*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49169 ***

MAAMIESAJOILTANI

Kirj.

Fritz Reuter


Alasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen



Viipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.
Östra Finland'in kirjapaino 1885.






Luku 1.

Kuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon
partaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka
rehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan
ottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.


Juhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa
saarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa.
Maatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella
Anklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä
suojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut
se; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa
hänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.

Hän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen
tukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen
oli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin
milloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset
kasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät
joutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin -- arvattavasti
rukoukseen.

Jaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei
ollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa
kanssa kuin tällä miehellä.

Se on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän
hiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan
kaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy
jättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt,
vierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka
häntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä,
joka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova
onnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja
kohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.

Eilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi
viimeisellä vuoteellansa.

Hänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen
vuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan
jaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille
syvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa
läpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja
kukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä
perille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli;
eräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi
maatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle -- kovilla, hyvin
kovilla ehdoilla -- sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus
antaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja
hän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei
onnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan
vaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään
askareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia
punasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut,
varsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut
ainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä -- mutta sitä ei hän ollut:
tänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.

Ystäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden
siimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja
hänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei
lainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä
kolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä
suutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä
hädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja
peiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja
tuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan,
ja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin
olisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä
olisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.

Ja eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä
kättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet,
eivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut
tässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken
oli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä?
Ken oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä
lohdutellut?

Mennyt -- kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat
huutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut.
Ja silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut
enää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko
enää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään
tykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja
kukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon
välitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen
kerran on kestäminen.

Niin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen
kätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä
tähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin
Jumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani
tuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä
erkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen -- se
oli _hänen_ lapsensa -- ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen
käsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa
meni hän alas pitkin puutarhan käytävää.

Hän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut;
olkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren
puun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi
sen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen
ajatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen
kuuluivat hänen luontoonsa.

Mutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa
itse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen
tehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän
vanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle,
mitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin
on laita, on suuri Jumalan siunaus.

Hän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät,
mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat
takaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä
hänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla
eivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota
hän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen
tukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän
tarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä,
ettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.

Hän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän
oli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen,
tunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi,
ja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa
hedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat
huonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta
oli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen
mailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon
piirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen
ompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä
sulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja
ammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti
päässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän
enimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi
ja silitteli sen selkää kädellänsä.

"Ah, herra", sanoi renkivouti Niemann, "tämä on surkeaa". -- "Jaa,
Niemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?" vastasi hän ja
kääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän
ympärille.

Kun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän
ääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja
hän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada
puhua hänelle pari sanaa. -- "Heti, herra Hawermann", vastasi tämä,
"heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte... -- yksi
piironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi
taaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen -- kaksi
taaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää?
Ensimäinen kerta, toinen ja -- kolmas kerta. Kenen oli huuto?"

"Räätäli Brandtin", kuului vastaus.

Juuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle;
heidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt
oli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen
mies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa
rehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä
hänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo
pienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen
poskien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla,
mutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän
parastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan
omistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti
ihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan
väentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi
ulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin
ymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka
asui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika
rehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi
Hawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:

"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat
opettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet?
Juomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille
opettaneet, mutta maanviljelystä? --_Pankruttia_ tekemään, sitä
voivat he meille opettaa".

Kaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin
häntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat.
Hawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut,
ikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän
tyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis
kuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:

"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? -- Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä
kortteja selaillut. -- Se mies on viljellyt maatansa kuin mies".

"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?" kysyi vanha
talollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi
myhkyräsauvansa kanssa.

"Se on se mies", sanoi Stolpen seppä, "jonka väki käy meillä
penikulman päässä kerjäämässä".

"Joilla ei ole vaatetta yllä", huusi räätäli Brandt Jarmenista, "ja
joiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä".

"Niin", lisäsi nauraen seppä, "se on se mies, joka on niin iloissaan
siitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja,
kun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua".

Avisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon
omistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä
pilkkapuheita: "Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte
semmoista sanoa!"

"Niin", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut
ratsastaen hänen kanssansa, "kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä!
Hyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken
omaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen
typityhjänä mailmaan mieron tielle!"

"Ah, Jumalani", sanoi avisioninpitäjä, "jospa siinä olisi kaikki!
Mutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä
vuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä
toiveita on enää miehellä?"

Murina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä
kauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen
seurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.

"Kuinka minä voin sitä tietää", sanoi hän häpeissään ja pahoilla
mielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät
sanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme
päämme pussiin.

Avisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: "Herra Hawermann, teillä oli
jotakin minulle sanottavaa?" -- "Niin -- niin", vastasi Hawermann
ikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee
tunnollensa, "niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut,
jotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet". -- "Aivan
kernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole
rahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte
niitä vähitellen." -- "Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen
pikkusen rahoja". -- "No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut
huudolle", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.

"Hawermann", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli
paikalle tullut, "te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa,
tulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä
joku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi". -- "Kiitoksia
paljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä
toimimista".

"Hawermann", sanoi arentimies Hartmann, "te tarkotatte rakkaan
vaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme
kaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. --
Myöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä
vastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan,
ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat".

"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni", sanoi pehtori Wienk ja
taputti häntä olkapäälle, "älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon!
Kaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa".

"Epätoivoon, Wienk?" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa
likemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä
silmillänsä. "Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo
vastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi
kääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin,
kussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä
edemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun
täytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja
nyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja
ystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja
sanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni -- --". Hän
aikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän
kääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.

"Niemann", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen
päähän, "sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä
haudata emännän". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.

Kaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen
omaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat
seinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen
päällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta,
ja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat,
tyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa
kädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.

"Mene kotia, Stiina", sanoi Hawermann, "minä jään tänne". -- "Ah,
herra, antakaa minun olla". -- "Ei, Stiina, minä jään yksin tänne".
-- "Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?" -- "Et, anna olla, hän
nukkuu kyllä".

Nuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat,
jotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja
ulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen
lattialle ja luki rahat akkunalaudalla: "Tämän saa nikkari arkusta.
-- Tällä ostetaan risti haudalle. -- Tämä on hautajaisia varten.
-- Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi".
Tuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun
ääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä
esiliinallansa ja sanoi: "Hyvää yötä sitte!" ja Hawermann oli taas
yksin lapsensa kanssa.

Hän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi
vuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli
peittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea
tuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy
ja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset
pisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman
lemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen
vaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen
mieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä
toivon herättänyt hyvästä vuodesta! -- Nyt oli hän päässyt huolista,
päässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja
vienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi,
seisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan
käsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti
lapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni
tyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä
ja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte
isäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin
käsittämättömästä, ja sopersi: "Mamma -- huh!"

"Niin", sanoi Hawermann, "mamman on vilu" -- ja kyynelet purskahtivat
ulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä
ja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki
hiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi,
kääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko
yön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta
onneansa.

Kello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten
kanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen
liikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän
ja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan -- hiljainen
isämeidän rukous -- kourallinen multaa -- ja sen kuva, joka
vuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja
virkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan
nähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti
lehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? -- Jaa, sitte
oli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen
silmäinsä eteen.

Hän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä
viimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi
heille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja
hautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää
vastaisuutta kohden.

Kun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi
se nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella.
Hawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:

"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen
viimeisen tautinsa aikana -- kas tässä Stiina!" ja hän tahtoi pistää
pari taaleria hänen käteensä.

"Ah, herra, herra", huudahti se nuori vaimo, "älkää tehkö minulle
tätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin
päiväinne aikana? -- Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää
lapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa
lastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille
rintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi
tänne minulle!"

Hawermann seisoi syvissä mietteissä.

"Herra", sanoi vaimo uudestaan, "sen verran kuin minä ymmärrän, on
teidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja --
kas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova".

Päivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi
hän: "Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme
terveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää
hänelle runsaasti korvattaman".

"Ei", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, "se ei käy
laatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani
teille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo,
että viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi", huudahti hän
äkkiä ja kääntyi pois, "_minun lapseni_ pitää olla, niissä minä olen.
Hyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!"

"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta", sanoi päivätyöläinen,
"niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä".

"Ei, ei", vastusteli Hawermann, "se ei ole minulle miksikän
rasitukseksi"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo
hänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että
nuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä,
kun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän
lasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. --
"Stiina", sanoi hän. "semmoista isäntää emme saa toista". -- "Emme,
Jumala nähköön!" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina
päivätyöhönsä.




Luku 2.

_Yksi_ lapsi, _hiukka_-lapsi; _kaksi_ lasta, _leikki_-lasta;
_kolme_ lasta, _liika_-lasta. -- Nuoret ja vanhat kaksoiset. --
Mitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden
vanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa
jesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää
Kaarlo-veljellensä.


Noin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli
haudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli
hänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti
rakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla
näkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä
ja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa,
ikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille:
veikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta
uumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia
ei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki
olivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä
edes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä
avonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli
iltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja
sisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä,
ei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää,
hiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta
haravan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.

Mutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja
hiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa,
jossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine
kiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan
kiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli,
istui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja
punaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa
äidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä
hiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö
pysyi koossa.

Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa
ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin
kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he
olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä
Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä
näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti
olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi
suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä
yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka
jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei
se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen
nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja
ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että
Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi
kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin
voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta
hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.

Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen
kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli
piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta
päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään
avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin
juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän,
sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa
loistossaan.

"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei
vielä osannut s:ää ääntää.

"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa _itoitä_", sanoi Liina,
vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli
kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle
tolalle.

Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi
piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa,
ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas
isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui
peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina.
Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta
rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas
toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla
oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he
molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät
ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät
toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas
toisiinsa ja tanssivat.

Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt
savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa,
pudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo
samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden
ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa
oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina!
Kyllä nikkari sen parantaa". -- "Niin", sanoi Miina, hiljentäen
poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat
pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli
isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.

Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli
tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän
tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava,
kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt,
täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse;
jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla
lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän
olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa,
ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun
kuppi meni rikki.

Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle
vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea
punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä
nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä
ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki,
ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät
siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen,
verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset,
suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei
myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä
mahaa.

Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja
kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen
ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän
kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin
korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin
lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa
kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi
suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.

"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä
kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko
sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin
mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia
ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.

"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä --
"kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet
kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä,
Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä
annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja
käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja
seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.

Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän
itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin
oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat
niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset
saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä
pörröpäitä".

Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen
aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata
hiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se
onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.

"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään
oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas
olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää
sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen
kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme
tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän
eteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia,
sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella
on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on
tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja
niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua.
Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä
asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.

"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn.
"Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia
kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli
minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta
vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria
ulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla
olla varalla -- ja levitti ne esille.

"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin
rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen.
Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin
ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille,
sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"

Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään
käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:

"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"

"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.

"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"

"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään
tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. -- "Eikö sisareni ole kotona?"

"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"

"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun
omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" -- hän kääntyi pois päin
akkunaa -- "eilen aamulla hautasin vaimoni".

"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen
pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" -- ja kyynelet
vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- "Ystävä, vanha
ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"

"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja
kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.

Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta
lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he
aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja
piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa
pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".

Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla
silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.

"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt
huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria;
mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet
sinä ne rehellisesti takaisin saava".

"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi
silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet -- sinä olet
pöllöpää! Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa
ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää
kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen
vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan
ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville:
"Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" -- aivan kuin
olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi,
jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse
otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa
ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin
hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön
tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon
puolitekoisen päähineen.

Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä
naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa,
joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä
vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen
pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".

Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha,
täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina
terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja
otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut
sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja
Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka
Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti
ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli
yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja
velvollisuudesta.

Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo,
minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi
häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi
hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku
onnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?"

Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies,
Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi
hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää
päivää, lanko; tee hyvin ja istu".

"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen
vaimonsa levottomana.

"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig,
istu sinä kans, Bräsig".

Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti
sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan
oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha,
pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin
tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun
hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin
neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset
kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui
edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja
jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä
äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin
ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän
pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum,
takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". -- Joko syynä oli se,
että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan
läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän
pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään
täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan
vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä
tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta,
ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se
vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti
hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta
puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.

Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja
omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa
surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja
suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä
tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse
päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin
tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta
puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä
siihen voi tehdä?"

Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä
joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli
pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja
levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva
Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti
hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas
tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.

"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin
unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa.
Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi
hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata
vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa
ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten
vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki
oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän
veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja
täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja
kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja
valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!

"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja
silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. --
Istukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum".

"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän
savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea
suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen
aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen
sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia
luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla
sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä
ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta
saada voidaan".

"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.

"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen
pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun
ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan
Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan
pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan
kiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon
lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin:
se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen,
hän on jesuviitti".

"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko.
Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani
toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin
hänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten
saisin taas paikan itselleni!"

"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen
herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa,
mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös,
siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa
raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää
hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen
niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin
toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee --
sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman
harjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä
armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla
sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun
sanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa".

"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin;
Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle
luotuisa paikka, Kaarloseni".

"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin
herraan, kamarineuvokseen, tulee" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran
arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja
kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet
samasta vadista samalla lusikalla -- "mitä herra kamarineuvokseen
tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja
antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se
olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne.
Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"

"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi
hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos
isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme
illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä
minulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä
olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".

"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun
emäntä jo oli ulkona ovesta.

Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat
nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot
osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä
tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka
hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. --
Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet
ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin
tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen
ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen
luonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät
he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai
huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet
ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa
joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei
mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän
silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi
ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt
olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan
ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin
ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa
ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli
jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin
töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin
nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.

Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä,
ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän
silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä.
Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille,
ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä
kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas
illallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.

Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?"
kysäisi hän.

Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.

"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.

Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.

"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin
tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa
voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään
kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä
kyllin itsestänsä".

Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin
lasia: "Onko tuo _minun_ oluttani?" kysyi hän.

"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys
ihmisen heikolle vatsalle!"

"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.

Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.

Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti
vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan
poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän
itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.

"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.

"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi
eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".

"Onko se jo silitetty?"

Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta
vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne
viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori
Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti
myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas
oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille
levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha
homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.

"_Hänenkin_ pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti
sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.

"Hyvä Jumala, mitä se on?" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja
näki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden
poimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä;
mutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun
korumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen
ja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän
kohotti myssynsä ilmaan: "Pahanpäiväinen penikka!" huusi hän ja
näytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.

Mutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: "Mitä se lapsen syy
on?" ja itseksensä jupisi hän: "vanha naaras!" Ja isoäidin tuolin
takana alkoi suuri poru, ja Miina itki: "En temmoitta enää tee! En
temmoitta enää tee!"

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "sen ovat pikku tytöt
toimeen saaneet. -- Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet".

Mutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta
edustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää
kuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän
kuullut, ja _tätä_ hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi
miehellensä: "Tule!"

"Äiti kulta, äiti kulta", rukoili nuori emäntä, "antakaa minulle
myssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen".

"Ken on lypsämässä?" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos
ovesta.

Nuori Jokkum sytytti taas piippunsa.

"Jumala nähköön!" huudahti nuori emäntä, "vanha muori on oikeassa,
minun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko
kuukautena".

"Julmio", sanoi Bräsig, "oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein
leppyä".

"Älkää enää itkekö, lapsukaiset", sanoi äiti ja kuivasi pienten
tyttösten silmät: "Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian
tyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa;
minun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista", ja niin puhein
pisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.

"Anopit", sanoi Bräsig, "ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori
Jokkum", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin
ei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, "sinun
pitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella
vaimoasi".

"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?" sanoi
nuori Jokkum.

"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis", sanoi Bräsig, "sillä he ovat
kuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä
silloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille,
että piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. -- Ja sinä,
Kaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä
sinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on
sen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein
leppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä
on näet kaikki kaikkena talossa. Mutta" -- tässä veti hän esille
taskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen
pulskean nauriin, "todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy
rientää väkeäni katsomaan".

"Odota", sanoi Hawermann, "minä seuraan sinua kappaleen matkaa.
Hyvästi niin kauvaksi, Jokkum".

"Hyvästi, lankoseni", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.

Kun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: "Mutta Bräsig, kuinka
voit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!"

"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. -- Kukaan ihminen ei voi kärsiä
niitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein
naapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan
matkaa pois heidän tieltänsä".

"Taivaan pyhät", huudahti Hawermann, "minun onneton sisareni! Hän
oli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen
nahjuksen vaimona".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus
ja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa
tee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä
hänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän
huomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan".

"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi,
niinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi
nähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti
sisareni sen miehen".

"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta.
Muistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari,
sanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään,
ja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä
ollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun
silloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte
sanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista
kolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. -- Silloin
nauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori.
-- Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. -- Silloin
lisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli
etuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta
puhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen
herrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta
pehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli
sisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan.
-- No niin, se oli kai niin sallittu", sanoi se vanha, kunnon poika
ja katseli alas pitkin nenäänsä, "mutta kun minä näen hänen pienet
tyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun,
kuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata
vanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta
niille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun
sisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa
kanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin
olisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut".

Näin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät
puutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: "Hyväinen aika, kas tuollahan ovat
kai molemmat vanhukset töyräällä?"

"Niin", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, "siellähän ne
molemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan".

"Piileskelevät?" kysyi Hawermann, "tuolla ylhäällä töyräällä?"

"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään
ihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin
sanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja
irvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että
voivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät
he salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla
kärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt
jonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä".

"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa", sanoi Hawermann. "Katsoppa vaan,
kuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?"

"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät;
minä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. -- Jaa, Kaarlo", lisäsi hän,
vähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan,
"paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa
asiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi".

"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?" kysyi Hawermann kummastuen.

"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi
kukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun
vastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat,
mutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi
nurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman
Jokkuminsa suusta".

"Jumalan tähden", huudahti Hawermann, "miksi en jättänyt lasta
Rassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa?
Tänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden".

"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla
on jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä
olla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo
Pümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle
naapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja
siellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias
Kurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo
mieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi". Ja niin puhein meni hän.

"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä", sanoi Hawermann,
palatessaan takasin sisarensa taloon, "niin pääsisin kyllä taas
aidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä", lisäsi
hän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden
tunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet;
"sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani
tahdon minä yksin huolta pitää".

Illalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa
edes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja
jälkimäinen edellisen asemasta.

"Ei, Kaarloseni", sanoi sisar, "minun tähteni ei sinun tarvitse
levoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että
vanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin
minulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas,
ja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin
kuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut.
Kun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi
häntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä
sisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista,
niin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig
minulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille
ja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille".

"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?"
kysyi veli.

"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja
vanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin
ja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin
olemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa
sisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori
Balderjahnin -- niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset -- ne
ahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä.
Rehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen
vanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän
on kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta
molemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä,
mitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla
muorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee,
kun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:

    "Ken kaikki antaa lapsillensa,
    Niin että itse on nälissänsä,
    Se saakoon hyvästi selkähänsä.

"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan
lähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen
olenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä
elämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko
minä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla
Jumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen
kuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500
taaleria. Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein
pistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne,
sillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei
ole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna
minä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en
minä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös
olla oma kassani. Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi
harmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta
Jokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse
hallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen
hänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän
pastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä
oikeassa vai olenko minä väärässä?"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Hawermann.

Sitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.




Luku 3.

Mimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli
vääntämäisillään selkänsä. -- Kuinka Hawermann sai paikan; miten
papinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai
uuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä
vararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.


Seuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia
Pümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä;
Jokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta
raha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut
tullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei
suinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään
päähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin
kyllä hauskasti elää.

"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta", sanoi Bräsig, "etteivät
turmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler,
minä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo,
täytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!"

Kun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.

"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla
pieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum
vielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on,
kaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!" sanoi hän
ja kävi edelleen. "Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta
vanhukset eivät raskitse palkata kattajia. -- Minä käyn täällä
oikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä
minä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi
syötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni. Ja mitä sydämeeni tulee,
käyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että
voisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen
enempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä
tahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja
istua itse takana, piiska kädessä!"

"Kas", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, "tässä on heillä
kuitenkin varsin kaunista nisua".

"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he
aikoivat kylvää tähän? -- Ruista! -- Ja miksikä? -- siksikä että
vanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista
tässä".

"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?"

"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni
kylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo
minun peltoni".

"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina
tänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?"

"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa
ulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi
Haunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle
kaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on
lankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni
asti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow
on ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni
pellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja
suoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla
puolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz".

"Warnitz on kai niistä suurin?"

"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä
enemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras;
140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki
muu olisi samanlaista! No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin
hyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää
kunnollista huolta Pümpelhagenista -- ja useinpa on hänellä ollut
siellä jos jonkinlaisia pehtoreita! -- ja tilan osti hän päälle
päätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko
joukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää
pyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan
varsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa. Mutta
kamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka
Rambowin herrat ovat vanhaa sukua -- sillä minun isäntäni kreivi
kutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan
vanha-sukuisten aatelisten kanssa -- on hän kuitenkin hyvin sävyisä
herra ilman pitkittä mutkitta".

Hawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat
hyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta
kuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan
nykyiseen tilaansa.

"Bräsig", sanoi hän, "oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?"

"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta -- pentele tiesi! -- minä luulen,
meidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän,
nimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse
-- no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat.
-- Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan
jonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin
-- se oli semmoista sjuklanväristä verhoa -- ja aatteleppa, kun minä
aamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina
polviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina
sitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata
lientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä
hänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa
takasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai,
että punaset housut sopivat minulle paremmin? -- Kas, Kaarlo, tämä
tässä vasemmalla kädellä on Gürlitz".

"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle
ilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti -- sillä
sunnuntaisin käytti hän hattua -- levitti suunsa ammollensa ja
katseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen
läpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. "Kaarlo!" huudahti hän
vihdoin, "mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus!
Gürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava".

"Pastori Behrens?" kysäisi Hawermann.

"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta,
ollessamme vanhan Knirkstädtin luona".

"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön
olen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään
tähän likiseutuun".

"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa
semmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään
vaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on
hän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii
kirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä
kaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää
paljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen
perässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja
aina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa".

"Niin, jospa se kävisi laatuun!" huudahti Hawermann. "Kuinka paljon
tulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä,
kuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti
meitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja
kuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä
kohtaan".

"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana
ja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun
me harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme
renkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus -- ensin
pantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi
sinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta
kaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä
sinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt,
sillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina
kun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on
antanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä
ja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä
saamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi
elää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon,
ja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa
nähdä, että hän sen tekee".

He olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt
Hawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski
täysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko
kamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia
vastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori
Bräsig?

"Olen", sanoi Bräsig. "Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja
kamarineuvos tuntee myös minun. Ja -- huomasitko sitä? -- oikein
säännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille
päästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten
kulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle,
kunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin
useasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään
kamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin
sijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti
herra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen
herrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla
vastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul".

Palvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli
säädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä
huonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja
laskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin
kookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja
koko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän
oli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen
pukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla
viidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti
jo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä
käydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti
hän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi
suorastaan heitä vastaan: "Kah, herra pehtori Bräsig!" sanoi hän
tyynesti. "Mitä on teillä asiaa?"

Mutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin
puheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta
hänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia
ihan läheltä ja sanoi: "Teidän asianne...? Mutta", keskeytti hän
puheensa, "minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa -- ettekö te
kymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona
palveluksessa?"

"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann".

"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän
luonani?"

"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja
koska mielelläni ottaisin semmoisen paikan --"

"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen
kuulleeni", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.

Nyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan
jotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: "Ihan oikein, herra
kamarineuvos von Rambow, hänellä on _ollut_, mutta sillä hän ei
enää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut
huonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut
hänen Kankkulan kaivolle. Mitä _siihen_ sanotte, herra kamarineuvos?"

Tuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa,
hepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai
kahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä
kuin tahtoisivat ne sanoa: "Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin".
Kamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori
Bräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru
voi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun
puheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: "Ja siihen hän on
pudonnut päistikkaa".

"Minä surkuttelen teitä sydämestäni", sanoi kamarineuvos; "niin",
lisäsi hän pienellä huokauksella, "ajat ovat olleet kovia
maamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä
nyt teidän pyyntöönne tulee -- Aksel juokseppa katsomaan, joko
aamiainen on valmisna -- niin on teidän arvelunne on oikea: minun
on äkkiä täytynyt erottaa pehtorini -- niin, kuinka sitä sanoisin
-- huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä
hänen sijaansa. -- Mutta", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven
ja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, "herrat eivät kai vielä ole
suurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä".

Niin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa
astumaan sisään.

"Kaarlo", kuiskasi Bräsig, "eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!"

Mutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois,
kohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä,
ikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti
samassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn
kuin linkkuveitsi: "Ah, kuinka se olisi mahdollista! -- Pyydän
nöyrimmästi! -- Herra kamarineuvoksella on aina etusija!" Ja hänen
kumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä
ruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman
nojon.

Kamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen
kumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois
sijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin
loppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla
jota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka
kamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa.
Siihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli
määrätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen
lähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle
tahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan,
viisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan "surullisen elämäkerran",
joka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja
että hänellä oli "kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää",
että eläin nuorempana "oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön
jälkeen olla pitää", mutta että se sittemmin oli saanut patin
jalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi
rankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit
kamarineuvokselle jäähyväiset.

"Bräsig", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, "minun putosi
raskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja
se on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa
sielläkin kävisi yhtä hyvin!"

"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä -- älä pane pahaksi
-- sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota
tarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin
tyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?"

"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä
hän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit
olla varma, ettei hänkään sitä enää tee".

"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme
pastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua
hienolla aistilla".

"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen
tyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään
ihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen
tehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena".

Kun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei
jumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan,
astuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin
neljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli
hänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet,
ja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä
iloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan
olisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko
hänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi
silmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän
sydämen.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa!
-- Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin
toruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra
-- niin, mikä on teidän nimenne? -- Minä olisin myöskin mennyt
mielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti
rikki edellisenä sunnuntaina. -- Jumala nähköön, kaikki ihmiset
pyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; --
ja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta
se mies raukka on saanut kuumeen". Niin pyörivät sanat ulos hänen
pienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot,
joita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.

Bräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.

"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? -- No, istukaa,
tehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun
rouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä -- aina hyvää -- herra
pehtori tietää sen. -- Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun
virsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette
kumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja
mitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti?
Te ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän
toki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on
mennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut
itsekseni muutamia kuolinvirsiä". Ja hän pyöri samassa edes takasin
kuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä
ei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa,
joka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. -- Yht'äkkiä
seisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: "Kas niin! Nyt
antavat keitoksen kiehua ylitse!" Ja samassa oli hän ulkona.

"Eikö totta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "sitä voi sanoa kuranssiks, sitä?
Ja semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! -- Mutta anna minun
toimia, kyllä, minä asian pian panen varteen", ja meni pastorin
rouvan perästä.

Hawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta,
miellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis
Kristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella
pastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä
pieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut
kätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko
sukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta,
sillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman
kuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen
ripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko,
joka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja
kultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä
seisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin
kirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät,
sillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen.
Ja jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei
mitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä,
hänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän
oli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen
sydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin
pastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan,
niin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin
kuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin
pastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään
kirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat
pastorin mieliruokia, "ja niiden tähden", oli pastorin rouvan tapana
sanoa, "ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa".

Ja tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa
oli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä
nuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut
myöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä
valaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan
hyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin
sielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. -- Hän
tuli varsin liikutetuksi.

Mutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa,
tuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta:
"Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään!
Bräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana,
mutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun
pastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me
pidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat
Nüsslerit ovat kovasydämistä sukua", ja niin puhein polki hän jalosti
jalkaa.

"Eukko", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, "on oikea
ahmatti".

"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain
vanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän
tulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!"

Sillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli
pastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen
miehestänsä puhetta oli, _pastoriksensa_, koska hän todellakin
ruumiin ja sielun puolesta oli hänen _omansa_. Pastori tuli käyden
paljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset
korkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät
venäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei
kumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka
näyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi
isäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari
pientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa
kristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt
ja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän
syystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa,
joka hänen takanansa heilui; "sillä", sanoi hän, "semmoinen viitta
on meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää;
ja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna
saarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet
valkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin
laskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää
taivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet
etupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella".

No, mikään _enkeli_ ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori
viimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa,
joka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään
mutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen
hiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä
täytyi tunnustaa, että hän oli kelpo _mies_; ja jos hänestä voi
nähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa
toimissa, niin saattoi kumminkin -- tietysti vasta sitte, kun rouva
oli riisunut häneltä kapan ja kauluksen -- nähdä hänen silmistään
loistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman
leikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä
miehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja
ja tarjota avullista kättä.

Kun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja
kävi hänen luoksensa. "Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa
vielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? -- Hyvää päivää, herra
pehtori!"

Ja kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa
kertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja
riisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: "Ei
mitään, ei mitään, Hawermann! -- Olkaa vaiti, Bräsig! -- Minä tahdon
itse kertoa sinulle kaikki", sanoi hän miehellensä, "sillä jos aika
onkin surullinen! -- niin, herra Hawermann, aivan surullinen! -- niin
on se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!" ja samassa veti
hän pastorin lukukamariin. "Minullahan on siihen lähin oikeus!" huusi
hän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.

Vähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi
vakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: "Niin, hyvä
Hawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee,
_mielellämme_ tehdä", ja pusersi hänen kättänsä; "mutta", lisäsi hän,
"meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen
opimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme", ikäänkuin olisi hän
tällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta,
joka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.

"Herra pastori", puhkesi hän vihdoin sanomaan, "te olette jo ennen
tehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä -- --!"

Ja tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän
jokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa,
nimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja
olisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei
olisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle:
"Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne
kehtonsa -- sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse", lisäsi hän
Bräsigiin päin kääntyen.

Ja Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut
edustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: "Rouva kulta, mitä te
ajattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!"

Ja pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin:
"Riikka! Riikka! Ei _mitään_ kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän
lainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä
häntä tulemaan tänne tänään iltapuolella -- ah, Jumalani, tänään
on sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon
putoo, ja niin edespäin -- niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi
tulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole
pakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista,
kuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. -- Ja
vielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille,
sillä. Frans", sanoi hän miehellensä, "vanhat Nüsslerit eivät suo
sille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että
se leipä, jonka jumalaton antaa...", tässä hän vähän veti henkeänsä
ja Bräsig puuttui heti puheesen: "Niin, rouva kulta, jumalattoman
leipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!"

"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä
pappilassa!" huudahti pastorin rouva. "Mutta pääasia on, että se
pieni tyttö tulee jo tänään tänne".

"Niin, rouva kulta", sanoi Hawermann ylenonnellisena, "minä
tuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se
kyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen
huonerauhallensa ja minun lapselleni...!" Hän lähestyi pastoria ja
pastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin
hänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja
olivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:

"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt
paistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on
kumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on
onnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee". "Mihinkä sinun
vielä on mentävä?" kysyi Bräsig.

"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on
puolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta;
hän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä
tahtoisin nyt saada sen asian selville".

"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei
likimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella
sinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä
Reksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella
pitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises
Gürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni
Warnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna
mennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä
pikemmin tulevaksi".

"Oikein", sanoi Hawermann, "niin pitää tehdä".

He tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen
Jokkumiin kyyti-asiassa. -- "Sehän on selvä", huudahti rouva Nüssler.
-- "Niin, sehän on selvä", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos
toimittamaan valjastamista.

"Kaarlo", sanoi Hawermannin sisar, "minun rakas veljeni, kuinka
mielelläni, kuinka herttasen mielelläni...! Sinä tiedät asian
laidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön,
kotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin
kuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on
vaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi
katsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei
ole tarpeesen".

Vaunut vierivät portaiden eteen.

"Mitä vietäviä!" huudahti Bräsig, "nuori Jokkum, olethan pannut
parhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!"

"Niin, herra", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, "kun vaan
eheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat
pahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat
kuin hamppuloukut".

"Kristian", sanoi Bräsig, "sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja
sitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon,
että nuo ravistuneet pyörät turpoovat".

"No, siitäpä tulee oikea meriretki", sanoi Kristian. -- Kun Hawermann
oli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa,
tunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki
väistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: "Mikä
nyt on?" -- "Se!" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan
"Tunnustusta", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli
ainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki,
löysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli
käärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan.
-- Ja niin lähdettiin.

Kristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen;
Gürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo
siitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja
taputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa
tietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin
ihmisiin. -- Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.

Mooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret,
älykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä
muuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat
ripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen
kooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän
korkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun
hän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä
vasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön,
etteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti
ainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. -- "Miksikä?"
sanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen
henskelin, "kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa,
tein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja
rikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella
henskelillä?" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä
vasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.

Kun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös:
"Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina
sanonut", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "Hawermann on hyvä,
Hawermann on rehellinen mies".

"Niin, Mooses", sanoi Hawermann, "rehellinen kyllä, mutta..."

"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne
minun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja
minulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. -- Näetkö?" kääntyi
hän poikaansa, "Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi
ilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut?
Minä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann
on rehellinen mies. Minä olen _kerran_ ennen ilmottanut saantini;
asia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin
häneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti
minua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, -- Taavetti,
kuinka se taas kuului?"

"Se oli varsin hävytön värsy", sanoi Taavetti:

    "Tunton' ei mua enää vaivaa,
    Mooses ei voi valittaa,
    Se ken antaa mulle hoivaa,
    Se mun velast' vapahtaa".

"Niin", huudahti Mooses, "niin se kuului! Ja kun minä nyt
näytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin
velkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat
uudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä,
mutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa,
sanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun
oli häntä elättäminen. -- Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa
kustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa
eläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin
minä. -- Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot".

"Se on kyllä totta, Mooses", sanoi Hawermann alakuloisena, "mutta
maksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan".

"Vai niin", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen,
"teille on toki jäänyt jotakin ylitse?"

"Ei äyriäkään", sanoi maamies huolissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti Mooses, "ei äyriäkään", ja hypähti ylös
ja tiuskaisi pojallensa: "Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja
töllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo _kirja_ tänne". --
Sitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.

"Mooses", sanoi Hawermann, "antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän
pitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin".

Mooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.

"Hawermann", sanoi hän vihdoin, "te olette kumminkin rehellinen
mies!" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: "Mitä
teen minä kirjalla? Vie pois kirja. -- Niin, mitäpä sille tekee?"
lisäsi hän kääntyen Hawermanniin, "minä olen alkanut tyhjästä, te
olette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette
myös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole
onnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te
tunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte
taas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies".

"Paikka", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, "on jo
minulla, ja paikka on hyvä".

"Missä?" kysyi Mooses.

"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona".

"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut
kärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei
hän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä
mies. -- Nuppuseni!" huusi hän ulos ovesta, "herra Hawermann on
täällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!" ja kun Hawermann teki estelyltä
kahvin suhteen, lisäsi hän: "Antakaa minun toimia herra Hawermann!
Kun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri
maata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin
lämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein
ilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann,
tehkää hyvin ja juokaa!"

Niin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli
Bräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi,
ja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen
mieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut
hänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen
vastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi
tyynesti kulkea elämänsä polkua.

Seuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos
parin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän
kokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja
siellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova
onni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä
laatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa
muiden ihmisten kanssa.




Luku 4.

Kuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen
ja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä,
molempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta,
Hawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä
herra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita
Hawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä,
ja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.


Myllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä
vuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon
oli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori
tuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut
pastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän
kävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä
oli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi
olla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä
maamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa
sille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä
ymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. _Hänellä_ ei ollut mitään
osaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli
hänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja
iloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa
lammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun
purskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen
lystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. "No niin", sanoi
hän, "kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon
ympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on
maanviljelys täällä toisen-näköinen". -- Hän johti kulkunsa läpi
puutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen
tammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi
siivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään
perheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. --
Tultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa
ja myhäili itseksensä: "Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se,
jonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin
luonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha
herra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta
turnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas
edeltäpäin myyty!" huokasi hän. "Hitto tiesi, miten lieneekään!"
jupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista
pitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, "vanha herra ei pääse
edemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi
tytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen
rouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden,
että sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka
elättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa!
-- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun
aikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja
vanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta". -- Hänellä oli
vielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun
kamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan.
oli Hawermann sanonut. -- "Niin", sanoi hän uudestaan ja istui
viileään lehvikköön, "hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on
hänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet
paremmiksi".

Niin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat
Pohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin
pitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle
Englantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän
itse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän
ja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein
koko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se
taas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee
kuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä
nurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli,
että nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja
hänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin
ulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos
vajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu,
merivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen
divanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut,
joita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä
lukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne
näyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli
myöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes
kahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan
mennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen
vanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo
pieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset
sitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä
ja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee
vourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun
Mooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen
yhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä
käsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: "Taavetti",
sanoi hän, "pane kirja pois, laskut ovat oikeat".

Mutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä
ja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan
maallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme
piiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja
piukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana
ja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella
niinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä
langassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen
kanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne.
Mutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee
ylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta
päästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja
mikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen
nykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa;
hän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat
Nüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän
lankansa päähän ja he laskettiin hautaan.

Sakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan
sokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten,
ohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi,
mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja
runsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan.
Hän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta,
kun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa
kirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä
saanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä,
ja siiloin sanoi hän: "Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo
kreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon
naida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori
eläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa
itselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen
herrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta
hänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin
hyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia
penteleen paragraaffeja, niin että mies, joka _kahdeksankolmatta
vuotta_ on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi
syödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että
mies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli _kolme_ varsinaista
morsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida _yhtäkään!_
Armollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi
veisaan!"

Eri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli
nykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen
perästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä
kohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei
koskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt
oli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle
ja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin
hellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja
nuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle
mieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain
muuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi.
Harvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin "Tunnustusta" ei
hän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä
vanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä
huolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja
talon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata
mehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat
unhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja
uuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan,
edistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki
oli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: "No, mitäpä minä sille teen?" ja
antoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus,
joka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen
synnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat
haltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt
avopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin "eihän siitä haittaa",
sanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin,
"kun vaan sydän on musta".

Ja kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän
Herrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori
Jokkum, hän oli sanonut: "mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian
mennä menoansa!" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin
tällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän
taaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen
rouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen
nojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä,
ja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai
niiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin
johtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä
ajatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että
hänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa
tehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset,
joihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten
ilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke
Erfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee
ensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen
työni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on
tullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret
pysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä
uunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon,
ja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman
nuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka
suuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta!
Ja pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin
ystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän
ja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se
kasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti
hänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli
käydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä
ja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran
hänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: "ei tyhjä säkki pystyssä pysy;"
ja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä
ja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät
lämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman
ja sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain,
kello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!"

Ja pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän
piti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja
tuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja
poisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi
levolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: "Regina, nyt on hän pian
kukkiva".

Ja niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten
ja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi,
jonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja
narisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa
puvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset
hajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui
hänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä
vieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä,
ikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja
vihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan
siitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli
lopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut,
silloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti
pyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen:
"sillä", sanoi hän, "lapsien opettaminen on toista kuin saarnan
teko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin
rankaistuksilla; mutta lapsien sielu...! Sitä tarvitsee vaan viitata
kukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita".

Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän
silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan,
jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä,
silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten
lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja
yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus;
ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena
hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa
hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän
ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa
hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi
nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt
tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut
milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt
hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän
joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka
päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa
pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä?
Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä
sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan
hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos
Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden
velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai
tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen,
että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen
toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.

Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen
lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli
sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli
mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien
välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion
lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa
komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin
soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään
mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä
juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin
tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun
sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli
tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä
ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli
ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä
viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.

Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja
keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät
lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut
maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta,
juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen
tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin,
kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin
olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan
köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita _ei ole_
semmoinen, se _näyttää_ vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle
aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat
pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla
leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy
kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä
jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty
samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja
minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta,
jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita _ei ole_
semmoinen, mutta se _näyttää_ siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä
näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti
sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten
leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin
levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli
hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi
ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle,
ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä
oli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana
suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli
Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi
pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos
usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä
itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän
kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin
muutos tapahtuva.

Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla
vaunuilla kartanolle. -- "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti
hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.

Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa;
heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa
raitista maailmaa.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta
minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin
luullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna
rouvasväkeä varten?"

"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että
herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".

"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa
ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen
poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa
seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja
sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" -- tässä teki hän heikon
yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- "et sinä kuitenkaan väliä
pidä".

"Isä kulta, minä..." sanoi poika vähän hämillään.

"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa,
herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".

Hawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka
oli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei
häntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä
rasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän
iloisemmaksi ja huudahti: "Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista
nähneeni Pümpelhagenissa".

Se miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran
semmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän
sydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei
ollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla
alhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla
kirotulla ruosteella.

"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää", sanoi kamarineuvos.
"Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään
valmistaneet, herra pehtori. Ah", lisäsi hän vähän ajan perästä,
"miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta
takaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!"

Hawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni
veitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli
näkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He
olivat saapuneet Gürlitzin rajalle.

"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän",
sanoi kamarineuvos.

"Niin", sanoi Hawermann; "maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se
on Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi
tarvinnut".

"Kuulkaapa", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, "tiedättekö,
että Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa
173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann,
maatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000
taaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;" ja
samassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.

"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin
myyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa
voimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa,
se pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!"

"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!" huudahti kamarineuvos ja
kääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän
olisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, "minulla on jo
liiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia".

"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin
sovin minä pastorin kanssa asiasta".

"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin
maksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin
paljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa", ja samassa
laahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja
kompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen
avuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi
kamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi
häntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä
viileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa
oli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista,
sortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän
ennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin
täytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.

"Hyvä Hawermann", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "minulla
olisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo
ennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat
maatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun
velivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo
tulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän
hänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän
on ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies".

Kyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä
parastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina
ollut ystävällinen häntä kohtaan.

"Ah", huudahti kamarineuvos, "miksi ei minun oma poikani valinnut
samaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani
vastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi
ruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha
ystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme
tunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta
katseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen
vaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin
pelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin
niiden kynsiin", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja
kolkosti.

Hawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta
vielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. "Niin
pahasti ei ole kai laita", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, "ja
onhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä
turnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon".

"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat
ja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä
kestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!" huudahti hän,
ikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa.
"Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä
perheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen
vävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada
rahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava,
rahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka
ylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha
ystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka
pulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet
rehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun
omaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma".

Niin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli
sortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän
tuhatta.

"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?" kysyi
Hawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.

"Olen", kuului vastaus, "ja minä olen peittelemättä ilmottanut
hänelle, missä pulassa tätä nykyä olen".

"Ja mikä oli vastaus?" sanoi Hawermann. "Mutta voinhan arvata: hän
kai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi".

"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta
jotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän
havaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että
minä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani
rahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen
suurimmassa pulassa".

"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon", sanoi Hawermann,
"teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä".

"Koronkiskojaanko?" kysyi kamarineuvos. "En sinä ilmoisna ikinä!"
huudahti hän. "Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen
miehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin
hävyttömyyksiä".

"Kenenkä?" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen
häntä pistänyt.

"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme", sanoi kamarineuvos
ja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen
käytöstänsä.

"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka,
paksuposkinen mies?"

"On", sanoi kamarineuvos.

"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja _hänen_ kanssansa
aiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä
pyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa
mihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole
lausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön
saattanut; mutta _nyt, kun te_ olette vaarassa, nyt katson minä sen
velvollisuudekseni: _se sama_ mies on syypää minun onnettomuuteeni",
ja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista,
ystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että
kamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa
tekemistä, hämmästyi.

"Niin", huudahti pehtori, "niin! _se_ mies on kerran ajanut minun
pois talostani ja kodistani, _se_ mies on kerran tuottanut minulle
ja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet
vaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!"

Varoitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä
heittää: "Mutta kukapa auttaa?" kysyi hän.

"Mooses!" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.

Kamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui
hänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: "Mooses, herra
kamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen
verran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva".

Kamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän
ei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin
pehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja
hiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa,
tekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis
ollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos,
ja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois
personallisuuden tieltä.

Keskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli
itsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa
naapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti
näytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun
mutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva
olisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä
vierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää
olisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja
viskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa
vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Päivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin.
Kun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta,
ikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi
itse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa
tunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa
kajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on
lähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti
toiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on
tuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa
ja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti
etehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen,
mutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla
ja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti
kuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä
uusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien
pesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä
viehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.

Asuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle,
sillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina
veti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä
lakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun
hän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti
ylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: "Toden totta, herra
kamarineuvos! -- semmoinen kunnia!" ja ärjäsi Taavetille, joka oli
käyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän
loikoaksensa sohvalla: "Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä?
Nouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!" ja kun hän nyt
kehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti
niin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään
antanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä
välttämättömästi.

Hawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen
akkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses
huomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos
ovesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen
vehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa
pitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä
vuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin
läsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että
sai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.

"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on
hyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut,
herra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on
otsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen
penniin".

Mutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi
hän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän
olisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä,
että hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi
luultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia
sittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat
piti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen
muuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun
_tämä_ nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin
olisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen
talrikillensa, ja huudahti: "Pömökkelskopin kanssa?" sillä niin
äänsi hän sitä nimeä. "Tiedättekö mikä mies hän on?" ja samassa
teki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen
lihapalan yli olkapäänsä. "Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee
mihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista!
Taavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä,
sanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon
pesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja,
hän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän
pani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. _Kaksi suurta kiveä_ pani
hän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä!
sanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa,
tein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria,
ja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka
eivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi
vedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah,
sitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3]
kanssa -- hän on myöskin mies mokoma!" -- tässä viskasi hän taas
kappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- "näyttää semmoiselta
kuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä --
tahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista
ja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat
rikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle
prosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse
mitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja
tiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja
herra Pömökkelskopp ja minä olemme _kolme_ juutalaista, mutta
voimme myöskin olla _neljä_, jos te molemmat herrat tahdotte käydä
_kolmesta_. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua
koko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte
suurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia,
antakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte
rahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te
olette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on
tunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin
Pömökkelskopin kanssa".

Rahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää
sen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta
se on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän
hyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä
on rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa
velassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja
hänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi
asianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen
kerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen
oli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia
miehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se
peräti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai
tuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä
herätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen
tukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän
vaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen
vettä.

"Herra kamarineuvos", huudahti Mooses, "ehkä saisi olla pieni ryyppy
viiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta".

"Ei, vettä! vettä!" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli
melkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut
oven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa:
"Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?"

Ja Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses
luki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli
käsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun
hän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen,
tuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden
päällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa.
Ja Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli
ympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos
oli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan
kokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään
ja sanoi: "Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin
tähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän
täytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman
tapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!"

Kamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen
terveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun
Hawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen
puheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta
pastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin
rouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli
kuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: "Enemmän rahaa! Enemmän
rahaa!"

"Tietysti", sanoi Hawermann, "se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta,
arentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta
voidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen".

"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole
vielä kasteltu".

"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti
ulos huoneesta.

"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy
tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin
samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin
yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja
niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman
sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta
kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo
vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"

"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota
teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin
tarjota teille vielä enemmän, mutta..."

"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori
puheesen, "minä suostun tarjomukseen".

Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään
ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo
toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu
ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta,
sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä?
Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin
paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan
puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.

Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen
Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan
onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle
tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.

"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua
kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä
aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä
minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta
millaiselta se mies näyttää!"

Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon --
tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian
kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.

"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen
elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän
rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".

"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä
ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko
sama asia".

"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä
saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä
puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen
ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan
sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat
touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa,
olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä
tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on
raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät
tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä
kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin
eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini
enkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani
noita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää
pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla,
Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös
noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun
armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan
kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset
ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä
yli sinun turnipsimaasi".

"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä
kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".

"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän
kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla
pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina
raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun
leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä
hienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo
-- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra
kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki
sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären
ja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa
arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä
perintöprinssin kanssa".

"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä
sanomaan, "minä menen suoraa tietä".

"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole
mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin!
Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo
-- --"

Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän
ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin
itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".

"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua
tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun
sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle:
hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt
peltoruusuja enkä minä varsoja".

"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte
meidän tavallisia ruiskukkia -- mutta" -- keskeytti hän itsensä --
"kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin
leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"

Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn
palvelusta ryökynälle.

"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin,
"se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"

"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee,
tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia,
unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa
kaikenlaista".

"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet
pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra
Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö",
sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna
niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras
neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".

"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille
eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".

Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan,
kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti
suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran
ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko
perhana hiiriä tappamaan.

Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He
haastelivat toinen toisensa kanssa -- tietysti maanviljelystä
koskevista asioista -- luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja
Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei
ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin
pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen,
niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin
hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja -- Jumala nähköön --
kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki
ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!

Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista
varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No,
mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"

"Ruskea", sanoi Hawermann.

"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja
hienoa päätä!"

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla
ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin
tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton
kolmesta tuommoisesta mustasta".

"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".

"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa
meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä
sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan
vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".

"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun
kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".

Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän
vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin
hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa -- juuri portin
edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti
-- pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin
tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän:
"Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne
kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja -- teidän täytyy auttaa
minua. Yhdeksänsataa taaleria _täytyy_ minun maksaa, _täytyy_ minun
saada".

Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa
asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta
kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti:
"Herra von Rambow, sitä _en_ minä tee".

"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin
välttämättömästi".

"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".

"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän
kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".

"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat
ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten
kanssa".

"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein
rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille
niin vieras?"

"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen
nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette
ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä,
tekisin minä juuri _teidän_ tähtenne. Asia _itsestään_ on hyvin
vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig
kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on
luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".

"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä
pajupensasta.

"Teidän _täytyy_ se hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin
hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet
häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".

"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"

"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa
ohessa, jonka te kai tiedätte".

"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta
hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä",
lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.

"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti,
"minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha
yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".

Aksel ei häntä kuullut.

Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa
villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa
myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin
hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen,
vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta
Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en
voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita
tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on
Taavetti. -- Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule
tänne, Taavetti. -- Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä,
nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en
tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa,
minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein
siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan
sisään.

Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun
hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka
ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän
ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa
univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan
lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon
uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin
vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan
sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli
hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä
nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän
ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa
ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa,
häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin
olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain
henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi
kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen
jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten
kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli
hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa
karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai
kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.

Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti
voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla
sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta
menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja
että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon
matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on",
sanoi hän, "ja hän antaa".

Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi
ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon
sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka
voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"

"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi",
sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös
pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se _teihin_ koskee? Jos hän
nylkee notariuksen, mitä se _minuun_ koskee?

"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla
ei ole mitään tuntoa".

"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa,
ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun
sisään".

"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni
tupaan.

"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä
aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian
nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa
tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin,
en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä
iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä
lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi,
ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta
oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi
kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.




Luku 5.

Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa,
ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. -- Ompelukoulu
pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko
Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa
ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi
ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo
asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta
eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.


Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo
kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan
Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli
toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa
kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä
tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja
kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä,
milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas
vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä
tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä
kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia,
joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta
tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.

Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa
alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti
leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä
tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla
aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria,
että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät,
milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen
paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja
piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin
mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon
omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä
ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä,
ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä
erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä
kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon
kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen
sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut
hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden
keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.

Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä
mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli
ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi,
nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki
minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän
nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa;
mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan
oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä;
mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen
oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila,
oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä
puuttua.

Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat
paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja
nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin
että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin
ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä
sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen
rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä
saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi,
niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.

Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli,
käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin
kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt
ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen
sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin
laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat,
jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo,
olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta,
kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty
suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana
aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman
tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja
päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi
painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa,
jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine
nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja
myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä
näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa
ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat
koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet
tilkalaatikkoon. Mutta _silloin_ ei ollut millekään palveluspiialle
terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa
lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi
hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti
hänen ympäristöänsä.

Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli
päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi
Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja
sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta
takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan
kaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa
lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita
raamatun jälkeen, _kohtuudella_; ja kun hän tänään nyt havaitsi
nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin
kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu
jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä
nousee vielä aikanansa perunan varsi!"

Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut
hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa
oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp
oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen,
koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle
leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä
ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen
kerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä
pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa
iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa
juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä
hyvänpäiväisesti -- s.t.s. kun he kahdenkesken olivat -- juurikuin
nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan
sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut
vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman
mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt -- Jumala varjelkoon! Kaikki
tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa
miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti
itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja
lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti
vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä
tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja
istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin
puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä:
"Poku".

Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän
tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä
sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän
pitäisi mennä pastorin luo".

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois
suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin
päälleni".

"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea
itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan _meidän_ pappimme".
Hän äänsi samassa sanaa '_meidän_' semmoisella painolla, ikäänkuin
olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi
hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan
ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei
sitä suvaitse"!

"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi
nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin
hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli
vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää,
armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin
täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja
Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä,
ja siten eroamme me heistä liiaksi".

Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä
ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän
sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti
tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä
palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä
kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että
hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä
ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi:
"Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"

"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo
tuolla takana on jo Pümpelhagenia".

"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi
hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin
päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä
Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät
hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja..."

"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen
kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa
tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei
milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin
Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi
raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies
minä olisin!"

"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon,
ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka
voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman
niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut
mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin!
Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli
pellon.

"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata,
jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".

"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos
puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille
voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille
voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin
Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää,
munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"

Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä
pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut
kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan
pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan
niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella
talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat,
Liina ja Miina Nüssler.

"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin
pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on
vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn;
kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut,
milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun
tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. -- Miina, Miina, se sauma
on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet
kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että
langassa ei ole solmua. -- Nyt minun on meneminen panemaan perunat
tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä
tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki
hyvässä käymisessä.

Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan
ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset
olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä
enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva
Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?"
silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika
panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa.
Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori
Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli
puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän
oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten
kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut
tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.

Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin
Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan
kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen
ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar.
Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja
havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä
sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin.
Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut;
hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin
kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle
koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko
taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti
syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy
laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus
siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille
lähtömarsin.

Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden
opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi,
"aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig
oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen,
puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä
istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi
hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu
riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum
klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän:
"Niin, mitäpä sille voi tehdä!"

Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista
melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva
Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä,
Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän
tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana
oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä
jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina
suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli
saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta,
maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa,
vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa
ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän
Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun
vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"

"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".

Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta
olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin
aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä
lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua,
astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon
opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla
lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler
mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa
krenatöörin perässä.

Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla,
ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään
tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta
rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja
muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin
valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän
levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta
tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa,
että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti,
joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen
mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin
hyvää aikeissa".

Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan
ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti
kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse
hankkinut itselleen opettajattaren".

Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin
jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä,
nuori Jokkum, hänellä on hermoja".

Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia,
hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli
paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä
varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän
kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja
klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata
"Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän
oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli
hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin
täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja
Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä,
koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.

"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta
rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti
ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin
saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi
hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli
viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa.
Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet,
arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan
täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.

Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi
Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori
siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja
ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".

"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui
lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin
meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli
Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"

Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi
mitään tehdä, Bräsig".

"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin
huoneessa, "minä olen _ennen_ sanonut sinulle, sinun pitää
lähettää hän pois; nyt sanon minä: _älä_ lähetä häntä pois! Minä
olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle
horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna
sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä
-- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta
aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan;
sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".

Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna
rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan
ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille
levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen
ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen
tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä
ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki
myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin
etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin
muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon
kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa
oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua
ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig
asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita
aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen
tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka
ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet
olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille
soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät
he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.

Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa,
oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka
päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään,
mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin
pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua
siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta
kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli
ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin
puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos
ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt
paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja
otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin
kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja
käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"

Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä
ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa
mamselin kanssa maneetisessa raportissa.

"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän
maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig
kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun
rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan
huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"

Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti,
tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.

"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin
käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella
tavalla!"

Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti
ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä
ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni
yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.

"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää.
Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.

Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli
pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.

"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä,
"siin'ei auta juonijutku".

"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta,
"kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja
rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään,
paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta
aarteestaan".

Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa,
ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo
talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta
ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona
ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä
ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli
kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli
karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt
Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen
ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui
seisaallakin.

Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi
asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo.
"Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta
en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän
kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni
on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun
ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien,
eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".

Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler,
joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden,
kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi
hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin
ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta
siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua
harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä
opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten
tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä
tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan,
eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori,
te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä
käy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen
myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni
tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin
siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois
kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän
kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun
häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea
osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän
sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä
kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux.
Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"

Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli
ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva
Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja
lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri.
Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään,
teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun
opetettavakseni".

Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi
tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa,
tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut
varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä,
kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös
tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea
meidän tyttöstemme kanssa".

Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi
jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä,
kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle
illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat
ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin
pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki
pastorin lasi".

Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi
Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa
näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli
vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas
runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä
katseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.

Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi
tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona
ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi,
sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.

"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan,
"lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki
makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit
järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri
läpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini
on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti
pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin
ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp
rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta
sisään.

"Saan kunnian" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta
kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei
oikein tahtonut onnistua -- "tervehtiä herra pastoria ja pastoria
rouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --". Pomukkelskopin
rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän
aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella
tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä
tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat
koturivarpusta.

Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen,
mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen
pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa
arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja
oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin
kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa
alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka
hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne
ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"

"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini
valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja
niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan
sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka
samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja
jumalattomain yli.

Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella
hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli
varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa
ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain
nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet
kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan.
Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista
vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa
iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo
Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja
ilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat
viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja
kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten
välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään
olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä
pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan
huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet
hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa
ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"

Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän
ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa
reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria
enemmän".

"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä
meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.

Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen
kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään
tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista
ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä
ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan
tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä
asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan
toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina
taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä
nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum
oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka,
rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja
pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen
sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine
nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja
monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä
kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi
erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa
sydämensä pohjasta.

Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä,
kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan,
lyödäänkö siellä myös pallia?"

Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä
hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli
nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin
mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he
tekivät:

"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"

"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi
Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä
ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin
kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena
ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt
tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut
jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä
häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat
he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu
lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.

"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte,
ettemme tiedä mitään paalista?"

"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta..." Hän ei
kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta
päin kuului myöskin pikaisia sanoja:

"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin
omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava..."

"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme
ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin
Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann..."

"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta
ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.

"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen
vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli
pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään
silmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli
kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt
tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä:
"Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä
säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat
solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän
asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. --
Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja
tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan
huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen
laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja
hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa
tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen
elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.

Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa;
hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku
hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset
kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen
hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun
hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen
kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät
Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta
johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen:
"Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan
valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen,
reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut
omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta
tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä
useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä
oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä
näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann
hänen isänsä?"

"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa
Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen
koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka
kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he
ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.

"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat
sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon
maatessa paarilla.

"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla,
tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan
sisään".

Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti
1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp
8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret
noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt
hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.

Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin
virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan.
Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän
vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista,
saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.

"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen,
"missä on minun vaimoni?"

"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.

"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä
olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.

Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia:
"Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"

"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.

Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä
suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun
Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi,
voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä
Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään
pappilaan.

"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti
tiehensä.

Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään
eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan
viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään
vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä
olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi
pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko
kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa
sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän
lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi
hänelle asian laidan.

Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne
kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti
hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja
hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän
käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.

Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen
kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää,
puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan,
ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli
se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan
päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen
täytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi
myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla
viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa
kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut,
ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät
sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka
ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta
taistelusta.

Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa;
onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen
ystävä.

Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä
Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä
millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas
harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan
kuin kankuri.

"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan.
"Mokoma jesuviitti!"

Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja
huudahti: "Rouva kulta, miksikä _sitä_ pitää sanoa, kun toinen toisen
kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on
neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja
toinen sanoo toista teiksi?"

"Ah, Bräsig..."

"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".

"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä
hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.

Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä
oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta
kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi
ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että
pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi
täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän
äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta
sanaakaan.

Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä
häneen.

"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa
vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa;
vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"

"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra
pastori".

"Miksikä juuri _niitä_?" kysyi pastori.

Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa
minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria,
jotka syöksevät tulta?"

"Ihan totta", sanoi pastori.

"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"

"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä
hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän
tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai
totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä
lieska ulos uuninpiipusta?"

"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä
Bräsigin tarkotus oli.

"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että
piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi
hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä
korventaisi".

"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana.
Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan
huoneissa?"

"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan,
"onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli
Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".

"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo
ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".

"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi
tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä
on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa.
Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän
tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin;
mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon
torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea
kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien
mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä.
Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin
tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi --
takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin
minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo
älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt
tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä
rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin:
mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin
suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti
päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi
kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä
mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna
on minulla taas tuo perhanan leini".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin
hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".

"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi
tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että
Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon
alla".

"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä
tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".

"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.

"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"

"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää
olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla _jälkeen_
päivällisen, ei _ennen_, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon
mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!"
Ja niin puhein lähti hän.




Luku 6.

Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä
ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi
tulla armolliseksi _von_ Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei
alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz
oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän
pitää Fritziä vintiönä.


Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa
ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja
herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla
rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset
olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian
molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla
hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen
mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy
vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan
koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse
Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän
korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli
saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko
seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut
lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei
viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa
näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia
helluntaina.

Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana,
jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle
siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan
yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa
tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä _hänen_
oli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin,
ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana,
ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys
vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.

"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen
meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta
Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, _minä_ aina muiden muassa.
Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että
_rikkaat_ aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa,
aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että
sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi _von_
Pomukkelskopp -- mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa
itseänsä!"

Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa,
kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän,
välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien
seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin
herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen
ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut
helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin --
sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä
sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa,
aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:

"Poku, mikä sinun on?"

"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään,
mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä,
mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle
tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä
hän voi minua auttaa -- minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen
paremmissa varoissa kuin hän -- mutta en siinä tuokiossa myöskään
juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän
välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".

Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän
killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei
hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja
vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa
hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle
aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku
köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman
armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko
jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt
oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle
kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin
jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän
hiiskui siitä sanaakaan. -- Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut
itseänsä!

Hawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin
tyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä
muualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan
rajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen
ainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.

Muutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman
kirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti
kamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän
vielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä
häntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan
terveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että
hänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin,
oppiaksensa siellä maanviljelystä, "mutta hänen oma tahtonsa on,
alkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet
itse; ja minä pidänkin sen parhaana", niin kuuluivat kamarineuvoksen
omat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka
kautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut
virastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä
muuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin;
talven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden.
Hawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään
kuntoon.

Semmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin
asemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä
ja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa,
oli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja
yksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja
ken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos
oli tapahtuva?

Mikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään
kaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä
tarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui,
havaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen
kasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän
jo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin
mailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve,
luonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen
oli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat
läpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä
tilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin
_työtä tekemään_. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on
kasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti,
mutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen,
hänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen
maahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut:
"Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse
mitään tynköä".

Tätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka
Hawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt
kasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden
toiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista,
isoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja
oli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin
ollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin,
ettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että
pehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos
yksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut
häntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja
hänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen
uudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan
lapsuutensa unelmia.

Ja Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja
suurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta
miestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä
sisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli
tehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla
tavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi,
että hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän
tahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia
mielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: "Antaa hänen
olla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä".

Mutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin
vieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.

Pastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä,
ja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai
hän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias
poika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla
maanviljelystä oppia. "Korkeampaa maanviljelystä", sanoi Fritz,
"sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa
ollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä
heiniä".

Pastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta
välittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi
eikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko
ei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi
pappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla
edesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti
sentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt
kolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä,
mutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli,
että hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann,
niinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden
velassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100
taaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos
suostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä
oppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa,
että elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria
olivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä,
se oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän
Herran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo
Hawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään
kysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä
suurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.

Fritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä
ainoa poika -- sisaria oli hänellä vielä pari -- ja äiti oli
varustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä
oppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja
aatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka
sen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat,
hänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja
pollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät;
hänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet;
hänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja
karvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki,
housuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan.
Nämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa
kistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen
monilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri
ilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta
perästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä
joutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei
tahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut
koskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei
ajuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa;
mutta tuleva oli nuori herra.

Ja niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä
kertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka
on saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin
kanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset,
keltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja
näiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti,
vaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta
ja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä
rautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä,
että heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu.
Edemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko
ollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin
kymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes
hän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt
Pümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä,
kuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja
rautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella
tuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: "Olenko _minä_
tyhmä vai onko _hän_ tyhmä? _Minä_ olen seitsemäntoista vuoden vanha
ja _hän_ on myös seitsemäntoista vuoden vanha; _minä_ olen vaalea
rautikko, _hän_ on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on _hän_
tullut voitolle, tulevalla kerralla tulen _minä_ voitolle. Jos
_hän_ ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin
lasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata
lammikkoon".

Hawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin
ja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui
ovesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut
nähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan
parsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin
hoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut
lyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko,
niinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat,
ulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet
hänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta
ja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä:
"Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin
olisi hän minun päällikköni". Mutta tästä syvästä miettimisestä
tempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow
oli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen
salvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: "Hyvää päivää,
herra pehtori, kuinka voitte?..." kun tämä nauru hänet keskeytti,
ja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa
Parchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä
ensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi
nauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää
itseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.

"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"

"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas
salvetin taa.

"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja
syökää meidän kanssamme päivällistä".

Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli
onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana,
ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan
sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä,
ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä.
Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin
oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti
hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä
renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin
hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa
kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.

"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz,
menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja
säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä
ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me
emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin;
ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse
sivumennen".

Kauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset
rasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen
nuttu yllä. "Se on hyvä", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt, niin annan
minä teille ensialuksi muutamia ohjeita".

He menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz
seitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä
ja johti vettä ulos lammikoista -- hupainen toimitus erittäinkin
marraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. "Pentele
kans!" sanoi Fritz Triddelfitz, "tätä olin minä peräti toisellaiseksi
ajatellut".

Pari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig
sunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo
ykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat
olivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain
jo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta
hyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän
töyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan;
mutta Bräsig ärjäisi: "Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää
kymmenen askelen päässä minusta! -- Kaarlo Hawermann tulkoon tänne".

Hawermann tuli: "Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?"

"Kaarlo -- joudu pian -- nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että
pääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli
lammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan
leini".

No, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi
alas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. "Hyväinen
aika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan
mielelläni tullut sinua katsomaan", sanoi Hawermann.

"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä
liikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne
heittänyt siksensä".

"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?"

"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä".

"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas".

"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun
ikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä
kylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun.
Tohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että
minä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän -- ei, vaan sentähden
että hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun
luonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista,
kas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin
viisaalla miehelläkin on leini".

"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?"

"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet,
näin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen
kylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan
myllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin,
mutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita
poltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu
sen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi".

"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle,
ja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri
kaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja
rehellisiä kasvojas."

"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista
miehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä
ja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun
haltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin
vielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin
enemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston".

"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista
jo kylliksi".

"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?"

"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen
usein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät".

"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy
nähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama
kuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen
käyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä
vähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella".

Hawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä
nuorta miestä.

"Hm", sanoi Bräsig, "vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele
karsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee
jotakin. No toinen!"

"Herra von Rambow", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut
lähemmäksi, "missä on Triddelfitz?"

"Kamarissansa kai", kuului vastaus.

"Hm", sanoi Bräsig, "lepää kai pikkusen".

"Sitä en tiedä".

"Sanokaa hänelle", sanoi Hawermann, "että hän tulee tänne, tulkaa te
myös, kahvi on kai jo pian valmistuva".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, "saatpa nähdä,
että apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä
iltapuolena".

"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain
ollut hevosille apetta antamassa".

"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian
tavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan
ohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin".

"Triddelfitz", huusi Hawermann akkunasta, "menkääpä talliin ja
sanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen
pitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia".

"Bong!" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä
tallia kohden.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Bräsig, "mitä penteleen temppuja
on sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa
takajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat
syöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat.
Näetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo,
oikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä".

"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii
vakaantumaan".

"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja
nyt katsoppa -- todellakin -- tulee takasin taas, ei ole tallissa
lainkaan käynytkään!"

Ja todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi:
"Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?"

"Sanoin", huusi Bräsig äkäisesti, "Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa
unhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. -- Näitkö, että minä olin
oikeassa, Kaarlo?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin
tyhmyyden tähden, "olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole
yhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää
kuitenkin tulla jotakin".

Närkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se
jolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta;
todellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun
ne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka
lainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää
ihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän
nurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun
taas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen
toisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.




Luku 7.

Kuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen
keskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan.
Joululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja
ristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on
olevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä
tähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow
ilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz
riitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin
perhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva
hieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.


Talvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän
ykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse
puolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku
heidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia,
sillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä
rakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller,
emännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään
hanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä
pian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he
toinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli
seitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha,
toisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon,
sillä Mari Möller oli _vasta_ neljänkolmattavuotias ja Fritz oli
koulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina
juoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki,
mitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli
hyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää
hänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä
hänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät
tietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta
-- ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi --
vastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.

Fritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä
enemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin
vienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että
vietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen,
-- Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi -- ja kun he
illalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin
rekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven
edessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: "Ei, Hawermann, ei! Tänne
ette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun
pastorini huoneesen".

Ja kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä
vastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia
hän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja
kätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä
tuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen
taas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä
ja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista
juhlaa. "Mutta", lisäsi hän, "meidän täytyy olla mielin kielin,
tänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi
ja oikullisempi kuin jouluiltana".

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä
sisään ovesta: "Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan
hiljaa! Kohta kilistetään kelloa!" Ja samassa siepsahti hän läpi
huoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä
naurunsa viereisestä huoneesta.

Vihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja -- kah! --
siinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen
alla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä,
kuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi
Hawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri
ympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä
kiini ja talutti heidät pöydän luoksi: "Ja tämä on _teidän_ astia, ja
tämä on _teidän_, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa", ja
hän käännähti ympäri ja huusi: "Tulkaa nyt paikalle!" sillä pastorin
renki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea
seisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: "Tulkaa esille
vaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja
niissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä
punanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni..." -- Ai jee, ai jee!
-- Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja
otti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista,
tummanpunasta villaista vaatetta kädessään: "Äiti kuita, tämä on
sinulta!"

Ja tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni
pastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen
säätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla,
mutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin,
ja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: "Se on sinulta!"

Mutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa
syleili omaa isäänsä ja sanoi: "No sitte se on sinulta!"

Tuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun
hänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut
ansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä,
kävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo:
"Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää".

Mutta pastorin rouvalla ei _nyt_ suinkaan ollut mitään aikaa
kiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois
pastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja
onneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari,
sillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut,
mikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui
pastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin
lapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja
kun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin,
jonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän
pikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta
pakissut pajattanut: "mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä
kummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa", niin
ilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.

Nyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden
piipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään
sitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin
nukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva
ja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia
leninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne
sopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina
leninkeinä heidän yllänsä.

Mutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli
hänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman
semmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne
jouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä:
hyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne
molemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen
kamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut
tänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän
iloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän
kaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja
surkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen
sydämensä ajatukset.

"Joululahja!" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta
sisään: "rouva Behrensille;" se oli sievä jakkara, eikä kukaan
tietänyt, mistä se tuli.

"Joululahja!" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu
tyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä
tehnyt -- ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!

"Joululahja!" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja
se seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas
vuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin
rouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä
koreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän
vihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.

Ja taas "joululahja!" Kah, se oli suuri paketti! "Herra pastorille",
ja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa,
ja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun
hän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni
sievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann
monta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan
ei tietänyt sitä paitsi hän yksin. -- Ja "joululahja!" Kirjoja
Lovisalle. Ja "joululahja!" Virkattu jalkapeite Hawermannille.
Riikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli
sisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä
kerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran "joululahja!" Ja kun
tarkasteltiin pakettia, oli se "Korkeasukuiselle herra Frans von
Rambowille", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan
lapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.

Frans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi
hän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja
kamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja
jouluillaksi. Albertina selkätyynyn -- Frans ei milloinkaan
loikonut sohvassa, Bertha satulaloimen -- Frans ei vielä pitänyt
ratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon -- Frans ei kuitenkaan
polttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei,
on yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia
jouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä,
ja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se
häneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi,
joko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä,
sillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.

Riikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: "Rouva, nyt ovat kaikki
täällä". "No mennään sitte ulos", kuului rouvan vastaus. -- "Ei,
Regina kulta'" sanoi pastori, "antaa heidän tulla sisään!" -- "Ah,
pastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan". -- "Ei haita
mitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös
ja peset lattian?"

Sen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki
nyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki
pienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja
silmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä,
suut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja
mesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.

"Kas niin", sanoi pastorin rouva, "nyt ristilapset ensiksi paikalle!
Hawermann", lisäsi hän, "lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini
ja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat".

Ja enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle
kaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina.
Ja eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa;
hän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat
enemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen
takasin: "Poika, ethän sinä ole ristilapsia;" joten hänen täytyi
luopua hävyttömästä vaatimuksestaan.

Nyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset,
jotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat
kukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja,
aapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi;
ja kukin pienistä lapsista sanoi: "Kiitoksia, kummi!" mutta ne,
jotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: "Kiitoksia paljo, herra
pastori!" Se oli vanha tapa.

Ja nyt tuli pastorin rouva: "Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä,
Lovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit,
ja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää
astianne valmisna!"

Mutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt
tunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen
riviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota
joululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat
olivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli,
yhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja
muutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan
varsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.

Nyt alkoi jakaminen! "Kas tässä! -- tässä -- tässä. -- Maltappa!"
huusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan
luo, "herra von Rambow, _tämä_ ei saa omenia, hän on jo kesällä itse
ottanut niitä puutarhasta".

"Ah, rouva kulta..."

"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta
omenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?"

"Ah, rouva kulta..."

"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi..."

Jakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo,
seisahtui hän taas: "Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian
Kasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi
erottaa teidät toisistanne?"

"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle..."

"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä".

"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas".

"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin".

Niin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä
lahjainsa kanssa: "Hyvää yötä! Hyvää yötä!" sanoivat he, sillä
kiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän
mentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen
ja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia,
puusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään
tekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita
he kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren
nisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat
he Jumalan siunausta pappilan haltioille.

Noin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä
kuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun
Hawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois,
sillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat
koko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan
maantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä
nousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten
majoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala
sytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi
sen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt
valkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää
sille antimensa.

He ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen,
sattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin
akkunoihin: "Tuollakin vietetään joulujuhlaa", sanoi hän. Niin,
lahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.

Pomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli
hän tuottanut Rostockista: "Aina uljaasti!" sanoi hän, ja hän
sanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun
Salla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei
hän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan
suhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan
sokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi
lemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi
paiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse
suureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät
lattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa
ja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä
ja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän
sanonut miehellensä "Poku;" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle
suurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan:
"Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?"

Kun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että
semmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän
rupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen
mieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten
silmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: "Niin, niin! Semmoinen
viaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan".

Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum
Nüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi
'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin
sitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan.
Astua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut
puolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan
herrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös,
ja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret
herrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä,
hän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän
puheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja
Kristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden
seitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: "Hyvästi,
lankoseni!" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi:
"Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun
nimenomaan sanoa".

Frans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona
Rahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska
hänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden
edellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla
matkata toisten muassa Pümpelhageniin.

Kun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin
hirveän liejuselle kartanolle -- ilma oli näet muuttunut suojaksi --
seisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa
verkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle
jouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli
pystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle
jouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta
punapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: "Sinun
pitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon
nuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen".

Kun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen
velvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja
Lovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi
hänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut
keskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva
puheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa.
Jokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut
mitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa,
joiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen
luoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla
joulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin
sisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi
hienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun
kanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan
ulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa,
ainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä
istui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja
sitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois
tupakkalaatikosta kaiken hänen "Tunnustuksensa" ja sijaan pannut
naulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei,
Jokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti
sitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei
ylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi
häiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.

Rouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli
mies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta
Rahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "se on Fritzin laukku.
Saatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin
varomaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä,
Hawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut".

"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö", sanoi Hawermann hieman myhäillen,
"rautikko ei ole niin vaarallinen".

"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin
ratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois
paikaltaan".

"Rouva kulta", sanoi Bräsig, "se ei mitään vaarallista ole, jos
semmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan,
silloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat
pois selästä".

Mutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan
ja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz
ratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.

"Niinkuin lammas", kuului vastaus, "ja jos hän ei tee mitään
rautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo
kohta täällä".

No se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas
sohvaan, huokaillen: "Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni
tähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä".

"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.

Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla
joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä
koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma
oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut
vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista
keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään;
kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä
maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen
makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi
nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz
oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä,
Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita
puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja
nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen
vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia
hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" -- sillä
tarkotettiin Hawermannia --, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia
sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja
pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle
oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä,
joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja
kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli
perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan
hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen
välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin
säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain
pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista
pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana
niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen
piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa,
saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei
hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli
päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.

"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei,
veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään
ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa
eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille
paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi -- kuuleppa --
silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen
kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa --
kaikki yhtä haavaa! -- niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja
vesi pirskuu silmiin".

Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä
pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli
hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja
oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut
ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei
rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta
parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.

Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja
iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha
luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut
entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan.
Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia
ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa
merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli
hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata.
Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä
sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin
ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt
häntä kaatumasta rautikon viereen.

Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän
Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi
jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään
vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle
onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän
levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän
kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt
suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista
valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen
nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"

"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole
vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"

Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä
loistossaan, toinen musta ja pimeä.

"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos
avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on
sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa
toiset vaatteet yllesi".

No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa
puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa
ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli
kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin
pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä
vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen
pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja
ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein
vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet
pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat
pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota
kirottua leiniä".

Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten
kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä
tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen
silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen
häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten
seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen,
aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.

Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja
jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin
mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei
hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään
mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun
Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes
korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista
ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai
Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän
isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä:
"Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"

Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä
yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä
vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet
muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin
hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan
kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän
Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin
viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä
Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun
Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa
häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa
Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.

Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla
sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä
tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi
kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut
pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut
hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä
kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt
syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että
häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella
tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut
vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista,
että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin
ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti
tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa:
"Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!"
Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler
oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä
loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä
edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin
pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat
värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri
kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi
polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen
uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan
hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä
on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz
nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti
läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä
kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja
niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka
sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään
vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti
pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle
istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut
järjellisen ihmisen tavalla".

No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä
ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä
sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin
laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua
huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli
iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset -- paitsi
pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä
-- hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella
tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun
Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli
itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy
hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia
'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi',
jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän
heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta
ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle,
heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei
hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että
Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän
sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse,
Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada,
ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.

Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että
jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen
hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty
kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka
kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä
hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa
ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska
ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat
rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti
asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen
ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti
toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti,
piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta
loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen
joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä
samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi
solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset
toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli
hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum
seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet
toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut
näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi
1839.




Luku 8.

Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin.
Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat.
"Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan
peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig
palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka
hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater
istuu, kahveli kädessä.


Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa,
ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan,
Berthan ja Fidelian kanssa.

"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden",
sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja
kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat
yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja
seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti
setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien
kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa
vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren
miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.

Ennen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp
vieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan
kiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka
näyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu
vaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla
ja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] -- Tyhmät
päivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä
ymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan
Pomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa.
Bräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita
aatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos
ihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel
Sadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella
äänellä oli selittänyt halunsa olevan, _personallisesti_ saada
tiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että
hän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi
Daniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen
luoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas
yhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila
valitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan.
Tämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas
sohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin
aina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella
yhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.

Kamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään
muuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat
vanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin
kuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin
ryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja
joka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa
perästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä.
Frans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen
ja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa,
erittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen
kaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan
sentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei,
vaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi
kamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden
ei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos
Lovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä
elonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa.
Tämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta
tapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että
nuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin
häälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta,
ikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten
nuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä
Fidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen
kuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan
on hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen
en tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu
niin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei
kuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli
varsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen
tarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman
varsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan
olevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa -- vanha armo,
niinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti -- olikin voimainsa perästä
koettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos
sitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän
rikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää
nuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut
tulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja
leikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän
oli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän
toimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann
voinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten
mahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa
vastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä
kyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat,
jotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi
myöskin.

Jos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä
Fidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja
liikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän
tehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen
ryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä
ylimalkaan löytyvän mailmassa.

Asia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi
tuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä
Albertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin
saalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat
vanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat
Fidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat
tarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja
ryökynä Bertha huudahti: "Kah, niin kaunis kuin keijukas!"

Mutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi
huoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: "Tytöt,
tiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on
koko peijakas".

No, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt,
kun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä
kesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin
ja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina
Kegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.

Samana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla
tapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti
ryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai
tietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski
kätensä ryökynän olkapäälle: "Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole
tarkottanut".

"On aina, kun onkin", huudahti ryökynä kiivaasti. "Nuo raa'at,
sivistymättömät ihmiset!"

"Ei, ei! Älkää niin sanoko!" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena.
"Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa
kuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se
ei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa".

"Se on yhdentekevä!" huudahti Fidelia. "Peijakas on raaka, paha sana".

"Se on hairahdus", sanoi Lovisa, "sana 'keijukas' on heille enimmille
tuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin
kuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa
tarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken
palvelusväen lemmitty".

Tämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta
antoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan
katkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä
pastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa,
ajatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa,
tuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan
oikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja
Karoliina Kegel otettiin taas armoihin.

Ryökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin
väkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman
todistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina
muinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä.
Ensimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli
ainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen
Egel -- niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja
niin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja
Äselien välillä, sillä tavalla nimittäin että _toinen_ Egel useasti
oli saanut vakkasen jyviä, joka kuului _toiselle_, ja _toinen_ Äsel
selkäsaunan, joka oikeastaan _toiselle_ Äselille oli aiottu. Tämä
sekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka -- sukunsa
häpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen -- oli päästään ollut
vähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen
rouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä,
oli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä,
ja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös
tuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän
perheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja
nämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja
otti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja
risti sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt
Kaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä
'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja
David Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. "Ja -- lisäsi kamarineuvos
vielä; -- kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin
esi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja
niin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään".
Mutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun
omaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain
tarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava
kauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien
esi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli
semmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja
hän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat
valittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. "Ja sen voit sinä
vielä tänä päivänä", lisäsi hän Fideliallensa, "nähdä yövartiasta
David Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä."

Tämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa
malttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella
kaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän
työssänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja
verhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut
Päselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä
koristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi
hanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.

Kylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä;
mutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan
oikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja
puhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta
nyt koko vietäväksi.

Pastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla
tällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin
väki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että
heillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä
hyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet
turmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon
ja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta
ryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän
selitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa
että -- jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus
heitä kohdannut -- kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin
toimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä,
oli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten
ihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata
tietänsä, eikä kukaan saa -- ei edes hyvässäkään tarkotuksessa --
sekaantua heidän asioihinsa.

Ilokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että
hän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille
ja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että
hän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti
häntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin
kohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo
pieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja
toimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät
voivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen
päivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi
siitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.

Kevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä
snnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän
pysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja
aikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig
tuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella
vauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla
töppösillään kuopan tantereesen.

"Hoho!" huudahti Hawermann hänelle vastaan, "sinäpä olet perhanan
rohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä".

"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas".

"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?" kysyi Hawermann, kun
olivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.

"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas
se ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan
sammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon,
täytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo
että olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se!
Ensiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään
sinä kylmiin lakanoihin -- ihan märkiin -- ja sitte villaisiin
vaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko
syntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte
käyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen
ja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs
häveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin
Jumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista
vettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat
mennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? -- Sitä sinä
luulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta
terveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle,
jossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo
kulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä
kylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä;
mutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä
vettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä
sisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah,
sitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi
ulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä
on sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte
tulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä
vesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi
sinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä
uutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se!
Sitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä.
Mutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen
voi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin
totta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia
ja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin
pesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme
kappaletta -- ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit
voinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli
noita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. --
Iltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit
myös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et
heistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä
luonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat
krapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset
hajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä.
Sinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin
vastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka
usein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja
veripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä
keskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet
ruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään
tulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas
puhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi,
Kaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja
tuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille".

"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet
aina inhonut kylmää vettä".

"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole
kylpylaitoksessa ollut. Näetkös -- tohtori on minulle sen selväksi
tehnyt -- tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se
on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee
kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä
aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana
ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt
täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa,
kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään
on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään
on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen
keralla kolotus ja tuo perhanan leini".

"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"

"Ei".

"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun
asti".

"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen
kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä
kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin
Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki
sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun,
ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin
tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka
on kielletty -- kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä!
Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt
voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä
herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa
sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja,
jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja
hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki,
kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen
niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua
edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi
minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia
päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on
raitis ilma? -- mitäpä vielä! -- ja sinä luulet, että vesi kaivossa
on vettä? -- ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen
osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi
jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt
koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto
on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa
hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa
ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin
tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista
ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape
kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos
ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"

"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi
vaatia".

"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen
ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta
mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu
onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä
pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen
häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että
se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen
minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".

"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa
kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta,
"se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo",
sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet
minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen
itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"

"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".

"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko
takaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin
varpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori
sanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin,
tohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'.
No, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että
tuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan
minulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea
vielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin
siitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän
antaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti
kurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen
kummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös,
lentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo
ensimäisnä -- sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä
olen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin
kanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää -- ja tämä
emo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli
vetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en
voinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin,
kunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa
vihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni -- sillä varatukan otan minä
aina pois, säästääkseni sitä -- ja nyt tulee koko parvi ja läheilee
kasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos
sängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin
lattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja
noista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan,
itse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja
huimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja
hurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin
apulainen -- hänen nimensä on Ehrfurt -- kohtasi minun ja vei minun
toiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin
että muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen,
jota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli
ruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan.
Miksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään
sitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen
naiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui
ilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä
käännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että
hän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka
ilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi
minulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä
kummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra
pehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää
liiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. -- 'Kuinka niin?' kysyin
minä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui
neiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa
salaisuudessa kertonut sen toisille'. -- 'Ja sentähden', sanoin
minä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden?
Sentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia
takapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von
Hinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä
nahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut
hänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä
tunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori
ja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän
ei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes
mehiläispiikkiä pois nahastani?' -- 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri
osaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin
tehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'.
-- 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani,
ettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani?
Te ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte
kuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän
saakelin vedellänne? -- Kiitoksia paljon!' -- Ja näetkös, Kaarlo,
siitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja
sitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he
jokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni
ja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos.
Ja siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää
tekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei
tuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin
käsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas
tässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta
talvi-illoilla voit opiskella tiedettä".

Hawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen
myöskin maanviljelysoppilaisiin.

"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?"

"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan
mieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee
velvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen
kuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä
kipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän
on nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän
oikealla paikalla".

"No mutta sinun vintiösi?"

"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan
paljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä
hänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin -- no niin,
olemmehan mekin nuoria olleet".

"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat
vahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on
oppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään
ripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja
ruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään,
viluttaa häntä".

"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani", sanoi Hawermann.

"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?" kysyi Bräsig.
"Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin
heikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä,
minun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo
puhutella minua eräässä tärkeässä asiassa". Ja niin ratsasti hän
tiehensä.

Ja kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin
heikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi
hän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi
Hawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen
kanssansa.

Kun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli
lapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä -- hyväinen
aika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai
haastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet
yksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli
hän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä:
"Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti,
ei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä". -- Hawermann
loi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään
pahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi
surullisena silmänsä alas ja kysyi: "Eikö lääkäri ole tänään käynyt
täällä?"

"Ah, hyvä Hawermann, _lääkäri_! Mitä hänestä? Minä tahtoisin
mieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä
ennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista.
Istukaa tähän minun viereeni".

Kun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin
pysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin
ilmasta.

"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta
-- jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä -- vaimoni kuoli äkkiä
-- minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin
niiden pitäisi". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. "Minun
poikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa;
mutta nuo kolme naimatonta -- ne lapsi raukat! -- heille ei ole paljo
jäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta -- ah Jumalani, hänellä
on kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen
mielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä -- hyvä,
varsin hyvä, jos hän säästävästi elää -- sitte voi jäädä jotakin
talon tuloista ylitse -- velkojen maksamiseen. -- Mutta juutalainen,
Hawermann, juutalainen! Onko hän odottava? -- Sanoitteko jotakin?"

"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä
varmaan. -- Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa,
paljon enemmän kuin vuosi takaperin".

"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä
siitä? -- Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä -- minä olen
Fransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia
kirjoja -- niitä pitää hänen tutkia -- se voi häntä auttaa, eikö
niin, Hawermann?"

Ah, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi,
joka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut
terveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi
häneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.

"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa", huudahti kamarineuvos
sydämellisesti, "antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa".

"Pysyn", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, "niin
kauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en
lähde minä Pümpelhagenista".

"Minä tiesin sen", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin
vuoteellensa, -- "mutta -- Fidelian pitää kirjottaa -- nähdä Aksel
vielä kerran -- nähdä teidän kanssanne yhdessä". Hänen voimansa
loppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.

Hiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja
kun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi:
"Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään,
ettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa;
mutta älkää sanoko vielä mitään varmaa".

Tuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun
ilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla,
hän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea
kohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä,
ikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: "Hyväinen Jumala, siitähän
on nyt yli kolmenkymmenen vuoden..." käännähtihe ympärinsä ja meni.

Frans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että
kivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina
toivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän
voinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen
valvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun
tapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin
ja Daniel Sadenwaterin.

"Jumalan tähden, mitä täällä... mitä täällä on?" kysäisi Fidelia
vanhalta pehtorilta.

Hawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: "Teidän isänne on
tullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän
veljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa,
minä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä
postiin. -- Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä".

"Hän ei elä kolmea tuntia", kuiskasi Sadenwater Hawermannille,
tullessaan ulos sairashuoneesta.

Ja sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä
ja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään
pitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat
kukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme
sydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin
tuo _yksi_ sydän hiljeni hiljenemistään.

Ja etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi
ylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan
ollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa
isäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi,
ja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen.
Ja hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja
jonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden
rakastaa häntä koko elinaikansa.

Hawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä
sumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä
oli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen
vaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte?
Tuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko... Ei, ei, se ei voinut
olla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.

Ja uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo
kolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään
korissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään
oli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki
huolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla
silmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty
hänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta
oli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei
hän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin
pois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät
kyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli
ajatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?

Ja kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi
pöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika
kehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen,
viimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi
päiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi
hiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja
valittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden,
joka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia
heittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni
tainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos
huoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä
tähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun
hän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti
pois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli
levollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä
levollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. -- --




Luku 9.

Mitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen
tyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee
herra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme
naimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka
Pomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta
ja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä.
Kuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi
Pomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja
kuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.


Kolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla
postivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä
viimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle
viimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään,
ajaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme
kalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. -- Mitä mailman on
tekemistä meidän murheemme kanssa? -- Nuori herra tiesi nyt, mitä oli
tapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli
syyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä
ja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen
oma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä
hyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat
hyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa
oli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa
tilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt
oli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä
uudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää,
että hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa,
vei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja
Hawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset
surut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat
hänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa
järjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.

Ah, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon
sinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi
tehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja
kumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi
hän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin
kunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle
ehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja
hänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan
juuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen
itsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän
maksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon
hänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.

Niin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja
pyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.

Seuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei
niihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa
niin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä
saattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti
siltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä
toiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun
vieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan
silmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa
korkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui
Bräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä
hartaasti: "Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?" Mutta sen enempää ei
hän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja
jupisi hiljaa itseksensä: "Niin, mitäpä sille voi tehdä?" Ja heidän
ympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit,
Päselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista,
taluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän
puheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin
vieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan
tähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille
ollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.

Kun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin
kirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja
vieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä
vanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään
asettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat
vaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut,
sitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut
Hawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä
päivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja
vihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.

Lähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi
hänelle: "Kaarlo, minulla on se nyt".

"Mikä on sinulla, Sakari?"

"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi
olin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen
kaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria,
kymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä
-- myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista
varten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa".

"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna
vanhoilla päivilläsi".

"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut
varani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei
puutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?"

"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista", sanoi
Hawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: "Kegel, Päsel! Nyt
täytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua". Ja niin puhein
meni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia
käskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.

Sillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut
alas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut
maahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa
heidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille
tyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän
aatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin
tuttavallisesti ja sääliväisesti -- sillä kuolema ja sydämen suru
tekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan
käden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään
ole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että
se sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi
David Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin
kättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet
hänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä
kiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: "Tässä!"
huudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia
ruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa
kaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa
sydämessänsä asui.

Kaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta -- vai
oliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen
rehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo
lehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on
tullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos
silmikoista.

"Kuka hän on?" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta.
-- "Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?" kysyi hän vielä toistamiseen ja
tarttui hänen käteensä.

"Tuo nuori tyttö?" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois
paikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, "tuota _lastako_
tarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär".

Hawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat
samat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. "Ei",
sanoi hän taas, "se ei voi olla Jumalan tahto". -- Naurettavaa! Eipä
hänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen
menee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit,
punaset posket.

"No, mikäs sinun on?" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen
ajatuksistansa. "Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp!
Tänäpänä mustissa vaatteissa!"

Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille
semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin
lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra
luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi -- naapuruus -- _sydämellisin_
osanotto tähän surulliseen tapaukseen -- -- _suurin_ kunnioitus
vainajaa kohtaan -- toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta
Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" -- lyhyesti sanoen, mitä tässä
tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti
kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli
niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista
sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän
katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa
havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän
itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi
herra kreivin _perässä_ ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä,
joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta
Pomukkelskopille suuri nautinto.

Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan
ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan
kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt
sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja
toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa
viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen
tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta
onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha
kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja
kärsisi hän vielä tuskia siitä.

Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt,
kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum
Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen
nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi
hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi
pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä:
"Jaa, niin se on, on kai".

Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä,
nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa
voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän
halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla
kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista
ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä
vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden
elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain
ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä
heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia,
jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta
ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin
ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku
siitä olisi saatava.

Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja
tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla
ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen
onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja
kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan
rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin
saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista,
eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on
tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka
tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa
ja katseli Pümpelhagenia kohden, _tahtoi_ rohkeasti käydä kiini;
mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin,
kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.

"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin
itseksensä, "ja _se_ oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti?
No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja
odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme
hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla
myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle
velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin -- niin,
mitä hän niistä sanoi? -- kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi
kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä!
Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa
hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla
varullansa! -- No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa
siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. --
Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas
kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun
pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin
renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani,
niin saat sinäkin tanssia! -- Ja Bräsig sitte? Se narrittelia!
Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri
ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista,
että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin
korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne
sinä vaan siellä Haunerwiemissä! -- Ja herra pastori sitte? Niin,
herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin
ystävällinen -- juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi!
Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo
minulle sitä etua ja puhuu kuitenkin _ystävyydestä_? Oo, malttakaa
vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin
sen tehdä. Minulla on _rahoja_". -- Ja samassa löi lämäytti hän
ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että
kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta
samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen
olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:

"Mukkel, joku on etehisessä".

"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen
hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina
hänen mielensä.

"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".

"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa
uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin
humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita
vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?
Ja että nuo molemmat juuri _tänään_ tulivat -- eikö heitä johda
Jumalan sormi, kyhkyseni?"

"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan
vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut,
vetää liian paljo aikaa".

"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoi
Pomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.

Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius
Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia,
sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa
lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt
kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja
huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa
päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti
nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät
he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat
vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi
polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen
ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä
vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen
herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa
oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa
kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei
ollut hänelle pohkeita antanut.

Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä,
joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili
hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut
killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko
ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja
hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä
kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.

Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen
korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja
laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä
olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat
harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät
ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla
Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän
osasi kertoa paljon -- itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi
Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin
puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei
kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja
työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen
neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää
vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei
sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota
tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi
ensinkään arvostella -- rotat ovat rottia -- ja Taavetti sanoi itse,
kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.

Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä
Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen
tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä
naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa
perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt
juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.

"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah,
sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"

Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp
nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa,
kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä
tahtoo _tehdä työtä_", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta
käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella
itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.

"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja
samassa tahtoisin kysyä villain hintaa -- minä olen saanut kirjeen..."

"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius,
"niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa,
jonka tiedätte".

Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei
pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini,
ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti
tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi
notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.

"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".

"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan
meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla
on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta
viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt
hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne
ovat".

"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja
levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.

"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.

"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin
arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta,
hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen
yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle
velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä.
Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa
järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä,
ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".

"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me
tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".

"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän
on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että
hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin
velkakirjoja -- haluttaako teidän saada nekin?"

"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa -- mutta --
ostakaa ne kuitenkin minulle".

"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää
myydä minulle villat".

"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra
kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä
katselemaan?"

Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta,
katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen
sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen
toisemme".

"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä
vaunuistaan astunut leijuun.

"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä
teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte
minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".

Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein
hämmästytti.

"Herra notarius, minä en kiellä --"

"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain
välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää,
saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja _Taavetti_ saa lailliset
korkonsa, ja _minä_ -- hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin
toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri -- ja minä tyydyn
mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen
sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".

"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun
sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole
synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"

Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,
ajatteletko sinä todellakin niin.

"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.

"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin
lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle.
Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin
vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on,
konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki
viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".

"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella
on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään
urakkaa".

"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan
hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi
ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan
kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia
likemmäksi, teidän pitää _ystävällisesti_ auttaa häntä, kun hän
sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa,
myöskin satunnaisessa rahanpulassa -- esimerkiksi minulle, että minä
voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee
horjumaan, sitte..."

"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän
minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä
soisin ensin saavani hänet _tänne_. Ja juuri sentähden täytyy teidän
hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi
sotaväessä viivytellä".

"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole..."

"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp
niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus
kysymyksessä, "_on vielä Hawermann_; ja niin kauvan kuin luutnantilla
on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".

"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko
milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy
vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on,
että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen
puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa;
mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan
hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään,
mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa
meidän kauvan sätkiä".

"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan
talouttansa".

"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan
ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".

"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.

"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? -- Mitä? kun
kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat
taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista
vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".

"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se
viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".

"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin
levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan,
kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset
siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt -- hiljan! Taavetti
tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää.
Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista
raha-asioistansa".

Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi
nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius
päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi,
ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista.
Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti;
hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen,
molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa.
-- "Heillä on _heidän_ salaisuutensa", pakisi hän itseksensä,
"ja minulla on _minun_". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin
tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on
näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen
nähnyt".

"No?" kysyi Pomukkelskopp.

"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden
olevan puhtaiksi pestyjä -- niin, minun puolestani saavat ne kyllä
sitä olla".

"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen
untuvat?"

"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun
puolestani joutsenen untuvia".

"No, mitä te tarjootte niistä?"

"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista
-- siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa --
puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".

"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte
itsellenne".

"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään
veijarille".

"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa,
tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä,
jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".

Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan;
herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli
sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä
hänelle -- sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen,
erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina
lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla
on sininen korkki".

Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa
pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra
notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt
tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille
yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te,
Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te,
Pomukkelskopp", -- ja hän polki häntä taas -- "te ette tätä nykyä
tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada
hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".

"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen,
"jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin
annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".

"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"

Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti
kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"

"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella..."

"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi,
kun tuotte vekselit".

"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja
aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin
sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti
luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".

Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi
notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti,
vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli
hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius
ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan
hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen
vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän
salaisuutensa, ja minulla on takut".

Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun
Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada
Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen
olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen
pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja
olet villoja ostanut, no sitte maksat ne _omillas_, vaan et _minun_
velkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en
tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". -- Se oli hyvin, paha
asia Taavetille ja hänen takuillensa.




Luku 10.

Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä
ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden
tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi
ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja
sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja
vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka
herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli
"herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa
hännystakissa.


Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että
Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei
Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen
oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun
luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona
oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan
ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän
tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta,
että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän
rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi
ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta,
kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen
takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat
pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel
todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9]
ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin,
jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".

Mutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle
ja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä
ja sanoi: "Jumala varjelkoon, myöskin _hänen_ kanssansa?" -- Ja kun
notarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin:
Jumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa
parempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä
mieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat
vaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja
puheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa --
niin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen
oli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti
kehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti
todellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa
ystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä --
viimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen
tapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan
omaan itseensä.

"Jaa", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana
eräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, "aatelkaapa, herra von
Rambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä
paljaasta hyväntahtoisuudesta -- s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka
minun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja
takanani, minun täytyi itse lainata -- hänelle lainasin minä rahat,
pelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen -- ja nyt? --
nyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada --
tuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron
kiskomisesta".

Tietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius
lähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia,
ja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle,
kysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt
arveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei
siis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: "Mutta minä
olen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen
luottamuksensa on mennyt -- ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä
ei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma
vikansa. Mitä te siitä arvelette?"

Notarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi
jo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka
hänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan
ei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt
sanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti
puhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: "Mutta, Jumalan kiitos!
minulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies
on vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista" --
tässä otti hän lompakon taskustansa -- "niin suvaitsette kai minun
antaa teille takasin vekselinne", ja samassa kurotti hän luutnantille
tuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja
tuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät
ulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, -- kuin
olisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa
sianlihan hajun.

Luutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa
vähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän,
herra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli
lähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä
ja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä
asioita ajatella.

Jaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen
itsestänsä, kun _hänen_ isänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa
tilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut --
ja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas
rohkaisi mieltänsä -- mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina
yhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä
hän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki
kokoon -- rahaa täytyi hänen saada.

"Mutta onhan tämä vaan pieni asia", puhkesi Aksel sanomaan.

"Niin, niin -- kyllä vaan!" sanoi notarius ja veti vielä esille
papereita lompakostaan, "ja sitte vielä tämä pieni asia", ja samassa
laski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka
Taavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.

Luutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. "Kuinka te
nämä paperit saaneet olette?" huudahti hän.

"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan
merkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat
omistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen
ottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin
paljo kirjottamista ja postimaksuja".

Luutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta
sovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. "Mutta,
hyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja".

"Ei rahoja?" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella
semmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä
ilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun
kanssa. "Ei," lisäsi hän, "sitä en usko." Ja mitä luutnantti hyvänsä
sanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius
hänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei
hän sitä uskonut -- syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.

Vihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys,
puheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi
suostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta
nyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin
Taavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti
paljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa
itsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat
jalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä,
kuinka he sen alla sätkivät.

Semmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa
myöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta
surusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas,
niinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo,
ja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee
rohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin.
Mutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on
pudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla
ihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että
hän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut
asioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi,
ettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä
ylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen
jalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti
olisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa
Hawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut,
nyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli
estänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa
pelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa,
jos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia;
sentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen
sisarensa olivat toivoneet.

Hänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen
lähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä
itse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa,
niin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä
huomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen
hän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa,
eivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän
tahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin
mahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi... hän tahtoi...
ja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi
jo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko
viikon aikaa ilman sokuria, "sillä", sanoi hän, "vähästä paljo
tulepi;" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat
kaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat
yhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen
pasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle
lihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää
kummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt
olivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen
kaikista uusista puuhistaan tuli pysymään -- arvattavasti sen tähden,
ettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa -- kaikki
muut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi,
sanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin
juurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli
lähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme
ensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin
monesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta
alusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa
oli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa
sillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja
nuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä
jonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että
sen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli
kirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta,
jos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän
kyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei
mitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta
herra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti
hänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N.,
pehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän
yhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä
päivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa
varsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n
kanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää,
että viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä,
ampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä
hyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.

Tämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti,
ja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään
puhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian
tuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken
talouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä
menee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten
kartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän
vaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että
heidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen
tilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa
erinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan
elävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja
ottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi
heidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät
nenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian
paljon tunkiolta.

Mutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa
asioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei
siis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys
edistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig
oli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka
vilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia
ja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia -- siitä voi ihan hulluksi
tulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja
kastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan,
ja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu
suitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi
kiillotusaine vai elatusaine -- s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle -- ja
haisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden.
Aksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi
samoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä
hullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän
pelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden
kirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille
muille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei
olisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi
hänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia
niitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli
nyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian
ja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää
lukea kirjaa.

Kaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä
kumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän
paljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt
pieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista
ja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan,
oli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai
luvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa.
Nämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen
oli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran
ja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän
täydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja
jyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja
uskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon.
Tähän hän olisi luultavasti seisahtanut -- ja sitä olikin jo siinä
kylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja
käytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua -- jos ei hän olisi tullut
tuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut
elämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalle
_perpetuum mobile_. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle
nyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava
toiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen
taas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti
hänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät,
ja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt;
hän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita,
joita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli
Akselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta
tekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi,
keksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt
pellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet,
ja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin
istuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa
ja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa
ihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.

Ja niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä
kohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla
ja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin,
sillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja
vaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen
isävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi
maksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli
hän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli
vältetty.

Mutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin
ihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos
myrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen
päistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy
hiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule
muassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli:
mukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. --
Aksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei
hänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.

Onko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen
aikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti
säännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä
kuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan
näihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä.
No, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska
hänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin
maakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan
oli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän
voi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että
hän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut
hyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi
hänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa,
heilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän
vielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan.
ja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni
Aksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin
todistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha
eversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti
hän kerran: "Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger)
upseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen).
Tämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri
upseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava". Tämä oli nyt
harmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta
hän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa,
kuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia
tuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini,
ja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan
pilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs
"vanha-aatelinen" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa
Akselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä
_tyhmästi_, ei, vaan sentähden että hän sitä _ensinkään_ harjotti, ja
tämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit
sen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä
ei ollut asiasta aavistustakaan.

Tämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona
Aksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä
maanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär -- no, ei pidä nauraa!
Hän oli todellakin oiva tyttö -- ja hänen ympärillänsä pyöri tuo
"vanha-aatelinen" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään
vasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin
tytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko
inhotti "vanha-aatelisen" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta
neitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, _täyden_
miehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka
miellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo
käytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel
oli korkein kukko tunkiolla ja "vanha-aatelinen" luutnantti istui
mustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.

Nyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja
"vanha-aatelinen" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta
varten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat
hänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran
joukossa aina kumminkin löytyy _joku_ koiranhammas, jota virkaa tässä
tilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi
Akselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen
huomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: "vanha-aatelinen"
luutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi
tästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra
luutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa,
suuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan
naaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.

"Jos ei teitä", huusi hän raivossaan, "everstin käytöslistan kautta
jo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä
teidän elinajaksenne".

Aksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli
selvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään
jänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa
yhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt,
mutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli
valmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän
päällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi
häneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei
ollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt.
Hän tuli vihan vimmaan ja manasi "vanha-aatelisen" luutnantin ja
ajutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun,
ja "vanha-aatelinen" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten
tähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena
sekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja
haavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen
toistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja
niin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin
nenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.

Jos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä
myöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän
sovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta
selkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia
ymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin
sankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän
kuin ennen.

Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin
ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden
historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes
raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin,
mutta -- minä _en tahdo_, minä _en tee_ sitä! Sillä ensiksikin
minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua
pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä
lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia,
tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa
aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi
tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota _nuorille_,
minä kirjotan _vanhoille_, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat
itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä
kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja
kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta
tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän
kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin
täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden
molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman
vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään
kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun
voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken
tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran
kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä.
Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina
vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa
myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me
tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme
hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva
meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis:
herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä
vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.

Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että
"herra luutnantti" vaan oli _suuri_ kappale _pienestä_ omenasta ja
että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen _pieni_ kappale
_suuresta_ omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa
sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko
"pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että
se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi
muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä
tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan
rahaan ja sillä maksaa velkansa.

Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä
ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan
hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun,
kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle
"äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti
kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa
ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran
seuduille.




Luku 11.

Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari
Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. -- Palmusunnuntai. -- Frans
näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig
viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin
kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie
kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka
Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori
saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.


Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan
maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin
Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen
toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta
sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle
jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään
huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli
äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi
ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja
lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli
todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä
vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja
lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että
asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen
pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa
perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena
hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi
kääntyä hänelle itselle turmioksi. -- Lyhyesti sanoen, rakkauden
asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään
epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi
noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä,
tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä
myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan
Mari Mölleristä.

Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa;
hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan
ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut,
olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut
renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun
kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä
onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan
lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin
personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan
aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että
Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja
ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla,
jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden
hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista
niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi
häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset
aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle
samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa
ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet.
Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon
enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo
vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää.
Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut
eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi,
sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada
puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt,
hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen
kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään
ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella
teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja
puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet
kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.

"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin
sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo
entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka
annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja
paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.

"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"

"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun
kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt,
tahtovan minua pettää?"

"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas
lätkäyksen selkäänsä -- "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa
teiltä?"

"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"

"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että
syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja
toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"

"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden
vanha".

"No, ja mitä sitte?"

"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte --"

"No, ja sitte?" -- mäiskis! taas lätkäys selkään.

"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"

"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"

"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja
siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".

"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.

"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan,
"sitte olette te minulle toki liian vanha".

Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä
siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman
lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen
kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi
pirskui ympäri korvia: "Liian _vanha_? Sinä nokka viisas penikka!
Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi
läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz
nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas
auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"

Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja
makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä
ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään
soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään
yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena
samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän
marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan
toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona,
hän olisi muuten kuullut koko metelin".

Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon,
ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa,
jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä
kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään
uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle,
sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran
ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua
pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät,
tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui
pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä
rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja
saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden
pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei
saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta
taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin
juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.

"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus,
ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.

"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän
olevansa epäkohtelias.

"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus
hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä,
yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan
meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen
saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".

"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen?
Hän näkee _tänään_ paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän _tekee_
tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat
korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin
kuin tuo kultainen aurinko".

Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä
häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään
hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät
niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata,
hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa
ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin
lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut
itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä
Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".

"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä,
elinajakseni sitä muistellakseni".

"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".

"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta
Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa
puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa
lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"

Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa
myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin
sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri,
ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen
pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä
kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian
alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana
oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän
kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin
juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan
hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen
kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa;
ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain
kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän
taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla
olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat
kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni
kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen
astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä
molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet
vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:

"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja
nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo
musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen
vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen
sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun
pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla
oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin
uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja,
Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen
minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä
tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".

Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja
kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin
liikutetulta:

"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin _merkillinen_ on semmoinen
ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni,
johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen
kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin
maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin
minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja
Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut
yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä,
Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta
että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me
pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he
kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden
kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".

Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa.
Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva,
hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä,
kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että
vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos
mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei
kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää,
uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän
heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän
papin.

Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa,
Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva
Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum
tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta
jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.

"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi
hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen,
että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti
hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin
olisi pitänyt.

Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen
ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan _yhdet_ kasvot, ne kasvot tunsi
hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi
nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina
iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen,
juhlallinen vapistus; hän näki vaan _kaksi_ kättä, jotka ennen oli
niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös
korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän
Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon
vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi
hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas,
että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon
paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään
muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut
takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä
tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen
ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen
päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän
eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi
hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle
outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa,
maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen
suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä,
voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista,
tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen
tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät,
nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".

Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin
sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi
ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän
mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan
pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat,
sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä
ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat
vähän harmailta. -- Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa
Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein,
kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens,
jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen
luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen
ja parannuksen tielle.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla
äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä
Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi
Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa
sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. -- Minä osasin sen kyllä,
mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen
edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan
alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana..." Ja kun Miina
luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen
hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi
Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä
lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä
ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva
Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti
niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle
ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.

Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa,
joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään
kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka
piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä,
kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia
Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti
vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle.
-- Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä
kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla
siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana,
puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit
ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota
koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee
tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker
minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.

Mutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat
saaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja
Samuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes,
käydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni
papin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut
kuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen -- "että kaikki ihmiset,
näkisivät, mikä pöllöpää hän on", sanoi Bräsig Hawermannille -- ja
kutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä,
palasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin
olisi hän markkinatorilla -- "että kaikki ihmiset toki kuulisivat,
mikä paatunut jesuviitti hän on", sanoi Bräsig -- mutta pastori
vaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli
hänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli
vasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa,
näyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään
myttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig
oli liian huono kristitty -- niinkuin pastorin rouva olisi sanonut,
jos hän tämän olisi nähnyt -- hän ei voinut edes Herran omassa
huoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. -- Mutta ah, ihan
toisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet
tytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä,
antaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta,
niinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa!
Kuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin,
saadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle
ainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa,
Miinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin
olisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin
käsin ja kuiskasi hänen korvaansa: "Älä ole milläsikään, Miina,
älä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!" Ja koska hän
ei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen
niistinliinansa esille, sanoi hän: "Minä lahjotan sinulle tusinan
niistinliinoja -- -- oikein koreita ja kirjavia", sillä hän tahtoi
toimittaa asiansa oikein hyvin.

Jokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen
oli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon
sydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle
jäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans
mitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin
hyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin
jörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä
vetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon
lyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin
puoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä
ollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun
kaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen
Lovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa
hänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää
muistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen
vaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet -- lumonneet iäksi päiväksi!

Mahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin
siveä neitsy -- en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan
myös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä -- kertomuksessani pannee
esteitä eteeni ja kysynee: "Mitä? Eikö se _nuori mies_ voinut valita
itselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen
asiaan, kuin rakastuminen on?" -- Ja minä sanon: "Arvoisa rouva
ja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä
niin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette
vanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään
maallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua?
Ainoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja
talvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä
useampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa
sen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari
ihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja
vihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen
taipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja
saappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie,
kunnioitettava neiti!"

Yksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli
erinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen
jälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi
Salomon kanssa, että kaikilla on aikansa, "aika kiviä poimia, aika
niitä viskellä;" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta
kahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin
kielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa
aamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa
tytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen
herääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja
Frans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen
tähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi
vihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen,
milt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle
arennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään
ja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti
haaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin
hän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin
toisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan
kuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut
kenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo
monivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka
ikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin
rouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.

"Jaa, rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva, "Jumalan kiitos!
Niin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt
puolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne
vielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän
sen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä
vähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä
opettajattarina ansaita leipänsä".

Bräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen
savupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.

"Ah Jumalani", huudahti rouva Nüssler, "ja siitä saavat tyttöset
kiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!" ja tarttui pastorin
rouvan käteen. "Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että
me kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen
leipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele,
ja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen,
me teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä
ihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö
niin, Jokkum?"

Uunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin
kutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.

"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin".

"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt", sanoi pastorin pieni rouva,
välttääksensä kiitoksia, "nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee;
Lovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin
oikeus. Mutta -- mitä minun taas piti sanoa -- me emme ole vielä
koskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin
toinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?"

"Mitä?" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin
olisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä
paaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa,
keskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: "Hah -- hah --
hah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina
on opettava lapsia! Hah -- hah -- hah!" -- Se oli Bräsig, mutta
hänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota
langasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin
sinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin
hänen leukansa alla:

"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kenties _minua_? Nauratteko
sitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi?
Tiedättekö mitä, herra pehtori?" ja hän asettui vielä jäykempään
asemaan, "minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista
on lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa".

"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta -- hah -- hah -- hah!
-- meidän Miina koulumamseli!"

Mutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen
aalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: "Ja suuri erotus on, joko
joku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen
ihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!" Samassa tuokiossa,
kuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin
naurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin
naurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla
opettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut
havaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: "Hah
-- hah! Bräsig opettajatar!"

Pastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen
vaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta
yht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille;
tosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman
suuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta
että antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen
aviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt
omituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa
läpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli
ilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että
hän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin
pitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen
harmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat
viimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla,
johtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin
puhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa
kasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.

Rouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja
pastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi
varsin onnettomana hänelle: "Jumalan tähden, herra pastori, minä
olen viattomasti syypää tähän riitaan -- Bräsig, lopettakaa toki tuo
tyhmä naurunne! -- Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi
ruveta opettajattareksi -- no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän
rouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla,
olettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina
rupee opettajattareksi?"

Jokkum rämpi esille uunin takaa: "Niin, kyllä kai se niin on, on
kai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy", ja niin puhein meni hän
ulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona
yksinäisyydessä.

"Mutta mitähän tämä merkitsee?" kysyi pastori. "Regina, onko tämä
todellakin sinun ajatukses?"

Ja rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: "Rouva kulta,
kyllähän tästä vielä -- Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! --
Rouva kulta, älkää enää itkekö!" ja veti niistinliinan pois hänen
kasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden
pyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. -- "Mitähän tämä on?"

"Erhetystä, rouva naapuri", nauroi vanha pastori. "Kukaan ihminen
ei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme
eivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka,
heitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he
uhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin
niukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän
lastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja
kelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he
meidän puolestamme ruveta opettajattariksi -- s.o. omien lapsiensa
opettajiksi".

"Herra pastori, hyvä herra pastori", huudahti rouva Nüssler,
ikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, "Jumala
siunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia
opettajattareksi. Jokkum -- missä sinä olet, Jokkum? -- Ah, hän on
kai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa
pitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen
harjottava".

"Niin", huudahti Bräsig väliin, "ja hyvän suullisen ruokaa pitää
heidän oppia keittämään".

"Tietysti, Bräsig! -- Ah, herra pastori, minulla on ollut itse
tekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä
amtmannin nuoren rouvan parissa -- hänkin on ollut opettajatar --
ja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli
lattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina
ja kärsimys -- _intressantiksi_ sanovat sitä".

"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!" puhkesi Bräsig
sanomaan.

"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan
ja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole
sanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia, _paljo_ pitää hänen
oppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin
vanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää,
missä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei
sitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa
yhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa
ei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en
voi myöskään keltään -- maalla, nimittäin, rouva Behrens! -- tyhmiltä
piioilta ehkä? -- No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!"

"Oikein, rouva naapuri", sanoi pastori, "ennen kaikkia pitää tyttöin
ensiksi oppia taloutta pitämään".

"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! -- Herranen
aika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei
osaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden,
ikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko
siat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra
pastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?"

"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä
meidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina
alkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?" ja hän istui
vaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, "ja
tulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta
ja hänen olisi vaikea erota Lovisasta".

"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen
jo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin:
Lovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!"

"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, jos
Lovisa ei enää olisi luonani".

Sillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa
takasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin
kuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä
Miinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi:
"Miina kulta, minä en voi sille mitään;" ja kun Hawermann kysyi,
mikä hänen oli, vastasi hän vaan: "Lankoseni, minkä pitää tapahtua,
sen pitää tapahtua". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui
vaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa,
ja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli
selittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan,
oli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,
että hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona
ja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla
oltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen
talrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa
ennen teloitustansa.




Luku 12.

Fritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin
mielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä
lujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä
rakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee
mustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo
rakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle
tästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja
kuinka Bräsig putoo ojaan.


Niin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus
määrätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua
määritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä
mitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka
vanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se
usein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä
suunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat
joutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo
hyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään
ja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran
musta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä
ajatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen
kasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten
tapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa,
lohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään
nuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa
tähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli
hänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten
nuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta
juuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli
huomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan
suojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia,
ja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli
madellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi,
joka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja
istahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota
olisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen
sisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.

Pari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin
ja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se
vadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö
ruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean,
nälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella
rakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu
kultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia
ylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei
hän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä,
että hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä
taas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä
hiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi
pastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden
ja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: "Fritz on viimeinkin tullut
järkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies
tulla". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei
hän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin
tunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi
jokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se
siltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja
vaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen
luonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli,
niin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois
hänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz
Triddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä,
erittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa
ollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki
muistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen
ja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain
tätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle,
ja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja
saatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän
vesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä
seisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan
ei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin
tunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi
täti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa
poika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla
hätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki
äidilliset toiveensa.

Täti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä
välittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia
pastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä,
arvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin
missään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä,
vaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.

Pastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen
tähden; "poika tolvana, vintiö, tollisko", oli hänen yksinpuheensa
tavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja
konfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti
hänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti
hänen kanssansa ulos ovesta: "Tule, poikaseni, tule! Minulla on
sinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!" Ja
vietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen,
jossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja
otti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi:
"Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä
vatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin -- kas tässä, minä olen
sivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa -- ja syö nyt vaan,
syö, poikaseni".

Fritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut
valloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa,
mutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: "Minä tiedän kyllä,
poikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä
-- tee minulle se palvelus! -- tässä on pullo olutta, Hawermann on
puutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se
hänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä -- minä tiedän, hän
juo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta". Ja niin talutti
hän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä,
ennenkuin sulki oven: "Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä
käymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa -- jaa, jaa, poikaseni,
sitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan -- mutta kun
joskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo
seitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle
semmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja
ymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt
vaan voileipääsi"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi
ulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.

Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän
oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata
voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi
itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa
pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras
avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron
voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto
vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä
puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se
ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy
kävelemässä. _Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti
repeisi, _minun_ omakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän
puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta
kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt,
että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta!
Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi
maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän
sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni
viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli!
_Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi
meidän rakkauttamme, se on selvä asia. -- Hyvä! Ilman kamppailua ei
Lovisaa voiteta; minä tahdon -- -- niin, mitäpä tahdon minä?" Ja
ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi
juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän
rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki
hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "_Minun_
omakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut,
niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet
tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on
paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori
Hawermannin herneen sekaan!"

Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti
häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria
kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti
häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi
hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja
kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila
tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen
kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti
yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka
hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa
kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut;
se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja
metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista,
vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava,
kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin,
kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin
jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä
silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa -- _puistoa_, sanoi
hän, _ei puutarhaa_ -- sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa
tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä
sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän
vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi
nauruansa pidättää.

"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että
rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"

Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli
varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja
asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja
koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa,
niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja
nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin
huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui
sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin
porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia.
Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin
olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään
pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin
hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen
suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui
hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona
ovesta.

Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki
yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä,
mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin
pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan
tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat
katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla
on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä
kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli
hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä
sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden,
aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme
naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin
usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta
hän -- meidän Fritz parkamme -- sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä
kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.

Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän
saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja
näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi
asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen
pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut
oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän
kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se
kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää
minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä,
kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli
todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena;
eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin
Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa,
hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.

Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se
on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka
rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt
Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen
kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi
hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa,
jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona,
josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa
hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän
väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa
perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti,
sillä -- piru tiesi, mikä häntä riivasi -- juuri kun Lovisa ei mitään
ajatellut, tahi kun hän ajatteli -- no, me tahdomme sanoa, Fransia,
silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali
Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje
ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain
eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi
kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä
hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena,
jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin
ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin
laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein
mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi
korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset,
laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän
siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa
kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan.
Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat
suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli
pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma
isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa
kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat
hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa
kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä
salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti,
tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi
päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. -- Ja kun Lovisa
aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:

    Ainokaiselle.

    Kun hopeelta hohtavana
    Kuu pilvistä pilkistää,
    Yön hetkenä ihanana
    Valo taivaasta tirkistää,
    Kun lampi nukkuvi illoin
    Ja rauhaa huokuvi vaan,
    Mä muistan sinua silloin
    Käyn lempeä kuiskaamaan.

    Kun kuljet sä ilomielin,
    On rakkaus johtajas,
    Mä jälissäs aina vierin,
    Oi kultani armias!
    Vaan heti haihtuvi lempi,
    Kun lähdet sä täältä pois,
    Ja tuskan' on tulisempi,
    Kuin arvata kukaan vois.

    Mutta kostoa mä vaadin,
    Kostoo vihollisellein,
    Minä, joka runon laadin,
    Koston lupauksen tein

            Fritz Triddelfitz.

        Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.

Kun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä
ymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä
ymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä
vielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä
tuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän
toki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että "Ainokaiselle"
tarkotti häntä itseä.

Nyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina
kepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas
oli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat
Fritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut
käytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä
ollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin
mahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän
piti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään.
Sääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli
ensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella
ruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle
tytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt
yli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä
Fritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja
nähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo
kädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja
hän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa,
sillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi
tahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää
seitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen
sijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen
nuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku
päällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon
nuorta rakkautta kuin nauru.

Lopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja
tehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä,
sillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut
hänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi
hänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä,
arvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa
repi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä
lähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi
punastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun
Frans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille,
antoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin
kostorunoelman palaset ilmaan.

"Tiesi hitto", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansa
Lovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, "mikä hänen tänään oli? --
Olihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. -- Onko se minun syyni?
-- Onko hän saanut harmia? -- Mikä paperi se oli, jonka palaset hän
hajotti ilmaan?" --

Näin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja
-- katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta
niitä ylös, luki hän yhdellä niistä: "Koston lupauksen tein Fritz
Triddelfitz", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä "tein"
perään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin
käsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän
niitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt
kuin: "taivaasta tirkistää... Mä muistan sinua... Mä jälissäs aina
vierin... haihtuvi... lempi... Kun lähdet sä... Ja tuskan' on...
kostoa mä vaadin... viholliselleni... Koston lupauksen tein Fritz
Triddelfitz;" loput oli tuuli vienyt.

Tästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn
perästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti
Lovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänelle _kostaa_! Asia oli
naurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi
harmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden
toimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla
varuillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.

Fritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa, _hän_ oli puhunut,
_hän_ oli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen
puhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti
odottamistaan, mutta turhaan. "Tämäpä on oikein harmillista", sanoi
hän itseksensä, "mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin
asioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle
tien". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen
väännellyllä käsialalla.

    Päällekirjotus: _Mielitietylle_. Alkukirjotus: Ajatusteni
    suloinen unelma!

    Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikä _välttämättömintä_ on ja
    on löydettävä _kolmannesta_ ruusupensaasta _toisessa_ rivissä;
    _suullisesti_ enemmän. Vastaiseksi _tämä_: Jos puutarhan veräjään
    on vedetty _risti_ valkealla liidulla, silloin on _minun sydämeni
    ajatus_ löydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta.
    _Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzin_ puolelta merkitsee
    kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on
    kolmekertainen _vihellys_ keppini kahvaan. (Lampuri on sen
    minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki). _Yhtymäpaikka_: se
    suuri ojanne sillan _oikealla_ korvalla.

    Ikuisesti!!

                                       Salaisuuden tuntia.

    P.S. _Rakkaus_ on antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut
    tämän paitahihoillani, sillä nyt on _hirveän_ kuuma. -- --

Tämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi,
ollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi
täydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan
tikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään,
aukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut
sen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli
Lovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen
lähettäjä.

Lovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän
olisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla
sananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa
tietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta
se oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen
tarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin,
sillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli
pastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma
lihansa ja verensä -- sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz
lukeminen -- teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän
kyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.

Pari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta
otettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään
asiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei
viipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen
rivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:

    Päällekirjotus: _Ainokaiselle_. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!

    _Kavaluus_ ympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy
    minua. -- Viheliäinen _vakoja_, minä _nauran_ sinua! -- Älä
    yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. --
    Rohkea _teko_ on meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava.
    -- Huomenna k:lo 2, jolloin se _lohikäärme_ makaa, joka
    minun _aarrettani_ vartioitsee, odotan minä merkinantoa
    niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren
    ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainen _vihellys_
    kepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikka _helvetti_ rikki
    räjähtäisi, minä olen _vannonut_ aina olevani

                                           _Sinun omasi_.

Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa.
"Senkin -- --! Senkin -- --! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme
makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä
sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää
sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut
käsiini!"

Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan
ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän
linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos
akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki
puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen
asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän;
seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa
kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta
pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen
merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei
tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. -- Hyvin suuttuneena
meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja
pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa
joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa,
että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että
hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt
niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.

Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.

    Päällekirjotus: _Omalleni_, jonka _sallimus_ on minulle
    määrännyt. Alkukirjotus: Minun _pimeän_ sydämeni _aurinko_!!

    Tunnetko _helvetin tuskia_? Minä kärsin niitä toispäivänä
    iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli
    puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi
    liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin
    paperileijani; juuri aioin minä viheltää _kolme kertaa_,
    niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha _nauta_
    Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa
    puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle;
    mutta _mitäpä vielä_! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut,
    sinä olit tiessäsi. Mutta _kuuleppa_ nyt! Tänään illalla _juuri
    kello puoliyhdeksältä_, kun minä olen piimäni syönyt, olen
    minä sovitulla _paikalla_; tänään on lauvantai, pastori tekee
    saarnaansa ja _lohikärme_ siivoo huoneita; _tilaisuus_ on
    otollinen ja _seljaispensas_ tuolla peittää meidät (Schiller!).
    Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) _rakastajasi sylissä_,
    joka mielellään _myisi_ kaikki, mitä hänellä on kallista,
    _ostaaksensa_ sinulle jotakin, josta sinä pidät.

        Oi iloa, sun nähdä saan!
        Siks menen ensin makaamaan,
        Kaiken halun, kaiken huolen
        Syöksen tyyneen virtaan tuonen,
        Ja kun taas kultani nähdä saan,
        Jos ei virta mua niele vaan,
        Niin silloin menen mä, kultaseni,
        Mä tiedän sun huomenna näkeväni!

    (_Alku_ on minun tekemäni, _keskikohta_ Schillerin ja _loppu_
    erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka
    minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)

                             _Kaipauksen tuskilla omasi_.

"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän
sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas
sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa
kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin,
ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!"
huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua
siitä voi estää!"

"En minä suinkaan, rouva kulta", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli
tullut paikalle mehiläiskeon takaa.

"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?" kysyi pastorin rouva vielä hyvin
pahalla mielellä.

"Kuullellut?" kysäisi Bräsig. "Minä en kuultele milloinkaan, minä
pidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni
auki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette
kovin suuttunut".

"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta".

"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata,
jos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että
Pümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan".

"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas...?"

"Sitä en sano", lausui Bräsig, "ja minä en tiedäkään, mitä siellä on;
mutta jotakin hullua siellä vaan on".

"Kuinka niin?"

"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma
siitä, että jotakin on nurin. -- Näettekö, noin viikon päivät sitte
tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri
kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää
huomenta', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Kaarlo',
sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi
hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' -- 'Olen', sanoin minä. --
'Missä', kysyi hän. -- 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän',
sanoin minä. -- 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi
hän. -- 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä.
-- 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. -- 'He leikittelevät',
sanoin minä. -- 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa
kiireessä leikitellä?' -- 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä
leikittelin muassa'. -- 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän.
-- '_Tähystystä_ me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä -- sinun
vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin
päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä,
ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä
käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme,
tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi
se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen
luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän.
-- 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä
harjotatte?' -- 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan
nähdä, kuinka herne on varttunut'. -- 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?'
sanoin minä, 'no!' sanoin minä -- 'hyvästi', sanoin minä ja menin
vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän
aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. -- 'En ensinkään', sanoi
pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. -- 'Hyvää
päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' --
'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira,
'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. -- 'Kaarlo', sanoin minä
Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä,
niin saat sinä runsaan tulon'. -- 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin
äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa
en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa
kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko
on huonoa huonompi'. -- Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva
Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. --
Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa.
-- Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin
minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi
koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän
menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas
takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten
välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli
päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli
töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut
minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin
kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko
kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta
hyvin naurettavalta. -- Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos
teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa,
niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa
kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa
juossut heidän perässänsä".

"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva,
"minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. -- Voitteko pitää
salaisuuden, Bräsig?"

"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".

"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"

"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin
suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän
hänelle kumman näyttänyt.

"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä
hän tiesi.

"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti
Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä
vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta
hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".

Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig
nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".

"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo
nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme
olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan
käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".

"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me
molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen
kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja
te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun
hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen
päällensä ja otamme hänen kiini".

"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin
antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus,
jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa
mitään siitä tietää saada".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte... sitte...
malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen
hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun
paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä
hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa _näin_, tällä
tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän
kuristanut pastorin pientä rouvaa.

"Te ette ole viisas, Bräsig".

"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe
kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa
häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä
hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen,
hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä
lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".

Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan
mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja
kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? -- Mutta Bräsig
ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen
vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui
ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja
italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman;
sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa
lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".

Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän
kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos
takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli
saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan
hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos
lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on,
-- mutta kummallista on se kuitenkin!"

Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää,
valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan
veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig
jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi
väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan
arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me
istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä
häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan
perästä ojalle asti.

Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään
olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia
on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä
hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä
kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden
puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein
aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä
veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen
sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.

"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän
orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla
minulle avuksi".

"Miks'en? -- Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva
kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä
ryntään esille".

"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen -- mutta mikä! Malttakaapa! Kun
minä huudan: '_Philistealaiset sinun päälles_', silloin hyökkäätte te
hänen kimppuunsa".

"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"

"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu
todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla
rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä
olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni
tehdä! -- Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu
pian virstan päähän. -- Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden,
tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini
tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä
nauraminen!"

"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".

"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".

"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".

"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen
kantapäistä kiireesen. -- Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet
sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään
toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala
lähettänyt avukseni".

Yht'äkkiä huusi Bräsig -- se oli olevinansa viskutusta, mutta se
kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva
kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja
supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta
ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen
ehtootaivasta vastaan".

Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa
paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai
hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei
Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki
näyttää, että hän piti asian ankarana.

Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan
hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja
tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa
takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin
muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit
liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä
näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"

Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka
tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt
riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja
löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"

"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig
hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun,
niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä:
"Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi
pystyyn -- tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! -- mutta
siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa
ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei
kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui
selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota
mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä
istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän
vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi
myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin
kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä
kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja
suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt
olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut
lohikärmeen kitaan!"

"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt
ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin
hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja
olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi
vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei
viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin
rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli
saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä
merkitsee?"

Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä
likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi
hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi
hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!"
huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun
tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt
saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. --
Hawermann, hän..."

"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään
lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi:
"Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä
pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti
lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä
lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. -- Eikö niin,
Fritz, poikaseni? -- Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee
ainoastaan meitä molempia. -- Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme
toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi,
Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. -- Bräsig, tulkaa
tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".

Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään
saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat
päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa
selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä;
Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt
Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä
Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.

Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa
kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian
laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä
hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut
tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä,
että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui
ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta,
kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville,
ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui
Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina
Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa
myydään, aatelismiehelle myydään hän!"

"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua
suutasi!"

"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi
asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon
haastella pari sanaa Fritzin kanssa".

Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi
säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja
säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen
verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu,
ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään,
vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet
liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli
heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.

Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä
erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei
vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla
tahtonut mennä vuoteelle.

"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä
voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin.
Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi
täytyy tulla sinne".

Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin
vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia
kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin
kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli
pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan
suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi
hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua!
Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru
perivä!"




Luku 13.

Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo
syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään.
Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään
häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat
toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.


Seuraavana aamuna -- oli sunnuntai-aamu -- heräsi Bräsig ja makasi
vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella -- "nautinto",
sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni,
mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden
tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta
ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta,
sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä,
mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.

"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia,
"sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että
minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa
perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan
tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden
tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No,
olkoon menneeksi!"

Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta
ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen
ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini
ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä
ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän
valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.

Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat
harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän
eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin
rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig
häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.

"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa
minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät
niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet
maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä,
ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".

"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että
te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin
suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".

"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan,
"semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa
kulkeissanne -- sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan
kuin kuljettaa akkapostia -- kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta
ja tuosta kirotusta kohtauksesta -- Jumala suokoon anteeksi tämän
syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! -- sitte, on meidän
välimme rikki".

"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui
taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän
oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.

"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"

"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään
jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte... oh, hyväinen
Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun
pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko
minun nimeäni -- aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi,
niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän
minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig.
Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".

"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden
surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy,
kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä --
niin -- silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".

"Teitä? Ettekö te häpee!"

"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö
meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin
viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä
keksittävissä oli.

Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski
hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon
teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki
saa hyvän lopun. Ja -- ja... nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja
istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja
väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn
siipiä tuuleen.

"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä
kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja
painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön
nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut,
sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä
ja hän hypähti taas pystyyn -- pappilan tuoliko vai pastorin housut
rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta
ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei
hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin
luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin
rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa
olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva
Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu
hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa
ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin,
vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran
ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli
hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli
puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä
olet?"

"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät
putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa,
minun täytyy rientää sinun sisares luo".

"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä
olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun
selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin
minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että
pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset
minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he
tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".

"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttui
Bräsig puheesen.

"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan;
mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se
asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla
sen asian kanssa tekemistä?".

"Minulla, Kaarlo? -- minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".

"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"

"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan
odottamatta".

"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"

"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi
arvattavasti minun ojaan".

"_Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä_?" kysyi
Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja
liinan sen kanssa tekemistä?"

"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet
pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".

"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät
ovat vaan verukkeita. Etkö _tahdo_ sitä minulle sanoa -- olemmehan me
molemmat vanhoja hyviä ystäviä -- vai etkö _saa_ sitä minulle sanoa?"

"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan
pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä
yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan
vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät
kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle -- aikoohan pastori
itsekin sen sanoa sinulle -- miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz
Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti
sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa
siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta
toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi
ja Miinaan tulee".

"Bräsig, puhu vähäisesti!"

"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja
Miinasta?"

"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista
huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa
tekemistä."

"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on,
luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".

"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja
saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani,
siihen tarvitaan Jumalan apua!"

"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on
kaksi suurta maatilaa..."

"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä
tiedät".

Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä
koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli
hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä
oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen --
mutta... mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän
tarkotti Fransia.

Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana
uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat
aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle
sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi
valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli
kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna
sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui
säännöllisesti.

Munat kihisi vielä pannussa -- ne näyttivät oikein maukkailta --
mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että
hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi
oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain
kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei
liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua.
Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä,
makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. -- Nuori
Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin
ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä
_puhuteltiin_, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun _hänestä_
puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä
tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä -- sen verran kuin muistaa
voitiin -- oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä
oli toimeen saanut.

Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori
Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin
oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori
Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti,
ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta
perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä
naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan
ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki
nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei
liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli,
niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti
kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia,
laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla
toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun
aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa
-- perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa -- etujalkansa
nimittäin -- tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen
kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja -- no,
nuoret, nuoret? -- Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena
ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla
tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta
teostaan ja kyyristyi alas, mutta -- se on minun tunnustaminen --
punanen lihanpala oli hällä suussa.

"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia
huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani,
joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista
etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli
niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä
hävettänyt -- hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli
huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä
suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan
perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin
takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.

"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta
ei liikahtanut paikaltaan.

Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran,
kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.

"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"

Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa
pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä
saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori
Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti
kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"

"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka
juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen,
että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti
hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan
ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra
pastori, vai oletko sinä Bräsig?"

Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä
tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo
keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu,
sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut
Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat,
etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen
perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä
kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä
ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli
silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti
siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa,
pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi
ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös
istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä
vuorotellen: "Herra pastori! -- Bräsig! -- Bräsig! -- Herra pastori!"
Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi
pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei
päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta
olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin -- hätä keinon
keksii -- hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista
mennessään.

No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei
siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän
pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun
pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota
rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta
olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä
järjetön luontokappale siitä ymmärtää? _Koko tuo ihana kuminaviina!_"

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat
hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? -- Bräsig, Jumala
nähköön, minkä näköinen te olette!"

"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig... Mitä voin minä
sille tehdä?"

"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä
askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet
melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä
talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"

"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi
pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.

"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä,
"putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne
ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä
vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä
tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti
minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä
kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on
avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut
minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät
talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää
huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä
sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"

"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon..."

"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä
perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee
pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"

"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut
ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja
kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän
on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".

Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus
milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan
murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori
Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa
voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä
jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. -- Mutta mitäpä täällä sitte on
tapahtunut?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler... "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen
vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin
sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on
kai".

"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin
Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava
nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin
oppinut aineissaan -- niin, olettehan tekin usein nähneet hänen
täällä".

"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies,
jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan
korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on
tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".

"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut
kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että
me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä
hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme
kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".

"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä
heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te
pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on -- Jumalan kiitos! --
semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".

"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä
jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja
hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo
toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt
eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo
nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. -- No
mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit
apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"

"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan
poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen
tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin
puolentoista naulaa".

"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä
toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana
oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi
korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän
maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin
toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin
ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika
tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu,
ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään
rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".

"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja
oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären
tähden! -- Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".

"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän
nyt tehdä?"

"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa
molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän
vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän,
tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä
noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne,
sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte
ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä
puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni
kääntää".

"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me
olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen,
emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen
Rudolfinsa".

"No, ottakaa sitte molemmat".

"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku
tytöt... ripilläkäypiä ovat he jo... No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"

Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on,
on kai -- näetkös, Bräsig, Miina on -- sinä tiedät sen itsekin --
kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina
tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei
kelpaa".

"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt
jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"

"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää
sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin
tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat,
kun..." Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot
kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin
uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun
ja sanoi nyt:

"Bräsig -- äiti, täytä toki Bräsigin lasi -- Bräsig, siitä voi
kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille
tehdä?"

"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä
luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden
hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"

"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti
sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa,
sillä tyynessä vedessä kala kutee".

"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.

"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon
toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa
saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua,
ja minä -- Jumala nähköön -- onhan minulla tekemistä muutenkin
yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään,
mitä selkäni takana tapahtuu".

"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.

"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista
ette te mitään ymmärrä".

"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme
morsianta..." Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin
kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä
niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas
hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli
kaatanut hänen lasiinsa.

"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan,
"ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"

"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"

"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman
aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä
asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää
olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret
hengelliset herrat taloonne. Minä -- minä pidän silmällä noita pieniä
tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon
kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria
kääntäjästä, sillä hän on pahin".

"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja
nousi myös pöydästä.

Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan,
ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos
Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla
paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut,
eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen,
ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu
parhaimman ystävän hyväksi.

Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin
rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille
raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa
vasten. -- Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!




Luku 14.

Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden
Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän
seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu
esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja
etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman
tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee
ihmistuntiaksi.


Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha
Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa
viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille:
"Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran
hevosia?"

"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin
ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen
emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka
minun oli heidän nähdensä juominen".

"No, miltä hän näytti?"

"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun
kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä
punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät
niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä
simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin
punasille huulille.

"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin
syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"

"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia
luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei
meikäläisille ensinkään sovi. -- Armollinen rouva olisi minun
puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä,
kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei
olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".

"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä
taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"

"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa,
huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset
ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko
luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi
minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai
kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun
hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä
yhteen sopii, se sopii yhteen".

Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille
ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan
Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse
nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen
aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".

Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja
kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna
katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli
sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja
Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut,
ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa,
käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt
pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset
kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä,
joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka
etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt
pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu
nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin
alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea
korttelia korkea silkkihattu.

"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo
koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi
saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt
olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin
aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. -- Ja missä on teidän
lippunne?"

"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".

"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua?
Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu
hankkia. -- Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi
karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel,
nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz,
saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"

"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!"
sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut
Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin
emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki,
valkea raiti -- siinähän ne ovat".

Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no,
olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on
hyvä.

Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla
"Eläköön!!!" -- "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja
Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että
saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen
rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa
"Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä
aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo
jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa
oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä
minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin
ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana
arvonimityksenä.

Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri
taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja
läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja
pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta,
mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.

"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän
aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja
huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen
oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".

"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko
kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään
tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat
alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".

"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti
taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen
ulkopuoliseen kulmaan.

"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"

"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.

"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle
pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat
muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja
vedä nuora piukkaan".

Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun
piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen
lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä,
ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi:
"Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".

Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli
omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää
heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen
toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle
puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai
hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen;
mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut.
Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen
käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti
saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne
hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä
ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi
veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen,
ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden
ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja
jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa.
Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana
käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan
edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää
tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla
ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa
herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa.
Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli
vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti:
"Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat
juhlallisemmiksi".

Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä
kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari
Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat
selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut
aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko
vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä
rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa,
toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän -- valitettavasti
-- tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja
tahdista.

"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi
Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.

"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa
kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset
näyttää, mitä he ovat oppineet?"

"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta _luutnantista_! --
Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"

"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".

"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel,
pidäppä kiini lipusta! -- Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo",
sanoi hän ja lähti pois.

Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä,
niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin
yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä
hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein:
"Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz
Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä
herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.

"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".

"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".

"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"

"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.

"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt
noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon
sinun taitoas koetella".

Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven
huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa
ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani
mun jää tänn' -- tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.

"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa
hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin;
kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi
perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota
silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa
heilautan lippua, alota silloin".

"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman
kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä
sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin,
syöksee hän heti minun päälleni".

"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas
juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle,
juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin
paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan!
Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin
vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu
alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli
noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen
Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni,
tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja
yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne,
että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä
hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut
tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä
puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja
hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko
hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä
puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen
suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka
nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa
pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia
aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro,
jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee,
kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka
kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin
kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen
mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui
ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä
hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa
kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä,
että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja
että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka
loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää
loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa
suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on
täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina
laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa,
"meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi
voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida
ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa,
maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin
ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä
paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa
vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla
etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin
pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä
kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen
tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja
humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon
sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta
ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa
ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri
parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista
summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia
(väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin
ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä
samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin
kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän
ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin
tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta
Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla
odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän,
Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka
seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he
Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan:
"Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät
tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan
vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut
päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin
ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko
taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan
sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos
veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa
kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?"
ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen
pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli
pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän
juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea
myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä
ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin
menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä
ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän
pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa
ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana,
jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut
hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin
luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun
sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko
taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää
siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän
turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa
arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!..." mutta hän ei ehtinyt
edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja
Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea,
toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja
sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä
voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin
salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen
seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto
hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä
vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel
rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri
tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan
kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen
kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi
seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille
ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja
käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi,
pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat
lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin
puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta
mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen
perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin
hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp
tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas
ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin
rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin
kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen
naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan
ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti
hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta",
lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on
kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on
kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt -- hänen
sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan
te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset
ovat kasvattaneet vierasta lasta ja -- otaksukaamme -- häntä hyvin
kasvattaneet, sentähden..." ja nyt aikoi hän laveammin levitellä
laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" --
sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran
penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä
päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä
ylvästelevät; -- mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt
sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta
ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on
valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui,
tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa;
mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta
minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni
pelkäämään".




Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David
Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin
näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja
manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan
millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet
kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.


Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari
yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat
silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin
lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään -- hän ei,
näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä,
kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää -- koppasi
Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin
liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet
toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja
luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari
Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren
erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan
ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran
ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen
hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme",
ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi
runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja
Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari
lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi,
Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat,
renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel
puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja
kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin
juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen
tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel
piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita,
David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä
rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden
oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten
varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan
viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti
nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja
kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä
pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket
ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen
vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen
ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun
nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari
Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin
olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän
päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme
askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin
leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn,
jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

    "Nyt terve, terve tultuas,
    Sä emäntämme armias!
    Oi ota vastaan seppele,
    Jonk' päähääsi nyt laskemme,
    Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven
selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo
hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut.
Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti
päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan
pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa
ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko
se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset
antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi
hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista
puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa
nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli
valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin
olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä
tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann
oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle
vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan
kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla
ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni
suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja
puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle
ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin
Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te
tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt
haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti
siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän
sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina
täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin
joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi
näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette
luotettavaa miestä -- nimeni on Sakarias Bräsig -- lähettäkää
silloin sana minulle -- minä asun pienen taipaleen päässä tästä --
Haunerwiemissä -- ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö
liian pimeä".

Tämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset
puhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele,
kuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan
semmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig
asetti hänelle esikuvan -- olkoonpa vaan se hänen oma isänsä,
jolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa -- se ei häntä
miellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti
kaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan
kuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori
pois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja
kun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen,
eheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini
ja veti hänen istumaan pöytään viereensä.

Nyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä
hän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen,
joka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki
penikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari
Strull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt
puunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan
pukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta
vivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta,
joka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt
vähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän
ruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen
paitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden
oli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon
merivihreän vivahduksen.

Nämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti
vastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari
Rahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin
istua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi,
sieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen
Hawermannille: "Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa?
Tarkottaako hän sillä syöpäläisiä?" Ja odottamatta vastausta, sanoi
hän Akselille: "Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten
on teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin
lunkentus napoleonia",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt.
Ja vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa
siihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet --
koulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa
yhdellä kannikalla -- ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin
maanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli
ympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti
puutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka
arveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi
luullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi
kummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle
tälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig
luuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori
isäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: "Tietysti
pitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu",
purskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: "Oikein, -- ja kun tämän
valmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä
vähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja
syötämme niillä sikoja", -- tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden
-- "miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty
sika?"

Tämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan
pitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn;
mutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei
hän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan
kyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän
itse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz
Triddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja
viisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja
löi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: "Jumala armahtakoon minua
syntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän
olisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään".

Kun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti
hyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet
mennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että
Hawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä,
ja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa
ympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän
vanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja
sentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan
herran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut
Akselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella
oli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa
tarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat
selvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän
tahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.

Bräsig otti "sikalin", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra
von Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia,
nimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa,
ja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä,
sillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla
syljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina.
Aksel ei tähän mitään vastannut, sillä -- hän ei tietänyt miksikä
-- Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä
lian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen
omaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz
Triddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja
ravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä,
ja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että
Aksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä,
joka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia
ja läheisiä kyliä, niin -- miks'ei -- koko mailmaa. Mutta, niinkuin
jo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan
tahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää;
tuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän
oli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia
ajatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi
häneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin
jotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi
aikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli
Akselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän
kysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta
käytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä
mitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.

Aksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: "Hyvä Triddelfitz, ilokseni
olen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin,
minä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi
viisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi".

Fritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli
hänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä
summa; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän
tuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa
antanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt
juosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot
ja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä
nyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt
Rahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui
Bräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:

"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin,
siksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme
häntä vastaanottamaan".

"Mikä pitää teidän saada?" kysyi Bräsig.

"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma".

"Minä tunnen sen", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.

"Kelpo hevonen!"

"Vanha kaakki on se", sanoi Bräsig, "ja suuriherttuan tullessa
Rahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla
hurraahuutoa".

Se olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti
"hurraa!" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka
tilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.

Sillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle
pehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän
vanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: "Minä annan teille tämän
kirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän
raamattuna".

Hawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo
molemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin,
menivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.

Mitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän
itsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada
nähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun
ulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin
noiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli
nähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti -- kukaan ei
ollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin
tunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia -- mitä pääntauti oli, sen
oli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia
-- sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä
oli pahka kintuissa -- ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän
tulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken
tämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen
myhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori
rouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti
rakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa
tehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut,
onnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.

"Niin", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa
peitti kaikki pimeyteen, "mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan
enkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli
mahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja
Miina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen
luntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään
päivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä
nyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin -- 'armollinen rouva,
mitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän
illalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel
Sadenwater ei ole heti saapuvilla -- tempaisen minä auki vaunuin oven
ja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta
jäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla
noudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään -- yks -- kaks
-- kuin nuoli ilmassa -- puolen tunnin kuluttua olen taas takasin --
kaksi penikulmaa puolessa tunnissa -- 'armollinen rouva, tässä ovat
kalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz,
semmoinen kohteliaisuus -- _tuhat tulimmaista_, sitä penteleen
aisaa!" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois,
sattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen
omasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt
makasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä.
Mitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen
aavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin
oli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni
Hawermannin luo.

Hawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun
he nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: "Kaarlo,
tuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?"

"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin
saamme nähdä".

Ja kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan
nimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: "Ei, Kaarlo, onhan
meillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea".

Strull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän
sunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä
teki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: "Kemia
maanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa --"

"Seis!" huudahti Bräsig, "niin ei se sana ole, se on fysionomia".

"Ei suinkaan", väitti Strull, "tässä äännetään sitä fy-si-o-logia".

"Olkoon menneeksi, Strull", sanoi Bräsig, "noiden vierasten sanain
kanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen
toisella. Eteenpäin vaan!"

"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori
kemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin
suuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen
Pyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen
kuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa -- ja nyt tulee
taas joku latinalainen sana, jota en taida lukea -- Lontoossa
kuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa --"

"Seisahda!" huudahti Bräsig. "Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se
mies onkaan!"

"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen
sen verta".

"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!"

"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan
kustantama 1843. Sitte tulee esipuhe".

"Sen jätämme myöskin lukematta", sanoi Bräsig, "ja alotamme alusta".

"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: _Aineisto_, viiva alla".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "eteenpäin vaan!"

"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja
kaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste."

"Minkä vietävän kehkiämistä?" kysyi Bräsig.

"Kaikkein organismein," sanoi koulumestari.

"Jopa nyt jotakin," huudahti Bräsig, "olen minä kyllä ulkomaalaisia
sanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut
urkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä
ne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla.
Eteenpäin vaan!"

"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä
aineista, joita sanotaan _ravintoaineiksi_; niitä organismi käyttää
kehitäksensä ja uudistuaksensa. -- Piste".

"Siinä se mies on oikeassa", sanoi Bräsig; "ravintoaineita tarvitsee
elävä olento ja" -- hän otti kirjan Strullin kädestä -- "niitä
organismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla
tarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille,
mestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä
oppineemmalta".

Siihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes
koulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat
vanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken -- sillä
Bräsig jäi yöksi Pümpelhageniin -- kunnes Hawermann huokasi raskaasti
ja lausui: "Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika
tulossa".

"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies;
kah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä
omituisesta maanviijelyksestänsä!"

"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä
totena".

"Hän piti sitä totena?"

"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista
uudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin
tapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä
kumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen
tietoja".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita
näyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta
asti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä,
se hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja
joka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen
päätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa
jokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä
piukottaneet. -- Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet,
ja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä" -- hän osotti kirjaa
-- "siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en
häntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa
maanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä
olla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii
paljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan
jotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt,
koska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut
Rahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään".

"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole
tehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti".

"Minua myöskin, Bräsig".

"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä
omasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa,
sillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden
molempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä,
Kaarlo".

"Hyvää yötä, Bräsig".




Luku 16.

Fritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja
mitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti
tulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka
Hawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan
yhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.


Seuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin
kartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt
päällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat
polvihousut, armollisen rouvan mieliksi -- sanoi hän -- että
hänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen
silmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti
kartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin
kompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin
herraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi
ja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti
hän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel
hopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen
kaulassaan sen uimukset.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, "minä olen päättänyt pitää
tänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello
yhdeksältä kartanolle".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin
ruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.

"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei
ole kiirettä".

"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista".

"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa".

Fritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin
ja kysyi: "Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla
saapuville?"

"En, ainoastaan miesten. Mutta -- malttakaapa -- te voitte käskeä
myöskin naiset tulemaan".

"Ymmärrän", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä
miehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän
ottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo
lähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli
juhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä
heti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.

Hawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli
sitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt
käveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä
kohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn
pellon savikokkareet sallivat.

"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää
kello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää
heille puheen".

"Mitä hän aikoo?" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.

"Pitää puhetta", kuului vastaus, "toiset päivätyöläiset ovat jo
kutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin
hänelle vielä ajoissa niistä".

"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin", aikoi Hawermann
sanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: "No
ilmottakaa sitte miehille asianne".

"Ja teidän pitää myös tulla".

"Hyvä", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli
kiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois
työstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään
haitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut
käskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta
Triddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut
toki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti,
niin ei sekään vielä mitään ollut; _puhe_ itse se oli, joka häntä
huolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän
kehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät
työnsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja
joivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin
mikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta,
muistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos
niistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä
suhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään
velvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille
ilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä.
Mutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he
tarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä
hän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä
heitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla,
joita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan,
joita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan
tyytymättömäksi.

Semmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä
kamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo
täydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: "Meidän täytyy
vielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle".

"Se ei ole kauvan kestävä", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.

Koputettiin ovelle.

"Sisään!" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: "Gürlitzistä", sanoi
hän.

Aksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius
Slusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa
Pümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta
Pomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin
jo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita
keskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen
tärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa,
sillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos
ja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta
kun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että
nuori rouva sen havaitsi: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Aksel. "Minä ajattelen vaan, että puheestani
päivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai
paras, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa".

"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas --".

"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo
ennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja -- niin
pian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin".

Hawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän
autti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa
seurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat
saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä
valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen
kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma
huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle
pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt,
kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla
sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden
yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja
ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä
huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja
että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin
halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. _Hyvä
tahto_ on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja
pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa
ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata,
sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan
aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä,
vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel
itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia
vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli
tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei
nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon
kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin
täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui
hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä
tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina
telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita
oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa
saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta
että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut
ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää
mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis
tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden
lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä
olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai
ajatellut, että tämä _yksi_ oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta _toista_.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla.
Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot
noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti
hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori
havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä
käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua,
että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän
syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan
pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin.
Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua
oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä
hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja
Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin
joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin
tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas
lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille
todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus
kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti
Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos
vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti
meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo
Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän
synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta
siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen
toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan
jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää,
vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko
hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva
seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn,
minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä:
"Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja
jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin
kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän
kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta
myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja
lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat,
tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan
vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni:
"Hyvää huomenta, isä! -- Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori,
kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos
puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi
hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja
poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli
itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun
tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti
ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen
itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa
viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he
jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen
mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. _Minulle_ ovat ne
ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille
jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata
lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla
kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta
kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset
ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa
puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on,
joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä
pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi,
minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin
kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon.
-- Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille
ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida
milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle
oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän
oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän
hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius
Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli
heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen
rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti
nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden
miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias
heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen
kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka
levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui
hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista
kauppajuutalaista ja..."

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja
villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa
kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on -- hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei
minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä,
"kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin
puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti
Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä
ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi
vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden
kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli
valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja
Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä
tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen,
joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt
käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen
kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä
luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin
oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan,
hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä
ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja
toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann
näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti
kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin
ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee
aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä
töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen
salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla _heikko_
ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran
tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä,
niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta
leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä
sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle,
kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.




Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo,
että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja
Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää
kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat
pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb
oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän
hämmennykseen.


Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva
Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja
liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää
oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä
tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut,
ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen
keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä
voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta
niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven,
istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen
edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum
muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja
kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja
sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig;
teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja
te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat
huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on
sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään,
sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka
sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat
luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä
vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin
kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi
et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin
olla rauhassa, tällä kertaa olette _te_ syyllinen. Te lupasitte pitää
silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi
tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä
huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että
hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee
pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun
sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista
päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä
kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin
näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä
hänen...! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan
kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut!
Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään
tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa,
että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten
mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin
jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat
Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi
kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun
molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja
Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat
Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat
nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui
kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki
myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan
ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on
oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan
kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis
häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on
kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt
laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia
vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat
tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on
viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla
tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti
hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista
elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on
tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb
puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum
häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä
leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista
oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän,
hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin
kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin;
ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli
paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta
sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb,
joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen
ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut
eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt
olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin
olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski
pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja
huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme
pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu
kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina
rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä
nyt sanoi Rudolf, että _Gottlieb_ ei enää seisonut kristillisellä
pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta,
maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös
kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän
onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan,
sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko
kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa
ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas
pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman
perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat
pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta
kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle
perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja
on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi;
mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt
meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?"
kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö,
Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä
kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen
lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva
sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin
rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin
tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori
oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata
samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata
aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan
toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä,
aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä
on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen
lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui
hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt
tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme
kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen
teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se
luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun
aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että
kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta
ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni,
mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin
ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään
tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on _minun_
saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli
oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa,
oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä
vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä
hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen
on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte
tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän
ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi
kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut
iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten
lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut
ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa
vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut
sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin
kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä --
vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua
oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös
asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja
olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan
niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti
mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne
Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi
Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin
en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä
on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin
olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on
viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa
ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä.
-- Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan
jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen
toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa,
he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli
mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on
käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan,
"minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada
sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet
jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva
Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun
äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar
samassa talossa... sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä
lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin
vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. -- Tulkaa
ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan
puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota
Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä,
joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on
tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä
enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan
-- sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria -- oletteko te
havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja
arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä
ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin
seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina
uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa,
sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo
nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se
ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli
sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta'
ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat
ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja
vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se
enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää
punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä
tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen
eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee
naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti
on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. --
Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän
kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän
heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä
ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi
lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina
usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä
vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa
täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin
vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen
vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta
teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät,
s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun
pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja
silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en
ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos
lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen
silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi
täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. -- "Hyvä!" lausui hän, "mitä
tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin
huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä
tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on
kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa
nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää
ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli
leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä
tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin,
istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa
ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä
kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet
toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa,
he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja
heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja
ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli
tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut
Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat
pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen,
kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita,
nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin
olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä
tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä;
ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla.
Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut
enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin
vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti
sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin
syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis,
viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi
sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin
täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän
maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle
mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi
sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti
myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös
mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut,
ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin
sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella
tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän
liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta
kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet
itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! -- semmoista itsekästä ylpeyttä toinen
toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina
aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti
Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket
sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan
ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade
niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa
kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun
hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä
oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee
setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat
minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian
raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja
minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle
opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin;
minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni
kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois
tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "_hänen_
vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No -- Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se
mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä
tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli,
ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina
ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina
ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta -- mutta
tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä
syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi,
vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä
ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat
he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen
toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja
valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän
laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät
ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen
toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja
että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä
he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo
kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän
ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi
hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö
hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen
saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina,
nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina
sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin
pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello
soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas
portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig,
joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän
iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä:
"Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden
tuskia? -- Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä,
papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi
hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden,
jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se
mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei
Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla
ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän
turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien.
Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty,
olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa
voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli
hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman
opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen
keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin,
vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin.
-- Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen
pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee
ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on
vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään
pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne
sileiksi, kun vieraita tulee -- ymmärtämättömät äidit käyttävät
tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin.
Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen
olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä
vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta
kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä
ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin
vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas
taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska
hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä
pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta
hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli
näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti
tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä,
minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti
puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui
tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa,
josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui
häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa
tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee,
oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin
juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi
jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän
asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset
muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia
ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja
vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä
kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka,
niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt
kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti
täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista
päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin
täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi
pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli
vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin
juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko
vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy
Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler
harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän
milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei
tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään,
hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja
rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä
muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja
nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät
niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja
iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas
päivä taas paisti heidän päällensä.




Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian,
siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa
kirsikkapuussa.


Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa
äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen
lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja,
jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa
Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon
"julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä,
arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis
mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni
laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi
mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta
selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen
käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan
tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan
edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum,
köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas:
"Ole vaiti, Jokkum, -- pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän
Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin,
minä yletyn juuri", -- ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja
kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt
sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden
vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun
aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt
mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka
vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman
onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän,
vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti
lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä
oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti
pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki
pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta
kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni
sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle
myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä
polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan
niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah,
mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta
voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi
näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää
paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän
aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa,
minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. -- Hänen
hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso
ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi
jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt,
sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava,
oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa
kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan,
tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän
Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin
yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli
lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita
nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat,
mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole
kuin hengellisiä ajatuksia, mutta _jälkeen_ tutkinnon tulevat myös
maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat
ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei
tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut,
kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut
hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän
saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi.
Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne
saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi
tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina
itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän
sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut
mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla
ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä
avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää
ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen
likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi,
"se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä
tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän
tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän
kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista,
vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa
kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja
kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia,
jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti
raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä
kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi
värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja
häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla
äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!"
ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut
tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli
lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti
kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja
oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en
säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko
näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei
ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

    Kala pieni järvessä
    Uipi toisen jäljessä;
    Kala pienoinen
    Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta,
huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan
ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä
koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa
näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan
aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori
saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt
rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä
hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein
hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta
niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin
oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi
itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä
lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti
ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia
epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri
voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu
hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä
rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen
jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan
nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo
aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".

"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle".

"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois
päivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle
enimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa
huolta".

"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä
en voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään
mustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa
ottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun
hän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös!
tuommoisia kelpo venkaleita!" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa
ja näytti Miinalle saaliinsa. "Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle
Bräsigille aika kepposen".

"Perhanan kanalja!" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli
kirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku,
joita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman
kirsikkapuun lehtiin. "Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt
minun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin
hän on saanut!"

"Annappa tänne, Rudolf", sanoi Miina, "minä vien ne sisään ja tuon
sinulle jotakin syödäkses".

"Ei, ei! Anna sen olla".

"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?"

"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!"

Miina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.

"Hitto kans!" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla,
löytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut,
"nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen
pesänsä".

Rudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen
tapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin
antaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän
siihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut,
viskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä,
sillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon
veitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä
joukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla
poskellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa,
ettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen
tutkimisella. "Niin", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, "asia on
perille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut
ja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska
olla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee
ukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi
siihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen
soittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi
täällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte!
Kunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi".

Samassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.

Rudolf hypähti ylös istuimeltaan: "Miina kulta, mikä pieni kiltti
tyttö sinä olet!" ja löi kätensä hänen uumillensa.

"Hellitä! hellitä!" huudahti Miina ja irtautti itsensä. "Minkä
turmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti
suuttunut".

"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko".

"Ei", sanoi Miina kiivaasti, "se oli paha teko! Sinä olet sillä
tehnyt pilkkaa pyhimmästä".

"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole!
vaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä".

"Mutta, Rudolf, _kirkossa_!"

"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä
en ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä
pöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään
tyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!" ja hän laski taas
kätensä hänen uumillensa.

"Ei, hellitä!" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. "Ja pastori
on sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa
saisi kirkkoherraan paikkaa".

"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä".

"Mitä?" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi
hänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, "sitä sanot sinä toden perästä?"

"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin
minä kävin saarnastuolissa".

"Rudolf!" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.

"Mitäpä pitkistä mutkista!" huudahti Rudolf pikaisesti. "Katso
Gottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla
olisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä
vähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan
minua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän
niinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli
Paavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen
naarman poskessani".

"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?" kysyi Miina ja tarttui äkisti
hänen käsivarteensa. "Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?"

"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, _maamieheksi_ rupeen minä!"

"Tuo perhanan lurjus!" pakisi Bräsig puussa.

"Niin, Miina kultaseni", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan
viereensä penkille, "maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi,
kelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa
minua siksi tulemaan".

"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään", sanoi Bräsig
puussa.

"Minäkö, Rudolf?" kysyi Miina.

"Niin, sinä, armas kiltti lapseni", ja hän silitti hänen sileitä
hiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen
leukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, "jos varmaan tiedän
että vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva
helppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?"

Ja Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen
poskiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski
pienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän
loma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli
häntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi
kuuluvalla äänellä: "Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!" Ja
Rudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua
isänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig
ollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen
yrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin
pitävän hänestä.

"Perhanan veitikka!" pakisi Bräsig puussa, "nyppii pois minun
turpani!"

Ja Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla
päivällistä syötyänsä.

"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!" pakisi Bräsig, "tätä sanoo hän
päivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä
kauemmin luitani vaivaisin?"

Ja kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan
pehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut
kivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla
ja huudahti: "Tässä hän on!" pudotti itsensä samassa alas ja asettui
tuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi
osotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin
asioissa.

Nuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti
samoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei
hän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina,
jollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä
parhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa,
Bräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä
milt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: "Setä Bräsig! setä
Bräsig! Te olette häijynilkinen mies!"

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Sepä kuuluu varsin kauniilta".

"Niin", lausui Rudolf vähän kopeasti, "teidän pitäisi hävetä, ruveta
täällä kuulteliaksi".

"Munsööri maitoparta!" sanoi Bräsig. "Yksi sana niin hyvä kuin
yhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja
jos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin
erehdytte suuresti".

Sen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä
kiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen
tässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi
sentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla --
joka kyllä oli mahdollista -- oli puuhun joutunut, niin olisi hänen
häveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla
ilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun
asti.

"Vai niin?", sanoi Bräsig, "yskiä olisi minun vielä pitänyt?
_Ähkynyt_ olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne
asioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi
hävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan".

Se oli _hänen_ asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään,
eikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.

"Vai niin?" sanoi Bräsig. "Onko teillä ollut kolme morsianta
yhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat
ne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen
salasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte
pois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. -- No, älä ole
milläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä".

"Ah, setä Bräsig", rukoili Miina neuvotonna, "auttakaa meitä, me
pidämme toinen toisistamme niin paljon".

"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän
se taas haihtuu".

"Ei, herra pehtori!" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen
olkapäälle, "ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä
elämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo
saada Miina omakseni, ja" -- lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän
-- "ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans
riivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule".

"Perhanan veitikka!" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti:
"Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius,
Praetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle
ja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta
ja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana
hajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin
pääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka
on käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori
herra von Rambow".

"Ah, setä Bräsig", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä
näkyviin ja taputti vanhusta poskille, "mitä Frans voi, sen voi
Rudolfkin".

"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on
vintiö, ja toinen käytännöllinen mies!"

"Setä Bräsig", sanoi Rudolf, "te luulette sitä kai tuon tyhmän
saarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti
kääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen
kostoksi".

"Ha ha ha!" nauroi Bräsig, "en sentähden suinkaan, se oli minusta
hauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää,
arvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa
jonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen
käsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu".

"Liinan ja Gottliebin välillä?" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, "ja
senkin te olette kuulleet?"

"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin
minä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne,
munsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin
ja saarnoja pitää?"

"En, en ikinä enää".

"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta
antamaan apetta?"

"Mihin aikaan hyvänsä".

"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja
sitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla -- nuoralla ei ole mikään
konsti".

"Tahdon", vastasi Rudolf.

"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan
Thürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat
edemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden
perästä ajaminen?"

"Senkin lupaan minä", sanoi Rudolf.

"Lupaatteko -- Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis
kukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä
mieleni -- lupaatteko", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt,
"ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?"

"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette", sanoi Rudolf ja
kääntyi närkästyneenä poispäin.

"No, noh", virkki Bräsig, "joka asia on edeltäpäin punnittava, ja
sen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni
ristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne
nurin", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna
uhkauksensa toimeen.

"Kiitoksia, Miinaseni", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan,
ja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: "Ja
tuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. --
Ei, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun
luonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. -- Ja teitä munsööri
Rudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee,
että pääsette pappiudestanne. -- Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty
mennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua
pyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista
silmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua
tadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle,
vaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella,
että lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää
niin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto". Niin puhein meni hän
molempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.




Luku 19.

Tämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti,
mitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla;
sentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva
Nüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa
puusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.


Myöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin
kanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin
tälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata
pitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta
mitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin
astuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli
lausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä
siltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin
pitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti
Kurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta
tuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita
kuin mahdollista.

"Nyt me muodostamme spondäin", lausui rehtori.

"Tee niin hyvin, lanko", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan
hengästyneenä, "ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo
muutenkin kautta kaiken ruumiin".

Hän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja
ripusti sen sauvansa nokkaan.

Kurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti
sen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi
pätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa,
sillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä
vuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen
naisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä
kurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää,
kaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä
sentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä,
Reksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun
saksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi
ja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa
hänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin
reunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran
valinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.

"Jumala nähköön", huudahti rouva Nüssler, "nyt tuo Kurz vielä
rehtorinkin tullessaan!"

"Todellakin", virkkoi Bräsig; "mutta hän ei ole meitä tänään paljon
häiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan". He
pelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.

Molemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä
suuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta
tilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa,
jonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras
apu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin
että rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa,
ei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli
kaiken aikaa ja vihdoin lausui: "Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja
istu".

Kurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli
nuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli
juoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden
että hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja
saanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon
merkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli
nimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä
semmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan
kaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi
päämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui
torin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden
elättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri
huoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan
tukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta
sianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa
ja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen,
sillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä
vertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta
esille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja
sanoi: "No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän".

"Mikä on tarkotuksenne?" kysyi Kurz.

"Keino nikotusta vastaan. -- Kas niin -- Katselkaa nyt yhä veitsen
terää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän
täytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi,
-- yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä
likemmäksi -- aina silmiin asti".

"Tulimmainen", huudahti Kurz ja hypähti ylös "puhkaisettehan vielä
silmät päästäni".

"Hyvä!" sanoi Bräsig, "hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä".

Ja se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia
vastaan.

"Missä on minun poikani?" kysyi Kurz. "Minä annan tänään hänelle
hyvän löylytyksen. Niin, lankoseni", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia
kohden, "ei mitään muuta kuin harmia! _Täällä_ pojastani,
_raatihuoneessa_ kaupungin sonnista, _kotona_ vaimostani tuon tyhmän
saarnajutun tähden, _kauppapuodissa_ apulaisestani, joka myy luodin
mustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä
maantiellä rehtorin pitkistä koivista".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, "täytä Kurzin
kuppi".

"No niin, lanko", virkkoi rouva Nüssler, "onhan siihen vielä aikaa;
me voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta
ensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian
vielä pahemmaksi".

"Kyllä minä hänen..." huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei
hän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.

Gottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta
havaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää.
Hänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin
outoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi
hänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt
häneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma
millään muotoa saisi häntä kuluttaa.

"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?" lausui hän ja
suuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös,
mutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä
tavottaaksensa.

"Kuinka voi mamma?" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä
ruveten aina täytynyt sanoa "pappa" ja "mamma", koska rehtori piti
"isän" ja "äidin" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta
ei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa
sanoi vaan "isä" ja "äiti".

"Hyvää päivää, eno", sanoi Gottlieb Kurzille, "hyvää päivää, herra
pehtori", Bräsigille, ja kääntyi taas "pappansa" puoleen: "Ilahuttaa
minua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän
kanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta".

"Ahah!" jupisi Bräsig itseksensä, "hän alkaa jo".

Rehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan
ääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä:
"Bräsig", sanoi hän, "no, oletteko saaneet tietää, miten minun
tyttösteni laita on?"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "älkää pelästykö, asia on jo hyvällä
alulla".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, "mikä on hyvällä alulla?"

"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä
luulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan
herännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon
sanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin
hyvää taloutta pitäneet".

Bräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta
hänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui
epäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.

"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän
Gottliebiä?"

Bräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän
vastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet
hänen omiin tarkotuksiinsa.

"Näettekö", huudahti hän, "miksikä antaa rehtori hänelle nyt
siunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan,
ja että hän tietää täältä sitä lähtevän".

"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?"

"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä,
ja ukko -- Jumala meitä armahtakoon! -- hän valmistelee puhetta, ja
pitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein
pisimmät ovat hänen puheensa".

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin,
sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan:
"Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen
järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena
pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan
toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita
semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään -- minun
rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi --, minä
olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa
ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut
minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla
onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en
myös puhu siitä sen enempää. -- Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän
onnellisen perheen varsinainen päällikkö" -- Jokkum katseli häntä
muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan
olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden
mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa
Moskowassa eikä täällä uunin takana -- "niin", pitkitti rehtori
puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava
minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen,
joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla
menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt
niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin -- minä
tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa.
Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän
kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin
jäseniin tulee -- no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä
laveammin puhua -- elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä
kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. -- Mutta",
hän lähestyi Bräsigiä, -- "miten tulee minun teitä puhutella,
pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon,
mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa..."

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä
vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa,
joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin.
"Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen,
"onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään
iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on
se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä
kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja
letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta
on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä:
"Sanoitko _Miina_, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan _Liina_", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle
sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä
sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin
tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille
odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti
oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa
teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään
naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun
tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä
romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä
hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja
rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat
tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä -- Jokkum tosin istui taas
--; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys,
on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta
koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb
jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta
tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän
puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva
Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen
muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin
olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja
hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen
pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui
suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb,
olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi
hyvästi, mutta..."

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi.
Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän
levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän
ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät
häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja
lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä
isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin
suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset?
Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on
ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän
ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa
kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä
tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta
omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja
heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui
sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä
suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti
mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä
kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi
Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään,
Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja
tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra
rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen
suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan
ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta,
mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja
rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan
voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton
kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista
nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä,
hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli
kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa,
hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli
hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen
oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin
sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä,
kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet
ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista
kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan
ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista
kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen,
sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein
itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että
hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin,
se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille
suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän
torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä
tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea,
tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin
oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat
vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän
muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi
ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään,
ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä
takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta
ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka
hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän
nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan
puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa,
jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei
enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä
poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas
vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi
suoritettava. -- Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle
enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa
kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin
pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan
kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa
sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko
sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä
arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni.
-- Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo
Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian --
kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen
Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä
päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin
sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on
sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja
vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän
vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja
kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.

Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia.
Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että
isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei
siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus
oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli
suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri
sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen
poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä
tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä
kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian
kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli
jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi
sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti
rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa
ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi
kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai
hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut
tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi
tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen
minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista
pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin,
isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät
kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut,
minä ansaitsen sen, mutta..."

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui
Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi
ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän
ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon
siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin
julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle
nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa?
Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin
kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja
yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin
tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette
jo niin suurta melua pitäneet, että..."

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta
pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä,
vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole
sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole,
sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta
teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi
tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli
ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri
ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan --
nimittäin Gottlieb saa sen, ja me -- me emme ole mitään oppineet,
meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan
häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta
pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä
hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen
saarnan kanssa -- ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin
minua -- niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä
iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä
tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet
kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa
vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti
surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi,
minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että
ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen
nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz,
kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin
toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva
Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä
on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä!
Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo
on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi,
maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä?
Nouse ylös, Jokkum! -- Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi
Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee
häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä
me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme
teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta
ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on
teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän
kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi --
asetu tähän minun viereeni, Jokkum! -- kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö
hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet
täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä
_kilttiä_ poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei
ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän _tahdo_ papiksi tulla,
niin on se _hänen_ asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä,
jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa
tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan,
"antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa
määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa _sinua_ oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei
kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on
Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia
maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin.
Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana;
kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora
kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma
on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja
kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee
hiljakseen -- ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. --
Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa,
minä tahdon sanoa hänelle..."

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä
innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö..."

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä
tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en
maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä
suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja
niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa;
"sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt
uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen
antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni,
vaikka maksaisi se oman sydänvereni. -- Ja tässä on minun velkani!"
huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt
sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen
tuomio tulossa! -- "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle
rinnallensa. -- "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut,
silloin saatte kiittää _häntä_ siitä -- _tätä tässä_!" ja kyynelet
purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi
akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa,
joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" -- "Mitä?"
huudahti Jokkum, "_Miina_, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler.
"Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla,
ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä
milloinkaan sanaa hiiskahtaa. -- Kurz älysi asian kaikkein
ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja
Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun
tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään
vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei
tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi
indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen
tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko
tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä
kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja
heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä!
Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän
kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin
että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa,
kuka sitä voi estää? -- Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina:
kannedaatti ja opettajatar..."

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen
sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet
oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et
sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi
antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän
Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo
miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään
ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on
nuorempi. -- Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille
jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen
soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa
olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii
toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne
Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on
ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler,
erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä
saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, -- kääntäjälle on teidän kumminkin
antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan
eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä
te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta
kaksintaistelian kanssa -- näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin
tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille -- se perhanan
lurjus! -- näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme
toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee,
vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. -- Ja
näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain
miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden
voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän
nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja
kun minä kerran silmäni ummistan -- no, siihen on kai vielä aikoja
kuluva -- mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin
teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva
Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman
eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te
toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa
vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia
suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan
vaihtaisi heidän kanssansa.

Ja rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja
sanoi: "Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte",
ja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen
rinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo
rehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä,
niinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja
suloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli
tänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle
nuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa;
mutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja
imee siitä mettä.

Ja Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti
nenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja
levitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen,
kuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa
pois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu,
myöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista
talvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten,
uskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä
ja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski
kätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä,
ystävällisiä sanoja.

Ja Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: "Eikö niin,
Gottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?" ja Gottlieb
puristi hänen kättänsä Ja sanoi: "Kuinka voit sinä semmoista
ajatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus".

Rehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen
puheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan
tähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum
oli kadonnut seurasta. -- Missä oli Jokkum? "Herranen aika, missä on
Jokkum?" huudahti rouva Nüssler.

"Niin, missä on Jokkum?" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti
ensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta
pihalle: "Jokkum!" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: "Jokkum!"
ja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka
puhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat
Jokkumin kasvot.

Tuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin
erinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja
hänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta
astetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja
saadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun,
oli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla
tavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan
ja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle
avuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä
sisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina
kuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin
pöydälle, lausui Jokkum: "Kas tässä!" ja Bräsig sai molemmille
kaksoisomenille: "Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina
kaikista".

Sillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä,
sillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler
hiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman
ystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat
vaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja
heräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun
lystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa
kainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin
lehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai
halua laskemaan pilojansa.

"Niin", sanoi hän Gottliebille, "kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte
kääntää _minua_! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän --
Liinan avulla käännän minä teidän".

Ja kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja
antoi hänelle sydämellisesti kättä: "Antakaa sen olla, intoa pitää
teissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen
hyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa.
-- Ja te luikari, malttakaapa", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, "te
olette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän
opettava huilua soittamaan", ja niin puhein lähestyi hän nuorta
onkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: "ei vahinko suuri!
Teidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa,
ja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän
keskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä,
että tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä,
ja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena
kuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat
Miinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. -- Eikö niin, kiltti
ristilapseni?"

Sillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin,
morsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti,
ja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan,
vaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen
esipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit
käteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi
pari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi,
että kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin,
tarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin
pihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle
ja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja
täytyisi hänen nyt tunnustaa: "Tunnetteko tätä?" -- "Tunnen", vastasi
Bräsig, "mitä sitte?" -- Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin
edessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne
kyllä, olivathan ne Jokkumin.

"Niin", pitkitti rehtori nyt puhettansa, "te tunnette ne, se on:
teillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista
esineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä
merkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne". Hän katseli
ympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun
kaikki vaikenivat, jatkoi hän. "Niin, sitä ette tunne! Minun
on se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei
ole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa
lusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen
toisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen
tuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä _samassa_ pöytälaatikossa;
ja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä _samassa_
pöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat,
niitä ei saa erottaa. Ja Aatami" -- hän kohotti sokeripihdit ilmaan
-- "ja Eeva" -- hän piti teelusikkaa näkyvillä -- "kuuluivat yhteen,
sillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut" -- hän piti
niitä molempia korkealla -- "ja Jumala itse pani heidät yhteen
paratiisin pöytälaatikkoon. -- Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin,
pöytälaatikon -- jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani -- ja kutsui
uros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä" --
nyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin,
että hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi
teelusikkaa perästä päin -- "ja menivät..." --

"Sisään!" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja
sisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta
herra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille
pari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon
aika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna
puhumaan.

Kyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz
punsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä
ajoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi
että täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan
yli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: "Miina, täytä
toki Triddelfitzillekin lasi".

Fritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.

"Alottakaa taas alusta", sanoi Bräsig, "sillä Triddelfitz ei muuten
tiedä niistä on kysymys".

"Me puhuimme siis..." alotti rehtori.

"Sokeripihdeistä ja teelusikasta", huudahti Kurz harmistuneena,
"ja että niiden paikka on pöytälaatikossa", ja samassa otti hän
ne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja
sanoi: "Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja
minä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. -- Teidän
on nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä
tänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori
täällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. -- Kuinka voi
Hawermann?"

"Kiitoksia vaan", lausui Fritz, "hän voi hyvin", Ja nousi
istuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin
valituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi,
ikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla
kaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. -- Rehtori
seisoi vielä yhä valmisna puhumaan.

"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi", sanoi Jokkum.

Se tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt
saada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi
vielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen
oli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske,
sillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta
joka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat,
milloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin
yhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille
syviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä
mitä viattomimman näköisenä: "Te olette varmaankin aina eläneet
onnellisessa avioliitossa, herra rehtori?" Ja rehtori Baldrian istui
rahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa
saanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani
luulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana
luopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.

Nyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz
sanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig
ja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli
ryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana
loipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.

"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?" kysyi Bräsig.

"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään
aamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi".

"Mitä?" huudahti Kurz, "pitääkö hänkin puheita?"

"Mitä oli hänellä puhumista?" kysyi Bräsig.

"Mitä hän piti?" kysyi Jokkum.

"Puheen", sanoi Triddelfitz.

"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi". sanoi Jokkum.

"Niin kyllä", sanoi Triddelfitz, "mutta eikö hän maamiehenä voi
mitään puhetta pitää?"

Se kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut
hän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun
hän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi:
"Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!"

Bräsig ei niin helposti hellittänyt: "Mitä on hänellä puhumista?"
kysyi hän uudestaan, "jos päivätyöläisten kanssa jotakin on
keskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla".

"Herra pehtori", puuttui rehtori puheesen, "hyvä puhe on aina
paikallansa. Cicero..."

"Mikä oli Cicero?"

"Muinaisajan suurin puhuja".

"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli;
oliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai
oliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?"

"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja".

"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut --
minä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata
jotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan
puhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä,
yhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte
onkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!" Ja niin erkanivat
he; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin
kesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.

Hän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin,
että hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli
kummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin
lohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin
he olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella
tarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän
ei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin
pitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö,
hän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui,
sillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin
siksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän
niitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon
luki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla
hyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen
luvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin
tamman.

Luku 20.

Nuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä
nuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä
nuori rouva Pomukkelskopin luona. -- Pomukkelskopin aatelisista
hommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel
sai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka
hän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan
vimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä
käyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa "hurraa".


Niin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että
hänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja
siitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti
nikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa,
jolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää,
oli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone
valmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä
muut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen
tulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai
illalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle
emännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.

Ja ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään!
Morsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo
ensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee
hänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin
on hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla
tempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin
ponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa,
olla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.

Eihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa
vaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki
työtä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa
ymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka
Fridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan
tullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen,
joka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja
voipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran
ottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.

Mutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä
päivänä saavat koiran penikatkin silmät.

Frida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean
pensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa
työvaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli
hän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi
kaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: "Vai niin? Se
ei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? -- Roisto,
mitä sinä siinä virut tielläni? -- Mitä sinä täällä lurjustelet?
Kyllä minä sinun opetan", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä
vauhdilla ovea vastaan.

Frida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan
yhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään
muuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain
työkalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin
hullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus
kiroten ja sadatellen: "Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö
teistä välittäisin?" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa
perästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan
raollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä
pöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli
tuimasti alas maahan: "Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle
kaikki tämä kiusa ja kurjuus!"...

"Hyvää päivää, kummi", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen
Kegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, "mitä sinä vielä
täällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä".

"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on
malli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä,
mutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen
saa".

"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa
sitte alotitte?"

"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on
valmis".

"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on
keksiä voinut".

"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi
kyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta _tehdä_ jotakin, kummi;
_tehdä_ jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on
kolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä,
muutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja
muutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten
joukkoon kuuluu _hän_", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin
vajan ovea, "ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata
itseäni".

"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin,
että meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja
ilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä
meninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata,
mutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin
hän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa
vihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin
perunani mullittamatta".

"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän
sanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen,
tahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin
uudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta
tuon toisen kanssa! -- -- Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä
korvansa taustaa".

"Se on varma, se", sanoi Kegel, "ja perunamaa on jo luistanut minun
kynsistäni".

"Niin", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä,
"mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet
itse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin
sinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi".

"Se on totta, se", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti
Megelin kanssa tiehensä, "se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden
monien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi".

Sanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän
ymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä
totta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi,
erittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja
mitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista
tuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi
kuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen
miehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan
oli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel
ei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.

Frida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä
vastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti
yhteen.

"No niin, Frida kulta", sanoi Aksel, "nyt olemme jo jotenkin
täällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla
vieraisilla".

"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?"

"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona".

"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona".

"Tietysti, hänen luonansa myöskin -- myöhempään".

"Keitä muita on sitte enää jälillä?" kysyi nuori rouva ja aprikoi
itse mielessään, "kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies
Nüssler".

"Frida kulta", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi
kasvoiltaan, "arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi;
arentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää".

"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus", lausui Frida levollisesti,
"minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla
laita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi
monta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan
olevan kelpo ihminen".

"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy
laatuun".

"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?"

"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen
yhtä hyvin kuin minä..."

"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä
huonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene".

"Rakas lapsi..."

"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos
arentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän
silloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa
vieraisilla?"

"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi
en minä mene", sanoi Aksel harmissaan.

"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä",
sanoi Frida myöskin vakaasti.

"Frida!" rukoili Aksel.

"Ei, Aksel", lausui Frida lujasti, "minä matkaan huomenna sinun
kanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen
sinne".

Siihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta
kumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut
myöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella
tunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja
lujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään
olisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä,
jos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp
oli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus
häntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt
arentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita
hän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet
häntä nöyristämästä niskaansa.

Mutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa,
alkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt
raollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä
epäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset
leikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin
liuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon
merkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta
on mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua
löytää.

Seuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin -- Aksel oli tässä
kohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin
ajoi vaunuilla -- ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti
ja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.

Pomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja
nuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja
kastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät
teelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja
kirjottivat uljaan nimensä "Pomukkelskopp" pöydälle kaadettuun
kahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja
katselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin
eivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä
tahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa.
Tämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja
sikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa.
Hän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä
kannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla
ja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan
osan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui
siis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean,
Klewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: "Kun tuomari istuu
tuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli"
j.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän
kumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia
ja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa
oli päättänyt mennä.

"Kanaseni", sanoi hän, "tänä vuonna menen minä valtiopäiville".

"Vai niin?" kysyi eukko, "sinulla ei kai ole mitään muuta
tilaisuutta, tuhlata rahoja?"

"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla
saapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään
valtiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin
mukaani..."

"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi
jalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä
renkejä?"

"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan,
voin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä".

"Mutta isä kulta", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin
tällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän
aina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä
oleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana
-- sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan
kursia -- "mutta isä kulta", sanoi Malla, "jos nyt jotakin tärkeätä
esille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat
kartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi
luostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on
oikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin
voi kotia päästä." Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus
siitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi
asiaksensa.

"No, ethän kai luule", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja
alkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "että isäsi
niin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain
kartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö
sentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota
vaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni
tekee, niin tiedän minä paremman keinon -- jokainen katsokoon itse
eteensä -- ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen
_yksin_ kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta
taaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta,
minä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;" ja
samassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa
silmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit
pilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa,
toitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.

"Kopp, oletko tullut hulluksi?" kysyi hänen rakas vaimonsa.

"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! -- Sano minulle,
kenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos
minä äänestän aatelisten kanssa..."

"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi
aatelisherroilta".

"Kanaseni..." sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä
Salla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: "Herranen aika,
tuolla tulee herra von Rambow yli pihan".

"Kanaseni!" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli
selvään näkyviin ankara moite, "näetkös, aatelismies tulee _minun_
luokseni. Mutta nyt ulos! ulos!" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen
ja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. -- "Malla, pois kahviastiat!
Salla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni", hän pani oikein kätensä
ristiin, "mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!"

"Mitä?" sanoi Kananen, "tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän
minun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla
hälle hyvä kyllä".

"Kanaseni", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, "minä pyydän,
sinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian".

"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?" kysyi Kananen eikä liikahtanut
pois paikaltansa, "luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun
tähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja
kerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä".

Mukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat
ulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan
jäykkänä kuin kanto.

Aksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa
leninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja,
sillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa
tilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp
oikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä
ja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän
kutsui rakasta puolisoansa "Pokuksi;" vielä tuo vanha, tahmea musta
leninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman
omistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja
höyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla
sisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja
teki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja
kohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu
tuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden,
kääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja
asettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat
paikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten
taa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta
kanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa.
Ja kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos
ovesta -- sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta
täytyy toti jollakin tavalla palkita --, seurasi häntä koko parvi,
sillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen
piti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja
nämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden
saivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden
läheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut
herkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos
ei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän
kyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: "Äiti, antakaa
minulle! -- Äiti, minulle myös!" Mutta Pomukkelskopp oli hänen
kokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta
itsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: "Näettekö, herra von
Rambow", sanoi hän, "te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen,
minä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni" -- hän katsahti
ympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä -- "on varsin yksinkertainen,
niinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on
kasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia,
me elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä
muiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta",
lisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon,
"jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka
hänen _täytyy_ toimittaa -- _täytyy_, sanon minä, kun hän sen kerran
on tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus
poisjäävä".

Aksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku
Filippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää
ja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle,
"Filip, kumarra! -- Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä
munia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta
tusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka
paljo olet sinä jo koonnut, poikueni?"

"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä", vastasi Filip.

"Näetkö, poikaseni", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa
poskille, "Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin" -- kääntyi
hän taas Akselin puoleen -- "on Natin toimena ko'ota vanhoja
rautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun
painon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia,
pääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä
suurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset
ostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on
jokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä".

Aksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään,
tuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä,
ja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa
keltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen
myssy.

"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "ei sitä viiniä! Kun meillä on niin
ylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!"

"Tuo se itse sitte", sanoi eukko tylysti.

Niin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: "Niin, ja
minun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri
taipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja
klaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja
valtiotiede".

Aksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat,
joista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että
jonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä
sitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi
hänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin,
kun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä
vuonna oli valtiopäiville menevä.

"Niin, herra von Rambow", sanoi Mukkel, "minä aion myöskin kerta
sinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat
virkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä
tunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin --
ei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille,
että minä olen mies!"

Aksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt
mitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.

"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?" kysyi Pomukkelskopp,
"arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako?
Semmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole
olemassa".

"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?"

"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä
niin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän
seurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on
ottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä
en mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat _sen_ kanssa
likempään tuttavuuteen".

"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön", sanoi Aksel.

"Kyllä vaan, sitä minä luulen", sanoi Pomukkelskopp, "enkä minä
tahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä -- näettehän, herra von Rambow,
minä olen vanha, yksinkertainen mies -- mutta Hawermannin tunnen minä
vanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti,
mutta... se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat
tytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua
miellyttää".

"Minun orpanani Fransin?" kysyi Aksel.

"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka
oli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne,
sillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin
mieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat".

"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä", sanoi Kananen.

"Ei, äiti", sanoi Malla, "sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat
aina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina
pastorin kirjeet muassa", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.

"Se on yhdentekevä, se", sanoi Kananen, "säkkiä lyödään, aasia
tarkotetaan".

"Tätä en ole vielä ennen kuullut", sanoi Aksel ja katseli hyvin
arvelevasta pitkin nenäänsä.

"Min", vakuutti Pomukkelskopp, "senhän tietävät kaikki ihmiset.
Tyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän
sisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi
Hawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa".

"Ei, isä kulta", huudahti Salla, "heidän pääapulaisenansa oli vanha
Bräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle".

"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.

"Köyhä vaivainen on hän!" huudahti Kananen. "Se hän on", sanoi
Pomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, "ja on saanut pienen eläkkeen
herra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä
kuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja
päälliseksi on hän vielä..."

"Ei, isä", puuttui Malla puheesen, "antakaa minun sanoa se. Herra von
Rambow, se mies on -- demokraatti, täydellinen demokraatti!"

"Se hän on", vakuutti Pomukkelskopp, "ja ihmehän olisi, ellei se
veijari vielä kerran tule murhapolttajaksi".

Ja tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka
oli siihen syypää? -- Hawermann. -- Tämä keskustelu oli valuttanut
kylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään
houkutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp
saatti häntä yli pihan veräjälle saakka.

"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?" kysyi
Aksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. "Herra von Rambow", sanoi
Pomukkelskopp, "minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun
iässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä
ihmiset sanovat".

"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä,
poissa mielestä?"

"Sitä en luule", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, "sen
verran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka
ei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun".

"Onhan poika ihan mieletön", sanoi Aksel, "mutta kyllä minä hänen
järjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä
toivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!" ja niin puhein
poikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.

"Malttakaa", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "te menette väärää
tietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin".

"Minä tiedän sen", sanoi Aksel, "mutta minun täytyy mennä pappilaan,
noutamaan vaimoani. -- Hyvästi!"

"Aha", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, "tämäpä
on sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin,
miks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle
rouvalle? -- Lapset!" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, "armollinen
rouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja".

"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku", sanoi eukko, "että aatelismies
taas on vetänyt sinua nenästä".

"Onko se mahdollista!" huudahti Salla.

"Kyllä vaan se mahdollista on", sanoi isä, "se on varma asia",
ja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät
mesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: "Ulos, te mukulat!"
ja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli
nyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista,
köyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: "Salla, vie tuo
kallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän,
isä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä". -- Ja
vähän ajan perästä huudahti hän: "Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen!
Katsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa --
sen hampsun! -- kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? -- Sinun
murhapolttajasi, vanha Bräsig!"

Ja niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin
päin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi
hänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään
välittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän
pappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän,
kuin päivällispöydässä taanoin.

Ja Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki,
kuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig
istui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi
sohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa
tahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä
pastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja
kysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka
tarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin
vanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. -- Ja kun
Lovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa
tuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin
uutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään
ajatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää
lehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.

Ja tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä,
ja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista;
pastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä
ihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän
halua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa,
ja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että
sai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli
tullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin
vaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja
tekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia
yhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia
tekstin alla _Cornelius Nepoksessa_. Ja kaikki tämä soveltui niin
kauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta
ja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui,
kuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa
tanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin
keskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: "Tule, nyt
saat sinä tanssia vuorosi!"

Ja tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena
siitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että
hänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun
Bräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: "Hyvää päivää, herra
luutnantti", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja
hän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta
ja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin
jääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä
kavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi
kylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä
lämmintä ystävällisyyttä.

He lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran
epäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut
hänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli
hänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja
saattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän
koetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja
toista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä,
ynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra
seisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen,
ja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä
Bräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän
hänen seuraansa. "Kuulkaapa, herra luutnantti", sanoi hän ja seisahti
myöskin, "tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun
kanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan
käykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen
rouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en
tahdo olla rasitukseksi;" ja samassa teki hän syvän kumarruksen
nuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen
Hawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.

"Aksel", sanoi Frida, "miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan
hyvänlaitaisen miehen mieltä?"

"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin
turmiontuottaja ja parittelia".

"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän
semmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen
kanssansa?"

"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?"

Nuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi
surkutellen: "Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin
ystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on
saattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? _Näitä_
molempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja
rehellisyyttä?"

"Ystävyyttä? -- Miks'ei? -- Olenhan minä _isäntä_ kartanossa. --
Mutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä
olen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa
rehellisyydestä".

"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?" kysyi Frida
pikaisesti ja hartaasti. "Sano se minulle, Aksel! -- Minä olen sinun
vaimosi".

"Minä olen kuullut yhtä ja toista", vastasi Aksel pilkallisesti,
"minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja
kaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana
on käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja
tuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin,
tytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja", lisäsi hän
suuttuneena ja täynnä sappea, "se hupsu on tarttunut onkeen!"

Nyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei
loukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia,
vaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen
sukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini
Akselin käsivarteen ja seisatti hänen: "Sinä olet ollut _huonossa_
seurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!" Hänen kätensä
heltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen:
"Ah, Aksel", huudahti hän, "olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka
saattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?"

Aksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän
asiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli
sanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi
vähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt
heikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin
olevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa
takasin, vaan sanoi: "Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan
vastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön
ansaan, tietää koko seutu".

"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä
sanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen
mielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin
tunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi".

"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun
pehtorini tyttären?"

"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän
voi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta
valinnut".

"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen
pehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet,
jotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? -- En, en
milloinkaan minä sitä suvaitse".

"Kas, tässä", huudahti Frida, "tässä juuri on valhe ja panetus, ja
kuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta?
Kuinka voit sinä -- ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan
tytön viattomuutta -- kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha
yksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin
tyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori
ja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät
juuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten
saastaisten vehkeiden esineeksi?"

"No, sehän on helposti ymmärrettävä", sanoi Aksel, "he tahtovat tehdä
hänen onnelliseksi".

"Ah", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, "sitte on meillä
ihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään
onnelliseksi tehdä".

"Enhän minä puhukaan _minun_ käsitteistäni onnesta", sanoi Aksel,
johon moite sattui, "minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset
pitävät sitä onnena".

"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi
asema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen
ihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee
sen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja --
joka meiltä niin usein puuttuu", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi
kyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin
hän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin
tuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta
vaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.

Niin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti
taas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan
semmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa
-- ulkonaisesti kumminkin --, sillä itse kiistan aineesta oli
kummallakin oma ajatuksensa.

Kun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman
teossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla
oli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa
voi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla
renkipojan kiukkuun.

"Hyvää päivää, Kaarlo", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse,
piti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli
yhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. "Aiotko valmistaa,
tähän pannukakon?" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja
asettui, haarat harillaan, hänen eteensä.

"Älähän haastele mitään!" huudahti Hawermann pahalla mielellä, "se
on minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille,
että hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän
on perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt
tulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä
ja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se
sillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka
ne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun
pellollani seisoa tuommoinen susi".

"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi
siihen hampaansijan".

"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni
riivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle
hevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa".

"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?"

"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei
minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut
häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on
luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna
lähetin minä hänet matkaan -- sillä sitä en voinut enää kärsiä -- hän
tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"

"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"

"Niin, sehän se pitää olla!"

"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman
selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa
Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".

"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.

"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon
vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren
herrasi kanssa yksiin tuumiin..."

"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".

"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"

Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja
sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää
häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot?
Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt
kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei
onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.

"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen,
jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen
luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on
tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne
ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi
ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".

"No", huudahti Hawermann, "voithan tuolla jo nähdä semmoista!
Katsoppa tuonne!" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella
he sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.

Bräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta
saada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: "Kaarlo, sinun
vintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan
menettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin".

Näytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli
ratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut
hatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä
kurkkuansa: "Hurraa! hurraa!" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä
noita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan
nähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann
häneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.

"Se on paljasta valhetta", sanoi Fritz.

"Mikä on valhetta?" kysyi Hawermann suuttuneena.

"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa", ja samassa rupesi
hän taas hurraamaan.

"Näettekös", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen
pajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas
"hurraa! -- Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te", sanoi hän
Bräsigille, joka oli pakahtua naurusta, "te sanoitte minulle, ettei
se voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta".

"Niin", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, "ja se on
_kumminkin_ totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi
sitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä
hänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro".

Siinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela
Fritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin
näyttää voi.

"Mutta", sanoi hän vihdoin, "Kyösti Prebberow on toki minun hyvä
ystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut".

"Niin", lausui Bräsig, "tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei
katsota ystävyyteen".

"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz", sanoi Hawermann, jonka
tuli häntä sääli, "kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta
varokaa, ettette osta vikuria".

"Oo", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, "kyllä minä asian tunnen!
Mutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen -- Hektorin
astuma -- ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja
myytyäni noin kolme neljä varsaa..."

"Ostatte te ritariskartanon", puuttui Bräsig hänen puheesensa. "No,
senhän me tunnemme jo ennestään. -- Ratsastakaa nyt vaan rauhassa
kotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö -- Kaarlo,
sinä muistat kai? Gellertin saduista".

Ja Fritz ratsasti tiehensä.

"Perhanan vintiö!" sanoi Bräsig.

"Minä en tiedä minkä tähden", sanoi Hawermann, "mutta minä pidän
tuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli".

"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo".

"Jaa, sitä kai se on", sanoi Hawermann ajatuksissaan, "tuolla hän nyt
ratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena".




Luku 21.

Fritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka
hän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel
mielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha
makkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille
siitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan
fasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin,
Malchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat
voivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä.
Miksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein
onnelliseksi.


Niin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin
kartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä
oli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä
päivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli
mennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei
ymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella
innolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa
ja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos
kuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.

Nuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat
velat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin
ja Slusuhrin kirjeet -- itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla,
sen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat
molemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa
pidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen
kanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin
voivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla
kuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa
kohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä.
Mutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä,
mutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen
täytyy itsekin jotakin _osata_ -- ei _tietää_ yksistään, sillä hän
tiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen -- mutta
"_osata_! Kummiseni, _osata_!" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli
oikeassa: onnettomin ihminen on se, joka _tahtoo_, vaan ei _osaa_.

Ja Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei
hänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että
heillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset,
hän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka
hän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että
Aksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden
niskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän -- ja se on mitä
pahin seikka nerokkaan naisen silmissä -- että Aksel teki itsensä
naurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten
Fridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin
tavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille
ja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää
silmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.

Fritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja
myöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia
kaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka
kuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille
morsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon
Gottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen,
hyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla
ja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf
Hilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti
ja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno
samettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle
ja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan -- noiden
kaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja
ompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä
ja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko
sulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.

Mutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä
tehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat
ratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa
kanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten
hevosten suusta, ja -- vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa
-- hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena
oli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen
mieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan
tekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini,
istui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli
hartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma
täytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui
sitä ystävällisesti "vanhaksi hyväksi eukoksi", ja kolme kertaa
päivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella,
sillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.

Mutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen
aina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä,
että _hänen_ rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa
Hawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut
hänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa
Kristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.

"Herra Triddelfitz", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat
riitaantuneet, "minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia
kaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen
minä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin
vanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko
pahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale
kuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. -- Ja
mitähän on tämä?" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä,
"mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas
tänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne".

"Sitä en minä tiedä", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.

"No, se onkin yhdentekevä", sanoi Kristian, "mutta siltä, joka
kantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi,
sillä minä en tahdo mitään harmia saada".

Ja Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain
heiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen
nähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen
Fritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän
Fritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta
heidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan
luunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun
täytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller
oli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja
tallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja
levitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. -- Tässä voisi nyt joku tehdä
muistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä
kesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se
on minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja
sillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen
v. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller
semmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä
kysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus
ottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja
unhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat
vihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei
käynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan,
lensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman
kimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä
mailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin
haikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen
entisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen
morsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus
virkosi uuteen eloon.

Niin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä
ei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin
oli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon
hiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen
riehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan -- nimittäin
semmoisia, jotka eivät rikki menneet -- paukutti ovia ja sanoi
suoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla
panivat hänelle vastarintaa -- vaikka vaan salassa --, sillä he
olivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin
vartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani
toimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä.
Helluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä
olivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat
olla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa
perästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.

"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, "enhän minä toisin voi tehdä; minä
olen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo
eilen ja odottaa minua".

"Vai niin?" sanoi Kananen, "ja hänen rouvansa, se riikinkukko,
odottaa kai minua?"

"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä
tätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän
aatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun
aatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa
hännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?"

"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!" sanoi eukko ja lähti ulos
ovesta.

"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä", jupisi
Pomukkelskopp hänen perästänsä.

"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän..." huudahti Salla ja juoksi
ulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen
alushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan.
ja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja
katseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko
taas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä:
"Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte
valtiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani".

Tätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä
valtiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin
ja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän
oli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt
ruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet
majailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain
kartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen
tarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten
olla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin
rohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö
kukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä
Akseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä
nähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von
Rambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa
Brülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko,
se, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen
piti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä,
antamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan
lähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka
näytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni
veitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun
kepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "minä olen kartanonomistaja
Pomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä.
Te näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä
kysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?"

"Hee", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja
katseli Pomukkelskoppia uteliaasti, "mitä teidän täällä pitää tehdä?
Teidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne
olette kai jo suorittaneet?"

"En", sanoi Pomukkelskopp.

"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja
maakuntaneuvoksen luona visitillä. -- Hyvää iltaa Langfeldt, mihin
sinä menet?" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä
erääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos
ovesta.

"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään", vastasi mies ja kääntyi
ovessa vielä kerran ympärinsä: "Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen
pian taas takasin".

"No, älä vaan viivy liian kauvan", lausui tuo ystävällinen herra ja
kääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, "ja noita käyntejä ette vielä
ole suorittaneet?"

"En", sanoi kartanonomistaja.

"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty
kädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan
seurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!"

Pomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja
kiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä
niin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat.
-- Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja
veitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti
levollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: "Tahtoisinpa
nyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa".

Ja sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari
Langfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut
lyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja
Pomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: "Herra lakeija,
missä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'"

Lakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja
teki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti
häntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna,
sillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa,
ikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui
hyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin
ystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja
koska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas
lyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi
jäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja
sitte pötkimään taas lyhdyn perässä.

Maamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli
juuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi
hänen perästänsä, "Tuleeko tuo peto tännekin?" jupisi Langfeldt
itseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä;
mutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa,
hän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.

Maakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari
suuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa
hyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän
täällä kavastellut, vaan sanoi: "Herra, mitä te juoksette yhä minun
perässäni?"

"Mi -- minä", änkytti Pomukkelskopp, "minä saan yhtä hyvin käydä
visiteillä kuin tekin!"

"No, käykää niillä sitte omin päinne!" huudahti pormestari.

Maakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan
oli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni
ulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten.
Mutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: "Herra!" puhkesi hän
sanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, "mitä te minun perässäni
juoksette?"

Pomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän
äsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut,
että hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa,
rehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: "Herra, minä olen yhtä
hyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!"

Hänen aikomuksensa oli sanoa "vasalli", mutta erehtyi sanan suhteen.
No, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän
vaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela
veitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän
puhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: "No, sepä on lystiä, että sain
tietää, kuka te olette".

"Ja mihinkä te menette", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan,
"sinne voin minäkin mennä!" ja astua läähätti lyhdyn perässä.

Sitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli
nyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan
portin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi
häntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle -- asia
rupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta --, hän kääntyi
Pomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: "Sanokaapa minulle toki,
mitä asiaa teillä täällä on?"

"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!" huudahti Pomukkelskopp
täydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.

"Kenenkä luona _täällä_?"

"Se ei teihin koske!" huudahti Pomukkelskopp, "se herra on kyllä
tuleva", ja istua rojahutti eräälle tuolille.

"No tämäpä on hauskaa komiljaa", sanoi pormestari ja huusi ulos
ovesta: "Sofi, tuoppa tänne kynttilää!" ja kun Sofi tuli, näytti
pormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: "Sofi, oletko
koskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on
suuriherttuan fasani!" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi
ulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja
hänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että
Pomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli
visitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja
pormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.

"Langfeldt", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti
nuuskaa nenäänsä, "oletko jo suorittanut käyntisi?" ja samassa tuli
veitikka näkyviin hänen silmistänsä.

"Kuuleppa", huudahti pormestari, "nyt minä asian ymmärrän! Se minun
olisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun
perästäni juoksemaan". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin
tuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat
myöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja
Akselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi,
ja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina,
kutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran
äänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla "I-a-a!",
tahtoivat muutamat nimittää häntä "valtiopäiväaasiksi", mutta se ei
saanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen
valtaan.

Paljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä
itse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa
hän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät
sen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia
tuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen
rakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin "Pokuksi", ja mitä tämä
tarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää
hänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet,
istuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko
perhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka
istui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi
häntä sääli ollut.

"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?"

"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?"

"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?"

"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan".

"Poku, kuka siellä nalkuttaa?"

"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa".

"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?"

"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin
lehdestä;" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan
puijia.




Luku 22.

Leinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla _Venus, Phönix_ ja
_Ponys_. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen
varsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi
kylän lammikkoon.


Mutta -- niinkuin jo olen sanonut -- uusi vuosi 1844 oli tullut
ja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja
kukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä,
saadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja
jää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän
silmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti
mailmaa.

Vanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa
kohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan
ulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan
multaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä
uutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa
sukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja
vallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata
tytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut
häntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella
varsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä.
Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa
vartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi
hän aina, missä Fritz oli tavattavana.

Bräsig astui sisään ovesta: "Hyvää päivää, Kaarlo!"

"Mitä?" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, "minä luulin sinulla
taas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi
käydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz
Triddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista".

"No, mikä häntä vaivaa?"

"Hänen vanha tammansa on varsan saava".

"Haha!" huudahti Bräsig "ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän
aikoo myydä sen sinun nuorelle herralles".

"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?"

"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa,
onko se _oikeata_ leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä,
sillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös,
Kaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin
on se _oikeata_ sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista
ohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää
lajia, ja se on minulla".

"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?"

"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä
poisheittää. Mutta -- mitäpä piti minun taas kysyä -- oletko tänään
ollut pappilassa?"

"Olen".

"No, mitenkä on siellä laita?"

"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun
hän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin
hänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan
tointui taas".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, "ei näytä
hyvältä; mutta -- ikää onkin hänellä jo".

"Sitä hänellä on", lausui Hawermann miettivästi.

"Ja kuinka voi sinun tyttösi?"

"Kiitoksia, Sakari -- Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime
viikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi
mennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen
luoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti".

"Kaarlo!" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa
ja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, "usko minua, sinun
armollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa".

Ja Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin
huoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat
he mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi:
"Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?" ja Hawermann vastasi: "Sinä olet
oikeassa, Sakari!" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat
tällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet
eräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.

"Hyvää päivää! Hyvää päivää!" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan,
"kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha
ystävä? -- Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden".

"Hyvää päivää!" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa
"päivää" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, "kuinka te
voitte, arvoisa herra?"

"No jotenkuten", sanoi Bräsig.

"Hawermann", huusi Kurz samassa, "eikö niin? oivallisia siemeniä".

"No niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mitään erinomaisia eivät ne ole,
minä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat
semmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput
pellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa".

"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra", sanoi
rehtori taas kesken puheen Bräsigille, "kuin sinä siunattuna hetkenä,
jolloin punsin ääressä vietimme kihlausta".

"Sillä on syynsä", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille,
"minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini".

"Niin, niin", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.

    "_Vinum_, isä,
    Ja _coena_, äiti,
    Ja _Venus_, kuoma,
    Ne leinin tuovat".

"Siemenet ovat oivallisia", huudahti Kurz sillä väliin, "parempia
ette ole mies saamaan mistäkään".

"Ohoh, Kurz", sanoi Hawermann, "oma kehu haisee, on myös vanha
sananparsi".

"Kuulkaapa!" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, "säästäkää
franskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on
minulla ja minun kirotulla leinilläni _Venuksen_ kanssa tekemistä?"

"Arvoisa ystävä ja suosiani", sanoi rehtori juhlallisesti, "Venus oli
ennen muinoin rakkauden jumalatar".

"On minusta yhdentekevä", huudahti Bräsig, "olkoonpa hän ollut mikä
hyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi".

"Ei, Hawermann", huusi Kurz taas väliin, "Jos apilaan siemenillä on
oikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä..."

"Niin, Kurz", sanoi Hawermann, "mutta semmoisilta eivät teidän
siemenenne juuri näytäkkään".

"Hyvä ystävä", lausui rehtori taas Bräsigille "Venus oli, niinkuin jo
sanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa..."

"Mitä joutavia!" keskeytti Bräsig hänen, "tuon jumalattaren jutun on
joku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä
muistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?"

"Aa", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, "nyt
minä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka
Arapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä..."

"Sehän on ihan mahdoton!" huudahti Kurz. "Kuinka voisi taitavinkaan
lintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista,
kartemummasta ja muskottipähkinöistä!"

"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina".

"No, sittenpä valehtelee tarina", sanoi Bräsig, "ja te äännätte sen
sanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät
ole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin
Arapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin
hyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta,
joilla hän aina kävi ajelemassa".

Rehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa:
"Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä
semmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi".

"Ei", sanoi Bräsig, "antakaa hänen vaan tulla!" ja asettui samassa
rehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.

"Ei, ei!" huudahti Kurz, "emme ole tulleet tänne kiistelemään
Venuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa
ystävyydessä pelaamaan bostonia".

"Se onkin parempi, se", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.

"Malta, Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei miellytä, että sinä itse
hommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä". Ja samassa
huusi hän yli pihan: "Triddelfitz!"

Ja Fritz tuli täyttä juoksua.

"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja
potti piettejä varten ja täyttäkää piiput".

Fritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen
ja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt,
sillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka
pelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa;
mutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei
hän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin
Hawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.

"Kenellä on ruutua?" kysyi rehtori, "ruutu jakaa".

"Kurz jakaa", sanoi Bräsig.

No nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut,
sillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen
pelitovereitansa lausui hän "Kummallista todellakin! Olemmehan
kaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin
korttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty
erään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo
nimittäin..."

"Ei, veikkoset", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä,
"jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin
tarinoitsemme".

"Jakakaa!" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään
väärin; siis "uudestaan!" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.

"Minä passaan", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro;
hänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se
taikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne
yksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla
tarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja
hän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden
keskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina
ja nelisilmäisinä.

Kurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä
ristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.

"Minä passaan", sanoi, rehtori.

"Kyllä minä sen arvasin", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen
langollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin
omin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa,
että rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin
ei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos
hänellä jotakin oli.

"Pas!" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.

"Boston grandissimo!" sanoi Kurz.

"Ken menee mukaan?"

"Pas!" sanoi Hawermann.

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "_yksi_ tikki -- _toinen_ tikki--
no, kylläpä kolmaskin tulee -- minä menen mukiin".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa
puolestansa".

"No, Kaarlo", sanoi Bräsig, "lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä
pukki parran sai".

"No niin", sanoi Kurz, "mutta hiiskua ei saa sanaakaan".

"Ei millään muotoa", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle
herttakympin: "Herttaa tällä kertaa".

"Sotamies ei ole joka mies", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun
päälle.

"Naisten mieli on miehelähän", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.

"Rouvan pitää herra saada", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla,
laski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: "Ristiä, sanoi
kissa, kun jäälle kuoli!"

"Iske se!" neuvoi Bräsig Hawermannia.

"Ei saa hiiskua pelissä", huudahti Kurz.

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin
päälle.

"Yhdeksäinen on itsepäinen", sanoi rehtori ja veti esille
yhdeksänsilmäisen.

"Naispuoli minusta huoli", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.

"No, pentele kans!" huudahti Kurz. "Ristiä ei hänellä myöskään ole.
Mitäpä hänellä viimein onkaan?"

"Päästä pino aljetaan", sanoi Bräsig. "Kas tässä pataässä!" ja pelasi
ulos mainitun lehden. "Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!" huusi hän
ja veti patakuninkaan pöydälle. "Kunnia sille, jolle kunnia tulee!"
ja patarouva seurasi perästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti
rehtoria, "mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole".

"Hyvä lankoseni", sanoi rehtori, "vielä tulee minunkin vuoroni".

"Mutta liian myöhään", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä
syvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä
hävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.

"Kaarlo", kysyi Bräsig, "kuinka monta tikkiä on meillä?"

"Neljä", sanoi Hawermann.

"Ei", sanoi Kurz, "tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään".

"Eihän tämä ole mitään hiiskumista", sanoi Bräsig, "minä vaan kysyin.
-- Maltappa, Kaarlo, _yhden_ tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä
saat yhden niin on meillä tarpeeksi".

"Minä saan osani", sanoi Kurz.

"Ja minä myös", sanoi rehtori.

Parin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: "No
niin, minulla on tarpeeksi".

Ruutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti
kuninkaalla: "Mihin on mielesi, tyttöseni?" ja rehtori parka istui
siinä pitkällä nenällä: "Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi
sitä ymmärtää".

"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä", huudahti Kurz.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "jos olisit oikein ollut varuillasi, niin
olisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi".

"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani".

"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas
yksistään".

"Ei, lankoseni", huudahti Kurz, "tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko
pelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen
päälle. Me olisimme kyllä voittaneet".

"Aa, mitäpä te pakisette?" sanoi Bräsig ylenkatseella, "te olisitte
voittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä
pari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?"

"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne,
kun minä kerran boston olen sanonut?"

"No no", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, "heittäkää
tuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä".

Tähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin
olisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä
parhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo
voittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina
perästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein
helposti autettava: "Kymmenen grandissimoa", sanoi hän. Kaikki
hämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran
korttejansa: "Kymmenen grandissimoa!" sanoi hän toistamiseen, laski
kortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; "niin pelataan
Venedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa".

Juuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä
suurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana
ja surkeannäköisenä; "Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa
pikkusen ulos!"

"Hyväinen aika!" huudahti Hawermann, "mitä on tapahtunut?" ja aikoi
nousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:

"Ei", sanoi hän, "peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen
samoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä
juuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat
myös kaikki tiehensä".

"Herra pehtori", rukoili Fritz uudestaan, "teidän on tuleminen".

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää
pidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, "mitä on tapahtunut? Onko
tuli vallallansa?"

"Ei", änkytti Fritz, "minä... minulle... minulle on jotakin
tapahtunut".

"Mitäpä on teille tapahtunut?" tiuskasi Bräsig yli pöydän.

"Minun rautikkotammani on saanut varsan", sanoi Fritz häpeissään.

"No, semmoista on jo usein tapahtunut", virkkoi Bräsig. "Miksikä
näytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma,
että niin on käynyt".

"Kiin kyllä", sanoi Fritz, "mutta... mutta... se on niin
kummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori".

"No, onko varsa sitte kuollut?" kysyi Hawermann.

"Ei", sanoi Fritz, "se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen...
Kristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan".

"No", sanoi Hawermann, "voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään
katsomaan".

Ja vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa
talliin.

"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt", sanoi Fritz
talliin mentäissä, "sillä, on tuommoiset pitkät korvat", ja hän
osotti kyynärpäistä alaspäin.

Kun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa
rautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja
tuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin,
sukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi
Bräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: "Niin, sanokaapa,
pehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa".

"No niin", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti:
"minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä _puhdasrotuinen_ varsa
on _muuli_".

"Se se on", sanoi Hawermann. "Muuli?" huudahti Fritz, hyppäsi
molemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman
hököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä
naamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan
totuuden, huudahti hän vihan vimmassa: "Kylläpä minä taitan niskan
sekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta".

"Hävetkää toki, Triddelfitz", sanoi Hawermann vakaisesti, "etteköhän
näe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään
puhdasrotuinen sikiö".

"Niin", lausui Bräsig, "ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus,
niinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun
puolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu,
paatunut lurjus".

Fritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut
vihan sijaan; "kuinka on se mahdollista?" huudahti hän, "hän on
minun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin
varsalla. Minä vedän hänet oikeuteen".

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys
eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta
ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku
teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt
saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta
tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen
oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja
talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille
erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch
Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia
oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin
teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo
pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille,
sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan
lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun
tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon --
seisattamisesta ei puhettakaan! -- aina kaulaan asti, ja siihen jäi
se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle
ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori
huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata,
eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi
pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori
väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa,
sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan
suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja
tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet
nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti
meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin
heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat
vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin
kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin
joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan
tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle
vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska
se oli _corpus delictus_, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt
tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta,
mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi
hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun.
Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia
riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat
antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa
oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille
Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti
takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja
lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin
vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas,
mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi,
koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha
Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja
oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja
puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei
edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen,
kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen
hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään,
koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta
lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää
niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle
professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko
elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi
vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin
tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se
mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille
hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen
kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä,
että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt
kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin
viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta!
-- Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden
oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt
tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin,
sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että
te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne
tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia,
emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän
toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse
ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa,
ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule
suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken
olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka
töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle -- Kurz istui kuin
tulisilla hiilillä -- "että täällä yleisesti kutsutaan tuota
vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen
puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on
nimittäin se..."

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti
Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas
tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin
täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä
viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä,
kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän
oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni
ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut,
päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa
paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa
teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte,
näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka
täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli
puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä
hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän
peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään
ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua
lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin
taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa
takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui
sisään Kristian Däselin kanssa.

"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on
yhdentekevä".

"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.

"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon
-- niin -- tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen
eläinraukan olla tallissa".

"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.

"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta _tämä_ ei voi olla
yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan
en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian
tuoda apinoita ja karhujakin talliin".

"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada
olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin
varsoja..."

"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja
voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja
älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.

"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä
tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"

"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".

"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta
se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun
tammalleni".

Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti
Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon
Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa
kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään!
Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään
tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen
yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin
samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".

Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta
eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat
pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä
muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".

"Niin, siinä hän on todellakin!"

"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"

"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"

Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat
he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin
muuli!"

"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".

"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"

"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä
hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".

Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz
tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen
suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä
viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten
varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian
likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.




Luku 23.

Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa
Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo
kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa
bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori
Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja
vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta.
Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel
ja Kananen pappilanmaata.


Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun
syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista
huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan
täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista
niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta
kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen
taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna
päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän
oli _itse_ ollut Pümpelhagenissa, hän oli _itse_ isäntänä hoitanut
asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on
suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä
isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti
Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän
siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin
näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.

Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin
puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin
ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään
haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden
pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon
päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa
tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän
ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä,
ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille
ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja
Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle,
ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi
ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla
olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel
huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu
välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta
hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa,
pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että
kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.

Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina
rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot,
joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä,
sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne
tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin
parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret
herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden
hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin
vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä
juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole
suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari
uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat
niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei
ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset
kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori
keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.

Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha
kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli
hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen,
ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa
huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta
erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen?
No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli
Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.

Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat
runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta
villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut
puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas
naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin
kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän
ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis
paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen
mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.

Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta
turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli
jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo
vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli
hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan
aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa
koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä
mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren
herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka
jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut
mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä
pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen,
mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä,
ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja
kultaisia toiveita.

Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi
myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen;
mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he
olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet
kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä
Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän
sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä
toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo
tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.

Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa
mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi
tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se
siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan
"kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan
kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät
he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä
nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon
pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin
noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista
tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo
huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut
maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin
elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan
julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen
viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja
lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä
hei-ralla-ralla-raa!

Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä
Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, _hän_? Ihan kuin minä itse:
mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan
silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse!
-- Ja kirjat? -- Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"

Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja
nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen
toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin
he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori
Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut
mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä,
niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan
kultaiselta.

Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla
tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli
ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin
ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa
puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä,
mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja
johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin
kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä,
se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa
ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli
tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori
oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella
eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä
ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta
seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella
tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut
pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän
tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli
lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle:
"Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas
Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia
olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti,
jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt
olet sinä kumminkin!"

Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut
hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän
voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä
vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen
leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset
lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä
hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä
tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle --
kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin
niin selittänyt -- ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän
oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa
aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen
ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli
rakasta ja kaunista.

Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka
hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli
hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän
maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun
hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja,
mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja
pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin
kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen
käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. -- Kaikki, mikä
saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä
kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti
hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä
kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta
kiitollisuuttansa siitä. -- Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena
ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari,
jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut
hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli
virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies,
jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle
lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden
ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat
sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset
kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut
morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka
Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig
oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä
syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin
kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä
itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin
pappilaan.

Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla
suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut
ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut
yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa
syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä.
-- Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen,
hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. --
Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin
kulmaa vastaan ja oli nukkunut.

Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen
viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski
päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa
heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen
polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita
rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen
raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä
ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja
molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella
toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin
rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin
ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte
tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja
sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän
kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.

Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen
paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja
josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan
sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.

Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen,
Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli
koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt,
nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä
akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli
hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta
oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä
lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja
neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa
perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. -- Ja alhaalla asuntuvassa
seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota
kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen
toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se
hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä
kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja
pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he
olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin
tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää
tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa,
antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea
ne kaikki elatusäitinsä syliin. -- Niin, verekset haudat ovat
kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa
niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa
usein näillä penkereillä.

Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä
akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan,
ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp
sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli
arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi
puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.

"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä
suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".

"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".

"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas
käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse
hoitaa maanviljelystänsä?"

"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan
itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä
raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa
maanviljelyksestä huolta pitämään".

"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz
valitsevat myös".

"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja
Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni
ääntävät yhdessä..."

"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa.
Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun
pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä
kuin takkiainen".

"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois
kylästä; -- täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun
rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan
sitä!"

"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".

Ja niin puhein läksi hän.

"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni,
ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".

Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun
perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja
omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää,
laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu
mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen
onnettomuudesta.




Luku 24.

Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig
oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit.
2000 taaleria tippusen tiessänsä! -- Ken on auttava? Vanha ystävä
Pomukkelskopp ja pappilan pelto.


Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä
semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen,
kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä,
kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin,
suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt
maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa
aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa
eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan
ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta:
"hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset
surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"

Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta
herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella
äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja
hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" -- tässä ei voinut hän
pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa -- "kaikille,
joista hän oli pitänyt, teille myöskin".

Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta
mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi
hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti
mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja
näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä
heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans
ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli
hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.

Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli
ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla
haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan
semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi
hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen
ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä
perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja
pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti
karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka
kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan
järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja
ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se
tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren
miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti
ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän
oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli
pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella -- muutamat sanoivat
_liian suurella_ varovaisuudella -- mutta se ei haittanut! Tässä
asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi
hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli
hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat
onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen
kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta
ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset
sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren
itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi
näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran
onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä
toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään
katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti
vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla
pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä
päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen,
että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä.
Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin
verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä
tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti
hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi
vastedes iloa olla".

Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin,
nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta,
rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi,
nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin
maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu
kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus
se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja
lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään
säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä
tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla
hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille
suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti.
-- Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat
turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo
molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka
hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen
tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti
tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet
hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen
sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla.
-- Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se
onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa,
ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on
Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty,
ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään
kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa,
ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.

Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut
mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä,
ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi
jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan,
joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja
saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että
vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa
hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.

Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi
vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo
nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei
ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti
voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat
hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia,
oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin
oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään
vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa
Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja
kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on
minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan
orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".

"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen,
"älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä
surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet
minuun liian syvän vaikutuksen".

"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on,
niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin
pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin
sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset
tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa;
ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät
esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan
Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko
seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti,
niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä
Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.

"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette
nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä
minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa,
se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että
minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen
salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".

Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä
pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista
sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän
heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet
pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät
kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän
värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen
heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina
olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi
hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".

Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen
kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus
valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi:
"Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"

"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri
ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon
toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille
molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli
valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen
porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää
porsaan paistia nähdä saanut".

Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella
ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset
olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo
häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon
hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla
tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja
kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen
matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä
tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille
mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein
ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti
Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa
kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi
itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin
ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä
kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut -- jos sitä ylimalkaan
voi rikokseksi sanoa.

Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen
sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli
yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä
levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko
keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti
ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta
juoksi ulos ovesta.

Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki
liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan,
heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".

"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa.
"Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"

"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos
akkunasta.

"Regel? -- Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn,
"sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000
taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin
tulemaan".

"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin
saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies
parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin
puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.

Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan
päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi
häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra
Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.

"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi
kalmankalpeana pihalla.

Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen
oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä
viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli
lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta -- ja nyt olivat ne tippusen
tiessänsä.

"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi
väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä
väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan
miehen niskaan.

"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua
rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"

"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin
Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä
minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja
kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta
kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen
mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä
perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".

"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä
vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa
Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti
hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä
läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli
viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän
haastettu oikeuteen.)

"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin,
ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta
talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin
sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä
sittenkin ajoissa Rostockiin".

"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin
levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että
päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut
tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun
Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan
tänne?" -- ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian,
valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin
pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä,
Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan,
jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen
kanssa pois ja sulki hänen kamariin.

Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi
hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle
rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään
olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin.
Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset
velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain
kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian
ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät
ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta
juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole
mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien
ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa,
jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia
oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten
haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei
kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo
rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi --
hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin
onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä
herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes
ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan
miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken
tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä
tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että
Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa,
esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän
yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi
enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi
vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä.
Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei
Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut
lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän
sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa
puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria.
Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa
taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä
ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta.
Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja
Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden
hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin
voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat
hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä
ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän
oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä
ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä
lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.

Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan,
Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman
tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin
postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan
Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi
hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse
rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin
syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että
sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.




Luku 25.

Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta
aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä
Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä
Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp
koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat
orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei
Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes
Fridakaan voi häntä pidättää.


Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius
Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin
huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt
näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin
päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä
aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli
ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista,
josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.

Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella
tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt
hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin
ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut
rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle -- hän oli ylimalkaan
käyttänyt hyvin puheliaalta -- että hänen oli matkaaminen yön
läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta
olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla,
koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli
sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt
ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän
oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä
kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan
oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut
viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt
pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari
vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut
pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko
mies tavallisesti viinaan menevä.

"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa
luottaminen pehtoriini".

Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä
oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan
pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä
havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies
koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon
väkeä moittia.

"Saattaa niin olla!" sanoi pormestari... "mutta, varsin oikeassa ei
sen miehen laita ollut; _kerta_ on _ensimäinen_ kerta -- hän oli
varmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa
hänen vaimonsa tänne".

Vaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa,
kun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen
maatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja,
talouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi
-- työväen vaimot vanhenevat väleen maalla -- pait sitä oli hänellä
surua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin
tuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi:
"Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi".

"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun
mieheni tehnyt?"

"Sanokaa", kysyi pormestari, "eikö teidän miehenne juo toisinaan
enemmän viinaa, kuin hän sietää?"

"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä
olekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka
kartanosta annetaan".

"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?" kysyi
pormestari uudestaan.

"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen
aikaan matkaan. Niin, ei... mutta malttakaapa, malttakaapa! -- Niin,
nähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen
illalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä".

"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?" kysyi pormestari.

"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä
hautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen
tyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri!
kuinka kovasti hän sitä suri!"

"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?"

"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?"

Se pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.

"No niin!" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää
pormestarille, "viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan
löytäisimme rahatkin".

"Herra notarius, kirjottakaa", lausui pormestari levollisesti
ja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan:
"Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta,
ja antaa seuraavat ilmotukset".

"Herra pormestari", huudahti nyt Aksel, "minä en ymmärrä, mitä tällä
viinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!"

"Juuri sitä", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, "tahtoisin
minä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin -- kätkenyt, ja
josko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista
saattoi tehdä", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja
sanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: "Herra von
Rambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä
edeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun
tuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin
syytetyn etua".

Regel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka
tänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen
olennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta
kuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi
jo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että.
hän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte
sukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta
aamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän
lujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä
rahat.

Sillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan,
lensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo
-- sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin
yksityisissä keräjätutkinnoissa -- ja tarttui hänen käsivarteensa ja
huudahti: "Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti
onnettomiksi?"

"Mari! Mari!" huusi mies, "minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat
puhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?"

"Jokkum!" huudahti vaimo, "sano herroille totuus!"

Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen
kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas
kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa:
"Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"

Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum,
sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä
valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo
piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi
hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.

Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei
ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta,
miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä
valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut",
oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes
takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt
miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut
ja ottanut ei hän ollut mitään, mutta _valhetellut_ oli hän jo
ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä
silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee
hän uudestaan jotakin puolustukseksensa. _Hänen_ laitansa oli ihan
toinen kuin _päivätyöläisen, hän_ oli vaan valhetellut vähän rouvansa
hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta _päivätyöläinen_ oli
valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.

Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on
paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.

Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti
Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se
varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä
mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus
oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan
kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei
hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset
puhuivat herra notariuksesta.

Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä
hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja
oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin
Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin
voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä
onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta
leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa
kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.

Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä;
todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja
pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin
Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.

"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi Aksel
Hawermannille, joka taas oli tullut sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen
olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot..."

"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä
tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".

"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin
voipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella".

"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä,
uskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin
huostaan".

Hawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui "Tapahtukoon tahtonne",
ja meni ulos ovesta.

Kello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut
pöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen
tähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli
myös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä,
vaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan
huvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi
teeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: "Eikö
niin? Hän ei ole niitä varastanut?"

"Niin, armollinen rouva", lausui pormestari levollisesti, mutta
vakavasti, "päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on
häneltä varastettu, tai hän on ne hukannut".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida sydämensä pohjasta, "ettei mies ole
mikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa,
olisi minulle ollut kauhistus".

"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se
on ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he
varastavat jok'ainoa", vastasi Aksel.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut
illallisatrialle, "meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen
ollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla
ei ole yhtään varkautta tapahtunut".

"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään -- nytpä
nähdään, mistä he käyvät! -- Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin
2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte
minulle juuri _tämän_ miehen?"

Hawermann katsahti häneen pitkäkseen: "Niinkuin näyttää", sanoi
hän, "tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku
erehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta
kyllä", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat
suuttumuksesta, "että minä olen tämän miehen teille lähettänyt;
mutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä
kuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen
kertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi
todistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla
asioilla".

Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen
silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin
erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä,
kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta
ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa
suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista,
järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja
Pomukkelskopin vehkeille.

Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän
vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja
Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa
kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan
läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt
oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus
juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei
ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan
oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät
keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin
erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.

Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa
valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa,
toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa
lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi
kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja
sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin
lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän
jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää
niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta
oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän
kyllä tiesi parhaan keinon. -- Akselissa oli kaikki puolinaista; hän
ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että
hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000
taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan
mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä -- että hän
jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat,
sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin
kanssa oli tekemistä. -- Taavetista ei hän mitään lausunut --, ei
voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita
-- uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut --
ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä
Hawermanniin tuli -- tässä hän nyt ensi kerran innostui -- pehtorinsa
kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä
hänelle sopinut.

Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa
uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi
hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida
lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.

Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen
lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona
kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa;
he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat
rautakanget.

"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano
totuus".

"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.

"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"

"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei
tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla
aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon
mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja
uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli
pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei
hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä,
nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä
ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.

"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin
sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".

Ei, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle
oli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja
pehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut -- hänelle ei voinut
hän sitä sanoa.

"Jokkum, mitä sinä aiot?"

"Minä tahdon lähteä pois".

"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?"

"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti".

"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi".

"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä
hengen itsestäni".

Täälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla
ylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla
ilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin
kuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja
myöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.

Seuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti
ja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi
toimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa
kotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän
raivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää
tästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli
suljettava kellariin.

Aamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko
varmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans
tervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä
ystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo
kertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa
veltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen
lurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa
olivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän
itse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt.
"Se tahtoo sanoa", lisäsi hän, "hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt,
hän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen
ei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä
piili joku viekkaampi takana. Ja sentähden", sanoi hän, "neuvon minä
teitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet
avullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät
hänen puoltansa".

Akselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja
jokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen,
versoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa,
Pomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi
ihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa
yksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt
Regelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi
selvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän,
asiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän
voi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin
tahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin?
Kenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella,
kenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin
karkaamaan auttaa?

Nämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet
tyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja
vahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee
sitä varten heikot ja tomppelit.

"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?" kysyi
Pomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.

"Sehän on Regelin vaimo", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.

"Niin". huudahti Aksel pikaisesti... "mitä on hänellä vaimon kanssa
tekemistä? Sen tahtoisin minä tietää".

"Sepä on hyvin kummallista", virkkoi Pomukkelskopp.

Kartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti
silminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin
antoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He
tulivat sisään.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "vaimo on minulle juuri
tunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan".

"Niin, herra", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat,
"minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en
voinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä", ja
nyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa
esiliinaansa.

"Soma juttu!" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli
niin hyväluontoinen, "soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein
varsinainen salaliitto!" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille
istumaan ja kysyi: "Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat
ovat joutuneet?"

"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän
sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole
niitä".

"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun
käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"

Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä
äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin
levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on
karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".

"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin,
ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin
kalliiksi asiaksi.

Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut,
sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti,
hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo
kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä
te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta
yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään
aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin
minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä
seurassa" -- hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin -- "ei ole
tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja
päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.

Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen
tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet
syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän
voi aavistaakaan".

Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän
itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta
hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta
hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän
milloinkin toivoa voi.

Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.

"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi
Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä,
mikä sopii _herralle_, mikä _palvelialle_". Ja niin ratsasti hän
tiehensä.

Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon
kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti:
"Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi
luottaa heihin keneenkään!"

"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä
teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi,
veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi
syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000
taaleria..."

"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen
kevytmielisyyden kautta".

"Joutavia, _menneet hukkaan_?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin,
"matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"

"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan
pormestari itse..."

"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut,
niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan
olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat
hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on
ihan täysi salaliitto!"

"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen",
sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä
ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani
_täytyy_ se ymmärtää".

"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".

"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä
tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun
kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"

Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän
sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut
kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan
sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".

"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans
kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä.
Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä
orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja
vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? _Minulle_",
lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän,
minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".

Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin -- kumminkin
tässä silmänräpäyksessä --, mutta suorastaan tunnustamaan, että
hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä
ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta,
hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon,
johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan
vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä
heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.

"Niin, _sinulle_", sanoi Aksel, "_sinulle_ on hän kyllä tuleva vielä
joksikin muuksikin".

"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.

"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä
pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".

Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena
loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka
Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi
lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli
tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä
tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti
tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä,
sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".

"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin
kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".

"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen
puolustuksensa".

"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä
askelilla ja suurella riemulla edes takasin.

Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko
sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.

"Tunnen -- tahi en -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt:
minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä
minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä
tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö,
todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".

"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä
koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"

"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta
milloinkaan mitään voi syntyä".

"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".

"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja
on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan
puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".

"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista
kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan _yhdessä_
talossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän
kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa
sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo
sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".

"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri
kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja
tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä
tuottaa minulle?"

"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi
ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"

"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua
liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla
avioliitolla?"

Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut,
sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".

"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa
voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän
on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär,
Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut
luoksensa".

"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat
viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"

"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo
kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan
astuva minun nynnykseni yli".

Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja
suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä
ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet
sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa
ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin
puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä
huoneesta oli kuullut kiistan:

"Frans, Frans, mikä teidän on?"

"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta
pehtorin puolelle.

"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä
tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"

"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja
käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän
voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut
sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten
kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".

"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana
tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä
riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän
sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"

"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen
omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä
myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".

Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan
täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.

"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen
suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski
molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt
pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet
rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".

"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa?
Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän
kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan
2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää
rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän
seuraansa!"

Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin
hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti
ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan,
mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"

Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun
hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle
herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette
tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun
te menette matkoille -- jonka minäkin pidän varsin oikeana -- niin
tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus
oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako
lapseni sydäntä levottomaksi".

"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin.
Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.

"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.

"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut
ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä
molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa,
ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät
punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa,
kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi
hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut
vierivät matkoihinsa.




Luku 26.

Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa,
Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden
Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow
sanovat tämän käynnin johdosta. -- Gottlieb ja Jokkum matkaavat
Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja
Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. -- Varo nenääsi. -- Liina halaa
Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. -- Jokkumin nenä
tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia
kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.


Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori
Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että
voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut
mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen
ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa,
ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin
varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta,
kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli,
eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä
pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi
rouvasihmiseksi.

Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti,
sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja
nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen
mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.

"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on
tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni!
Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"

"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan
tietänyt.

"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb
etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan
kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku
saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin
joku toinenkin?"

Jokkum ei sanonut mitään.

"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja
Warnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan
Pümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"

"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia
häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi
sille tehdä?"

"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa
Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa
uudestaan.

"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä
pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on
hänen kanssansa? Rudolf -- no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf
tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi -- se poikahan käyttää
itsensä siivosti -- ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla
sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan
vieraita vastaan.

Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina
jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler,
"Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.

"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"

Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä
Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa,
ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä
tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon
heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole
saatu kiini".

"Ketä?" kysyi Jokkum.

"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin
puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna
heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"

"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina
Wismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa
ennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt
Itämerelle".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on
tuottava veljelleni Kaarlolle!"

"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää
tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja
hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina
perhanasti -- ei hänen itse tähtensä -- ei! vaan hänen isäntänsä
tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai
myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".

"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.

"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää
itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia
hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut,
on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut
hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja
halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi
on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy
niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa
Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen
hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän
kaupanpäälliseksi -- ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä
olento koko joukkiosta".

"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum
ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta -- Miina, sinä voit
mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille
seuraa!" -- ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler:
"Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb
voisi sen saada!"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja
seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden
tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään
ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin
naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"

"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun
kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa
asioissa aina vaan vastusta".

"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä
tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. --
Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset
valitsevat _minun_ vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna
seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum;
Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei
haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. -- Mutta kuka on haasteleva
asiasta nuoren aatelismiehen kanssa? _Hawermann_? Hän on tätä nykyä
isäntänsä kanssa epäsovussa: -- _Minä_? En kelpaa, sillä hän on minua
loukannut. _Nuori Jokkum_ itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu
vaan sananparsiinsa. _Gottlieb_? -- On hyvä mies, mutta pöllöpää. --
Siis ken? _Rudolf_! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf
minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te,
rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi
sanoa syynsä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren
herran luo?"

"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren
herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".

Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa
Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä
menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.

Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei
herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan;
he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät
ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja
ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen
rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta;
minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas
tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".

Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä
istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille
istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa
rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti:
"Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo
tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä,
jonka luona tekin teette kauppaa".

Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui
rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.

"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole
siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy
hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".

Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä
tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä
puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua _minusta_,
te aioitte puhua _Gottliebistä_".

"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla
on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni,
rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti
ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt
mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha
pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen -- ah, armollinen rouva, mikä
kelpo mies hän oli! -- ja te ette saata siis kummaksua, että minä
mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan,
sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".

"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos
minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen
vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja
teidän tyttäristänne".

"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin,
niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.

Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi
ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja
Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä.
Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava
uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän
lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow,
saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"

Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.

"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä
viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa,
niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää
siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on
tultu".

"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"

"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari
on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin
isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo.
joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa
tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä,
ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole _mitään_,
ei _niin mitään_. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille,
ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi
mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän
ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja -- mikä on
pääasia -- hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän
sanansaattajanne".

"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, -- "sitten ei mies
olisikaan niitä varastanut!"

"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu.
Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten
tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni
ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan,
kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle
erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään
saamaan siitä kirjallisen tiedon".

"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te
vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja
antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.

Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut
yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te
olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista
sydämellä".

"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi..." sanoi Aksel kohteliaasti.

"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin
kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin
kirkkoherran paikkaan".

"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".

"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf
oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole
semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan,
ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja
minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran
katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin
onnellinen ihminen".

Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen
raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän
vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin
vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä
pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla.
Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te
tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"

"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona
Tetzlebenissä", nauroi Rudolf.

"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, -- "myöskin puhdasrotuinen!
Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat
lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin
osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra
von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja
sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan
muu kuin teidän orpananne".

Ja kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös
sohvasta ja sanoi Fridalle: "Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja
herransa edestä", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: "Eikö
niin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos
saisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa".

Aksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän
juuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä -- tietysti ilman niitäkään
järjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi
takasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista
varsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen,
yksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi
rouvaansa ja sanoi: "Frida kulta, meillä on toivo saada 2000
taaleriamme takasin".

"Jumala sen suokoon!" lausui rouva Nüssler. "Rudolf, oletko puhunut
asiasta armollisen herran kanssa?"

"Kyllä", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; "asia on selvillä, minä
puolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin
nähdä".

"Sehän on oikeus ja kohtuus!" sanoi rouva Nüssler, "ei sikaa
säkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän
kuullenne, te saatte nähdä, että hän _osaa_; mutta, Jumala nähköön,
heikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään
vailla".

Ja niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.

"No niin", sanoi Bräsig, "asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu
vaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin!
Mutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska
Pomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa,
täytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista".

Tämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi
päivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.

Hän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti
hän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella
kuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri
vastaisen miehensä niihin.

"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja
menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".

Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja
sanoi: "Miina, minun mekkoni!"

"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.

"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.

"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä
matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja
hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin
vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en
ole sinä ilmoisna nähnyt".

"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina
aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen
auta".

Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen
ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä
edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.

Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä,
kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja
sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta
taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu,
niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen
aikaan Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä
Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan
avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.

"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken
ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että
kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".

"Mutta, isä kulta..."

"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella
avaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla
vierivät kartanolle?"

"Herranen aika", huudahti Kustaa, "sehän on meidän naapurimme Nüssler
erään toisen herran kanssa".

"Pöllöpää!" huudahti Pomukkelskopp, "enkö minä ole sinulle sanonut,
ettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies
Brinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani;
minä en tahdo olla jokaisen naapuri", ja niin puhein meni hän ulos
katsomaan, mitä siellä oli.

Jokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja
Jokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: "Hyvää päivää naapuri!"

Pomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä
ollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.

Jos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi
huoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi
puheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp
luuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti
kumminkin Gottlieb ja sanoi: "Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte,
on pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut
taivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein
epäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin
hänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule
kuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan
enkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että
niinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä
vastaisen appini ja anoppini toivomusta".

Tämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta
Pomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut,
vaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin
hyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa
hänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille,
sanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori
Baldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa,
nojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt
oikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä
piippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua
tarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia
maiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.

"Herra kandidaatti", sanoi Pomukkelskopp, "samalla asialla on jo
useampia teikäläisiä minun luonani käynyt" -- se oli valhe, mutta
hän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa,
kuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle --
"mutta", lisäsi hän, "minä olen heille kaikille antanut repposet,
koska minulle eräs kohta on tärkeä".

"Ja se kohta on?" kysyi Gottlieb, "minun todistukseni..."

"Niistä minä viisi välitän", sanoi Pomukkelskopp, "minä tarkotan
pappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon --
tietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, -- niin saatte minun
ääneni, muuten ette".

"Niinkuin luulen kuulleeni", sanoi Gottlieb, "on pelto herra von
Rambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni..."

"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa
hoitoonsa", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti
silmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta
hinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan
imeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi
hän tahtonut kysyä: "Mitenkä nyt suu pannaan?"

Gottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa
varsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui
hänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut
tämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen
virkaansa, hän sanoi siis suoraan: "Sitä en voi enkä tahdo minä
teille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua.
Eihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut".

"Vai niin?" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä
ja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; "älkää luulko, herra
kandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin
voi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei
välittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö
niin, teidän apillenne?"

Johan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa;
Jokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä
tämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi:
"Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää
vaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo
peltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin
tekemistä?"

"Herra Nüssler", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, "tahdotteko
luvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?"

"Tahdon!" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas
mukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.

Pomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von
Rambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat
naapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei
niin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut
semmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb
itse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli
häntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja
tarkastellen häntä syrjästä päin.

Luoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut
erityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut
jotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan
muruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän
ei ollut -- siltä kumminkin näytti -- pistänyt hänen poveensa
minkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa
perästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää,
mutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva.
Gottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista,
ja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: "Hyi!
sitä ilkeätä hevosen sontaa!" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla
saappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi
itseksensä: "Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä
maailmassa toimeen".

Juuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä,
ja sentähden piti hän hänestä paljon: "Tuo ei viljele maata sinä
ilmoisna ikinä" lausui hän itseksensä, "hän on minun mieheni. Mutta
pitää olla kuitenkin varuillansa!"

"Herra kandidaatti", sanoi hän ääneensä, "minä pidän teistä. Te
olette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun
vaatimukseeni -- hyvä! -- en ininäkään suostu teidän anomukseenne.
Mutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei
hän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua,
sillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä".

Ja niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt
lähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet
mitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta
herra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää
nimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum
pysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän
allekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.

Jokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin:
mutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo
pilkkopimeä. Niin horjui siis "kummitus" tuolla liejuisella tiellä
sumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta
seuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää,
hänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian
neljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos
olisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita,
että Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan;
Gottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä
etäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran
paidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet
sille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän
muistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan
kanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin,
joka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus
kummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle,
toinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään
kuljuun -- vielä pari askelta ja -- loiskis! -- koko rämelys rojahti
ojaan.

Huoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt
monen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja
poikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin
luoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en
ole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän
yli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun,
ja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt
isäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas
istuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen.
-- "Ptruu, humma! -- Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!"
huudahti tämä kelpo palvelia, "kyllä hevoset seisovat".

"Sinä pöllöpää!" huudahti Jokkum.

"Jumalan kiitos!" huusi Kristian ja nousi seisoalle, "minun ovat
luuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä
hevoset pidätän".

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa
kuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa,
"kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?"

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", sanoi Kristian, joka
monivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret,
"mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?"

Nyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei
siis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden:
"Gottlieb, ovatko luusi eheät?"

"Kyllä vaan, eno", sanoi kandidaatti "entäs teidän?"

"Eheät ovat", vastasi Jokkum, "kaikki muut paitsi nenä, mutta sen
olen kai kokonaan menettänyt".

Vaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa,
kääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: "Herra, enkö minä
sitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?"

"Pöllöpää!" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, "sinä nukuit".

"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on
yhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen
edeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti".

Ja kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti
hän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut
tahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään
oikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.

He ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista.
Liina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja
oli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta
ulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt
kuului jotakin -- siinä he ovat -- ei, se oli vaan tuulen humina
poppelipuissa -- mutta nyt! -- oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat
likemmäksi, jo ajavat pihalle -- Liina hypähti pystyyn, hän juoksi
ovelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle
sydämellensä -- hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta!
-- Liina juoksi porstuaan. "Pysy kaukana minusta!" huudahti Gottlieb,
mutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin
-- hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle
sydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa
kylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä,
hän hellitti kätensä ja huudahti: "Herranen aika, mikä sinua vaivaa?"

"Ajoimme nurin", sanoi Gottlieb, "me olemme Jumalan armollisella
avulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta
Jumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista".

"Miltä te näytätte!" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli
porstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.

"Niin, Bräsig", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai: me
ajoimme nurin".

"Mitä hulluja!" huudahti Bräsig, "kuinka saattaa järjellinen ihminen
sinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut,
Jokkum".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Jokkum, miltä sinä näytät!"
ja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin
kääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli
valellut kermalla. "Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!"

"Ja miltä näyttää hengellinen herra!" huudahti Bräsig ja näytteli
Gottliebiä edestä ja takaa. "No hyväinen aika!" huudahti hän ja
jätti Gottliebin seisomaan, "ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän
sinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on
varmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan".

Liina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä
pyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa:
"Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa,
katsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!" Sen oli Jokkum
hankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta
sitte. "Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne
ja huomenna koko repakko pesuun!"

Tätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat
matkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt
rouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti:
"Jokkum", huudahti hän, "miltä sinun nenäsi näyttää!"

"Sanohan sitä", sanoi Jokkum.

"Jokkum", lausui Bräsig, "minun täytyisi perhanasti valhetella, jos
milloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi;
mutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!"

"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?"
huudahti rouva Nüssler.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "hänen pitää kylpylaitokseen".

"Mitä?" huudahti rouva Nüssler, "minun Jokkumini kylpylaitokseen,
sentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?"

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi Bräsig, "hänen ei pidä kokonaan,
käsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä
siihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko
sinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu".

Sitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan
nenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja
tyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.

"Mutta", sanoi Bräsig, "vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä
te Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet".

"Niin", sanoi Liina, "Gottlieb, mitenkä kävi?"

Gottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt,
ja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: "Niin, kyllä kai se niin
on, minä olen allekirjottanut".

"Jokkum, _mitä_ olet sinä allekirjottanut?" kysyi Bräsig äkäisesti.

"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa".

"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan
peltoa hän hapottelee -- vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon
näkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta", Bräsig
kavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa,
"kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä.
Samuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se
suuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin
itseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä
ja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka
kauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään:
'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet
lokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva
Nüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon
'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia".
-- Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian
kaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja
pelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta
jalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli
aprikoi koko yökauden.




Luku 27.

Kolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut
lähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse
paholainenkaan voi huonetta rakentaa. -- Ulos! ulos! -- Miksikä
ovat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja,
ja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? -- Fritz
Triddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann
häntä siitä kiittää. -- Hevoshaat.


Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja
oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat
vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli
yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja
ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää
jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun
laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra
oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja
onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen
saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat
muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena,
lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se
sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.

Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet
parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki
muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi
onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea
ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema,
alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu,
syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori
rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut
sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne
sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät
häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli
iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa
hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät
tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai
lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä
ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin,
jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt
oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan
vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat
kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja
he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he
eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille
iltatähti.

Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista,
mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia
kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän
lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi
siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä
pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt
häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen
sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän
enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana
olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli
kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt,
oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena
oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa
kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi
pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja
seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea,
ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman
ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti
Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin
rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen
kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin
suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa
ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä
kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen
lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä
mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan
ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä
tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan,
jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän
tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena
oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja
ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi
kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut
lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä
tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen
huoneesensa.

Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens
antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin
tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän
tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta
helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla
oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä
ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti
mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja
sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari
Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava
Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi
hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen
en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen;
kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään
kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen
tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta
Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi,
muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz
sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman,
niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".

Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse
kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä
lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän --
seitsemän -- viisikolmatta -- viisikolmatta -- Kurz -- Hawermann
-- Kurz -- Hawermann -- tyhmyyksiä -- tyhmyyksiä! -- Tähän pitää
hammasorsi -- liian paljo painoa -- pultti läpilyötävä -- no, niin --
kaikki valmisna -- niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa
hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä,
kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.

Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi
sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen,
ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta
koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi
sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei
hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta
rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi
siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin
ylimalkaan mahdollista oli.

Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan
kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus
oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon,
ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon
vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi,
toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti
onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti
pienokaistansa Akselinsa käsiin.

Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa
katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka:
hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen
vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno,
että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin
hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden
ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa
sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi
hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä
pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen
tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä
hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä
oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin -- "tuon tyhmän poika
tolvanan" --, pastorin rouvan Gürlitzissä -- "sen parittelian" --,
ja rouva Nüsslerin -- "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun
hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa
kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet,
sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten
ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla
edesvastauksellansa.

Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa,
toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan
sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa,
neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.

Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin
kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän
nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta,
että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti
hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa
miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen
koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja
takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von
Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen
ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli
lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut
paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa
tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on
saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa
hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi
myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen
miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä
asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä
nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia,
järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa
nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.

Pomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan
noilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa
loisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli
sivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet
vastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa
ja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen,
ja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein
sydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi
hänen silmiinsä ja sanoi: "Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra
von Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista
tahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy
teidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa
ilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto,
jos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä
onkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa
erotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne
ja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä
aina tuonne töyräälle asti -- alempana juoksee puro ja siinä hyvää
juomavettä --, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti", lisäsi
hän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, "on teidän
pehtorinne sitä vastaan".

"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin
käsken", sanoi Aksel pikastuen.

"Sen minä tiedän", viihdytti Pomukkelskopp, "ei hän ymmärräkkään
semmoisista mitään".

"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän
hedelmällisimmän kulman maata", sanoi Aksel.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, "mutta teidän
täytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden,
jonka nyt tavalla tai toisella menetätte".

"Se on totta, se", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran
hädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu
mielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta
Pomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora;
hän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja -- tämän sanoi hän
vaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan
--, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen
kättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann
kävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: "Herra
Hawermann", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, "kuinka
pitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?"

"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna
alotamme puron puolelta".

"Hyvä! Aina töyräälle saakka -- minä annan sittemmin teille lähemmät
määräykset -- pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta
ohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan
Taavetilta heinänsiemeniä".

"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi".

"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi.
Minä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten".

"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa
laskevan pilaa.

"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle,
"tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää
lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan
maan sen lisäksi".

Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi
varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin
katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.

"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.

Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?"
sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut... minä
olen pitänyt siitä erityistä kirjaa..."

"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".

"Herra von Rambow, se on mahdotonta..." "Kuulettehan, _etten sitä
enää vouraa_".

"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki..."

"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini.
"Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!"
ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta
niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet,
eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois
mielestänsä, että hän taas oli väärässä.

Ja vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle!
Missä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja
kiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa,
jota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta!
Ja mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli
hänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni
se mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin
mielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä,
joka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa
ja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se
väliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa,
joka vaan ajattelee palkkaansa.

"Triddelfitz", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, "tämän kulman
tässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle;
hän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä,
kylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan"!

"Mitä hän sillä tarkottaa?" kysyi Fritz.

"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla
hän tulee ulos puutarhasta", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa
tieltä.

"Triddelfitz", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, "tämä
peltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän
on huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän
hevoshakoja".

"Oivallista!" huudahti Fritz, "minä olen aina sitä ajatellut, emmekö
saisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista".

"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!"

"Niin aina, se on välttämätöntä!" huudahti Fritz täydellä
vakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään
imartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän
olisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan
toivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin
ennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän
herransa kanssa sydämestänsä yhtä.

"Onko teillä syltäpuuta?" kysyi Aksel.

"_Syltäpuuta_? Ei", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti
suunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: "minä
olen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää
sen teille", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä
suuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin;
näiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan
ja pyöritti konetta ympäri: "Vanne tekee ympäri pyörähtäessään
täydelleen syllän", sanoi hän, "ja tämä vasara tässä lyö joka kerta,
kun syltä on täysi".

"Kas! Kas sitä vaan!" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu
taas heräsi, "ja sen olette ihan itsestänne keksineet?"

"Ihan itsestäni", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt
sanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei
mielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.

"No, mitatkaa sitte tämä pelto", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi
itseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja
kekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin
Hawermannin.

Vähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin
äkäisenä: "Triddelfitz", sanoi hän, "mitä kujetta tämä on? Te kylvätte
ohraa liian taajaan".

"En suinkaan!" sanoi Fritz, "olenhan minä asettanut koneeni juuri
niin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan".

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Hawermann, "sitte minun silmäni
minun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?"

"Mittapuuta ei minulla ole", sanoi Fritz, "enkä sitä tarvitsekaan",
lisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka
hän armolliselta herraltansa oli saanut, "minä mittaan kaikki
koneellani;" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa
viattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.

"Mitä?" huudahti Hawermann, "mikä kalu tuo on?"

"Minun keksintöni", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi
hän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.

"Ahaa!" huudahti Hawermann, "ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa
tähän suuntaan kymmenen syltää".

Fritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi
sivulla ja luki: "No kuinka paljo olette saaneet?"

"Kymmenen syltää", sanoi Fritz.

"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa" sanoi vanhus.

"Se ei ole mahdollista", sanoi Fritz, "te olette erehtyneet, minun
koneeni käy oikein".

"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän", sanoi vanhus
kiivastuen, "mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te
koko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla
mitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä
pellolla! Mutta tuo laiskuus -- tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa
tänne oikea syltäpuu!" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja
leikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas
kylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'

Fritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen
silmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa.
Se on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa
tahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään,
kellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä -- tietysti
kaikkein ensiksi oman itsensä tähden -- mutta myöskin virkaveljeinsä,
kaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa,
että tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt
virui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa
juuressa. "Syltäpuu on minun tuominen", jupisi hän itseksensä,
"siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä
maata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa". Ja kun
hän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä
katkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän
kerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin
tuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset
ja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin
luona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä,
ja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut
Hawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti
Mari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja
pakisi itseksensä: "Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän
tulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään".




Luku 28.

Uudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä
Hawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää,
olla hyödyllistä askaroimista, -- Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa.
-- Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. --
Miksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli
lammastarhan aidan. -- Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.


Ja niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu
toimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä
varsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.

Kartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta,
jonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä
ja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä
Fridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan
tarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka
suuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli,
ja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden
sille tasapainoksi.

Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen,
epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa
pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti
maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena
ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan
munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä
tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin
varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen
olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt.
Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi
kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän
kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää
mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"

Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän
nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".

"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee..."

"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".

"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän
totella".

Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu
ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.

"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus
oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot
sisään".

"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut
pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä,
muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".

"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen
ajamista järjestettäväksi?"

"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän
takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen
latoon, toiset ohrahuoneukseen".

"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?"

"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja
ilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille
on meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja
elovankkurit joutuvat epäjärjestykseen".

"Vai niin!" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, "sitä minä tahdon
likemmin ajatella".

Ja hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän
korjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen
ensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia
ei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon
äärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai
haittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt,
mutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta
olleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä
kokonaan vapauttaa.

Seuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin
ystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: "Hyvä herra
Hawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut -- älkää panko pahaksi
--, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren
Triddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset".

Vanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai
hän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: "Ja minä, herra, minun
pitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te
enemmän kuin minuun?" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota
nuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi
koko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja
hän lausui rohkeasti: "Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki
voimani ja taitoni teidän isänne hyväksi -- hän kiitti minua siitä,
kuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! -- mutta te? Te olette
osottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä
häpäistä minua?"

Ja hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:

"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan
kerran itse koettaa..."

Mutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se
oli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan
tuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi
hävetä vanhuksen edessä.

Vanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui
sen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja
mihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:

"_Triddelfitz_!"

"_Herra von Rambow_!"

"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?"

"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut".

"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?"

"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään".

"Pöllöpää!" -- se oli Fritzin ääni -- "meidän on ajaminen rukiinelot
sisään".

"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä", sanoi Päsel ja
paiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, "mitä pehtori käskee, sitä
teen minä".

"Flegel!" huusi nuori herra.

"Fritz Flegel!" huusi Triddelfitz.

"Mikä hätänä?" ärjäsi eräs ääni työvajasta.

"Missä ovat elohäkit?" huusi Fritz Triddelfitz.

"Tuolla ne ovat", sanoi vaunumaakari, "ja minulle ei ole kukaan
mitään sanonut".

"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?" kysyi päivätyöläinen
Näsel.

"Jumala tiesi, veikkonen", sanoi Pegel, "meillehän ei ole kukaan
mitään sanonut".

"Flegel", huusi Fritz, "meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit
pitää voidella".

"Olkoon menneeksi", huusi Flegel vajasta, "tervapytty on täällä".

"Herra von Rambow", sanoi Fritz, "missä on Hawermann, eikö pidä
kutsua Hawermannia?"

"Ei", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.

"Niin", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan,
"sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään".

"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella".

"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?"

"Päivätyöläisten!" sanoi Aksel ja kääntyi pois, "yhä vaan
päivätyöläiset! -- onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä
tehtävänä. Kuulkaapa", ja hän kääntyi takasin, "he voivat myös
voidella vankkureita".

Ja sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti
jotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli
koskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän
tahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja
kamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi
sanoa itsensä irti. Hän kuuli -- vaikk'ei tyystin kaikkia -- mitä
tyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin
tahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli
mennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti
kirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei
sekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki
pulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei
ollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi
sohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.

Iltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen
avulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että
voitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui
hevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa
käskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro
tammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla,
joka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti.
Nyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien
eteen ja ajettiin yhdessä jonossa -- järjestys on aina pääasia --,
toisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat
(jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin
pellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli
annettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille,
Aksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä
sinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä
ollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina
pääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli
jonon menoa: "Mitäpä tuokin nyt merkitsee", sanoi hän ja kynsi
päätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. --
"Mutta vähänpä minä siitä", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä,
"mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?"

Pehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus
oli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi
luopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska
häntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta
ja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän
voinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli
pitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen;
mutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä
myöden.

"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla
rajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä
ihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä
jaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?"

"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta
ja Triddelfitziltä".

"Mitä?"

"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista".

"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?" huudahti Bräsig ja nosti
kulmakarvansa korkealle ilmaan.

"Minulla ei ole enää mitään sanomista", sanoi vanhus hiljaa
itseksensä, "minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran
mielestä liian vanha".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle,
"miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!"

Ja Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän
oli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin
kiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin
tahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta
värisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: "Jesuviitti!
Perhanan jesuviitti!" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: "Kaarlo,
myöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä
povessasi!"

"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään".

"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen
perässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa!
Maltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin", huudahti
Bräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa,
ikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt
kärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan
vimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. "Kas, siinähän se nyt on
koko pentele!" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän
oli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma
kelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.

"Seis!" huudettiin. "Tuhat tulimmaista, seisattakaa!"

Fritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei
kuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän
Hawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä
kohden: "Herra pehtori..."

"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan", huudahti Bräsig.

"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa
sillalla ja toiset eivät pääse ohitse".

"Ratsastakaa mitä pikemmin..."

"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole
enää mitään sanomista", puhkesi Bräsig puhumaan.

"Ratsastakaa mitä pikemmin..." sanoi Hawermann.

"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he
kantavat jo sitomat pois tieltä".

"Herra pehtori", sanoi Fritz ujostellen, "minä en voi sille mitään,
herra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki
yhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten".

"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos
suustanne!" huudahti Bräsig.

"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja
komentaa kaikkia".

"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin
vanhalla Blücherillä Rostockin torilla?" sanoi Bräsig pilkallisesti.

"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu
vankkuri heti taas lähtee matkaansa", sai Hawermann sanotuksi.

"Sitä en tohdi tehdä", sanoi Fritz, "herra on nimenomaan sanonut,
että vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän
tahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän".

"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen
nähnyt..."

"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.

"On -- on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig
lauseensa varsin tyvenellä mielellä.

Fritz ratsasti kartanolle.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä
kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".

"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko
olemme siellä tai täällä".

He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon
parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat,
että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset
valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä
talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina
ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri
kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa
käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien
etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät
hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat,
sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.

"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko
kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään
värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista
ennen nähnyt".

"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion
tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa
kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä
hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee
sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta
rouvaansa!"

"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja
lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka
lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"

Oli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa
karautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta
polttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja
huusi: "Triddelfitz!"

"Heti!" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.

"Mitä pentelettä tämä on?" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa
oikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat
pihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.

"Triddelfitz!"

"Heti!"

"Herra, oletteko hullu?" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin
asunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui
ihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja
pelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan
hattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään:
"Aksel, Aksel! mitä tämä on?" mutta ei saanut myöskään mitään
vastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi
ruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin,
ja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: "Triddelfitz!"

"Heti, herra von Rambow", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.

"Piruko teitä ajaa?" huudahti Aksel.

"Ei, hän ei aja minua", sanoi Fritz ja seisoi -- Jumalan kiitos! --
taas jaloillansa, "minä ajoin _häntä_; minä luulen, että ruuna on
vauhko".

"Se hän on varmaan!" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten
paikalle tallista. "Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra
kreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän
saa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus;
tulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin
lammas. Näettehän, tuolla hän seisoo".

"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin
merkitsee?"

"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen
ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni,
seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin
perästä".

"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"

"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. --
Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".

"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.

"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen
laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään
kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".

"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin;
mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan
järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".

"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"

"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä;
minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini
hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa
tämän elonajon ilman hänen apuansa".

"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".

"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana
kartanossani".

"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva
katkerain surujen ja huolten alkuna meille", ja Frida vaipui
raskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä.
Aksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel
Sadenwater toi kirjeen: "Terveisiä herra pehtorilta".

"Siinä nyt ollaan!" sanoi Frida.

Aksel luki kirjeen: "Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti
mennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta
että hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen
edeltänsä, se minua harmittaa!" ja niin rupesi hän juoksemaan edes
takasin lattialla. -- Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä
piti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän
taas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen
täytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden
sanoi hän vääryydessään: "Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että
sinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!"

Frida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos
ovesta.

Tänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä
tytärtänsä uneen. -- Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa
ajatuksensa uneen! -- Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa
ylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista
taivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut;
mutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja
surujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi
väsynyt ihminen ei saa unta.

Niin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden
sijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä
erota.




Luku 29.

Miksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli
vyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä
pastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka
helposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti
voi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä
Pomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on
olemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. -- Bräsig
antaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä
tölmäyksen rintaansa.


Jokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb
oli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän
tästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää,
yksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.

"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin
nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja
kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa
onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb
viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta
kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on
tyhmin".

"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen
pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"

"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa
rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden
että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin
saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli:
"antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo
punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo
kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä;
ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen
pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän
kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot
olivat hajoomaisillansa. -- Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin
poika on meidän miehemme".

"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.

"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja
Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies
ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei
minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on
minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä
penniäkään enempää!"

Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki
äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti
isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he
luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.

Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo
molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa
kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia
toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti
sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään
koskenut. -- Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa
uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä
tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen
rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin
pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa.
Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän,
olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai
hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin
pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää,
johon sai toivonsa perustaa.

Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja
rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta:
täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla
virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä
kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin
vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti
käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi
lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina
ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai
osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa
syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin
peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana
kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.

"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä
syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä
viettää, minä olen valmis".

"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja
Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".

"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus
ei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas
vieraalla nimellä sanotaan?"

"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä
tavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä
pastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus".

Samassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: "Hyvää
iltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet".

"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?" kysyi rouva Nüssler.

"Oli", sanoi Kristian, "yksi kirje oli myös, siellä".

"Miks'et tuonut sitä muassa?"

"Ei", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin
osottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, "sehän oli oikein kamala
hinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa
muassani".

"No, mitä se sitte maksaa?"

"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen
tuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle".

"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?"

"Kyllä minä sen tiedän", sanoi Kristian, "mutta en sano", ja katseli
karsasteli Bräsigiä.

"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa", sanoi rouva Nüssler.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Kristian, "se tulee eräältä naiselta,
mutta nimen olen minä unhottanut".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, "naiselta! minun
vävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!"

"Semmoista voi tapahtua!" sanoi Bräsig, "voi tapahtua
herännäisillekin!"

"Niin, semmoista voi tapahtua!" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos
huoneesta.

"Kristian", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, "sinä menet
taas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin
tarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi,
minun täytyy saada se kirje".

"Hyvä", sanoi Kristian ja lähti, "sen tahdon toimittaa".

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin
että tuo vanha krapelus oikein ryskähti, "mitä on minun vävypojallani
naisten kanssa tekemistä?"

"Sitä en tiedä!" sanoi Bräsig, "on minulle varsin tuntematonta, koska
minä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu,
sanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää".

"Kas sitä Gottliebiä", huudahti rouva Nüssler, "sitä hiljaista,
siivoa miestä!"

"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista", sanoi Bräsig. "Älkää
luottako mihinkään jesuviittiin!"

"Bräsig", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti,
kun hän nousi, "jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni
takasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut
anteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään;
mutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja
kuitenkin semmoisia toimii -- hän pysyköön kaukana minun perheestäni!
Semmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!"

Ja kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli
hänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi
hän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun
Gottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa
lasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta
tekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla
pyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle,
olihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin
veti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille,
jonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.

Seuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski
Kristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: "Rouva kulta,
minulla olisi pari sanaa sanottavaa".

Ja rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat
rakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.

"No?" kysyi rouva Nüssler.

"Tässä hän on", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos
liivintaskustansa, "ja naisen nimen tiedän minä myöskin".

"No?" kysyi rouva Nüssler taas. "Niin", viskutteli Kristian
salaisesti rouva Nüsslerin korvaan, "Miina on hänen esinimensä ja
Sterium on muistaakseni hänen isän nimensä".

"Mitä? Miina -- Sterium on hänen nimensä?" huudahti rouva Nüssler.

"Ahaa!" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä,
"tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita
nimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja", ja hän tempaisi oven
sekillensä ja huusi sisään huoneesen: "Hurraa! Te vanha herännäinen
siellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!"

Ja rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja
sanoi: "Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta
vääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka
ilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät".

"Herranen aika", huudahti Gottlieb, "mitähän tämä on...?"

"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin;
mutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle
kaikki sanoa".

Ja häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina
Liinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb
näytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen
niskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti
jokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut
jalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan
hyvin. -- Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä
minä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori
Jokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja
nukkuivat.

Hawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen
Lovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa
onnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei
ollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea
morsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan
myös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle
hääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi:
"Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat
sinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla
on siihen lähin oikeus!" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä,
kääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti.
jossa hän huusi: "Hawermann!"

Hänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen
vieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui
myöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.

Gürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja
tarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa,
jonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi
pastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan
juotuansa: "Hawermann, minä olen valmis", ja nousi vaunuihin ja
Hawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. "Lovisa tietää, mitä
hänen tulee tehdä", sanoi rouva Behrens, "hän toimittaa huomenna
tänne minun kalustoni". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota
uutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä
hänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki
samaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos
akkunasta ja sanoi: "Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!"

Kauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui
Hawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: "Rouva kulta, minulla
olisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin
palveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun
asuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa
minut ruokaanne?"

Paljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos
ei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan:
"Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne".

Niin on laita mailmassa, mikä yhdelle on _ilo_, on toiselle _suru_,
ja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on
erotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen
välillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä --
etsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä --, ja nämä ihmiset
rakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä
sydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan
rakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina
Reksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa
rakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät
he toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin
lujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.

No, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä,
hän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia -- hän olikin
vielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen,
että hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista
edeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.

"Hän alkaa tulla vähän järkeensä", sanoi Bräsig, tultuansa
kirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman.
"Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he
ovat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen
tuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän
on antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän
enää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan
pastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii
_kolmesataa kolmekymmentä_ ja _kolme tuhatta_ pirua, ottamatta
ollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa,
Liina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut,
esimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin
ääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun
vieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, -- sillä piru
käyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti
tekeminen -- ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja
kun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja
sanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen',
ja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä
mielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua
sillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa.
Semmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset
ovat vielä hullumpia".

Ja niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri
tietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui
Miinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi
kumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. --
Mutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja
Mallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa
hänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin
tarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen
hännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon
haltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow
oli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja
muistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista,
ja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja
oli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti
pystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: "Seis! Tässä asiassa on
minullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä
ihmisiltä neuvoa", ja huusi ulos ovesta: "Pehtori Bräsig, tulkaapa
pikkusen tänne!"

Ja Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon
kauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: "Mikäs on?"

Ja Liina juoksi hänen luoksensa: "Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois
vourata. Se on oleva minun suurin iloni".

"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni", sanoi
Bräsig, "minä itse tahdon sitä viljellä".

"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä",
huusi Pomukkelskopp.

"Ei sinun tarvitsekkaan -- ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!
Minä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä".

"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut..."

"Että sinä olet pöllöpää", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.

"Hyvä herra pastori", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa
puutarhaan, "tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua,
vaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä,
kuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat
jäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus
puolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne
katselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle
poskelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta _vihaa pitää_
olla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja
tuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan
vimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä?
Eikö semmoista juutasta pitäisi vihata?"

"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa..." ja Gottlieb
olisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä
ankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta
hyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman
pitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: "Bräsig kulta, Bräsig kulta,
kuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte
rauhallisesta levostanne?"

"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös
rakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan
ylenkatseellisesti _herra Sameliksi_, vaikka hänen ristimänimensä on
Samuli?"

"Te tarkotatte kai Samuelia", puuttui Gottlieb puheesen.

"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän
on todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin
kasteessa saanut tuon kristillisen nimen _Samuli_, ja hänen vaimonsa
sai nimen _Karnalia_".

"Pehtori Bräsig", huudahti Liina ja purskahti nauruun, "nyt te
sekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia".

"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu
itseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut.
Kun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin
täytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt
herra _Samuli_ Pomukkelskopp ja neitsy _Karnalja_ Kielipalku,
sillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta,
Liina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään
tekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja
tuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää
silmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra
pastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt
hyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä
ensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan
pastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä
hevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!" ja niin meni hän
matkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.

Mutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös
vihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori
Bräsigiä.

Kun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä
tuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja
lainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta
ritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen
ivallisten sananparsien loppuna oli aina: "Niin, Kopp, sinä olet yhtä
viisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta
kotia!"

Viimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi
pystyyn sohvankulmastaan ja huusi: "Malla, sano minulle totuus, enkö
minä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?"

Mutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi
hän siinä oman kihlauksensa.

"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?"

Mutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja
huokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen
rakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli
avaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa
toimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.

Mutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen
luonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän
ystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän
oli _herra_ huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti
heidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille
asti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa
omaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut
hyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto,
kaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen;
molemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan
pellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän
antanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von
Rambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois
ja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö
enää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä
sinisen hännystakin liepeestä -- Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin
jättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä -- ja sanoi, että
herra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.

Herra von Rambow? -- Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku,
jota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan,
minkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow?
Maltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse
hänen luoksensa: "Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka
voidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt".

Vai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla
millänsäkään!

Pomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle
antanut, mutta ei virkkanut mitään.

"No, kuinka on käynyt?" kysyi Aksel.

Mutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin
nenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.

"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon
ma?"

"Sitä toivon minäkin", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi
savikkeenvarren ylös perunamaasta, "kumminkin on 2000 taalerin
vekselinne järjestyksessä".

"Mitä?" kysäisi Aksel hämmästyen, "mitä sillä tässä tekemistä?"

"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään!
Hän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow", sanoi
Mukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita
ja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, "teillä on
ne 2000 taaleria ja _minulla_ pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole
sitä".

"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma..."

"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria
-- eikö niin? Te olette ne saaneet -- ja minä", hän polki vasenta
jalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, "ja minä olen
saanut pitkän nenän".

"Mutta..."

"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä
tarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä", ja hän haparoi
taskuissansa, "jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole
lompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli
yksi niistä jo maksettavissa".

"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri
tänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet
vourata pappilan peltoa".

Ei auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee,
hän vaan vähän nipistelee sinua.

Pomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän
ei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin
sanoja, vaan nipisti taas: "Minä olen hyväntahtoinen ihminen,
minä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi
mieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata
rahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von
Rambow, minun täytyy _nähdä_ jotakin, _nähdä_ täytyy minun jotakin.
Minun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on
vetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös..."

"Naapuri kulta", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, "minä
olen sen kokonaan unhottanut. -- Minä pyydän teitä... minä en ole
ensinkään sitä ajatellut".

"Vai niin?" kysyi Mukkel, "ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen
_pitää_ ajatella ja...", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta
samassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin -- ei! -- ei pidä
olla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät
vielä olleet kypsät. "Ja", jatkoi hän puhettansa, "tästä kaikesta
saan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa.
Näin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen
nuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi
ostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa
olivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on,
tuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana".

Kurota _sormenpääsi_ vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta _koko
käden_, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos
sopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä,
niin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja
ahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää
kartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä,
hänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella
Bräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli
kädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel,
tuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan
paholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä
jutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista;
että hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa
viihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja
mestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen
häpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois
talosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.

Hän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän
Hawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen
perässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti
ja kenenkä hyväksi? Hänen _itsensä_ hyväksi, oli Akselin sanominen,
ja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa
taas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig
käydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: "Hyvää
päivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa,
lehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse
maanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä"; ja
samassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi
ympärinsä; "ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet
ystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää
päivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?"

"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä
kiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle
herrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen
Pagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin
puolesta".

"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?" kysyi Aksel,
ollaksensa ystävällinen.

"Jumalan kiitos", sanoi Bräsig, "täkäläiset olot ovat minulle
niin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella.
Meikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista
silmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä
kävin eilen", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja
kohden, "minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin
minä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa
kokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden
häkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän
varustaminen häkki lukolla".

Aksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen
ilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi:
"Hyvästi!"

Bräsig katseli hänen perästänsä: "Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa
seurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä.
Minusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin
voiminsa syöstä onnettomuuteensa... mutta maltappa! Kyllä sinä
vielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. -- Kaarlo", huusi hän yli
pellon, "hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!" ja lähti
lehmäkaupallensa.




Luku 30.

Reestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja
pyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta
joulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat
yksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli,
ja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz
Triddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. --
Mukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. -- Kaikki rakkaus
raukee ja katoo! Viha saa voiton.


Ja niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko
vieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan;
mutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo
tuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän
yhtä hyvin pysyä poissa. -- Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin
hän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä
ja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän
hyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi
vilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa --
kerran -- toisen -- ja kolmannen: "Hyvää huomenta, herra Reuter, minä
olen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän
ei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä
ja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja
pikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä". -- Niin,
jos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun
vaimoni ja minä: "Terve, terve, sä vieraamme armas!" ja sulatamme
sitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt
lähdetään -- kaksi penikulmaa tunnissa --, ja kun olemme saapuneet
Bollentiniin, sanoo Fritz Peters: "Mitä vietäviä, kuinka olette niin
kauvan viipyneet!" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja
ottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: "Setä Reuter,
minä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;" ja
nuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein
kannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja
antavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani,
ja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja
tervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy
sillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni,
ja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun
nyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst,
perheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme
käsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt
viisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee _isoäiti_. Ja nyt aikaa
talvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat
ja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa
mitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: "Täss' istuelen ja
hikoelen..." ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin
jo siinä kylläksi.

Ja sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista
ja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua
kuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa
kanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun
lempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee
tohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly
istuu heidän sylissänsä; ja sitte -- sitte tulee pyöreä, möhkäle
ajaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää
möhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan,
jotka seisovat valmisna -- sillä he tietävät tehtävänsä -- he kehivät
möhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen,
kunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta
valmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen
tuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin
vedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää
hänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. -- Ja taas
tulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz -- mitä? Hän hyppää yli ajajan
ruoskan? -- ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia?
Hilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? -- Ettekö? -- Ei olekkaan
tarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on
norsunluiset luut -- "paljasta norsunluuta!" ja niin lujasta aineesta
on luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö
häntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, -- ihan vaan
norsunluun tähden.

Ja sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen
kauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän
sytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa
sen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon,
ja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja
sitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden
temppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos
pelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee
pöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa
mitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja
jokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte
nousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa
ja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista
yhtymistä taas vuoden perästä!

Mutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista
joulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen
tekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli
jäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle,
vaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin
ulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut
rakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller,
sillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä
ja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: "Nyt en jaksa enää,
sillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle,
viemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän
mesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en
minä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen
laukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa
toisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista", ja niin puhein
nousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari
Mölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin
sydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.

Eräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa
kanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen
työnsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että
hänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä;
ja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen
työnsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli
siunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.

Ja taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä
kyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat
ajatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He
istuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan;
yht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi
kuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin
täytyi yksin ottaa naapuri vastaan.

Pian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu
maanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään
vauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut
viattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi
tuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä
kirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille,
pehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen
sinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.

"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?"
huudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä:
"pehtorille!"

Daniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein
sydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.

"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää
mieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Aa", sanoi Pomukkel, "ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen.
Minä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun,
jota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää
tahdo siitä mitään kuulla".

"Minkä huhun?" kysyi Aksel.

"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on
kai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista".

"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?"

"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden
olette antaneet eron pehtorillenne".

"Minä en tiedä mitään, kertokaa!"

"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja
päivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että
pehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun,
on saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja
on hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän
Wismarissa otettiin merimieheksi".

Aksel juoksi huoneessa edes takasin: "Se ei ole mahdollista! Niin
hävyttömästi olisi minua petetty!"

"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat
asiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko".

"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana
vaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi
tällä kertaa ollut juovuksissa!"

"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa".

"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi!
Joku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä
maantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä?
Sentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin,
jonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon
viisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti".

"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on
Hawermannin sukulainen".

"Oh", huudahti Aksel, "vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun
vaan pääsisin näiden ilkeyksien perille".

"Se ei ole mikään helppo tehtävä", sanoi Pomukkelskopp, "mutta
kaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?"

"Hawermann? Huomenna".

"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti
tutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa.
Tarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata
odottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän
aikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää
vuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että
vanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä
Hän on myöskin -- niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta
kuullut -- lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja,
liikaa korkoa vastaan".

"Oh", huudahti Aksel, "ja kun minä silloin häneltä pyysin" -- tässä
keskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän
joutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin
voinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut
tarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.

Tämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein
sujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa
kanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni
kotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen,
sapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja
hän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä
ajatuksiltansa.

Eräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös
hiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä,
hänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien
tilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin
kauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän
joka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä
tiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi
hän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja
kerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle
näyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan
tahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt
kirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut
tekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan
viljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän
tässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.

Kun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja
tätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli
hänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus
hänen perästänsä: "Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne
valmisna?"

"Kyllä", sanoi Fritz, "se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut".

"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on
tarkempi kuin edelliset".

"Kyllä vaan", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.

Daniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi
istuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin
käsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja
luki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen
sydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä
aikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona
aurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa
alas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat
kosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.

Frans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän
nyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja
että kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat
siirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut
hänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen -- Hawermannin kiellosta
huolimatta -- kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa
seurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi
hän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.

Vanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen
lompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään
edes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että
hän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva
ainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai
onnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika,
ennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla
miettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja
puolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja
uhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä
pinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja
ilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.

Niin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat
asettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli
hän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa,
eikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren
isäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä
miehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut,
joka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi
mielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka
riippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan
se tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei
kauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa
ymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa
onnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä
epäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden
tyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki
molempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden
yli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä
hänen valkeita hiuksiansa.

Kun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi
auki ja Kristian Degel syöksi sisään: "Herra pehtori, teidän täytyy
tulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä
pitää tehdä".

Vanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.

Tuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz
sisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko
tilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja
aikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi
keikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä
vanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. -- "Tämäpä
sopii hyvästi", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen
viljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi
jo hämärtää.

Hän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian
Degel uudestaan syöksi sisään: "Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä
pikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen
tamma märkiin raiteihin".

Kun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan
taaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti
aitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos
hänen kanssansa. -- Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin,
joka tuli lehmiä lypsämästä.

"Mari kulta", huusi Fritz, "tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun
kapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan
unhottako kirjoja!"

Ja Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja
kokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun
lainakirjaston kirjojen keralla.

Kun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa,
aavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz
Triddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin,
aavistamatta myöskään mitään pahaa.

Kun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille
käskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan
kokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä.
Hän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi,
kun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von
Rambowin puheille.

Akselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen
tammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut,
se myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli
häntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän
itse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt
oli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi
ne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle
suorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko
hänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä,
joka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä,
hänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden
hänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä
on tuossa hopussa vaikea löytää; mutta _riidan_ voi aina saada:
toimeen, ja se saa käydä _syystä_. -- Viheliäinen keino, mutta hyvin
tavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka
hirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä
mennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti
harhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.

Kun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja
katseli ulos: "Onko tamma jo terve?"

"Ei", sanoi Hawermann, "se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa
hevoslääkäri".

"Se on _minun_ asiani. Mutta", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä
tuimemmin ulos akkunasta, "syynä on se, ettei pidetä mitään huolta
tallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla
heinillä".

"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat
saaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse
olette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista,
sillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen
muutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun
otitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne".

"Niin kyllä! niin kyllä!" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan
luota ja käveli edes takasin lattialla, "se on samaa vanhaa virttä".
Yht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta
vähän epävarmasti: "Te aiotte tänään lähteä?"

"Niin", sanoi Hawermann, "viime suostumuksemme mukaan..."

"Minun ei oikeastaan olisi tarvis", puuttui Aksel hänen puheesensa,
"päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti
pitäisi teidän kumminkin jäädä".

"Se on oikein; mutta..."

"No se onkin yhdentekevä", huudahti Aksel taas, "mutta tilit on meidän
ensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne". Hawermann meni.

Aksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei
tarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa,
ettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä
vaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden
jälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä
mukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan,
Hawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen
kanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa,
ihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: "Hyväinen
Jumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka
on se tapahtunut!"

"Mitä nyt?" kysyi Aksel.

"Herra von Rambow", huudahti Hawermann, "eilen illalla minä päätin
vilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se
poissa".

"Oo, sepä on kauniisti!" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen
siemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi
nyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, "tämäpä on varsin
kauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun
sitä tarvitaan, on kirja poissa!"

"Minä pyydän", huudahti Hawermann tuskissaan! "älkää tuomitko liian
äkkiä, se on löydettävä, se löydettämän", ja niin puhein juoksi hän
taas ulos ovesta.

Vähän ajan perästä tuli hän taas: "Sitä ei löydy", sanoi hän heikolla
äänellä, "se on varastettu".

"Oo, sepä on lystiä!" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja
takasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, "välistä ei täällä
ensinkään varasteta -- niinkuin minun 2000 taalerini laita oli -- ja
välistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen
mukaan, kuinka teidän asianne vaativat".

"Jumalan tähden! Jumalan tähden!" huudahti vanhus, "antakaa minulle
aikaa, herra!" Ja hän löi kätensä ristiin: "Hyvä Jumala! Minun
kirjani on poissa".

"Jaa", huudahti Aksel, "ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja
ihmiset tietävät, _kuinka_ hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta
taaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, _mihin_ ne ovat
joutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?" kysyi hän ja lähestyi
Hawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.

Vanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän
oikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut,
erosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen
vavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri
syöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen
virran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin
ja murtaa tokeet: "Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!"

"Konna!" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt,
nähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. "Konna!" huusi hän, "minun
kunniallinen nimeni...!"

Aksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.

"Konna!" huusi vanhus, "sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!"
ja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli
tarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen
käsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.

"Herra Jesus!" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus
seisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.

Ovi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin
luoksi: "Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?" ja kaikki se
rakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt,
puhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä
olivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän
repäisi auki hänen vaatteensa: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!"

"Ole huoletta!" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, "haava on
käsivarressa".

Vanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli
peräytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt
ja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua
ja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään
kasvaisi.

Daniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin
Aksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet
käsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.

"Lääkäriä noutamaan!" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren
juoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät
siihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen
oli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä
jäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. "Murhaaja!" huudahti
Frida hänelle, mennessään ulos; "murhaaja!" huusi hän toistamiseen,
palatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti
itseänsä vähän ylös ja sanoi: "Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton",
sillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian,
tunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa;
"mutta", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä
syyttämällä toista, ei hän voinut heittää, "petturi on hän ja varas.
-- Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!"

Veri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa,
mutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän
hoiperrellen ulos ovesta.

Hän meni kamariinsa: "petturi on hän ja varas", pyöri hänen
päässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän
näki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä;
"petturi on hän ja varas", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään
oli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi
varsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan
auki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin
mahdollista; mutta -- "petturi on hän ja varas", tunki ehdottomasti
hänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä
-- kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt
tavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi
polvillensa -- ei rukoilemaan, sillä "petturi on hän ja varas", hän
sohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja
täytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! -- "Petturi on hän ja varas".
-- Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos;
mutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän
mennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois,
pois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta,
ulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha
tottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle
vanhat ajatukset: "Lapseni! Minun lapseni!" huudahti hän, "minun
kunniallinen nimeni!" Hän piteli povitaskuunsa -- niin, siellä oli
lompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt
sillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä
ja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt
ja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja
niiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään
lievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa -- mutta hänen kunniallinen
nimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. -- Oi,
kuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä,
jonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli
se kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava,
kuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä
kaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli
painettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava,
oli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa
tekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja
häpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen
polveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista
ihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. -- Mutta hän oli
viaton. -- Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean
viattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on
matkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä
puhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että
viattomuus ilmi tulisi -- mailma ei sitä usko.

"Oo", huudahti hän, "minä tunnen mailman!" Hänen silmänsä tapasivat
Gürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä
sopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi
pimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei
kirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka
hänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden
oli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti
oli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: "petturi on hän ja
varas;" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka
ilmilieskana hehkui ulos hänestä: "Hän on siihen syypää, kyllä me
vielä kerran suoritamme välimme!"

Hän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle
puolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli
kadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä
suorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.

Bräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi
Hawermannia vastaan: "Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan?
Mutta mikä sinun on?"

"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin.
Tule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!" ja niin puhein meni hän
hänen ohitsensa.

Kun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel
ensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin
nuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen
sukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka,
josta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia
vuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa
hänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja
kuohui hänen sielussansa: "Kurja mies parka! Valehtelia!" -- Ja
rouva? "Murhaaja!" sanoi hän minulle ja vielä kerran "murhaaja!" ja
sanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta
pois. "Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja
tahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut;
ja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta..." hän
pitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen
ylitsensä.




Luku 31.

Miksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli
länttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. -- Hawermann pastorin
rouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi.
-- Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä
ajoista. -- Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. -- Bräsig rupee omin
päinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei
hän tahdo olla harakkana. -- Rukkaset. -- Bräsig ajaa kankuri
Rührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa
kanssa, tarvitseeko papereita pässikin. -- Bräsig puhuu armollisen
rouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla
esille Mari Möllerin kanssa. -- Miksikä Pomukkel aina käytti paksua
kaulavaatetta.


Rahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä
ankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä
Lovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa
ja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä
ja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika
tuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin
valmistanut, häntä varten sijan pöytään.

"Minä en tiedä, miten on laita", sanoi hän pastorin rouvalle, "mutta
minua pelottaa niin".

"Mitä?" huudahti rouva Behrens, "olet vasta neljänneksen vuotta ollut
kaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä
särpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni
joutunut?" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein
iloisesti ja ystävällisesti poskille.

"Ei", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja
piti sitä lujasti omassaan, "semmoiset epämääräiset aavistukset eivät
minua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn
puutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään".

"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki;
ei -- Jumalan kiitos! -- hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin
kuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin
voipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa
_kahdella_ ja naapurimme vasemmalla kädellä _kolmella_ hevosella,
ja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan
tarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle
niin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän
on saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin".

Lovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi
hän: "Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon
käydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla
vastaani".

Hän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä
ja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut
kävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa
hän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän
aikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta
hän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja
kun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi
Liinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja
nykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut,
itätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan,
niin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta
kuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja
täyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä;
oliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän
niin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko
ajatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli
seisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin
täynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään,
sillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä
aurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain
kuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa.
Semmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua
nuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin
että se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta,
välistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden
piikit repivät sydäntä veriseksi. -- Mutta miksikä kääntyi hän
länttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat
tervehdykset tulivat hänen sydämellensä.

    "Länttä kohden, länttä kohden
    Lennä vieno siipi!
    Sinua mua kuollessainkin
    Haluin vielä viepi!"

kuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen
vallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi
hän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet
ja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.

Hän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha
isänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken
sen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet.
Lovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja
Gürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla
olivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen
ahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen
pyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois
siitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.

Rahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo
pian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa
näki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä,
hän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli
tähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa
edelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli
pehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.

"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä
tässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen
luoksi?"

"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan
tavottamaan isääni".

"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?"

"Ei, ei vielä!"

"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin
puoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin".

"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on
joutunut?"

Nyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja
havaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä
lohduttaaksensa: "Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme
on usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella
täällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle
Gülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee
sieltä yhtä ja toista. Mutta minä", lisäsi hän, "minä tulen nyt sinun
kanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn
siellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta
siirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä
voitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa".

Kun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit
heitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori
Strumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: "Oletteko jo kuulleet?
Herra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on
ampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa,
kyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut
kotona. Anna mennä!" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.

"Mitä tämä on?" huudahti Lovisa, "minun isäni olisi lähtenyt
Pümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla
milloinkaan mahdollista".

"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä", sanoi Bräsig,
mutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei
uskonut hän itsekään selitystänsä.

Lovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä
viipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei
hän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä,
kuin riippuisivat ne toinen toisestansa.

Sillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi
Rahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt
syrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä
mielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui
sisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut,
mutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään
kestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja
väsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta
ja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens
kavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili,
kiehua ylitse, ja huudahti: "Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä
vaivaa? Oletteko kipeä?"

"En! -- Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"

"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta
istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".

Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin
pastorin rouvan kanssa.

"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva
Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.

"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja
kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".

"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"

"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut
kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on
menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni,
sitä en voi minä kestää".

"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli
häntä oikein vilpittömästi silmiin.

"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen
rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli,
sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein
lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt,
oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina
mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä,
hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä
puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä
taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.

"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat
satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet
minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva
kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.

Rouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen
mielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi
hänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.

"Hawermann", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä,
luettuansa kirjeen loppuun, "ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä
toinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee".

"Ei, rouva kulta", sanoi Hawermann tylysti "minä olisin todellakin
semmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos
minä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin
vaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi
laatuun. Mutta kunniaton? -- Ei milloinkaan!"

"Ah, Jumalani!" huudahti pieni rouva, "missä on nyt minun pastorini?
Jospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa".

"Sitä hän voisi", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. "Minä en
voi!" huudahti hän, "minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja
teidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen
tunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti
olen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää
oikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen
hyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla
hänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin
hän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se
hänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin
minä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen
huoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua".

Hän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: "Rouva kulta,
jos te katsotte sen hänen onneksensa -- minusta ei mitään väliä tule
pitää -- unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä
voin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa".

Hän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: "Minä
en voi toisin, minä en voi toisin tehdä" Kun hän kamarissaan istahti
sohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki
kauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä
ja itki hiljaa itseksensä: "Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?"
syvästi huoahti hän: "Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi?
Jos se on hänen onneksensa", huudahti hän, "niin en tahdo häntä enää
ollenkaan nähdä".

Ulko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli
lapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän
kuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä
oli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti
hellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden.
Bräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin
olisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka
hän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui,
riippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut
mitään muuta kuin: "Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki", ja
istui ystävänsä viereen sohvalle.

Niin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut
mitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: "Kaarlo", sanoi
hän, "me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä
vuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana
nuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja
lukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen
panemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. -- Kaarlo se on
todellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa:
niin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!"

Hawermann vavahti ja veti kätensä pois.

"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia
vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että
nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat
yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha
toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on
kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla?
Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä
kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se
onneton sattumus tuon perhanan -- ei, siitä en minä aikonut puhua;
minä tahdoin sanoa -- -- Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah!
omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon
kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä
on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen,
että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta
minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen
kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin
omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka,
niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun
kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin
ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan
saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja
niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet
asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja
se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin,
sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin,
kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä.
Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen
minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin
toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen,
muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme
huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo
pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan
joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo --
Jumalan kiitos! -- kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on
hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa
nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa
hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja
tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin
kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses,
Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä,
Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras
pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli
sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka
tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa
rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen
ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii
paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa
soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla
tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään
valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta
loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää
vastaan:

_Was hat man dir, du armes Kind gethan?_

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti
silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina
sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä,
nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja
nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi
hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa
kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä
olen sinun lapses -- eikö niin? -- Sinun rakas lapsesi?" --

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti
Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on
Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua
minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun
päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt
olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta?
Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" -- ja hän veti isänsä luoksensa ja
virkkoi hiljaa: "_Sinun_ nimesi on _minun_ nimeni, _sinun_ kunniasi
on _minun_ kunniani, _sinun_ elämäsi, on _minun_ elämäni". --

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa
kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään
ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä
haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa,
ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää.
Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas
hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni
oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse
oli -- herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön
povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun
hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja
haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin
tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa
ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys
runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen
katkerimpaan itkuun.

Bräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt
sääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut,
hillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli
pastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa,
puhkesi hän puhumaan: "Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta
mieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja
hyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin
pitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te
kirotut..."

"Bräsig, Bräsig, minä pyydän", huudahti pieni rouva Behrens,
"heittäkää toki tuo jumalaton menonne!"

"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin
pyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden
jesuviittiroistoin konnan töihin".

"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari
ettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun
tielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä
kauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli
Pomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein
päällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle
tehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni,
tuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme
kulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian
kuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja
panee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko
te tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? -- Mutta minä aion haastaa
hänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi?
Ja pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän
sulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää
haastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa
sanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse
suvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa
teille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä,
että siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää
haastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina
noita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin
matkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme
haasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että
kullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun".

Jos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden
jesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin
asianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut
mitään aavistusta.

Pastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo
tehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan
ystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se
mikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin
ja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.

"Tulin tänne", huudahti hän, "huvittelemaan itseäni, koska tänään
on korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä
tuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän
hävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja
nyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini
edessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain
ihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva
kulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne
teidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää
mitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin
häntä lohdutella".

Pastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului
ilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin
puolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig
meni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.

Seuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä:
"Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja
toimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua,
kyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat
pois ajaneet".

Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle
todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli
Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun
asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon
hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat
yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa.
Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä,
jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät
sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti
paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja
hänen lapsensa oman onnensa nojaan.

Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan
palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä
ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi
päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin
aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin
vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi
kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon
viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen
ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät
katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet
eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.

Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa
hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä,
että tulette, täällä -- ei, ei täällä -- Pümpelhagenissa on kamalia
tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä -- meidän Yrjö tuli eilen
illalla yht'äkkiä sairaaksi -- hän on houraillut -- ja minä annoin
noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa -- ja hän kertoi kamalia
asioita -- s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla
vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että -- ah, tulkaa
sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin
tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset
sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja
oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua
omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että
Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita
oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa,
ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän
katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska.
Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi
suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi
sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.

Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä
kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein
aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri
Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä _hän_
siihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä
matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".

Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka
voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he
matkaan.

"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"

"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä
minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä
pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".

"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"

"No _hän_, meidän isäntämme Pomukkelskopp".

"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.

"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana
talvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille
pivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää
tulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä
olla".

Bräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran
puheesen päässyt ja pitkitti: "Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy
meidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko
sunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla
kello kymmeneltä kotia".

"Missä sitte kävitte?"

"Ludwigslustissa rautatiellä".

"Mitä teillä siellä oli tekemistä?"

"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään".

"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?"

"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä
hänellä ei ollut papereita".

"Mitä sillä tarkotatte?"

"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran
rautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille.
Niin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien
palvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin
minä, tässä hän on. -- Kuka? kysyi hän. -- Jaara, sanoin minä. --
Mitä sille pitää? kysyi hän -- Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä.
-- Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. -- Ei, sanoin minä,
papereita ei ole hänellä. -- Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eikö
_Hänellä_ ole mitään papereita! -- Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo
teille, ettei jaaralla ole mitään papereita. -- Tulimmainen! sanoi
hän, minä kysyn häneltä, eikö _Hänellä itsellä_ ole mitään papereita.
-- Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän
minua ole aikomus mihinkään lähettää. -- Näettehän, silloin rupesi
tuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi
sitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien
vieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat
jäimme seisomaan siihen, _hänellä_ ei ollut mitään papereita, minulla
ei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin
hänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä
eilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin,
että meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti
hän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt
olla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin
minä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja
jos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki
pitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen
vanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin
hän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön
puolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella
ja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää -- ja
minkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä
voi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin
minä sille, ettei minulle annettu papereita?"

Bräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki
kapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei
olisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla
sanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.

Niin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen.
Suurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta
Bräsigiä vastaan: "Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se
todellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan
laukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli
kirja käsiini".

"Mikä kirja?" kysyi Bräsig pikaisesti. "Herranen aika! Hawermannin
tilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin".

"Ja sen kirjan", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja
pudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, "sen olette te,
perhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?" ja survaisi hänet ovea
kohden: "Mars sisään! Kirja tänne!"

Vapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen
käsistänsä: "Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen
saaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä
tehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt
sen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet
mitä kurjimpaan tilaan".

"Herra pehtori, herra pehtori!" huudahti Fritz ja näytti
kalmankalpealta, "ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari
Möller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne
Demministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin
paikallensa".

"Mari Möller!" huudahti Bräsig, "mitä on teillä Mari Möllerin kanssa
tekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne,
tai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te
juoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan
rutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne
korvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö
viattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille,
tilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka
asia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari
Mölleristä".

Ja niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä
kuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:

"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle", sanoi
Bräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osotti
Triddelfitziin.

Daniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin
voi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän
koulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen
asioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä
nurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin
vasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset
saapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.

Kun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi
Bräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja
tuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.

"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?" kysyi nuori
rouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.

"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi,
että te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä -- perhanan
vintiötä", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, "tätä nuorta
miestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana".

Nuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika
parka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi,
milloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli,
ainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti "ja
niin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni".

"Ilmi Mari Mölleri vaan!" huudahti Bräsig väliin, "totuuden pitää
kokonaisuudessaan tulla ilmi!"

"Niin", sanoi Fritz, "Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla
oli sinä päivänä niin paljon tekemistä".

Nuori rouva joutui suureen levottomuuteen: "Ja niin olisi kaikki vaan
onneton erehdys?"

"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita", sanoi Bräsig, "ja
tässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin
loppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria,
ja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei
laske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen
tarkkuudessa".

Nuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan
silmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen
päässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa
toisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus
ei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä
suurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä!
Siinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi:
"Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?"

"Armollinen rouva", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle
ilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, "teidän luvallanne, se on
hävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann
koetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä
on koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse
kertonut eikä hän valhettele".

Hyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa
samaa _miehestänsä_; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin
sanonut: "Mikään murhaaja ei hän ole;" mutta jälestäpäin oli hän yhä
vakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas
ja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei
onnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: "Te olette
varmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun,
mieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne
hänelle".

"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut", sanoi Bräsig ja
oijensi itsensä suoraksi, "minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden,
minä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä
vuotta sitte oli minun leikkikumppanini".

"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä
omatunto, ja minä luulen, että hänellä on se".

"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen
luontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa,
ja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen
ulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä
mikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä,
ja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei
elä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita
on sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa
kylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä
lihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää
on kypsä, niin tulee tuuli -- kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja
mihinkä hän menee -- ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa,
ja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset
seisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä
pois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te
armollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha
ystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja
sen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on
kaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. -- Ja
jääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista". Ja
niin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.

Ja Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja
teräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi
ja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen,
tuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi
levottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti
häntä näkemästä ympärillensä.

"Oo!" huudahti hän, "siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot
vaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä
sikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen
teki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan
asti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on
sykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!" Ja hän hypähti ylös:
"Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!" mutta hän vaipui
taas takasin istuimelle: "Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin
heikko".

Ah, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta
vilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi
ja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan
ymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut
siirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.

Kun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen
avulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä
puuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta
Rührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti
häntä: "Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä
olen viaton, etten minä sille mitään voinut".

Bräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin
onnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: "Kyllä, minä
sanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne". Niin puhein lähti hän.

"Herra pehtori", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, "se ei minuun
koske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi
sitä voinut ajatella! -- minä tarkotan Hawermannia".

"Mitä te hänestä ajattelette?"

"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota
pikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte".

"Se on kaikki tyhjää lörpötystä", sanoi Bräsig harmistuneena.

"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian,
hän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko
onnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann
nimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä
minäkin sanon, ne perhanan paperit!"

"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa".

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen!
Tänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko
kylässä".

"Kustaa", huudahti Bräsig vihan vimmassa, "on lurjus, penikka, joka
ei vielä ole kuiva korvain takaa!"

"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta
hän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa
on nyt ensin ukko -- niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla
täällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa,
että mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen
kepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset
tahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen -- minä
en oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan -- luoksi ja kantelivat
hänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen
hyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi
lähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana".

"Niin", huudahti Bräsig suuttuneena, "jos teillä semmoinen maaneuvos
olisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista".

"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian
törkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää
panko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona.
Mutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet
iäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia.
No, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja
lankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi
hänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
hänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja
käydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin
linnassa -- tänä syksynä on hän taas ollut siellä -- ja samassa oli
hänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta,
sanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän
sitte joutuu?"

"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!" huudahti
Bräsig.

"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi,
minä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän,
-- rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon
ostaa -- mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun
kuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että
hänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden
käyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän
hänestä huoli".

"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne", sanoi Bräsig.

"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille
on uskottu. -- Huh!" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja
Bräsig vaipui syviin ajatuksiin.

Omituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono
maine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin
perin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo
mokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig
varmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän
kaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti
Kustaan kertomus.

"Tämä on ilkeätä", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas
vaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, "mutta malta, Samuli! Minä
olen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee,
minä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä
sinut oikeuteen -- harakka!"




Luku 32.

Miksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo
hapanta silliä. -- Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja
hohuista. -- Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin
salaisesta rikosasiain-oikeudesta. -- Kuinka molemmat lihavat
simpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen
kauppias Krummhornin rouvan suu. -- Miksikä molemmat vanhat rouvat
kiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. -- Frans voi
odottaa ja tulla uudestaan.


Uusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja
Rahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja
lämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät
puolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan
kestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen
mailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat
myös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä
mailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja
herra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella
kodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa
valmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle
tämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja
kutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat
molemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli
räättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin
pian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru
ja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen
oli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo
vuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon
rahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina
olla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt
yhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan
ja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli
tämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin
oli apteekari Triddelfitzin poika, -- erinomaisen hyvälahjainen ja
näppärä nuori mies -- saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin
että hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli
havainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut
havaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat
yksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja
haltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova
nuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa
Demminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra
von Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut
kirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen
ottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli
sanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun
nuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt
häntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän
tarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow
makaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän
jossakin kaupungissa. -- Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka
Rahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli
vaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.

Onneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät
tätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui,
kun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: "Taavetti, sinä olet
liian tyhmä!" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän
pudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. -- Rehtori Baldrian ei
mennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli,
että, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää
asiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan
siitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum
Nüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. -- Kurz
sanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut
vanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen.
Kumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä
epäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin
suurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut
vähän toisella tavalla. -- Mutta juuri sentähden, että hänen
Fritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi
sitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten
arvossa.

Ja niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan,
kun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa,
seisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä
varsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden
antamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa
tehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi:
"Älkää olko millännekään. Triddelfitz! -- Mutta yksi asia painakaa
mieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa,
ja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän
tule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset
eivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin
tehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi
teillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa
häpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja
tässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja
nyt hyvästi!" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva
oli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin
kanssa.

Fritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa.
Siellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: "No,
kuinka on laita? -- Tehän teitte miehen tavalla!"

"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?"

"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!"

"Sanokaapa..."

"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?"

Mutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti
tahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi
väkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi
hevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta
hänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.

Jos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä
ja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi
tynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä
uuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi.
Sillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta
sisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät
vaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen -- herra ajoi itse ja
kyytimies istui takana -- ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä
akkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?

"Minusta hän näyttää hyvin tutulta", sanoi joku.

"Niin, nähnyt olen minäkin hänen", sanoi toinen.

"Eikö hän ole...?" alotti kolmas.

"Älähän mitä!" sanoi suutari Bank, "se, ketä sinä tarkotat, ei hän
ole".

"Minä tiedän", sanoi räätäli Wimmersdorf, "minä olen tehnyt hänelle
monta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella
puolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana".

"Räätäli on oikeassa, se hän on".

"Niin, se hän onkin".

"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden".

"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa
sairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä
asian varteen".

Ja kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat
Rahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät
päin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa
kohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen
ympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat
keskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.

Frans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte
torille päin.

"Juho", kysyi eräs akkunasta, "mitä hän sinulle sanoi?"

"Oo", sanoi Juho, "hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona".

"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden
perästä".

"Juho", kysyi eräs toinen, "eikö hän mitään muuta sanonut?"

"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut,
asu tässä lähellä kauppias Kurzin luona".

"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori.
Hyvästi nyt!"

"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?"

"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille".

"Odotappa, minä tulen muassa".

"Se onkin totta, se", sanoi eräs toinen. "Kurzin luona voimme kaikki
parhain nähdä".

"Niin, mennäänpä Kurzille!"

Eikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka
muuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz
sanoi itseksensä: "Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi".

Vähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin
kauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.

"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?" kysyi
eräs joukosta.

"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaa
Pribbenowista".

"Niin, se on totta, se".

"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä
tulee hänen niskaansa!" sanoi Wimmersdorf.

"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani", sanoi suutari Bank,
"minä menen kotia".

"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan", sanoi
nikkari Thiel.

"Tiedättekö mitä?" sanoi Bank, "minä luulen ettei koko jutussa ole
mitään perää"?

"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna", sanoi nikkari
Thiel.

"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla
paikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut".

"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan", sanoi
räätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.

"Se on tyhjää lorua!" sanoi suutari, "ja koko juttu on tyhjää lorua:
vanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina
on hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla
päivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?"

"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?"

"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö
Hawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä,
mitä hän siihen sanoo!"

"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään", sanoi Kurz; "mutta
uskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni".

"Niin, kuuletteko nyt?"

"Niin, kylläpä kai se on mahdollista."

"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta".

"Jaa jaa", sanoi Wimmersdorf, "minun luonani ei hän ole teettänyt
mitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi"...

"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!"

"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!"

"Minä tahdon teille jotakin sanoa", sanoi Bank ja lyödä lämäytti
nyrkkinsä tiskiin, "tulkaa kaikki tänne -- herra Kurz, täyttäkää
vielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi".

Ja niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla
Hawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin
heiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. -- Minkä tähden? Sen
tähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.

Semmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten
hyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta
mitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä
ajatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa
pikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään
heidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä
niillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen
voiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota
rouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi
istuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa,
siellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä,
kärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu
korppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen
sieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen
edessä. -- Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä,
suutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa?
Mitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä?
Nämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat
ennen kaikkia -- niinkuin lakimiehet sitä sanovat -- syytetyn
antecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he
havaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin
rouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. -- Malla ja Salla
Pomukkelskopp olivat -- niinkuin maalarit sanovat -- väriä vähän
korottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr
oli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli -- niinkuin oppineet
sanovat -- saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin
vähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen
kuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin
parittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.

Juuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli
kaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja
saivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että
olivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin,
sanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat,
tapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa
tarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon
ylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut,
että heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan
velvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta
viskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän
mahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini
kuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin,
simpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat
oikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja
kauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi
talletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu
voi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin
rouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori
herra ollut käynyt pormestarin luona. -- Oh, vastasi pormestarin
rouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla,
he olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.

"Ja mitä oli hänellä asiaa?" kysyi viskaalin rouva.

"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista
rahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä
Pümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty".

"Ja mitä muuta?" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas
kutimeensa.

"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut", sanoi pormestarinna.

"Ja sitä te uskotte?" kysyi viskaalin rouva.

"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle,
uskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin
heti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi:
Jos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa".

Toinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun.
Kun tuommoinen oikein lihava simpsukka -- sillä viskaalin rouva oli
lihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia -- sydämensä
pohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin
tapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja
katselivat simpsukoita.

"Herranen aika", huudahti teekestin emäntä vihdoin, "mitähän te sitte
tiedätte?"

"Krummhornin rouva saa kertoa", sanoi viskaalin rouva
kylmäkiskoisesti, "onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä".

Krummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin
ja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius
Schäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja
ihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa
yhdelle ja toiselle: "Pidä minusta kiini!" eli "Käännä minä takasin!"
-- Hän alotti nyt. "Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin..."

"Kuka?" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui
oikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.

"Hiljaa!" huusivat kaikki.

"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on
kerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja
siniset housut -- ei, mitähän minä pakisen! -- sinisen hännystakin
ja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään
tapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia
kaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? -- Sitä
en minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas
sanoa?"

"Hän tuli suoraan poikki torin", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.

"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka
varrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen
luonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan
hänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia
akuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä
Hirsch -- ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se
sama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun
mieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat
sen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias
voi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas
olin?"

"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu".

"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja
voimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva
sanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva
rupeisi oikeutta käymään -- ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati,
tai konsistoriumi tai mikä hän lienee -- niin täytyisi herra
Pomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja
viskaalin rouva..."

Mutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta,
hän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä,
kehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden
hänen puheesensa: "ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja
viipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen,
ja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään
semmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä,
ja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet
yllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva
hänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva
meni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin... niin, kuin..."

"Rouva kulta", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, "te
kuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä".

"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin,
semmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha
pehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja
nuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla".

"Mutta herranen aika", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, "kuinka voitte
te sen kuulla?"

"Niin ystäväiseni", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin
tyhmyyttä, "_kuulla_ emme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja
minä olemme sen molemmat _nähneet, nähneet_ omilla silmillämme.
Ja vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja
katseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet
ja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän
häntä, suojella".

"Niin", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, "laita oli ihan
sama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden
että hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös
hänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä
tahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin
raastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän,
sillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja
minun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat
on varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei
varastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin..."

"Niin aina, rouva kulta", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän
sanatulvan, "mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö
näytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi
hänelle eron?"

"En", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; "kalpealta hän näytti,
mutta vapisevan en minä hänen nähnyt".

"Sen minä näin", sanoi viskaalin rouva, "näin hän vapisi", lisäsi hän
ja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi
kesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, "ja näin seisoi nuori
herra hänen edessänsä", hän nousi seisoalle "side on katkennut,
niinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori
herra häntä", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen
pikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, "ja sitte
rupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja
taputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi
onnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä;
mutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä,
kuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö
niin, rouva Krummhorn?"

"Sitä en minä nähnyt", sanoi kauppiaan rouva, "minä pidin silmällä
vaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan
kalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä,
vast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri
sanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä
hänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin,
sillä meidän isä vainajamme..."

"Oi sitä tyttö parkaa!" huudahti pieni tyhmä asessori, "hän on niin
kaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän
niin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä".

"Ystäväni", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen,
joka sanaksi muutettuna merkitsi "pöllöpää", "ystäväni, kavahtakaa
itseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa
ettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia".

"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin", kulki nyt suusta suuhun,
kutimesta kutimeen, kupista kuppiin.

Pikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa
kokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa
teekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran
ruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin
viskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään
ja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen
puhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa.
Ja viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut
sukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat
olivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän
vuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.

"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on
syyllinen?"

"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?"

"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne".

"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia".

Ja nyt ammuskeltiin "rouva kulta" ja "rouvaseni" yhä suoraan yli
pöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät
leukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin
ompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain
puolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä
sanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili
heitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisi _hänelle_ sitä
häpeätä, että juuri _hänen_ teekestissään semmoinen eripuraisuus
pääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään,
sillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut
enää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli
jäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.

Ja ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos
eivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä
voineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat
saattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat
herättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima
katse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä,
ja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli
vastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja
ihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa
aavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli
edes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen
akkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä,
ja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli
pitänyt hänen puoltansa. -- Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista
ajateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja
peittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä
haavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli
tämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin
ennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän
istui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen
tyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti
hän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja
käveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi
hänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen
kiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä
kohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun
täytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja
suurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. --
Pieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli
tätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi
puhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat
häneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli
ja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi
ja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin
suhteen.

Vanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa
kanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja
joutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen
alakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava,
jollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut
hänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika
Taavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä
Frans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että
pääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä
tiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli,
ja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että
hän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä
hänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin
rouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että
niin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei
ollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja
hänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin,
saattamasta nimeänsä häpeään.

Tämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä
ja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja
rohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta
ihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että
he ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän
tehnytkin -- jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen.
Mutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse
olivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen
syytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen
hylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä
antanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen
sydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan.
Talvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun
luonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja
peittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja
kaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat,
istuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa
metsässä vallitsee kuoleman tyyneys. -- Vanhus oli sydämessään
valmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen
tervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät
kaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka
hänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut
toipua. -- Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta
on haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on
kumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen
rinnalla?

Niin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin
Fransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva
uudestaan.




Luku 33.

Minä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden
1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut
piillä Wapun päivänä rukiissa? -- Mailman lopusta, Kurzista ja
Triddelfitzistä. -- Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka
kolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. -- Akselia ahdistetaan
vähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. -- Kuinka
Taavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo
millään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt
Pümpelhageniin. -- Isä on liian viisas!


Hawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli
puutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui
usein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille
niille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen
pannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori
Baldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä
heidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat
saarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä
epäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja
Miinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig
kävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone
kyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä
uutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli
vanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman,
että maa jo oli kuiva -- s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä
ei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista
ja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä
tuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun
hän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä
tulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se
hänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli
uudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja
maanviljelyksestä.

Ja vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja
maanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli
varhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja
rehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi,
ja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta,
uskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua,
kevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa,
syö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä
nousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!"

Palmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään
täysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen
pöydälle.

"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi
Pümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko
halme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta
latvaan saakka täynnä syöpäläisiä!"

"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin
niittäneet kauniin heinän".

"Niin kyllä, Kaarlo, mitä _mustiin_ tulee, mutta _harmaiden_ laita on
toinen -- minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi
--" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta
kun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. -- "Niin, näethän nyt!
Enkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat
salaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin
sitä vahinkoa, jonka he tekevät. -- Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän
vuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta.
Muina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin
oraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä
siinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat
papit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja
että aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava
kaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että
ihmisten pitää tehdä katumus".

"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä".

"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin
paikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset
heittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta
oli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska
vielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori
Gottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin
Liinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään
hyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo".

"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz
minun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka
rehottaa kaikilla pelloilla".

"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz!
Johan nyt jotakin -- Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla,
tietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee
arvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin
ylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää, _taitavaa_
maanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut,
joka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset
pistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa
maanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei
ole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa -- ei,
Kurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos
hän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. -- Mutta
mitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni,
kamsuineni sinun luokses".

"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin
tarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä
ymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin
toimeen".

"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi
katsot -- sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi -- niin jään
minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun
vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona,
eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa".
Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä,
sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no,
siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein
kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja
vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä:
'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja
vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni,
ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen
työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa
koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen
tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat,
ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas
olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan
iltapuolella!' -- Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle,
etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".

Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli
hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa -- niin
puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli
toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä -- ja siinä seisoivat nuo
vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa,
kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan
rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan
arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän
vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille,
ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt
täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka
leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville
puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat
päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta!
No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.

Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista
kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä
siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet
saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin
pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan
äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel
joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut
hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin,
ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti
nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen
hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas
takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja
hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille
nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa,
naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta.
Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä
ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi
että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat
isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu
vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.

Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig
oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon
korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan
puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille
vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on
teillä hädässä jotakin!"

Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa
hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi
ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat
näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja
niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat
päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien
lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään".
Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso,
naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja
viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin
oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se
tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei
ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen
johtunut. -- Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit,
ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset.
Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta
taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen
soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut
-- kukaan ei teettänyt mitään -- ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä
hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran
siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan,
päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri,
ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän
meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä
sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. -- Se oli päivällisatria.

Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät
ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä.
Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa
oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan
lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa
ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne
ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee
myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta
kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla,
silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois
tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät
tunnette".

Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta
omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja
arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni
muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä
näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti
putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja
istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he
parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta.
Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä;
jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he
lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja
vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä
oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja
nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän
tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta.
Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut
ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän
sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli,
täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.

"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta
väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne
juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun
me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa
pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden
suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin
nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".

"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään
tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja
rahaa ei minulla myöskään ole".

"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.

"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän
kuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut
ja myynyt".

"Juuri sentähden", sanoi Slusuhr, "nyt on aika. Semmoinen sopiva
tilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua,
sillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit
minulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa
nyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä".

"Kuinka suuri on summa?" kysyi Taavetti.

"Niin", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa
taustaa, "vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä".

"Loruja!" sanoi Slusuhr, "enemmän täytyy niitä olla".

"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä
puolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi
sitä".

"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa,
ja sitte saatte vielä kauvan odottaa", sanoi notarius; "mutta ei
haita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä
voimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää".

Mukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta
Kananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin;
hän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.

Nyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti
tulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa
tällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä
erällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja
hänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada.
Tämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen
kerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta
suostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli
oikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla
joku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein
kiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli,
sitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja
puhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt
mitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä
epäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa
Pomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi
hevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.

Mukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein
sydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa
naapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä
hädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan
ja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa
ollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä
näin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue
lakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille
molemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin
mahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja
sanoi: "Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!" ja hän
aukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa
taaleria, "näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää
kumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin,
että teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella".

Mutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä
asiassa.

"Se on minulle vastenmielistä", sanoi Mukkel, "te tunnette
sananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me
olemme kuitenkin niin hyviä ystäviä".

Niin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat
häntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa
pulassa.

"Hekö ovat sen tehneet?" huudahti Pomukkelskopp; "sitä he eivät saa
tehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun
rakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan -- siitä, saatte
ehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin
ollessa".

Sen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut
tyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran
ja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä
kumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.

"Herranen aika, mielelläni", sanoi Mukkel, "mutta kenenkä luona?
Kenellä nyt on rahoja?"

"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?" kysyi Aksel.

"Häntä en tunne", kuului vastaus, "minä en ole koskaan ollut asioissa
hänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te
itse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen".

Tämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen
luikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas
istui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä
pilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.

Taavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä
mitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella
Pomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään
välittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.

Hän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista
ovea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja
uupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa
tyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti
kaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini,
ikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja
iäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti,
kun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida
oli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta
mieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa
hänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän
miehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi
itseänsä ja muita.

Mutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa
kuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa
osotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun
Frida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli
pientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel
oli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä
mailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti
rupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa
ystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen
taakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.

Mutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas
portaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi
Kristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi
useamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei
ollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta
ja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti
aikomuksensa toimeen panematta.

"Sinä aiot matkalle?" kysyi Frida.

"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymään
Swerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?"

Fridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan
kuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi
Sweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden;
hänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin
sisartensa luoksi. -- Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että
olihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille
pienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista
tuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä
he elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta
voinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin
Aksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön
kuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa,
siitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat
ihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5
prosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta
penteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä.
Tämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.

Kun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa
ja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin
liikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko
mailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä
viisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa
lausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset,
erittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä
ahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä
nykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja
heidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän
ennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat
kartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset
vanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta
veljeänsä.

Rahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin
vaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti
se myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin
niskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta
taaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia
korkoa.

Ensiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä
mielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr
taas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän
rahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille
naamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: "Hyvät
herrat, korjatkaa luunne".

"Mitä tämä on?" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.

"Jumaliste!" huudahti Taavetti, "hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä
oli vielä koko tukku setelejä".

"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?"

"Niin, kysytäänpä Zodickilta".

Zodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti
aina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli
kuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.

"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?"

"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski". "Swerinissä? Mitä on
hänellä Swerinissä tekemistä?"

"Hän on sieltä noutanut rahoja", sanoi Zodick.

"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset
auttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta
orpanaltansa".

"Vai niin?" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa
ja piti niitä Taavetin nenän alla: "haisteleppa näitä! Haisevatko
ne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen
juutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on
meneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä
kiukusta".

Ja siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon,
kuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: "Sitähän minä
sanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta
Kananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!"

"Sinä olet pöllöpää!" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.

"Nyt ei saa hellittää!" sanoi Slusuhr, "nyt ei auta muu, nyt on
teidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta,
jotka te olette kartanoon kiinittäneet".

"Ei, ei", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, "sehän
on ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa,
jos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja
hänellä oli vielä enemmän rahoja?" kysyi hän Taavetilta.

"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku".

"Niin, tehkää niinkuin tahdotte", sanoi Slusuhr, "mutta sen tahdon
minä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian
takana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä
saanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli
vasta parin vuoden perästä".

"Veikkoset, veikkoset", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja
puhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, "vaikka hän sen
todellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan,
hänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa".

"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin
ei hänellä ole mitään tuloja".

"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista".

"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa
rahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu".

"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen
pistänyt kartanoon, en voi vetää takasin" ja siihen päätökseen jäi
tämä jalo ihmisystävä.

"On oikein kurja nähdä ihmistä", sanoi notarius, kun ajoivat kotia,
"joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja.
Saattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt
lopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä,
se eukko ei kavastele mitään".

"Julman nerokas nainen", myönsi Taavetti.

"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa
ehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi,
jollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi
pakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte
voisimme taas koreasti ruveta lypsämään".

"Jumala nähköön!" huudahti Taavetti, "hän ei sitä tee. Hän menee
vanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja
kun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä
ylös sinun rahasi, minä sanon minun".

"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle
joutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava
holhouden alaiseksi".

"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän --
asia on sitä laatua -- näettehän: ukko on liian viisas".




Luku 34.

Akselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. -- Miksikä Jokkum Nüssler
uudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä
Miina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. --
Kuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat
soppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. -- Bräsig ottaa toimeksensa
ulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses
tahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. --
1848.


Aksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa
rahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan,
myi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan
uskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin
paksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä
enemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että
hänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan
oli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata.
Hän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää
käynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle,
nähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida
iloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. -- Mekin voisimme siitä
iloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä
mielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan
Pomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli,
ei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran
eräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa
Rahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan,
joka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä
tavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja
päästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat
arvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli
kyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille
kahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut
takanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän
vakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä
oli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä,
mutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi,
ja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä
käyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius
Slusuhrin luoksi ja sanoi: "Ilmottakaa herra von Rambowille että hän
Tammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani.
Nyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan
enää, hauska on häntä vähän nipistellä".

"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!" huudahti Slusuhr; ja tämä
hurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.

Nuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan
ihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli
aina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun
ja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi
nyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa
tosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat
sadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta
raha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka
uudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu,
ja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta
vuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja
elämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva
Nüssler syksyllä Jokkumille: "Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että
meidän on kajoominen säästöihimme".

"Äiti kulta", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä,
"eihän toki niin käyne".

alutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä,
että heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria
säästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. "Emmehän
voi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää", lisäsi hän.

Jokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki
Sulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi
varsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin
hänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi
perästä.

Tuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan
paisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa
huusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä
löytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa
kädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään.
Sulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä
hänen tässä toimessa.

"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?"

"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa".

"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?"

"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin
pois Jokkumin kädestä, "mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat
lypsinlehmäni!"

"Äiti", sanoi Jokkum levollisena, "meidän on luopuminen yhdestä
osasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa".

Ja onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä,
muuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden
päivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja
rukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä
toimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen
vastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä
voinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous
haltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen
täytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa
oli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia
käsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin
suuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei
saisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf
niin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi,
häntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla
hänen ristilapsensa.

Kun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen,
haarat harillansa, ja puhui: "Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum?
Tahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo
enää taloutta pitää?"

"Bräsig", sanoi Jokkum, "Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi
Miina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?"
Ja hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.

"Jokkum", sanoi Bräsig, "oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi
olet sinä lausunut hyvin viisaan sanan" -- Jokkum nosti silmänsä --
"ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan
sentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä
mieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. -- Vaiti,
rouva Nüssler!" sanoi hän, "tulkaa vähän tänne". Ja hän veti rouva
Nüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen
saakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi
hän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä
ruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, "ja se
on oleva teidän onnenne", lisäsi hän, "sillä hän ei ole tahraava
lehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän
vähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään
hauskat häät".

"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja
Miina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat
ihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun
minulla oli kolme -- niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi
muuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin
Hawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa".

"Niin, se käy laatuun", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia
päättyi.

Pääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän
kimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä
silmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska
hänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin
ihmisiin -- joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan --
ja tämä kaikki tapahtui _ilman mitäkään syytä_; ja Miina puristi
oikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut
hänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. "Niin", huudahti
Miina, "ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän
on tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa
nimensä, seinään!" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun
hän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä
huonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä
kauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista,
lumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista,
ja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin
käsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin,
sillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli
runoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta,
nimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti
tilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia
lohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:

    Rakas ristilapseni!

    Tässä onpi huoneeni,
    vaan ei ole omani,
    Se, ken tässä ennen asui,
    samat sanat siitä lausui.

    Kun hän lähti matkaansa,
    astun hänen sijaansa;
    niin on käyvä vastakin,
    kun lähtö tulee mullekin.

    Niin, eron hetki on katkera,
    mut aika kuluvi ahkeraan,
    siis astu sisään sä huoleti vaan,
    vuoden viertyä häitäsi raketaan.

Miina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen
sisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta
sydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli
nyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona
ja Hawermann Rahnstädtissä.

Hawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka
useat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin
pienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä
ja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös
Hawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja
kyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan:
hän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että
päivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä
tunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta.
Päivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt
rahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. --
Pieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann
voi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että
Bräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava,
ja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen.
Bräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut
Hawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä,
milloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa,
hänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita
Bräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut,
niin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä,
saadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa
häntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin
Hawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli
Pümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi
taas häntä.

Lovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia,
jotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko
elinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan
tahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa
on, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä
enää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut,
hänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa,
mailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen
sydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana,
kenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut
edes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä
hetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän
sitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli
siitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja _tämän_ rakkauden
sai mailma nähdä, vaan ei _toista_. Ja kun Herra taivaassa näkee,
kuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan
ja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä,
silloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan
olisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä
tarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista,
joiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.

Semmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa
Rahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli
kotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin
Rahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja
nuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja
kädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.

"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa", sanoi pikku asessori -- sillä se oli
hän -- ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin
epätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin
pienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi:
"Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa".

No, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski
kätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti
hänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan
seljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa
hellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen
hiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä
ruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan
majassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin
Hawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet,
kapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli,
kuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai
kauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin
rouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja
tohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens
ei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään
tietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui,
oli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän
sanoi Lovisalle: "Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on
laita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa
tapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle
jotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle
jotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa
olla pieni kiltti lapsi".

Mutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta
silloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän,
hädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja
mitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin
parempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona
oli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori
rouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita
oli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin
ruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen
ruokatavaroita -- sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut
puuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan
hämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa
ja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä
oli kaikki.

Ja kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin
rouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen
parhaiten saataisiin toimeen. -- Sen pitää tulla _suurellaiseksi_
sanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän
sillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää,
"_suurellaiseksi_" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi
mihinkään. -- Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat,
että tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä,
jumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka
vast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku
mies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin
rouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt -- ja sitä oli jo
jommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn -- oli keittäminen ja
hyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista
ymmärsivät? Mutta "_suurellaisesti_" oli asia alustettava. Ja seura
erosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen
alkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine
esiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat
yhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat
perunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä
rahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku
asessori pani roponsa myöskin alttiiksi.

Bräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne
omalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia
varten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan
vähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi
Hawermannille: "tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja
vesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät
molemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä
piti minun sanoa -- Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään
iltapuolella tulee hän".

"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen
tulevan vasta elokuussa takasin".

"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika
hyvällä alulla. Mutta -- niitähän piti minun sanoa -- niin, vanha
juutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta
ja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka
liukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen
vanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa,
minä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on
minun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen
kissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten;
sillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte
menen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden,
koska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan,
kuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai,
onko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten
voisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä
hevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin
rouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista
kylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska
laiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki
säännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta.
No, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle
jotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani". Ja niin juoksi
hän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa,
sillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on
pääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja
niin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.

Iltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli
kirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen
olkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: "Aristophaneen sammakot,
kreikan kielestä käännetty". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka
suuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut
Rahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden
perästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi
nimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat
kaikenlaisten "Ruusujen", "Helmien", "Lemmikkien" ja "Kukkasten"
seassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se
veitikka olisi nauranut! -- Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän
istui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät
kuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin
kätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: "Aristop-haneen sammakot --
minä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä;
sanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut,
ja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla
tyytyväisiä, Kaarlo".

Ja nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan
yhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi
hän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa,
vaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa,
kääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä
silmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen
eteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää,
kun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa
saarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki,
veti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: "Kaunista, Sakari, hyvin
kaunista!"

"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut".

"Älä pane pahaksi", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein
tunnollensa, "mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas
pois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?"

"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13]
ja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin
saada sen edestä".

"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?"

"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan
huviksensa lukee hän kirjoja. Näethän..." ja hän aikoi hänelle tätä
likemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli
sisään. --

Hawermann kävi häntä vastaan: "Terve, Mooses, terve! Kuinka
reippaalta te näytätte, oikein kauniilta!"

"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo
viisikymmentä vuotta takaperin".

"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?"

"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa,
ensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä
lähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon
kaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset".

"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat
kai yhä mielessänne olleet?"

"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten
ryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja
juuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös
seitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa".

"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen
pulaan".

"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla,
notariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita,
heillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän
luki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen,
sillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin
eteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. -- Kreivin luona,
vastasi hän. -- Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. -- Silloin
vannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. -- Mutta minä väitin yhä:
Zodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa
sinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun,
ja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja
sitte joudut sinä maantielle. -- Nyt heltisi hänen kielenkantansa,
ja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista
ja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös
kahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. -- Pömökkelskopp on
viisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on".

"Jumalan tähden!" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja
entinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä
tietämättänsä, "ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne?
Mooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa".

"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta
muuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa". Ja hän katseli molempia
pehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: "Minä
olen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä".

"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?" kysyi Hawermann.

"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen", vastasi Mooses
vihaisesti, "ja majatalossani puhuttelin häntä".

"Herranen aika", huudahti Hawermann, "sitä ei ole hän milloinkaan
ennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan
joutunut!"

"Sitä olen minä aina sanonut", huudahti Bräsig, "herra luutnantti
hävittää itsensä avoimin silmin".

"Taivaan pyhät!" puhkesi Mooses sanomaan, "kuinka siellä rahoja
mätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja
niitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän
tälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä
on olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta?
Karvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten
joukossa. -- Zodick, sanoin minä -- sillä Zodick oli tullut minun
vaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä --
Zodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka
hänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick
ja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun
luokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa
teille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin
tulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin
edessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään.
Mutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne".

"Se onneton miesparka!" huudahti Hawermann. "Semmoinen nulikka!"
huudahti Bräsig, "ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit
minun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!"

"Mutta Mooses, Mooses!" huudahti Hawermann, "minä pyydän teitä
Jumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava
mielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa".

"Hawermann", sanoi Mooses, "te olette myös viisas mies, mutta
kuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä
itsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja
kalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies
hankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja
juo shampanjaa -- no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat,
sen voivat he huomenna ansaita takaisin -- hänelle lainaat myös;
mutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin
viskelee rahojaan lokaan -- ole varoillasi hänestä, sanoin minä,
peluri ei löydä rahojaan takasin loasta -- Ja mitä sanoisivat ihmiset
minusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä
nuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että
hän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta".
Ja Mooses oikaisi itsensä suoraksi. "Ei, juutalaisella on myös
kunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani
ja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä
minä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä
minulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän
ole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette
kuitenkin hyvä ja rehellinen mies. -- Ei", sanoi hän, "istukaa", kun
Hawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa;
"minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte
sitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä
suvaita ja minulla on myös syyni. -- Ja nyt hyvästi, Hawermann,
hyvästi herra pehtori!" ja hän lähti; "mutta tammikuun 15:ksi vaadin
rahani".

Niin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle,
jota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät
häntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä
raekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse
tosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla,
hän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin,
joita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin
odottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi
tapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat
voivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet
sattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että
sallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.

Niin tapahtui vuonna 1848.




Luku 35.

Miksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan,
miksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää
peukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta
kuin "puh". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja
Bräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen
poika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa.
-- Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa
ompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu
Gottliebiä ja Liinaa päivälliselle. -- Liina ei suostu, ja Gottlieb
saarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.


Tässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle
eduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan;
enkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle
mailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä
tämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen
ottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi
tämä kirja saada järjettömän lopun.

Kun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista
yhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin
hauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista.
Mutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään,
ja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi,
sillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä,
neljä "Hamburger Correspontia" ja seitsemän "Vossische Zeitungia", ja
tämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti
kaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut,
mutta se _teki_ sitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä
valtioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli,
noin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä,
ja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja
ja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat
heidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä
riitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt
oli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti
kumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.

"Juhana", sanoi Juha Bankin vaimo, "mihinkä, sinä taas aiot?"

"Pikimmältäni Grammelinin luo".

"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä".

"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana
taas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa
tapahtuu". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa
meni olutkapakkaan.

Ylimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä
kädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.

"Hiljaa!"

"Hiljaa!"

"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!"

"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan".

"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta
eteeni?"

"No, hiljaa nyt!"

Ja asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista
ja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli
menemäisillään ylösalasin.

"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin", sanoi hän. "Ferron saari,
5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa
meridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän
saaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa.
Suuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu
aseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan
meridiania".

"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!"

"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on
jotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää".

"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?"

"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat
hyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa
minua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet
sen".

Asianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: "Tämäpä on
hullua; minua oikein rupee pöyristämään".

"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?"

"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?"

"Eiköhän mahda! Kuulkaa! -- Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä.
Hyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten
kesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi
uppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime
vuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan
seuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita".

"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko
rämäskä käymästä?"

"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!"

"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse".

"Minä en usko koko jutusta sanaakaan", sanoi Juha Bank.

"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää.
Eikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?"

"No veikkoset", huudahti räätäli Wimmersdorf, "sen saatan minä
sanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva". "No",
huudahti eräs toinen, "minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee,
putoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö
meidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla
pohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi
olutta!"

Tästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra
asianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin
toisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja
toiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä
lukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa
asioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.

Mutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin
posti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä
postikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja
ratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat
keskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen
ihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven
edessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi,
että kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista
välillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.

Seuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta
kaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat
herrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään
lähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki
huhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä,
toinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella
kaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän
ammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin,
vaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta
hänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: "Veikkonen, minähän se olin,
joka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna
pyökkipölkkyjä puuvajassani".

Kolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä,
vaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi
voinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut
Berlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin,
ettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli
papin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen
ja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa
liikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut;
hän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä
tiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät
olleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä,
he eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin
koettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis
pari katusulkua -- ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt
Rahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut
poliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki
rynnäkköä niitä vastaan -- taas kepillään -- edestäpäin ja ajoi
täyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän
käsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös
matkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän
voi sanoa "puh!" "puh!"

Niin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja
kuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat
olutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei
edes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja,
erittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat
olutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos
nimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo
kovasti.

Rahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja
vaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin
oli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää
tyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni.
Yhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että
muutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei
saatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.

Tuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen
reformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä
edes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa
kävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa
juomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan.
Tämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on
sitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita
tyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä
oli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin
puheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös
muutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän,
joka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti
tynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin
piti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi
läsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan
saanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä
kyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. --
Paksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli
nimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli
mahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti:
pönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat
rasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin
ainoastaan _heidän_ edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten,
joilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara.
Ja tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja
lihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli
toisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi,
sillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget --
niinkuin sitä sanotaan -- ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset
siihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän
lihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja
rakennusmestari Schulz.

Kukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin
kuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen
eli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa
Rahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi
uutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin
pesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.

"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä".

"Onko se sanomissa?"

"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka
voi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?"

"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista,
kuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja
nousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä
sittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin
valtaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja
jaloillani, jos joku kimppuuni kävisi".

Ja myöhempään tuli hän taas: "Kaarlo, Berlinin posti ei ole
tänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi
katujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä
on; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien
joukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli
tarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin
kaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja
koko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja
kävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui
sinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei
tuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli
pää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi:
niinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! -- Mooses
tulee tänne iltapuolella päivää".

Iltapuolella tulikin Mooses: "Hawermann, se on totta, se on ihan
totta, mitä Berlinistä puhutaan".

"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?"

"Kapina on syttynyt -- mutta älkää puhuko siitä mitään -- tänään
aamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli
vanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä
tuhatta tallella vuodelta 1815".

"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?" huudahti Bräsig, "jokainen
sivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja".

"Mitäpä minä tietäisin", sanoi Mooses, "minä tiedän jotakin, enkä
tiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat
vanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että
Berlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla
ja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön,
ja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu
akkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! -- mutta
älkää puhuko siitä mitään".

"Siis oikea kanunanjyske?" kysyi Bräsig. "Hyväinen Jumala!" huudahti
Hawermann, "mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!"

"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja
viisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi
minulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani
sieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä".

"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin?
Pidetäänhän teitä rikkaana miehenä".

"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti
tuli sisään -- näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme
nyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me
lainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin
ennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa,
Taavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. -- No mutta jos ajat
muuttuvat? kysyi hän. -- Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä,
ajat eivät sitä silloin enää vaadi".

Puhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen
rahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa
ja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi
maatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli
mennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen
pastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa
asioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman
jumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa,
joka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis
nähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin
miehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on
hoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig
yksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että
tämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut
yksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin,
kumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas
puhdistuva. "Ja sinä, Kaarlo", lisäsi hän -- "teistä rouva Behrens
ei puhu mitään -- jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule
huomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja
kapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan
kuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se
hirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan".

Niin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli
hän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.

Eräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi:
"Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän
olutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt
ovat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi,
ja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat
saaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan
naitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan
pitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi
jokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean
pyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten
kesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä
sanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät
tahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä
ja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi;
ja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina
ja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa
ja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät
heti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he
kyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut
koskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi
ivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin
ottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen
tahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta
puolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin
vielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän
puheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai
jostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät
tahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin
ompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän
sisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja
ompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain
kuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja
sen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse
kulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona,
häntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi
villaisen ihokkaan ja alushousut".

"Bräsig! Bräsig!" huudahti Hawermann, "mitä tyhmyyksiä te toimitte!
Menettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa,
kuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan".

"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme
päätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny,
niin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi
syntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat
jotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään".

"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta
vahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on
aina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi,
jos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?"

"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!"

"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun
maata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan
ole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles!
Kun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan,
vähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta,
ja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan
on siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen
minä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään
merkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei
ole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä
ja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen
korviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät
ihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi
vielä tuhoja tulla. Niin", huudahti hän, "ensimäisen iskun saavat
kyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu
hyviinkin?"

"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz
minulle -- nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin --, että viime
sunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet
omituisia puheita hänen tiskinsä edessä".

"Niin", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, "minä
en toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä
olisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä
pahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee
yhtä ja toista, sattuu koko maahan".

Ja niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: "Toden totta!
Kaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on
pian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia
ei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa
päivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja
pappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia".

Hawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä
niin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus
kuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä
ja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken,
ja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian
leimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin
omistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi
omin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin,
kun kukin piti vaan huolta itsestänsä -- kun vaan sai elää rauhassa
väkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että
rehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä
olisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat
omain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä
ne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä
ja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia,
joilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla
pelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut
mitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa
kadonnut. -- Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.

Akselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän
koskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan,
voi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä
rupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli
olemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin,
niinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi
olla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä
koko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä
kaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen
alustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. -- Tähän ei ollut Akselilla
kykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin
apukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän
teki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin:
milloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi
kyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin
ja sapeliin. -- Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia,
kuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä
oli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan
tavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin
käsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja
ja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut
ihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt,
väkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he
olivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi
työtä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden
ja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime
ajoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys
päivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä
tahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen
virikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin
viimein täytyi ruveta palamaan.

Jokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä
virikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen
pilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin
Gürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori
Behrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä,
oli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka
sitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä
oksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein
sydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja
hän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin -- hirmuista
kyllä -- isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin
hyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa
ovat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä.
-- Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen,
tervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja
paremmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit,
jotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin
pahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät
myöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp -- tietysti
tahtomattansa -- oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä,
myöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi
ahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.

Gürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli
viinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi,
joka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa;
ehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin,
joka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat
tietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat
herrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman
vielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat
he kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän
onnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen,
niin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan
ja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti
ympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua -- omaa
hätäänsä ja kurjuuttansa -- tulessa ja juoksivat sitte, tämä
tulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan,
rehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.

Ilmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä
monta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten
hyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä
oli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa
synnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä
ja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä
sade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen
pääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat
voineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin
ilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin
törkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa
oli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään
voinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: "Voi niitä lurjuksia!
Lait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on
sotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on
vaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani". Milloin
kutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: "Sinä
pöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida
mielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni", ja kääntyi Kanasensa
puoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä
pitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.

"Kanaseni", huudahti Pomukkelskopp, "minä tiedän mitä sinä ajattelet,
sinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei
käy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia,
varovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan".

Kananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei
hän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja
Sallaan: "Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan!
Minä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan
ja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen
aika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä".

Ja Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: "Äiti kulta, ette ole
kuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on
kertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään
kartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei
käy hyvin, muuten ei käy hyvin!"

"Te olette hulluja kaikki!" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden.
"Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?" huudahti hän ja lähti ulos
ovesta.

Mutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli
jotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä
raueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman
puhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän
hiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa
isän puolta.

"Lapsukaiset", huudahti isä, "jokaista tulee kohdella
ystävällisyydellä. -- Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä
muutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te
ette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin
selkään aasinpäätä! -- Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin
reformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet;
mutta malttakaapa...!"

"Niin, isä", sanoi Salla, "ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut
Rahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat
myös mennä sinne; siitä voi tuho tulla".

"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä
minä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi".

"Te?" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi
heidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.

"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon,
etteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan
käsityöläisille heidän saantinsa, ja -- se _täytyy_ minun tehdä! --
se on saakelin kova asia, mutta minun _täytyy_ se tehdä! -- minä
pyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat".

Malla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä
milloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn
hämmästyäksensä, kun isä sanoi: "ja sen tahdon minä painaa teidän
mieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa --
Jumala paratkoon! -- äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin
kurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla
sanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat
tilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä
pitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen
heitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi,
voimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä". --

Ja todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille
sydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta -- Kananen
oli siis antanut myöden tässä asiassa -- ja pyydettiin, että
herra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle;
sanansaattaja odotti vastausta.

Bräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia
tarkastelemassa.

Kun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä,
kuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai
epäsiveellisen käytöksen tähden.

"Mitä?" huudahti hän. "Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä on
Liina? Liina!" huusi hän ulos ovesta.

Liina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi
neuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka
istui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.

"No", virkkoi Liina viimein, "sinne emme tietysti mene?"

"Lapsi kulta", sanoi pastori Gottlieb -- sillä hän kutsui vaimoansa
aina "lapsikullaksi", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa
hänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan "Liina" -- "lapsikulta,
sinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle".

"Gottlieb", sanoi Liina, "tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan
päivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp -- Enkö ole oikeassa,
Bräsig?"

Bräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä,
kuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi
oli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.

"Lapsi kulta", sanoi Gottlieb, "kirjotettu on: Sinä et saa antaa
auringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle..."

"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä
korvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. -- Jumala
antakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut
toinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi
tapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka
mies saisi käydä, poski turvoksissa".

"Mutta, lapsikulta..."

"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin
toimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin
luona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että
meillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo
ennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja
siankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he
jättäneet kutsumatta", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään,
"ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä".

Tämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta
ja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin
lisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa,
joka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan
viljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies,
kuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan,
kuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen
mielialaltaan. -- Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen,
mutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta
tuli mainitsemaan, että hän oli _varsinainen_ jäsen Rahnstädtin
reformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti
siankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan.
Liina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä
tavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: "Niin", huusi
hän, "Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka
Herra valitsee vitsaksensa!" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko,
puuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi
oli valitseva.

"Se on Herran kädessä!" huusi Gottlieb, "hän voi valita siksi minun,
hän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!"

"Liinaa ja minua ei hän valitse", sanoi Bräsig ja pyyhkieli
suupieliänsä, "Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama
viikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole
mikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä
kerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini -- niin..."

Gottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan
saarnasi edelleen: "Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva
jalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä
on rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä
pystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa
tahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä,
vääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!"

Niin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa.
Bräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi,
että tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut
maallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän:
"Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin
puhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin
kuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä
uhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf
tahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein
pisimmät puheet -- ei, älkää minua keskeyttäkö! -- Minä tahdon vaan
sanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on
jo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön
toimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole".

"Gottlieb", sanoi Liina, "sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu
sinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista
asiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?"

Kyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.

"No, olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig; "mutta mitä ihmiset sanovat,
että nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei
ole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne
ihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka
siellä vielä käyvät".

Ja pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb
seuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä
uutta aikaa -- josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon
kuin äskensyntynyt lapsi -- ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena
sunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan
Liina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja,
jotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun
ottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet
kirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he
sunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden
saarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat
seurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon,
ja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan
on paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle
vihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.

Niin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan;
mailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli
ja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja
ne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli
viisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat
yht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet
luopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä
piti nimitettämän "herroiksi". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja
hävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas
lohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja
jos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta
ja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta,
se oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin.
Toinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut,
joilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja
armeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys,
ja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat
kädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään,
vastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se
on pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi
vielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen
kihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka -- Jumalan kiitos! -- ei
ole katkaistu.




Luku 36.

Miksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja
Rudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. -- Mitä Jokkum laati Rostockin
lehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille
vanhan testamentin aikaisena enkelinä. -- Miksikä Fritz Triddelfitz
ja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi
revolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin
hanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. -- Sulttaani herättää
Jokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.


Reksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva
Nüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut
yhtä hyvä.

Sulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä
nähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp
hoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä
kutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan
lapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani
"kuudennen" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä
johtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp
niin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu
johonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä
"Sulttaani kahdeksantena;" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin
levottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi
ettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus
Reksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella
häntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito,
antaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän
katseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin
oli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän
oli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat
ajat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet
yhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä:
Sulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan
sydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä
elämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli
yksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä
aamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla
sjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi
ehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin
nyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa
piippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen
aina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: "Äiti,
siinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista". Hän luulotteli
nimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä,
kun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14]
asemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin
lehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta
oli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi
Rostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut,
sillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi;
mutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei
ollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. -- Mutta Jokkum ei sitä
unhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli
myssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei
tänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi
päivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli
vuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä
ollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut
tyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää
_millään ehdolla_ tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi
vielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä
sopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.

Rouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin
levollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan
ja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.

"Minä en tiedä", sanoi hän Rudolfille, "miks'ei Bräsig tule? Hänellä,
Jumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä
käy edes minuakaan katsomassa".

"Täti kulta", sanoi Rudolf, "tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään
ole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän
kumminkin".

"Mistä sen tiedät?"

"Niin täti kulta", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, "minä -- minä
olin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin
samassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi
hän tulla".

"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse;
sunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte
siellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia
ennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan
vielä mitään voi syntyä".

"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme
me vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme".

"Rudolf", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, "mihinkä joudumme minä
ja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö
hänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?"

"No", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, "niin liian
nuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on
kyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin
kolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni".

Ja Bräsig tuli: "Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! -- No, onko
teilläkin täällä pieni kapina alulla?"

"On", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta;
"mitäpä sille voi tehdä -- Sulttaani?" sanoi hän, sillä hänen oli
kääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli
pujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.

"Herranen aika, Bräsig", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä
esiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, "herranen
aika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä
jaksaa minun veljeni Kaarlo?"

"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö
sanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon;
mutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa
ero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä
sisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään
uudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista
asioista".

"Jumalan kiitos!" huudahti rouva Nüssler, "siitähän tunnen Kaarlo
veljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa
eteen, "te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori
Baldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista;
mutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa -- Kurz paiskattiin
joku aika sitte niiden tähden ulos -- ja minä olen Rahnstädtin
reformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te
sanotte hullutukseksi".

"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?" huudahti
rouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.

"Olenko minä sitä sanonut?" kysyi Bräsig, "Ludwig Filip on ajettu
pois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko
teidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin
silmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin
tulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa
-- meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin -- ja minä
tahdon varjella teitä".

"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne
keihäineen, pyssyineen!" huudahti rouva Nüssler. "Sanokaa teidän
roistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat
vanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi".

Niin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven
perästänsä lukkoon.

Niin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin
välille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun
Bräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin
Sulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista,
ikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan,
asuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: "Nyt on todellakin huonot
ajat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa
huoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden".

"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden", sanoi
Jokkum; "mutta mitä voi sille tehdä? -- Bräsig, kaada itsellesi
pieni naukku!" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle:
"tuolla on pullo".

Bräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen
ja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla
sadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin
ajeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia
pilvenrepaleita Bräsigin päässä: "Mitä?" huudahti hän, "niinkö on
siis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee
minua vasten rintaa?" ja taas valaisi auringon paiste hänen
mieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka
ei lämmittänyt: "Haha!" nauroi hän, "minä tahtoisin nähdä, kuinka
hän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka
räätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät
käpälämäkeen!"

Rudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin
akkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa
puhumista.

"Hyvää päivää, pehtori Bräsig".

"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan
päivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan".

"Saatpa nähdä, että hanhet..." jupisi Jokkum.

"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan", sanoi Rudolf.

"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?" kysyi Bräsig.

"Ei juuri mitään", sanoi Rudolf. "Näettehän, viime vuonna oli
minulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman
pyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja
syksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille,
jonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin
jokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen
he suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää
häntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on
kapina syttyvä".

"Hyväinen aika!" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään,
"joko nyt taas on hanhista puhe!" ja heittäytyi tuolille, kohotti
esiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.

"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?" huusi Rudolf ja juoksi
hänen luoksensa, "kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?"

"Mitä voi sille tehdä?" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.

Bräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai
parhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi
akkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli
ulos keväiseen ilmaan.

Rouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi
Rudolfin ja Jokkumin syrjään -- jotenkin tulisesti -- kävi Bräsigin
luoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: "Bräsig, minä tiedän,
teidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään
luita ruhjuksi".

"Oo, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen,
auringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi
koko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, "räätäli Wimmersdorfille
ja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa
heidän ansaitun osansa".

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Rudolf.

"Sen minä teille selitän", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa
rouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. "Se merkitsee,
että te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä
lajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla
Rahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan
testamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta
enkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja
joka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te".

Ja hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää
rouva Nüsslerin sydämen tuskaan.

"Tulimmainen!" huudahti Rudolf, "mitähän olen minä tehnyt?" ja
katsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei
tietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: "Minä en
todellakaan tiedä..."

"Eikä ole tarpeesenkaan", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin
päin: "Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä
koko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja
te, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda
silmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette
Hilgendorfin luona oppineet".

Vaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai
sopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden
jouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin
tuumiin.

Iltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle.
Tällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla:
etujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki
hän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan
järjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo
suinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen,
se kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän
Fritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä
luona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat
hänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi
Fritz hiljaa itseksensä: "Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt
kaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja
ruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä".

Kimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas
selästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi "hyvää
päivää".

"Äiti", sanoi Jokkum, "kaada toki herra Triddelfitzille kuppi
kuumaa", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.

"Hyväinen aika!" ajatteli Bräsig, "jokohan nyt tuotakin 'herraksi'
nimitetään!"

Fritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa,
istui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa
revolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin
täyttämään.

"Herra", huudahti Bräsig, "piruko teitä riivaa? Mitä te noilla
perhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?"

Ja rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat
revolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput
täyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: "Kas niin! nyt eivät ne
enää laukee!"

"Jumalan tähden!" huusi Fritz, "ainoan turvan mikä meillä enää on..."

"Herra", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "luuletteko täällä nuoren
Jokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?"

"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola", sanoi Fritz, "sen
herra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja
sentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita -- toisen
itselleni, toisen herralleni -- me tahdomme pitää puoliamme aina
viimeiseen veren pisaraan asti".

Rouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa;
Bräsig nauroi täyttä kurkkuansa? "ja noilla kapineilla ja herra von
Rambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa
heidät toiselle mielelle?"

"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että
hän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos
niin tarvis vaati".

"Niin, kyllä kai se niin on, on kai", tokaisi Jokkum suustansa.

"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa
aatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että
hän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella".

"Onko hän taas pitänyt puheen?" kysyi Jokkum.

"Koko oivan puheen!" vakuutti Fritz.

"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää".

"Sehän on ihan yhdentekevä", sanoi Bräsig, "mutta mitä sanovat
päivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?"

"Ne roistot", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut
herraltansa vielä paljon muutakin, "eivät ansaitse hengittää
ilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan,
seisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan
'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta".

"Sillä he tarkottivat kai teitäkin", nauroi Bräsig ilkullisesti.

"Se on kyllä mahdollista!" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. "Ja
iltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita
minä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli
puheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra
Pomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut
keille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät
he tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin
väki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset
siihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet
tyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille
tiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin
kartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää
tietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra
von Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt
johtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä
olen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat
jotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa
Hawermannin. -- Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!"

"Hm!" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen
nauruun. "No, mitäpä vastasi nuori herra?"

"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun _hän_
oli minuun tyytyväinen -- ja hän viittasi samassa kädellään minuun,
jolloin minä tein nöyrän nojon -- niin voivat hänen herrat
päivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs
vanha ukko, Juha Egel, esille -- tunnettahan te hänen: hän on heistä
vanhin, hänellä on harmaat hapset -- ja sanoi, etteivät he olleet
mitään _herroja_, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen,
heidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän
hyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois
pistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse _herra_ ja hän voi nyt
tehdä, minkähän parhaaksi katsoi".

"Sepä on koko perhanan ukko!" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.

"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki;
paksumpi pää tuli perästä päin. -- Illempana näin minä kuinka toinen
päivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin,
että Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan,
niin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin
viereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin,
kuinka Kristian Däsel yllytti toisia".

"Se tahtoo sanoa", puhkesi Bräsig sanomaan, "te kuultelitte hieman".

"No niin", myönsi Fritz.

"Onkin varsin oikein", sanoi Bräsig, "kertokaa vaan enemmän".

"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken
mokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut
hänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä
hän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista
lapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei
herra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia
hyvin, -- mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. -- Ja nyt on
Kristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten
kasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen
naida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä
pyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi".

"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?"
Bräsig kysyi.

"Tietysti", sanoi Fritz, "hänen täytyi saada siitä tieto, että hän
voi olla varuillansa. -- Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan
hevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja
lapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että
niistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman
ja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai
heti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta".

"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?" kysyi pehtori Bräsig.

"Niin", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, "mitäpä siihen
vastaisin? _Hän_ ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä _hänen_
laitansa on. Ennen tervehti hän minua -- tosin hieman ylhäisesti,
mutta kuitenkin kohteliaasti -- nyt ei hän enää minuun luo
silmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä
kirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. -- Niin, Mari Möller
on myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan
yksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä,
vaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että
armollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja
toisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin
taas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä
lastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. -- Mutta
taloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin
_pitää_ tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku
ystävä, sanoo Karoliina Kegel -- no, minähän en siksi sovi -- ja
herralla ei ole myöskään ketään ystävää".

"Mutta minulle sopii se hyvin", huudahti rouva Nüssler ja kavahti
ylös istuimeltaan, "ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä,
Jokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja
puhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää
enemmän yhtä".

"Niin mutta, äiti kulta", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin? -- Ja
hanhet; -- mutta Gottlieb ja Liina..."

"Todellakin!" huudahti rouva Nüssler, "heidät molemmat ovat he
leivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa".

"_Hänellä_, herra von Rambowilla", sanoi Bräsig ja näytti samassa
oikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, "hänellä on kai kyllä
ystäviä? -- Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?"

"Pomukkelskopp?" kysäisi Fritz. "Hänen kanssansa emme enää
seurustele", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui
Bräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: "Hän on antanut meille
haasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta,
Mooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa,
ja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin
suullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan,
sihteeri Reinin; tunnetteko häntä?"

"Kyllä vaan", kuiskaili Bräsig, "minä tunnen hänen pohjan navan ja
Ferro-saaren jutusta".

"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?" kysyi Fritz.

"Kyllä vaan", sanoi Bräsig, "hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi
nenästä. Mutta", kysyi hän ääneensä, "mitä on teidän nuori herranne
päättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?"

"Sen tahdon minä sanoa teille", sanoi Fritz. "Me olemme molemmat
päättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja
minä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia
revolvereja".

"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?"

"Sitte ammumme", sanoi Fritz.

"Oikein!" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja
leikitteli sen kanssa vähän itsekseen: "Mutta rouva Nüssler, te
olette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua", ja hän
pyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin
tahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz
selitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta.
"Jokkum, missä on sinun työkalusi?" kysyi Bräsig.

Jokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin
jotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos
joku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti
Bräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä
hohtimia piti hän toisessa kädessään: "Kas tässä!"

"Tuhat tulimmaista!" tokaisi Fritz suustansa.

"Kas niin!" sanoi Bräsig, "nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua
keltään ihmiseltä silmiä pois päästä".

"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?"

"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa
leikitellä ampuma-aseiden kanssa".

"Te olette vanha..."

"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen,
ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen
tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".

"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun
käskee, sen teen minä".

"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän
herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa -- onpa hän
jo ennenkin ampunut -- mutta te...?" ja Hawermannia muistellessaan
kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi
onnettomuutta toimeen saaneet?"

Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! _Siitä
asiasta_ ei hiiskaustakaan! -- Mutta teidän pitäisi hävetä,
Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja
ihmishengestä".

"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän
ampua ihmisiä?"

Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata
sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta
niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi
kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin
taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui
pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä
jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi
Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita
Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin
maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa,
silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille
kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan
keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.

Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon
välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään
aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina
parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen,
ettei hän _millään_ ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin
kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan
valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä
ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei
oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen
omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi
hän hyvin riitainen mies.

Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet
uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki
oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva
Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta
myöskin että ennen kurki kuolee kuin..."

"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät
sovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja
minä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä:
mutta mitä tulee hänestä ja minusta?"

"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia..."

"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa" --
ja rouva Nüssler osotti Jokkumia -- "voitte kyllä sen sanoa; mutta
tuon toisen puolesta" -- ja hän viittasi Sulttaaniin -- "saatte olla
hyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen.
Näettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa".

"Aa!" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, "todellakin!
Mutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään
loppuun".

"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja
hän?" tässä osotti hän taas Jokkumia. "Jos nyt Miina ja Rudolf saavat
hallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?"

"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita
perillistenne karttumisesta".

"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen,
vieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen
askaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan
panen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun
oikein muodottomaksi möhkäleeksi".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja
nuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: "Te olette
aina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään", ja teki rouva
Nüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.

"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!" sanoi rouva Nüssler ja veti
kätensä pois; "katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole
meitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on
hänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta
hän -- jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?"

"Hän polttaa piippua ja makaa", sanoi Bräsig.

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "tätä nykyä kyllä".

"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina -- tuosta tyhmästä
hanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen
unhottamaan -- mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee
joka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä,
saa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä".

"_Jokkumko_?" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.

"Niin, hän", sanoi rouva Nüssler, "mutta siitä ei nyt sen enempää;
näettekö?"

Ja Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja
siveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin
että Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: "Äiti, mitä on kello?"
Sitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: "Bräsig,
onpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt
puheen".

Rudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa
ilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen
tarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta,
joka merkitsi jotenkin näin: "Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun,
sinun asiasi on hyvällä alulla".

Ilta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun
aika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf
ajatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta
aikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin
puhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja
kun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle,
ottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa
menevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin,
tiesi hän, mutta mitä? -- se oli tietämättömissä.




Luku 37.

Lyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää
puheen.


Jokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui
toisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin
selkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti
hieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon
perhanan kanssahallitsian tähden.

Rudolf tuli: "Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?"

"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden", hän aikoi
vielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään
suustansa, ja Rudolf sanoi: "No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha
juttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin
varhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille,
mitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään
tahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan
ruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme
lantaa perunamaalle".

"Niin, Rudolf, mutta..."

"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen
matkaan", ja niin lähti hän tiehensä.

Jokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen
kartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.

"Kalsow", sanoi Jokkum, "käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään",
ja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.

Päivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä
ryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: "Mitä meidän
pitää tehdä?"

"Sitä en tiedä", sanoi renkivouti Kalsow.

"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään".

Kalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani
seurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja
se oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.

"Isäntä", sanoi Kalsow, "väki on kaikki koossa".

"Hyvä!" lausui Jokkum.

"Mitä pitää meidän tehdä?" kysyi Kalsow.

"Odottaa", sanoi Jokkum.

Kalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin
ajan perästä tuli Kalsow taas sisään: "Isäntä, he odottavat".

"Hyvä!" sanoi Jokkum, "sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa
odottaminen, minä tahdon pitää heille puheen".

Kalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen,
isäntä oli pitävä heille puheen.

Väki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski
Kristian: "Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja
hoputa häntä vähän".

Kalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: "No, isäntä, kuinkas on
puheen laita?"

"Tuhat tulimmaista!" tiuskaisi Jokkum hänelle, "luuletko sinä, että
ajatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?"

Renkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: "Se ei
auta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen".

"Herranen aika", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa
puuhaili toimissaan, "mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä
kartanolla?" ja tempaisi akkunan auki: "Mitä te täällä seisotte?"

"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva".

"Mitä te odotatte?"

"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen".

"Kuka?" kysyi rouva Nüssler.

"Isäntä", vastasi Kalsow.

"Mitä aikoo hän pitää?" kysyi rouva Nüssler.

"Puheen", sanoi Kalsow.

"Kyllä minä hänet puhutan!" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi
akkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä
kiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen
häntä tunnollensa: "Mitä sinä _aiot_? Aiotko _sinä_ pitää täällä
puheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?"

"Äiti", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä "hanhista".

"Jumala sinua armahtakoon", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, "jos
sinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!"

"Mitä?" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa
vastaan. "Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra
von Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää
puheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono
siihen?" ja hän löi nyrkillään pöytään. "Vaimo! enkö minä ole isäntä
talossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?"

Rouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli
Jokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella
kädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven
hakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja
meni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin
leijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo
totella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja
purskahti hillittömään itkuun. -- Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi,
mitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina
syttynyt.

Bräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta
yht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa
tilassa.

"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla,
kello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?"
Samassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi
vetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi
hänen kätensä pois.

"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa
minulle toki syy".

Vihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta:
"Jokkum!"

"Herrainen aika!" huudahti Bräsig, "oli hän kumminkin vielä eilen
ihan terve! Onko hän kuollut?"

"Mitäpä vielä hän kuollut olisi", huudahti rouva Nüssler, tempasi
itse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla,
säihkyvillä silmillä, "hulluksi on hän tullut!"

"Taivaan pyhät!" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, "mitä hän tekee?"

"Puheen aikoo hän pitää".

"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!"

"Hyväinen Jumala!" vaikeroi rouva Nüssler, "ja väki on seisonut jo
tunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en
tiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta".

"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa", huudahti Bräsig, "mutta
älkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä
uskallan käydä sisään". Ja niin puhein meni hän tupaan.

Jokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun
tuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan
toisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä
eikä hiiskunut hivaustakaan -- tämä tuntui oikein tuskalliselta,
kumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.

Vihdoin kysyi Bräsig leppeästi: "Mikä sinua vaivaa, Jokkum?"

"En tiedä", sanoi Jokkum, "minun pääni on niin pyöryksissä ja
ajatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa".

"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon", sanoi Bräsig ja katseli hänen
käyntiään edes takasin lattialla.

Yht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: "Eihän
hittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat
noin tirkistelette!"

"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?"

"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun
päivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä
pitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta
minulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian
raskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille
puhe".

"Miks'en?" vastasi Bräsig, "jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä
et saa minua häiritä!"

Ja nyt alkoi _Bräsig_ kävellä edes takasin lattialla ja _Jokkum_
istui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra
pehtori akkunan auki ja huusi: "Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!"

Päivätyöläiset tulivat.

"Kansalaiset!..." alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan
taas kiini: "Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan
päivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä!
Nythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot
ryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?"

"Niin, niin, mutta..."

"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!" Ja hän meni
taas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: "Hyvät ystävät,
menkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään".

"Niin, se onkin yhdentekevä", sanoi Kalsow, "mutta isäntä..."

"Hän on malttanut mielensä", keskeytti Bräsig hänen, "hän arvelee,
että keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn
puoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen".

"Se onkin kai paras, se", sanoi Kalsow. -- "No, väki, tulkaa nyt!" ja
he menivät työhönsä.

Mutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin
päin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa,
kaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut,
tuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä
ahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: "Mitä? Sinäkö olisit _hullu?_ Sinä
olet yhtä vähän _hullu_ kuin Sulttaani ja minä; mutta _tyhmä_ olet
sinä. Miksikä ovat sinun rakkaat -- piti sanoa -- manalaan menneet
-- piti sanoa -- perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet?
Siksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi,
joka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin
äskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi
ja sano, ettet sitä enää koskaan tee".

Ja Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen,
eli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli
häneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: --
"Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!"

"Niin, äiti..."

"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!"

"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan",
puhkesi Bräsig sanomaan.

"Äiti, enhän minä enää..."

"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet
sen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan".

Jokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" sanoi rouva Nüssler, "ja ettäs
näet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä
minun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä".

"Niin", lausui Bräsig, "ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki,
kuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!" -- "Vielä kerta, Jokkum,
ettei vasen suupielesi jää osattomaksi!"

Ja niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä
Gürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä
hyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle
ritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun,
ettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt
aikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä
vastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.

Kun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon
omistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa
hyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: "Hyvää
huomenta, rakas naapuri..." -- edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig
viilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään:
"Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että
hyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;" ja niin meni hän
menojansa, katsahtamatta edes taaksensa.

Ja kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä
ja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt
häntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin
voinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen
oli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: "Rouva kulta, jokaisella
on tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä,
niin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä
reformiyhtiöön;" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.




Luku 38.

Bräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. -- Saako toinen veli vetää
_toiselta_ saappaat pois jalasta? -- Herra Pomukkelskoppia pidetään
suur-mogulina ja herra Schulzia etanana. -- Mistä köyhyys on mailmaan
tullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. -- Platonin
tasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on
liian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen;
tievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti
ja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. -- Pehtori
Bräsig seppelöitynä. -- "Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger
schläft".


Kerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli
kerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää
ollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: "Älkää panko
pahaksi", sanoi hän, "minun on, niin pian kuin olen saappani
muuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan,
Kaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha
ei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin
-- tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta
kepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin
tärkeä asia keskusteltavana -- rehtori Baldrian sanoo sen koskevan
ajanhenkeä -- me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä
suureen köyhyyteen mailmassa. -- Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo".

Mutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.

Ensimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa,
oli -- Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa,
heti riensi häntä kohden: "Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä
jaksat, Sakari kulta?"

Monta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän
kuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät
oikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen
ja hän on sen minulle kertonut: "Fritz", sanoi hän, "hän näytti
ihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla:
suu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi
kuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja
kun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra
Samuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella',
tiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin
Andreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä
Ivenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään
pyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille
takapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen
valitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä
valitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän
seuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on
hän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta
kaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut,
sen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki
hänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa
puskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän,
ja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen". -- Niin
kertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun
hyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari;
eräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen
hautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän
kuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin
kunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan
hänen hautakivellänsä luettavana.

Sakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui
kuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.

Sihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa,
sukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja
lausui viimeiseksi: "Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan
köyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra
ritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä
yhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan,
että hän otetaan yhtiöön".

"Vai niin?" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, "tiedättekö sen
niin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa", ja kun uusi presidentti
katsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.

"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro", sanoi esimies ja Bräsig
tunkihe tynnyriin.

"Kansalaiset!" alotti hän, "kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä
Grammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa
ja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en
tässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani;
tasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän
uuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä
hän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä
hännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä
puhua. -- Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että
toinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta?
Kun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi
liejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee
joka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn
teiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: _herra_ Samuli Pomukkelskopp on
niin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa".

Hän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän
tahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.

Räätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti
sitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs
kartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä
ainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli
maatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän
ei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään
tarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.

"Hyvä!" kuului kautta salin. -- "Wimmersdorf on oikeassa! -- Kummi,
sinä olet oikeassa! -- Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä
sovussa niin mahtavain miesten kanssa?"

"Minä en ajattele samalla tavalla", sanoi rakennusmestari Schulz
ja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana
kuorestaan: "Räätäli Wimmersdorf -- lörpötystä! -- lörpötystä! Onko
Gürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä
maksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä
salissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos?
Mutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee?
Sentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!"

Ja etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt
mahtavan vaikutuksen! "Ulos! ulos!" huusivat muutamat, ja toiset
huusivat: "Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!" ja eräs
suutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:

    "Etana, etana, lähde ulos kuoresta!"

Mutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä,
että hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta,
jonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin
vahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat
huusivat lakkaamatta: "Ulos! ulos!" ja he olisivat varmaankin
voittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia
ja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä
merkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt
Pomukkelskopin ylistystä; hän on oikea "auttava enkeli", sanoi
Slusuhr -- "niin, oikea pikienkeli!" huusi tuo koiranhammas
suutarinsälli väliin -- hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle
köyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa -- kymmenen prosentin
kasvuista vaikeni hän -- ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin
hyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten
puhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: "Hyvät
herrat", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille
syvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, "ajatelkaapa!
ajatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp
itse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva -- erinomaisen älykäs
nainen -- sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja
herra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari
ja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte
vasta nuo pienen pienet -- aa! malttakaapa, minä en ole vielä
lopussa -- sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat
ja sikapiiat -- minäkö heitä kaikkia tietäisin? -- ja sitte tulee
kuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki -- niin, tarvitseehan
hänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on
tarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he
tarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja
ja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saada _lämmin_ takki,
ja kun _lämmin_ tulee, täytyy heidän saada _kylmä_ takki, ja kun
palmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän
saada _hieno_ takki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina
sanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen
hän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän
hankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka
ne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei
minulla ole sanomista". -- Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun
hän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit
ja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille
kenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet
kaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt
hänelle puolen puotiansa tyhjäksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin
kanssa uudestaan: "Ulos! ulos!" jota vastaan toiset huusivat: "Täällä
pysyköön!" -- "Ulos! ulos!" -- "Täällä pysyköön!" -- Ja siitä syntyi
nyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden
ja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä
oli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran
metelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.

"Hyvät herrat", sanoi hän.

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Hyvät herrat", alotti hän uudestaan, "Jumalan kiitos!"

"Ulos! ulos!"

"Täällä pysyköön!"

"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi,
että voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka
suostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät
soittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät
puhelavan puolelle".

Nyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin
lujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja
kaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla
käymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin
pyörähti sisään ovesta ja huusi: "Herra presidentti, veikkoset! Minä
pyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!"

"Mitä joutavia!" huusi nikkari Thiel, "äänestää pitää, muuten ei tämä
ole mikään reformiyhtiö".

"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki
varisee seinistä".

Jokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut
liian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä
lähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.

Äänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi
Rahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin
päin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: "No, jos näin käy,
herra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?"

"On minusta yhdentekevä", sanoi Bräsig; "mutta veljeydestä älköön
kukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan".

Nyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli
asian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt
ratkaistaksensa: "kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä
se yhä vielä oli mailmassa olemassa?"

Rehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui
puhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta
antoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon
kirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen
hänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun,
Xenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän
kumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.

"Kummiseni", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, "tästä tulee pitkä
juttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta".

Nyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo
vanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.

"Se ei ole totta!" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, "noilla
kirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat,
miltä köyhän olo tuntuu".

Rehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi
raamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista
Spartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte
sai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei
hänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos
Rahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten
hyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen
joka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja
sunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat
mierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat
kaulassa pitkin katuja.

"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys".

"Eläköön Platon! Eläköön!" kuului kautta salin.

"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli
silmäpuoli?"

"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on
teurastanut monta nautaa minun luonani", sanoi teurastaja Krüger.

Presidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi
rehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta,
olemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä
kuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran
juoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti
joutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän
sanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta,
ja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti
oppineet kuuliansa. -- No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori
saapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että
vanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he
silloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneet _panem et circenses_.
"_Panem_, rakkaat kuuliani", sanoi hän "merkitsee nimittäin leipää ja
_circenses_ merkitsee julkisia pelejä eli huvituksia".

Yht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha
Bank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: "Kas sitä vaan!
Vanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he
voivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet
kummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme
Pfeiferin luona ja pelasimme _vingt-unia_ [16], otatti pormestari
kortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä
raastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset.
-- Mitä hullutusta? -- Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset:
pelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!"

"Siinä olet oikeassa, kummiseni", huudahti Jürendt, "eläkööt vanhat
Roomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!"

"Eläkööt!" kuului nyt kautta salin, "Eläkööt!"

Rehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi
kumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan
silmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti
tosiaankin: "Arvoisat kuuliani", sanoi hän, "kun siis tarkastelemme
nykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja
oppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät". Sen sanottuansa,
astui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.

Hänen perästänsä puhui Juha "Minä myös".

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä olen värjäri, minä myös", ja samassa
oikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä,
että koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, "minä olen myös
käynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada
tasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen,
arvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on
synti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä
myös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä
myös". --

"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona", kuului eräs ääni.

"Mitä? -- Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä
edempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja
kunnollista sinivärjäriä tarvitaan" ja löi rintoihinsa. "Ja, hyvät
herrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi,
indigo on liian kallista".

"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla", huudahti suutari
Deichert.

"Tyhmää lörpötystä", huusi Juha. "Mitä vietävän indigoa?" huusivat
useat äänet, "hän värjää sinipuulla!"

"Niin", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, "naiset, jotka hänen
luonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät
kaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee".

"Nuorukainen", sanoi Juha jotenkin kopeasti, "oletko milloinkaan
kurkistanut minun sinityskattilaani?"

"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan
sinulla itsellä yltäkyllin", huusi joku joukosta.

"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen
itselleni uuden talon rakentanut, minä myös..."

"Sinipuusta", huudahti suutarinsälli.

"Sinipuusta!" huudettiin kautta salin.

"Ei!" huusi värjäri, "vaan hongasta tammisilla alushirsillä!"

"Sinipuusta!" huudettiin uudestaan.

"Hyvät herrat", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi
ja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, "minä olen Rahnstädtin
porvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista".

"Onkin jo kylläksi!" huusivat muutamat.

"Tuommoinen hölmö!" huusivat päivätyöläiset, "alas se pöllöpää! Mitä
hän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!" Ja Juha "Minä myös" sai
astua alas puhelavalta.

Nyt otti Kurz puhuaksensa: "Kansalaiset! Me puhumme täällä
köyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui
indigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa
veroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa
edellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää
hänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta
hän käyttää!"

"Te tirkistätte itse kortteihin!" huusi joku hänen takanansa; Kurz
katsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut
millänsäkään, vaan pitkitti: "Ja hän voi kumminkin saada indigoa
minulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset,
mitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki
köyhiksi".

"Siinä on hän oikeassa", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.

"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja
vankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni
ajurin palkkaa".

"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!" huusi ajuri
Siewert.

"Mutta", pitkitti Kurz puhettansa, "mitenkäs kävi? Viime vuonna
otettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa" --

"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä", keskeytti Siewert
hänen.

Semmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei
Kurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut
selkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: "Pormestari kutsutti
minun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt
tavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. -- Siis
_per se_",[17] sanoi hän. -- "Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä
Rahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. -- Silloin nauroi
pormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. -- Kansalaiset,
mihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun
joltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie
suorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä
voitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?"

"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!"
huusi suutari Deichert, "tämmöisen bonon olen minä siitä saanut",
ja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä,
sillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja
kaikki nauroivat.

"Kansalaiset!" pitkitti Kurz, "minä tiedän kyllä hyvin että
köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista
tarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden
hänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta
onko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin
surkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä
taistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat
henkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset
suosivat".

"Kummiseni", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, "saatpa nähdä, nyt
alkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen
astuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni".

Ja niin kävikin!

"Kansalaiset!" huusi Kurz, "minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä
ilkivaltaisuus..."

"Alas! alas!" huusi nikkari Thiel.

"Niin, alas! alas!" kuului kautta salin.

"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista
sarvipäistä!" huusivat muutamat.

"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!" huusi Fritz Siewert.
"Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin
sonninkin!"

Presidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli
ja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista:
"Kansalaiset!..."

"Mitä vietäviä? Kansalaiset?" huusivat suutari Deichert ja
nikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin
takinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas,
ainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa
näkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten:
"Kaupungin sonni -- sonni -- sonni -- sonni --", sitte tuli
äänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin.
Bräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.

"Pitäkää toki onneton suunne kiini!" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi
Kurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi
erääsen soppeen, "tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?"

Ja täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja
vasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.

Sillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai
alkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf
oli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli
jotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään
muuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä
kirjotettaisiin "kansallisomaisuus"; jos se myytiin, voitiin sillä
tyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän
miestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille
ja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.

"Kristian", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, "_tämä_ toimi
miellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen
huomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle".

Pomukkelskopp katsahti taaksensa -- ääni tuntui hänestä tutulta --
ja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja
se penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä.
-- Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä
hänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen _herra_ vai
_veli_. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin
reformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin
kotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: "Herra Pomukkelskopilla
on puheenvuoro". -- Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon
läpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti
räätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan
kokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin,
alotti hän:

"Hyvät _herrat_!"

No, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki
kiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja
paikattua nuttua nimityksellä "herra!" ja kautta salin kulkikin heti
jupina: "Se mies on oikeassa! -- Hän tietää, miten ihmisiä pitää
puhutella".

"Hyvät herrat!" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli
tauonnut, "minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen
maamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia"-- ja hän teki
nojon rehtorille, Juhalle "Minä myös" ja räätäli Wimmersdorfille,
ja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden --
"olen myöskin kuulut huonompia" -- ja hän katsahti ovea kohden, josta
Kurz oli viety ulos -- "mutta, hyvät _herrat, puheet_ eivät ole
minua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä
tapaan".

"Hyvä, hyvä!"

"Hyvät _herrat_! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta,
tasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet
minun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi". -- Tässä veti hän valkean
niistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. -- "Hyvät _herrat_,
te puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä
asiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut,
saadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa" -- tässä
pyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti
osottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut -- "minä
tarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän
päivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä".

"Vai niin?" huusi eräs ääni takapuolilta, "Kristian, nyt on aika,
puhu nyt!"

"Meidän päivätyöläisemme", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta
häiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, "saavat vapaan asunnon
puutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet
sitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata
niin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen
ohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi
osansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä
viisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko
päivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen
ylimalkaan enemmän vaatia?"

"Ei! ei!" huusivat kaupungin päivätyöläiset. "Hyvät herrat!" huusi
nikkarinsälli Rutschow, "minä olen nikkarinsälli ja saan koko
kesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä
antaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra
Pomukkelskopilla!"

"Lurjus!" huudahti rakennusmestari Schulz, "oletko koko tänä keväänä
ollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana".

"Hiljan! hiljan!" huudettiin.

"Hyvät _herrat_!" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, "näettehän,
niin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen
päivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja
etsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole
kylläksi?"

"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!" kuului taas takapuolelta.

"Hyvät _herrat_!" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, "mielialan
tähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden
olen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä --
minä en tosin ole mikään rikas mies -- mutta mitä minä tehdä voin,
olen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä
molemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset
uskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me
voimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä
ihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö".

"Hurraa! -- Eläköön! -- Hurraa! -- Eläköön!" riehuttiin nyt joka
taholla ja haaralla.

"Eläköön herra Pomukkelskopp!" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi
kumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.

Kun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo
toisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä
hänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan
niinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että
vitsaus on pian kohtaava mailmaa.

"Kansalaiset!" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen
muodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi
ja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan
illallisatriaksensa. "Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp
olisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en
olisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua
sinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta" -- tässä
lyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan -- "levitellyt
mitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut".

"Se ei kuulu tähän!" huudahti räätäli Wimmersdorf, "se on tyhjää
lörpötystä!"

"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen".

"Herra, räätäli Wimmersdorf", pitkitti Bräsig, "jos te pidätte minun
puhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia
korvanne, sillä te olette minusta liian _tyhmä_! ja nyt voitte mennä
ja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!"

"Hän on oikeassa! -- Pitkittäkää!" huudettiin.

"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän
sopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille,
yllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku"
-- "Suur-mooguli!" huudahti rakennusmestari Schulz tässä -- "astuu
tälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön
silmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja
päivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. --
Kansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!"

"Hyvä! Hyvä!"

"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole
mitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut
kaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla
-- _bonus_! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo --
mutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin
häränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta
me emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä
tulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on
jonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu
Willgaus -- onko Willgaus täällä?" -- Willgaus ei ollut tässä. --
"Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu
ja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen
sade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa
loiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa
kanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra
Pomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän
hanhet parhaiten vedessä".

"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!"

"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä
laidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa
ei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen
mennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme,
joiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä
yhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne
kolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja".

"Se mies on suur-mooguli!" huusi rakennusmestari hänen takanansa,
"ulos! ulos!"

"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!"

"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja
polttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka
murenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat
kuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia
metsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein
taaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut
sitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen
perunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala!
tuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he
eivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät
he varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat
naapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut
käskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan
hänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen
hädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!"

"Eläköön rouva Nüssler!" huusi Juha Bank.

"Eläköön!" huudettiin, "eläköön!"

"Ja pellava sitte!" pitkitti Bräsig puhettansa, "noin pitkää!" ja hän
osotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, "niin että itse notarius
Slusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen
ystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden
käyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta
lyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä".

"Se mies on hävytön konna", huusi rakennusmestari, "että hän vielä
uskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. -- Ulos! ulos!"

"Kansalaiset", alkoi Bräsig uudestaan, "minä tahdon vaan sanoa:
asunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja
pellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne
maistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä
köyhyyteen maalla. -- Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa?
Kansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut
täällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten
elämää: _syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku_!"

Hän kumarsi, astui alas puhelavalta ja "eläköön" huutoja kaikui
kautta salin. "Se mies on oikeassa!"

"Herra pehtori Bräsig eläköön!"

Ja presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen
puheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja
nyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen
pudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin
soittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä
ja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa.
Ja kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän
torvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin
naamaa "Heil Dir im Siegerkranz!" ja David Berger oli pannut
rillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin
että pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut.
Mutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen
ympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; "Älkää pelätkö, herra
pehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme
teitä". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli
torin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä
kidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä
oli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja
kurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole
hylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun
hyvyyteen.

Pastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen
saattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että
hän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa,
mutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla
tyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla,
ja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut
oli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: "Hohe Lorbeern stehen, wo
der Krieger schläft", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin
päivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: "Veikkoset,
seuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa
tapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi
suuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen
puheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?"




Luku 39.

Kuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. -- Kurzin rouva
koettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin
harjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle.
-- Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. -- Miksikä
Kählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä
Smidtskalta sääret poikki. -- Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja
Hawermann saa Juhanneksen kukan. -- Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee
pellolla. -- Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja
miksikä Bräsig sanoo yhä "ylemmäksi" -- Kirje Parisista.


Iltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin
oli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: "Hyvää päivää!
Hyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia
niin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes
puhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen
kansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja
huutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten
unta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he
polkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?"

"Kuulkaapa, herra Kurz", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa
kookkaampana kuin tavallisesti, "on hyvin sopimatonta, että te
moititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te
olisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja
minä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha
sananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin
selässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja
jos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä,
niin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos;
sillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa".

"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!" huusi Kurz, "muutamat
ratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään".

"Tehän olette oikea kolho!" huusi Bräsig, "tehän olette hävytön mies!
Jos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä
teidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä
kotia".

"Hiljan, Bräsig, hiljan!" puuttui Hawermann heidän väliinsä, "ja te,
Kurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa
ja toraa rakentamaan".

"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa
on minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin
saanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei
suvaitse, että minä menen reformiyhtiöön".

"Siinä hän on varsin oikeassa", sanoi Hawermann hyvin äissään,
"te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja
ajattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota
toimeen;" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli
edes takasin ja puhisi kiukuissaan: "Bräsig, hän ei kai sillä mitään
pahaa ajatellut".

"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä,
madonsyömä epäluoma minusta ajattelee. -- Ratsastelee aasin selässä?
Hyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta".

"Enhän minä teitä tarkottanut", huudahti Kurz ja juoksi tuvan
toisella puolella edes takasin, "minä tarkotin sillä lankoani
Baldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi
hulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden,
sitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti,
lauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön
kello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin
kanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan
toraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään".

"Siinä hän on taas oikeassa", puhkesi Hawermann sanomaan, "koko
teidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä
siitä mitään".

"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin
harmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui
alas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs
ostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös
pöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin
soppavadin ja kaikki astiat lattialle. -- Niin, samassa tulee vaimoni
ja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään
kova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene
levolle! -- Tästä voi ihminen hulluksi tulla".

"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle
menneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet", sanoi
Hawermann.

"Vai niin?" huudahti Kurz, "oletteko te jolloinkin terveenä ja
raittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on
ollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön
vaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi!
Vaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään
vuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin".

Nyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.

"No", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois".

"Ah, mitä?" sanoi Kurz, "enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä
tulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani
pellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään".

Hawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme
maanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä
ylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin
tyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli
itseksensä: "Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?"

"Minulla on täällä peltotilkku", sanoi Kurz, "150 neliösyltää
suuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja
Krügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa
siihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä,
hyvät herrat? Näettehän tässä!" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.

"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun
pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään
tyrkkimään sontamöhkäleitä.

"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa,
se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".

Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli
hämmästyneenä ympärillensä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"

"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan
minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan
renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin
sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka!
Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"

"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann,
"semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille
lannan hinnan".

"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto,
hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä
jättää sen tekemättä!"

"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin
levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"

"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä
pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle
ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle
pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän
hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti
ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle!
Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini -- ystävät, minä
pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, -- muuten tapahtuu onnettomuus!"

"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät
pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.

"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?" sanoi Hawermann ja meni sitä
noutamaan.

Keppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt
sen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen;
Hawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli,
jäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä
Kurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi,
mutta nyt huusi hän: "Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin
ollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä".

Hän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä
kohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa
ja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja
vääntelevän.

"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi
lähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann
katsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään,
ja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän
oli.

"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?" Rintansa syvimmästä
pohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: "Paketti! -- Paketti! --
Tässä on paketti!" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin
kappaletta.

"Mitä? Mikä paketti!"

"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt
sitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin
vaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se
käärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria
kullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti
viedä Rostockiin!"

Tämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti
hänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui
silminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi
hänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini
niin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli
luopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.

Kurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista,
sillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: "No", huudahti hän,
"sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun
lantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla".

"Hiiteen teidän lantanne!" huudahti Bräsig. "Kun te kerran puheesen
pääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne.
Meidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!"

Ja kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen
kasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli
sitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu,
mistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte
seisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin
laskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa
ja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut,
että vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen
taaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta
samassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan
sanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: "sillä", päätti hän puheensa,
"te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini".

Ja sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat
aprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan,
sillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla
ollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen
mies.

"Niin", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja
neuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä
luopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, "niin, mutta mahdollista
on, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin
talossa?"

Pihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta
keitä ne olivat, ei hän tietänyt.

"Minun on meneminen pormestarille", sanoi Hawermann, ja kun olivat
kaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz
tahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: "Me kumpikaan emme
ole mitään kadottaneet". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi
hänelle jäähyväiset, lisäsi hän: "Te olette mitä ilkeimmällä tavalla
tänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon
'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan
sanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän
teiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!"

Hawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä,
hän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari
kävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: "Jaa, todellako! Olihan
paketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle
matkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta
muistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun
itse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on
ihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin
epävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan
ole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia
porvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa".

"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa
rakennuksessa".

"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa
sen heti tietää". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään:
"Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?"

"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt", vastasi Wiikka.

"Smidt? -- Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu
vaimostansa?"

"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiin
Kählertin lesken kanssa".

"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. -- Nyt saat sinä
mennä", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään,
ja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: "Merkillinen
yhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me
jo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo,
joka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan".

Hawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian
rajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka
tuli uudestaan: "Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä
häntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä". -- Wiikka meni, ja
pormestari sanoi Hawermannille: "Herra pehtori, nämä ovat kaikki
vielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä
vielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa
teille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa
saisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä
epäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet
tämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun
pyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin
jollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti
asiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään
hiisku. Niin -- jaa -- niin, se käy laatuun! -- pehtori Bräsigin
voitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni".

Hawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.

"Hyvä herra Krüger", sanoi pormestari, "minä olen pyytänyt teitä
tulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän
talossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?"

"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa".

"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken?
Mutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä
olemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?"

"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan
välitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä
-- naisväki! -- kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin
mehiläiset ja kantavat uutisia taloon -- niin, herra pormestari,
älkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi,
ja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen
verran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri
ei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo
toista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli
aika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin
erotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin
luona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska
vielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret
poikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa".

"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu", ennätti pormestari
sanomaan, "pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä
vielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta
Smidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi
silloin, kun avioliitto purettiin".

"Niin, semmoinen oli kyllä laita _silloin_. Mutta näettehän, herra
pormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa
hyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina
tesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä -- siitä on
kai noin vuosi sitte -- minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja
minun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli
kaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä".

"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa".

"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa,
että kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja
päiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä
mahtaa olla tallella säästöjä".

"Ja hän elää muutenkin hyvästi?"

"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut
vaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan
oivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä
hänen vaimoksensa".

"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi -- tämä pysyköön
meidän kahden kesken! -- pidättekö te sitä miestä kaikin puolin
rehellisenä miehenä?"

"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa,
semmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä,
jotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen
pois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta
pinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula
naudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat
aina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei
koske milloinkaan mihinkään".

Pormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä
ei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut
hänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset
olisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää;
mutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta
syvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen
on nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. -- "Tuomari tuomitse
oikein! Jumala on sinun _herrasi_ ja sinä olet hänen palveliansa!"
on kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta
ihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan
siitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.

Teurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan
ja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen,
saadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan
tarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin
sääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus,
että tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse
oli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa
osviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt;
mutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo
vielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.

Hawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla
levottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut
ilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet
toiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen?
Olihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.

Bräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua
lattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin
päähänsä.

"Kaarlo", sanoi hän vihdoin, "minä iloitsen suuresti sinusta, sinä
olet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee
sinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia
itsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko
perhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka
hän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua
auttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi
reformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat".

"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta
semmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti
peloissani, että Kurz sen ilmaisee".

"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei
hän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa
ja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä,
huomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään
eläväistä sanaa suustansa".

"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?"
huudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.

"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia,
sen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki
erotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt
pyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman
luona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas
terveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa
sillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin
-- pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman -- levittäjä
-- ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on
hänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti
tarttuisi?"

Hawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut
silmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku,
toivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä
avaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää
ahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa
levottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä
meni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli
Hawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen.
Ja mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas
maalle: "Ole hyvässä turvassa ja toivo!" ja ikäänkuin puhuisi maa
taas ihmisille: "Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!" ja vanhalle
pehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun
kautta. "Ole hyvässä turvassa ja toivo!"

Mutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli
katovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi
oli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän
ei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä
edemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän
kerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun
hänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin
povessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt -- tämä nuori mies
oli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle
-- ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin
hiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen,
tuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja
vääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle
polulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta.
Täällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi
tultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: "Herranen aika, herra
pehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt".

"Hyvää päivää Sofi", sanoi Hawermann ja katseli lasta, "mitenkä on
sinun laitasi!"

"Ah, herra, _huonosti_ on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut
asiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra
ajoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen
rouva ei sitä sallinut. -- Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!"
sanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan.
"Tähän aikaan päivästä", pitkitti Sofi puhettansa, "on minun aina
käyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden
toimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä".

Hawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja
tuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: "Se! -- Mies!"
sanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin
mieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte
samanlainen lapsi -- hänen oma lapsensa -- oli pistänyt hänen
käteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi
silitteli hänen harmaita hapsiansa: "ai! ai!" ja hän laski lapsen
taas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: "Sofi Degel, riennä
kotia, rupee pian satamaan". -- Ja kun Hawermann astuskeli edelleen,
putoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli
virkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt
hänen vihansa joutunut?

Kun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan,
kuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: "Kaarlo!
Herran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne!
Herranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta!
Kaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?"

"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?"

"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä
kukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä
asti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla
perjantaina viettävät häitä -- sinä tulet kai myöskin häihin? -- ei
ole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän
maanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole
Jumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla
ja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi
hän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki,
mitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt".

"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole".

"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää
nenänsä jokaiseen hänen toimeensa".

"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?"

"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista,
emme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä
ja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita".

"Pümpelhagenissakin?"

"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei
sano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli
mikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja
päivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta,
ja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa".

"Sehän on tyhmää lorua!"

"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle:
tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".

"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen
luonansa?"

"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"

"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette
käyneet, sitä en tiedä".

"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne
kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää
niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että
meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä
loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta,
Kaarlo, _ajat!_ Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos _tämmöisenä
aikana_ ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole
naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa;
mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei
tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi
hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte
sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän.
Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän,
mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule
hullua harmaammaksi!"

"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa
tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt
kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä,
mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin
tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä
voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua
ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle,
miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että
sinä voit hyvin -- Jumalan kiitos! -- kysyi hän Lovisan tilaa, ja
kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin
iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta
tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä
naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti
talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta;
mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala
nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo,
silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen
käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei
saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän
saattaisi tulla pulaan -- ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta
ne olivat mahdollisesti etäällä -- silloin voi hän kutsua minua,
sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin
rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös,
Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin
ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua
kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja
hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen
huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen
minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen
olento se olikaan!"

"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö
rouva sinulle mitään vai valittanut?"

"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja
kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä
minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin
nuorelta herralta on kuullut".

"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa
rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa
eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut
oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole
myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin
ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi,
ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen.
Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen
talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot
auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä
mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen
talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä
vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä,
jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan,
joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä
kalastaa!"

"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja
sinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin..."

"Ei lapseni", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, "siihen taloon en
pistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! -- onhan meidän maassa
vielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen
taloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme
hänelle välttämättömäksi".

"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle
myötäjäiset -- Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf
hänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä -- ja
nyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa
katsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja
rahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa".

"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut
rouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan
ole suotta sanonut -- nyt on aika, auta nyt!"

"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?"

"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän
on kai nytkin sen tekevä".

"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen _täytyy_ se tehdä, Mitä?
Minä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan?
Hän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan
mahdoton tulla toimeen!" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös
tuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi
hän Jokkum.

"Rakas lapseni", sanoi Hawermann, "sinä olet pitkäin vuosien kuluessa
monta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää
nyt Jumalan haltuun! Hyvästi!" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja
meni.

Mikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli
kadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä
hän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin
hyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen
sydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä
häntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän
ollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa
unhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että
Sakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä:
"Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen". Ja
nyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella
tavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän
lähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.

"Bräsig", huudahti Hawermann innossaan, "tiedätkö mitään enempää
asiasta? Onko jotakin ilmi tullut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes
takasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä
haittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. "Kaarlo,
etkö minussa mitään huomaa?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann, "tuon pystykauluksen ja että
sinä olet hyvin mielissäsi".

"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi"

"No, sitte en tiedä sitä".

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "semmoisena kuin
sinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain
oikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä
Preussin rahassa".

"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?"

Bräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman
ripsiänsä ja sanoi: "Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä
sanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan
kieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle,
sillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa
tuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman
todistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu
ainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari,
ja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan
hämmennyksiä lurjusten puolelta".

"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet,
ja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat
itsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan".

Koputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille
kirjeen: "Parisista!" sanoi hän ja meni.

"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia;
johan nyt hittoja! Parisista!"

"Se on Fransilta", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki;
hänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein
hänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut
levottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli
hän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta
mitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä
mitään sanonut. -- Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa
uskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään
viitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä
Juhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia.
Tämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen
taskuunsa.

Bräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja
Hawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei
hänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.

"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus
ylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista.
Parisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on
kokonaan yksityinen asia. -- Kaarlo", sanoi hän vihdoin ääneensä
ja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen,
jommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä
tutki. "Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von
Rambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että _sinä_ ja
_rouva Behrens_ tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin
tapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?"

"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä..."

"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein
selvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä
ja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen
rakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se
on minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses".

"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä
hyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?"

"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt
meneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin
pasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet
Grammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen.
Hyvästi siis, Kaarlo!" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: "Kaarlo,
sano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin
hänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia;
ja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on
minulla." Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: "Kaarlo, mitä
tehtävissä on, on tehtävä."

"Sen minä uskon", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia
tarkottavan, "sinä toimitat kyllä asiasi hyvin."

Bräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi
täydellisesti häneen luottaa, ja meni...

Hawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse,
ja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia
suloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje
huokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo
vilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu
aamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah,
_aika_ ja _toivo_! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen
ihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta
toivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä
taivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!




Luku 40.

Bräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit
toimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin
kanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa
ja kirjottaa kirjettä Parisiin. -- Pastorin rouva koettelee ottaa
tulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen
tehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla
ajalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille
olevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan
tärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi.
Miksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva
vihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.


Kun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin
käsin ja sanoi: "Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni
porota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi
muuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin
kirotun punssin sekotukseen, niin olisi -- tänään aamulla täydellinen
mehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse".

"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?" kysyi Hawermann.

"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he
itseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin
varovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin
kanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu
kyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja
aina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja
valitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä
levottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on
Kurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli
seuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin
hyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia
huveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit,
ritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen
saisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä
tanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja
ehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit.
Ja herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä
paikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet".

"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa,
minusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!"

"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä".

"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon
perästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti,
ja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja
sen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?"

"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi,
Kaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte
on minun meneminen raatihuoneesen -- istumaan, neljä groschenia
tunnilta".

Hän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut
kotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli
niihin ja sysäsi ne taas kiini.

"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?"

"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra".

"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa."

"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko
kansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös
vuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain
ihmisten pitäisi hävetä..."

"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia
hienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää
suvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin
teitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi
mennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette
leukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä
alulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz".

Hän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa,
kunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa
kuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.

Tämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja
ansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa
viisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia,
ja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten
pöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä
epäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello
kahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig
leveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin
tahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia
minulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille
saatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit
minua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi
pöydästä, lausui hän juhlallisesti: "Rouva Behrens, kaikki tulee
vielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo", ja vilkutti
silmää Hawermannille: "_Bonus!_ niinkuin presidentti Rein sanoo;"
ja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja
sanoi: "Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää
voit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla
hieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas".

Ja kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas
takasin ja sanoi: "Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on,
on tehtävä". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: "Rouva Behrens,
tänään illalla tulen illalliselle".

Hän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli
aina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut
vangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan
linnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin,
jolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän
häkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä
suloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.

"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden
uskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa.
Asian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se
pysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä
salaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin".

"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä on _teillä_ Parisiin
kirjottamista?"

"Parisiin", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.

"Hitto kans!" sanoi postimestari, "toinen pehtori saa kirjeitä
Parisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä
semmoinen maksaa". -- Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin:
"sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu".

"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin
en voi sitä tehdä".

"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä
groschenia oikeuden istunnossa".

"Kenelle sen lähetätte?"

"Nuorelle herralle Frans von Rambowille".

"Tiedättekö, missä hän asuu?"

"No, Parisissa tietysti".

"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja
talon numeron".

"Hyväinen aika!" huudahti Bräsig, "niin monta mutkaa! Niitä en minä
tiedä".

"Kysykää toki Hawermannilta".

"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää".

"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen,
ja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori
Örtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa".

"Sen hän tekee", sanoi Bräsig, "sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä
varten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? -- Niin,
suvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä
Hawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?"

"Kyllä vaan", sanoi postimestari, "tulkaa vaan sukkelaan tänne
sisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan
pitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut
kuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven
perästänne".

Sitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello
kolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona
oven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig
kirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä
pyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla
oli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig
kirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi,
hän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen
silmäyksen. Se kuului näin:

    Korkeasukuinen herra von Rambow!

    Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on
    vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin,
    jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta
    on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna
    Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille
    suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain
    varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo
    tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun
    oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle
    se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä
    tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle
    välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta
    sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten
    istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen
    kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan
    tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta.
    Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä
    ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita
    on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä
    erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas
    olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo
    todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein
    todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin
    kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri
    ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse
    saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin
    sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi
    yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin
    päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla
    hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella
    pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan
    tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan
    kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin
    teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun
    kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli
    meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät
    polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona
    ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä
    kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta
    se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse,
    pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen
    huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa,
    joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin
    jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä
    lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini.
    Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden,
    että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra
    pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat
    kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra
    pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen
    tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä
    ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla
    päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman
    edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa
    viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen,
    että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan -- luvalla sanoen
    -- Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin
    ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin
    herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä
    minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni
    ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan
    hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka
    tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja
    eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää
    oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa
    Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin,
    että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset
    ovat ja että Kaarlo Hawermann -- Jumalan kiitos! -- ei ole
    niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä
    hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa,
    jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana
    merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin
    Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf
    viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette
    kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut
    vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa
    uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi.
    Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki
    kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin
    tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää
    ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun
    ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. -- Reformiyhtiö on
    myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa
    sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä
    hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön
    ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli
    Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat
    viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen
    vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai
    loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. -- Vanha pastorin
    rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin
    mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla
    on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen
    ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann
    terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä
    mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te
    seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä.
    Enempää en tällä erällä tiedä kertoa -- niin, johtuupa toki
    mieleeni -- Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi;
    rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian
    Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä
    teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi -- Jumalan
    kiitos! -- varsin hyvin.

    Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai
    häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän
    suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!

    Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.

    Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin

                                      _Sakarias Bräsig_, entinen
                                      pehtori ja nykyinen asessori.

    _Jälkikirjotus_.

    Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan
    kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua
    nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle
    pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden
    vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät
    tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän
    postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva
    Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni
    aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta
    Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään
    vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko
    sukupuolensa kallis helmi. -- Jos saan Teiltä vastauksen, ettei
    Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä
    vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon
    perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän
    veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.

                                                   _Sama_.

Lopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun
postimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki
otsassa.

"Herranen aika", huudahti postimestari, "miltä te näytätte! Eikö
niin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin". -- Samassa otti hän
kirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen:
herra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle
hän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi
kuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä
lähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa,
odotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään:
"Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa,
saako tyttö rakastaa?" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän:
"Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja
Saksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä
kaupungista luopua saan".

"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin
lupasitte", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä
ihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää
työtä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä
noin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin
että sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään
epäluulonalaista keksiä.

Kellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut
näin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin
lämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja
herjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui
huoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa --
Lovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta
tulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että
Kurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä
syystä että pastorin rouvalla -- kenties säästäväisyyden tähden --
oli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut
tikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä
aikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä
saattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se
hyvin harmillista.

"No, siinäpä te olette!" huudahti rouva Behrens harmissaan ja
koetti uutta tikkua. "Vihdoinkin tulette kotia!" toinen tikku. "Te
luikertelette päiväkaudet kaupungissa", taas uusi tikku; "mutta te
käytte kai silmät kiini" -- kaksi tikkua yht'aikaan -- "ja korvat
ummessa!" -- taas uusi tikku. -- "Te tiedätte muuten kaikki" -- yksi
tikku -- "ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään" -- kolme
tikkua yhtä haavaa.

Bräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän
otti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: "Sallikaapa minun
koettaa!" yksi tikku. -- "Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?" --
toinen tikku. -- "Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?" --
kolmas tikku. -- "Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!" -- kaksi
tikkua. -- "Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei
pitäisi syttyä, se syttyy", -- kolme tikkua. -- "Näillä riivatuilla
on kai myöskin kurkkutautia!" ja niin paiskasi hän koko laatikon
pöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.

"Bräsig", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt
tikut takasin laatikkoon, "minä olen hyvin vihainen teille. Minä en
ole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja
Lovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä
täytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet
minulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän
silmistänne, te olette sen tietäneet".

"Mitä sitte?" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta
pastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti
petettynä ja sanoi:

"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että
te tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?" ja nyt
rupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti
myös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo
molemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta,
mitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan
Bräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: "Niin, nyt
en tiedä enää mitään", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva
hänen eteensä ja sanoi: "Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen
teidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne
puhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?"

"Rouva kulta, se on yksityinen asia".

"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!"

Ja Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja
vasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen
ja hän lausui vihdoin: "Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille
Parisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada".

"_Parisiin_!" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa,
"_nuorelle herralle von Rambowille!_ Mitä on teillä hänelle
kirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen
sen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä
minä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!" ja
hän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: "Wiikka, juokse
postiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori
Bräsig on kirjottanut parisiin".

Tarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen
torventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse,
suoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa
sohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja -- valitettavasti
on meidän tunnustaminen -- hänessä heräsi melkeinpä pieni napina
Jumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran --
salli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin
Bräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat
mitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään
epäluulonalaista.

"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?" kysyi pastorin rouva.

"En", vastasi Bräsig, "minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin".

"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?"

"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko
sukupuolensa helmi".

"Se hän on", toisti pastorin rouva.

"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa
meidän veljeyspaalihimme".

"Se oli tyhmä teko", huudahti pastorin rouva, "siitä voipi hän
luulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen".

"Rouvaseni", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva
Behrensin edessä, "teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta
oliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi
ihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen
toisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei
voinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi
hänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden
että teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on
annettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on
ihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi;
semmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin
sanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja
Kaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta
yhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi
paritteliaksi".

"Niin, hyvä rouva, niin!" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin
rouvaa kaulasta, "herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin
juoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi
ihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on
tuleva onnelliseksi;" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo
ja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. -- "Te olette
vanha, kelpo pehtori Bräsig!"

Ja Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: "Ai, te pieni
sievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin
tahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa!
Älkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä
eivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin
minä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas
syytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole
mitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi
levottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä
muuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut".

"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "kun asiaa lähemmin ajattelen, niin
luulen, että olette tehneet oikein".

"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi
olleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa
nuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä".

Kolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia
ja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi
oli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin
portailla.

"Rouva Behrens", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, "minä
tulen heti taas ilmottamaan teille jotakin", ja niin puhein astui hän
portaita myöden ylös Hawermannin luo.

Hän ei lausunut "hyvää päivää" eikä mitään muutakaan tultuansa
Hawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa
päätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen
kylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: "Kas tässä,
Kaarlo, juo!"

"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?"

"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on
tarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa".

"Bräsig, mikä sinun on?" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään;
mutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.

"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt
lujana, minä varotan sinua, pysy lujana", ja alkoi kävellä edes
takasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa,
hän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli
ratkaiseva hänen kohtalonsa.

"Kaarlo", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, "oletko nyt luja?"

Sitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: "Bräsig,
sano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin
kantaa vielä kauvemmankin".

"Se ei ole tarkotus", sanoi Bräsig, "asia on selvillä; lurjukset ovat
tunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin
suurin osa".

Todellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan
kuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen
taivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi
päivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen
silmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain
aurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: "Bräsig! Bräsig! Minun
kunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!" ja hän vaipui tuolille
takasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja
halasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: "Sakarias,
sinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!"

"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja
ne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari
sanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin".

"Bräsig", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin
makauskamarissa, "jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! --
Ei, sano hänelle, että hän tulee tänne!"

"Kyllä vaan, Kaarlo", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja
katseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä,
ja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan
polvillaan makaushuoneessa.

Lovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.

Mutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.

"Herranen aika", sanoi tuo pieni rouva, "Lovisa meni pois, Hawermann
ei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy
ja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle
sanoa, Bräsig?"

"Oo, en juuri mitään", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta,
kuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja
tahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden,
että pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. "Minä en
tiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle.
Mutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin ".

"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?"

"No, esiliinan tähden!"

"Esiliinan tähden?"

"Niin, kun esiliina oli märkä".

"Kenenkä esiliina oli märkä?"

"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat
jähtyvät muuten".

"Ei einettäkään!" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia
kalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein
päällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä
silmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä,
vaan tokaisi suustansa: "Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset
ovat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös".

"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!" huudahti pieni rouva ja
pyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös
Hawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa
hänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä
sohvalle.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "kaikkein pätevin todistus on tullut
ilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä
kautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä
on perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia.
Teitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta.
Näettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin
kankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän
varmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja
sentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui
kerran, että hänen esiliinansa -- minä tarkotan Kählertskan -- oli
tullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä.
Kun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän
kuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa --
niin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat".

"Bräsig, minä varotan teitä..."

"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he
seisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin
kiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon
kautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja
Krügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri
ja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka
vähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri
varovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit
hiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta
se oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. -- Silloin sanoi
herra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan,
tietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari,
jospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä?
sanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset
seikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa;
mustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei
sääliä. Antakaapa minun toimia. -- Ja kun nyt Kählertska taas tuli
oikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei
kankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun
vaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. -- Ja pormestari
ymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä
konsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. -- Mutta nyt joutui
Kählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin
oli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan
puutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja
kaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko,
paljaita Tanskan Kultarahoja. -- Näettehän, nyt oli Kählertska itse
mennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli
käynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet
pois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata
lintua häkissä. -- Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan
valhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan
vaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut
hänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan
vaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan
vielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi -- älkää panko
pahaksi, rouva kulta -- mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin
tuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä
-- Jumalan kiitos -- on selkäsauna vielä julkeiden valheitten
rangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän
oli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että
hän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme
ensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa,
joka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt
sanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä
hän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt.
Vaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin
povitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli
kätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut
sitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja
kokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän
sai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. -- Kurzin puodissa
oli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta
takaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että
he uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä,
hänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta
kankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan
rakastunut Kählertskaan -- aatelkaapa, rouva kulta: _Kählertskaan_!
Minulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en
rakastuisi sittenkään häneen. -- Mutta kultarahan otti kankuri
vastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja
vaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha
rakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt
mitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä
koko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes
he viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi
mustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he
yhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja
löysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat
neljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he
ostaneet huonekaluja".

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "pormestari ja te mahdatte
olla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville
saaneet!"

"Sitä me olemmekin, rouva kulta", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.

"Mutta vaimo sitte?" huudahti pastorin rouva, "olihan hän lähimmästi
syyllinen".

"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä
herra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle
ja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden
eteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan
valhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se
onkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. -- Näettehän,
kun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin
kimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla
kynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet
onnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! -- Rouva kulta,
rakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska
milloinkaan olisi tehnyt! -- Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että
kalat jähtyvät".

"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua!
Mutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle
sanominen..."

"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa", sanoi Bräsig
ja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. "Hänen
luoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä
näettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista
Jumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se
onkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta --
pastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte -- meidän Herramme on hyvin,
mustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa,
silloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä,
hän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan
pyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus".

Pastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin
sanomaan: "Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä
paatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!"

"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni.
Mutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani
tehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina
rikosasiain oikeudessa. -- Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme
ei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu
kaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä
vähän raittiisen ilmaan!"




Luku 41.

Taidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset
housut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan
luomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen
taalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä
tuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. --
Uudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista
myssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen
kukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja
maitopuoti soitannollisessa kiistassa.


Perjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli
tullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi
sitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla
oli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta
ei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja
laudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan
petoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta,
sillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi
keltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta
salia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi
oli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei
olisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä
pitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali
oli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta
ja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien
valmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut
häntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja
liitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät
niin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti
jokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä
kynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon
aikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa,
verhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi,
mutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret
olivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti
hieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet
housut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli
hyvässä kunnossa.

"Äiti", huusi hän vaimollensa, "tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle
enää tehdä?"

"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen
aika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!"

Hän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä,
tammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä
valkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: "On kaikki
toimitettava, rouva Nüssler!" Ja kun rouva Nüssler katseli
tarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä,
Bräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja
talikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin
pyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti
voi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun
tämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat
valmistuksia ja Bräsig sanoi: "Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin
joku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi
yötä".

Ja Jokkum sanoi: "Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta
tämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas
maahan"!

"Sehän olisi julma teko!" sanoi rakennusmestari, "sillä nuo kuusi
ortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä
asua".

Ja seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra
Schulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä,
se tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa
krinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla
ja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta
hyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista
oli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen
tynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa
sääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli
hautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset
tulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu
luonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri
vahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit
silmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen,
ikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös
uupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle
heikolla äänellä: "Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä
niin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo". Kuinka
toisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan
kukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä
ja virkkavat toinen toisillensa: "Yhä edelleen vaan! Meidän
teräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu
tulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan,
olemme virkut ja sirot!" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi
muuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla
ja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat
sydämetkin!

Bräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden
kutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen
oli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia,
tanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja
jos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku
kämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig,
sillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä
voi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta,
oli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki
sukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta
siellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig,
täällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm -- "minun
oikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan", sanoi Jokkum, "kun
syömään ja juomaan ruvetaan" -- ja täällä täti Diina, täti Stiina,
täti Miina, täti Liina ja Riina. "Ja täti Sofi tulee myös", sanoi
Jokkum, "hän oli aikoinaan valittu vaimo".

"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa", muistutti Bräsig.

Ja kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin
kartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin
ympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä
viitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu -- sillä
niin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut
mitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat,
eivät kirjottaneet -- sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: "Hyvin vankkaa
rotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan
Jokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa
puolesta".

Bräsig meni "taidetemppeliin", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista
rakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin
olutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi
hän: "Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta
saattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä
sukulaisillansa".

"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä", sanoi herra Schulz,
"koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia
ovat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!"

Ja Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei
sentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä "_vihreä_" hännystakki,
sillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin
kanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. --
Yht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman
"kummituksen" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen
ajamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä
istuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi
hän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken,
ainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin
Etupommerin perällä.

"Herranen aika!" huudahti Bräsig, "minun oma sisareni! Ja Lotta hänen
kanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!" huudahti hän ja riensi
kyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi:
"Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette..."

Samassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa
puvussa; mutta molemmat olivat he _kauniita, ihmeen kauniita_!
Vanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja
kiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä
ja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja
teeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät
nämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden
ainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.

"Täällä! Täällä!" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita
sukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja
sanoi: "Tässä hän on; kiittäkää häntä!"

Ja kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas
kääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri,
pantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon,
oli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien
välistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja
niisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa
kanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.

Mutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin
rouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat
Nüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig
Nüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä
mahansa pohjasta: "Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta
uudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö", ja
hän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan,
"tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria".

"Siinä ei kylliksi", muistutti setä Kristian.

Tämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä;
mutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: "Oletteko milloinkaan
elämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?"
silloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: "En! Enkä myöskään niin
paljo pöllöpäitä!" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän
kuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: "Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan
tähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi
paras, että menisit heti levolle".

Sitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän
koko illan kuin ruttoa.

Ja pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat,
heidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti
molempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin!
Minä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta
hän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin
toimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta,
mutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn
papin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän
Miinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä
liikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.

Ja sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin
kanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut:
muuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden
jäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän
tahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut
Hawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: "Eikö
niin? Me olemme tänään kaikki iloisia". Ja semmoisina saapuivat he
Reksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän
monta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui
Hawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä
ajoista ja joka kolmas sana oli aina "Sakarias"; ja Lovisa ja pikku
asessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina
"setä Bräsig".

Ja nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit.
Neljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana
etumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut
jalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja
hattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä
vanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden
muassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla
istui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: "Juoppas,
juoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!" ja hänen takanansa
istuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei
samaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä
laudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui
kolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti
taaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa,
tuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista
oppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa,
ja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse
liikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.

Ja näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä
valkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä
sieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä
nuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden
nuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria
keijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari
uudessa univormussaan -- ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa -- ja
lauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä
tässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas
toiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita,
täynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi
Kurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja
takapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat
koivet ilmaan.

Vieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli
suurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista,
näistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan,
miten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä
Bräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski
Kristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja
ruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli
vankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: "Kas niin, sisään
nyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä
saadaan odottaa". -- Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen
viipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz
Triddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä
oli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut
ottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.

Vihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä
juhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten
joukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle
puolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra
Süssmannin korvaan: "Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun
tehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet". Herra Süssmann
katseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka
seisoi toisella puolella hänen vieressänsä: "Herra pehtori, oletteko
jo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia
meidän veljeyspaalissamme?"

Bräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi
tehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä
ennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.

Rudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista
luontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen
hilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että
hän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti
hänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen,
sillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän
rohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi
moittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa,
suuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti
salaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että
ihmiset toki sen huomaisivat?

Ja Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja
myrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen
puusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella.
Ulkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta
sisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa
nenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: "Minä en voi sille mitään, hän on
minun viimeiseni, nuorimpani".

Ja Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: "Rouva Nüssler,
älkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;" ja hän meni
suorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: "Neitiseni, jos
suvaitsette, nyt olisi aika". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan:
"Lovisa", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena
seurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria,
sillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori
Baldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja
kun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin
paikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann
morsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin
taidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi
verhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.

Minä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen
pitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan,
koska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on
syntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan;
mutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun
nimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin
ollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten
tyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: "Äiti, mitä tämä merkitsee:
Kivulla pitää sinun..." ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän
puhettansa ja tukkia heidän suutansa: "Hiljan! hiljan! Sen olet
kyllä vielä aikanasi tietävä!" -- Ja mitkään raa'at roistot eivät
seisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt,
niin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä
kaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat
raamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille
Salomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen,
että jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi
sääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä.
Semmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi
kuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt
tulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on
saanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.

No, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi
vielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja
vanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä
samalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos
tapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa
häntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja
jos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa
ruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina
oli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa
olisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin
Nüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden!
hän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut
hänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten
kyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun
ottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.

Niin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen
täydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi
heitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä
ja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän
ylhäältä korkeudesta jotakin -- kenties enkelein laulua -- ja kun nyt
nuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan,
seisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle,
ikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: "Setä
Ludvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku
opettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?" -- Ja nämä
sukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään,
joissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja
naiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja
muutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä
olevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja
naispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa,
ikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen,
paksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin
suuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja
hänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska
ei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin
Rahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat
jalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan
tehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän
ryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa,
pitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana,
ja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään
ja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä
Fritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan.
Hän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän
aikaan, lyhimpänä ollessaan.

Ihan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät
tulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä,
eikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat
Hawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa.
Ja Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli
häntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja
olisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan
raittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa
hänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin
rauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja
tähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä
maahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan
lähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä
pienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa
korkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: "Minun pikku Miinaseni!
Minun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!" ja joka kerta kuin
joku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman
Miinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä,
korvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset
Nüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla
tavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen
suuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi,
joka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus
Nüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa
perästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa
ystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: "Bräsig, etteköhän ensinkään
häpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?"

Ja Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: "Rouva kulta, älkää panko
pahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa", ja hän vei
pastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: "Kaarlo, sinä harjotat
oman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen
naimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se
sopii paremmin".

Miina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja
parhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat
erät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä
hietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta
vastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty
aviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse
rintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä
Ludvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin,
syrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin,
kylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti
siivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän
tällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn
vaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien
ja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja
sydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja
heitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf
kyynelet pois silmistänsä ja sanoi: "Menkäämme vähän kävelemään
puutarhaan, saadaksemme olla yksinämme". -- Ja rakennusmestari
Schulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: "Niin,
ulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!" ja
alkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja
sahatukkeja edellänsä.

Ja kun meidän seuramme -- minä sanon tahallani meidän -- kävi tuon
tunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi:
"Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen
todistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun
vastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä,
niin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä".
Ja kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: "Rudolf,
oletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?" Ja
kun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin
silmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: "Minä
uskon teitä!" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi
Bräsig: "Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa
sinulle häälahjan", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta
näkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja
viljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä
syrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi:
"Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle
silloin annoit", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan
rinnalla, "ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän
uuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa:
minä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta
mitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!" ja samassa oli
hän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä
etäältä: "Ei muuta mitään, kuin tämä todistus -- Rudolfin todistus!"
Ja kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan
kanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän
milloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.

Nyt tuli rouva Nüssler seuraan: "Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on
kaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat
kuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia -- hän on
kumminkin isäntä talossa -- heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia,
sitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän
keskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte,
on lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen
joukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja
Jokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon.
Mutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme
toiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset".

"Hyvä juttu!" sanoi Bräsig, "mutta missä istuu puotimies Süssmann,
minun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme".

"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän
tahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui,
ja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen
hänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo
päivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla
kynttilän valossa". "Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!" sanoi Bräsig
ja meni meidän seuran kanssa saliin.

Ja nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva
Nüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen
ja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin
hyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa
mustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat
pummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan
vielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät
mässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus
vuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja
kokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun
hakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi,
ja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja
parsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset
Meklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa,
ettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja
kun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun
pilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla
äänellä "Hiljan!" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui:
"Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on
vieläkin mainio sankari!" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen
pariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille.
Ja setä Ludvig -- ymmärtäkää minua oikein: _rikas_ setä Ludvig --
nousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: "Wilhelm, sinä olet
kumminkin perhana mieheksi!"

Ja Bräsig sanoi pastorin rouvalle: "Rouva Behrens, minä tiedän,
ettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia
on sukkelampi!"

Ja rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä,
että Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä,
hänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan
lähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: "Wilhelm,
täytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi".

Ja kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit
yhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan
heidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja
seminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät
takapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat,
joutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden
keveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän
pitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen
pois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti
eräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa.
Niin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän
luontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani,
meidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele
päässä ja toinen hännässä -- kuski Kristian oli juhlan kunniaksi
hänet niillä koristanut -- alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat
toimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa
avioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen
Rudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja
tehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille
ja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti
pystyyn: "Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!"

Mutta nyt nousi Bräsig ja huusi: "Jokkum, niinkö sinä kohtelet
tässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?" ja hän kääntyi
pastori Gottliebiin ja sanoi: "Herra pastori, antakaa Sulttaanin
olla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla
ilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä.
Ja Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä
ylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän
tuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa
penkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni,
todistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen
toisensa".

Gottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta
nuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen
ympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä
tästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja
ja pöytiä -- "ulos! ulos!" huusi rakennusmestari -- ja sälistelivät
vateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä
häiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja
lattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt
urostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita
ei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki
tämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa
tämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei
ollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä
ystävällisesti olkapäälle ja sanoi: "Ah joutavia! Mutta rangaista
teitä pitää!" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin
sisarentyttären Lotan luo ja sanoi "Te saatte suorittaa minun
talrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan". Ja seminaristi
maksoi rehellisesti velkansa.

Ja nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz
Triddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä
näkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi
salin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja
makaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin
että Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig
huusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa?
Ja Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella
puolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin
kukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin
helmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja
kun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia
johon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler
oli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa
nimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari
Wichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli
kaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät
he saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä
vertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä,
ja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi
ylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski
Kristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi
"Eläköön!" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa
niin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään
seurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.

Kun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa
oven takana ja keskusteli hänen kanssansa: "Dortha, mitä pitää tehdä,
se pitää tehdä!"

"No, Kristian, mikä sinun on?"

"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii
toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he
voivat sen pahaksi panna".

Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta
jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin
kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän
puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä
voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja
Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät.
Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama
-- kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset
ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo,
että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen
ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?

Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä
riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet
hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä
tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja
ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja
tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä
turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan
kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut
luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi
lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin
säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig
häntä muutamilla taalereilla auttaisi -- eikö hän sitte voisi kosia
tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset
silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa
liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan,
että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann,
ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä
alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.

Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet
keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger
ja muut soittoniekat lähtivät kotia -- vanhukset olivat jo aikaa
menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli
jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja
jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä
olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden
täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.




Luku 42.

Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä
auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina
enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on
sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. -- Toiset ihmiset pitävät
myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla
ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti.
Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja
verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä
esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan
kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa
pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.


Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla
varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa
ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään
syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja
tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta
mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan
oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin
suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan
aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin
epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta,
joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä
oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että
pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun,
sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään
sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt
matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä,
jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta,
sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe
ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini
ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät
kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki
Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan,
antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu
koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt
Hawermannin koulua. -- Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän
ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen
lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään
hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin
menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan
yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät
väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä
samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja
huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? --
Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä
eivät peikot välitä -- mitä huolii peikko rakkaudesta:

Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja
ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. -- Eihän herra
ollut kotona, sanoi Frida. -- Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta
herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella
armollista rouvaa.

"Minä tulen heti", sanoi Frida.

Sitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä
olisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi
sydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin
ihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko.
Mutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt,
mikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna,
pitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet
siihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon
kaikessa hiljaisuudessa Akselilta, "sillä", sanoi Pomukkelskopp, "jos
kartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian
korkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset
aatelismiehet -- heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa -- he
eivät heitä toisiansa -- he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset
-- he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai
ostavat kartanon hänelle takasin".

"Sen kyllä jättävät tekemättä", sanoi Slusuhr. "Ei, ei!" huudahti
Pomukkel, "jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se
olisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä
tunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina
vaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa,
että hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi,
niin käy hän onkeen".

"Te unhotatte vaan yhden seikan", sanoi notarius, "rouva on myös
talossa".

"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään", sanoi Mukkel. "Se on teidän
onnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun --
nimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli --
semmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota".

"No", sanoi Taavetti, "mitäpä siitä? Hän on nainen -- ei semmoinen
nainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen --
vaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään,
hän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää
rouvankin pehmentyä".

Taavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt
isku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä,
niin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että
Pomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat
perästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.

Kun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli
Pomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän
Jumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä
kuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti
molemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa
hänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut
hänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa
molemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin
krokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.

Hän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina
ja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen,
hyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen
välttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa
kurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen
onnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella
huutokaupalla enimmän tarjoovalle.

Frida säikähti ja sanoi: "Pümpelhagen myytävä?"

Ja nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta
kuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: "Ah
hyväinen Jumala!" huudahti hän vastaukseksi, "mitä tuhoja minä olen
tehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi..."

"Minä en tiedä mitään", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja
katseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen
läpitsensä: "Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki
tietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?"

"Armollinen rouva", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään
sinne tänne, "suuret velat..."

"Kenelle on minun mieheni velkaa?"

"Minä luulen, monelle".

"Teillekin?"

Ja nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut
se sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa
suljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin
kartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat,
jotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja
niin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne,
antamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin
kiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen
verran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa
saataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä
tehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin
olisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että
jos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle
rouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos
suustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.

Jos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala
viekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin,
mutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja
pelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi
maanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka
tähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta
hänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen
onnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos
vapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin
päivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja
hänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen,
ja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa
juuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi
hänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä,
kamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa;
silloin oli Hawermann auttanut -- missä oli nyt Hawermann? Samojen
puiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun
Aksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon -- missä oli nyt hänen
kopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä
puut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi
tuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin
tieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään,
seisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.

Slusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen,
jota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin
apina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius
lähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi
kumartaen, oliko armollinen herra kotona. -- Hän oli matkalla, sanoi
Frida.

"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella", sanoi
Taavetti.

Slusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin
tahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini.
Ääneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: "Niin, armollinen rouva,
meidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella".

"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee
herra von Rambow kotia;" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta
notarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:

"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von
Rambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää
häntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me
tunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa
Pümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän
kuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi
tahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle.
Tämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa
Juhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen
asianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa".

Tämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti
heidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen
hämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään
kaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.

"Armollinen rouva", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden
hämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli
nypistellyt, "ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta
taaleria -- korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat
ne kahdeksaan tuhanteen --, herra Pomukkelskopilla on saatavaa
kahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä -- meillä
on heidän rätinkinsä muassamme -- noin kolmetuhatta -- sitte on
vielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta -- minä
en tarkoin tiedä kellä -- luullakseni Israelilla Swerinissä. --
Jos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja
liinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria,
kenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos
sitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään
huolia ja voitte elää kuin kreivinna".

Frida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen
kumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän
jaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos
mailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee
jalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas
mieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden
ja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan
viileä lepo, kirkkotarhan lepo.

"Pois hän menee kuin ruhtinatar!" sanoi Taavetti.

"Te pöllöpää, te!" sanoi Slusuhr. "Milloinkaan en enää rupee
semmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin".

"No, mutta", sanoi Taavetti, "emmekö tehneet samalla tavalla
talonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?"

"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet,
ettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika?
Tahdoimme hänen lannistaa -- juu perunia! -- kangistaneet olemme
hänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut
kaikkiin; mutta", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin
kuullaksi, "löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita
todellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi".

Kun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt
sai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän
suureen hätään: "Herranen aika, kuinka on se mahdollista!" sanoi hän
Taavetille, "kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin
arkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä
kutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen
vastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin
hyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa
rouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano
myydään huutokaupalla".

"Ja sitte te ostatte sen", sanoi Slusuhr. "Ei, ei! Se nousee liian
korkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset
sattuvat niin somasti rajatusten!"

Näin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten
veijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli
ryhdyttävä.

Eräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri
Rührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän
vaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti,
vaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. "No, mitäpä sanot
sinä, veikkonen?"

"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on
ihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?"

"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta
hyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa
meillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin..."

"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!" huudahti eräs kookas,
roteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, "kun illalla tulette
kaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä,
mutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö
minun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen
päivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset
ovat tuoneet".

"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita",
sanoi ukko Brinkmann.

"Niin kyllä", sanoi Willgaus, "mutta pelosta, vaan ei hyvästä
tahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva
kädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme
hänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori
nyt tiehesi!"

"Mitä?" huusi Kapphingstin vaimo, "ja sen vietävän eukon, joka
melkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan
tähden, hänenkö aiotte tänne jättää?"

"Ja mamselit", huusi eräs nuori vaimo, "jotka meitä kiusasivat,
kun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse
valkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta
jotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne
jäädä?"

"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.

"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa
alaikäisiä lapsia vastaan!"

"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä
ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja
Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle
Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata
jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja,
Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja
housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko
pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia
vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".

"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa
teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki
väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta
puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna
lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin
paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".

"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte
päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita
sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme
me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on
kyllä vielä olemassa".

Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.

"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan
lopun".

"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia
ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla
mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään
papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa,
niin eivät ne suinkaan ole kauniita".

Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä;
mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä
oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja
sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui
hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään
kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine
monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että
hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin
anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella
tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat
armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta
hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa
heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset
_porvaripaalit_. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän
kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia
poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla
vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä
pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään
aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui
kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.

Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan
kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen
minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on
kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä
päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille
Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin,
juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa
veljestyä.

Grammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty,
porvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä,
pari aatelismiestä poikinensa -- rouvat eivät olleet mukaan tulleet,
he olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret
olivat matkoilla -- lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät
tulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä,
sillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva
ja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja
Kurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä,
mutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin
mennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin
pahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen
rakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi
ei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille
ja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa
tanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja
oli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä
olisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli
vanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä
oli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana.
Pieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata,
ettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä
Grammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja
lauloi: "Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani", ja niin
edespäin.

Rehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari
Schulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla
oli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan,
ne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta,
karkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt
kaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi
mamseljeesiä -- niinkuin värjäri "Minä myös" sanoi -- ja herra
Süssmann säesti korkealla äänellä: "Allons enfants de la partie!"

Alussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen
kokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä
puolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset
nuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa
kaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja
vallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä
porvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla
Pomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi
häntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja
nyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli
jotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi,
tanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella
ei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla,
vaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski
nyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät
_ylhäiset naiset_ tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei
ollut _ylhäisten herrainkaan_ tarvis tanssia heidän naistensa kanssa,
he eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden
iloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka
tähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä,
sillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: "Wiikka, tanssippa vielä
vaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!" ja:
"Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!" ja: "Stiina, vielä
yksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!" Niin
torueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin
huomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui
sentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja
nuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on
hyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä
muusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä
kinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä
käsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi
ja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli
pitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan
reformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää
kieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!

Isä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa
veljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut
enää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili
ruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin
mokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen:
hän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti
mielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin,
kanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden
"Minä myös" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden
suudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen
henkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! -- "Herra
Schulz", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, "eiköhän ruoka ja
juoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä".

Mutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan;
vallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää,
porvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa,
toisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi
hyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli
Pomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui
Mallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti;
tosin oli värjäri "Minä myös" asettunut rouvansa kanssa kahden
kartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli,
niinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin
kappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän
puolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille
plakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut
kahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä
semmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan
viikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori
Gottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä
autti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät
sopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä
vastapäätä, "nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te
Süssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä".

Ja herra Schulz lähestyi Süssmannia: "Onko teillä nuottikirjat
muassanne?"

"Kyllä vaan".

"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!"

Ja herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi
David Bergeriä ja kysyi häneltä: "Herra Berger tunnetteko nuottia
Schillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?"

"Kyllä vaan", sanoi Berger.

"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!"

Ja yht'äkkiä kajahti kautta salin: "Ilo, suihke jumalien!" mutta yhä
väheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi
vaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet
kulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: "Teitä, miljoonat,
ma halaan -- kuolkoon valheen sikiö!"

Tämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. "Valheen sikiö?" Ei,
tämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä,
mutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä,
Bräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin
pahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti
istuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa
ja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.

"Herra pehtori", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz
Bräsigille, "numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti
tekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista
politiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi
saada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte
te ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään
muutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa".

"_Sitäkö_ hän sanoo?" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös
nurkastaan.

"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat".

"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?"

"Niin, siellä hän istuu".

"Tulkaa muassa, herra Schulz".

Bräsig oli pahoillaan -- niinkuin jo sanonut olen -- hän oli kovin
pahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli
ihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä
oli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi
heittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää
taivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä
päälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan
ystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. "Tulkaa,
herra Schulz", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi
salin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa.
Hattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero
3:een.

Täällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri
eräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä
vaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi
joukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli
Bräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa,
milloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi
aavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella
kiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.

"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?" huusi
Bräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi
ikäänkuin elämään hänen kädessänsä: "Minä en tahdo tulla Franskan
kuninkaaksi!" ja -- mäiskis! -- mätkähti myhkyräsauva notariuksen
lapaluiden väliin.

"Herra Jesus!"

"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!" ja taas teki
myhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen
sauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia
ajatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä
vallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo
sanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan
ei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi
Taavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: "Suokaa anteeksi, herra
pehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?"

"On", huusi Bräsig, "te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys
paras veljeys".

"Ulos! ulos!" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti
Taavetin näkyviin.

"Hyvät herrat", huusi Slusuhr, "te olette todistajani, kuinka minua
on kohdeltu, minä valitan oikeudessa".

"Minä en ole mitään nähnyt", sanoi eräs.

"Minä en tiedä mitään", sanoi eräs toinen.

"Minä katselin ulos akkunasta", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli
pilkkopimeä.

"Herra Schulz", sanoi Bräsig, "te olette minun todistajani, että
minä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti
selkään", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti
kotia.

Se kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi
salissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei
se tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat
jo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat
myös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla
oli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz
melkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen
kanssansa vielä _yhden_, yhden _ainoan_ kerran ympäri salia.

Pomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta
oikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva;
hän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen
luullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti
surullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan
hajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin
nuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän
syrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi,
että hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen,
mutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan
oikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista,
joita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu,
vai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli
hänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä,
että hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi
luovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui
sohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas
Kanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä
oli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt
lujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja
kun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen,
sanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: "Poku, etkö aio kutsua
ystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi
jonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi,
voithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi
reformiyhtiöstä".

Ja tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi
meidän ystävämme kotia.




Luku 43.

Päivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen
osottaa taas suurta urhollisuutta. -- Herra Süssmann tulee paalista
ja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää
hyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä -- Rührdanz
ja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti
ja herra notarius pitävät salaista neuvoa. -- Notarius antaa tutkia
ruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.


Ihminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy;
erinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee
kyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen
neuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo
isäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin
päivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu
alkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.

"Lapseni", sanoi Rührdanz, "mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua,
mutta kaikki säädyllisesti!"

"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!" huusi Willgaus. "Onko hän ollut
säädyllinen meitä kohtaan?"

"Ei haita mitään", sanoi Rührdanz, "me emme saa pilata oikeuttamme.
Näethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme
suuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus
ja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?'
ja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja
hosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä.
soveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?"

"Niin", sanoi ukko Brinkmann, "Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme
hänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin
rettelöihin emme tahdo sekaantua".

Se ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset
ja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja
sanoi: "Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme.
Jolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan
minä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa".

"Niin, ystäväni", huusi eräs toinen vaimo, "meidän täytyy,
meidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa --
niin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti
minua kärsivällisyyteen -- mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä
kärsivällinen?"

"Jokkum Smidt", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, "juokseppa mäelle
katsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain
mamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!"

"Kummi", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, "eikö meidän tule
ilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon
siitä".

"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei
ymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin,
jospa vanha pastori vielä eläisi!"

"Nyt tulevat", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.

"No, ken alkaa puheen?" kysyi Willgaus. "Kyllä minä hevoset seisatan".

"Rührdanz tietysti", kuului kautta joukon.

"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?" sanoi Rührdanz.
Kaikki olivat nyt hiljaa.

Kuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon
veräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin
suupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: "Juha Jokkum, seisata
tässä tuokio aikaa".

Pomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän
väen seisovan edessänsä: "Mitä tämä on?"

Rührdanz -- ja hänen kerallansa koko ryhmä -- lähestyi vaunuin ovea
ja sanoi: "Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää
voi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne
isännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä
kohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja
semmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis
kärsiä".

"Te rosvot! Te lurjukset!" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville,
mikä heidän tarkotuksensa oli. "Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää
väkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?"

"Ei, sitä emme aio", sanoi ukko Brinkmann, "me aiomme vaan saattaa
teidän yli rajan".

"Juha Jokkum!" huusi Pomukkelskopp, "aja päis! Lyö ruoskalla
joukkoon!"

"Juha Jokkum", sanoi Willgaus, "niin kohta kuin sinä liikautat
ruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! --
Niin! Kas niin!" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.

Salla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas
kuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin,
estääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli
häiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä
eikä hiiskahtanut sanaakaan.

"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!" huusi
Pomukkelskopp.

"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia,
ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän
pitää tehdä".

"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä
kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.

"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti.
Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on
vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille.
Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".

"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte
mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha
Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat
tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin --
oikein juhlamarsissa.

Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen,
hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran
Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin
käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan
minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".

"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni
joukosta.

Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin
tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu
lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti
paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä
vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä,
hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski
kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä
pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin
vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata
päätä jäniksen poikana.

"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö
häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö
häntä toki käpälille!"

Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä
irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän
vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.

"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole
ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun..."

"Seis!" huusi Rührdanz, "ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni,
sillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä
on sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen
suuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs
kuinka eukko sinua matkalla on pidellyt".

Kananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla
lähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin
perästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin
Rahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.

Pehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli
ajatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei
ensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla
päällä ja tohisi torueli puodissaan: "Senkin tolvana! Vetelys!
Maltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan,
hänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin.
Herra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin
tiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä
yli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi
hänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.

"Huomenta, patruuna, patrooni!" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli
puodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä,
sillitynnyrin reunalle: "Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen,
L...", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut
sanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa,
töyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista
rasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen.
Herra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini
johonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy
kohisi koskena ulos tapinreiästä.

"Herranen aika!" huudahti Kurz, "minun öljyni, minun öljyni!" hän
hellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen
tapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä
riemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja
juopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt
Süssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän
tempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.

"Herranen aika! Minun etikkani!" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä
etusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan
vangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli
tilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. "Patruuna! Kurzinen!"
-- mäiskis! -- "Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!" --
mäiskis, mäiskis! -- "Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!" --
mäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä,
pani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan
kyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.

"_Auttakaa_!" huusi Kurz, "_auttakaa! auttakaa_!" Mutta hänen väkensä
ei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä
parsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi
Kurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut".

"Auttakaa!" huusi Kurz.

"Jumala nähköön", sanoi Bräsig, "mitä melua, te pidätte jo aamulla
varhain kello seitsemältä?"

"Hävytön konna!"

"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?"

"Kelvoton heittiö!"

"Te olette raakalainen!"

"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä".

"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!"

"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä
tarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia".

"Se on toista se", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja
heilutteli jalkojansa, "mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?"

Kurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.

"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus
muistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt,
saavat aina rangaistusta kärsiä".

"Minä pyydän..."

"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla,
sillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa
niin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista.
Tahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette
enää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten
kortteihin?"

"Herran Jestan, lupaan, lupaan!"

"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän", ja niin puhein toi hän
Kurzille hanat.

Tuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta,
ikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa.
Bräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan,
nähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin.
"Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?"

"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois
isäntämme".

Bräsig ravisteli päätänsä: "Nyt olette tehneet tyhmän työn!" ja hän
seurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin
taloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä
ja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät
pormestarin puheille.

"Niin, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "nyt toimme hänen tänne".

"Kenen?"

"Meidän isäntämme Pomukkelskopin".

"Mitä? Mitä tämä on?"

"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme".

"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?"

"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari".

"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?"

"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin
pidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin..."

Mutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja
pyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari
vei perheen huoneisinsa.

"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!"
voivotteli Pomukkelskopp. "Herra pormestari te tiedätte, että minä
aina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan".

"Kopp, etkö häpee?" huudahti Kananen.

"Ei", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli
herra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, "sitä ette ole olleet.
Te tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te
tiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan
luovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian
kanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen
puutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain,
sokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi..."

"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun
nyt tekeminen?"

"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä
syntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain
loppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän
kanssansa".

Niin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden
levottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt
tyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt
oli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että
olivat oikealla tiellä.

"Ei, hyvä herra", sanoi Rührdanz, "takasin emme häntä ota; käyköön
miten tahansa".

"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia
voi talla teille hyvin turmiolliseksi".

"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on,
niin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me
häntä vastaan".

"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin
ihmisten viekotella itseänne".

"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu,
mutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin
reformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra,
hän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten".

"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?"

"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä
sitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme
suuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme
teitä, että annatte meille sitä varten paperit".

"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?"

"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi.
Näettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä -- sieltä
he tietysti ajoivat minun pois -- mutta meidän suuriherttua ei ole
mikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan
mitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää
nenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset
käteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus".

Niin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat
taskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui
olemaan: "Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!"
ja: "Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!" "Jos
suuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet,
niin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme
varastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan
käyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!"

Molemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät
kotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota
oli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä
tapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja
pehtori Bräsig sanoi Hawermannille: "Kaarlo, hän ei siis ole voinut
välttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen
tähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse
tuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen
kurjassa viheliäisyydessään".

Pomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille
ja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen
ääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen
omaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.

"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että
pääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta
toinen lääkäri on kohta tuleva".

"Ah, kuinka onnellinen te olette", sanoi Pomukkel.

"Kuinka niin?" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle,
"eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa
selkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta".

"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä -- minä mies parka!
Mitä voin minä tehdä?"

"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte
pieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te
olette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän
kyllä sen seikan suorittaa".

"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni!
Pümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he
polttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!"

"Tiedättekö mitä?" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli
kuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, "te olette oikeassa: myykää;
niinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän..."

"Penteleen juutalaisluikari!" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas
toiseen asemaan. "Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin
voi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä
jos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat
ja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet
siellä itsellenne oikein kaunista sukua".

"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet
rahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon,
tai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni".

"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta
kysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme
huonoissa kirjoissa hänen luonansa".

"Kun minä sanon", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku
asessorin isä, huoneesen.

"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?" kääntyi hän Slusuhrin
puoleen. "Mikä teitä vaivaa?"

"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia!
Te olette varmaankin jo kuulleet...?"

"On saanut selkäänsä", sanoi Taavetti, "minä olen todistaja. Hän on
kärsinyt väkivaltaa".

"Pitäkää te kirottu suunne kiini!" huusi Slusuhr. "Herra tohtori,
minä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin
kai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää".

Tohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti
hänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä
tavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen
suurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli
ristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut
notariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen
loiste ja Taavetti hypähti pystyyn: "Taivahan pyhät! Mimmoiselta
hän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans:
rakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki
uuden hännystakkini".

"Lähettäkää räätälille!" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi
notariukseen: "Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti
todistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!"

Niin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja
toi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi
paperin ja luki:

    'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius
    Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä
    selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.

                                      Nimi. Lääket. t:ri'.

"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?" puhkesi notarius sanomaan,
"mutta se ei ole häntä vahingoittanut? -- Aa, maltappa. Me kohtaamme
kai vielä toisemme".

"Hyväinen aika!" huudahti Taavetti, "onhan, toki parempi: se ei ole
minua vahingoittanut, kuin: se _on_ minua vahingoittanut".

"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?" sanoi
Slusuhr. "Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada
kiittää herra pehtoria selkäsaunasta -- pienellä valituskirjalla".

"Älkää unhottako minua, rakas ystävä", sanoi Pomukkelskopp, "te
lupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin".

"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä
tahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään
kirjottamista, Taavetti?"

"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei
minulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta", sanoi
Taavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.




Luku 44.

Kun ukkosenilma uhkaa. -- Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje
Swerinistä. -- Köyhä aatelisneiti. -- "Hän on ruvennut konnaksi!" --
Miksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin
maantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. -- Kukkaistee tekee
vaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. -- Rouva Nüssler
rupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään
taikatemppuja.


Haikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin
käynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket
vierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia
ilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän
rikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin
käsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen
miehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli
tullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa,
ja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi
antaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi,
saattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan
lapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita
pilviä kohosi taivaalle.

Päivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri
hitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan
luikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen
vesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan
virkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku
puuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen
tästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi
ja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun
ilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän
toivonutkaan turhaan.

Karoliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan,
ikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja
laski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi:
"Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?"

"Ei, anna olla sytyttämättä".

Karoliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: "Armollisin rouva,
te olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa,
mutta..."

"Mitä nyt?" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.

"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä
Pomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen".

"Siis kumminkin!" huudahti Frida.

"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada
puhutella teitä".

"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?" kysyi Frida ja nousi levollisesti
ja kopeasti ylös tuoliltaan.

"Ei, ei, rakas armollisin rouva", huudahti Karoliina ja heittäytyi
maahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen
silmistänsä, "ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha
isäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän
lapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua,
hän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä
teihin on heillä luottamusta".

"Missä on Triddelfitz?"

"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä
eivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa
mitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa".

"Tule!" sanoi Frida ja meni ulos.

"Mitä te tahdotte?" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan
ovesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.

Nikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: "Armollinen rouva,
me tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki
yksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet,
mutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja
herra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä
hän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden
ajattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä
tahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä
siihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta
emme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä".

"Niin", puuttui Päsel puheesen, "ja viime vuonna, jolloin oli
nälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva,
minun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita,
joista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään
odottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet!
Mistä pitää minun sitte elää?"

"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko
puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän
ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy
päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä,
enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni
tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua.
Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt
käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä
työtä".

"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja
sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos
ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka
kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on
jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä,
herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän
lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra
Triddelfitzillä ennen oli tapana".

"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.

"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian
puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti
kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja
maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran
järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen
kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään
maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho
häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin
paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä
ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo
myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".

"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".

"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei
meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".

Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan
sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä
mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli
levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski
niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi:
"Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra
ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää
enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon
ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata
teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa --
tavalla tai toisella" -- lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi
tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku
ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on
muutos tapahtuva".

"Se onkin yhdentekevä".

"Sitte onkin asia oikeassa".

"Me kiitämme suuresti".

"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva".

Niin menivät he tiehensä.

Frida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia
lenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.

"Niin", sanoi hän, "Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja
luvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?" ja hänen
mieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli
maalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa
pakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa
kanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli
naapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät;
hän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan
takasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän
taas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä
vaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa,
uupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman
ystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa
seisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä
aatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole
kannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän
rupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala
itse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä
suloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin
huolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen
ohitsensa, ja aatelismies sanoo: "Hän on köyhä", ja porvari sanoo:
"Hän on ylpeä". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä
sylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.

Karoliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti
kirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei
tahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi
päällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina
oli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje
putosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.

"Pane kirje herran kirjotuspöydälle", sanoi hän palveluspiialle.
Karoliina meni.

Hänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja
ne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset
kirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta
-- ah! -- tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:

    Rakas sisar!

    Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia
    on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee,
    että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin
    mieltä. Mutta -- minä en tiedä mitään muuta neuvoa -- meitä
    pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille
    kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai
    näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo
    muitakin toimia -- sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin
    seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut
    kaikenlaista kiusaa -- ja sentähden luulen tekeväni oikein, että
    käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät,
    että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli
    pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli
    kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia
    korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me
    ennen saaneet olimme -- se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me
    olisimme tulleet niilläkin toimeen -- mutta hän lupasi lähettää
    meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole
    kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen.
    Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos
    ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä,
    että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän
    ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli,
    herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia
    ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi
    saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle
    näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen
    meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me
    olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia,
    että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut,
    että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin,
    mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on
    aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi
    mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut
    meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: -- ja me
    sanoimmekin sen hänelle -- Fidelia hyvin kiivastuneena -- silloin
    sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla
    tavallansa: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt
    on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan", jonka kuultoansa
    Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se
    oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä
    kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko,
    että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja
    että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn,
    kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi.
    Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista
    kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me
    saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me
    iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä
    teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina
    uneksimme ja jossa me -- ah! -- näimme herttaisen isämme eroavan
    näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin
    ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan
    vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä.
    Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme
    vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on
    Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän
    pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään
    kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää
    nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. -- Voi hyvin, Frida, anna
    anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje;
    minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta
    olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia
    sanoja. Elonaikana näemme toisemme.

                                      _Albertina von Rambow_.

    Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.

Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän
tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt
on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja
väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa
ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" -- Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan
edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja
luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän
vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin
varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään
häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja
kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja
sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei
voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle
oli kirjotettu: "Konna!" -- Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki
kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse
syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli
rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! -- Apua!
apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein
alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi
auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne
nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin
hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja
näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja
Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin
tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui
kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja
hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan,
nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä
kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.

Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:

"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"

Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta;
nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.

"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel,
"sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"

"Anna minun mennä!"

"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.

"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä
itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän
välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen
jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä
huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!

"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi
Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä
hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja
kysyi: "Mihinkä?"

"Rouva Nüsslerin luo", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: "ihmisen
sydän".

Ja eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut
sitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat "käskeä"
ja "totella". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen
hyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan;
mutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen
koko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä
ja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle
vastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. -- "Hänen
luoksensa! Hänen luoksensa!"

"Taivaan pyhät!" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, "Jokkum,
mikä Jumalan ilma nyt riehuu!"

"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?"

"Herranen aika!" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen,
"kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta
puolikuoliaksi".

Rouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa
ja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani
Jokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä
merkitsee: "Mitä?" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän
tyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi
vanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa
kovasti haukkumaan.

"Sulttaani!" huusi rouva Nüssler. "Mikä tuon koiran on? -- Etkö tahdo
pysyä siivosti!"

"Äiti", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuin
Sulttaani hänen, "joku tulee".

Ja ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka
tyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.

"Herranen aika!" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui
nuoren rouvan molempiin käsiin, "mitä tämä merkitsee? Mitä on
tapahtunut? -- Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!"

"Niin, Jumala paratkoon!" sanoi Karoliina. "Herranen aika, Jokkum,
mitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on
tuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä".

Ja Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos
ovesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki
niistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan
ja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta
rouva Nüssler huusi: "Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä;
nouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini".

Ja kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: "Karoliina Kegel,
mitä tämä merkitsee?"

"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla
huonoja uutisia".

Ja Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler
ja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli
muuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin
vuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen
voipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se
hirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka
häntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä
taas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän
olennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä
oikein luottavasti silmiin: "Te olette minulle kerran sanoneet, että
jos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua".

"Ja sen minä tahdonkin tehdä", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna
ja silitteli Fridan käsiä, "sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?"

"Ah, paljo!" huudahti nuori rouva, "meidän päivätyöläisemme ovat
tyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme
aiotaan myydä..."

"Ah, Jumala varjelkoon!" huudahti rouva Nüssler, "se ei suinkaan niin
äkkiä voi tapahtua!"

"Sen minä voisin vielä kestää", pitkitti nuori rouva, "mutta eräs
toinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä
saa ikinä teille sanoa".

"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät
ole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos
teillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi
Rahnstädtiin".

"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua
miehen eteen, jonka..."

"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. -- Jokkum!" huusi
hän ulos ovesta, "Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän
tehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. -- Miina", huusi hän
ulos toisesta ovesta, "saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi
ja saalisi, me lähdemme ajamaan".

Kaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi
rouva Nüssler Kristianille: "Kristian, sinä tiedät, etten minä
mielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee;
puolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. -- He ehtivät
muuten menemään levolle", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.

Pikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa,
Hawermann ja Bräsig olivat sanoneet "hyvää yötä" ja olivat menneet
ullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja
haistellut ulos ilmaan: "Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen
perästä, taivas on täynnä tuoksua;" samassa, ajoivat vaunut pastorin
rouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo
sattui suorastaan vaunuihin.

"Hyväinen Jumala!" huudahti Bräsig, "Kaarlo, siellähän istuu sinun
rakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!"

"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?" sanoi Hawermann, otti
kynttilän ja riensi ulos.

"Sisar kulta", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja
rouva Nüssler astui häntä vastaan, "kuinka tulet sinä näin yölliseen
aikaan tänne? -- Ja Miina..." mutta samassa keskeytti hän puheensa,
"armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?"

"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!" sanoi rouva Nüssler, "armollisella
rouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua
ennenkuin toiset ehtivät saapuville!"

Hawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori
rouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin
pakinasta portailla: "Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa
anteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen
ihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä
tuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on
Miina?"

Rouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä
pastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:

"Aa, täti kulta!"

"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin
pastorin rouvan huoneesen", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi
samaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos
olisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin -- olisit
kuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan
synnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja
palavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella
avun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi
vasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin
valhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli
yht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin
pitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes
hänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä,
ja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen
ja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan,
mutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello
kahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva
sanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig
sanoi: "Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa
taikatemppuja ja puoskaroimista".

Ja vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi:
"Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä
vähän asioille, mutta tulen pian takasin", ja kun pastorin rouva
tahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi
sille kadulle, jonka varrella Mooses asui.




Luku 45.

Rahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. -- Taavetti
on vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva
Mooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin
rouva pitää saarnan. -- Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä
yönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. -- Vaunut,
kaksi kimoa edessä. -- Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä
sydämellänsä. -- Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja
Hawermann menee talontakaiseen puutarhaan. -- Jumalan auringosta ja
Jumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.


Mooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä
varsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi
ja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui
sentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo
aikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä
tyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita -- uusista ei hän
enää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi
pajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin
kunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena
muista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen
vanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa
noudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.

"Taavetti", sanoi vanhus, "mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et
saa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa".

"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi
hyötynyt".

"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa".

"Ovatko rahat lokaa?"

"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla".

"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan:
Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin".

"Miksikä?"

"No, suottansa vaan".

"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei
hän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan
hänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä
enemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa
tulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua
viisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori".

"Isä, minä..."

"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä
tahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku,
jolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä
pistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää
kättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja
vedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas
ulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne".

"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?"

"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet
kaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen
viskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja
kastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä
menet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät
pois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä.
Pomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen".

"Mutta ne eivät haise".

"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan
edessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa,
kunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä
haista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu".

Taavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.

"Mitä nyt?" kysyi Taavetti.

Vanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.

"Taavetti, mene aukaisemaan ovi".

"Mitä? Näin myöhäiseen?"

"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin
maata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle
avattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja
olen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään,
hän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi,
Taavetti!"

Taavetti meni ja Hawermann astui sisään. "Taivaan pyhät!" huudahti
vanhus, "pehtori!" "Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä
en voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne
kahdenkesken".

"Taavetti, mene ulos!"

Taavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.

"Siitä ei mitään hyötyä", sanoi Mooses, "sillä hän seisoo kumminkin
oven takana ja kuultelee".

"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi
teille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani
minun asuntooni?"

"Hawermann, minä olen vanha mies".

"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut;
minä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa
teitä, jos niin tahdotte".

"No, mitä on sitte tapahtunut?"

"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada
kuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä
hyvän työn".

"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun
ystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa
Taavetti".

Hawermann aukaisi oven -- oikein! -- siellä Taavetti seisoi, oven
takana: "Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän
on vanha mies".

"Taavetti", huusi vanhus, "tuo tänne minun päälyssaappani!"

"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä".

"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!"

"Mitä aiotte tehdä, isä?"

"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan".

"Sitte tulen minä mukaan".

"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat".

Ei muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä
jalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen,
vanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja
käydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla
pastorin rouvan asuntoa kohden.

Kun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen,
ei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea
vastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän
tietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka
hänen luonansa olivat.

"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas
takasin", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos;
mutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet
posket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat
jalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla
mustilla silmillänsä: "Hyvää iltaa, rouva Behrens!"

Pieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta:
"Taivaan pyhät!" huudahti hän, "Hawermannihan harjottaa tänä yönä
kaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää
hän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on
juutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?"

Rouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja
perkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen
kiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa
ja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle
hänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi
koko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä
päälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli
tuleminen ilmi.

"Rouva Behrens", sanoi Bräsig, "te olette kai nähneet vaan Mooseksen
hahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen
luonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä
kadulle".

"Ah", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, "isällä on varmaankin joku
tärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on
keksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi
isä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!"

Hauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän
itse puri vielä hammasta ja kärsi: "Aa, katsokaapa vaan!" huudahti
hän. "kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat
vanhempainsa siunaus; mutta" -- yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa
ulos hauen hampaista -- "minä näkisin mielelläni, että sinä olisit
vähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan
täällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä
on jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle".

Nyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden
ettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa
huoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että
hän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään
tuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi
valhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: "Ja tämän
olette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?" sanoi hän.

"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt", sanoi rouva Nüssler muodolla
semmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.

"Rouva Nüssler", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi
näkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan
papinkapan, "valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen
teko".

"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan
milloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen
vaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva
raukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi
kysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin
sanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi".

Mutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin
pastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän
pitkitti: "Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te
valhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä,
mikä on paha, te valhettelette..."

"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens", puuttui tässä
Sakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa
puolelle, "minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän,
viime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin
ystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on
ollut ojanteessa tavottelemassa nuorta..."

"Bräsig!" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja
papinkappa ja kaulus katosivat.

"Olkaa huoletta!" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, "kyllä
minä siihen mutkan muistin. -- Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle,
se on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva
Behrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin
pyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta
taivaasta".

Pastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann
päänsä sisään ovesta: "A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos".

"Hawermann..." alotti pastorin rouva.

"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin".

Bräsig meni.

Etehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta
toiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan
vierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.

"Armollinen rouva von Rambow", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta
rouvaa kohden, "tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on
hyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen
rouva", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki
tyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli
tointunut, kysyi Hawermann: "Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?"

"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen
kävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja
hän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin".

"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo
velkoja".

"Sen tiedän".

"Te olette myös sanoneet ylös velkanne".

"Se on totta".

"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat
varmassa tallessa".

"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä.
Nykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on
varma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono
maanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel..."

"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme".

"No, minä muistan".

Frida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä.
Hawermann alotti uudestaan: "Jos keksittäisiin joku keino, jos
pantaisiin kartano arennille..."

"Kuka arenteeraa nykyaikana?" muistutti Mooses.

"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että
hän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan
maanviljelystoimista..."

"Hawermann", puuttui Mooses puheesen: "Te olette vanha mies, te
olette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von
Rambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en
tahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?"

Hawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän
silmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi:
"Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei
mieheni suostu siihen".

Mooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä:
"Viisas vaimo, rehellinen vaimo".

Hawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään,
vihdoin sanoi hän: "No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä,
eli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos
velkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi,
että hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa
talontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?"

"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin".

"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä
on vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on
8000 taaleria saatavaa".

"Sen tiedän", sanoi Mooses itseksensä.

"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei
vuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon
kalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria".

"Sen tiedän", sanoi Mooses.

"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella
muotoa on suoritettava".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "siitä en tiedä rahtustakaan".

"Niin, ja sitte", sanoi Hawermann varsin tyynesti, "tarvitsemme vielä
pari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja
järjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään".

"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä",
huudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös
sohvalta.

"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa".

"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin
asioihin", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.

"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis
antaa rahoja -- ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut
henkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne".

"Abrahamin Jumala! Minun on _näinä_ aikoina neljäntoista päivän
kuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria! _yksineljättä
tuhatta taaleria_! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan
ryhtyvät tämmöisiin toimiin!"

"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat,
jotka minä teille mainitsen. -- Tunnettehan rouva Behrensin?
Kirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria".

"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta
miksikä pitää minun kirjottaa?"

"No, kirjottakaa vaan".

Mooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti:
"No, minä kirjotin: 5000 taaleria".

"Tunnettehan Bräsigin?"

"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä
mies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin,
tahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita
reformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies".

"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. -- Minun lankoni
Nüsslerin tunnette kai myöskin?"

"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja
hyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies".

"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria".

"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt
kahdesta groschenista leiviskältä".

"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen
kehottava. -- No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani
7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria".

"Hyväinen Jumala!" huudahti Mooses, "te tahdotte viskata pois
rahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette
säästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! --
Ja kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on
tahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on
kohdellut teitä kuin koiraa?"

"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me..."

Tähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja
oli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää
voinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo,
laski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: "Ei, ei!
Se ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme
joutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös
itse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä --
tämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta -- mutta --" tässä huudahti hän
ehdottomasti: "nuo raukat sisarukset!"

Hawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin
istuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: "Olkaa huoleti! Te olette
antaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen
loppuun".

Ja Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.

"Hyväinen Jumala!" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä
lompakkoon, "nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. -- Onko tämä
rahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki
ovat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan
miehenkin itkemään", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä
pois silmistänsä. -- "Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa".

Hawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta
puolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys
oli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin
omituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle
suuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa
markkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä
joululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista,
lähestyi hän Moosesta ja sanoi: "Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun
puolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, _Sakarias Bräsig_,
nimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai
valtiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi".

"Hyvä", sanoi Mooses, "te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä
minä rahat hankin".

Bräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään
pöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän
valo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin
ja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: "Ja kuinka voi
nuori herra von Rambow?"

Frida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua
asianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä
väliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja
puheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.

"Sakarias", sanoi hän, "tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun
sisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla".

"Kyllä vaan, Kaarlo", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen
naisen kanssa takasin.

Rouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä
sydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti
itkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta
ja syvintä sääliväisyyttä.

"Abrahamin Jumala!" puhui Mooses itseksensä, "mikä yö tämä on! He
aikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja
puristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa
ja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun
vanhan miehen antavat he istua aamuun asti. -- Neiti Hawermann",
sanoi hän ääneensä, "kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän
toipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha
mies".

Lovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi:
"Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!" sillä hänen jolahti kai
päähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat
juomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen
kanssansa kilistelemään: "Teidän terveydeksenne, Mooses!" Mutta
siitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt
olevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti
lyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin
rouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan
kanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja
Mooses nousi istuimeltaan ja sanoi: "Tiedättekö mitä? Minä tahdon
ilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu
ja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa,
jalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen,
minä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova
mies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin
haltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en
hanki rahoja, hullu sitä tehköön. -- Kun minä haudataan kirkkotarhaan
kuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin
eivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen
aitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta?
Saattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä
perikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva
Nüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin.
-- Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi
selässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla,
ja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena
kauppamiehenä. -- Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni
ja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa
terveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä,
herra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää
saarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti
Hawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas
niin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun
tänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä
oli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen
mies". Nyt lähestyi hän Fridaa: "Hyvää yötä teillekin, armollinen
rouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet
tämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas
hyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette
saaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä
kyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta".

Hän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: "hyvää yötä!" katsomatta
taaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti
valkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat
ajatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi
Kristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset.
Kristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella
tavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta
saattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin,
ja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä,
lohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: "Hyvää yötä!
Kaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja
Pümpelhageniin!" ja niin lähtivät he matkoihinsa.

Hawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa
ja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut
tulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi
kimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen
tyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja
vanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi
toki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän
rauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat
huoneen eteen.

"Ota ohjakset!" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin
tutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle
kuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.

"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?"

"Frans! Herra von Rambow!"

"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?" ja
hän lykkäsi vanhuksen takaperin, "eihän vaan mikään onnettomuus ole
sattunut?"

"Ei -- Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava".

Ja nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja
suuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus,
vaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä
tuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo
suuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat
ovea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi
nousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen
ja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein
tietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen
puutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja
kukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein
oli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt
vaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja
ukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt
ohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin
kirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä
pois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa
puutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat
muuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen
tuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi,
joka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo
oli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti
ja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi
kädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää
vapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä
mikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa
valkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa
kanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: "Frans!" -- "Lovisa!" eikä
kukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän
ympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä
kieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli
pehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään
iäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät
taas takasin maahan: "Rouva Behrens", sanoi hän, "kun minulla oli
yht'aikaa kolme morsianta, silloin..."

"Ettekö häpee, Bräsig" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.

"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori
Örtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin;
mutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään;
minä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä
näettehän, rouva Behrens", ja hän asettui pastorin rouvan eteen
haarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin
olisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: "näettehän, rouva Behrens,
minä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin
valtaojanteessa..."

"Bräsig!" huudahti pastorin rouva.

"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä
valhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi:
Gottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan
samassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä
ylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin
välillä".

"Niin", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan,
"sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni
teidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina
kantanut sitä povessani".

"Hm", sanoi Bräsig, "vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia
minulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet
kirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden -- sillä, Kaarlo, sitä et
voi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina
etevämpi kirjeen kirjoittamisessa -- vai oletteko sitä tallettaneet
sentähden, että paperi oli Lovisalta?"

"Molemmista syistä!" huudahti Frans heleästi nauraen, "mutta myöskin
niiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin",
sanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, "nyt on tuo turha
tuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän
yhtymistämme esti, kadonnut", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi
hänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä
sitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.

"Herranen aika", sanoi rouva Behrens vihdoin, "aamu koittaa jo sisään
akkunasta".

"Niin, rouva Behrens", sanoi Bräsig, "ja te valvotte koko yökauden,
vaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän
pitäisi mennä levolle".

"Bräsig on oikeassa", sanoi Hawermann, "ja sinä, Liisa, mene myös
levolle".

"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen,
"huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli
häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman
nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä
ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä..."

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun
lepoaikani ja yöuneni on mennyt" -- hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen
ja katseli ulos ilmaan, -- "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi
ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu
oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään
Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia
asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo,
pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin
teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti
matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt,
päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin
paljo toimimista -- minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin --,
niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne.
Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne
saavuin -- niin, minä tahdon sen tunnustaa", -- ja hän nauroi hieman
-- "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi.
Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui
Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli
täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän
välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te... sinä
olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki
selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi
kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun
toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja
paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan
rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen
varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin
myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä
välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan
kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä
järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut
ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.

Paljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä
tahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin
siitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa.
Mutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma
salaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta
sisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla
hänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa
ja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli
myös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen
kasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti
hän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin
perästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille,
hänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes
hän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha
Hawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin,
joissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin
ilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan
järven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa
Fransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui
lehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan
oli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä
nukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa
kirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu
rakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. -- Hiljaa helähti puutarhan
veräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon
ja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä
ristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään
loiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin
hänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan
aurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian
kirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät
sitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. -- Ja hän kumartui
maahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei
katkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot
ovat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta
jos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan
rinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi
puutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui,
juoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä
hänen poveensa: "Isä, isä kulta!" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea
paikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi
sydämessä kukostavat maan ruusut.




Luku 46.

Surullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.


Rouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa
pudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja
kun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli,
rouva Nüssler uudestaan: "Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo
veljeni panee kyllä asian toimeen". -- Ja niin tuli nuori rouva
aamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä
illalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi
myös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja
ystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla,
lasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen
hiuksiansa ja sanoi: "Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene
levolle".

"Armollisin rouva", huudahti Sofi herätessään -- varmaankin
suloisista unista sulhasestaan -- "lapsi on levollisesti nukkunut,
ainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa".

"Hyvä", sanoi nuori rouva, "mene levolla". Ja kun palvelustyttö
oli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä:
ei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut
noille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät
soveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä
yönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja
tuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien
sikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen
poskiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja
niistä loisti luottamus niin -- niistä loisti voitto!

Nuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat
hänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva
ja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja
selvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän
vilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe
eräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen.
Valo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja
tuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista --
semmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt -- tämä kaikki tuli
näkyviin hyvin epäselvänä -- ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen
lähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi
samassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja
nukkui.

Frida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli
suloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä
tuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta
sielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle
ja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja
kuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.

Mutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin
tulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä
päivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia
ja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen
kerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain
ystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan
ja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut
kotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja.
Niin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä,
mutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä
ystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa
tietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen
luona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut
rahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa
Fransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut
viimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka
kanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä
vastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei
ollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut
häntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: "Tu l'as voulu,
George Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi
olet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä
puutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole
niitä tuonut myötänsä".

Aksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha
isänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa
kääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä;
"Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?"

Tämä masensi Akselin kokonaan -- hänen lankonsa tiesi siis senkin --
hän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.

"Mihinkä?" kysyi kuski.

"Kotia".

"Missä vietämme yötä?"

"Kotona".

"Herra, sitä eivät hevoset kestä".

"Niiden täytyy kestää".

Niin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista,
seisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi:
"Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle,
nyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin
sontarattaiden eteen".

Aksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi
kirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen
oli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina
tehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä
ei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli
muuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan;
hänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis
ilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan
nojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi
päätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa
sen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen,
käsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt,
hän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli
hänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli!
Hän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa
nousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä
sanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän
katsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti
vehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu
ja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte -- ei!
ei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti
taas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat
vakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin -- hän
ei voinut enää luoda silmiänsä muualle -- hän luki kirjeen loppuun,
ja siinä seisoi: "minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut
Fridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän
saantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!" -- "Niin,
hukassa!" huudahti Aksel, "hukassa!" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja
juoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä
lepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa
jokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon
kanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on
sisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä
taivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei
ollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä
ja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun.
Rahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän
heittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel
oli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan
kieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi
käsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat
silmänsä kysyivät: "Olemmeko tämän ansainneet?" ja hänen kolme
sisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin
hyypyneisin: "Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!" Ja näiden
tyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se
hahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen
vanha isänsä, ja se sanoi hänelle: "Sinun pitäisi olla minun vanhan
huoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä
ja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan". -- Tätä ei hän enää
kestänyt, hän kavahti pystyyn -- hahmut katosivat --, hän juoksi
edes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin
edessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka
oli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi
Reksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä
ollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä.
Hän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran
oli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän
koetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta
kun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja
jonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän
hoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä,
uskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään
heräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä,
hän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät
hänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen
pelastaa -- me tulemme sen vielä näkemään -- sillä Jumala johtaa
meitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut
rukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen
edestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän
heittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti
revolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran
palavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon,
Jumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli
yllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti
niistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen
mieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: "Sen
täytyy tapahtua!" huudahti hän. "Hyvää huomenta, herra von Rambow!"
kuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.

Aksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.

"Näin varhain valveilla?" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli,
joka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. "Aiotteko tekin onkia?"
Samassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: "Ahaa!
Te tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen
siinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä
puhki". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä:
"Näettekö pilkkua tuolla kuusessa -- Slang näyttää merkinneen tässä
puita kirveellään -- minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää
en pidä minä milloinkaan" -- pah! pamahti revolveri, mutta kuula
ei sattunut pilkkuun -- pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan,
ja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: "Sitäpä
en olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen
vedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha
krapelus!" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin
järveen, "sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan
pian ampua itsensä kuoliaksi".

Akselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman,
lujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen
pimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä
tavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt
seisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla,
pois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle.
Aksel hypähti myös pystyyn: "Herra...!"

"Herrrra...!" ärjäsi Bräsig takasin.

"Mitä teillä täällä on tekemistä?"

"Ja mitä _teillä_ täällä on tekemistä?" kysyi Bräsig puolestansa.

"Te olette hävytön narri!" huudahti Aksel.

"Ja te olette vielä suurempi narri!" huudahti Bräsig, "te aiotte
mielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette
unhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni
hyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt
suurempi narri?"

Ja Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen
silmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä
jokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä
kuoleman pimeän portin.

"Näettekös", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, "jos olisitte
tulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä" -- ne olivat ne kolme
minutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan
vaimonsa ja lapsensa edestä -- "niin viruisitte nyt tuossa pää
puhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan
tuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien
narri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori
Hawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut
ovat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen,
tiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte
joutuneet!"

Aksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä:
"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses
hankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän
tekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön
ihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita,
ampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa
henkeänne".

"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?"

"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut,
hän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä
Lovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta
jos mielitte mailmassa ketään kiittää -- Frans aikoo arvattavasti
jotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu --. niin menkää sitte rakkaan
armollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille
kiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva
Nüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan --
he ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä".

En ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen
semmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä
väliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa
tuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta
matkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta -- ja pehtori
Bräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun
rakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi
käsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä,
juo hän lasin pohjaan ja sanoo: "No niin! Nyt voitte kertoa, mitä
täällä on tapahtunut". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä
uutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen
kaulaan! "Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?"

"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä
syöttelisin teille valheita?"

Ja Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja
johon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli
taaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa
ilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli
välinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen
valtaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi
katkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja
katseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui
hänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja
sanoi: "Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi
itse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän
syynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi
teidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä
luutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti
David Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa,
nyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla;
hän ei sitä kestäisi. Mutta", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen
kiini, "menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne
paremmaksi".

"Niin, niin!" huudahti Aksel, "te olette oikeassa! Tuosta
onnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa
saanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat
kaikki toiset. Mutta", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui,
"mitä sanon minä vaimolleni?"

"Ette mitään", sanoi Bräsig.

"Ei", sanoi Aksel, "minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin
aina sanon hänelle totuuden".

"Se tulee teidän tehdäkin", sanoi Bräsig. "Luuletteko todellakin,
että nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä
aamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte
hämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä
pane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren
rouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että
mies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää
vaimonsa ja lapsensa. Ei!" lisäsi hän lujasti, "sitä ei hänen ole
tarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja
minun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla
voi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt".

Niin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.

"Daniel", sanoi Bräsig, "hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä",
sanoi hän, kun Daniel oli mennyt, "teidän on vähän vahvistaminen
itseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen
tapaus kyselee voimia".

Mutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden
vai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel
voinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.

Kello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: "Hyväinen aika, herra
pehtori! ja sinä, Aksel?"

"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna", sanoi nuori mies
matalalla äänellä.

"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä", sanoi Frida
vakavasti. "Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo
hyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?"

Nyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: "Minä olin
aamulla vähän onkimassa -- ette mahda panna pahaksenne, että minä
panin ongenvapani teidän porstuaanne -- ja siellä tapasin minä herra
von Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen
nisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva,
onpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin
oppineet rouva Nüssleriltä!"

"Ei", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota,
ja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä
toki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. "Mutta
mitenkäs on tämän laita, herra pehtori...?" kysyi Frida.

Maltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen
puhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: "Teidän
luvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina
'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa,
tätä nykyä olen oikeuden asessori. -- Yhdestä toiseen!" kääntyi
hän Akselia kohden, "miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on
oikeuden hallussa Rahnstädtissä?"

"Mitä rahoja?" kysyi Aksel.

"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai
jo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?"

"Herranen aika!" huudahti Aksel, "minä olen viime aikoina saanut niin
paljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut".

"Minä tunnen sen asian", sanoi Frida, "rouva Nüssler kertoi sen
minulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen", ja hän riensi ulos ovesta.

"Nuori herra von Rambow", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi,
"siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet
emme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan
hyväntekiöitä".

"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?"

"Tässä on kirje", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.

Aksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! "Rahaa!"
oli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan "rahaa!" Nyt
putosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä
rahoja? "Oi hyväinen Jumala!" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui
ihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, "ei sekään
siis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt
itseni -- kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!" Niin syöksi hän
ulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig
pidätti:

"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen
voi viihdyttää". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel
pyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: "Herra,
mitä hullutusta tämä on?"

"Pois tieltä!" huusi Aksel.

"Ei!" sanoi Bräsig, "sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee,
että kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?"

"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?" huusi Aksel. "Tuhat
kertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! --
ihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut,
niin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan
ole niitä vastaan ottaminen -- ei! -- minun on _täytymys_ se tehdä,
jos elää tahdon. -- Oi, oi!" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa,
"miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?"

Niin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig
seisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin:
"Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena
miellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo
aateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden
osotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos
joku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi,
niin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille
mieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta
vaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin
edessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte
toivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen
itsemurhaaja!"

Aksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi;
häntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli
kurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan
penkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen
tuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän
taas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: "Tulkaa!
Tulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea
paikkanne", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen
nuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä
sohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen
silmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa,
hänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui
avonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin
_vapaana_! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti
ruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka
kulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: "Herra pehtori, kutsutteko
minua?"

"En!" ärjäsi Bräsig, "pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista".

Nyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat
niistä ulos.

Frans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan
ja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin
henkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt
päätänsä ja sanonut: "Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja;
mutta te olette rikas ja parempi on parempi". -- Ja kun asia oli
toimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua
Hawermannin kanssa, sanoi Frans: "Appi kulta, vartokaapa tässä
penkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä
seikasta Mooseksen kanssa". -- Ja tultuansa taas Mooseksen luo,
sanoi hän: "Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä
aamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin..." -- "Taivahan
taatto!" huudahti Mooses, "Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?"
-- "Että minä nain hänen tyttärensä". Ja vanha juutalainen nousi
vaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä
kristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: "Abrahamin Jumala
siunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun". Ja tuokion ajan
kuluttua, sanoi Frans: "Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa
minun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään
-- erittäinkään Hawermannin -- pidä saada siitä mitään tietää.
Juhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria". -- "Mutta kuinka
korkean hinnan saan tarjota?" -- "Sen jätän kokonaan teidän
valtaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja
sitte puhumme likemmin siitä". "No", sanoi Mooses, "tämä on kauppa,
tämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa". -- Frans
lähti.

Kun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti
hän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään
tapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian
rajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät
ja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen
väliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää
Hawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: "Aksel,
rakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! _Sen_ miehen
kohtaat sinä aina".

Ja Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz
Triddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.

Ja Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: "Aksel, tule
toiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista".

Ja kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans
päänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi
Daniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja
kun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä
tupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja
katseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin
ja arveli ajatteli itseksensä: "Kummallista! Mikä on elämä, miksi on
ihmisen elämä!" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä
hautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: "Jospa nyt olisi
jotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi
vähän levähtää".

Ja hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui
häntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa,
käsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä
ja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: "Herra pehtori, annetaanpa nyt
herkkujen maistua!"

Ja Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen
tyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: "Herra pehtori
-- herra asessori, piti minun sanoa -- kun Pümpelhageniin tulimme,
olitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on
teidän taas istuminen pöytään minun viereeni".

"Mitä lähtöä?"

"Ahaa, ystävä kulta", sanoi Hawermann, "sinähän olet muuten kaikki
tietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra
von Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow
saa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin".

"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä
lasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin
minä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von
Rambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin".
Ja hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen
kättänsä.

Päivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja
jokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen
enää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa,
vaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan
suostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin
hoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa
tämän määräyksen laillisesti.

Meidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden.
Tuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti
Pomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen
hinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa
päätä rakennusmestari Schulzin luo: "Herra Schulz, voitteko pitää
suunne?"

"Enköhän mahda!"

"No, -- minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia
miehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset,
jotka sinne olette rakentaneet".

"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla
pitkä ikä".

"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin
omistaja..."

"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin:
Ulos! ulos!"

"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin
ja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja
sen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa.
Hankkikaa sitä varten kaava".

"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani,
toinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt".

"Hyvä", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, "seuratkaa
jälkimäistä kaavaa".

"Mutta se ei ole oikea".

"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen.
Hankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä
ajurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko
asiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä
Moosekselta".

Niin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella
ja katseli hänen menoansa: "Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia!
Esiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!"

Frans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka
Akselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel
saapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli
Rahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen
kanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin
kaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt
kaikki hyvässä järjestyksessä.

Ja pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä
varten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä
vaikenen niistä myöskin.

Häiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin
rouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä
kuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat
Gürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia
vuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja
rakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta,
sillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja
huusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: "Onko kaikki kunnossa,
herra Schulz?"

"Kaikki kunnossa!"

"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz".

"No, hyvä!" sanoi Schulz. "Neiti Hawermann... armollinen rouva, piti
minun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin
jo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on
teidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään".

"Mitä?" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. "Ei mitään muuta,
kultaseni", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, "kuin että minä
olen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan
samanlaisen, kuin pappila on".

"Minua varten?" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo
kauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan
nähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos,
ja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen
kyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.

"Ja niin olen minä arvellut", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti,
"että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne,
niinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te
voisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin
tällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan".

"Hyvä juttu!" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki
kuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, "Kaarlo, enkö ole
aina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!"

Ja Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta
hoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! -- -- Ja Lovisa
heittäytyi Fransin kaulaan: "Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!"

Ja vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei
mitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti,
jonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!

Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa
kertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään
tietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut,
jälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä
lopuksi:




Luku 47.


Ennenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran
katsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana
olin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin
sieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää
Gürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja
pastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin
maamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin
Gottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan,
ja -- omituista kyllä! -- meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka
minä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä
mahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa
luonteessa.

Tultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä
tartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: "Hm", ajattelin itsekseni, "on
sunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman". -- Minä
lähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun
samassa ääni kuului minun takanani: "Siitä ei mitään apua, herra,
siellä ei enää ketään asu".

"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?"

"Hän on kuollut".

"Ja Hawermann?" kysyin minä.

"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin ".

"Onkohan pastori kotona?"

"On, hän on kotona", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän,
"hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia".

Minä menin pappilaan ja koputin ovelle.

"Sisään!" kuului kolea ääni.

Minä astuin sisään, mutta -- minulle on paljo tapahtunut mailmassa,
jota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut -- mutta tässä
ei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui
Gottlieb -- hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi;
missä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli
nyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa;
entiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja
punertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria
oli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset
hammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta
näytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että
hän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta,
hän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa
työtä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan
ruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin
suhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa.
"Hm!" pakisin minä itsekseni, "se kuuluu kai asiaan täällä".

Kun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin,
ja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani.
Tapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi
kuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja
toista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita
olen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja
kirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat
siihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi:
"Maamiesajoiltani".

Gottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti
häntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen;
ja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin -- sillä
Fransin tunsin vielä maamiesajoiltani -- sanoi Gottlieb: "Niin, mene
vaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian
perästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on
poissa, hän on jo kimnasisti".

Minä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni
mitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla
tässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat
vaihetelleet.

Vanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut
manalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla --
itsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt -- ei! -- Eräänä päivänä tuli
kankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin
kartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen
puutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä
tapahtui, ja hän käytti itsensä -- niinkuin sittemmin tiedoksi tuli
-- hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja
rehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz
ja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva
Nüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä
ja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat
saman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki
tuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty
kaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä
puoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta
palasi vielä takasin ja sanoi: "Rouva kulta, älkää unhottako minun
vanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme?
Meillä ei ollut papereita".

Toinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä
hetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa
tekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken
päivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut
tehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut
mitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli
hän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli
pudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta;
rouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia;
Jokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana
aamuna oli hän sanonut: "Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä
tapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle
ei kukaan mitään voi tehdä", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän
oli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä
kuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa
päällekirjotukseksi: "Hän kuoli virassaan".

Hänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä
miehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan,
ja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat,
jotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta,
ja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä
vaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon
hän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän
on tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja
päivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen
haudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow --
Frida oli tullut vieraisille -- ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja
molemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen
haudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen,
lausui Hawermann: "Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty
töiltään".

Ja nyt tuli Kanasen vuoro -- meidän urhokas Kanasemme! -- Pomukkel
oli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut
Rostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan,
joiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma
syöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän
ansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä
"Polkuhinnaksi!" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi,
kertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin
myynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka
tuli aina mahasta asti: "polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!"

Urhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään;
mutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät
ensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten
oli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta
vihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein
vanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta
palvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan
siekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän.
Tyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan
eteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren
seisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö
parka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän
ilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin
oikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin
ja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta
urhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta
ei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen
istumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä,
oikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel
pani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä
ei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel
kertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän
parjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta
mahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta
tuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä
hyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt
laatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden
saada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot
kumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden
päivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli
vankivartia vaimonsa luo ja sanoi: "Wiikka, suuri on erotus niiden
molempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri
ja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja
järkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana
istautui".

Malla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa
vankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin
herroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut;
hän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan
puotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.

Kun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel
kotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä
edessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa
tapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli
istunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin
palvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli
salaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi
milloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.

"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?" kysyi Kananen päivätyöläisen
vaimolta.

"Kuusitoista groschenia", kuului vastaus. Kananen sieppasi
uuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen
ajoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten
kolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen
tyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään,
sanovat he: "Tuolla jossakin syrjässä lepää hän". Ainoastaan Kustaa,
joka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen.
Hän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan:
"Katso, lapseni tuolla lepää äiti".

Minä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt
loppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui
papinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein
illanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin
mielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha
toi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä
ja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet
vanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein
olivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!

Hawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi,
ei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla
oli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann
erityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin
kanssa sisään ovesta -- tietysti sinisessä hännystakissa -- ja
ilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori
oli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja
näitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: "Kaarlo, tällä kertaa olet taas
ollut oikeassa -- mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun
vintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä
ylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt".

Bräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin
oli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä;
mutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin
Hohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja
tultuansa takasin, sanoi hän: "Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel
on kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja
tekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo,
että parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva
näyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta,
Kaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään
keksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni.
Näethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka
etupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun,
ja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt
tulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä".

Bräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki
ihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän
taas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut
pienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti
matkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.

Ja hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja
hänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi:
"Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?"

"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet
minua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista
elämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!... Ei! niitä en
minä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun
sisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava;
sillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja
sinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja
tulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja
minun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei
ole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla
on, kuollakseni".

Ja nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä
nuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs
vanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä,
että hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa
viereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta
morsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella
äänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä
rakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: "Sen
minä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän".

Yhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina
olostaan, keräjäjutusta -- todistuskappaleista -- nuoresta herrasta
von Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt
pistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja
taas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi
armaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja
ristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta
kaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä
kiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: "Rouva
Nüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina
rakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa".

Hawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin
kasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: "Kirjotuksessa olin minä
kumminkin, sinua etevämpi". Ja sitte oli loppu.

Ja pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa
harvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään
kuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva,
hänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen
ajatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva
ja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli
taivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja
hänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona
ja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin
kauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää
mitään "kuolinvirsiä", ei! vaan "ylösnousemisen virsiä".

Kun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan
nurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut,
näin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista
vuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi,
näin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka
laski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka
tepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: "Älkää
peuhatko liiaksi!" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen
näköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään
ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä
mitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies,
jonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja
pakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan
ja sanoi nuorelle rouvalle: "Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he
vielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat". -- Ja kun minä
nurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: "Hyväinen aika,
eiköhän se ole...?" -- Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan,
ja Frans sanoi: "No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä
katsomaan". -- "Paljo terveisiä, armollinen rouva", sanoin minä,
"vaimoltani Lovisalta", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.

Ja nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei
kestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä
punaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja
harmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen
pieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja
huusi yli olkansa: "Minä olen ensimäinen!"

"Niin", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika,
"sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä
näköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi
toreita!"

Ja nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen
äitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.

"Tulevatko vanhempanne pian?"

"Tulevat", sanoi vanhin pojista, "he ovat ihan tässä lähellä. Ja
isoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla
meille".

"Ah, Frida!" huudahti Lovisa, "sepä on hauskaa!"

Eikä viipynyt kauvan, niin tuli Rudolf Miinan kanssa, ja he näyttivät
semmoisilta kuin kaunis kesäpäivä, jolloin aurinko paistaa helottaa
pelloilla ja varjo on lyhyt ja ihmiset ovat paitahilloillaan,
voidaksensa paremmin työtä tehdä. Rudolfista on tullut kelvollinen
mies, jota hänen kumppaninsa pitävät arvossa, sillä hän ei hoida
maanviljelystä vanhan tavan mukaan, vaan hän pitää oman etunsa ohessa
muidenkin ihmisten ja koko maan parasta silmällä. -- Ja jälestäpäin
tuli rouva Nüssler ja Frida. Ja rouva von Rambow katseli oikealle
ja vasemmalle puolelle ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, ja
kun he saapuivat lehtimajan luoksi ja kun ensimäiset sydämelliset
tervehtimiset oli suoritettu, huusi Lovisa vanhimmalle tyttärellensä:
"Frida, noudappa tädille tuoli!" sillä Frida oli kerran lausunut,
ettei hän mielellään istunut penkillä, jolla hän ennen oli niin
suuressa tuskassa istunut. -- Ja rouva Nüssler lähestyi Hawermannia
ja sanoi: "Kaarlo veljeseni, kuinka jaksat?"

"Hyvin!" huusi Hawermann täyttä kurkkuansa, sillä rouva Nüssler oli
tullut huonokuuloiseksi, "ja kuinka jaksat itse?"

"Hyvin muuten, mutta kuulo käy yhä huonommaksi. Ihmiset sanovat sen
tulevan vilustumisesta. Tyhjää lorua! Kuinka voin minä vilustua? Minä
tahdon sinulle sanoa, Kaarlo, siihen on Jokkum syypää; sillä viime
aikoinaan puhui hän niin paljo, että minun korvani saivat siitä vian.
No, hän ei sille mitään voinut, hänen oli luontonsa kai semmoinen".

Ja vihdoin tuli pastori Gottlieb Liinan ja kolmen lapsen kanssa. Ja
lapset leikittelivät yhdessä ja vanhat ihmiset puhelivat yhdessä, ja
kun ilta teki tuloa, valmistettiin illallisatria ulkona, vanhoille
erikseen ja nuorille erikseen, ja lasten pöydässä piti Lovisan vanhin
tytär hallintoa, ja toisessa pöydässä hallitsi isoisä Hawermann, ja
kumpikin piti toisenlaista hallintoa kuin hyvä tuttavamme Kananen
aikoinaan. Kuinka ystävällistä ja sydämellistä oli elämä täällä!
Ja juuri kun me vanhat Hawermannin alamaiset istumme iloisina ja
ylistelemme hänen hallitustansa, ken tulee tuolla pitkin puutarhan
käytävää? Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa. Siitäkös nyt
elämä nousi! Mitä kaikkia ehdittiinkään kysymään ja haastelemaan
lyhyessä ajassa! Yht'äkkiä sai tuo hirviö Fritz Triddelfitz nähdä
minun:

"Fritz, mistä sinä tulet?"

"Niin, Fritz, mistähän sinä itse tulet?"

"Fritz, enhän ole nähnyt sinua moneen monituiseen vuoteen".

"Enkä minäkään sinua, Fritz". Ja nyt fritzittelimme toinen toisiamme
koko seuran lystiksi ja hauskuudeksi.

"Fritz", kysyi Fritz Triddelfitz, "kirjotteletko sinä vielä kirjoja,
Fritz?"

"Kyllä, Fritz, minä olen kyhäillyt niitä jo koko koson kokoon".

"Mutta, Fritz, sitä pyydän sinulta, ettet vaan mainitse mitään
minusta noissa vietävän kirjoissasi".

"En voi sille mitään, Fritz", sanoin minä, "sinusta olen jo
kirjottanut".

"Mitä sitte?" kysyi hän pikaisesti.

"Kuinka sinä olit tavottelemassa naisia suuressa valtaojanteessa ".

"Mitä se on?" kysyi Lovisa, joka istui vastapäätä minua.

Frans purskahti täyttä kurkkuansa nauramaan: "Sen kerron sinulle
sopivassa tilaisuudessa".

"Älä, älä sitä tee!" huudahti Fritz.

"No, mitähän tämä on?" kysyi pikku asessori ja katseli minua, Fritz
Reuteria, ja katseli Fritz Triddelfitziä. Minä vaikenin, mutta Fritz
Triddelfitz sanoi: "Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa".

Vanha isoisä Hawermann nauroi sydämensä pohjasta. Kun illallisen
jälkeen yksin olimme, tarttui Fritz minun käteeni ja kysyi: "Sanoppa,
ken on sinulle sen tapauksen kertonut?"

"Bräsig", sanoin minä.

"Sitähän juuri pelkäsin", sanoi hän, "Bräsigillä oli päätehtävä koko
tapauksessa".

"Niin aina", sanoin minä.

Moni kysynee nyt: Missä on Pümpelhagen ja Gürlitz ja Reksow? Kartalta
saatte niitä turhaan etsiä, ja kuitenkin ovat ne olemassa meidän
rakkaassa isänmaassamme, ja minä toivon, että niitä on enemmässä kuin
yhdessä paikassa. Kaikissa paikoissa, missä aatelismies, joka ei pidä
itseänsä muita ihmisiä parempana, joka alhaisimmassakin työmiehessään
tuntee kanssaveljensä ja joka itse puuhaa talon askareissa --
siellä on Pümpelhagen. Joka paikassa, jossa pappi saarnaa, joka
ei hengellisessä ylpeydessään vaadi, että kaikkein ihmisten pitää
uskoa, mitä hän uskoo, joka ei tee mitään erotusta rikkaan ja köyhän
välillä, joka ei ainoastaan saarnaa, vaan joka neuvolla ja työllä
rientää apuun, kun tarvis on -- siellä on Gürlitz. Joka paikassa,
missä elää maamies, joka koettaa edistää tietoansa ja taitoansa, ja
jolle maan yhteinen etu on suuriarvoisempi kuin oma rahallinen voitto
-- siellä on Reksow. Ja joka paikassa, missä suloisten naisten rakkaus
ja iloisten, tervetten lasten toivo yhdistää nämä kolme, siellä ovat
myös ne kolme kylää olemassa.

LOPPU.




Viiteselitykset:


[1] Reguladetri.

[2] Kandidaattia.

[3] Merkitsee luikisteliaa, kavalaa ihmistä.

[4] Ferdinand.

[5] Baromeeteri = ilmapuntari.

[6] Yläpäästä lukein, niinkuin Saksassa on tapana, jossa koulun
korkeinta eli viimeistä luokkaa sanotaan _primaksi_, ja sitä seuraa
järjestyksessä alaspäin _secunda_, _tertia_ j.n.e. Suom. muist.

[7] Bomukkelskopp merkitsee turskanpäätä.

[8] Kilkkujalka.

[9] S.o. hyväksyi vekselin. Suom. muist.

[10] Fredrik Suuresta. Suom. muist.

[11] Unguentum neapolitanum.

[12] Pehtorit saavat Meklenpurissa tavallisesti jonkun määrätyn
palkkion, niin kutsutun kuormarahan, jokaisesta myydystä
viljakuormasta.

[13] Noin 12 penniä. Suom. muist.

[14] Kontrahdin mukaan oli Meklenpurin päivätyöläisillä ennen lupa
pitää hanhia, mutta nykyaikana saavat he sen sijasta tavallisesti
rahaa tai muita etuja.

[15] Rein = puhdas.

[16] Yksikolmatta, eräs tunnettu onnenpeli franskalaisilla korteilla.

[17] Omin neuvoin: se on latinan kielessä itse, mutta saksan kielessä
meri (See). Suom. muist.

[18] Willgaus merkitsee metsähanhea.

[19] Kählertin vaimo.

[20] Meklenpurin kurituslaitos.

[21] Que nous aimons = jota me rakastamme; tarkottanee kai rakkauden
jumalaa, Amoria. Suom. muist.

[22] Racinen komediasta "Les plaideurs" lainattu franskalainen
sananparsi, jota käytetään niitä vastaan, jotka itse ovat syypäät
onnettomuuteensa. Suom. muist.








End of the Project Gutenberg EBook of Maamiesajoiltani, by Fritz Reuter

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49169 ***