*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49120 ***

KILPAKOSIJAT

Kertomus


Kirj.

MAIJU LASSILA



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1913.






I.


Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva
talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli
hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä
vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet
onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun
äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä
syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat
semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen
olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee
väärentämätön ja oikea tavara.

Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti
pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka
eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina
etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman
"Kaanaan maansa" tyttäristä.

Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän
kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut
ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli
kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.

Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka
pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat
leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla
ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.

Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta
viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla
kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän
siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa
voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi
Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.

Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo
tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut
kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut.
Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:

"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni
vastavihittyä!"

       *       *       *       *       *

Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua
rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli
hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti
selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka
saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä
ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen
kanssa.

"No... Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään
rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin
oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä
loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta
kouluhuoneen ovea.

       *       *       *       *       *

Mutta palaamme pääasiaan.

Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle
leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen
myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin
poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä
punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.

Ja mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä... Kaisa
nimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla
ilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.

"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan",
selitteli hän.

Ka, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat
ahkerasti hautoa rippikouluun menoa.

       *       *       *       *       *

Olikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti
kai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi
varustautuivat he muka muille matkoille.

"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan
sukulaisissa", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä:
"Hierotuksella".

"Ka... Tarpeenhan se sinulle jo on!" ihastui Pekka siitä, varsinkin
kun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän
poissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä
eväitä siis paistettiin.

Ja Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä
rippikoulueväät itsellensäkin:

"Vaikka minä tästä siksi aikaa lähden sinne Takasuolle ojankaivuun."

       *       *       *       *       *

Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin
nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen
miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.

"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää
ajatusta vireillä. -- Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä
hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty...

"Se mullas-pelto taas..."

Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt
enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti
kertasen.

"Se..."

Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan
nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi
nyt hapuilevan tuntosarvellansa...

"Ja sitten sen heinäsuo... sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan
häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä.
Hän eroitti siitä ojatkin, mutta...

Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin
kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei
siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän
haahmon ja...

Taas nuokahti pää.

"Kolmekohan niitä on... niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä
eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet
viippasivat yhä sotkevammin.

"Vai neljäkö!" koki hän yhä pinnistää unista ajatuskykyään.

       *       *       *       *       *

Mutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin
pitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.

"Hylky!... Kun se niin viiputtaa!", suututteli hän russakalle, minkä
unituhjakassa kykeni, ja yritti taas:

"Eiköhän niitä neljä..."

Yhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi
tuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.

"Kehnon russakka... Kun se viipsuttimiaan!" kihahti hänen päässään
uninen suuttumus.

"Viipoittaa tässä koko pään..."

Alkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä... Kuului jo pieni
kuorsaus... Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen
tupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa... ja:

"Kops!"

Piippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän
havahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi
enimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet
ojankaivusta:

"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi... sill'aikaa kun minä
hierotan?"

Pekka istui yhtä unisena. Sekin oli nukkunut niihin
avioliitto-mietteisiinsä.

"Vai mitä Pekka?" täytyi ukon toistaa.

"Niin jotta mitä?" heräsi siihen Pekka, ja imasi sammunutta nysäänsä.

"Ka... Niin jotta ojankaivuunko sinä?" toisti ukko.

"Ka... Niinpä tässä arvelen", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain
rytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.

       *       *       *       *       *

Tuvassa oli nyt makea lämmin.

Pekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni
hänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.

"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni
tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.

"Olisihan siinä..."

Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö
että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa
yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.

"Olisihan siinä..."

Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään
unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan
siinä", -- mutta...

"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan.
Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan... Se
mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että...

Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko
se mahassa vai... oliko se isä-ukon kuorsausta.

"Ka..." jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida
noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen
kuorsuu.




II.


Saloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.

Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen
isänsä lähtöä "Polvijärvelle." -- Iso eväskontti selässä polki hän nyt
kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta
olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän
oli vain siellä peittänyt havukasaan.

Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja
teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset
oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea
junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja
rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain
saada kiinni ajatuksen päästä...

"Olihan sitä jo siinä eilen..."

Ajatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.

"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu
lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.

"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin
hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun
ja...

"Se on jo vanha ukko... se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää
kilpakosijaksi. -- "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.

Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille
on muutenkin onnistunut saada poika... Tää nyt, minä!" venytteli päässä
ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti.
"Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut,
niin että..."

"Se on ollut aika vesa nuorena... Tää isä-ukko!"

Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa
jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään
sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.

       *       *       *       *       *

Miten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa
syyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain
viherjöivää, äänetöntä unta.

Ei ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän
heittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.

Aivan siinä lähettyvillä istui korpikoivun latvassa lihava metso.

Haukotutti --, ja yhä pakkasi päähän halu ajatella sitä naima-asiaa.

"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!" ihastui hän jo siinä
selällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: "Kun nyt
vaan läpäiseisi tään rippikoulun!"

"Ja miksikäs sitä ei läpäisisi!"

"Varsinkin jos... Jos osaisi lukea!"

Mutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut
varma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.

Taas haukotutti.

"Mutta, -- ho-hoi!" haukotteli hän keskeyttäen: "Mutta jos minä olisin
pappi, niin..."

Tavattoman hautova se ilma nyt olikin.

"Niin..."

Ei se nyt vaan selvinnyt, että mitä sitten, jos hän olisi pappi:

"Niin..."

Ajatuskyky pötkötti vain päässä laiskana. Unetti jo ja oli hyvä olla.

"Niin..." Ja, miten liekään osunut, niin nyt se onnistuu hänelle:

"Niin minä _osaisin_ lukea". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin
karkkosivat.

"Osaisin lukea ja..."

Näppiä hän löi sitä ajatellessaan ja intoili:

"Saakeli vie!"

Hän innostui niin, että nosti ketaransa pystyyn ja vannoi:

"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin
että..."

"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos
messuaisinkin".

Ja niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että
korpi raikui:

    "Juur hirmuisesti pauhaa
    ja soittaa pasu-u-na-a".

       *       *       *       *       *

"Ka!... Pekkako se!... Sipperi!... tää veisaaja!" keskeytti hänet eräs
ääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen
Ville se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja -- elä
helkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut
tapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko
oli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.

Sekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen
rippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi
ujostutti se veisaaminenkin.

"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?" tiedusti ymmälle joutunut isä
Villeltä muun puheen puutteessa.

Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen
hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:

"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?"

Mutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:

"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?"

Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli
kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:

"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?"

Ei hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.

Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja
ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti
taas:

"Entinen... entinen on tamma... Ja ikä hampaan mukaan!"

Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa
kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:

"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, -- jos kuka lyö rahat pöytään?"

Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole.
-- Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä,
vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen
alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.

"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!"
innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti
kuten asiantuntija konsanaankin:

"Niin on -- kuin näkyy!..."

Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei
hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei
tääntaivaallista.

"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain
hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:

"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen
tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä
vaan kohtuhinnasta hänelle!"

Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin
alkoi tarkastella hevosta tuota -- ostajaa varten.

"Sata markkaa!... Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!"
ilmoitti Pekka äkkiä.

"Ka... Tuota... Ptrshui, kun -- sylettää", hapuili Ville sanoja.

"No kymppi lisää!... Nyt elä tingi!" innostui Pekka ja löi tammaa
rennosti lautaseen.

Mutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä
varsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin
ajatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja
Pekka selitteli nyt isällensä:

"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime
kesäistä velkaa... Niin en poikennut järkiään suotielle!"

"Ka!" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin
erottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka
jättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan
opinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.




III.


Härkäkouluksi ne sanoivat tätä rippikoulun laiskankouluosastoa, johon
ne ukko Sikasenkin määräsivät. Varsinaista koulua piti pappi itse
kirkossa, mutta tätä mullikkakoulua johti lukkari lämpöisessä
pitäjäntuvassa.

Ja kovasti siellä olikin nyt avioliittoa kohti taivaltavaa Pielisjärven
ihannemiestä. Pitkin seinänvieriä olevat tuvanpenkit olivat ihan
pakaten täynnä. Lukkari aivan puisteli päätänsä sen joukon suuruutta
ihmetellessään, raapi korvallistaan ja oudosteli kuin surullisesti
huokaillen:

"Tjaa!... Tjaa!... Tsaa!"

Miten surullista. Miehet haukottelivat. Jotkut istuivat jo
puoli-torkuksissa, kyynärpäät polvia vasten.

"Ukko Sikanenkin täällä!" oudoksui lukkari, ja aivan vihelti sille
ihmeelle. Miehet vääntivät häränsilmää ukon puoleen.

"Ka", yritteli ukko, mutta jätti kesken, sillä koko tämä peli hävetti
häntä, aikamiestä.

"Tulin tässä poikenneeksi", kierteli hän asiaa kaunistellen, imasi
savut, sylkäsi ja koki painua entistä syvempään tupakoimiskumaraan.

"Sen pojan kanssa siinä tuli puheeksi kirkolle lähtö, ja se arveli,
jotta jos minä pyörähtäisin", jatkoi hän hätävalettaan.

Miten ilkeän painostavaa! Lukkari katsoi häneen ääneti, muka
surullisena seurakuntansa tähden. Se äänettömyys ja miesten häränkatse
kiusasi ukkoa:

"Niin lupasin jotta saapihan tuossa pyörähtää", koki ukko yhä
pinteissään änkätä.

Mutta onneksi sattui silloin eräälle miehistä siinä torkkuessa
tapahtumaan joku vahinko. Se käänsi yleisen huomion ukosta pois ja niin
päästiin hyvään alkuun.

       *       *       *       *       *

Ei tämä henkinen työ tahtonut ukko Sikaselta ainakaan nyt alussa ihan
rentonaan luonnistua.

Pahimpana vastuksena oli uni, sillä tupa oli herkullisen lämmin.
Oikeastaan oli asianlaita niin, että tämä uusi pappi, joka yleensä oli
alkanut ahdistella ripilläkäymättömiä, oli antanut nimismiehen toimeksi
noutaa Pekkakin, ukon poika kouluun. Kai se nimismies vain ei tainnut
vielä ennättää monilta muilta noudettaviltansa sitä noutaa. Nyt hän
aikoi jo alkaa varsinaisen opetuksen.

"No-o... Jos me siis... Me kirjanoppineet ja", pisteli hän.

Joku "kirjanoppineista" sylkäsi. Eräs haukotteli. Ukko Sikanen oli
sattunut pääsemään aivan paraaseen unen-pesään, lähelle uunin kuvetta,
ja odotti jo aikaansa.

Mutta juuri silloin työntyi Pekka tupaan, selässä iso kontti ja siinä
kaikki leiviskät tallella. Ukko hölmistyi tavattuaan poikansa täällä:

"Ka!... Niin jotta meidän Pekkako se on!" pääsi häneltä. Aivan jo
karkkosi unikin. Pekka puolestaan ei ollut uskoa silmiään, nähdessään
isänsä täällä opintietä vaeltavan. Ovipieleen hän jäi seisomaan kuin
pökertynyt ja kysyi lukkarilta umpimähkään:

"Ka... Niin jotta mitäs sitä tälle isä-ukolle täällä kuuluu?"

Lukkari nuuskasi ja katsoi tutkivasti, Pekka oli kuin pinteissä,
varsinkin isä-ukkonsa tähden. Ovipielessä seisten hän ymmällään raapasi
niskaansa, sylkäsi ja tolkutti umpimähkään selittelyä.

"Minä vaan muuten poikkesin... Kun en tiennyt, jotta täällä on tää...
pyhä-yhteinen seurakunta..."

Mutta ukko Sikanen oli syventynyt tupakoimishartauteensa niin tyyten,
että ei katsetta nostanut maasta.

       *       *       *       *       *

Joten kuten siitä selvittiin. Lukkari selitti jo Pekalle, että hänet
onkin määrätty ruununkyydillä haettavaksi. Häntä se miltei hölmistytti.
Ovensuussa yhä seisten ja korvallistansa kynsäisten hän siihen arvella
tokasi:

"Ka... Niin jotta vai pitää se tää esivalta jo niin hyvän huolen...
Jotta ihan hakemassa käy".

Joukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt.
Siinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo
houkutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:

"Ka... Mikäpäs siinä sitten auttaa... kun kuitenkin kerran väkisin ja
ruunun voimalla..."

Ja hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo
kotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja
hölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:

"Niin... jotta sitä minä jotta... mitäs sitä tälle ukolle kuuluu?"

Lukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi
laajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä
aivastus.




IV.


Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä
oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli
väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että
se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta
aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.

Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista
näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan
riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää,
oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt
kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa
miestänsä.

Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli
lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja
loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana,
että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.

Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän
päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa
aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa
ratkaista.

Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt
Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä
profeettain että Davidin kirjoituksiin.

       *       *       *       *       *

Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui
uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o.
Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi
se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä
heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:

"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa..."

Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista
ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen
hän muisteli sen olevan...

"Vai onkohan siinä neljä?..."

Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti
nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun
hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu.
Vaivoin muisteli hän:

"Neljä siinä taitaa olla!"

Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti
pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän
laski samaa pielestä uudestaan.

"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa... esimerkiksi... esimerkiksi
niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.

"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa
selvän jo.

Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja
kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.

"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna
oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen
oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä
siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni
hämmensi taaskin.

"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle,
mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja...

Niin... Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa...

"Ja vaikka Habakukkia katsomme... pienistä profeetoista niin näemme...
minä vaan etsin Habakuk... näemme että... e-että... Esai... Hesekiel",
selaili hän etsien Habakukia... "Hese... Hesekiel... Näemme, että se on
profeetoista..."

"Krhoo-oo!" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:

"Kuka piru siellä kuorsaa!" huusi hän.

"Krhoo-oo!"

"Sikasen poika... tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan
suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin
seinään nojautuneena.

"Ylös sieltä!" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.

"Kro-hoo-oo!" kuului yhä mahtavampi jyrinä.

Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja
aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.

"Pumps!" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille,
hölmistyi.

"Paholaisen härkä!" huusi lukkari.

"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli
olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä
lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:

"Härkä!... Mulli-härkä sinä olet!... Lautapää sonni!"

"Mutta se nyt on toki pirun vale!" heräsi Pekka, ja kimposi aivan
seisaalleen.

"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo
kiukkunsa isä-ukkoon.

"Ja semmoinen poikako sinulla on?" Se ei vastannut.

"Uk-ko!... Vai nukkuuko se sekin piru!" huusi lukkari ja riensi luo.

Ja totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.

"Uk-ko!... Nous' ylös!" repi hän sitä kauluksesta.

"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän
ja jo käski:

"Ka!... Elä nyt revi!... Jotta tässä saa rauhan!"

Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta
silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:

"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa
torkahtaisi!"

Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän
hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat
unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon
läpi.

       *       *       *       *       *

Alkoi se työ jo luistaa.

He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka
heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat,
ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.

Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut
heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella
siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin
ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili
kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.

"Näkyykö sieltä mitä?" kysäisi tupakoiva isä.

"Ka-a!" tapaili poika ja ilmoitti:

"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!"

"Mhyy!... Vai sitä siellä on!"

"Ka-a!" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:

"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!"

Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin
lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:

"Näytäppäs!... Jos minä hyvinkin tuntisin".

Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten
tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo
palatessansa:

"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".

Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki
mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:

"Ka... Niitä kai ne ovat... puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät
iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän
täytyvän kerran autuaaksikin tulla.

       *       *       *       *       *

Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa
tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai
profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli
alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:

"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"

Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo
hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä
kysäsi pojaltaan:

"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"

Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä
että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä":
akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan
sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä
kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja
sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan
paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa
laiskana, aivan nukuksissa.

"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?"
kiihtyi jo isän uteliaisuus.

"Ka-a?" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:

"Niin mitä?"

"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten,
imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut
selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille
mahalleen samalla valehdellen:

"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut
olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes... Kun sen saarnakin on
niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".

Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta.
Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä.
Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo
painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus
johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:

"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin
aikana... Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"

"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi
asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:

"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa
muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne..."

"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut
taas nukahtamaisillaan.

"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas
esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että
häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti
nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas
kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen
kuorsaus.




V.


Paitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen
puutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi
Leskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta
ei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut
onnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään
Pielisjärven pitäjän eteläpäässä.

Mutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen
Kaisa oli vapaa.

"No... Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan", oli
hän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan
Nurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille
kaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta
itsellensä eukon.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme varsinaiseen asiaan.

Tämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin
nyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä
olikin tuntunut.

"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa... turhia tingitään",
suostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että
kontunsa.

"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja
sittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja
vaille".

Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään
heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.

"Vai mitä Kaisa?... Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?"
kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean
isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.

Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi,
kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.

"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä
leivästä eikä... tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen
lisää, kokien pehmittää Kaisaa.

Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa,
heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden
rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.

"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin
köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että
niska nytkähti itsetietoisuudesta.

"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen
paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi
Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko
parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä
pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.

"Sielullensa... sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan
kun..."

Hän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:

"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa,
jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".

       *       *       *       *       *

Selvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi
kaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:

"No entäs... Niin jotta onko sinulla siinä?"

Miltei kainostutti sanoa loppuun.

"Siitä entisestä eukosta mitä?"

Lapsia hän tietysti tarkoitti. Arvasihan sen Leskinen.

"Mhyh!" ynseili hän siihen niin, että isäntämäinen niska aivan
nytkähti.

"Vai vielä niitä kakaroita olisi pitänyt siihen siittää!"

Aivan hän ylpistyi kun niitä ei ollut.

"Leivän syöjiä!"

Mokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan
komeili ynseästi kehuen:

"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä... siellä etelä-päässä, kuule
Kaisa..."

Luontoa se aivan nosti. Äänikin nousi, kun hän lopetti kehaisten:

"... Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin,
jotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!"

Teki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken
tietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla
lattiaa ja...

"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja... Täälläkin ja
Lieksan paikkeilla", yltyi hän vertailemaan sillä...

"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa,
kun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa
riitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen
perillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin... Niin jotta..."

"Häh?"

Aivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin
lapsettomuuttansa:

"On sitä nyt keskis-Pielisjärvelläkin puitu ja paukuteltu eikä..."

Aivan hän jo pyörähti siinä.

"Ka-a", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä
kunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta
penkille ja lopetti ynseillen:

"Eikä silti ole ruumenhuoneet ruumenta ja rötyä täynnä!"

Ja sinä tässä kehut! Soo.

"Ka... tuota", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo
sukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas
arveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää
Leskinen varalta.

Ja niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli
härkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä
ajatella asiaa ja puhua siitä.

"Sittenpähän näkee, kun kokee", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt
kolme sulhasta lemmen-paulassa.

       *       *       *       *       *

Ukko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän
vaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt
mikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.

"Mikähän pirun mies tuo oli!" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa
Pekalle.

"Ka", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa,
ettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:

"Kun olisi siltä lukkarin paholaiselta itseltään kysyä!"

       *       *       *       *       *

Tänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa
saarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat
kortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.

Ja nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas
laskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se
Johannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja
joltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään
nenää pitkin alas.

"Neljähän niitä piti olla niitä pielessijoja, kun..."

Mutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti
nenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.

"Kun se tää..."

Se tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten
pitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon
seassa sotkea.

"Niin jotta niitä!" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan.
"Niitä..."

Hän hapuili jotain yhä himmenevässä Johanneksen ja pieleksen välistä
ajatusta. Pää riippui kuin pois putoamaisillaan. Hikipisara herahti
rauhassa hieman alemma. Piippu lerppasi kuin unehtuneena ikenessä ja...

"Niitä..."

Turhaan. Uninen ajatus ikäänkuin viippasi ja viipoitti pieleksen ja
Johanneksen välillä. Johannes tuntui vievän voiton:

"Paholainen kun... sotkee jo koko ajatuksen!" harmistui hän jo. Mutta
ei se auttanut. Väkisinkin vei Johannes voiton. Yhä syvemmin painui hän
nyt hautomaan sitä uteliaisuutta herättävää kysymystä että:

"Kuka piruhan tuo mahtaa olla, kun se..."

Lukkari oli näet nytkin taas käynyt läpi profeeta Hesekielistä aina
Syyrakkiin saakka eikä sanonut pääasiaa: sitä kuka se Johannes oli.
Uteliaisuus valloitti unisen mielen:

"Kun saisi paholaisesta selvän!" hoki hän siinä. Uni painoi jo hitosti.
Hikipisara oli kasvanut ja kiilsi jo aivan nenänpäässä, kun hän siinä
tuhjakkeena nuokotti. Pekka tupakoi samalla tavalla, ja mietti
rakkausasiaansa. Olikin hän jo saanut nyt selville sen, että sillä
"olisi sitä siinä" oli tarkoittanut joko akkaa tai kontua tai sitten
molempia yhteensä. Se oli siis selvä. Hän sylkäsi ja kun pääkin oli jo
täynnä makeaa unta, lopetti hän ajatustyön kokonaan ja aikoi
venyttäytyä penkille nukkumaan.

"Niin jotta... olikohan tuo!" koki isä-ukko yhäkin sitä Johannes-asiaa.
Uni painoi jo niin, että hän nuokahteli tavan takaa.

"Olikohan tuo..."

Taas vetäsi nuokahtamaan ja keskeytti ajatuksen. Hikipisara riippui jo
nenänpäässä juuri pois tipahtamaisillansa.

"Tuo hylky... olikohan tuo..."

Tip!

Se hikipisara se vain nyt ukon nuokahtaessa tipahti nenänpäästä
lattialle. Ukko heräsi siihen, hölmisteli ja eikös tiedustanut Pekalta:

"Niin jotta..."

Sylkeä oli torkkuessa kasaantunut suuhun tukoksi. Hän käväisi pankon
luona tyhjentämässä ja jatkoi nyt:

"Kun sen Johanneksen yksin jo se saarnakin on ollut niin moni-peräinen,
jotta se on ollut sekä Syyrakista jotta... Muistatko sinä Pekka mistä
se vielä oli?" loppui häneltä oma muisti, ja kaikki meni sekaisin.

"Ka", yritti Pekka auttaa tiedoilla isäänsä, mutta muisti petti. Kuin
pulasta pelastuakseen hän sylkäsi ja tokasi:

"Se on se toinen puoli niistä toisista nimistä... eikä tästä nyt...
tästä paljaasta Syyrakista".

Ja penkille hän venyttäytyikin mahallensa ja kun nyt kerran päässä oli
niiden äskeisten rakkaus-ajatusten rippeitä, sai hän niistä puheen
aiheen ja arveli siis isällensä:

"Sinulla sitä oikeastaan ei ole enää tästä rippikoulun käymisestä
mitään etua... Kun ei sinulla kuitenkaan ole enää uuden akan otto
mielessä..."

"Ka", tapaili ukko, mutta pysähtyi. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi
sopinut vielä asiaa ilmoittaa ja niin nukahtivat taas nämä kilpakosijat
tietämättä tään-taivaallista siitä, mitä vaarallisia miehiä he toinen
toisellensa olivat.




VI.


Viime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo
ennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä
selittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että
hän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti
siitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa,
heristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä
ilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa
käynnistä.

Tämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä
haihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.

Sillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet
navakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he
molemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.

Ajatelkaas! Aivan samoilla ajatuksilla ja yhtä-rinnan!

Kummallista!

"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä... Tää josta ne
juttuavat Kaisan suhteen!" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia
Davidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi
olla siitä.

"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!" punnitsevat Sikaset
aivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö
rasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.

"Sillä, jos se olisi Davidista niin", innostui lukkari ja selasi taas
auki monet kirjan kohdat.

"Niin... Että esimerkiksi Syyrakki ja Habakuk!"

"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia", löyhähti kuin
tuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet
että se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.

"Mutta niitäpä se toki tää Leskinen onkin... niitä!"

Niitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se
vaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää
pysyivät vielä silmäluomet auki ja...

"Sillä ei piru vie se niitä rikkaita Leskisiä!"

Miten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen
unilaulu...

Tip!

Ei toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin
vain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.

"Niitä se on... niitä!"

Niitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen
penkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia...

"Niitä köyhiä Leskisiä niin että..."

Kops!

Pojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen,
raivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti
huutaen:

"Sikasen härkä!..."

"Nops!"

Se oli isä-ukon nysä, joka nyt tipahti, ja...

Tietysti alkoi silloin paukkua kirja päähän.

Eikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa
huomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.

       *       *       *       *       *

Nyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä
joksikin väliajaksi parempiin puuhiin.

Oli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt
tullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että
Kaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä
alkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan
Leskisen taloa.

Ei siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa
varustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen
varansa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun.
Sitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa.
Mustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.

Kotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat.
Pekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta:
solahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän
pistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen
varmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin
mielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä
Nurmeksessa.

       *       *       *       *       *

He, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua.
Siinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen
sileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi
viime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen
hotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen,
arvellen siinä syödessänsä:

"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta
huolta... Niin ikämiehellä".

"Ka", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia
piti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.

"Aikookohan tuo tuon kokkelin", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi
suun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että
kokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien
jatkoi:

"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin
pitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin..."

Taas häntä huolestutti se kokkeli. Isä haparoi sen taas reunallensa.

"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä
vaivata", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.

"Ka!" yritti ukko, mutta keskeytti. "Paholaistakohan se tuosta
kokkelista haroi!" hoksasi hän siinä jo itseksensä.

"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!" riensi poika jo
likemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus,
että isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia
niin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän
samalla:

"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä
kuin nyt sinä!"

"Niin jotta", tapaili taas isä. Häntä jo harmitti tää pojan
kokkelikuje.

"Aikookohan tuo, piru, sen hotaista itse!" mietti hän jo itseksensä.

"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin... Niin jotta ei jää
kontu kuoltua vieraille", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja...

"Ka... Tuota..."

Ajatus sotkeutui. Siitä kokkelista alkoi näet pakata pieni hätä:

"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!" hätäili hän jo salassa. Aivan jo
tavallaan hermostutti ja suututti.

Taas se pyörrytti kupin kokkelireunan puolellensa.

"Kehnon vietävä!" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa
kuin kilpaa.

"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti Pekka pala suussa.

"Ka... Eipä tässä..."

Mutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo
aivan:

"Syö se piru tuon kokkelin!" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä
kokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.

"Tuota paholaista!" äänsi siitä lopen harmistunut ukko puoli-itsekseen.

"Ka-a!" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti
lusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria
vihdoinkin lopussa.

       *       *       *       *       *

Erinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen
seinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen
tehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:

"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin... syödessä arvelit, jotta minä
voisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?"

"Ka-a", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt
ukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.

"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?" tiedusti ukko kun pojan
lopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja
myönteli:

"Ka eipähän se pahaa tekisi kennenkään luille... hierominen!"

"Ka eipä se..."

Ja aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen
tarpeessa hän on ja miten...

"Varsinkin nivuslihoja kivistää!" valitti hän vaivojansa ja jo
seuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan
Nurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä
painamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti,
kiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.

Mutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi
opetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis
saaneet omin lupinsa poistua.

Ja niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli
virkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.

       *       *       *       *       *

Muinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut
kavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson
Pellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa
vettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.

Nyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan
siinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko
hakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei
hellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.

"Elä lyö kuule!" huusi piestävä ja uhkasi oikeudella.

"Vaikka kuvernyöriin pane!" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa
rimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle
rientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.

Mutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis
vierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.

Eikä sillä vielä hyvä. Nyt pani hän vuorostaan asian hampaankoloonsa.
Ja eikä se tarvinnutkaan siellä kauvan hautua. Jo seuraavana aamuna
osui näet Pekka kontti selässä polkemaan siitä ohi ja kun Pellisen
vävyn apuna sattui olemaan hänen veljensä, niin he lyhyessä, mutta
ankarassa tappelussa voitolle päästyänsä pieksivät miestä sen verran,
että Pellisen vävy voi kehua maksaneensa velan korkojen kanssa.

Mutta sen suurempaa seikkailua ei sulhasmiehillemme matkanvarrella
tapahtunut ja verrattain ehein nahoin saapui siis Pekkakin Nurmeksen
markkinoille.

Yksi vahinko oli hänelle toki osunut juuri siinä tappelussa: Hän oli
näet rynnistellessä sattunut tappelun alkupuolella onnettomuudeksensa
saamaan joltisenkin voiton: Pellisen vävyn veljeltä oli hän onnistunut
vääntämään sormen sijoiltansa. Vamma ei kyllä ollut vaarallinen
voitetulle itsellensä, mutta sormi rupesi toki turpoamaan ja oli kipeä
sen verran, että voitto voi myöhemmin käydä epäedulliseksi Pekalle,
s.o. voittajalle itsellensä ja olikin sillä, kuten vielä tulemme
näkemään, suuri vaikutus hänen markkina- ja rakkauskohtaloihinsa.

       *       *       *       *       *

Niinä aikoina oli Nurmeksen kaupunkiin ilmestynyt jo erikoisempiakin
nähtävyyksiä: Pakarisen konttoristi se, Antti Viinanen, joka
oli juopottelutovereiltansa saanut kultaisen ryyppylasin
palkkioksi väkijuomien pitkäaikaisesta ahkerasta ja nuhteettomasta
väärinkäyttämisestä, oli muodostanut yhtiön, joka kaupungin
liike-elämää vilkastuttaaksensa oli ostanut automaattisen vaa'an ja
asettanut sen markkinatorin reunaan yleisön käytettäväksi. Tarvitsi
vain pistää kymmen-pennisen aukosta vaakaan ja itse nousta laudalle,
niin vaaka näytti painon.

Ja paljon sitä olikin käytetty jo ennen markkinoitakin. Ravintoloista
palaavat herrat olivat iloisella tuulella ollessansa punnituttaneet
itseänsä tuon aamuyön seuduissa, lapset pitkin päivää, palvelusväki
sunnuntaisin ja...

Ukko Sikanen oli oitis tultuansa löytänyt tämän ihmepuntarin, sillä sen
ympärillä kihisi aina väkeä. Hän oli jo tutkinut sen, ihmetellyt
maailman viisautta, jopa punnituttanutkin itsensä.

Ja nyt löysi hän Kaisansakin. Härkä-mullikkaa se talutteli nuorasta
torilla.

"Härkääkö sinä myöt?" tervehti ukko.

"Hä-ärkääpä pä tässä", virautti Kaisa sylen suustansa. Puheltiin. Ukko
arveli, että pitää sitä nyt Kaisalle markkinaisiakin näin sulhasmiehenä
ja arveli muka karusellia.

Mutta silloin muistikin hän vaa'an. Sehän oli aivan uutta ja lisäksi
huokeampaa, sillä karusellissa kiskoivat viisikolmatta penniä. Hän
alkoi jo Kaisalle selitellä sitä uutta ihmettä ja kärtti koittamaan
sitä ihmettä. Ja yhdessä siunailivat he nyt ja ihmettelivät tään
maailman viisautta.

"Tässähän se ruoja on!" ilmoitti ukko vaa'an luo päästyä ja kehoitti:

"Ei siinä muuta kuin kohottaudut sille laudalle niin... Kyllä minä
pidän rahansuorituksesta huolen".

Ja miten hyvältä tuntuikin olla nyt antelias, maksaa Kaisan puolesta!
Tuntui aivan nuoren miehen ololta.

"No jo on pirun ihmeet!" ihmetteli Kaisa, nyhti härkää likemmä ja
kömpien jo vaakaan kainosteli:

"Ja vieläkö tässä nyt minunkin pitää!... Vanhan akan!"

Tuntui aivan juhlalliselta, siinä keskellä väkijoukkoa ja härkänuora
kädessä.

"No?... Joko se mittaa?" tiedusti hän äkkiä.

Ja mittasikin se jo. Ukko oli pujottanut rahan aukkoon ja onneksi
ilmoitti vielä joku lukutaitoinen poika:

"Sata kiloa!"

"Häh?" oli Kaisa epäselvillä, mutta eräs laiska mies tokasi:

"Ka... onhan sitä siinäkin painossa jo akkaa kerrakseen..."

Kaisan pää tahtoi mennä näissä luvuissa pyörälle. Hän tapaili kuin
ymmällä:

"Sata kiloa... Eihän se ole vielä!... Onko se täyttä neljää vanhaa
puutaakaan?"

Ukko Sikanenkin sotkeutui siinä. Hän tiedustella hapuili joukolta:

"Niin jotta onko tässä räkninkismiestä... joka osaisi sanoa puudan
päälle?"

Mutta ei sitä ollut. Onneksi rupesi härkä toki juonittelemaan, kokien
päästä nuorasta irti ja sitä asetellessa pelastuttiin enemmästä pulasta
tässä laskuasiassa.

       *       *       *       *       *

Hyvät kotvaset oli ukko Sikanen jo Kaisan mukana kuleksinut, sen
niskoittelevaa härkää takapuolesta lykkien eteenpäin avitellen. Siinä
lomassa oli hän jo puhunut taas asiastakin ja vakuuttanut, että
rippikoulu tulee käydyksi onnellisesti:

"Niin jotta hyvästihän tää naimiskauppa rupeaakin lykästämään",
hyvitteli hän jo Kaisaa. Se punnitsi asiaa, vertaili iso-partaista
Leskistä ja sen taloa tähän toiseen ja ollen yhä kahdenvaiheilla,
päätti pitää molemmat, jopa Pekankin kaiken varalta.

"Vai mitä Kaisa?" tenäsi jo ukko vastausta.

"Häh?" joutui Kaisa pulaan.

"Niin jotta... Pannaan tää kauppa, järkiään umpilukkoon!" selvensi
ukko.

Ja silloin ei pulaan joutunut Kaisa voinut pelastua muulla kuin
rupeamalla ihan syyttä torailemaan härälle, kun se muka ei kule.

"Pahanhengen mulli!" soimaili hän ja koki nyhtää nuorasta. Härkä siitä
juristautuikin ja alkoi harata vastaan. Ukon täytyi siis ruveta
lykkimään takaapäin apuna ja niin sotkeutui asia vielä tällä kertaa.




VII.


Kuten jo sanottu, pääsi Pekka kaupunkiin yhdellä ainoalla selkäsaunalla
ja sekin ainoa oli vielä lievänpuoleinen. Ahkerasti etsi hän nyt jo
Kaisaa ja niin oli hänkin siinä etsiessänsä osunut vaakaa ympäröivään
markkinajoukkoon. Hän oli saanut selvän asiasta, punnituttanut itsensä.

"Yhdeksänkymmentä kiloa!" tokasi joku numeroiden tuntija.

"Ka", raapasi Pekka niskaansa, oli jo ikäänkuin koko vaa'an kaikista
salaisuuksista perillä ja halutten näyttää muille viisaita, selitteli
hän jo asiaa noille kuin asian tuntija konsanaankin:

"Ei tää mikään erikoinen ihme ole", selitteli hän jo siunaileville
akoille jatkaen: "Tässä on ihan selvä peli: ... Tuossa on vaan reikä
rahaa varten ja muu meininki on siellä sisällä..."

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli hän jo löytänytkin Kaisan ja lykki sen härkää
takapuolesta, kuten äsken hänen isänsä oli tehnyt. Mulli olikin nyt
kovin niskoitteleva. Pää väärällä, silmät muljollaan vain harasi
vastaan ja tuskin jaksoi Kaisa nyhtää sitä jälessänsä, vaikka Pekka
lykkäsi takaapäin täysin voimin.

Sillä vaakaa kohti he taas vaelsivat. Markkinaisia se Pekkakin tahtoi
Kaisullensa tarjota ja tämä vaakahan nyt oli ihan verestä.

       *       *       *       *       *

Sitä markkina-hälyä! Koki Pekka toki siinä mullia peräpuolesta
lykkiessään jo toimittaa sitäkin sydämensä asiaa. Hän puheli:

"Ja mitä rippikouluun taas tulee niin..."

Ei tahtonut olla selvillä mitä sanoa. Mutta asian tärkeys vaati
rohkeutta ja hän ilmoittikin ylimalkaisin:

"Niin kuin tiedät niin se on jämpti!..."

Ei Kaisa sitä aivan selvästi ymmärtänyt: ei tiennyt tarkoittiko hän
sillä "jämtillä", että on jo päässyt ripille tai että varmasti pääsee.
Hän nyhti epätietoisena härkää. Nämä monet sulhasetkin tahtoivat
sotkea, kun ei tiennyt miten niitä toisiltansa salailisi. Pakkasi jo
aivan hermostuttamaan.

"Edestä jämpti ja takaa jämpti ja niinkuin jullinpäälle!" vahvistaa
toisteli Pekka entisellä ylimalkaisella.

"Vai mitä, Kaisa?"

"Ka", tapaili Kaisa kokien pitää silmällä, että ei vaan Leskinen ja
ukko Sikanen osuisi.

"Niin jotta pistetään vain ovi reikeliin ja munalukko päälle!" koki
Pekka jouduttaa asiaa.

"Vai mitä, Kaisa?"

"Tuo härän-jura!... Pahuus en paremmin sano!" käänsi Kaisa äkkiä
pulasta-pelastumistorailuksi. Härkä ynsistyi, alkoi jurata vastaan ja
kun Pekan täytyi silloin autella tavallista tukevammin, sotkeutui asia
Kaisan onneksi vielä tällä kertaa siihen.

       *       *       *       *       *

Onnellisesti saapuivat he vihdoinkin vaakapaikalle.

"Se on tämmöinen laitos", selitti Pekka sinne tultua. Kaisa, joka,
kuten tietty, salaili ukon rakasteluja pojalta, tekeytyi kuin näkisi
nyt ensi kertaa koko ihmeen.

"No en olisi tässä maailmassa moista uskonut!" siunaili hän, kokien
nyhtää härkää likemmä. Pekka tunsi taas olevansa viisas sekä
rippikoulun perusteella että muutenkin.

"Tässä on ensin reikä, johon pujojetaan raha", selitteli hän.

"Herraisä siunaa!... No kaikki reiät ne pitääkin jo tässä Nurmeksen
kaupungissakin olla!" jatkoi Kaisa teeskentelyä, mutta nyt käski jo
Pekka:

"Ka mitäpäs se siitään paranee!... Niin jotta nouse vain siihen...
puntarin-nenään, niin sittepähän tiedät!"

"No... Ihanko tässä nyt!" esteli Kaisa, samalla jo kämpien vaakaan.
"Vieläkö se nyt tääkin vanha akan-raato punniten paranee!"

Ja aivan hän vetäsi huivin tiukempaan, nosti molemmin käsin helmansa
koholle kuin suossa seisova ja seisoi vaakalaudalla niin juhlallisen
komeasti kuin voi.

"Yli sata kiloa on jo nyt!" ilmoitti se äskeinen poika. Joku mies
tokasi siihen:

"Se on tällä välillä syönyt!"

Mutta Kaisa loi muka ihmetyksestä reiteensä ja sotkeakseen asiaa, ettei
Pekka edellisten puheista huomaisi hänen olevan jo toistamiseen
punnittavana, siunaili hän:

"No ei olisi uskonut!... Jotta nyt vanhaa akkaa olisi Herra siunannut
niin jotta ihan toista sataa kiloa... Härkä... Perr!..."

Härkä näet säikähti jotain ja riuhtasi hänet mukaansa. Apua huutaen
koki hän nuorasta nyhtää sitä pysähtymään, mutta se vaan veti mukanansa
ja saatiin pysähtymään vasta sitten kun avuksi rientävä Pekka sai sitä
siepatuksi hännästä kiini ja uhkasi:

"Etkö kestä, paholainen!... Häh!"

Miten topakkaa! Härkä seisahtuikin kuin naulattu ja väänsi muljottavaa
häränkatsetta syrjäsilmin. Kaisa alkoi sitä hyvitellä, rauhoitella ja
taputella, puhellen sille lempeitä hyväily-sanoja.

       *       *       *       *       *

Asian lopullisen selvyyden vuoksi hyppäämme kertomuksen juonesta
hetkiseksi syrjään.

Pielisjärven nimismiehellä oli oikeastaan Sikasia vastaan vanhaa
kaunaa: Hän oli niitä kiusannut tientekoasiassa, kuten muitakin
pielisjärveläisiänsä. Kerran sitten oli hän ajanut kauppias Hallikaisen
nimipäiviltä, mutta vasta nimipäivien jälkeisenä aamuna ja sattunut
silloin nukahtamaan rekeensä. Sikaset olivat osuneet ajamaan
heinäkuormineen vastaan ja nähtyänsä hänen avuttomana, olivat ne
panneet hänen virkalakkinsa hevosen päähän, hakeneet Jantusen pellolta
vanhan variksenpelätin, laittaneet siitä hänelle kuskin ja niin
antoivat hevosen sitten juosta hölkyttää koko kirkonkylän läpi.

Ei siis ihme, että nimismies etsi karkureita innokkaasti, sillä kostaa
hän nyt halusi. Hän oli jo käynyt niiden kotitalossa, mutta ei siellä
tietty mitään koko miehistä. Turhasta matkasta harmistuneena oli hän
silloin ajanut käräjäkirjuri Pöndisen luo juomaan ja lyömään korttia ja
sillä matkalla oli Pellisen vävyn lautamies osunut vastaan ja alkanut
kertoa, että hän on menossa Sikasia manaamaan. Niin sai vallesmanni
vihiä siitä, missä miehet ovat ja ajoi nyt kostonhimon kiihdyttämänä
etsimään niitä Nurmeksesta.




VIII.


Nämä olivatkin taas oikeat ökä-markkinat Väkeä oli ylettömästi, olipa
myytäväksi tuotua tavaraakin, ainakin nimeksi ja haistiaisiksi. Niinpä
oli Juukastakin saapunut satoja miehiä, yhtä monta tyhjää
viinalekkeriä, pari pyttyä voita, joku hevoskoni ja lisäksi muutamia
lampaan nahkoja.

Ja niin sitä nyt myötiin ja kehuttiin. Väki oli markkina-mielellä.
Pekka oli nyt joutunut eroon Kaisastansa, sillä jollain tekosyyllä oli
se nyt isä-ukon ja Leskisen tuloa peläten erottautunut hänestä.

Eräässä paikassa keskellä katua kinasi joukko miehiä. Lieksan Antti
Kettunen kaupitteli näet mustinsa nahkaa mustan ketun nahkana ja jotkut
kinasivat että se on koiran nahka.

"Mutta se nyt on perhana!" vannoi siihen Kettunen ja todisti lujasti
vannoen:,

"Vaikka ei yksikään enää tältä paikalta pois järähtäisi, niin mustan
ketun nahka se vaan on!"

Kokoontui yhä enemmän väkeä. Pekkakin siinä jo toimi asiantuntijana.
Hölistiin. Ostaja, joka oli tullut pettämään ihmisiä nahkakaupassa
syytti Kettusta petosyrityksestä ja epärehellisyydestä. Ja miten
olikaan niin sukeutui yleinen riita, johon sotkeutui Pekkakin.
Asiantuntijan tavoin haisteli hän koirannahkaa visusti ja ilmoitti:

"Ka... Nahka kuin nahka!"

       *       *       *       *       *

Mutta silloin työntyi utelias isä-ukkokin joukkoon, ja ihan odottamatta
tapasivat poika ja isä toisensa.

Sitä omituista jälleensnäkemisen-tunnetta! Kummastakin tuntui, että
hänet on toinen tavannut luvattomilta jäliltä.

"Ka... Pekkako se!" hölmistyi isä. Pekka oli pulassa.

"Ka-a!" tapaili hän ikäänkuin niskaansa raapaisten ja muun puutteessa
tokasi:

"Tää nahan ostaja tää vaan on nostanut tässä joutavasta kinan!"

Mutta ei ollut siitäkään nyt apua. Myöjä, Kettunen, näet luikki ääneti,
nahka kainalossa pois, joukko hajaantui ja isä ja poika jäivät
kahden-kesken keskelle katua:

"Tuota noin... Ka... että tuota", tapaili luvattomilta poluilta
yllätetty isä.

"Ka... Mitäpäs siinä!" hapuili samassa asemassa oleva poika, hapuili
sanoja ja tokasi lopulta umpimähkään:

"Niin jotta... Tässä ostajassa se oli vilppi..."

       *       *       *       *       *

Mutta selviytyi siitä toki Pekka. Hän näet muisti sen vaa'an ja alkoi
oitis, ilmoittaen:

"Tässä kun kertovat torilla olevan semmoisen ihme-mitan, jotta se on
vähä toisenlainen puntari!"

Älysi isä mitä puntaria se tarkoitti, mutta hölmistyneenä ollen ja
asiaa, sitä Kaisan punnitsemista peitellen, tekeytyi tietämättömäksi ja
kysyi:

"Niin jottako puntari?"

"Ka... Sittepähän näkee, jos käydään katsomassa!" vilpisteli poika
vuorostansa, Ja vaikeasta asemastansa pelastaakseen lähtivätkin he
katsomaan tuota ihmettä, tulivat paikalle ja Pekka kysyi joukolta:

"Onkohan se tää nyt se ihme-puntari?... Se joka punnitsee niin herran
kun narrinkin?"

"Ka-a... Näkyihän tässä äskettäin yhtä isoakin akkaa punnittaneen!"
tokasi eräs laiskasti. Pekka alkoi suinailla vaakaa, oli löytävinänsä
raha-aukon ja ilmoitti isällensä:

"Siinä näkyy tuossa olevan reikä".

"Se on raha-reikä", ilmoittaa tokasi eräs hölmö poika.

"Häh?... Jotta raha-reikäkö?" uteli isä, kähräten tarkastelupuuhissa
hänkin ja ihan muka tosissaan. Pekkakin jatkoi suinailua ja ilmoitti
äkkiä ihmetellen:

"Vehe se piru vaan näkyy olevan!"

Suinailtiin. Ihmeteltiin taas maailman viisautta. Lopuksi ehdoitti
Pekka isällensä rutosti:

"No!... Mikäpäs siinä!... Niin jotta koeta punnituttaa, niin sittepehän
on paino sitä myöten selvä!"

Mutta ei isä nyt. Omituinen esimaku siinä kiusasi. Hän esteli:

"Mitäpäs tästä minusta... Ei tää... tää leivästä laitettu punniten
parane!"

Poikaansa hän sen sijaan kehoitti koettamaan.

"Että näkee ruojan konstit", selitteli hän kavalasti, suostutellen
vuorostaan Pekkaa.

"No!" suostuikin se, lisäten:

"Eipähän tuossa mies kepene, jos ei jykenekään!"

Ja kaikki kuin ihan tosissaan. Hän nousi laudalle ja raha maksettiin.

"Yhdeksänkymmentä kiloa!" kuului joku tylsästi tokaisseen.

"Ka... Niinkuin ennen ja aina", tokasi joku edellisen punnitsemisen
nähnyt lisää ja Pekka ilmoitti isällensä tyytyväisenä:

"No!... Niin jotta onhan sitä jo siinäkin... yhdeksässäkymmenessä
kilossa sinulle tätä... tätä nyt ainutta poikaa kerraksensa".

Ja vähitellen siitä se ensi hölmistys hälvenikin. Ukko valehteli
saaneensa vapaan hevoskyydin ja siksi lähteneensä kiertämään Nurmeksen
kautta Polvijärvelle ja poika puolestansa päästi sen valeen, että
rippikoulusta on muka annettu markkina-lupa.

       *       *       *       *       *

Parta-Leskinen ei ollut vieläkään onnistunut myömään sikaansa. Joku oli
kyllä kysäissyt jo sen hintaa, mutta sitten ilmoittanut, että ei hän
ole ostaja, vaan muuten vain kyselee. Eräs mustalainen oli sensijaan
yrittänyt tosikauppaa, mutta ei sekään osto- vaan vaihtokauppaa. Olisi
oman imisänsä vaihtanut Leskisen urosaan, eikä Leskinen siihen
suostunut, varsinkin kun selvästi huomasi, että hän olisi kaupassa
hävinnyt.

Niinpä etsiä touhusi hän nyt Kaisaa, sikaa nuorajukosta perässänsä
talutellen. Lujasti oli hän päättänyt ajaa näillä markkinoilla
naimakaupan päätökseen asti.

Ja pian hän löysikin Kaisan ja yhä sillä oli härkä myömättä. Rajusti
nyhti hän sikansa siihen yhteen joukkoon ja tervehti, kehaisten:

"Tässä se on possu!"

Ja rentonaan alkoi hän sitä kehua ja ylistää, Suorasuisen miehen
rehellisyydellä kehui hän mitä ylettömiä hintojakin siitä muka on jo
tarjottu:

"Mustalainenkin olisi äsken lyönyt likoon koko sielunsa autuuden!"
rehenteli hän jo nyt, ja huomasi jatkaa varsinaista tervehdystänsä,
kysäisten ilmiselvää:

"Ja härkäkös se on tämä sinun elävä?"

"Ka-a... Sen-sorttinenpa tää vain!" vilkui Kaisa, olisiko Sikasia
näkynyt. Ei niitä näkynyt. Leskinen kiirehti pääasiaan, kysäisten jo:

"Ja näitkö taloa katsomassa käydessäsi sen meidän talon ison
syöttiläshärän?... Niin jotta miltä tuo se poika silmiin pisti?"

Ei siitä päässyt. Vastata sille täytyi. Mutta koki hän toki sen
ylpeilemistä masentaa, vastaten kuin sen ison härän arvoa polkien:

"Ka-a... Härkä on aina härkä... Niin jotta siinä on nahka päällä ja
lihat nahan sisässä".

Vai ettäkö sitä nyt ei ole moista ennen nähty! sitä hän tahtoi vain
kierrellen sanoa. Mutta ei Leskinen siitä talttunut.

"Niin!... Siinä se on jussi... siinä härässä!" kehui hän, ja kysäsi
äkkiä:

"Ja entäs muu kontu?... Niin jotta eikö siinä semmoisella konnulla
kelpaa partas-Leskisen akkana elää leipoa?"

"Ka-a!" tapaili Kaisa yhä vaan epäröiden. Mieluummin hän olisi jäänyt
sinne omaan kylään, kuten jo sanottu, mutta ei toiselta puolen ollut
vieläkään varma Sikasien ripille pääsystä.

"Ja miehen saat sitten tästä Leskisestä, kuule, semmoisen jotta... niin
jotta et siinä tunne tyhjissä valjaissa vaeltavasi!" kehui Leskinen yhä
rennommin. Ihan se oli panna jo pään pyörälle.

Ja miten olikaan huomasi Leskinen silloin Kaisan jo olevan niin kypsän,
että voi viedä sen karuselliin. Ei ollut, niin hän luuli, enää pelkoa,
että karusellirahat menevät hyödyttömästi.

"Niin jotta mitäs siinä sitten onkaan!... Tule pyöräytetään kerta vaan
karusellissa ja siitäpä se sitten alkaa asia mennä mötkötellä..."

Ja suostuikin se Kaisa. Sattui vielä pari Mulon akkaa olemaan
karusellin luona. Niistä myöntyi toinen pitelemään Kaisan härkää,
toinen Leskisen sikaa sillä aikaa, kun kosiskelijat panivat
karuselliksi. Pitkävartiseen pieksuun puettu Leskisen jalka retkotti
rentona, kun hän itse istui jökötti karusellihevosen selässä ja Kaisa
siinä edessä lasketteli keinuvassa veneessä.

Suurenmoista. Karusellin kellot vain helisivät.

"Niin jotta Kaisa!" vahvisteli jo Leskinen ikäänkuin asia olisi ollut
jo ihan varma.

"Niin jotta minä julistankin tään asian sitä myöten päättyneeksi ja
ottaa höyräytän sinut akakseni".

Mutta koko karusellissa pyörimisajan oli väkijoukossa seissut yhtäällä
ukko Sikanen ja toisaalla Pekka. Sattumalta ne olivat osuneet paikalle
ja oitis arvasivat asian. Leskistä he, omituista kyllä, eivät
tunteneet, mutta kun olivat kuulleet sillä olevan tuhottoman ison
mustan parran, arvasivat he siitä, että se se nyt on.

"Kehnon vietävä!"

Ja hiljaisuudessa vannoi nyt kumpikin heistä, että vaikka verinen
tappelu tulisi, niin pois pitää Kaisan lähteä Leskiseltä.




IX.


Markkinaremakka vain yhä jatkui. Oli jo tehty kauppojakin: Kaikki
viinamäen miehet olivat ostaneet viinaa. Joku oli ostanut
morsiamellensa rinkeliä ja joku vehnästä. Puhumattakaan siitä, että
Kinnunen oli vaihtanut mustalaisen kanssa hevosia.

Ja ennallansa jatkui Sikasienkin ja Kaisan ja parta-Leskisen asia,
Kaisa oli taas torilla härkinensä ja Leskinen sikoinensa ja entistä
ahkerammin koki Leskinen nyt siinä kehua ja painaa vaan kauppaa
lukkoon. Sian myöntikin siinä jo unehtui tyyten.

       *       *       *       *       *

"Hys!" suhahti silloin Kaisa äkkiä. Hän näet huomasi Pekan olevan
tulossa. Kiireesti suhisten neuvoi hän Leskistä, että se heittäytyisi
härän ostajaksi. Siten toivoi hän saavansa asian Pekalta sotketuksi.

"Se on koko päivän... härkää... on tinkinyt!" koki hän suhista.

"Niin jotta... Hys!... Jotta kun sinä... olet ostajana ja korotat
hintaa, niin se auttaa!" suhisi hän siinä pulassa tulisella kiireellä.
Leskinen älysikin, että tarkotus on muka saada ostaja uskomaan, että
hän on tosi-ostaja ja siten kavaluudella saada se nostamaan hintaa.
Mikä onni! Kaisan asiahan oli jo kuin hänen omansa.

"Ka... Kaisa!... Härkäkauppojako sinä vaan teet?" kysyi Pekka
pistävästi: ei näet puhunut häränmyömisestä vaan kaupasta...
Leskis-"härästäkin" siis.

"Ka-a!" tapaili Kaisa. Mutta rennosti ilmoitti silloin, kuten kaupan
tekoa jatkava ostaja konsanaan, Leskinen Kaisalle:

"Ja nyt elä akka enää tingi!... Sen minkä lupasin härästäsi, lyön
pöytään, että puu tärähtää!"

Ja hän suinaili muka vieläkin kerran härkää ja puheli:

"Härässä, kuten sanoin, ei ole vikaa... mutta on siinä sadassa markassa
jo rahaakin!... Niin jotta nyt akka!"

Kaisa maiskutteli suutansa ja oli olevinansa epätietoinen. Häntä jo
hermostutti ja peloitti koko asia.

"Kenenkä akka sinä olet?... Kun härkäkaupalla kulet", kysäistä rynnisti
Leskinen yhtäkkiä. Asian täydelliseksi sotkemiseksi se oli.

"Häh akka?" tenäsi hän. Kaisaa vähin kainostutti ja hävetti. Hän koki
ilmoitella:

"Ka-a... Paljasta Saastamoistapa siinä oli vähän sinä ukon-jurana..."

Pekka olikin jo sotkeutua. Ei tämä parrastansa huolimatta tuntunut
Leskiseltä, koskapa se ei tiennyt kuka Kaisa on. Kai se oli ostaja.
Mutta Kaisan härkähän oli jo tavallaan hänen omansa. Hän jo ryhtyi siis
auttamaan Kaisaansa puhuen:

"Satako markkaa vain näin hyvästä elävästä!... Minä toki jo aikoja
sitten lupasin lyödä samasta elävästä sata kolmekymmentä pöytään, mutta
ei tää akka laskenut siitä hinnasta!"

Omaa etuansa hän sillä ajoi: korotti oman härän hintaa. Koko asia alkoi
Kaisan silmissä sotkeutua. Nyt suinaili jo Pekkakin härkää ja kehui:

"Niin pirun hyvä siitossonni!... Kun nyt vaan akka älyäisit olla
kohtuullinen, niin minä ostan".

Sitä rahantuloa! Aivan se jo sokaisi Leskisen. Ahneus sai hänessä
vallan ja niinpä ylvästeli hän:

"No oli menneeksi!... Sata neljäkymmentä!... Kun tää toinenkin
siitossonnin kärkkyjä tässä jo on tarjonnut!... Nyt lyö kättä
Saastamoisen akka!"

Mutta rahaa se tarvitsi Pekkakin. Ja siksipä hän sitä Leskisen pussista
ansaitaksensa kiirehti väliin, estellen:

"Elähän... elähän vielä eukko!... Kun minä suinaan ja kopeloin jalat
ja... mahasuonet..."

Ja hän kopeloi ja touhusi ja Leskinen samoin.

"Sata viisikymmentä järkiään!" ilmoitti nyt jo Pekka rutosti. "Kelpaako
keisarin myntti?"

Kaisa oli ihan sekaisin. Ei hän ollut moista odottanut.

"Pahanhengen jura!" kiukutteli hän hermostuneena jo härällensä, kiskoen
sitä nuorasta ilman asiaa. Väkeäkin oli jo kokoontunut ympärille aika
liuta.

"Kylläpä siinä nousee härälle hintaa!" ihmetteli joku.

"Sata kuusikymmentä!" sai Leskisessä sokea ahneus vallan. Ja hän jo
aivan sysi Pekkaa pois härän luota.

"Elä perhana!" oli Pekka siitä suuttuvinansa ja uhkasi ärsyttävästi:

"Jos niikseen tulee, niin nostan kahteen sataankin asti... Tää on
rotusonni!"

Kaisa poloinen tiukensi huiviaan, nyki nuorasta härkää ja yritteli
pulassa jos mitä. Väki aivan tunkeili kuulemaan ja näkemään ihmehärkää,
josta niin ylettömiä tarjottiin.

"Tavallisen mulipään härän näköinen on!... mutta onpas pirun arvokas
elävä!" ihmetteli eräs ukko, uskoen todellakin härän olevan jonkun
ihmehärän. Oudosteltiin. Ympärille kokoontunut vaimoväki seisoi kuin
hölmistynyt joukko. Kaikki puuhasivat ja oudostelivat tosissaan.
Ostajat jo toisiansa pettääksensä aivan kuin riidellä nahistivat.
Lisättiin hintaa.

"Ja jos niikseen, niin kerrassaan kaksi sataa!" uskalsi jo ahneuden
sokaisema Leskinen panna peliin.

"Ja kymppi yli sen!" lisäsi Pekka. Ei hän olisi uskonut, että voi
rikastua näin helpolla: lupaamalla vain maksaa härästä liikoja.

"Tää jo nousee paraan hevosen hintaan!" ihmettelivät miehet ja aivan
joukolla kopeloivat härän jalkoja ja mahan alusta ja ihan kaikkea,
huomataksensa, mikä ihme siinä niin ylettömästi maksaa.

"No!... On siinä härkä!" ilmoitti eräs ihmeissänsä. Asia näet oli
pannut päät pyörälle. Leskinen yltyi, päätti saada vielä muutaman
kymmenen lisää, touhusi, syleksi ja ilmoitti uljaasti kehuen:

"Ja jos se taas niin kinaksi tulee niin... Ja kun tää nyt
tunnustettavasti kuitenkin on sen", hoksasi hän siinä jo äkkiä kääntää
kavalaksi valeeksi, "sen kuuluisan Jehu-sonnin jälkeläisiä... niin".

Hän kopeloi, touhusi ja jatkoi uljaasti:

"... niin lähelle puolta-kolmatta sataa minä tätä toista ostajaa uhalla
nostan sille".

Ja rennosti löi hän siinä rukkaskädellä härkää lautaseen ja kerskasi
kova-äänisesti:

"Sillä minä olen se Pielisjärven rikas Leskinen ja se poika ei rahaa
nurise!"

Mutta se muutti asian. Pekka hoksasi jutkun ja äänteli:

"No jos sinä nyt kerran se parta-Leskinen olet, niin pidä pois
härkä..."

Ja ääneti lähti hän työntymään joukon läpi, vannoen antavansa näillä
markkinoilla Leskiselle selkäsaunan.

Hän vain tarvitsi sitä varten nyt rohkaisuviinat.

       *       *       *       *       *

Torilla remusi markkinaelämä taas ennallansa. Kaisan härän maine oli
äskeisen hintatarjoilun johdosta levinnyt laajalti ja harva se mies oli
jo kopeloinut tuon ihme-elävän.

Mutta kauppoja ei vaan syntynyt. Monella oli jo hyvä halu, mutta
raha-asiat vetivät vastakynttä.

Ja ahkerasti pitivät Sikasetkin nyt Kaisaa ja Leskistä silmällä.
Vaikeuksia siinä kyllä oli, kun oli lisäksi kartettava toisiansa, ettei
poika tapaisi isää ja isä poikaansa pahoilta teiltä.

Mutta nyt oli Pekka taas onnistunut pääsemään Kaisan seuraan ja aikoi
siltä vaatia tiliä Leskisen suhteen. Myömättä sillä näkyi yhä olevan se
härkä, koskapa se sitä vieläkin talutteli.

"No!... Niin jotta mitäs sitä nyt kuuluu Kaisa?" tervehti häntä Pekka
jo hieman uhittelevasti. Kaisa aavisti, että se hakee riitaa ja aikoi
riidellä, muka härkäänsä soimaillen:

"Tuon pahanhengen jullin, kun sain ottaneeksi sen riesakseni, niin...
Sille nyt et vaan saa käteisellä ostajaa, et omasta silmästäsikään!"

Siinä loppui. Hän koki edelleen pelastua yskimisellä ja valehtelemisella,
että ajat ovat yskäisiä.

Mutta ei Pekka hellittänyt.

"Vai ei ole käteisellä ostajaa!" haki se vain riidanalkua, voidakseen
vaatia tilin.

Mutta siitä saikin Kaisa kiireessä taas jotain pelastavaa suuhunsa ja
kiehahti:

"Niin!... Kaikki vain velaksi... Niinkuin sekin partasuu
miehen-makkara... En paremmin sano!"

Ja aivan hän, alun saatuaan, rupesi sitä "partasuuta" soimaamaan ja
asiaa sotkeakseen riiteli valehdellen:

"Pahahenki... olisi näet käteisellä maksanut ainoastaan pienen osan...
Ja muu sitten velaksi... Niin meneppä tälle usko!... Tuntemattomalle
kuotukselle...Ptyshui!"

Aivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä
pystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli
saanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:

"Kuule, Kaisa!... Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan
silmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!"

Herraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas
riidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:

"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä
luikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!..."

"Pahuus!" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta
yhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:

"Sillä siinä talossa on suora luonto ja reilu peli... Muista se!"

Ja tiukka oli nyt se viimeinen "se"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla
lujasti lyöty.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt tapahtui käänne, joka sai Pekan hillitsemään vihansa.

Kiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa.
Kaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa
innossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä:

"Kaisa kuule..."

Mutta siinä hän hoksasi.

"Ka... Tuota!... Jotta sinähän se, Pekka!..."

Siinä sitä siis oltiin! Kumpikin tajusi, että hänet on toinen tavannut
jo hyvin likeltä sitä luvatonta. Sanattomaksi se pani. Yhtä tukala oli
Kaisan olo.

"Ka-a!" tapaili Pekka. Oli loppua kaikki asiat. Kaiken puutteessa alkoi
silloin ukko suinailla Kaisan härkää ja kysäsi:

"Vai olet sitä sinäkin, Kaisa, markkinoilla... härkää kaupalla..."

Kaisa ynseili härälle. Ukko kiersi sen taakse, nosti häntää, pyöräytti
sitä kertasen, kuten syynimies ja, siinä pulassa ollen, arveli:

"Ka... Hyvä härkähän tää näkyy olevan!"

Miten kiusallista! Ei tiennyt mitä nyt puhuisi.

"Vai mitä sinä, Pekka, arvelet?... Tästä Kaisan härästä?" täytyi jo
ukon turvautua.

"Ka-a... Onhan tää... Härkä kun härkä!" tapaili Pekka. Ja nyt ei
hänellä ollut muuta neuvoa kuin alkaa vuorostansa suinailu. Hänkin siis
nosti häntää, sylkäsi ja ilmoittaa tokasi:

"Mukiinmenevä siitossonni!"

Mutta siinä hän hylkäsi nyt kaiken toistaiseksi, siksi kunnes tapaa
Kaisan taas yksin. Ääneti alkoi hän työntyä väkijoukon läpi etsimään
Leskistä ja hakemaan sen kanssa riitaa ja tappelua.

Rohkaisuviinatkin oli hänellä jo valmiina housuntaskussa.




XI.


Olikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa
olemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän
oli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta
tiliä.

Ja niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti,
aivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät
poskeensa pistettyänsä hän alkoi:

"Niinkuin Kaisa tiedät", alkoi hän, "niin minä olen sen entisen Antti
Sikasen poika ja sen ukon suku ei luikerra..."

"Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua." Kaisaa alkoi taas
yskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä
äskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi
edelleen, selittäen:

"Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut
muuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään".

Se oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista
puhetta -- se olikin näet ollut taitava valehtelija -- mutta kuten
tunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili
itseksensä.

"Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista
ja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!... Kun kerran olen samaa
Sikas-sukua", jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli
kurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:

"Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!... Jotta
kurkku on kuin tervattu ikään..."

Mutta moisesta kiemurtelemisesta ukko jo ihan kimpaantui ja alkoi
riidellä:

"Kaisa kuule!... Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja
vakavuudesta, sillä minä olen _tiukka_ mies!"

Ja tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko
koveni silmittömäksi.

"Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä
kehen suuttuu!"

"No!... Mutta sepä on perhana!" taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta
yhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:

"Niin jotta vaikka kaksi perhanaa niin..."

Kaisa rähähti ja kiskoi härkäänsä. Ukko julmistui ja aivan huusi:

"Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!... Ja vaikka tämän sinun
härkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta
tällä pojalla on!"

Sitä ukon tiukkuutta nyt! Hän uhkaili, jatkaen:

"Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla
eteen _tenä_!"

Ja tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää
lautaseen, mutta...

       *       *       *       *       *

Mutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut
väkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen
rahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas
uusi härän ostaja.

Ja tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen
luuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää.
Ainoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän
hätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.

Ja silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä
tenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:

"Tenä kyllä pitää tulla!"

"Mitä", ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin
tulipaloon ehättäjä ja jatkaen:

"Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!" touhusi hän, nyhtäen
sikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.

"Niin jotta, etkö myö eukko härkää?" touhusi vain Leskinen ja alkoi jo
tutkia ja kopeloida, selitellen samalla:

"Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa... sitä hameessa-käyvää
sukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin
tarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami... niinkuin ajan ratoksi..."

Siinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi
ja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli
ostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa,
häränsarvettansa, selitellen:

"Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta
kunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko,
niin... Niin tämä Leskinen ostaa!"

Siis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä
synkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten
hyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.

Mutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa
Leskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan
rohkaisuviinoja.

       *       *       *       *       *

Kuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen
vävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli
täytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo
sijoillensa.

Mutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti
harmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi
Pekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että
markka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.

Mutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse
tapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja
rohkeutta.

Ja oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin
päin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.

Koki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur'ikään rypenyt
katu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian,
kiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että
kengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.

"Perhana!" ärähti hän silloin oitis Leskiselle ja jatkoi uhmaavana:

"Elä, kuule, astuta rapaista sikaasi ryvettämään toista ihmistä!"

"Hä-äh?" oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän
aavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.

"Niin kyllä!" uhmaili Sikanen ja jo uhkaili:

"Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää
nähdä, jotta tokko se naukuu!"

Mutta ynseäksi vain tekeytyi mahtava Leskinen.

"Mhyh!... Vai minun possu astuisi toisen jalalle!" halveksui hän,
syyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta
surkutellen ja päivitellen:

"Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa,
joka ilkeää soimata syytöntäkin!"

"Perhana!... Elä puhu kuule tahi kun minä..."

Ja ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että
se oli keikota rapaiseen katuun selälleen.

"Perr!" kirosi se julmasti ja kavahti pystyyn. Väkeä tulvi ympärille.

"Vaikka kerr... niin!"

Ja siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä
ärsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:

"Paholaisen sika!"

Ja se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen
silloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: "Elä potki,
kuule, sikaa tahi..."

Mutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten
hankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen
paini.

       *       *       *       *       *

Se tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt
ottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei
ollut estettä.

"Saatanan Leskinen!" ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja
väänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs
katsoja arveli:

"Meinaavatkohan ne siinä tapella?"

Sitä ottelua!

"Vaikka pää menisi niin..." vannoi ukko ja väänsi rajusti.

"No... En minä mokomaa... paholaista!" ähki ja päivitteli oudostunut
Leskinen. "Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!..."

Luut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon
läpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.

"Kukahan niistä voittaa!" laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen
mies. Leskinen repi jo ukon nuttua.

"Elä nuttua revi, kuule!" kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä
päivää.

Ja luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika
olisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä
sotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä
potkaista pois tieltä ja kirota:

"Tuokin sian piru... siinä!"

Mutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen
molemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten
torirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat
jalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen
huo'ottaen:

"Niin jotta vieläkin minä sanon... Jotta", huohotti hän. "Jotta tää nyt
vasta on kalu... kun... piru", huohotti hän taas, "kun ilman mitään
syytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!"

Mutta ukon sisu nousi yhäkin.

"Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella
kurssilla!" uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän
kovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä
tappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan
ylt'yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun
kaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi
päästä.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme edelleen.

Pojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan
verraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan
näet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos
mistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli
aikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa.
Rohkein mielin etsi hän siis Leskistä.

Ja siinä se rapainen Leskinen olikin. Ja oitis hän alkoi:

"Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka
ostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?" kysyi hän uhitellen.
Leskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa
laitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:

"Ka... Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan...
Niin jotta minä peräännyin..."

"Häh!" uhkaili Pekka. Mutta toinen vaan neuvoi:

"Ka... Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä... Senkun menet vaan
ja lyöt rahat pöytään niin..."

Ahneus sai taas vallan. Aivan hän neuvoksi:

"Hyvä härkä se on siihen hintaan... Ja... toisekseen... niin jotta",
hän imasi kehaisusanat, "jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää
kunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni..."

Mutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut
olevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi
ryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi
hän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:

"Mutta kunhan se piru herää ruokalevolta niin..."

Niin jatkettiin. Pekka härnäsi ja ärjäsi jo lopulta aivan kiljasemalla:

"Ryökäleen Leskinen!"

Sitä karjaisua! Se oli jo ilmeistä tappeluraivoa.

"Saakeli!" hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas
tappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.

"Tuntematon mies vielä!" siunaili hän sille ja päivitteli, mutta
mustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.

Mutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa
painua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle.
Leskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria
tuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua
niiltä.




XI.


Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä
sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa
Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä
yllättänyt.

Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla,
osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa.
Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.

Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut
uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset
eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan
totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara
parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti
sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi
tarkastamassa tuvan.

       *       *       *       *       *

No niin.

Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa
valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt
istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije.
Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän
mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.

"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika
ötäkkää se luku-meno... siellä koulussa..."

"Häh?" heräsi poikakin ja tenäsi:

"Niinkö tässä rippikoulussako?"

"Ka..."

Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys
häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja
tiedusti:

"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?... Jotta rippikoulussako?"

"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.
Ryypättiin. Alettiin jo juopua.

"Tää on niin pirun lystiä!" arveli jo poika, jatkaen:

"On... o-on kuin soutaisi veneellä ri... ip... rippikoulusta pois
taivaan i... ki... iloon!"

Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin
kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin
sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin
puhuja:

"Ihanaa ja... Ja mutta se Johannes oli... se oli hyvä mies sillä se..."

"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko
Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:
"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti... ka... asetti tään
maanviljelyksen ja ka-ar..."

Nikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:

"... tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja... asetti..."

Hän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:

"... asetti sen se- ... eura... seurakunnallisuuden ja rippikoulun
kannalle..."

Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät
ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.

       *       *       *       *       *

Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat
voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä
pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä
löytäneet, ei isä, ei liioin poika.

Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä
katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä
oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä
se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja... tiesherra sukulaisiakin.

"Ku- ... uka sinä olet?" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.

Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta
vuorostaan tenäsi:

"Entäs si- ... i- ... sinä?"

"Si- ... i- ... ka- ... Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa
syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän
jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:

"He- ... eik- ... heik- ... Heikkikö Sikasen?"

"Ni- ... iin!"

Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on
ja heiluen ilmoitti:

"Ja minä o- ... ol- ... olen pojan i- ... is- ... isä!"

Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat
jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti
poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään...

Johonkin... vaikka minne! Hei vain!

"Hih!" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.

"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen
lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa
hoilaten aivan tolkutonta:

    "Ja me sitä ollaan reiluja poikia...
    Ja reiluja... rei-- ei- ... reiluja poikia!"

Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja,
johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.

       *       *       *       *       *

Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät
nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei
ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.

Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt
ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.

"Tuosta... su- ... uoraan!" rynnisti hän umpimähkään.

"U- ... suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä
suoraa ja...

Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen
voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle,
pehmeälle sammalikolle.

"Tää on niin su- ... uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua
autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin
horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä
Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada
siitä jotenkin kiini.

Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta
kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.

Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen
kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät
olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain
pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.

"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä
tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.

Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei
ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja
vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa
koholla. Hih!

       *       *       *       *       *

Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä
hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät
sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät
he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän
se niin äkkiä säikähti.

Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi
kuin pölkky.

"Ka!... Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta
lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:

"Ka!... Tässähän ne nyt ovat!"

Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei
olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen
kuitenkaan koskisi ja siksipä he...

Niin... Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.
Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:

"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!"

Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään
uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin
Moilanen jo aivan empimättä:

"Mitäs siinä!... Riisutaan vain housut pois ja..."

Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen
liehakka päässä.

"Lämmin iltahan nyt on", selitti vielä Moilanen.

Riettaat!

Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien
jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne
mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja
sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten
kotiinsa.

Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa
lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.

Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut
paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli
siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien
kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja
hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.



XII.


Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian
tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.

Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli
toinen asia sotkeutunut.

Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri
hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli
tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan
rotukarjaa.

Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut
kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis
etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on
tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.

"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa
hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla
hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen
jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:

"Tää on alkuaan sen entisen... sen Liperin rovastin härän... sen Jehun
peruja!"

Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.

"No?... Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian
edullisuutta tolkuttaen:

"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin... Tottapahan se on
silloin tavara hintansa väärti!"

Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja
niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu
härkä.

Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun
ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis
voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä
polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen
paras karjakanta.

       *       *       *       *       *

Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin.
Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa
asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän
tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven
Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet
rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä
Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.

No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa
vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:

Ja silloin sitä alkoi Liisalta tulla:

"Leskinen!... Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!..."

Aivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle,
vannoen:

"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka
uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"

"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä
kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään
suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän
sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:

"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"

Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena
supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti
ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:

"Niin jotta niin on asia... Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen
olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!... Eh,
Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen
pahuudesta aivan ilkkuen:

"Niin... niin!... Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen
vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa
tiukka mies!"

Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi,
että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen
ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin
toistaiseksi hätävarana.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.

Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua
ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli
isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei
ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se
Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa
elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.

Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut
mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin
olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.

"Pekka!... Pekka hoi!"

Heräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:

"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä... välttämättömiä?... Ka niitä
housuja?"

"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi
humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut
Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja
istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.

"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja
kummeksi:

"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!"

"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä
metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina
palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:

"No nuo paholaisen peijuonit!... Niin jotta jokohan nuo veivät housut
myötä-möisin!"

Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei
siitä riittänyt pitkälle.

"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi
ukko taas harmitteluansa.

       *       *       *       *       *

Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää
pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.

"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.

Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.

"Ka... Eihän tämä mitä kristillistä... mutta. Niin jotta mikäpäs tässä
enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.

Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:

"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!... Niin jotta kenen paholaisen
ilvettä tää peli pitää olla!"

Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin
pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas
ihmetteli ukko, toistellen:

"Kenen... kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"

Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän
paheksui:

"Ka... Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa
senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".

"No on hylkyjä!... On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja
niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi
ei siis ollut kiusaa kulkijoista.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta
palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija.
Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.

Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset
takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.

"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.
"Emme me teitä syö!"

Mutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.

"Paholaiset!... Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko.
Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:

"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!... Niin jotta
elkää joutavia pelätkö!"

Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin
kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:

"Juuttaat... Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli
hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon
alle alistuen arveli hän:

"Ka... Minkäpäs sille silloin enää osaa!... Jos nimittäin
poliisikomentoon asti asia pääsee!"

Hän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:

"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta
ruununhousut!"

Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta
pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:

"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se
niikseen rupeaa!... Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"




XIII.


Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan
varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin
yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja
palaamisella.

Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä
ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin
suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan
liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia,
jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia.
Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos
kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.

"Paholaiset!... Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti
ukko jo huomionsa.

"Ka... mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!... Virastansahan sen on
senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.

Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja
antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.

"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko
ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.

       *       *       *       *       *

Yö joutui.

Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi
kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa
levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot
ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava
lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen
rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili
kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki,
Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.

"On tää toki ihana ilta!" arveli ukko siinä kyykyllänsä.

"Ka-a... Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin
ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!..."

Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön
yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo
ihan suli:

"Niin jotta käkikö sinä sanoit?... Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän
siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.

"Ka-a!" myönteli poika.

Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain
raittiilta. Ja...

Niin... Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä
eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa
käkeä, ja...

Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä
pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä
vihitty vaimo. Mieli heltyi.

"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!" arveli hän siinä.

Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli
koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt,
värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen
värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä
edes jotain vähäistä lämpöä hakien.

"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt
kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan.
Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin
valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä
tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut
tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.

       *       *       *       *       *

Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä
kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät
he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.

"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?"

Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se
ajatusmeno lähti alkuun.

"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!"

Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen,
pelastaman Kaisaansa ja...

"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli
osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.

"Ryypityksi ja..."

Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä
erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että
välttämättömät oli poissa.

Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän
pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:

"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin
tehdä koko tään!"

Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti
jotain ja ihmetteli Pekalle:

"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite
on jaloilta solahtanut... kun se on vilu!"

Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden
kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.

"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä... Se joka tään
pelin piti?"

Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta
tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut
uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:

"Kehno kun minä en saa siitä selvää."

Siitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.

"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä", ihmetteli hän.

"Niin jotta..."

Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan
kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.

       *       *       *       *       *

Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli
myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva
katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä
takaa-ajavista poliiseista arveli:

"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko
nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"

Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä.
Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti
vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.

Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi
äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja...

"Voi!... Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia
pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset
selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.

Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui
pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan
päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia.
Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!

"Kehnon vietävät!"

Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!

"En heitä jo paremmin sano!"

Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas
tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui
taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai
vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä
kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.

       *       *       *       *       *

Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet
onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän
joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että
yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet
häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.

Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen
tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset
aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:

Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili
hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista,
liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään
ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin
tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei
ollut suolaksikaan totta.

"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka
häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä
sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa
hän nyt siitä kehui:

"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!... Joista omat Vuonislahden
miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin
ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"

Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa
pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan
tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:

"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!..."

_Minusta_ joka... Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin
lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen
narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä
uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."

Hän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.

"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa
polvella heiluttaen.

"Ka... Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin..." tapaili Kaisa ollen
aivan sekasin.

Niin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.

Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä
Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.
Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.

Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin,
paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.

"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!... Kunhan minä vaan ennätän päästää
luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie
sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.

Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan
hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.

Sokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.




XIV.


Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta
ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous
hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden
hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain
alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.

Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui
jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia
Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan.
Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan
rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja
kuiskasi:

"Joko sinä nukut?"

Kaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:

"Hys... hys!... Jos renki kuulee!"

Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen
luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä
hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta
ollut.

"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa... Se on jo
niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan
itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä
tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.

"Vai mitä Kaisa?" kuiskailla tenäsi hän,

"Ka", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:

"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä... se rippikoulu."

Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!
Aivan se sykähdytti.

"No se nyt on perhana... Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka
topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten
kehasi:

"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt... Niin
jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään..."

Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa
vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.

"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on
selvä!"

"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan
ja supisi siihen:

"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole...
Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."

Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja
tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:

"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!... Voi vielä vain
siinä venytellessä käydä hullusti!"

Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja
heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta...

Kai se suudellaksensa sitä jo hapuili...

Mutta silloin narahti ovi.

"Hys!... Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan
vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa
viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät
sen vain ottavan tulen ja näkevän.

Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi
Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:

"Kaisa!... Sinäkö se olet?"

Mustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.

"Perhanan Leskinen!" kirosi hän ja uhkasi.

"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja
mökä!"

"Pe- ... Pe- ... Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli
tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen
jalat...

Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän
yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi,
sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin
kuin yöpuvussa.

"Herraisä siunaa!... Tätä häpeää!... jos nyt sattuu vielä ihmisiä
tulemaan niin..."

Niin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:

"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan... Ja vanhoilla päivillään
vielä tämä!..."

Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo
ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat
olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan
yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä
Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.

       *       *       *       *       *

Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi,
kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.

"Ka-a", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.

"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo... Kun ei ollut mihin
muuannekaan mennä."

Ukko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.

"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa... Niin
poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa
joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.

Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.
Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:

"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn
perästä.

Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva,
vihainen syleksimis-ruakkailu.

       *       *       *       *       *

Mutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi
tiukasti:

"Elä sinä poika, kuule, _vänkkää_!" Varsinkin se viime sana tuli
tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.

"Herraisä kuitenkin!" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:

"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!"

Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.
Taas vaiettiin.

Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota
isä vaani.

"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut
ja lisäsi:

"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!"

Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat.
Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan
karjaisemalla:

"Minä kuule, olen tiukka ja _ankara_ mies!"

Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja
vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:

"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin... En sitä nyt minäkään ensimäistä
pyytä pakoon lähde... jos kerran niikseen tulee!"

Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko
julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:

"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!"

"Minkäs teet vaikka vänkkään!" uhitteli poika.

"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat
ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:

"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika...
Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"

"Elä perr..."

"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.
Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.

"No ota sitten!... Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!"

Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli
se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi
ukko nyt vieläkin kerran kamalan:

"Elä vänkkää!"

       *       *       *       *       *

Mutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:

Pielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan
ja...

"No... Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän
löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!

"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden
Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.

"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta.
Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli
ilkeästi:

"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?"

Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.
Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.

"No!... Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä
lopettamassa sen rippikoulun."

Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät
niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.

Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään.
Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli
täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta
työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin
vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle
Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.

Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi
heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen
vain käski viskata sorkkien suojaksi.

Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan
keskeytyneitä opinnoitansa.




XIV.


Ei kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä
syypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.

Ei. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan.
Niinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet
miesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan
raamatun sanoilla:

"Tässä ovat säkki ja käärö. Katso tavara tulee jälestäpäin!"

Ja lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla
tuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan
välttämättömiä.

       *       *       *       *       *

Ja nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse "tavarat". Poliisi saattoi näet
huoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:

"Ka... Niin jotta tässäpä nää nyt ovat!"

Lukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän
olisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi
siinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.

"Soo-o!" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä
olivathan housut jo täällä.

"Soo-o!" toisti hän.

Taas vaiettiin ja katsottiin. Ukko Sikanen kumartui sylkäsemään
ovipieleen.

"Soo-o!... Soo-o!" toisti lukkari vieläkin, ja nyt entistä hartaammin.

Ja sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän
siten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen
oppilaittensa ilona ja ivana.

Mutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari
näet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.:
eivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä
kiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä
kadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen
nojaten, istuksien ja syleksien.

Mutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta
sisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa
tämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta
väkeä.

"Tässä... tässä nää ovat", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan
kuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:

"Ka tässä!"

       *       *       *       *       *

Mutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut
housukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:

"Täällä muuten ovat jo aikoja olleet nää..."

Hän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta
surren:

"Nää miesten ainoat..."

Ja yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin
huoaten.

"... ainoat mitä Herra on antanut miehelle kelvollista..."

Mutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa,
kadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:

"No!... Siinähän ne nyt ovat!... nää meidän housut!"

Koko maailma unehtui sen ilon tähden.

"Pekka!" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin,
kuin lohdutellen:

"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä
mihin mene!"

Kaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli
tässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti
ukko lukkarilta:

"Onko minun housun taskussa jälellä raha-massi?"

Oli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja
syleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään
puheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:

"No!... Niin jotta eipä tässä nyt mitä sen enempää!... Kun tää..."

Tallella olivat alushousutkin, huomasi hän välillä...

... "kun tää asia kuitenkin lopultakin näin..."

Miten hyvältä tuntui vetää omiansa jalkaan.

"... näin hyvänne-päin kun tää pyörähti jotta..."

Kiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä
vain onnellisena jatkaen:

"Jotta tuota... Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa", ihastui
hän välillä, hoksattuaan sen asian.

"Jotta tuota..."

Tiukasti vetäsi hän remelin vyölle...

"Jotta olipa se rehellinen löytäjä... se joka otti talteen nää
välttämättömät... elikkä nää housut... Kun tulitikkulaatikkoakaan ei
itse ottanut..."

Ja jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä,
jota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:

"Jotta", jatkoi hän, "Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan
hylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut
koholle ja otti nukkujalta talteen housut."

Se uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin
vaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.

       *       *       *       *       *

Mutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä
löydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että
miehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko
joukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä
käski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:

"Että saa välillä päästää tuvasta ulos pahan hengen..."

Ja hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi
Sikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain
aivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina,
kädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt
siinä kuin älyttömät härät.

Se oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika
ikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen,
koko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.

Mutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi
asiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:

"Nurmeksen markkinoilla se oli nyt myötävänä vähän toisenlainen härkä!"

Siitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän
jatkoi kehuen:

"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin
niin jotta roiski!"

Turhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä
kirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.

"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa
jyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!" koki taas Pekka, piippuaan
kuntoon laittaessa.

Mutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin
laiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.

"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään... sen tuhottoman härän?" kysyi
Pekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.

"Ka", autteli se. "Olihan siinä sonnia yhden härän osaksi..."

Sama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki
elonmerkiksi sylkäsi.

"Ja entäs sitten se ihmepuntari!" alkoi nyt ukko ja selittää tuhersi.

"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa
kymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin."

Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut
talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille,
ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä
oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen
leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän
iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä.
Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että
jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja
naida hänen leskensä.

Se käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.

       *       *       *       *       *

Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui
matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne
olivat jo lakanneet heitä paistamasta.

Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan
vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.

Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä
sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat
sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän
siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:

"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle... Kun se
eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"

"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti...
"Riittäköhän..."

Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli
yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa
tupakoimisrauhassa:

"Se olisi tää..."

Pää painui nuokuksiin... Hän pinnisti:

"Tää Siistisen leski nimittäin..."

Taas nuokutti, mutta hän ponnisti:

"Tää..."

Ei se selvinnyt, se mitä hänen piti miettiä, sillä uni sotki...

"Tää..."

Yhtä turhaan.

"Sekö paholainen siinä sotkee!" harmistui hän jo minkä unelta voi.

"Tää..."

Mutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen,
selvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:

"Tuota, Pekka... Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä
naisin sitten näistä leskistä toisen?"

Poika tuhjotti tupakoimisunessa ja mietiksi.

"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen
Kaisan? Jos naisin?" toisti ukko tiedustelunsa.

"Ka-a", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja
jatkoi, lupaillen:

"Ka mikäpäs siinä... Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa
sopia!"

Ja entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja
avio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa
eivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi.
Ylväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan
kosimista.




XVI.


Vallesmanni, kuten sanottu, oli muun vihansa lisäksi vielä suuttunut
maksuttomien matkojensa johdosta. Kostoksi oli se peloitellut ja
uhkaillut panevansa syytteeseen haureellisesta elämästä. Ja olikinhan
hänellä aihe: Olihan hän tavannut miehet naisen vieraana niin kovin
ohkaisissa puvuissa, vieläpä sydänyöllä.

Siis uusi harmi!

"Rupeaakohan tää asia sitten taas pyörähtämään pahanne-päin!" huolestui
jo ukko kerran, varsinkin kun lukkari oli ryhtynyt sitä peloittelua
jatkamaan.

Varsinkin juuri se lukkarin ilkiö oli heittäytynyt häijyksi. Nytkin se
taas tiukkasi ja peloitteli. Vaati lukemaan kuudennen käskyn, jonka
hän, kuten jo sanottu, oli käskenyt opetella ulkoa. Nytkin se
varustautui sitä tiukkaamaan. Ukko Sikanen oli juuri siinä koulutuvan
lämpimässä vaipunut miettimään sitä uteliaisuutta kutkuttavaa
kysymystä, että kukahan se ne housut riisui, kun lukkari ärjäsi hänet
hereille. Aivan hän hölmistyi ja pökertyi siitä.

"Niin... niin ukko!... Anna tulla vaan! Mitä kielletään kuudennessa
käskyssä?" kovisteli lukkari. Ukko Sikanen joutui pulaan, eikä tiennyt
miten pelastua.

Mutta yhä vaan tiukkasi lukkari. Nyt se jo haukkui ja uhkaili ja
peloitteli taas lailla ja jos millä, niin että ukko alkoi jo pökertyä.

"Härkä!" ärjäsi jo lukkari ja tiukkasi lujasti, aivan huutamalla:

"Etkö sinä, sonni, tiedä mitä kielletään kuudennessa käskyssä?"

"Ka!" tapaili ukko kuin hätäytyen: "Ka... Tuota... Ei..."

Ja pulasta pelastuaksensa tokasi hän siinä hätäpäivissänsä umpimähkään:

"Mutta jos se tää poika sattuisi tietämään... Tää Pekka... Tällä kun on
äitiinsä hyvä muisti..."

Se pelastikin hänet pulasta. Lukkari alkoi näet tiukata nyt samaa
käskyä ja asiaa Pekalta.

Mutta ei sekään muistanut. Vaikka kuin koetti syleksiä niin ei vain
herahtanut oikea tieto.

"Toinen härkä!" haukkui lukkari ja tiukkasi vain asiaa. Pekka koki nyt
tapailla jotain, hapuillen:

"Ka... siinä kielletään... siinä käskyssä..."

Mutta siinä hänellä meni jo kaikki sekaisin. Ja pinteestä pelastaakseen
hän silloin äkkiä ilmoitti:

"Ei sitä nyt tällä kertaa muista... kun tässä pökertyy..."

Lukkari vihelsi, pyöritti päätänsä murheellisesti, huokaili ja käski:

"Sano sinä Killiäisen poika, mitä kielletään kuudennessa käskyssä!"

"Ka", tapaili poika, kyynäspäät polviin nojattuna, kumarassa, sylkäsi
ja tokasi:

"Eikös siinä kiellettäne se... se tää huorinteko."

"Ka!... Sehän se!" tokasi siihen ukko Sikanen äkkiä aivan tarraamalla,
käyttäen siten toisen viisautta hyväksensä.

Ja siitä haureusasiasta se lukkari nyt pauhasikin pitkät päivät. Juuri
Sikasia hän siitä asiasta piti tiukalla. Nytkin se oli taas haukkunut
siitä kaupunkimatkasta ja öisestä tapauksesta ja peloitellut lailla ja
sakoilla ja vankeudella.

"Ja entäs", nuuskasi se nyt ja käänsi puheen: "Entäs tääkin entinen
poikasi jo?... Niin jotta eihän sinulla tähänkään mitään sen
laillisempaa isän oikeutta?" tiukkasi hän ilkeästi.

"Niinkö tähän Pekkaan?" viivytteli ukko kiertelyllä vastaustansa ja kun
lukkari yhä vain sitä ilkeästi tiukkasi, jatkoi hän kierrellen, kuin
pulassa pökerrellen:

"Ka... Niin jotta mitäpäs tähän erikoisia oikeuksia pitäisi... Tää
Pekka on niin kesy ja siivo poika, jotta... Kestää tää kotona ilman
pitelyäkin..."

Ja häntä harmitti koko tämä koulu, tämä vaivan paikka. Mutta lukkari
vain jatkoi. Helvetin tulellakin se jo peloitteli ja uhkasi
peloitellessaan käskevänsä vallesmannin panemaan ukon syytteeseen tästä
vanhastakin synnistä: luvattomasta pojasta.

"Mitäs siihen sanot!" ilkkui hän aivan ja aikoi soimata laiskuudesta ja
tuhmuudesta.

"Et vielä iitä tuntisi, jos se tiellä vastaan tulisi?" ökysi se ja
haukkui ja soimasi pataluhaksi koko Sikasen suvun.

       *       *       *       *       *

Huolekkaaksi se painoi siis nää koulun loppupäivät. Eväsvoikin alkoi
kulua vähiin. Siinä syödessä tuli taas ukko miettineeksi niitä lukkarin
ja vallesmannin uhkauksia ja lisäksi häntä vielä harmitti, kun poika
lokkasi aina voita semmoisen murikan kuin olisi sitä loppumattomasti.
Hän yritti jo, arvellen pojallensa:

"Jokohan nuo hylyt sitten rupeavat tosissaan hätyyttämään käräjiin
tästä..."

Taas se poika lokkasi voita. Hän koki työntää sen eteen silakkavatia.

"Tästä nyt..." koki hän välillä.

Taas se häijy! Voipytystä jo näkyi eräästä kohti pohja. Alkoi jo
suututtaa pojan ahneus.

"Söisit sinäkin näitä silakoita!" pureksi hän välillä silakkaa,
esimerkiksi pojalle. Sen suu oli ruokaa täynnä. Taas hän yritti:
"Tästä..."

"Ei se hylky näy ottavan esimerkistäkään vaaria", harmitti häntä jo
pojan voi-ahneus.

"Niin mistä!" tokasi nyt jo poika, sillä suu sattui olemaan puoliksi
tyhjä.

"Ka... Tästä... josta se lukkari... Tästä huorinteosta?" selitti isä
syöntitouhussa. Poika söi ja mietiksi asiaa. Ukko kehui taas silakoita
ja niin saatiin ateria loppuun.

       *       *       *       *       *

Piiput savusivat jo rauhallisesti. Nyt oli Pekka ennättänyt miettiä
asian ja äkkiä alkoi hän tupakoivalle isällensä selittää:

"Siinä nyt taas Kaisan asiassa ei ole huoruuden suhteen mitään pelkoa."

Sitä yöllistä, housuttomuuskohtausta hän tarkoitti, lisäten:

"Silla siinä on peli selvä".

Imaistiin savut ja syläistiin. Nyt jatkoi poika:

"Sen sijaan on sinulla... niinkuin jo lukkari uhkaili, kipeimpänä
kohtana tää minä".

Tuntui aivan hyvältä kun oli itse syytön ja isä vikapää. Rauhallisesti
hän jatkoi:

"Kun sinulla ei ole minun niitä... täysiä laillisia oikeuksia ja
kiinnitystä, niin... ne voisivat oikeudessa vähän sakottaa napsata."

Se asia se nyt näyttikin ukosta kaikista pimeimmältä: Omatunto! Alkoi
tupakoimissynkkyys. Vihdoin puolustautui isä:

"Ka!... Niin jotta minkäpäs sille voi... Kun sinä näet kerran osuit
tulemaan!"

Oli ihan painostavaa. Asia näytti tyyten pimenevän. Kuin itseänsä
puolustellen nureksi ukko surullisena, ikäänkuin yksin muristen:

"Se on tää rakkaus aina semmoinen... Niin jotta siinä ei nainen järin
kauvaa neitseenä pysy..."

Ja taas vaiettiin. Ulkonakin oli niin kovin harmaata ja syksyistä.
Vihdoin äänsi toki poika. Alkaen tyynesti alistua kohtalonsa alle,
arveli hän ruokalevolle kallistumista valmistaen:

"Ka... Minkäpäs sille nyt osaa!... Varsinkin näin vanhalle asialle!"

Mahallensa hän vetäytyikin penkille. Onneksi alkoi uni painostaa
isääkin ja kohta veisasi tuvassa kaksi lukkaria sovinnollista,
autuaallista kuorsuutansa.

       *       *       *       *       *

Välillä oli ollut pyhäpäivä.

Ja nyt tuntuikin taas rupeavan valkenemaan.

Pyhänä olivat he jo käyneet Siistis-vainajan lesken taloa
tarkastamassa, syöneet siellä vankan hautajais-rokan ja olivat nyt
tyytyväisiä elämäänsä. Siinä taas ruuan jälkeen istuksiessa ja
tupakoidessa selitteli jo isä:

"Tää oma talo vaikka jaetaan sitten tasan ja muutetaan kumpikin
eukkomme konnuille niin... Mikä hätä meillä on rikkaina miehinä
eläessä!"

Pekka savuutti piippuansa ja koki muistella sitä Siistisen
ruumiskirstun pituutta, eikä siis voinut vastata.

"Oli saakelivie, siinä kirstulla pituutta!" loikoili hänen päässänsä
ajatus.

"Niin että..."

Että ei suinkaan sen polvet tarvinneet olla koukussa niin pitkässä
arkussa pötköttäessä -- sitä hän yritti miettiä, mutta ei päässyt alkua
etemmä, sillä ajatuskyky yhä vaan loikoi.

"Niin että..."

Ei se herännyt sitä polvien koukistumis-asiaa jatkamaan.

"Että", nykäsi hän vieläkin sitä laiskaa ajatusta kylestä. Mutta ei.
Hän antoikin sen ikäänkuin nukkua. Tuntui silloin niin hyvältä, lepoon
pääsyltä, ikäänkuin olisi Siistis-vainaja laiskana suoristanut
arkussansa polvensa suoriksi. Niin kului hyvä tovi.

"Vai etkös sinä jo niin sanonutkin, jotta sinulla ei tule olemaan
mitään sitä vastaan... jotta minä nain toisen lesken?" toisti nyt ukko
jo.

"Ka", heräsi poika ajatustyöstä ja lupaili:

"Niinkuin sovittu, niin... Mikäpäs siinä!"

He laskivat ja miettivät edelleen. Kaikki näytti selvältä:

"Kun nyt vaan tää rippikoulu loppuisi ajoissa!" kiirehti vain ukko.

"Ka niin!... Sittehän se on peli selvä", imasi poika savut.

Ja niin edelleen. Ja pian tämä koulu onkin jo loppuun istuttu. Parin
päivän kuluttua on jo loppu käsissä ja itse pappi kuuluu silloin
tulevan härkäkoululaisillekin ilmoittamaan, kutka heistä on katsottu jo
kypsyneeksi isän tärkeään tehtävään, sen velvollisuuksiin ja huoliin.

Oli niin rauhallista, unettavaa. Poika jo vetikin unta, mutta ukko
istua tuhjotti ja miten ollakaan, niin alkoi häntä taas kiusata se
entinen uteliaisuus, että:

"Kukahan hylky tuo todellakin ne housut ja lasta vetäsi!" Hän koki
miettiä. Päähän pesiytyi makea uni. Isoa kirkonkelloa soitettiin ja sen
ääni mojahteli tajunnassa jo epäselvänä.

"Olikohan tuo..."

Se vetäisijä, olikohan tuo se tai se, koki uteliaisuus taistella unta
vastaan.

"Tuo... se vetäisijä..."

Taas mojahti kello, mutta nyt kuului sen ääni jo ikäänkuin kauvempaa.
Uni nääs...

"Se joka nää housut", yritti vielä ajatus.

Taas mätkähti kellon kieli ja sotki. Nyt sen ääni jo kuului kuin hyvin
kaukaa... Kirkko tuntui pakenevan jonnekin... sinne järven taa, sillä
tajunta uneutui. Pää nuokkui.

"Vai olikohan tuo..." yritti hän vieläkin, mutta...

"Ka!... Perr!" heräsi hän äkkiä kauhuissansa, sillä hän oli siinä
miettiessänsä torkahtanut niin syvällisesti, että eikös tipahtanut
penkiltä nenällensä lattialle.

       *       *       *       *       *

Ihan ne nyt loppupäivinä soittivat kirkonkelloa ja härkäkoululaisetkin
kuletettiin kirkkoon toisten joukkoon kuulemaan tuomiotansa. Pappi
istui suntion pikkulehterissä, yski kertasen ja alkoi luetella:

"Johan Hermanni Pekurinen hyväksytään ehtoolliselle kiitoksella..."

Samoin se ja se ja se, jatkoi hän luetteloa, kääntäen:

"Aleksander Antti Johannes Puikkurinen hyväksytään, mutta kehoitetaan
ahkeroimaan sisäluvussa".

Samoin... se... ja se... ja se... Äänetönnä kuunteli joukko
tuomiotansa. Pappi jatkoi:

"Petter Tauno Oskari Hakulinen hyväksytään hyvän ja nuhteettoman
elämänsä tähden, vaikka hänen tietonsa muuten ovatkin vaillinaiset".
Seurasi nyt semmoisten luettelo. Pappi jatkoi: "Mikko Albertti Pöyhöstä
ei hyväksytä, koska..."

Ja nyt tuli tuomituiden pitkä luettelo. Kovin monelta olikin nyt taas
kielletty avio-oikeus. Se luettelo päättyi Sikasen sukuun. Sille piti
pappi aivan erityisen puheen, alkaen:

"Ja sitten seuraa Sikanen, isä ja poika..."

Hän huokasi siinä murheellisesti ja mietti. Kuin itseksensä hartaasti
valittaen puhui hän:

"Minun sydämeni tahtoo nyt taas murheelliseksi tulla!..."

Eikä ihme! Olihan Sikasien kosimismatka ennen kuulumaton koko
rippikoulujen historiassa. Pappi katsoi aivan korkeutta kohti kuin
korkeudelle suruansa osottaen:

"Mutta!" huokasi hän vihdoin, jatkaen murheellisena:

"Mutta kun Herra viisaudessaan koettelee ihmistä, niin Hän lyö
paimentakin sille armossa uskomansa lampaan pahuudella!"

Ja nopeasti, murheellisena nousi hän ja poistui sakaristoon. Sikasetkin
ehtivät vain nähdä, miten se pitkä, musta papinkappa lattiaa pitkin
viillen seurasi herransa jälestä.

"Niin jotta mitä se sanoi?" oli ukko Sikanen epäselvillä tuomiostansa.
Joku selitti silloin sen sisällön ilmoittaen:

"Ka sitä vaan, jotta et sinä eikä Pekka pääse vielä ripille".

"Kato tuota paholaista!" pääsi silloin hölmistyneeltä ukolta. Armotta
oli siis koko Sikas-suku tuomittu isyysoikeuksien puutteessa kuolemaan
sukupuuttoon. Ukko mietti tovin. Oli kuin olisi pää painunut jo alas.
Vihdoin raapasi hän korvallistansa ja ilmoitti pojallensa ihmettelevän:

"No... Tämäpä asia kävikin sitten, taisi, ohraisesti!"

"Ka!" tapaili poika, mutta selvisi ja lisäsi tyynesti:

"Niin jotta mikäpäs siinä... Tullaan ensi syksynä uudella puhdilla
niin..."

"Tottapahan silloin lörähtää läpi", lisäsi hän ja niin alkoivat he
varustautua kotimatkalle.




XVI.


Lähenemme nyt jo loppua.

Tälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi
täyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja
täyttäkää maa.

Mutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme.
Siistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat
asioistansa varmoja kuten tähänkin asti.

Ja nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän
pääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle
ilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.

"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!" huudahti ukko siihen ihmeissänsä,
muisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä
löylyttänyt ja arveli silloin:

"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin... kun olin sitä jo vähä
hatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!"

Pekkakin siihen puheluun osui tulemaan ja ukko ilmoitti hänelle:

"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen... se jonka työtä
oli koko tää ilve..."

Pekka sylkäsi ja pyyhkäsi suunsa nutunhihalla, sillä hänkin hoksasi nyt
että oli tapellut samaisten miesten kanssa. Asia oli siis selvä ja
niinpä hän kysyikin nyt oudostuneena:

"Niin jotta Pellisen vävykö sinä sanoit?"

"Ka... Se tuo kuuluu ottaneen talteen", myönteli ukko ja selitteli nyt
pojallensakin:

"Minä sitä menomatkalla vähän mukiloin ja hätyytin, niin tottapa se on
siinä nukkuessa sitten ottanut omansa takaisin."

Pekka tupakoi mietteissänsä. Ei hän halunnut nyt ilmoittaa että oli
sitä hänkin ollut samaisten veljesten kanssa käsirysyssä jos tosin
hänelle laihassa. Sen sijaan hän hetken mietittyänsä piti viisaampana
ukolle tyynenä järkeillä:

"Ka... Sittepä se kävikin vain niin puolin jotta isien pahat teot
etsiskeltiin lastenkin päälle... Kun ne nyt sinun velkoja perivät
ottamalla housut korjuuseen minunkin jaloistani."

"Ka!" tokasi ukko, ja lisäsi miltei hyvillään oudostellen:

"Kas kun tuo pakana ei toki älynnyt siinä avuttomassa tilassa ollessa
sen pahemmin... Ja jotta sai toki tietää kuka tuo hylky on!"

Ja aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt
vapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.

       *       *       *       *       *

Nyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia
kohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he
poleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin
helpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan
sitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.

Ja nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka
ihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää
sammakonkutua.

Astua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen,
kehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin,
arvellen:

"Oli se aika pyykki... Tää rippikoulu."

Isä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi
tajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:

"Olikohan tuo paholainen oikein naimisissa oleva mies... se Johannes!"

Ei se selvinnyt hänelle. Astua jutkutettiin yhtä menoa vaan ja
vaiettiin.

"Ja olikohan tuo... Tää Johannes..."

Astuntahan se kai sotki ajatuskykyä...

"Niin jotta olikohan tuo?" koki hän vielä pinnistää. Ei selvinnyt.

"Kehno!... Kun se lukkarikaan ei sitä järkiään sanonut!..."

Ja lopulta alkoikin se samainen ajatus jo aivan väsyttää ja siitä eroon
päästäksensä hapuili hän nyt sitä Pekan äskeistä pyykkipuhetta. Saihan
hän siitä jotain riekaletta kiinni ja kysäsi nyt:

"Niin jotta pyykistäkö sinä puhuit, vai mistä?"

"Ka-a!" myönteli poika ja toisti:

"Sitäpä minä vaan tässä sanoin jotta on se tää rippikoulu miehelle
semmoinen pyykki ja pesu, jotta kyllä siinä irtanee lika!"

"On tuo pakana!" myönteli isäkin sen todeksi.

Ja taas astua juntattiin. Taas mietti isä-ukko. Nyt hän jo taas alkoi
selitellä:

"Vaikka jäi siinä yksi asia vielä epäselväksi..."

Sitä Johannes-asiaa hän tarkoitti, astua painoi, mietiksi sitä
epäselväksi jäänyttä asiaa ja nyt taas jatkoi:

"Niin jotta eipähän osannut pyykätä niin järkiään, jotta olisi tullut
selväksi kuka tuhoton mies se Johannes oli!"

Mutta ääneti vain astua pötkötteli poika ja täytyi kokea sen
kintereillä pysyä.

       *       *       *       *       *

Lie oltu jo puoli-taipaleessa. Pekankin päässä oli alkanut nyt herätä
ja elelehtää ajatustoimi. Hän oli näet yrittänyt ajattelemaan sitä
Siistisen lesken naimakauppaa mutta ei ollut osunut järkiään asian
ytimeen, vaan oli ajatus jäänyt loikomaan niissä Siistis-vainajan
polvissa. Siinä nimittäin, että olivatkohan ne polvet ruumiskirstussa
koukussa vai sopivatko suoriksi. Hän mietiksi:

"Niin jotta tuota ne..."

Astua jutkuttaa siinä täytyi. Ajatus pysähtyikin siis ja piippu
lerppasi ikenissä. Polettiin puoli virstaa.

"Ne Siistis-vainaan, ne!" sai hän nyt jo irti. Ukko siellä selän takana
kuului ahkerasti astua kumpsuttavan. Jo oli menty koko virsta.

"Ne polvet..."

Se herahti nyt jo lisää ajatuskyvystä. Aivan tuntui hellittävän kun
ajatusvoima pääsi jo senkin pinteestä. Oli kuin olisivat koukistuksesta
väsyneet Siistis-vainaan polvet venähtäneet siellä arkussa hieman
suoremmiksi, päästen siten jo osaksi lepoon. Yhä vain astua
pötkytettiin.

"Ne Siistis-vainaan... ne..." heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut
sen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin
meno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella... Kaksi
virstaa oli taas painettu.

"Niin jotta, olivatkohan ne suorassa, vai koukussa, ne..."

Suuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi
maistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.

Mutta ei sitä joutanut nyt ajatustyöltä. Polettiin taas virsta.

"Ne polvet!" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat
Siistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen:
ajatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.

Sylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän
siis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt
loppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen.
Päässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus
siitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi
syksynä hänellä emäntänä omassa talossa.

       *       *       *       *       *

Nurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.
Nurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään
Ollikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.

Siinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun
oli niin tervehti sanoilla:

"Prtruu, saakelin koni!"

Ja nyt hän jo jatkoi:

"Tuo hevosen paholainen kun on ruvennut tuota häntäänsä huiskuttamaan,
niin se vasta ilvettä pitää!"

Sikaset pysähtyivät, sylkäsivät ja poika vastasi:

"Ka!"

Oltiin siis jo asiassa kiinni. Vakkilainen jatkoi kysyen:

"Ja mistä sitä vielä iletään niinkuin olla tulossa."

"Ka... Eipä tässä erikoisesta mistään", kierteli isä ukko, sillä iletti
se sanoa että vielä tällä iällä rippikoulusta, ja poika auttoi nyt
isäänsä, vakavasti ja tosissaan valehdellen:

"Tää isä käväsi Polvijärvellä sivujaan hierottamassa ja minä kaivaa
sipasin laskuojan!"

"Mhyy!" sylästä ruikkasi Vakkilainen ja nyt vahvisti ukko:

"Ka niin... Rupesi kesätöiden jäleltä nivuslihoja kolottamaan niin
arvelin joutavatpa heitä Polvijärven akat hieroa raapaista".

Onneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten
Vakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin
keskeytyi kysely siihen.

Mutta äkkiä menikin Vakkilainen omaan asiaansa, ilmoittaen:

"No tää Siistinen se kuuluu viimeinkin toki kuolleen."

Ja nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut
viimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi
niin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.

"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus... Täältä
lapsuuden ajoilta... Vaikka se sitten tää..."

Aivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä
muuksi.

"Tää", tapaili hän jatkoa: "Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin
ja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa
välillä täänkin Ollikaisen lesken..."

Asia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta
rakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin
nousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.

Siispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo
nosti hevosen häntääkin.

"Vai mitä siitä te arvelette?" tiedusti nyt Vakkilainen.

"Niin mistä?"

"Ka tästä jotta... Olisiko tuota minun ottaa ja naida tää Siistisen
leski?" selitti Vakkilainen.

Taas oli tulla vaitiolo.

"Ka... Mitä hän tää poika arvellee!" tokasi vihdoin ukko.

Mutta poika oli nyt anteliaampi ja ilmoitti kyselijästä eroon
päästäkseen:

"Ka-a... Eipähän meillä ole mitään järin suurta sitä vastaan... Ei
minulla itselläni enemmän kuin tällä isä-ukollakaan..."

"No... Sitähän minäkin!" riemastui Vakkilainen ja ymmärtäen Pekan
puheen omalla tavallaan jatkoi hän, kehuen:

"Sitä... sitähän minäkin jo sanoin Nurmeksesta lähtiessäni jotta..."

Miten rennosti, oman ja maakuntansa tavan mukaan hän siinä alkoi
parempiansa lasketellen:

"Jotta!" kehui hän oma-puoleisiansa, "jotta ei niistä Nurmeksen akoista
ole muuksi kuin jotta huonoa saippuaa niistä nyt vielä voisi keittää
mutta... Häh!... Äh... Perr!..." karjui ja ärjyi hän välillä hevoselleen
joka taas tuppasi ilveillensä.

"Mutta", jatkoi hän nyt, "mutta ei sillä saippualla lika lähtisi...
niin päätin lähteä pyyhältämään eukokseni tään Siistisen lesken niin on
toki miehellä muija."

Mutta taas viuhautti hevonen häntäänsä ja hänen täytyi keskeyttää ja
ryhtyä ärjymään ja kiroilemaan sille.

       *       *       *       *       *

Olikin siinä jo asiat valehdeltu aivan reilaan.

"No!" näpsäsi Vakkilainen hevosensa hölkkään, ja niin oli taas
Sikas-suku yhtä pienempi ja köyhempi.

"Mitä se... Niin jotta meinaako se naida sinulta sen sinun osalle
langenneen Siistisen lesken...?" tiedusti silloin isä, siten omaa
asiaansa kavalasti ajaen.

Mutta poika oli nyt anteliaalla tuulella. Hän kuivasi suunsa ja
ilmoitti:

"Ka... Joutaa ottaa... Kun tää rippikoulukaan ei vielä tällä puhdilla
lykästynyt, niin..."

Mällin hän pani välillä, teki tarpeelliset temput ja lopetti
rauhallisena:

"Niin ilmestyyhän niitä uusia leskiä siksi kun tää rippikoulu
pyyhkäistään läpi."

"Ka", tapaili isä. Yritettiin tosin vielä asian uutta vaihetta
itsekseen mietiskellä, mutta oli tultu jo Takasuolle menevän tien
tiehaaraan. Pekka kaivoi siinä lapionsa havukasasta, nosti sen olalle
ja kehoitti isäänsä:

"Niin jotta lämmitetään sauna ja pestään pois nää rippikoulu-pyykin
vaivat ja jälet."

Eikä Sikasen talossa olekaan koskaan muulloin peseydytty ja kylvetty
niin perinpohjin ja niin herkullisesti kun sinä iltana. Ja kun
kilpakosijat sitten makean, vankan illallisen syötyänsä laskeutuivat
tyytyväisinä levolle, arveli onnellinen, elämäänsä ihastunut poika:

"Niin jotta pääsihän siitäkin Siistisen eukosta nyt vähemmillä
vaivoilla ja rahamenoilla leskeksi... Kun ei asiaa ennättänyt pahaksi
onnekseen viedä jo vihkimiseen asti!" Niin että olisi pitänyt leskeksi
jäämisen kautta ero saada!

Hautajaismenot olivat siis säästyneet. Ei siis valittamisen syytä ja
kohta todistikin rauhallinen kuorsuu että he olivat tyytyväisiä
matkaansa ja lukutyönsä tuloksiin.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut aikaa viikko toinen. Olivat kaikista parhaat syksyiset
joutoajat. Ei huolta työstä, ei nukkujalle kiusaa liiasta valosta.
Senkun veteli vain makeita unia.

Nytkin oli semmoinen ihanan-hautova kostea ja harmaa tyyni päivä. Tupa
oli maukkaan lämpöinen.

Ja kaikki asiat alkoivat mennä onnellista menoansa. Vakkilainen oli
vienyt Siistisen lesken sitä kyytiänsä ja eli sen kanssa nyt jo
onnellisessa esi-avioliitossa. Iloa ja onnea oli vain häirinnyt se
pikku seikka että Siistisen talo oli mennyt miesvainajan veloista,
joita ei luultu ollenkaan olevan.

Mutta senkin vahingon oli korvannut eräs onni... Leski näet kuului
sittenkin vastoin odotusta tuoneen taloon Siistisen peruja, joten
Vakkilainen voi toivoa saavansa pian esikoisen, jota olikin ikävöinyt.
Tieto tästä oli joutunut Sikasenkin korviin, mutta eivät he olleet nyt
lähimäisensä onnea kadehtineet.

"Ka!" arveli isä-ukko syödessä pojallensa: "niin jotta sittepä se
olikin sinulle hyvä onni jotta toki Vakkilainen nuolasi sen Siistisen
lesken ennen aikojaan Pielisjärveltä pois!"

Se totuus alkoi kuumottaa puuroa suuhunsa lusikoivan pojankin aivoissa
jo. Tuntui kuin olisi osunut jostain pahasta asiasta pelastumaan. Ukko
mietiksi. Asia tuntui vakavalta.

"Sitä on oltava varova sillä..." arvella tuherti hän siinä palaa
pureksiessansa ja jatkoi, selittää tökertäen:

"Sillä ne nää Pielisjärven miehet ovat sitä sorttia..."

Ruoto oli tarttua kurkkuun. Hän kakisti sen pois ja jatkoi:

"... sitä sorttia Aatamia ovat nää Pielisjärven miehet jotta... kun ne
ne vain vähän... kaukaa näköhollin päästäkään katsahtavat vaimoon päin
niin jo on perillinen valmis."

Asia tuntui vakavalta. Vaiettiin, syötiin. Taas jatkoi ukko:

"Niin jotta oli hyvä kun ei asia päässyt lykästymään ja onnistumaan
pahannepäin!"

"Ka-a", mietiksi poikakin, pureksi palaansa, nielasi ruuan alas ja
lisäsi:

"Enemmänhän se olisi ollut rapsu kuin rakkaus... Jos asia olisi
sattunut niin päin pyörähtämään."

Ja rauhallisena nuoleksi hän lusikkansa puhtaaksi, pisti sen
seinänrakoon, kävi turistamassa nenänsä, nuolasi suupielensä ruuasta
puhtaaksi ja niin oli hän taas autuaalliseen ettone-uneen valmis.

       *       *       *       *       *

Mutta menemme edelleen. Oli taas eräs hautova päivä. Sikaset olivat
juuri ikään palanneet Kaisan ja Leskisen häistä. Tyytyväisiä he
olivatkin häihin ja Leskiseenkin ja koko asiaan, etenkin kun olivat
häissä saaneet lopullisesti kuulla, että Saastamoisenkin Kaisan talo
menee miltei näppiä-nuollen Siistis-vainajan veloista, joiden takaajana
Saastamois-vainaja oli ollut.

"Olikin se Partanen ja Kaisa laittanut hyvät hää-ruaat!" todisti ukko
nyt kotona tupakoidessa pojallensa. Kaikkiin tuloksiin voi siis olla
tyytyväinen. Varsinkin liharokka oli ollut mainiota ja surkeilematta
olivatkin he täyttäneet vatsansa voimakkaalla ruualla.

Ei siis ihme että unetti ja painosti. Siinä unen edellä kun olo
oli nyt niin hyvä, ilmestyi ajatuksenkin-tapaista pojan päähän.
Havainnollisista ne alkoivat. Hän muisteli Leskistä, sai jo
ajatusriekaleesta hieman selvää ja tokasi sen isällensä, arvellen:

"Onhan sillä tällä Kaisan Leskisellä toki oikea jyry-parta!"

Ukko ei vastannut. Kai se siinä unen edellä tuhjottaessansa lie
miettinyt omiansa. Pekka jatkoi ajatustyötänsä. Ensin yritti miettiä
sitä härkäkauppaa, mutta sen ajatteleminen tuntui liika raskastöiseltä
nyt näin unen edellä. Hän siis luopui siitä.

Mutta nyt ilmestyi sopivaa ajatustyötä. Siinä laiskana ja puoli-unisena
tupakoidessansa osui hän näet muistamaan rippikoulu-vaivansa. Miten
toista, miten suloista olikaan siihen verraten elämä nyt!

"Mutta sepä hänen parrastansa!" lausuikin hän siis nyt isällensä,
lopettaen siten sen raskas-töisemmän parta-ajatuksen.

       *       *       *       *       *

Ja niin pääsi uusi ajatustyö alkuun. Ajatus jatkui nyt vetelänä, kuin
laiska mato. Hänen päässänsä kajasti nyt veltto muisto: rippikoulu
kaikkinensa... ne avioliittopuuhat ja...

Häntä haukotutti. Isäkin tuhjotti jo unisena tupakoiden. Vielä koki
poika toki ajatella.

"Se tää", tapaili ajatuskyky. Ei tahtonut jaksaa.

"Tää", yritteli hän miettiä. Päässä oli jo makea unen-tuntu. Niin oli
koko pää unesta makea kuin hunajainen mehiläispesä.

"Tää rippikoulu..."

Ei tahtonut tulla enää ajatuksesta mitään sillä raukasi.

"Niin jotta..."

Kissa toki naukasi siinä haikeasti. Hän heräsi siihen ja ollen nyt
jonkunverran valveutuneempi selitti nyt unisena tupakoida tuhjottavalle
isällensä:

"Niin jotta hyvinpäinpä tää asia nyt kääntyikin... Niin jotta kun tää
Kaisakin kerran vietiin niin ei ole enää mikä pakoittaisi lähtemään
uudelleen rippikouluun..."

Ukko tuhjotti. Ei näyttänyt kuulevankaan. Tuntui niin autuaalliselta.
Tyytyväisenä vääntäytyi poika penkille makuullensa ja ollen jo
puoli-unessa koki jatkaa:

"Niin jotta paras se on kun..."

Voi pahuus miten nukutti.

"... kun ihminen ei luovu tästä", koki hän jatkaa. Silmiä veti
umpeen...

"tästä..." yritti hän toki. Ei tahtonut enää kyetä.

"... vanhanpojan..."

Uupuu hiisvie ajatuskyky kesken...

"... autuudesta!" sai hän toki viedyksi loppuun ennenkuin jyrisevä
kuorsuu alkoi pauhata hänestä.

Ja kylellensä penkille kallistautui isäkin pitkällensä ja lämmin tupa
hautoi aivan autuaallisesti.

       *       *       *       *       *

Mutta omituista. Ukko ei voinut saada unenpäästä kiinni. Nyt alkoi
häntä taas kiusata se ainainen Johannes-uteliaisuus. Kai se
rippikoulussa kylvetty Sanan siemen iti. Aivan häntä jo harmitti kun ei
tiennyt kuka ihme se senniminen mies oli.

"Niin yletön mies kaikissa menoissaan... Mutta ei näet vain selviä kuka
tuo on..." laski hän. Uni karkkosi yhä loitomma silmistä. Taas hän
koki:

"Osasi saarnatakin Syyrakit ja kaikki muut ylettömät... mutta otappa ja
sokaise nyt tieto!"

Harmitti se. Miltei jo vihaksi pisti. Hän koki jo päästä irti koko
asiasta.

Mutta ei. Yhä se uteliaisuus vaan kiusasi. Turhaan hän koki savujakin
imeä.

"Niin jotta olisi se mukavaa tietää tuo asia, jotta kuka hän mokoma
oli!" laski hän taas.

Omituista.

"Kuka... kukahan tuo ruoja oli!" Se kysymys jo aivan kaiveli ja
kiusoitti.

"Mutta olipa tuo nyt kuka hyvänsä!" koki hän välinpitämättömyydellä
vapautua koko asiasta ja sijoittautui paremmin mahallensa ja koki
nukkua. Pekka omasta puolestansa kuorsasi jo että jyrisi.

Mutta ei! Ei vaan antanut ukolle rauhaa se ilkeä, kiusaava uteliaisuus.
Hän koki jo aivan kuorsata, mutta ei auttanut... Uni oli aivan hukkaan
menossa:

"Paholainen! Niin jotta kun nyt ei uhottomasta enää eroon pääse..."
alkoi hän jo tuskastua koko asiaan. Hän koki nukkua nyt selällään,
mutta ei auttanut... Ihmeellistä! Kai se jo hermostutti. Oli kuin olisi
hiiri jossain rapissut ja häirinnyt unelta odotettavan nautinnon:

"Niin tuopa nyt vasta ilvettä pitää!" yritti hän taaskin koettaen
mahallansa lojua. Mutta ei vaan tarttunut unikoukku.

"Kehno... en paremmin sano!" tuskastui hän jo, mutta se vaan pilasi
asiaa.

Ja viimein ei hän voinut sitä enää vaieten sietää. Hän nousi, ja nykien
Pekkaa hereille kehoitteli:

"Pekka!... Nousehan vähän!... Minulla on vähä kysymistä!"

"Häh?" kohotti unenpöpperöinen, älyttömän näköinen Pekka turjakkeista
päätänsä, joka näytti todelliselta unenpesältä. Ja nyt ukko ilmoitti
hänelle:

"Ka, sitä minä vain arvelin sinulta kysyä jotta mikähän mies se
sittenkin oli se Johannes, kun se pahanhengen yletys nyt minun päässäni
niin uhottoman ilkeästi rapisuttaa ja kiusaa?"








End of the Project Gutenberg EBook of Kilpakosijat, by Maiju Lassila

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 49120 ***