. Ettehän toru minua?
Eihän se ollut pahasti tehty? Sallitteko minun pitää sitä? Se on
muassani. Juuri hiljan ostin sitä varten seisovan kehän, jotta voisin
asettaa sen pöydälleni. Mutta ettehän vain suutu minulle siitä?

-- Näyttäkää se minulle.

Somasti ujostellen otti hän koristaan pienen laatikon, jossa oli
valokuvani, ja antoi sen minulle.

Mutta tämä ei ollut se valokuva, jonka löysin hänen pöytälaatikostansa
-- sattumalta, vaan ihan toinen. Sen olin jo kokonaan unhottanut.

Useita vuosia sitte, ollessani Balaton-Füderissä kylpemässä, ikuisenti
sikäläinen valokuvaaja maallinen olentoni kuvan -- _vaimoni ja kolmen
pienen paitaressun ympäröimänä_. Nuorin on äidin sylissä ja kurottaa
minulle pientä hevosen selässä istuvaa husaari-nukkea; vanhin syleilee
polveani, vaimoni kasvoista säteilee onnellisuus. Tuo valokuvaaja on
varmaan muuttanut Pestiin ja siten on Agnes tavannut hänellä kuvani.

Kuuluisa "Fire-Queen" sammuttaja ei ole parempi sammuttamaan suurta
tulipaloa kuin tämä kuva sammutti tuhotulen sydämmessäni.

-- Ja te tahtoisitte pitää _tätä_ valokuvaani pöydällänne?

-- Joll'ette kiellä, niin...

Näissä sanoissa esiintyi niin todellinen ja teeskentelemätön
viattomuus, etten voinut enää hallita itseäni. Kyynel pujahti
silmistäni.

Tämän huomasi hän, ja ennenkuin olisin voinut estääkään, suuteli hän
kättäni. Samaa aioin minä juuri tehdä hänelle.

Minä suutelin häntä otsalle. -- Mene kotia, tyttö parka, ja koeta
unhottaa!

Nyt luulin jo todellakin, että eroamme toisiamme kiroomatta. -- Suoraan
sanoen ovat kaikki naiset, joilla tähän asti on ollut onnettomuus tulla
minut tuntemaan, enemmän tai vähemmän minua kironneet. Sen tiedän
hyvin, sillä jokaisen kirous on sattunut.

Tämä ainoa ajatelkoon minusta hyvää. -- Älkäämme tavatko toisiamme
enää!

Minä riensin kotia. Aamusta saakka en ollut käynyt kotona.

Pöydälläni tapasin kirjeen, jonka osoitteesta jo huomasin, kuka oli
kirjoittanut sen. Siinä seisoi: "oma poikanne".

Kirje oli vanhimmalta pojaltani, siltä joka tuossa valokuvassa syleilee
polveani. Käsialansa! oli parantunut paljon, sittekun minä sen viimeksi
näin. Hän ei enää kirjoittanut viivattujen rivien väliin.

Hän kirjoittaa että he kotona ovat. Jumalan kiitos kaikki terveinä,
pikku Mikko kiipee jo puuhun; he toivottavat minulle samaa. Kylään on
ilmaantunut rokkoa; sentähden on äiti päättänyt kohta, kun tulee
lämpimät ilmat, muuttaa lapsineen Balaton-Fürediin kylpemään. He saavat
oppia uimaan. Mutta jo eilisestä saakka on ollut kevät-ilma, vielä
toissapäivänä oli talvi, sentähden päätti äiti lähteä jo huomenna
matkalle. Äiti pyytää että isä olisi aamulla puoli kuuden aikana
odottamassa heitä Pestin asemahuoneella; sillä äiti ei tahdo viipyä,
vaan aikoo sieltä suoraan mennä Budan asemalle; sieltä lähtee juna
kello seitsemän Fürediin päin. Suutelonsa lähettävät he kaikki
yhteisesti. Keskimmäinen kirjoittaa myöskin veljensä kirjeesen: hän
antaa tietää, että hänellä on koulussa säästöpankkikin ja sinne panee
hän kaikki rahansa. (Poika tulee isäänsä!) Nuorimmaltakin (joka kuvassa
on nukki kädessä) oli pari ylöspäin kiipeävää riviä variksen varpaita,
joissa seisoi, ettei "kirsikat ole vielä kypsiä, mutta kumminkin
kiipee joka päivä puuhun; ja varoo, etten putoo alas; varokoon isä
myöskin!"

Huomaan, että tässä tulee "Paavalin kääntymys".

Käskin palvelijani nousta ylös jo neljän aikaan aamulla ja laittaa
issikan asemahuoneelle.

Saavuin sinne niin varhain, että lamput vielä paloivat pitkin tietä.
Mieleni ei tehnyt istua odotussalissa, läksin kävelemään pitkin rataa.
Aamu-sumu peitti vielä koko kaupungin. Se oli pilvi, joka oli syntynyt
pelkästä ihmisten pahuudesta. Ennenkuin tulemme kaupungin-puiston
huviloitten ja eläintarhan huuhkajalinnojen luo, täytyy kulkea
rappeutuneitten mökkiryhmäin ohitse, jotka ovat likistetyt, Itävallan
valtion rautatien ja yhdys-radan Cimborasson korkuisten ratapenkkien
väliin ja tuomitut vähitellen häviämään, Mikä raukee, sitä ei enää
nosteta. Matala rivi nuoria akatsiapuita peittää osan näistä ryhmistä.
Vain hyvin tottunut silmä keksii tämän "tohuvabohun" keskeltä vaaleaa
savua päästävän savutorven, joka on Kuiskaaja-kadulla -- Kozák on jo
hereillä ja keittää sammuttamatonta tulta helvetinkonettansa varten.
Entä mitä uneksii tyttöparka siellä, helvetinkone pään alla; -- ja tuo
muotokuva seinällä päänsä päällä? Kuinka suuri olisikaan ilonsa,
kun saisi nähdä niitten tulevan, joitten kuva hänellä on. Kunnon
vaimo-kultani on sen jälkeen tosin vähän lihonut ja pojat kasvaneet;
mutta kumminkin tulevat he riippumaan minun kaulassani yhtähaavaa, en
itsekään tiedä, ketä heistä ensin syleilen.

Sähkö-kilistyskone ilmoitti, että juna on saapunut Köbánuaan. Palasin
takaisin toivottaen "hyvää huomenta" nukkuvalle, Ehkä kuuli hän sen
unissaan.

Kun juna tulla jyrisi aseman eteen, oli jokaisen pää ulkona vaunun
ikkunasta ja kaikki huudahtivat yhtä aikaa nähtyänsä minut.

Minuutin päästä yleinen syleileminen ja suuteleminen.

Ääretön oli riemu. Puolen vuoden kuluessa en ollut nähnyt heitä
(valtion asiat muka estivät!). Kuinka suuriksi pojat olivat kasvaneet!
Rakas vaimonikin oli terveen näköinen; maaseudun ilma oli tehnyt
hänelle hyvää.

-- Eikö pääsi tullut kipeäksi mutkalla?

-- Tuli, mutta se on jo ohitse.

Tiedän, ett'ei ole muuta tarvis kuin laskea käteni otsallensa, niin
kipu on poissa; mutta kun maan velvollisuudet pitävät kättäni niin
sidottuna!

Kapineet otettiin alas ja ladottiin erään kantajan selkään. Sitä
laukkua, jossa korukalut olivat, ei rouva antanut kädestään; sitä
taasen, jossa oli välttämättömät matkatarpeet, piti vanhin poika;
valkoisten hiirten häkkiä ei nuorin antanut kellekään; keskimäinen oli
tiedemies, hänen ainainen matkakumppalinsa oli kirjalaukku;
kamarineitsy sai pitää huolta hattukoteloista.

-- Mutta missä on iso kapsäkki? Tarvitaanko ajuria?

Vastaus oli sangen rauhoittava. Se oli mennyt jo edellä tavarajunassa
suoraan Fürediin; ettei tarvitse siitä matkalla huolta pitää. Vain yksi
kapsäkki on muassa, ne mahtuu kuskin tuolille.

Sitte sulloimme itsemme "yhteen" issikkaan. Minä tahdoin ottaa kaksi;
mutta ei kukaan tahtonut istua toisilla rattailla, kaikki tahtoivat
olla minun kanssani. Siis koetimme likistää itseämme niin paljo kuin
suinkin yhteen. Joka henki sai pitääksensä yhden laukun ja kopan. Ajaja
ratsasti ison kapsäkin selässä, josta hän ajoi hevosta.

Saavuimme onnellisesti Budan asemalle; siellä toimitin suurusta
perheelleni, ostin matkapiletit, annoin kapineet esille, ostin
kaikenlaisia sekä mieleviä että mielettömiä sanomalehtiä ja palasin
sitte takaisin omaisteni luokse.

Muuta puhetta ei ollut keskenämme kuin: "missä on pikku laukku?
Täälläkö on iso koppa? Kellä ovat plaidit? Kenen tämä lakki on? Missä
tuo lapsi juoksentelee? Älä eksy, taikka jäät tänne! Kuka ei ole vielä
saanut suurusta? Missä on Liisa? Miks'ei hän juo kahviansa? Oletteko te
kantajani? Ettekö? Käskekää sitte n:ro 7 tänne! Viinuri! Tuossa maksu!
Kohta soitetaan! Mitä issikalle tulee? Vaihtakaa pian! Älä ota tuota
laukkua, se on tuon herran! Älkää unhottako sateenvarjoa? Minä otan
tämän lapsen, ota sinä tuo toinen; kun ette vaan tulisi tallatuiksi
ahdingossa! Ensimmäinen kilistys... Tulkaa Jumalan nimessä perässäni!
Hoi konduktööri! Mikä vaunu menee Siöfokiin? Ei tupakoitsijain vaunua.
Tulkaa sisään yksi toisensa perästä! Joko kaikki on täällä? -- Tuossa
juomarahaa! Vaunu on täynnä! Ei ole sijaa." Vasta kun toisen kerran
kilistettyä ovet suljettiin ja he huomasivat että minä jäin sisään,
alkoi taas konsertti: "kas kas, isä tulee muassa? isä tulee meitä
saattamaan", ja taas alkaa kaulastani riippuminen ja jaloilleni
astuminen. Näin suurta uhrausta he eivät minulta olleet odottaneet.
"Tuleeko isä kanssamme Siöfokiin saakaa?" -- "Tulen vaikka Fürediin".
-- Nyt kysyttiin jo "jäätkö sinne kanssamme myöskin?" Vaimoni käski
heidän olla vaiti, sillä isällä ei nyt ole aikaa jäädä; sitä siinä, kun
hän tulee heitä saattamaan sinne saakka. Hänen täytyy olla joka päivä
valtiopäivillä. Rauhoittava katse täynnä autuutta, osoitti
miten onnelliseksi on hänet tehnyt tämä rahtunen perheenisän
velvollisuutta...

Junan kiitäessä eteenpäin istuimme vastapäätä toinen toistamme; rakas
vaimoni alkaa esitellä kotioloja, ja antaa Budan ja Sjöfokin välillä
niin tarkan selityksen taloudellisesta tilastamme, etten ole
täydellisempää kuullut talousministeriltäkään.

Oraat ovat sangen lupaavat, kevätkylvö itänyt hyvin, viiniköynnöksiä ei
ole halla pannut; vasikat ja naudat ovat hyvin kestäneet talven;
menneen- ja toisvuotisesta viinistä saa jo hyvän hinnan, mutta parasta
on pitää vielä myymättä, sillä hinta nousee yhä; villojen kaupan on jo
eräs Pestin kauppias tehnyt ja kymmenen floriinia korkeammasta hinnasta
kuin viime vuonna; kontrahti on täällä muassa, ei muuta tarvita kuin
allekirjoitukseksi. Vastaan ottaessaan maksaa ostaja heti neljätuhatta
floriinia. Porsaista on jo eräs Nagyváradin kauppias luvannut viittä
floriinia korkeamman hinnan kuin syksyllä. Tänä vuonna voimme, jollei
Jumala salli meille mitään onnettomuutta tapahtuvan, maksaa suuren osan
entisten katovuosien velkoja. Meille pantiin liian suuri suostuntavero,
mutta rouva riiteli vastaan ja sai oikeuden; samoin sai hän vääryydellä
koroitetun entisen veron vähennetyksi kolmannella osalla; viinin
valmistuksen oli hän antanut urakalle, siten tulee se maksamaan
vähemmän kuin palkkamiesten työ. Poikki niityn oli hän kaivattanut
vesiviemärin, joten niitty oli tullut tuottavammaksi. Rappeutuneen
myllyn oli hän antanut korjata, ja saanut siihen uuden myllärin, joka
maksaa säännöllisesti arentinsa. Ansaria oli hän lakannut pitämästä,
jottei enää tarvittu kallista puutarhuria. Maitoa hän ei enää myy
meijeristille, joka maksaa vain juustossa, vaan lähettää kaupunkiin.
Nelivetoisten vaunujen sijasta käyttää hän kaksivetosia. Summa
summarum: säästöön on jäänyt senverran, että on vara kuluttaa
kylpemiseenkin. Onpa vielä vara ottaa kotiopettajakin lapsia varten.
Tähän asti ovat he käyneet yleistä koulua, mutta siellä raivosi usein
tarttuvia tautia; nytkin pakenevat he juuri semmoista. Parempi olisi
saada syksyksi perheesen joku kelpo nuorukainen, joka opettaisi
vanhemmalle korkeampia tieteitä ja nuoremmille tiedon alkeita. Siihen
menisi noin neljä tai viisisataa florimia.

Tähän minä vastasin, että tunnen siihen sopivan henkilön, joka ensi
syksystä voi ryhtyä toimeen. Hän ei enää ole aivan nuori; eikä liioin
mikään maailman valkeus; mutta hän on rakastava lapsia, eikä katso niin
paljon palkkaa kuin hyvää kohtelua.

-- Olkoon menneeksi, kun hän vaan on moitteeton elämässään.

-- Mitä siihen tulee, ei häntä vastaan ole todellakaan mitään
muistuttamista; mutta siveellinen kantansa, jos ei kohta parantamaton,
ei ole juuri ensi luokkaan kuuluva.

-- Siinä tapauksessa en minä päästä häntä huoneeseni!

-- Päästät kun päästätkin, kultaseni, otatpa hänet vastaan vielä niin
ystävällisesti, että pian saattaisit minut kadehtimaan tuota
kevytmielistä heittiötä; jollei hän totta puhuen olisi oman isäni ainoa
poika.

Vaimoni löi hänen kättänsä kurottavalle kädelleni sanoen: "sinä pöhkö!"
mutta kuitenkin tarttui hän käteeni jää tuo hiljainen haaveileva ja
autuaallinen katseensa osoitti; ettei tämä ollut hänelle mikään
uutinen; varmaan oli hänen isänsä puhunut hänelle asiasta, että minä
syksyllä jätän valtiopäivämies toimeni ja palaan kotia -- ollakseni oma
mieheni, mutta hän ei ollut uskonut sitä, ennenkuin nyt kuullessaan sen
minulta. Minun puheeni hän uskoo kaikki. Jos sanoisin, etten ole
kertaakaan maistanut viiniä enkä polttanut tupakkia sitte kun hänet
viimeiseksi näin, niin uskoisi hän senkin.

Ilmakin suosi meitä; oli kaunis kevätpäivä.

Nähtyänsä vaunun ikkunasta Balaton järven, riemuitsivat lapset
ääneensä. Näky olikin ihana, edessämme oli Unkarin meri, kuten me
ylvästellen sitä nimitämme. Kirkas veden pinta kimalteli aivan kuin
hopea, kun vieno tuuli pani sen karehtimaan; toisen rannan vuorten alla
oli vesi tyyni kuin peili; yhtäjaksoinen puutarha sekä isompine että
pienempine viinitarhoineen, kartanoineen, tornineen kuvautui ylösalasin
vedessä. Solakkoja haikaria kahlaa rantojen matalalla, vitkaan
siipiänsä nostellen jyrisevän rauta-hirviön lähestyessä; paimenet
juottavat karjojansa, ajaen niitä veteen aina uimiseen saakka,
kalastajat vetävät nuottaansa. Lapset kiipeevät selkääni huutaen: "kas,
tuolla on Balaton-Füredin kylpylaitos!" -- Minulla oli täysi työ
höyrylaivalla pitäessäni heitä koolla, kunnes laiva saapui Füredin
rantaan.

Tähän aikaan on Füred ihanin, vaikka harva ihminen sitä tietää.
Ruusumetsät ovat täydessä kukassa; oikea Kazanlik. Harvoja ihmisiä on
kävelyllä, mutta sitä useampia satakieliä.

Heti perille päästyämme ryhtyi vaimo-kultani työhön, johon ei minun
tarvinnut puuttua, mistä seikasta olen hänelle ikuisesti kiitollinen,
nimittäin matkapakkojen avaamiseen; silloin ovat mies ja lapset vain
tiellä. Minulta ei vaadittu muuta kuin viedä lapset ulos kävelemään
kanssani: ja sitte kylpemään.

Mikä ilo näille Sisseran sotilaille, kun pääsivät vapauteen "isä-kullan
hoidon alle!" Äiti näytti pitäneen poikansa kurissa! Kun he ovat minun
hoitoni alla, on heillä täysi vapaus. Siksipä he riemuitsevat kun minä
palaan kotia. Vanhin, hurja poika, on aika voimistelija; jo kaksi
kertaa on kätensä ollut poissa sijaltaan ja otsassaan on iso arpi.
Kirjoja rakastaa hän yhtä paljo kuin pukki puukkoa. Vasta viimeisellä
hetkellä lukee hän läksynsä, mutta vastaa aina rohkeasti; vastaako hän
kirjan mukaan, se on toinen asia. Sen hän on minulta perinyt.
Keskimmäinen taasen tulee äitiinsä. Sangen ahkera ja sävyisä poika.
Mistä vain kirjan saa kynsiinsä, sen hän on oikein syödä. Taskunsa ovat
aina täynnä leivän palasia, joita hän säästää tulevien pahojen päivien
varaksi. Hänellä on niin suuri kyky laskentoon, että hän kerran pöytäni
ääressä laski seuraavan esimerkin: jos "vanhan korttelin" mitta viiniä
maksaa 25 kr ja jos joku on tottunut juomaan päivälliseensä "uuden
korttelin" viiniä, niin montako decilitraa hän saa juoda 37 1/2
kreutzerin hintaista sammuttaakseen janoansa? Tätä en ole vielä
käytännöstäkään oppinut. -- Nuorimmasta tulee runoilija: pelkkää
haaveilemista ja tunteellisuutta. Hän itkee ilman syyttäkin ja pitää
minusta erittäin paljon. Pienenä ollessaan hän makasi aina minun
vuoteessani eikä sallinut kenenkään muun vaatettaa itseään kuin minun.
Mihin ikänä istahdan niin hän kohta kiipee polvelleni. Muuten on hän
kovin tarkka, kaikki hän näkee, mitä ei muut havaitse. Kävellessämme
valokuvaajan asunnon editse puistossa, vetää hän kerran minua ison
kaapin luo, missä hän jo kaukaa tunsi ison valokuvaryhmän, jossa me
olemme yhdessä kuvatut. Minun täytyi luvata, että tänä vuonna taas
annamme valokuvata itsemme yhdessä. Sitte vein heidät kylpemään. Vanhin
ui kuin saukko, tuskin saa häntä houkutelluksi nousemaan vedestä, mutta
keskimäinen laskee tarkoin, montako minuuttia saa olla niin ja niin
monta astetta lämpimässä vedessä, siihen katsoen, montako astetta
liikaa lämmintä saa haihtua ruumiista, jotta uiminen karaisisi sitä,
muuten se veltostuu. Nuorinta taasen, jonka minä itse vein veteen, ei
saanut irti kaulastani, hän huusi yhä: "voi isä, voi rakas isä kulta,
mennään pois vedestä, minä kuolen". Jo näin nuorella ijällään kauhistuu
runoilija vettä. Kylvettyämme kävelimme hetken puistossa haeskellen
sileitä pikkukiviä, istuimme sitte maahan ja minä opetin pikku Mikkoa
leikkimään niillä.

Matkapakkojen avaamistyöstä sai äiti parka tavallisen
päänkivistyksensä, ja se kestää koko yön; mutta päänkivistystä osaan
minä parantaa yhtä hyvin kuin koko kollegio lääkäreitä. Nuorin poika
tuli taas kanssani maata eikä aamulla tahtonut päästää minua sängystä.
Aamulla täytyi minun taas vaatettaa häntä. Vaimoni oli hieman kalpean
näköinen yöllisestä päänkivusta. Näin ollen oli paha jättää häntä.
Mutta hän joudutti minua itse. Hän oli jo laittanut kahvinkin
valmiiksi. Laivalla soitettiin jo ensimmäinen kerta. Nuorin ei tahtonut
millään muotoa irtaantua minusta, vaan pyysi minua viipymään vielä
yhden päivän siellä. Hän käski katsoa, kuinka paha ilmakin on! Balaton
järvi lainehtii. Tulee myrsky. Laiva uppoo. Minä hukun. Sitte alkaa hän
itkeä. Viimein vaatii hän minua ottamaan hänet mukaani. -- Se vielä
puuttuisi! -- Mutta järkevä vaimoni teki loppu puuhistamme. "Veisitkö
hänet sinne mukanasi valtiopäiville!" -- Se on totta! Enhän anna
olekaan lasten-opettaja, vaan isänmaan ystävä.

Jo soi toisen kerran. Poikaseni, minun pitää mennä. Kaikki seurasivat
he minua höyrylaivalle ja astuivat kanssani sisäänkin. Syleily ja
jäähyväiset kestivät, kunnes laiva jo teki lähtöä; siis tulivat he
saattamaan minua Siöfokiin saakka. Jos olisin sanankin sinne päin
sanonut, niin olisivat he tulleet Budapestiin saakka.

Siöfokissa viivähtäessämme pisti päähäni hyvä ajatus: entä jos
lähettäisin täältä esimiehelle sähkösanoman, että jätän
luottamustoimeni "huonon terveyteni tähden", (vaikka tunnen olevani
hyvinkin hyvissä voimissa); parlamentti saa nähdä, miten se voi tulla
aikaan ilman minutta. Sitte takaisin "cum gentibus" Balaton-Fürediin!

Vahinko vaan, etten koskaan joudu tuumasta toimeen.

Illalla olin taas "kotona" Budapestissä.

Ei mitään kirjettä minulle -- Jumalan kiitos!

Sitte kului useampia päiviä ilman mainittavia, erinomaisia kuulumatta.
Tuttujen vallasnaisten kanssa keskusteltiin valtakunnan kauheasta
vaillingista, mihin ministerit ovat syynä; klubissa puhuttiin naisväen
ylellisestä loisteliaisuudesta, joka on muka syynä vaillinkiin;
valtiopäivillä taasen kauhean suurista vararikoista, joita oli
tapahtunut klubissa: pelkkiä kauheita asioita.

Mutta minua eivät enää häirinneet minkäänlaiset suuren Kosmoksen
atoomit. Luulin heidän jo unhottaneen minut.

Joka ilta otin esille lasten kirjeen ja luin pikku Mikon neuvon:
"varokoon isä, ettei lankee".

Totta puhuen ei kolmen tämmöisen lapsen isän sopisi sekaantua moisiin
seikkailuihin! Luulisi mar lapsekkuuden jo jättäneen minut!

Heittäkäämme pois mielestä koko juttu!

Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, otaksuen niitä pikku Mikon
kolmeksi leikkikiveksi.




VIII.


Mieleeni muistui tällä välin, että olin luvannut tuolle tytölle jotain,
jonka täyttämistä hän ehkä vieläkin odottaa. Jos jo vihdoinkin olin
luopunut kaikista itsekkyyden kuiskaamista ajatuksista, niin oli
todellakin kohtuullista, että pidän puheeni palkintoa toivomatta --
Hänellä on irstas veli, karannut sotamies, jonka lupasin vapauttaa
kerran eräänä juhlallisena hetkenä, jolloin Punaruusun isäntä juuri
hosui tätä nuorta herraa selkään.

Kun on puhe moisista perin turmeltuneista olennoista, olen minä
oikeastaan sitä ihmisystävällistä mieltä, että olisi paras nuijata
kuoliaaksi semmoiset ihmiset. Mielipiteeni tukeeksi voin tuoda esiin
maailman vanhimman kriminaali-lakikirjan, raamatun, missä löytyy
esimerkkiä, että koko kaupunkien (Sodoma jo Gomorra) asukkaat ovat
nuijatut, ja koko kansakunnan, Benjaminin suvun, hävitys tapahtui
korkeimman käskystä. Mutta tyttö näkyy kumminkin rakastavan veljeänsä,
vaikka hän on tuollainen ilkiö; koettakaamme siis pelastaa poika sekä
samalla tyttö pojasta.

Tässä asiassa kävin päällikköjen luona, joitten joukossa minulla on
mahdikkaita tuttuja. Hänen rikoksensa ei ollut suuren suuri, vain
parikymmentä floriinia oli hän näpistänyt, sitte oli hän karannut
kasarmista. Useat ovat joutuneet hirsipuuhun samanlaisesta syystä. Ehkä
löydämme jostain samarialaisen lääkärin, joka antaa hänelle
todistuksen, että hän on siitä saakka maannut sairaana. Sitte hankimme
hänelle "Superarbitrirungs-commissionilta" luvan päästä invalidiksi.
Sitte annamme hänelle suosituskirjeen; (kaksikymmentä floriinia hän
vain näpisteli) ja saamme hänet ryöstömieheksi Krassón piirikuntaan;
siellä hän tulee pitkät ajat toimeen.

Sain asian jo hyvälle tolalle ja luulin saattavani suuren ilon
tyttöparalle, kun hän saa tietää sen hämmästyttävän uutisen, että hänen
veljensä on pelastettu ja saa viran. Hän saa sitte arvella, kenen
toimesta se on tullut.

Varhain eräänä aamuna (kello kahdeksan vaiheilla) kun vielä makasin
vuoteessani, tuli Ignácz ukko sisään ja herätti minut sanomalla, että
täällä on kantaja nro 34.

En muistanut kutsuneeni häntä luokseni.

Mutta hän tahtoi heti puhutella minua.

Siis olen ehkä jossain loukannut jotakuta arvoisaa gentlemannia, joka
tulee vaatimaan korvausta. Tervetultua!

Kun mies astui huoneeseni, selkenivät heti aivoni.

Olin taannoin unohtanut ottaa vaaria hänen numerostaan, muutoin olisin
tiennyt, että "34" on sama kuin "Kozák veikko"; kantaja nro 34 oli
juuri hän.

Tämähän on mitä sopivin valepuku. Kantaja voi mennä mihin tahansa
epäluuloja herättämättä.

Jäätyämme kahdenkesken kehoitin häntä istumaan.

Sen hän tekikin ja tultuansa vakuutetuksi, ettei huoneessa ole ketään
muita paitsi me, alkoi hän puheensa syvään kuiskutukseen painetulla
äänellä, jonka alussa on unissaan kuulevinansa.

-- Veikko, sinulla on tänään vaikea työ tehtävänä.

-- Olen valmis.

-- Sinun täytyy ilmaista eräs karannut sotamies päällikkyydelle.

-- Todellakin? Tämä ei ole mikään vaikea mutta koomillinen tehtävä.
Eiköhän voisi uskoa sitä jollekin muulle tähän toimeen sopivammalle
veljelle?

-- Opi tietämään, vastasi Kozák ylpeästi, ettei veljesten kesken ole
mitään eroitusta eikä meidän tehtävistämme ole yksikään koomillinen.
Jotta seuraus olisi pikainen ja varma, saattaa tämän uskoa vain sinun
moisellesi miehelle, joka voi mennä suoraan sotapäällikköjen luo,
tarvitsematta pitkillä pyynnöillä saattaa metelöimään komisarjuksia,
alikapteeneja, kersantteja, kunnes oikea mies pääsee pakoon, ja etsijä
löytää perille päästyänsä vain tyhjän sijan; -- mutta sinä voit saada
hänet äkkiä kynsiisi kuten hiirilauta rotan. Sentähden sinä liittoomme
kuulutkiin, että olet yhteydessä korkeampien piirien kanssa ja siten
voit auttaa meitä pyhäin tarkoitustemme onnistumiseksi.

-- Olkoon niinkin, mutta karanneen sotamies paran ilmiantaminen
päällikkyydelle tuntuu persoonalliselta kostolta itsesi ja
liittolaistesi puolelta.

-- Älä puhukaan kostosta. Puheena oleva henkilö, joka on oleva uhrimme,
on vain _väline_. Välineitä täytyy uhrata. Yksi yhdellä, toinen
toisella tapaa. Yhdellä on tehtävänä mennä palava kynttilä kädessä
kaasulla täytettyyn kellariin. Toisen tehtävänä on kuolla toisen pakoon
päässeen henkilön sijasta ja antaa haudata itsensä, ettei kukaan rupee
etsimään tuota toista. Kolmas antaa vangita itsensä uhka-yrityksen
toimeenpanijana, jonka kautta todellinen tekijä pääsee vapaaksi. Nämät
ovat välikappaleita. Toiset ovat kädet, joilla toiset toimivat. Toiset
taas päät, jotka panevat kädet liikkeelle. Tämmöisestä välineestä nyt
on puhe.

-- Tuosta puheesta tulen kovin uteliaaksi.

-- Uteliaisuus kuuluu meillä seitsemän pääsynnin lukuun; mutta kuten
itse saat vielä tietää, olet sinä askelta ylempänä tavallisia jäseniä,
ei säätyysi katsoen, sillä se ei tee meillä eroitusta, vaan entisyytesi
suhteen.

(Suoraan puhuen en tiennyt olevani niin tärkeä henkilö).

-- Koska velvollisuuteni vaatii, tahdon ilmaista sinulle tuuman, jonka
toimeenpanosta yksi osa on annettu meidän haltuumme, mutta lupaatko...

-- Lupaan, enkä sanaani syö.

-- Siitä minä olen vakuutettu. Etkö ole tuntenut jo joku aika varhain
aamuisin (maata pannessasi) jonkinlaista käryä leviävän yli kaupungin,
aivan kuin joka talossa poltettaisiin sulkia?

-- Onhan se usein vaivannut minun haju-aistiani.

-- Etkö ole joskus myöhään yöllä palatessasi kotia Budan Kasinosta (jo
hän senkin tietää, että vietän siellä iltani!) ottanut vaaria, että
tuhansien lyhtyjen valaiseman Pestin yli leviää vaaleanpunainen
verkalleen liikkuva savupilvi, joka näyttää tulevan jonkinmoisesta
savutorvesta ulkopuolelta kaupunkia, koilliseen päin? Sieltä tupruu
ylös paksu ja sakea savupatsas, jonka keskeltä yön pimeydessä liekehtii
ilmituli.

-- Muistan jotain tuontapaista ihaelleeni. Olen luullut jonkun
osakeyhtiön perustaneen sinne tehtaan.

-- Siellä on Budapestin mestaajan uuni.

Tästä puheesta alkoi jo uni poistua silmistäni.

Vieraani huomasi tämän ja jatkoi mukavasti ojentaen itsensä
nojatuoliin.

-- Tiedätkö mitä tuossa uunissa poltetaan joka yö?

-- Niin kauas ei kannata minun mielikuvitukseni.

-- Mutta sen sinä varmaankin tiedät, että eräässä osassa Venäjää on
alkanut itämainen rutto raivota?

-- Miks'en tiedä. Onhan siitä seikasta pyydetty selitystäkin
valtiopäivillä.

-- Niin on. Se oli taasen vasemmiston kunnottomuutta. Kun eivät
kumminkaan asiata ymmärrä, mitä sitte hutiloivat.

-- Ymmärrätkö sinä sitte?

-- Tietysti. Kuuleppas! Jos "musta akka" pääsee irralle tänne niin
kutsuttuun sivistyneesen Eurooppaan, niin sepä meille vasta olisi!
Yhtäkkiä menisivät kaikki yhteiskunnalliset lait kumoon! Kaikki
valtiaat tulisivat vaivaisiksi! Siteet ratkeisivat! Lait hajoisivat
kuin tuhka tuuleen! Kahleissa kituvat pääsisivät vapauteen! Ylpeät
sotajoukot hajaantuisivat! Se olisi koko Euroopalle, kuten jo kerran
ennenkin, todellinen tuomiopäivä! -- Se oli jo tulossa! -- Se istui jo
yökön siivillä lentäviin vaunuihinsa! Mutta tuo niin kutsuttu
vasemmisto on pilannut koko asian, ja herättänyt hallituksen, joka heti
astui estämään tuhon sisään pääsemistä.

-- Niin, ja asiantuntijoita on lähetetty ruttoa tutkimaan.

-- Ha ha ha! Oikein naurattaa! Teidän tiedemiehenne saisivat olla
tuolla Astrakanissa, jollei Pestin mestaaja olisi mies paikallaan. Tämä
käärme luikertaa läpi kolmenkertaisen venäläisen sotamiespiirin; se
tulee yli rajojen ja munii muniansa minne tahtoo.

Selkääni alkoi pöyristyttää.

-- Mutta täällä ollaan kovin ankaria. Mitä ikinä saapuu tänne
kauppiaita varten Venäjältä, nahkoja, turkkeja, palttinaa, kankaita,
kuivaa kalaa, kaviaaria, kaikki viedään suoraan mestaajan uuniin. Tämä
taasen sytyttää ne tuleen yöllä ja polttaa kaikki tyyni. Tätä savua
tuntee kaupunki aamuisin. Uuni on sama kuin Englannissa "Queens pipe"
(kuningattaren piippu), jossa poltetaan takavarikkoon otettua tupakkaa.

-- Sepä oli oikein hyvä, -- tuota, meidän kielellä puhuen, sangen paha.

-- Niin on. Mutta mestaaja ei ehdi itse tekemään kaikkea tätä työtä, ja
hänen oppipoikansa kammovat sitä.

-- Miten? Kammovatko oppipojat?

-- Totta kai! Eiväthän hekään raudasta ole. Heidänkin hermojansa koskee
ajatus, että kaikki mitä he ottavat käteensä, on tullut mustan kuoleman
maalta. Sentähden palkkaavat he taas toisia miehiä, jotka tekevät työn.

-- Ja näille se käy laatuun?

-- Löytyy ihmisiä, jotka eivät pelkää helvettiäkään, jos vain saavat
hyvää ja väkevää paloviinaa nahkaansa. Muitten muassa käy siellä
yötisessä työssä eräs tuttavamme. Tämä on mainitsemani karannut
sotamies.

-- Eihän se vain liene Agneksen veli?

-- Sama mies.

-- Eikä hän kammoksu...?

-- Kuolemaako?

-- Ei, vaan mestaaja-poikain seuraa?

-- Mikä kysymys! Ne ovat yhtä hyviä työmiehiä, kuin minä ja sinä.
Kaikki työ on kunniallista; ja mitä alhaisempi työ on, sitä suuremman
arvon ansaitsee se joka sitä tekee. Ja muuten on se kokonaan kunkin
mielen mukaan. Kerran olin tämmöisen pyövelin kokelaan kanssa (pulska
poika, kun hän pukee yllensä hyvät vaatteet) parlamentin parvella, kun
te valtiopäivämiehet tuolla alhaalla _ailakoitsitte_ keskenänne, kunnon
mestaajan sälli kuuntelee hetken aikaa puoluemiesten haukkumasanoja,
joita te nimitätte puheiksi, ja kääntyy vihdoin minuun lausuen: "hyi
helvetti! Tuommoisia _sikamaisuuksia_ en kärsisi kuulla, vaikka saisin
tuhannen floriinia!"

-- Hyvä. Siis käy veikkomme joka yö uunia lämmittämässä? Totta kai hän
siitä saa palkan?

-- Ei hän sitä tee juuri palkan vuoksi, vaan enemmän sivutulojen
tähden.

-- Minkälaisten sivutulojen?

-- Kun toisinaan käsiinsä sattuu tukku kallisarvoista tavaraa, huiveja,
Persian kankaita, niin pistää hän niitä tuleen heitellessään tukun
silloin tällöin paitansa poveen tai housujen lahkeista ja vie joko
kullallensa tai panttilainaajalle; hän elää hyvin siitä.

Hiuskarvani alkoivat käydä pystyyn.

-- Mutta se on kauheata, mieletöntä uhkarohkeutta.

-- Makaa rauhassa äläkä voivottele! Tämä ei ole niinkään uhkarohkeata.
Mitä tähän asti on poltettu poroksi, sen olisi saattanut rohkeasti
kantaa pois tai syödä levittäen leipänsä päälle (nimittäin kaviaaria)
kuka pääkaupungin porvari tahansa; sillä noista ei ole yksikään nähnyt
sitä seutua, missä ruton emo hautoo pesässään. Minä sen tiedän: --
Mutta tänään on saapuva yksi tukku _suoraan Astrakanista_. Samasta
myymälästä, mistä joka ihminen on kuollut ruttoon. Kasakat polttivat
koko myymälän. Tämä ainoa tukku onnistui meidän pelastaa. Maksoi
äärettömästi. Se lähetetään tänne. Itse lähetys on mainio mestarityö.
Tämä tukku sisältää saukon nahkoja, joitten hinta siellä on viisisataa
ruplaa. Se tulee varmaan! -- Siihen on jo "musta akka" iskenyt kymmenen
kynttänsä! -- Joka vain sormellansakin siihen kajoo, häneen on rutto
tarttunut. Ja hän on sen levittävä, kuten Simsonin ketut tulen
filistealaisten laihoihin. -- Tämä tukku tulee myöskin takavarikkoon
otettavaksi tullissa ja vietäväksi uuniin. Mutta varma on, ettei
veikkomme jätä siitä kymmenystä ottamatta. Mutta kaksi saukon nahkaa,
jotka hän kantaa kotia kierrettyinä vyötäisten ympäri on oleva
tarpeeksi koko kaupungille.

Veri hyytyi suonissani.

-- Minulla on juoneni, jatkoi Kozák veikko. Jos rutto leviää Pestiin,
niin antakaamme sen mennä vielä edemmäs! -- Sentähden sinun on tarvis
ilmaista tuo poika karanneeksi sotamieheksi, ilmoittaen paikka minne
hänen on tapa mennä öisin työnsä päätyttyä. Sydänveren katu n:o 42,
leipojattaren luona. Huomatessaan että sinne rynnätään sisään, rientää
poika varmaan heittämään uuniin varastamansa nahat. Mutta itse on hän
jo silloin täynnä myrkkyä. -- Sotaväen 38:s rykmentti on paraikaa
majoitettuna Wieniin, karkuri lähetetään heti sinne, viedään kasarmiin,
sotaoikeuden eteen ja kolmen päivän kuluttua on Wienin kaupungilla
loistava huvitus valmisna: kokonainen kasarmi täynnä kuolleita. -- Sitä
sopii nauraakin! ha ha ha! ha ha ha!

Hän nauroi ääneensä ja katsoi vielä ympärilleen, josko tohtisi korottaa
ääntänsä.

Mutta havaittuansa, etten minä ollenkaan tahtonut ottaa osaa nauruun,
jatkoi hän taas vakavammin:

-- Mitä erinomaista tämä olisi? Tämä sotatemppu et ole uusi. Eivätköhän
Pohjois-Ameriikan kansalaissodan edellä etelävaltiot tehneet samoin,
kun he ostivat Brasiliasta kaikkein keltakuumeesen kuolleitten vaatteet
ja lähettivät niitä laivalastin Nev-Yorkiin istuttaakseen ruttoa
vihollisten leiriin; mikä siis oli heille luvallista, eiköhän se olisi
luvallista meillekin? Ja kysymmekö me, onko luvallista? -- Ymmärrätkö
nyt täysin asian, miksi sinun täytyy antaa ilmi tuo poika. -- Sinä olet
käsi, hän on väline. Hän on pommi, joka sinun pitää lennättää. -- Pommi
räjähtää. Mitä artilleristi huolii, vaikka pommin kuori särkyy, kun se
vain tekee tuhoa!

Olin jo hyvän aikaa odottanut hänen lopettavan tämän mielettömän
puheensa.

-- Omalta kannaltasi katsoen on tämä kaikki järkevästi ajateltu,
veikkoni, mutta minulla ovat toiset tuumat. Juuri tämän nuoren miehen
sisarelle olen luvannut ja kunniasanallani vakuuttanut, että vapautan
veljensä rangaistuksesta, joka seuraa lippunsa jättämistä; ja sen olen
jo tehnytkin. Lupasin myöskin hankkia hänelle kunniallisen toimialan.
Sitä nyt tätä nykyä puuhaan.

-- Naurettavaa! Onko lupauksilla sitovaa voimaa? Etenkin lupauksilla
tytöille? Onko niitä tapana pitää?

-- Minun on tapana? minut sitoo lupaukseni.

-- Entä pyhä vala, jolla sinä olet sidottu liittoomme? Kaunis silmäpari
on siis sinulle pyhempi merkki kuin se, joka on painettu käsivarteemme:
suuri _kaikkeus_, Kosmos, ja tämän vastakohta: suuri  _tyhjyys_,
kuolema!

Näin puhuen kiersi hän takkinsa hihan ylös ja näytti minulle tuota
hirveätä merkkiä. Minä pistin käteni peiton alle, sillä minun
käsivarrestani oli jo kulunut pois sekä kaikkeus että tyhjyys.

-- Veli kulta, vastasin, mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Minä
pidän Agnekselle antamani lupauksen. Mainitsemaasi poikaa minä en anna
ilmi, sillä minä en aio ruveta piiskuriksi enkä nylkyriksi, enkä
vakoojaksi enkä ilmiantajaksi. Pistäkää puukko kurkkuun, jos tahdotte;
täss' olen! Mutta mikä on minulle vastenmielistä sitä en tee. Sillä
minä olen niin suuri nihilisti, että pidän koko suurta "tyhjyyttä"
tyhjänä puheena. Mene nyt hiiteen, tai jos tiedät mieleisempääsi
paikkaa, mene sinne, ja anna minun nukkua!

Näin sanoen käännyin seinään päin.

Kozák veikko nousi istualta ja lähestyen vielä kerran minua kuiskasi
kamalalla äänellä korvaani:

-- Olet ajatteleva asiaa. -- Nyt oli luonasi "34". -- Sinun pitää antaa
ilmi karkuri "38":nnesta rykmentistä, Hän on tavattava Sydänveren
kadulla n:o "42" leipojattaren luona.

-- Hyvä, hyvä!

Minä nukun vielä. Viime yönä kesti pikettirpeli sangen kauan Budan
Kasinossa. Siellä käy varakkaita miehiä, jotka pelaavat aamuun asti,
mutta vain pikettiä kymmenestä osasta kreutzeriä. -- Lähemmin tultuani
tuntemaan poikani, rupesin minäkin sitä pelaamaan...

... Oli jo paras aika mennä istuntoon, kun vanha Ignácz herätti minut
Kaikkia hulluja olin uneksinut! Olin käyvinäni mestaajan uunin luona,
ja heittävinäni pelkkiä mustia akkoja kattilaan; valtiopäivillä olin
kuulevinani mestaajasällien puheita.

Hieroessani unta silmistäni kysyin Ignácz'ilta:

-- Näinkö minä unta, vai oliko täällä todellakin joku kantaja n:o 34.

-- Oli niinkin, vastasi vanhus; hän odotti täällä kauan, mutta läksi
vihdoin suuttuneena ja sanoi, ettei hän tahdo häiritä armollisen herran
unta, hän nukkuu niin makeasti; lupasi tulla myöhemmin.

-- Siis näin kumminkin unta.

Vanhus tahtoi kaikin mokomin saada tietää, mistä numeroista minä olin
nähnyt unta, pannaksensa ne arpalippuun, kunnes minä luin ne hänelle:
"34, 38 ja 42".

Hän kirjoittikin ne heti muistiinsa.

Samana päivänä menin minä Budan puolelle, päättämään karanneen
sotamiehen asiaa. Se oli sangen hyvällä tolalla.

Maksettuani tuhlaamansa rahat ja näytettyäni kovasta sairaudesta
puhuvan todistuksen, julistettiin heti päätös, joka antoi syyttömän
isällensä takaisin, jotta poika taas voi palata päivällä elävien
joukkoon.

Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, ajatellen niitä kolmeksi
arpalippuun kirjoitetuksi lu'uksi.




IX.


Kun illalla (kello kahdentoista jälkeen) palatessani kotia Budan
Kasinosta, huomasin yli Pestin leviävän mustan savupilven, joka näytti
tupruavan kaupungin ulkopuolella olevasta savutorvesta, niin tuli taas
mieleeni tuo kanssapuhe tai uni, vai mikä se liene ollut?

Minä en suinkaan usko aaveita enkä noitia, enkä siis unkarilaisia
sosialisteja enkä nihilistejäkään. Siitä on jo aikoja, kun minua
pelotettiin pilven hattaroilla; mutta eihän ole mahdotonta, että
monomanian vaivaamat henkilöt uhraavat henkensäkin johonkin
mielettömään uhkarohkeaan yritykseen.

Rupesin miettimään, mitä tuo kamala mies puhui. Hänen
mielettömyydessään on järjestystä; siitä täytyy ottaa selkoa.

Takavarikkoon otetut Astrakanin nahat palavat nyt mestaajan uunissa.
Joku saattaa niistä pistää huostaansa yhden tai pari.

Suorin keino olisi ilmoittaa poliisivirastolle, mitä olen saanut
tietää.

Mutta sitä en saata tehdä. En tosin pelkää nihilistien salamurhaajia,
mutta siitä saattaisi syntyä tutkinto; minä kutsuttaisiin todistajaksi,
täytyisi kertoa koko historia, miten olen saanut tietää tämän
salaisuuden. Minun täytyisi puhua tehtaasta Kuiskaaja-kadulla, Haggeus
herrasta ja hänen tyttärestään; tämä olisi minulle kovin ikävä asema.
-- Siis en mene poliisivirastoon. -- Mutta sen sijaan menen kun
menenkin etsimään Kalypsoa Sydänveren kadulla: hänen verkostansa saan
tuota pikaa kiini tuon tuhoa tuottavan pojan ja pelastan täten Euroopan
suuresta vaarasta.

Aloin hämärästi muistaa kuulleeni jotain tuosta Sydänveren kadun
leipojattaresta. -- Jopa tuli mieleeni. -- Se oli mainittava tapaus!
Tuolla Sinikissassa. -- Viime laskiaisena. Oltiin ajaa ulos paalista
tuo kunnon nainen. -- Olin minäkin niissä huveissa. -- Mutta minun
mielestäni ei yleisöllä ollut oikein. -- Sinikissan arvoisa vierasparvi
syttyi kapinaan semmoista rohkeutta vastaan, että leipojatar
"Sydänveren" kadulta tohti esiintyä näissä saleissa. -- Sillä Sinikissa
laskee suurta arvoa tahrattomalle maineelleen. -- Sydänveren kadun
leipojatar taasen on vain "tillikan" emäntä. -- Ja näissä seuroissa
annetaan suuri arvo soveliaisuuden ja siveyden määräyksille. --
Haiset kokonaan vimmastuivat nähdessään hänen astuvan sisään. --
Tanssirivi hajaantui ja tanssin johtaja menetti malttinsa nähdessään
Nisukakku-Miinan uhkaavan katseen ja kirjavan puvun.. "Ulos hän!"
"Tempaiskaa irti valetukkansa!" -- "Kengästä korvapuusteja!" Näin
huudettiin joka taholta. Varmaan olisivat he piesseet hänen
hyvänpäiväisesti, jollen minä olisi ajoissa mennyt väliin. "Hyvät
herrat ja naiset! huusin; tämäkö on tasavaltaisuutta! Senkö tähden
taistelemme kovia otteluja yhdenarvoisuuden pyhien aatteiden puolesta,
että nyt teemme tyhjiksi nämät korkeat aatteet Sinikissan pyhissä
saleissa? Herttuattareni! Te kauneuden kuningattaret! Te puistojen ja
Kuninkaankadun ylhäisö! Osoittakaa syntyynne sopivaa jalomielisyyttä
alhaisempaa kumppania kohti, jonka mies kaatui urhoollisesti
taistellen, (mutta herää taas eloon), -- jos ei kenraalina niin ainakin
plutoonan päällikkönä!" Tällä puheella onnistui minun tehdä seuraan
tunkeutuneelle tietä ovelle saakka; ja täten pelastin hänet perin
ikävästä asemastaan, sillä varmaan olisi päällensä heitetty kiulullinen
vettä ja sitte olisi hän ajettu ulos. Sillä ei herrojenkaan saleissa
olla niin tarkkoja maineen suhteen kuin Sinikissassa.

Luulen puheena olevan naisen vielä muistavan tämän ritarillisen tekoni,
jos hän näkee minut.

Nisukakku-Miina voi ylvästellen lausua itsestään, ettei hänen yllänsä
koskaan ole ollut pukua, jota ei joku olisi hänelle varastanut, sekä
ettei hän koskaan ole tuntenut ihmistä, jonka nimen hän tietäisi.

Tätä tilaisuutta minun pitää käyttää hyväkseni.

Hänen asuntonsa tiedän jo Kozák veikon ystävällisestä osoituksesta.
Pitää vain hankkia issikka, joka ajaa minut sinne saakka. Se paikka ei
ole pääsemättömässä kaupunginosassa. Se on viimeisessä huonerivissä
kaupungin puistoon päin; takapuolella on kaupungin puutarha-koulu;
akatsia- ja pähkinäpuita ympärillä. Hyvä piilopaikka maailman kanssa
riidassa eläville köyhille pojille. [Szegény legény, köyhä poika,
nimitys sisseille ja rosvoille Unkarissa. Suom.]

Mutta saadakseni kovapäisemmätkin täysin käsittämään, mikä asema
Nisukakku-Miinalla oli yhteiskunnassa, koska ei hän Sinikissan hienolle
yleisölle kelvannut, täytyy minun juurta jaksain esittää syyt tähän
seikkaan. (Kumminkaan ei ole tarvis käskeä ulos huoneesta kasvavaa.
nuorisoa: esitelmäni liikkuu täsmälleen ethos- ja aisthäsis-piirissä).

Loukkauskivenä oli nimittäin se seikka, että Nisukakku-Miina (kuten jo
nimikin osoittaa) oli nisukakkujen leipoja ja myyjä. Nämät taasen ovat
sitä lajia leivosta, jota nauttivat yleensä nuo yhteiskunnan
hyödylliset jäsenet, joita joka päivä otetaan kiinni irtolaisuudesta,
jotka opettavat tilanomistajille valppautta heidän omaisuutensa suhteen
ja joiden elinkeinona etupäässä on löytää tavaroita, joita ei ole
kadotettu. Heidän seurassansa esiintyy väliin korkeammillakin sijoilla
toimivia miehiä, nimittäin omnibus-ajureita, joille nisuleipä-puoti
kaupungin reunassa on oikea paratiisi. Siltä saa vehnäistä ja
paloviinaa, ei mitään muuta. Näitä myy Nisukakku-Miina. Sentähden onkin
hän rahvaan suosiossa. Kun sunnuntaisin tulee väkeä puoti täpötäyteen,
joka on seuran valioitten kokouspaikka, on Nisukakku-Mlina illan
ylistetty sankaritar. Hiuksensa ovat tulipunaiset, suloutta lisäävät
hehkuvat silmät, hän osaa myöskin tanssia. -- Hänen tähtensä pitävät
porvari-luokkaan kuuluvat ja läsnä olevat sotapojat keskenään aika
tappeluja, joista vain patrullit tekevät lopun. Nisukakku-Miina on
usein Iliaadin "kauniina Helenana", ja tämä hänen maineensa on hänelle
esteenä päästä korkeampiin ravintoloihin.

Ajuri ei tahtonut ajaa minua kauemmaksi kuin ampumakentälle, sillä
öiseen aikaan hän ei muka mene Sydänveren kadulle. Yksin sain osata
sinne. Kävin kadun keskikohtaa, kädessäni raudoitettu keppi aseena.

Helposti löysinkin talon. Jo kaukaa näkyi savutorvesta nouseva savu.
Leipous-uunia jo lämmitetään. Lähemmäksi tultuani sain varman tiedon,
että olin oikealla paikalla; puodin oven yläpuolelle on seinään
maalattu suunnattoman suuri keskeltä poikki leikattu nisuleipä; jos se
olisi kyltille maalattu, niin olisi se jo aikoja sitte varastettu. Sen
alle on vedelty suurilla kirjaimilla: "_VIINA-kauppa_". Mutta puoliyön
jälkeen on puodin ovi jo suljettu. Yksi ikkuna on kadulle päin. Sekä
ovi että ikkunaluukut osoittavat, että täällä koputellaan seipäillä.
Kun joku näkee oven olevan suljetun, lyö hän kepillä ovea ja
ikkunaluukkuja, kunnes sisällä olijat luulevat olevan tarpeeksi ja joko
päästävät hänet sisään tai ajavat pois; mutta sitä ennen he väittelevät
keskenänsä läpi ikkunan, kunnes tullaan vakuutetuiksi ulkona olijain
hyvästä tarkoituksesta tai tämän vastakohdasta. Sillä käypä niinkin,
että poliisi vaivaa heitä näin myöhäiseen aikaan.

Tähän aikaan poistui Nisukakku-Miina sisimmäisiin huoneisinsa, joihin
pyhiin paikkoihin vain joku yksityinen suosikki voi päästä sisään.
Tällöin hän rupee leipomaan. Taikina on jo noussut, se pitää leipoa
kakuiksi, jotka kypsennetään isossa uunissa. Jolle on tapahtunut armo
päästä sisään, sille tarjoo Miina lämmintä leipää, joka mahtaa maistaa
mainiolta. Jos tällä välin uusi vieras kolistelee ikkunaan, niin
tiedustellaan ensin, mitä hyötyä hänestä saattaa olla?

Tunnen talon tavat minäkin. Ennenkuin aloin kepillä kolkuttaa
ikkunaluukkuja päästäkseni sisään, otin esille kukkarostani kolme yhden
fioriinin seteliä ja pistin ne hattuni nauhan taa. Sitte rupesin hiljaa
koputtelemaan kepilläni molempia ikkunaluukkuja vuoroin.

Toiseen luukkuun oli särjetty rako. Siitä sopii sisällä olijan
kurkistaa ulos. Viisi tai kuusi kertaa lyötyäni kuului sisältä ääni:

-- Mikä hätänä?

Heti tunsin lumoovan Nisukakku-Miinan tenhoäänen; hänellä oli syvä
passo-ääni kuin rumpumajurilla.

-- Onko teillä lämmintä vehnäistä, ihana leipojatar? huusin ikkunan
takaa.

-- Kuka olette?

-- Nimeni on hatussani.

-- Kohta tulen avaamaan ovea.

"Kohta" venyi pitkäksi ajaksi; varmaan täytyi ensin takaovesta tuupata
ulos muutama varhemmin tullut vieras, jotka eivät olleet yhteensä
kolmen floriinin arvoiset.

Tuo sulo nainen tuli leipomispuvussaan avaamaan minulle ovea, kädessä
talikynttilän pätkä, jota ei tavallisesti pidetty kynttilänjalassa,
vaan istutettiin talin tipalla pöytään tai penkkiin.

Heti tunsi minut kiitollinen sielu vietyänsä minut leipoma-huoneesensa,
missä palava uuni levitti huoneessa helvetillistä valoa. Äsken
paistettujen leipien haju taisteli maahan kaadetun viinan hajun kanssa.
Seinät olivat täynnä mainioitten rosvojen ja murhaajien muotokuvia,
joita oli sanomalehdistä leikattu. Ihana kokoelma oli tämä!

-- Olettehan te se Sinikissan partasuu herra! huudahti hän hyvästi
taputtaen minua olkapäälle. Mikä hyvä henki teidät tänne toi?

Puhuessaan tarkasti hän yhtämittaa kellon periäni; sangen ajattelematon
olin, kun en muistanut jättää kelloani kotiin tänne lähteissäni.

-- Kuten: sanoin, olen tullut lämmintä leipää saadaksesi; valmistakaa
pian. Tässä on yksi floriini sitä varten.

Istahdin ylösalasin käännetylle jauhovakalle, (se oli siistein
istuinsija) ja katselin hänen leipomistaan.

-- Jos te tällä välin, lausuin minä, tahdotte ansatta toisenkin
fioriinin, niin sanokaa vain, onko täällä ollut se kultapoikanne, joka
on karannut sotamies ja jonka toisen silmän alla on kaksi arpea?

-- Mistä minä tiedän, ketä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, joka tuo tänne väliin jonkinmoisia huiveja ja
nahkoja.

-- Oletteko te poliisi?

-- En mar olekaan, ihanaiseni! Sillä siinä tapauksessa en olisi tullut
tänne, vaan makaisin kotonani. Minä olen tuon herraspojan hyvä ystävä.

-- En tunne poika parkaa. Ei hän tuo tänne mitään huiveja eikä nahkoja,
poika parka.

-- No, sitte on hän vastedes tuova. Mutta sanokaa hänelle, kallis
kultaseni, että hän olkoon varoillaan, sillä ne tukut, jotka tänään
poltetaan mestaajan uunissa, ovat tuodut Astrakanista ja niissä on
itämainen rutto; minne ne viedään, sinne majoittuu musta kuolema.

Jos tämä sulo nainen olisi saanut käteensä palavan kekäleen, ei hän
olisi niin kovasti kiljaissut kuin nyt tämän kuultuansa. Hän syöksi
pois uunin edestä missä hän paraikaa oli leivän paistamisen toimessa,
juoksi kuka tiesi minne, ja palasi hetkisen perästä takaisin kasvot
kauhistuksen hiessä; hän kantoi pihdeillä kahta nahkaa, joita hän piti
niin kaukana ruumiistaan kuin suinkin, ja juoksi uunin luo, minne hän
heitti esineet; pihdit viskasi hän kauas luotansa. Sitte paiskasi hän
uunin oven kiinni, jottei savu pääsisi ulos; koko ajan kalisivat hänen
hampaansa, aivan kuin vilutautisen. Tavan takaa mutisi hän
kirouslauseita, jotka tarkoittivat nahkojen tuojaa.

-- Katsokaapas, ihana yön kuningatar, miten helposti ansaitsitte
toisenkin floriinin.

-- Hitto vieköön tuon heittiön raadon! Minulle hän ei sanonut, mistä
hän niitä toi. Varmaankin olen minä siis jo surman oma, eikö niin?

-- Kenties ei vielä. Mutta kaikissa tapauksissa lienee paras turvautua
siihen rahvaan parannuskeinoon, että vedettyänne hiilet uunista,
suvaitsette itse täysissä vaatteissa ryömiä sinne sisään ja viipyä
siellä niin kauan kuin suinkin saatatte. Tämän keinon olen oppinut
eräältä kuuluisalta lääkäriltä, joka on tällä tavoin: parannellut
vanhoja naisia.

Siitä olen varma, että hän seurasi neuvoani.

-- Mutta nyt ryhtykäämme kolmanteen floriiniin. Koska se on
historiallinen tosiasia, että ystäväni jo tänään on käynyt täällä,
eiköhän olisi mahdollista saada tietää, missä hän kuleksii tähän
maailman aikaan? Ehkä te suvaitsette tietää jotain hänestä?

-- Miks'en tiedä! Tiedänpä hyvinkin! Täältä tuo heittiö läksi yhden
aikaan jälkeen puoliyön. Hän joi kaksi lasia viinaa ja jäi nekin
velkaa. Tarpeeksi juotin koiraa, kun hän osasi niin hyvin maritella.
Mutta eipä lurjus tahtonut viipyä. Hän sanoi menevänsä vainoamaan
suurta saalista. Hänellä on kaunis sisar, johon eräs suuri herra on
rakastunut, ja jonka luona tämä käy salaa. Tätä herraa hän on jo
väjynyt viikon päivät. Hän on piilossa talon edustalla olevan kaivon
kehän takana. Kun tuo suuri herra tulee, odottaa hän kunnes tämä
pujahtaa sisään; sitte syöksee hän hänen kimppuunsa, huutaa toisia
apuun; ja sitte on tuo suuri herra hänen vallassaan, jotta hän voi
pusertaa häneltä rahoja ollaksensa vaiti.

Rakat poika! Jollakin tavalla piti hänen osoittaa kiitollisuuttaan, kun
minä ahkeroitsen pelastaa häntä.

-- Tuossa on vielä kolmaskin floriini, ihana herttuattareni. Minä en
enää huoli vehnäisestä. Ryhtykää jo leipomiseenne, ettei taikina nouse
liiaksi. Huomenna tulen taas.

Niin sanoen irroitin itseni hänestä; en tahtonut antaa hänelle kättä
lähteissäni.

Saavuttuani kadulle kuului korviini milloin mikäkin taholta epäiltäviä
vihellyksiä. Paraasen aikaan saavuin issikkani luo. Jos olisin
hetkisenkin kauemmin huvitellut itseäni talossa, niin joko olisi joku
lyönyt kuoliaksi minut tai olisin minä lyönyt kuoliaksi jonkun.

Pankaamme tähän kolme tähtöstä, tietysti osoittamaan kolmea nisuleipää.




X.


Eipä syyttä sanota, ettei piru koskaan makaa.

Miten kävikään, niin parin päivän perästä ilmestyi eräänä aamuna
pöydälleni Kozák veikon epistola, sisässä nimi "Prometeus", joka
varasti ensimäisen tulitikun Jupiterin tulitikkulaatikosta!

Siis pitää minun tänään tavata Agnes.

Tulin havainneeksi, ettei päätökseni ollut tehty tarpeeksi vahvalle
perustukselle: se ei kannattanut rakennustansa.

Tätä ystävällistä kirjettä seurasi toinen, jonka sain
parlamenttihuoneesta. (Sillä löytyypä vielä viisaita ihmisiä, jotka
ovat keksineet, ettei ole soveliasta lähettää suoraan asuntoon
kaikenlaisia kirjeitä miehelle, joka ei elä yksin tässä maailmassa,
sillä ne voisivat helposti joutua väärille teille; sentähden on
parlamentissa posti ja eteisessä on iso kirjelista. Arkaluontoisemmat
kirjeet adresseerataan tänne). Siis odotti minua siellä kirje, jota ei
ollut kirjoittanut kukaan muu kuin Haggeus herra. --

Hän ei nimittänyt enää minua Ignatius Koribanyaksi, vaan ilmoitti
saaneensa tietää oikeaa nimeni ja tämä kävi kovasti kunniatunnolleni.
Hän luottaa vielä täydellisesti minuun. Koska hän aikoo valmistaa
pyranastatoreja irredentisteille, niin pitää hän soveliaana, että
hallitus antaa hänelle apua korkeasti luvallisen tulikonetehtaan
laittamiseen, hän on maksava velan petardeissa, (joita räjähytellään
pääministerin ja vapaamielisten klubin ovien edessä). Ja koska minä
kerran olen antanut pääministerin sytyttää sikarinsa minun sikaristani,
niin olisi vaikutusvoimaani katsoen minulle mitä helpoin seikka hankkia
hänelle tuo vähäpätöinen summa; asian menestykseksi lupaa hän itse
piakkoin kirjoittaa pari pätkää Kansanlehteen hallituspuolueen
turmelukaesta. "Anna hyvä Jumala, mutta anna pian!" sillä asia on
polttavan kiireinen. Jollei hän saa apua jo tänään tai huomenna, on hän
lennättävä ilmaan tehtaansa, jottei hänen tarvitsisi nähdä toiveittensa
raukeevan tyhjään. Hänen onnensa on minun edessäni. Saan pyytää, minkä
palkinnon tahansa, kun vain autan häntä. Hallussaan ei löydy aarretta,
jota hän ei soisi minulle. Saan vain valita. Koko hänen perheensä on
oleva minulle kiitollinen kuolemaan asti. Kieltävässä tapauksessa hän
ei voi vastata mahdollisista seurauksista. Hätänsä on korkeimmallaan.
Hän pyytää minua käymään talossa, jos sydämessäni vielä on jänne, joka
väräjää.

Selvää puhetta!

Sitä varten siis on minulla vaikutusvoimaa, että pyytäisin ministeriltä
jotain suosionosoitusta ja sill'aikaa asettaisin petardin hänen
tuolinsa alle, pitäen vain vaaria ettei se räjähdä, ennenkuin olen
saanut mitä pyydän.

Ajoin siis asiaa; mutta en ministerin luona, vaan sen villakauppiaan,
joka osti villani. Hän oli taipuvainen antamaan kaksituhatta floriinia
etumaksuksi -- vekseliä vastaan -- nimittäin, jos saan kaksi
hyväksyttävää nimeä alle.

Tätä toimittaessani tulin kokemaan sen sielutieteellisen seikan, että
ihmisellä yleensä on paljoa ankarammat mielipiteet ja paljoa
kumoomattomampi siveellisyys, ollessaan rahanpulassa, kuin silloin kun
kukkaroissa on yllinkyllin. Mikä siihen lienee syynä?

Tänään en puuttunut mihinkään peliin klubissa enkä mennyt Budan
Kasinoon pelaamaan pikettiä. Pidätin itseäni poissa ajatuksella, että
kello seitsemän menen teaatteriin. Kellon lyömällä saavuinkin Tonavan
rannalle, missä taannoin tapasin Agneksen.

Oli kaunis ja lämmin toukokuun ilta. Koko päivän vallitsi kova kuumuus,
illalla suloinen lämmin. Kukkivat akatsiapuut täyttivät ilman hyvällä
hajullaan.

Tuolla tuli Agnes ison punaisen makasiinin puolelta. Hänen yllänsä oli
keveä kevätpuku.

Omituisen viehättävää on nähdä naista, jonka olemme tulleet talvella
tuntemaan, ja tottuneet näkemään turkkeihin puettuna, kevätpäivänä
puettuna lämpimän ajan vaatteisiin: keveään, liehuvaan pukuun.

Siitä oli jo aikoja kulunut, kun me näimme toinen toisemme, minusta
tuntui tämä aika iankaikkisuudelta.

En saata kieltää, etten ollut hyvilläni häntä nähdessäni.

Totta puhuen sykki sydämeni aivan kuuluvasti.

Hän oli todellakin viaton kuin nukkuva lapsi, mutta minä en voinut
kieltää tehneeni väärin, mitä hänen tähtensä olin tehnyt. Siinä oli jo
varkaus, ryöväys, murha, petos, väärä vala, väärennys. Kaikki!

Nähtyänsä minut riensi hän luokseni.

-- Pelkäsin, ettette tulekaan, änkytti hän.

-- Miks'en olisi tullut, kun sain kirjeen?

-- _Minkä_ kirjeen? kysyi hän, ja koko muotonsa osoitti pelästystä.

-- Tietysti Kozákin.

-- Vähät siitä! Hän on kiero ihminen. Mutta entä toinen kirje?

En tahtonut tunnustaa saaneeni toista.

-- Eikö Kozák herra lähettänyt minulle mitään taskukellon tapaista.

-- _Siitä_ ei kannata puhuakaan. Se on hyvässä korjussa; panin sen
sinne, minne muutkin.

-- Mutta rakas ystäväni, älkää pitäkö sitä siellä. Se on vaarallinen
kalu, joka itsestään rupee toimimaan.

-- Tiedän, se on minulle hyvin selitetty. Sitä ette saa ikinä nähdä.
Mutta puhukaa toisesta kirjeestä, jonka saitte isältäni.

-- Se koskee ammattia.

-- Siinä hän pyytää teitä käymään talossa tänään tai huomenna tai
jonakin iltana. Te ette saa sitä tehdä.

-- Vihaatteko minua niin kovin?

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi suurilla silmillään minua ja huo'ahti.

-- Te ette saa tulla meille. Veljeni makaa rokkotaudissa siinä
huoneessa jonka lävitse mennään puutahan puolelta minun kamariini.

(Hauska uutinen! Lapseni pakenevat kotoansa rokkoa, ja minä veisin sen
kotia heidän sijastaan).

-- Lieneeköhän se sentään suurin este? kysäsin epäillen.

-- Tässä on lääkärin osoite, jonka nyt vien apteekkiin. Siihen on
kirjoitettu sairaan ja sairauden nimi.

Niin oli todellakin laita... lääke-osoitteita ymmärrän, ollen
maalainen; näillä rohdoilla lääkitään rokkoa. Mieleeni leimahti; entä
jos nyt on käynyt, niinkuin tuo kiero mies puhui! Jos se olisikin
itämainen rutto! Tämä lurjus on tuntikausia kantanut ihoansa vastaan
Astrakanista tulleita nahkoja!

-- Eiköhän olisi parempi viedä sairas sairashuoneesen? sanoin tytölle.

-- Hänelle se olisi parempi; mutta sitä pahempi minulle.
Ròkus-sairashuoneessa on erityinen osasto rokko-tautia varten, ja jos
minun täytyy hoitaa siellä veljeäni niin monen sairaan keskellä, niin
luulen, että saan minäkin pikemmin taudin kuin hoitaessani häntä yksin
kotona.

-- Miten? Hoidattako te itse sairasta?

-- Juuri sentähden en tahdo tulla teitä lähelle. Mutta minä näytin
etten pelännyt häntä, ja tartuin kumminkin hänen käteensä ja pidin sitä
kainalossani, pakoittaen siten häntä pysymään rinnallani.

-- Tiedättekö, minä en pelkää mitään. Minä luotan sallimukseen.

-- Mutta sentään ette saa myöntyä isäni kutsumukseen. Toimittakaa
kirjeessä asia josta hän puhuu.

-- Mahdotonta!

-- Ei! Ei! Te ette saa tulla sinne! Kaikki ilkityöt ovat mahdolliset
siellä syöksemään teitä perikatoon. Kaikista ilkitöistä ovat ne
suurimmat, jotka päättyvät "surmalla". Mutta entä ne jotka päättyvät
"elämällä". Mutta mikä elämä? Mikä kauhea elämä!

-- Agnes kulta. Uhkaukset minua houkuttelevat luoksensa.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä te surmataan.

-- Siihen on minullakin kai jotain sanomista.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä siellä ryöstetään kunnianne.

-- Minä lunastan sen rahalla ja saan sen takaisin.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä viette lapsiinne ruttotaudin.

-- En mene heidän pariinsa.

-- Te ette saa tulla sinne, sillä siten karkoitatte kotirauhanne. Koko
elämänne tulee myrkytetyksi, leponne, onnenne, kaikkityyni.

-- Hulluuksia! Huudahdin innokkaasti, kaksin käsin vetäen häntä
lähemmäksi.

Tyttö katsahti minuun säihkyvin silmin, kasvot tulipunaisina; rintansa
huokui kovasti ja huulensa värisivät; hän kumartui niin lähelle minua,
että henkäyksensä polttivat kasvojani.

-- Te ette saa tulla sinne, _sillä minä rakastan teitä!_

Näin sanoen tempasi hän itsensä irti minun käsistäni ja juoksi pois,
aivan kuin kuolemanvaaraa pakoon.

Minä jäin kauhistuneena seisomaan kuten suolapatsas.

"_Te ette saa tulla sinne, sillä minä rakastan teitä_!"

Oikeassa olet, tyttö parka. "Tämä" on suurin este! Tähän asti on kaikki
ollut ilveilystä; yksi ainoa sana tekee tästä murhenäytelmän.

Katselin hänen jälkeensä, kunnes hän katosi näkyvistäni; en koettanut
saavuttaa häntä; en kutsunut häntä takaisin.

Palasia siivosti kotiani.

Käskin palvelijani panemaan valmiiksi matkakapineeni; huomenna en kysy
enkä kuule, menen Fürediin; hikoilkoot muut parlamentissa. Enkä tule
takaisin ennenkuin kuriiri tulee noutamaan.

Palvelijallenikin annoin vapauden kahdeksi viikoksi, hän saa mennä
Vácziin tervehtimään sisartansa. Annoin kuitenkin tiedon parlamenttiin,
että pakenin Fürediin.

Yön kuluessa vakaantui vielä tuumani.

Rakkaus ei ole leikin tekoa.

Eräs jokapäiväinen seikka tuli vielä päätökseni avuksi.
Rupesi satamaan. Tämmöisessä ilmassa voi vain pitkävartisilla
metsästyssaappailla päästä Kuiskaaja-kadulle. Sula mahdottomuus on
mennä lemmenkohtaukseen likaiset saappaat jalassa. Parempi
avojaloinkin. Sade saattaa tehdä tyhjäksi vallankumouksenkin; -- se on
jo estänyt monta taistelua. -- Tämä taivaan sieni pesee monta
ihmis-aietta. Koetetaan nukkua!

Monta kertaa heräsin yöllä.

Monta kertaa kuulin tämän lauseen; "sillä, minä rakastan teitä!"
läheltä, kuiskauksena, -- kaukaa, raueten, -- syvyydestä, kiljaistuna,
-- korkeudesta laulettuna; autuaan, kirotun äänellä; ihastuksen,
epätoivon, vimman ilmauksella; sulosuukkoja paineltaessa huulilleni:
rikostaakan painajaisen painaessa rintaani! Monta kertaa vajosimme
yhdessä pohjattomaan syvyyteen, monta kertaa lensimme yhdessä kaukana
maasta, ja aina seurasi, kohotti, tempasi meitä tuo lause: "sillä minä
rakastan teitä", joka oli jokapaikassa ympärillämme; siitä syntyi
vihdoin koko maailma.

Nousin varhain ylös päivän valjetessa ja saavuin tuntia aikaisemmin
Budan asemahuoneelle kuin olisi tarvinnut.

En lähettänyt omaisilleni sähkösanomaa; olkoon heille tuloni
odottamaton. Siihen oli minulla toinenkin syy. Yötisen sateen perästä
nousi kova tuuli; tietäessään minun tulevan, odottavat he minua ja
vilustuvat.

Tuuli kiihkeni kiihkenemistään; saapuessamme Siöfokiin muuttui se
todelliseksi myrskyksi. Matkustajat, jotka olivat "Kisfaludy"-laivalla
tulleet tänne Füredistä, kertoivat kamalia asioita kärsimistänsä tällä
Unkarin merellä. Aallot olivat loiskuneet yli laivan ja sen toinen
pyörä oli aina pyörinyt ilmassa. Joka ihminen laivalla oli tullut
merisairaaksi. Laiva ei lähdekään kohta aamupäivällä takaisin, vaan
vasta jälkeen puolenpäivän; se odottaa iltajunaa, ehkä myrsky heikkenee
siksi.

Tämäpä vasta hauskaa huvitusta venyä Siöfokissa koko päivä muutamien
nukuttavien kylpyvieraitten, epätoivoisten huvimatkaajain ja äsken
naineen parikunnan seurassa yhteen pakattuina maalaishotellin ainoaan
tanssisaliin. Minä kehoitin heitä tulemaan ylitse veneellä, mutta ei
yksikään suostunut siihen. -- Tosin on Siöfokin kananpaisti hyvää,
mutta ei koko päivää voi kananpaistiakaan syödä.

Kun olisi jotain ajankulutusta!

Mitä toivoin, sitä tulikin. Ravintolaan tuotiin minulle sähkösanoma.

Se oli valtiopäiviltä.

-- "Tule heti takaisin. Huomenna äänestys. Läsnäolosi välttämätön".

Kuten hashishin humalan vaikuttamana rupesi äkkiä päätäni huimaamaan.

Täytyy palata takaisin. Vielä tänään ja heti. En saata jatkaa
pakomatkaani. Käsketään takaisin.

No, _ei siis muuta kuin takaisin_.

Mutta lakkaa siis pitämästä minusta huolta, jota sanotaan "kohtaloksi",
kun itse olet luopunut minusta!

Palaan takaisin enkä enää hiero sovintoa.

En kysy, mitä tuo sana maksaa: "minä rakastan teitä".

Annan siihen vastauksen.

Jos tuo vanha sielukauppias tahtoo rahaa tai nimeäni, saakoon sen; en
huoli ajatella seurauksia. Menen.

Jos hirmustunut kilpailijani saa tietää minun pettäneen hänet, ja
murhaa minut salaa, niin se on viimeinen menoni. Jos hän taasen ei tee
sitä, vaan ilmaisee asian niille, jotka rupeisivat vihaamaan minua yhtä
paljon kuin he nyt rakastavat minua, niin hukka minut perii, joudun
mieron teille; siis on sekin viimeinen menoni. -- En huoli ajatella
sitä. Menen.

Jos rokkosairaan tauti tarttuu minuun, vien sen kotiani, kuolen, tai
tapaan siellä itse mustan kuoleman, joka tempoa minut jo kynnyksellä,
niin on se viimeinen menoin. Sama se. Menen!

Ja jos tielleni pannaan itse pyranastator tulikelloineen, min lennän
ilmaan! Menen!

Jos saatan epätoivoon tytön, joka rakastaa ja joka ei löydä lemmelleen
muuta pakopaikkaa kuin Tonavan ihana, kivinen pohja; niin silloin
makaamme siellä molemmat. Olkoon menneeksi. Kuolkoon mutta rakastakoon.

Ja vaikka minut syöstäisiin autuaitten parista, vaikka minä joutuisin
pahojen henkien joukkoon, vaikka muserrettaisiin minut tomuksi ja
jokainen tomuhiukka veisi mukanaan täyden itsetietoisuuden maailman
ääriin saakka, niin menen kumminkin hänen luoksensa, kun tiedän, kuinka
suuresti hän minua rakastaa.

Sammutin viimeisenkin terveen järjen kipinän, jotta jäin täydelliseen
pimeyteen, missä kiihkoinen mielikuvitus taikalampun lailla synnytti
kaikenlaisia haavekuvia.

Mitä ilmiöitä syntyykään tästä valonlähteestä; "minä rakastan teitä?"
Ylimaailmallisia näkyjä; pelkkää kirkkautta, suloutta. Ihminen
jumaloittuu hetkiseksi. Ylimaailman autuuden koko äärettömyys, koottuna
hetken riemuun! -- Mitä minä huolin mikä on seurauksena!

Tuomitkoot minut vaikka kaikki ylienkelit! Kyselkööt "mitä olet
tehnyt?" Keveillä mielin olen vastaava: "elin tuolla alhaalla maan
päällä hetken, jota en olisi vaihtanut koko teidän taivaasenne!"

Pankaamme tähän lankeevia tähtiä!




XI.


Palasin iltajunassa takaisin. Kello seitsemän aikaan saavuimme
Fehérváriin. Kysyin viinurilta, josko päivän sanomalehdet jo olivat
tulleet pääkaupungista? Olivat niinkin. Hän toi minulle yhden.
Asemahuoneella oli jo pimeä. Luen vasta, kun juna mennä jyrisee
aukealla. Ei kiirettä mitään, eihän sodasta olla.

Hämärän tullessa hajotti tuuli pilvet, laskeva aurinko ruskotti koko
taivaan punaiseksi, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa miltä kerran
helvetti näyttää, jonka laki ei ole sininen vaan tuli- ja veripunainen.
Tämäkin huvitti minua.

Katsokaamme siis mitä sanomalehdet tietävät.

Taivaan hehkuva rusko teki kirjaimetkin punaisiksi. Vaunun täristessä
tanssivat silmissäni nuo neljäkolmatta riveihin järjestettyä pientä
pirua, jotka vaikuttivat sekä hyvää että pahaa tässä maailmassa.

Lehden loppupuolella oli harvennetulla kirjaimilla päivän tuorein
uutinen:

"Hirveä räjähdys. Yhdessä etukaupungissa, muutamien tietojen mukaan:
Terézváros'issa, toisten taas Uudessa Pestissä tapahtui tänään kello 1
ja 2 välillä kauhea räjähdys. Muutamat sanovat vuoriöljy-makasiinin
lentäneen ilmaan, toiset taas huvitulitus-tehtaan räjähtäneen; uudemmat
tiedot sanovat vaunu-lastin dynamiittia räjähtäneen asemahuoneen
pihalla. Lehteämme painoon laskettaissa ei poliisivirastolla vielä ole
varmaa tietoa, montako ihmishenkeä on joutunut onnettomuuden uhriksi".

Päätäni huimasi -- aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre,
jossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta,
tuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet
sydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut
hautaan.

Ajatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun
pimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan
kuin päivän koi pilvien takaa: "mutta jos se ei ollutkaan heidän
asuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei
tavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten,
että se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa.
Auringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde."

En ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.

Tästä ei voinut tulla muuta loppua.

Vaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.

Hän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna
kaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän
otus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie.
Allansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi
kannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta,
kasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain
koiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä
himoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka
hän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa
häntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän
mielenkiihkossa tunnustaneeksi: "te ette saa tulla luokseni, sillä minä
rakastan teitä!" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä
koko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä
maailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut
odottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi
taivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi,
esiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: "tule kanssani samaan tuleen,
menkäämme yhdessä kadotukseen!" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi;
_hän ymmärsi minun palanneen takaisin_ ja pakeni sinne, minne minä en
voi seurata häntä.

Tuskin voin odottaa junan pysähtymistä Budafok'issa, riensin
höyryveneellä Pestiin. Ensimmäiselle issikalle, jonka tapasin, sanoin
kadun nimen, jonne tahdoin mennä.

-- Sinne emme nyt pääse, sen ovat sotamiehet sulkeneet, siellä tapahtui
tänään päivällä räjähdys; sammutuskunta on paraikaa siellä työssä.

-- Mennään siis niin kauas kuin päästään, minä koetan sitte kahlata
jalkaisin edemmäksi.

Taivas selkeni täll'aikaa; tuuli heikkeni, täysikuu kumoitti täydessä
loistossaan pilvenhattaroiden keskeltä; joista yksi näytti
ihmisolennolta, pitkä yöpuku yllä, toinen tämän perässä rientävältä
kyttyräselkäiseltä hirviöltä, kolmas heidän väliinsä tunkeuvalta
kääpiöltä.

Sädekadun takana, jossain "Kahden sydämmen" kadun päässä täytyi issikan
seisahtua. Sotamiehiä oli sijoitettu estämään lähelle pääsemistä.

Vaihdettuani muutaman sanan johtavan upserin kanssa sain luvan kulkea
jalkaisin edemmäksi.

En tarvinnut opasta; tunsin jo ennestään tien näillä seuduin.

Mitä lähemmäksi saavuin päämäärääni, sitä tuntuvammaksi tuli
tukahuttava savu, joka täytti ilman.

Erään kadun kulmaan tultuani oli edessäni koko tämä hirvittävä näky.

Ei yksi vaan kolme katua oli raunioina. Rakennukset olivat likistetyt
toistensa päälle kuten korttiläjä, hirsiä, tiiliä, savimöhkäleitä,
aitoja, murtuneita puita, kattiloita, koneenkappaleita, tynnyreitä,
rautaisia savutorvia, huonekaluja kauheassa sekasotkussa, yhdessä
läjässä, josta raskas vaalea savu verkalleen tuprusi ylös. Puutarhat,
kadut, huonerivit, kaikki olivat yhtenä rauniona.

Tämän sortuneen Loka-Niniven keskellä kohouu yksinään Punaruusun
ravintola, ovet, ikkunat särkyneinä, kattohirret päin taivasta ja
laudat hajallansa, jotta se näytti pelästyneeltä hirviöltä, joka tukka
pystössä, suu ja silmät ammollaan tuijottaa keskellä kauhistuksen
maata.

Yleinen hiljaisuus vallitsee. Äänettöminä koettavat sammuttajat tehdä
selkoa raunioläjän sekasorrosta. Torven kajahdus kuuluu silloin tällöin
yön hiljaisuudessa. Tutkivien tulisoihdut valaisevat hävityksen
jätteitä.

Punaruusun portin edustalla makaa saranoiltaan heitetty oven puolikas,
jonka toinen kylki on höltynyt kuumuudesta; toisessa kyljessä näkyy
jälkiä liitulla kirjoitetusta lauseesta: "tämä huone... pyhä paikka..."
-- muut sanat ovat pois kuluneet.

Sammutuskunnan torvien kajahdukset kuuluvat vielä hiljaa silloin
tällöin. Hämmästyneet katsojat kyselevät kuiskaellen toinen
toiseltansa:

"Mitähän täällä lieneekään tapahtunut?"

"Sitä ei kukaan tiedä".

... Minä tiedän...








End of the Project Gutenberg EBook of Kiusaaja, by Mór Jókai

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53076 ***